Lomailua

Joululoma on jo puolivälissä! Itse asiassa yli puolivälin. Ei ole edes kahta viikkoa siihen, kun jälleen on palattava koulunpenkkiä kuluttamaan Aineenvaihdunta -jakson muodossa... apua!

Ketään ei varmaan yllätä kun kerron, etten tosiaan ole tähän mennessä lomani aikana kertaillut viime jaksojen asioita saati sitten perehtynyt tuleviin aineenvaihduntajuttuihin. Enkä siis myöskään ole stressannut mistään koulujutuista! Ja se on ollut ihanaa :)

Olen kuitenkin ehtinyt selailla läpi yhden Lääkärilehden ja yhden Duodecimin aikakauskirjan numeron. Luin jopa muutaman hyvinkin mielenkiintoisen artikkelin mm. ruskeasta rasvasta ja vauvan dna:n tutkimisesta äidin verestä. Vielä olisi siis paljon luettavaa edessä, kun kerran menin lupaamaan itselleni noiden lehtien lukemisen tässä joululoman aikana. Noh, vielä on onneksi hetki aikaa.

En ole myöskään ehtinyt lukea viihdekirjallisuutta tai katsomaan Greyn anatomian tuotantokausia, kuten aikaisemmin uhosin tekeväni. Sen sijaan olen viettänyt laatuaikaa milloin kenenkin sukulaisten tai ystävien luona. Lähes kaksi viikkoa olen ollut reissussa eri puolilla Suomea sukuloimassa ja aikaisemman elämän kavereita tapaamassa. Myös joitakin lääkiskavereita olen onnistunut näkemään. Nyt sitten pieni (parin päivän) hengähdystauko ennen seuraavaa sukulais-/kaveritapaamisreissua. 

Tällainen välipäivä-päivitys tähän väliin siis. Pidetään blogi hengissä ;)

Kyllä muutama postaus on työn alla, ja yritän ehtiä tässä kotona ollessa kirjoittelemaankin. Kaiken muun ohella. 

Ai niin joo. Lisääntymisjakson tentti meni läpi! Opintopisteitä on nyt kasassa siis yhteensä peräti 40, wohoo!

Toivottavasti kaikilla oli mukava joulu ja nauttikaahan nyt talvesta kun se vihdoin saapui!

kuva

Lääkiksen ensimmäinen syksy

Nyt se on ohi! Ensimmäinen lukukausi lääkistä takana, ja 1/12 LL:n (lääketieteen lisensiaatti) tutkinnosta siis suoritettu. Paljon on siis vielä edessä, onneksi!

Tuntuu siltä, että paljon on myös tähän mennessä takana. Paljon on saavutettu ja koettu. En osaa sanoa, olenko kuluneen syksyn aikana niinkään oppinut paljoa, vaan ehkä lähinnä saanut uusia kokemuksia. Siis tietenkin olen oppinut paljon uutta ja opiskellut ahkerasti. Siitä ei ole kyse. En vain tiedä, tulenko näitä tietoja tarvitsemaan käytännössä joskus tulevaisuudessa, tai ylipäätään muistamaan niistä kovin paljoa enää esimerkiksi kutosen keväällä kun valmistun.

Sen sijaan henkistä kasvua on (jälleen) tapahtunut, tässäkin iässä. Nyt se on ollut kasvua lääkärinä. Ennen olin sairaanhoitaja, mutta nyt olen myös tuleva lääkäri. Pakko myöntää, että on se ajatusmaailma ja erityisesti suhtautuminen lääkäreihin muuttunut aika paljon. Olen tietysti myös syventänyt jo olemassa olevia tietojani ja osaamistani. Ensi kesänä sairaanhoitajana työskennellessäni osaan varmasti paljon enemmän kuin viime kesänä.

Ajattelin kuitenkin koota tähän tekstiin nyt vähän kokemuksia kuluneelta syksyltä. Olen varmasti niitä jo erikseen useissakin teksteissä jonkin verran käynyt läpi, mutta ehkä ihan kaikkea ei ole tullut mainittua. Jokainen tekstihän on kuvannut myös juuri sen hetkistä olotilaa tai tilannetta, eikä silloin välttämättä se kokonaiskuva ole kunnolla hahmottunut.

Elokuu

Lääkistaipaleeni alkoi siis maanantaina, elokuun 24. päivänä kun ihan ensimmäistä kertaa hieman harhaillen löysin vihdoin Tampereen lääketieteen yksikön B-rakennuksen, tuttavallisemmin Bion ja astuin sen ovista sisään. Olin paikalla ajoissa, mutta niin olivat monet muutkin. Luentosalin ulkopuolinen aula oli täynnä uusia kurssikavereitani, joista en tuntenut ainuttakaan. Sohvat olivat jo lähes täynnä ihmisiä, eikä nyt kenenkään ventovieraan viereen uskaltanut tietenkään mennä istumaan. Niinpä jäin seisomaan sohvaryhmän viereen, mutta olin kuitenkin sen verran reipas, että rupesin juttelemaan vieressäni istuvalle tytölle. Paikalle valui pikkuhiljaa lisää ihmisiä, ja pian aula olikin jo täynnä puheensorinaa.

Klo 10.15 alkaneen tervetuloluennon ja tervetulo- sekä onnentoivotusten siivittämänä alkoi kolmiviikkoinen Johdanto- jaksomme, jonka aikana painopiste oli enemmänkin sosiaalisessa elämässä kuin itse opiskelussa. Johdanto- jakson sisällöstä olen kertonutkin aikaisemmin jo.

Ensimmäisellä viikolla tutustuimme toisiimme aluksi lähinnä hupitutorryhmien sisällä. Siitä pitivät huolen hupitutorimme, eli 2. vuosikurssin opiskelijat, jotka olivat järjestäneet meille tutustumisiltaa ja etkoilua ennen lukuvuoden avajaisbileitä ja toogabileitä. Ensimmäisellä viikolla tuli siis tutustuttua nyt jo hyvinkin "omalta" tuntuvaan kandiseuramme Amos-klubiin, sen saunaan ja myöskin toogabileet tuli koettua. En ollut koskaan aiemmin edes pukeutunut toogaan (lue: lakanaan), mutta hyvin se hieman improvisoimalla sujui. Ensimmäisestä viikosta ainoastaan se harmittaa, että otin "koulunkäynnin" liian vakavasti silloin. Juhlissa esimerkiksi ajattelin, että on lähdettävä ajoissa kotiin nukkumaan, että selviää aamulla luennolle. Ihan fiksusti ajateltu sinänsä, mutta kun ensimmäisillä viikoilla ei oikeasti ollut mitään tärkeää tai varsinaista opiskelua, niin olisi sen alun tosiaan voinut ottaa vähän rennomminkin!

Johdanto- jakson aikana koin edellämainittujen lisäksi Aatos -keskusteluillan, Kintulammen mökkireissun (jossa julkistettiin kurssin vastuuhenkilövaalien tulokset) ja siihen liittyvän usean kilometrin pyöräretken sateessa. Osallistuin myös kurssikavereideni kanssa Tamyn (Tampereen yliopiston ylioppilaskunta) järjestämään kaupunkisuunnistukseen, lääkiksen kurssien väliseen jalkapalloturnaukseen pelaajana ja kurssikaverini syntymäpäiväjuhlille. Lisäksi sain paljon tietoa Tampereen yliopistosta, lääketieteen opiskelusta ja harrastustoiminnasta erinäisten tietoiskujen ja luentojen muodossa.

Tutustuin ensimmäisten viikkojen aikana varmaan useampaan ihmiseen kuin koskaan aikaisemmin kokonaisen vuoden aikana. Omien kurssikavereideni lisäksi tapasin paljon uusia ihmisiä myös muilta vuosikursseilta, eivätkä kaikkien nimet todellakaan jääneet mieleen. Saati sitten mikään muu lisäinformaatio johonkuhun ihmiseen liittyen... Tuntui kuitenkin siltä, että kenelle tahansa pystyi mennä puhumaan. Luennoilla istuinkin lähes aina jonkun uuden ihmisen vieressä, ja jokainen aamu alkoi kättelyllä ja esittäytymisellä.




Liitutaulukuva on Amokselta ensimmäisenä iltana. Ylhäällä kuva Mediverkko- jalkapalloturnauksesta. Alhaalla kuvat kun kävimme fuksipisteiden toivossa kurssikaverini kanssa Pyynikin näköalatornissa munkeilla. Voileipäkakun leivoin kun vietimme hutu (hupitutor) -ryhmämme kanssa teekkareiden Namiapprojen varjo-approja (eli itse järjestimme Karkkibaturin keskenämme). Kuvia löytyisi paljon enemmänkin, mutta tykkään ottaa yleensä kuvia muista ihmisistä, enkä viitsi niitä täällä julkaista ilman lupaa.


Syyskuu-Lokakuu

Johdanto -jaksomme jatkui siis syyskuulle asti, mutta kirjoitin siitä jo tuohon elokuun kohdalle.
14.9. meillä alkoi kuitenkin se varsinainen opiskelu "Solujakson" merkeissä. Oikea opiskelu tiputtikin itse kunkin meistä Johdanto -jaksomme pilvilinnoista kylmään todellisuuteen. Opiskelu ei nimittäin ollutkaan mitään helppoa, eivätkä vapaapäivät tai -tunnit lukujärjestyksessä oikeasti ollut tarkoitettu juhlimiseen tai omiin harrastustoimintoihin. Jokainen vapaatunti tuli oikeasti tarpeeseen tutoreihin valmistautumisessa. Ainakin aluksi ajankäytön hallinta oli todella vaikeaa, kun ei ollut päässyt vielä opiskelurytmiin tai tiennyt kuinka paljon pitäisi lukea mistäkin. (En tosin voi vieläkään väittää olevani tässä kovin etevä...)

Monet olivat myös innostuneet opiskelusta nyt kun oikeasti oli jotain konkreettista tekemistä tai opiskeltavaa liian helpoilta tuntuvien luentojen sijaan. Mikroskopointi ja laboratoriotyöt olivat myös ainakin omasta mielestäni mielenkiintoisia. Totesin, että minulle sopii todella hyvin se, että viikossa ei ole kovin montaa luentoa, vaan "ohjattua" itsenäistä opiskelua sitäkin enemmän. Ohjattua itsenäistä siksi, että tutoristunnoissa asetettiin aina yhteiset oppimistavoitteet, joiden raameissa oli tarkoitus kotona sitten itse etsiä tietoa ja seuraavassa istunnossa jakaa sitä muillekin. Totesin jakson kuluessa kuitenkin myös sen, että vaikka oma tutorryhmäni ihan hyvin toimikin, emme me juuri pakollisten ryhmätöiden ulkopuolella viettäneet aikaa keskenämme. Tämä tuntui harmilliselta, kun kuunteli muiden kavereideni puheita heidän omista ryhmistään ja kertomuksia yhdessä järjestetyistä tapahtumista. Olisin toivonut tutorryhmien vaihtumista jo syksyn aikana, jotta olisin saanut tutustua paremmin myös muihin kurssikavereihini muutenkin kuin ennen luentoja tai mahdollisesti yhteisissä bileissä vaihdettujen tervehdysten myötä.

Kokonaisuudessaan vuosikurssimme alkoi kuitenkin saada muotoaan ja puhaltaa kunnolla yhteen hiileen kun e-bileidemme (eli nämähän olivat ne fuksikurssin järjestämät esittäytymisbileet) järjestelyt polkaistiin kunnolla käyntiin. Kurssikavereita alkoi tuntea paremmin ja myös oma kaveriporukkamme alkoi pikkuhiljaa muotoutua. Huomasin tulevani toimeen oikeastana kaikkien kurssilaistemme kanssa, tunsin myös kuuluvani joukkoon.

E-bileiden suunnittelu ja järjestäminen oli hauskaa. Työlästä, mutta hauskaa. Perustimme tanssitiimin, jonka kanssa treenasimme loppuvaiheessa jopa useita kertoja viikossa erinäisiä tanssinumeroita e-bileitämme varten. Tanssiryhmästämme muodostui tiivis ja hyvänhenkinen porukka, ja päätimme pitää tiimin kasassa tulevaisuuttakin varten. Vaikka e-bileet lopulta olivatkin aivan mahtavat ja oikea menestys, parasta oli mielestäni kuitenkin niihin valmistautuminen. Se, miten yhteistyö eri tiimien kesken ja erityisesti tiimien sisällä sujui. Miten leffatiimimme sai aikaan niin huikean trailerin ja elokuvan. Millaisia lahjakkuuksia ja ideoita kurssiltamme löytyikään. Miten ihmiset, jotka eivät aluksi tunteneet toisiaan, saivat aikaan niin paljon yhdessä. Parasta oli kurssikavereihini ja erityisesti toisiin tanssitiimiläisiin tutustuminen ja yhdessävietetty aika!

Koulun ulkopuolella oli tapahtumia taas runsaasti. Tärkein niistä ehkä solujakson aivan alussa olleet Injektiot (tai fuksiaiset), joissa meidät "kastettiin" virallisesti medisiinareiksi. Ilta oli kyllä aivan mahtava, mutta ei siitä sen enempää, jottei pilata ensi vuoden fuksien jännitystä... ;)
Saimme myös vihdoin ihanat valkoiset Burana-haalarimme, joita olikin jo odotettu kesästä asti. (Oikeastaan koko elämä...) Niitä osa lähti ulkoiluttamaan Jyväskylään Kauppakadun approille. Itse en mennyt, koska seuraavana päivänä olin lupautunut olemaan neloskurssilaisten sitseillä töissä. Sen sijaan osallistuin Haalaribileisiin (poikkitieteelliset bileet) sekä seuraavalla viikolla Hämeenkadun approille. Meillä oli solujakson päättyessä myös ensimmäinen tenttisaunamme.

Juhlinnan lisäksi syys-lokakuun aikana urheilimme myös OP-pelien merkeissä. Itse osallistuin menemällä "suunnistamaan", eli eksymään sateiseen metsään kaverini kanssa. Hauskaa oli kuitenkin!
Kilpailimme kurssien kesken myös sählyturnauksessa, jossa en itse voinut pelata, koska olin kipeä. Alkusyksyä muutenkin varjosti useita viikkoja kestänyt flunssa ja öisin nukkumista häiritsevä yskä. Kaikki muutkin vaikuttivat olevan ainakin jossakin vaiheessa kipeitä. Meille siis kävi kuten yleensä pikkulapsille päiväkodissa; tartutimme toinen toisiimme tiiviisti yhdessä ollessamme jos jonkinlaisia flunssaviruksia eri puolilta Suomea ;)

Sain flunssasta toivuttuani myös itse kiinni jonkinlaisesta treenirutiinista. Osasin vihdoin jotenkuten hallita ajankäyttöäni ja löysin aikaa käydä tankotanssimassa. Pääsin myös viimeinkin hyödyntämään yliopistoliikunnan tarjoamia ryhmäliikuntatunteja. Tankotanssia oli toisaalta pakkokin treenata, kun tosiaan esiinnyin e-bileissämme. Myös muut olivat innostuneita lajista, ja järjestin hupitutorryhmällemme tankotanssikokeilunkin. Myös kandiseuramme järjesti samanlaisen kokeilun e-bileistämme inspiroituneena. Toivottavasti järjestävät jatkossakin.

Saimme Orionilta stetarit! <3

Marraskuu-Joulukuu

Solujakson jälkeen alkoikin juuri päättynyt "lisääntymisjakso" eli Lisääntyminen kasvu ja kehitys -jakso, kavereiden kesken LKK. Kyseinen jakso oli tähän mennessä monipuolisin ja käytännönläheisin, mutta myöskin raskain. Raskaus (heh, kurssilla käsiteltiin raskautta, joten mielestäni tämä on hauska sanavalinta... (ainakin itse nauran omille vitseilleni)) johtui suurimmaksi osaksi siitä, että kurssi sisälsi niin paljon asiaa ja oli niin pitkä. Ja kaikki se asianpaljous tentittiin yhdellä kertaa kurssin lopussa. Miten stressaavaa!

Marraskuussa oikeasti ne e-bileet vasta olivat, mutta koska niihin valmistautuminen oli jo puoli ruokaa, niin kerroinkin niistä jo tuossa aiemmin. Loppuvuodesta oli kuitenkin myös kaikkia muita hauskoja tapahtumia, muun muassa pikkujouluja. Niitä vietettiinkin niin koulukaveriporukalla, tanssitiimiporukalla, hupitutorryhmämme, kandiseuramme sekä myös kurssimme kesken. Lisäksi meillä oli itsenäisyyspäivän viikonlopulle sijoittuneella Tartto-exculla pikkujoulusitsit TasLolaisten kanssa. (Tarton excusta on tekeillään postaus. Tartto siis on kaupunki Virossa, jossa monet suomalaiset opiskelevat lääketiedettä.)

Rakastamiani sitsejä oli marraskuun aikana melkein kyllästymiseen asti (paitsi etten itse voisi koskaan kyllästyä sitseihin! :D), parhaassa tapauksessa samalla viikolla kahdet. Meitä fukseja opetettiin sitsaamaan fuksisitseillä, ja olin samalla viikolla ensimmäistä kertaa "toastaamassa" (eli vähän niinkuin ehkä muissa kaupungeissa laulunjohtaja/ ohjelmanvetäjä/järjestäjä) eläinlääkisläisille järjestämillämme sitseillä. Toastaaminen fuksina oli melko spesiaalia, koska pitää tietää aika paljon sitsien kulusta ja sitsisäännöistä, joita ainakin meillä pyritään noudattamaan, jotta voi olla se, joka mahdollisesti sääntöjen rikkojia jollakin hauskalla tavalla rankaisee. Tykkään kuitenkin haasteista ja apunani oli onneksi kokeneempia ylempikurssilaisia, niin kaikki sujui tällaiselta untuvikoltakin ihan mallikkaasti. Toki sitsikokemusta aikaisempien opintojen tiimoilta minulla jo olikin. Molemmat sitsit olivat huikeat ja huomasin tykkääväni tapahtumien järjestämisestä. Tämän innostuksen siivittämänä hain myös kandiseuramme hallitukseen, jossa olisin saanut olla enemmänkin tapahtumien järjestäjän roolissa, mutta tällä kertaa en valitettavasti tullut valituksi.

Osallistuin marraskuun puolivälissä näytelmäkerhomme ensi kevään näytelmää varten järjestettyihin koe-esiintymisiin. Hain sekä näyttelemään että tanssimaan, ja suureksi ilokseni minut valittiin tanssijaksi. Näyttelijähaun myötä pääsin myös pitkästä aikaa improilemaan toisena hakuiltana, ja odotan innolla keväällä mahdollisesti alkavia kurssikaverini järjestämiä improiltoja. Improteatteria pääsimme marraskuun aikana todistamaan myös O'Connels -pubiin, jossa samainen kaverini esiintyi yhdessä ImprovAcademyn muiden jäsenten kanssa joka sunnuntai.

Fuksisyksyn lopulla oli tosiaan vielä paljon muitakin tapahtumia; keilausturnausta, Megazone -lasersotaa kurssimme kesken, kaveriporukalla järjestettyjä leffa- ja Hottikset -sarjan katsomisiltoja, Tamyn vuosijuhlat sekä Nääspeksi, jonka kävin katsomassa kahdesti! Kaikki tapahtumat itsessään olivat hauskoja ja mukavaa vaihtelua opiskeluarkeen, mutta kyllä niistä loistavat teki yleensä se seura. Kaikkein parasta koko syksyssä olivat ehdottomasti ihmiset! Ei ole niin väliä, ovatko puitteet mahtipontiset e-bileet koristeluineen ja ammattivalaistuksineen vai leffailta popcorn-kulhon ja pehmeän viltin kera Kino Kotikolossa kaverini luona, kunhan paikalla ovat ne itselle tärkeät ihmiset, on hyvä fiilis taattu!

Oltiin yksillä pikkujouluilla sushilla, toisilla leivottiin pipareita (piparikuva ei ole itse ottamani). Osallistuin myös Pihlajalinnan järjestämään keilaturnaukseen (vähän vino kuva).



Toivon, että ensi keväästä tulee vähintäänkin yhtä huikea kuin tästä syksystä. Odotan jo kevättä, koska tästä lomasta ilman mahtavia uusia koulukavereitani tulee varmasti piiitkä. Toisaalta taas nyt on sitten aikaa nähdä niitä muita elämääni kuuluvia rakkaita ihmisiä. Toisaalta myös kevätlukukauden alkaminen tuo mukanaan taas opiskelustressin ja haikeuden siitä, että fuksivuotta on vähemmän edessä kuin takana, ja että kohta se loppuu.

Jos kuluneen syksyn voisi elää uudelleen, en edes miettisi kahdesti.

Jos sinä, rakas lukija, vielä mietit lääkikseen hakemista, niin en voi muuta kuin suositella! Tottakai opiskelu maailman parhaaseen ammattiin (omasta mielestäni ainakin, koska onhan se unelma-ammattini) on itsessäänkin sekä ihanan haastavaa että palkitsevaa ja mielekästä, mutta myös se kaikki sen ohessa tuleva lisuke on vähintäänkin sen hermoja raastavan pääsykoelukemisen arvoista!

Joululoma

Tämän syksyn ensimmäinen ja viimeinen tentti ohi! Läpipääsystä olen melko varma, hyvistä pisteistä en niinkään... mutta onneksi meillä ei saada arvosanoja! :)

Tunnen kuitenkin osanneeni jakson asiat ihan tarpeeksi hyvin, niin, että hallitsin kokonaisuudet. Kaikkia pikkujuttuja en tentissä (enkä nytkään) muistanut tai edes yrittänyt opetella ulkoa. Yritin tenttiin lukiessa pitää mielessä sen, että tässä opiskellaan elämää ja tulevaa uraa varten, eikä sitä tenttiä. Eli ei pitäisi ajatella läpipääsyä tavoitteena. Pitäisi ajatella, että opettelen asiat niin, että osaan soveltaa niitä jatkossa ja rakentaa niiden varaan uutta tietoa. Uskon onnistuneeni tässä tavoitteessa. Toki vuoden päästä näitä LKK-jakson asioita miettiessa voi olla, että suurin osa (ainakin embryologia) on painunut jonnekin syvälle muistin syövereihin, joista sitä on lähes mahdoton kaivaa pinnalle...

Mutta ainakin tenttitulosten julkaisuun asti voi nyt hengähtää helpotuksesta ja ajatella; ohi on! Ei enää lääkistä siis tälle vuodelle. Ei enää opiskelua ennen kuin ensi vuonna. Kuulostaapa kovin kaukaiselta, vaikkakin se ensi vuosi ja uusi lukukausi häämöttää ihan nurkan takana. Sitä ennen on kuitenkin hyvin aikaa rentoutua ja palautua kuukauden joululomalla.. aah. Mitä luksusta.

Rahatilanteen kannalta optimaalisinta olisi tietenkin ollut viettää joululoma ainakin osittain töissä. Niin minun oli alun perin aikomus tehdäkin, mutta yllättäen (sarkastisesti yllättäen, koska eihän se mikään yllätys oikeasti ole) ollaan taas säästölinjalla, eikä ainakaan sille osastolle, jossa olin kesätöissä, saa palkata lyhytaikaisia sijaisia nyt joulunaikaan. Olisin varmaan jostain saanut töitä, jos olisin oikeasti niitä vähän reippaammin hakenut. En kuitenkaan nyt välttämättä koe hirmuista tarvetta rehkiä joululomalla töissä, koska takana on kuitenkin aika rankka syksy. On varmaan ihan hyvä ladata vähän akkuja ihan rauhassa, ilman mitään lääketieteeseen liittyvää (kuten sairaalassa työskentelelyä). 

Toisaalta pakko varmaan sivuta lääketiede-asioita lomallakin, koska olen luvannut itselleni, että luen kaikki kotiin tähän mennessä tulleet Lääkärilehdet ainakin selaillen läpi. Lisäksi ajattelin ahkerana vähän jo katsella ensi vuoden ensimmäisen jakson (aineenvaihdunta) asioita, tai ainakin kertailla kemiaa. (Koska kuulemma jotain kemiallisia reaktioita käydään ensi jaksossa läpi.) Yhtenä aikomuksenani oli myös kertailla kuluneen syksyn opintoja hieman, jotta kaikki "opittu" ei ehkä ihan heti unohtuisi. Tässä taka-ajatuksena taas se elämää ja uraa varten opiskelu...

Todennäköisesti vaihdan kuitenkin ihan totaalisesti vapaalle ja unohdan kaikki suuret ja kunnianhimoiset suunnitelmat opiskelusta ja istun sohvannurkassa katsomassa Greyn anatomiaa. Eilinenkin meni hyvin pitkälti näin. En jaksanut eilen enää päntätä, ajatuksena jos en jotain osaa tähän mennessä, niin en sitä enää tänään kyllä tule oppimaankaan. Katsoin varmaan viisi jaksoa Greyn anatomian 1. tuotantokautta, kävin katsomassa Nääspeksin jo toisen kerran (koska kaverini oli kipeä, eikä itse päässyt) ja ylipäätään muuten vain välttelin lukemista. 

Tuleva/nyt alkanut joululoma on toki ihana, mutta hieman haikealta tuntuu ajatella, että ihania kurssikavereita näkee vasta ensi vuonna. Pahimmassa tapauksessa vasta kuukauden päästä. Onneksi olemme jo muutamien kanssa sopineet näkevämme joululomalla, esimerkiksi vanhempiemme luona vieraillessamme. Lisäksi meillä on nyt loman alkuun suunnitteilla Taru sormusten herrasta- ja Harry Potter -leffamaratonit. Ja tänään juhlimme kurssin kesken päättynytttä lukukautta tenttisaunan merkeissä. Oikeastaan luvassa on tenttidisko! :)

Lomalla aion epätodennäköisesti toteutuvien opiskelusuunnitelmieni lisäksi vierailla sukulaisilla ja liian vähälle huomiolle jääneillä ei-lääkis-kavereillani ja EHKÄ matkustaa joko kotimaassa tai ulkomailla. Kovasti olemme poikaystäväni kanssa katselleet äkkilähtöjä, mutta mitään kovin hyvää matkaa ei ole vielä tullut vastaan. Noh, ehkä parempi säästää nekin rahat johonkin tarpeellisempaan.

En varmaan tänne kovin paljoa joululomatekemisistäni kirjoittele, koska ne tuskin ketään kiinnostavat. :D Sen sijaan varmaan teen jonkun yhteenvetotekstin kuluneesta lukukaudesta tai jotain muuta lääkikseen liittyvää. 

Railakasta viikonloppua!

Kuluneen jakson kirjoja.

Mikä (lääke)tieteessä kiehtoo?

Tässä tenttiin lukiessani ja youtube-videoita mm. ovulaatiosta ja anatomiasta katsellessani havahduin siihen ajatukseen, miten paljon tietoa ja opittavaa mahtuukin yhteen pieneen aihealueeseen. Ja aina voisi mennä vielä syvemmälle, opiskella enemmän ja tietää aiheesta enemmän. Lisää tietoa tulee myös koko ajan, siitä kertovat viikottain ilmestyvät Lääkärilehdet (joista en ole ehtinyt lukea vielä ainuttakaan). Lehdissä esitellään uutta tutkimustietoa ja suosituksia, jotka päivittyvät jatkuvasti. Hyvin paljon ihmiskehon toiminnoista ja säätelyjärjestelmistä on vielä hämärän peitossa. Uusia tutkimuksia julkaistaan jatkuvasti.

Lääketiede on kamppailua jatkuvasti muuttuvan tiedon kanssa, sen kanssa, että koskaan ei voi oikeasti osata kaikkea. Koskaan ei voi varmasti sanoa tietävänsä kaikesta kaikkea. Se on vähän kuin surffausta (en koskaan ole itse surfannut, mutta voisin kuvitella sen menevän jotakuinkin näin): täytyy yrittää pysyä (uuden tiedon) aallonharjalla, tai muuten jää jälkeen ja tippuu laudalta. Haastavaa ja vaativaa, mutta ah-niin-palkitsevaa kuitenkin.

Hyvän lääkärin on opittava etsimään tietoa, ja mikä tärkeämpää, hyväksymään muutoksia. Ei saa jähmettyä paikalleen tai juurtua omiin totuttuihin tapoihin, vaan pitää olla valmis kehittymään ja uudistumaan. Pitää olla valmis kokeilemaan uutta, ja myös hyväksymään muiden ehdotukset ja ideat. Opiskelu ei pääty lääkärin valaan ja valmistumiseen, vaan se on elinikäistä. Ei voi jäädä sinne oman klinikkansa neljän seinän sisälle hoitamaan potilaita, vaan pitää olla yhteyksissä ulkomaailmaan ja seurata ajankohtaisia uutisia ja tutkimuksia. Omalla kohdallani ajankohtaisena pysyminen on varmasti haaste, koska en muutenkaan ole kovin kiinnostunut seuraamaan uutisia. Tärkeät uutiset kuulen lähinnä tutuilta (tai facebookista :D) ja sitten vasta otan asiasta enemmän selvää. Tiedän, että tässä on todella paljon parantamisen varaa.

Uuden tiedon oppiminen ja hakeminen ei tietenkään ole minulle mitään uutta. Olenhan elämästäni jo noin 18 vuotta kuluttanut koulun penkillä. Ammattikorkeakoulussa opiskelu on jatkuvaa tutkimustiedon etsimistä ja esitelmien pitämistä kurssikavereille. Olen tehnyt opinnäytetyön, johon piti etsiä mahdollisimman tuoretta tietoa. Olen myös työelämässä tottunut etsimään tietoa esimerkiksi Duodecimin sairaanhoitajan tai lääkärin tietokannoista.

Vaikka olen tottunut siihen, että kaikkea ei voi osata, ja että uutta tietoa on ensinnäkin etsittävä ja toiseksi hyväksyttävä osaksi omaa työtään, on kuitenkin paljon mukavampi olla silloin kun asiat ovat itselle tuttuja ja ne osaa hyvin. Olen kokenut monta uutta työyhteisöä ja -paikkaa, joissa en tietenkään aluksi tai edes jonkin ajan kuluttua ole ollut ihan kotonani tai voinut sanoa hallitsevani työni ja työpaikan tavat edes kovin hyvin. Potilaiden hoitaminen on tietenkin samanlaista periaatteessa joka paikassa, ihmiset ovat aina ihmisiä ja perustarpeet ovat samanlaisia. Kuitenkin jokaisessa sairaalassa, joka yksikössä, jokaisella osastolla käytännöt hieman vaihtelevat. Paljon mukavammalta työ tuntuu silloin kun voi olla varma siitä, että osaa kaiken, kun on jo pitkään ollut samassa paikassa töissä.

Kokemus samalta erikoisalalta tai osastolta ei kuitenkaan lääketieteessä (tähän lukeutuu myös hoitotiede) anna oikeutta tuudittautua siihen itsevarmuuden tunteeseen, että osaan jo kaiken, minun ei tarvitse enää opiskella lisää. Juuri uuden, muuttuvan tieteellisen tiedon vuoksi koskaan ei tule olemaan täysin valmis.

Ja sepäs siinä juuri kiehtookin! On niin mielenkiintoista, miten monimutkainen ja upea ihmiselimistö kaikilta toiminnoiltaan on. On mielenkiintoista, miten lääketiede on esimerkiksi viimeisen sadan, viidenkymmenen, kymmenen tai edes vuoden aikana kehittynyt! Moni asia on muuttunut jo sinä aikana kun minä olen opiskellut ensin biologiaa ja sitten sairaanhoitajaksi. Jo pääsykokeeseen  lukiessani huomasin kuinka biologian kirjoissa oli jotain sellaista tietoa, mikä oli minun lukioaikanani vasta selvityksen alla. Tulevaisuudessa esimerkiksi genetiikka tulee varmasti paljon suurempaan rooliin kuin ennen. Ihmisillä tulee olemaan mahdollisuus tutkia omat geeninsä ja sairauksia diagnosoidaan ja hoidetaan tai ennaltaehkäistään geenikarttojen perusteella.

Jatkuva kehittyminen on tottakai haaste, mutta se takaa myös sen, ettei koskaan tule olemaan tylsää. Olen joskus vitsaillut sillä, että minulla on jokin keskittymishäiriö. Se tietenkään ei ole totta, tietenkin jaksan keskittyä, jos tarvitsee. Tylsistyn kuitenkin helposti. Kiinnostunut uusista asioista nopeasti, olen innokas kokeilemaan uutta. Varmasti tällaisten luonteenpiirteiden takia koen uuden tiedon hyväksymisen helpommaksi kuin ehkä joku toinen.

Lukiossa joku joskus sanoi pelkäävänsä, että hänestä tulee "ikuinen opiskelija". Minä puolestani vastasin, että ikuisena opiskelijana olohan olisi ihanaa! Olen edelleen samaa mieltä. En ehkä ajattele ikuista opiskelijuutta ihan samalla tavalla kuin silloin, koska haluan tehdä myös oikeita töitä. Onneksi tulevassa ammatissani saan ja joudun olemaan myös opiskelija, oppimaan ja kehittymään jatkuvasti, haastamaan itseäni. Olemaan joustava, näkemään ja kokemaan jatkuvasti uutta. Opettamaan myös muita, oppimaan muilta. Löytämään uusia ratkaisuja vanhoihin ongelmiin. Innostumaan uusista asioista. Tiedätkö sen "ahaa" -elämyksen aiheuttaman ilon ja tyydytyksen tunteen, kun vihdoin tajuat jotakin, mitä olet pitkään miettinyt, kun vihdoin löydät ratkaisun vaikeaan kysymykseen? Siltä minusta tuntuu lähes joka päivä.

Se siinä tieteessä, erityisesti lääketieteessä, kiehtoo.

Kehityksen huipulla

Otsikko kai koskee minua itseänikin. Johan tässä iässä pitäisi vihdoin olla sekä fyysisen että henkisen kasvun osalta valmis, kypsä ja elämänsä kunnossa. Aivojen otsalohkonkin pitäisi jo 25. ikävuoteen mennessä olla kehittynyt. Ajattelin kuitenkin tässä postauksessa käydä läpi kohta lopuillaan olevaa jaksoamme; Lisääntyminen, kasvu ja kehitys.

Kohta se on ohi, viimeinen viikko menossa. Yhdeksän päivää tenttiin (ensi viikko on siis tenttiviikko). Ja mikä parasta, yhdeksän päivää joululomaan! Nopeasti se syyslukukausi on vierähtänyt. Nopeasti tämä massiivisen pitkältä vaikuttanut 7+1 viikon pituinen jaksokin on kulunut. Ja millainen jakso!

Tässä tentin kynnyksellä todella tuntuu, että koko ihmisen kasvu ja kehitys ihan kaksitumaisesta tsygootista (eli hedelmöittyneestä munasolusta) aikuisikään asti pitäisi nyt osata. Ja niinhän se pitääkin. Eikä pelkästään fyysinen puoli, vaan myös se psykososiaalinen kehitys, murrosikä, kaikki lapsen oppimat taidot ja seksuaalisuus. Näiden lisäksi bonuksena on vielä anatomiaa ja lääketiede-lisänä kehityshäiriöitä ja genetiikkaa. Tuntuu kuitenkin, että valtavasta tenttiaineistosta huolimatta osaankin jotakin! En tiedä, osaanko tarpeeksi hyvin tenttiä ajatellen, tai osaisinko selittää mitään asioita kovin yksityiskohtaisesti, mutta jonkinlainen kokonaisuus on tässä kuitenkin tullut hahmotetuksi.

Täytyy jälleen kerran olla kiitollinen Tampereen lääkiksen opetussuunnitelmalle. Olenkin sanonut kurssikavereille, että ilman pbl:ää ja tutor-istuntoja tuskin lukisin yhtään mitään tässä jakson aikana. Kaikki opiskelu jäisi tenttiviikolle, ja mikä paniikki siitä seuraisikaan... Nyt kuitenkin tutor-keissit ja oppimistavoitteet pakottavat opiskelemaan jo jakson aikana, aika paljonkin. Lisäksi samat asiat kertautuvat sitten luennoilla ja mahdollisesti vielä jossakin ryhmätyössä.

Ryhmätöitä varten meillä on ollut ennakkotehtäviä, kuten ne kamalat lantion anatomiatöihin valmistavat monisteet, joita tuskailin monena iltana. Mutta se tuskastelu kyllä kannatti, koska itse anatomian ryhmäopetuksessa asiat hahmotti paljon paremmin, kun niitä oli jo etukäteen opiskellut (vaikkakaan itseopiskelu ei tuntunut kovin hyvin jäävän päähän). Ehkä tärkeämpää varsinaista opetusta edeltävässä itseopiskelussa on se, että pohtii kysymystä, kuin se, että löytäisi vastauksen siihen. Kysymyksen pohtiminen, ja mikä parempaa, sen herättämät (jopa tuskan) tunteet, herättävät myös motivaation saada vastaus, ja näin tieto jää ehkä paremmin mieleen.

Tämä jakso alkoi lokakuun puolivälin jälkeen naisen ja miehen genitaalien anatomialla ja sukusolujen kypsymisen opiskelulla sekä histologialla. Teoriaopinnot etenivät hedelmöityksen kautta sikiön alkukehitykseen, gastrulaatioon (alkiokerrosten muodostumiseen), neurulaatioon (hermostoputken kehittyminen) ja organogeneesiin (elinten muodostumiseen). Myös istukan kehitystä, anatomiaa ja fysiologiaa opiskelimme sekä kirjoista että oikeaa istukkaa leikkelemällä sairaalan yhteydessä olevassa kliinisessä opetuskeskuksessa. Meitä oli iso ryhmä, eikä siinä kovin paljoa itse saanut tehdä, mutta ainakin harjoituksen jälkeen muistan varmaan aina, että napalaskimoa on vain yksi. (Napavaltimoita sen sijaan kaksi.)

Jossakin välissä pääsimme myös leikkimään lääkäriä päiväkoteihin nallesairaalan muodossa. Hoidimme lasten pehmoleluja mm. laastarein ja kierresidoksin. Lapsille jäi toivottavasti mukava kokemus "lääkärissä" käynnistä ja me saimme kokemusta eri-ikäisten lasten kanssa vuorovaikuttamisesta. Lapsen lääkärinä (tai tässä tilanteessa lapsen nallen tai muun lelun lääkärinä) toimiminen oli yllättävän haastavaa, kun piti miettiä, millaisia asioita lapselle voi puhua. Mitä hoito-ohjeita voi kotiin antaa, niin että lapsi ymmärtää ne? Ymmärtääkö lapsi, jos kirjoitan ohjeeksi, että lepoa viikon ajan? Tietääkö lapsi mikä on viikko? Omat potilaani, tai potilaideni huoltajat (eli lapset) olivat kaikki aika reippaita, ja ne ujoimmatkin uskaltautuivat vastaamaan, kun jotain kysyin. Uskon siis jatkossakin pärjääväni lasten kanssa vastaanottotilanteissa. Nallesairaala siis oli kaiken kaikkiaan hyödyllinen kokemus. Meillä se onneksi kuuluu pakolliseen opetukseen, eli kaikki pääsevät sinne.

Teoriaopetus jatkui raskauden ajan muutoksien ja sikiön kasvun opiskelulla. Synnytystä emme valitettavasti päässeet "livenä" näkemään, mikä tietysti olisi oppimisen kannalta ollut optimaalisinta, mutta ainakin saimme jonkinnäköisen video-kuva-demonstraation synnytyksen kulusta ja vauvan ulosauttamisesta. Minulla tässä tilanteessa oli tosin etulyöntiasema aikaisemman koulutukseni vuoksi, koska olen päässyt sairaanhoitajaopintojeni aikana lyhyeksi ajaksi harjoitteluun synnytysosastolle, ja synnytyksiä olen nähnyt kolme, joista yksi oli sektio (eli keisarileikkaus). Vaikka en silloin aivan tiennyt, mitä lääkkeitä potilaalle esimerkiksi annettiin, niin ainakin minulla on jokin mielikuva, miten asiat ovat edenneet synnytyksen aikana ja miltä se oikea synnytys tai sektio näyttää.

Olemme käyneet tähän mennessä läpi vauvan ja lapsen sekä nuoren kehityksen aikuiseksi, kaikki siihen liittyvät osa-alueet ja myöskin murrosiän muutokset. Nyt tiedän, mitä murrosikämittarilla esimerkiksi G4P4 pojan kohdalla tai M3P2 tytön kohdalla tarkoittavat. Minun pitäisi osata tulkita kasvukäyrää ja tietää mitä Lene-testillä (leikki-ikäisen neurologinen kehitys) tutkitaan. Näitä kehitysasioita pääsimme käytännössä opiskelemaan yhden aamupäivän aikana, jonka saimme viettää neuvolassa. Omalle kohdalleni sattui neuvola, joka toimi sekä äitiys- että lastenneuvolana, ja pääsin näkemään sekä vauvan että leikki-ikäisen neuvolatutkimuksia. Lisäksi yksi neuvolan asiakkaista sinä aamupäivänä oli raskaanaoleva nainen, joten pääsin myös näkemään äitiysneuvolapuolta. Hyvinkin opettavainen tilaisuus siis, vaikka itse toiminkin neuvolakäynnillä lähinnä vain tarkkailijana.

Jaksoon on sisältynyt lisäksi eettisten asioiden (mm. abortin ja keinohedelmöityksen) pohdintaa seminaareissa, genetiikkaa, kehitysvammaisuuden syiden opiskelua ja tietysti histologiaa. Nyt tutkimme histologisia (miehen ja naisen lisääntymiselimistö sekä sikiö) preparaatteja virtuaalimikroskoopeilla, emmekä enää vanhoilla käsikäyttöisillä laitteilla. Virtuaalimikroskopointi on paljon nopeampaa ja helpompaa kuin objektiivien säätely.

Nyt meillä on jäljellä enää torstaina viimeinen tutor-istunto ja ilmeisesti jaksoa kertaava seminaari. Ja tietenkin tentti. Haluaisin uskoa, että hallitsen jakson asiat tarpeeksi hyvin, mutta kyllä kertausta vielä tarvitaan! Tänään ajattelin kertailla anatomiaa. Huomenna on vapaapäivä, ja varmaan kertailemme yhdessä kurssikavereideni kanssa jotain juttuja.
Viikonlopun aion rentoutua Tartossa (paikalliseen lääkikseen tutustuen) ja sitten viimeinen rutistus tenttiinlukua ja se ihana joululoma!

Täytyy sanoa, että vaikka kulunut jakso on ollut raskas, ja nyt tuntuu, että se sisältää enemmän tietoa kuin yksi ihminen voi näin lyhyessä ajassa sisäistää, on jakso ollut myös monipuolinen ja mielenkiintoinen. Alkujakson tutorkeissien oppimistavoitteet olivat ihan järjettömän laajoja, ja niitä oli paljon. Nyt loppua kohti tahti on inhimillistynyt, ja asiat ovat aika lailla maalaisjärjellä ymmärrettäviä.

Olen iloinen, että opetustilaisuudet ovat olleet niin monipuolisia; luentoja, itsenäistä opiskelua, seminaareja, ryhmätöitä, käytännön taitoja, potilaskäyntejä, neuvolaa ja nallesairaalaa. Ainoa huono puoli käytännön harjoituksissa on se, että niitä on liian vähän ja ryhmäkoot ovat liian isoja.

Dancing Queen

Uudenvuoden lupauksena voisi tänä vuonna omalla kohdallani olla jokin seuraavista: lupaan harrastaa enemmän liikuntaa, lupaan syödä terveellisemmin, lupaan elää terveellisemmin... eli varmaan aika samansuuntaisia ajatuksia, mitä muukin väestö tähän aikaan vuodesta pohtii. Omalla kohdallani syksy on mennyt aika epäterveellisesti eläen. Olen juhlinut paljon (ehkä jopa liikaa), herkutellut ehdottomasti liian paljon ja usein, sekä harrastanut liikuntaa liian vähän. Oikein melkein hävettää, kun viime keväänä olin todella aktiivinen urheilun suhteen, ja nyt on hyvä, jos raahaudun kahdelle jumppatunnille viikossa.

Mutta. Tämä kaikki tulee muuttumaan. Pääsin nimittäin mukaan näytelmäprojektiimme!!!! :) Ensisijaisesti olin halunnut näyttelemään, mutta minua ei valittu mihinkään rooliin. Aluksi se harmitti, mutta muutaman tunnin kuluttua tästä hylkäysviestistä tuli sähköpostiin viesti samaisen näytelmän tanssijahaun tuloksista - ja minä pääsin! Minä ja kaksi muuta fuksikaveriani olemme siis näytelmäkerhomme ensi kevään näytelmässä tanssijoina. Huikeaa!

Tällä hetkellä olen niin innoissani tanssijaksi pääsystä, ettei kyllä yhtään harmita, etten päässyt näyttelemään. Itse asiassa, tuntuu, että mieluummin olisinkin halunnut tanssimaan. Ainakin pääsee/joutuu säännöllisesti treenaamaan, eli liikunta tulee ensi keväänä lisääntymään väkisinkin. Ja se on hyvä!

Uskon tanssinumeroista tulevan todella laadukkaita ja hyviä, ja treeniä todellakin tullaan tarvitsemaan. Jo koe-esiintymisessä yhdessä harjoiteltu koreografia (ja biisi) olivat mielestäni todella kivoja, ja odotan innokkaana tulevaa kevättä. Tällä hetkellä harkitsen koreografian tekemistä, mutta en ole varma, osaisinko tehdä sellaisen isommalle porukalle.

E-bileitämme varten olimme perustaneet tanssitiimin, jonka vetäjänä toimin syksyllä. En kuitenkaan laatinut koreografioita, koska olin itse esiintymässä tangolla bileissämme. Tein kuitenkin yhden tanko-baletti-jazz- sekoituskoreografian. Se ei kuitenkaan koskaan nähnyt päivänvaloa, koska tiimimme kokoonpano muuttui niin, että koreografiani ei ollut toteutettavissa.

Tuo perustamamme tanssitiimikin todennäköisesti jatkaa toimintaansa vielä keväällä (ja vielä kauan sen jälkeenkin), ja varmaan tulemme myös sillä kokoonpanolla harjoittelemaan jotain tanssiesityksiä (jos vaikka joku  meidät johonkin tilaisi esiintymään). Lisäksi aion ehdottomasti jatkaa tankotanssiharrastustani, ehkä nyt myös siihen paremmin keskittyen.

Kevät 2016 tulee siis olemaan täynnä tanssia! Ihanaa!

kuva

Edelleen hajottaa anatomia

Luvassa avautumista ja tunteenpurkauksia.

Tyhmä ja laiska opiskelija yrittää päntätä edeltävänä iltana päähän tietoa, jota tarvitaan seuraavana päivänä, vaikka siihen olisi voinut alkaa valmistautua jo useita päiviä (jopa viikkoja etukäteen). Huomenna meillä on luvassa seuraava lantioalueen ryhmätyö, johon tällä kertaa sisältyvät lantion alueen pehmytkudokset (viimeksi käsiteltiin luita). Pehmytkudoksiin siis lukeutuvat nyt lihakset ja ilmeisesti osittain hermot ja verisuonet.

Luulin, että viimeksi oli rankkaa, kun piti opiskella lantion luita ja niiden osia sekä ligamentteja. No, silloin haasteena oli puuttuva latinankielinen anatomian kirja. Nyt sellaisia on tarjolla jopa kolmekin kappaletta, mutta silti pää tuntuu hajoavan. Meidän pitäisi tehdä etukäteen monisteessa olevia tehtäviä; lähinnä siis nimetä kuvaan rakenteita. Kuitenkin totesin verisuonikuvan olevan niin erikoinen, etten ainakaan minä pysty erottamaan siitä (mustavalkoisesta) sekamelskasta mitään. Apua ei löydy myöskään kirjoista tai netistä, koska tässä kuvassa taitelijan näkemys valtimoiden sijainnista on selkeästi ollut erilainen kuin muissa kuvissa...

Opeteltavaa on niin paljon, ettei sitä kyllä yhdessä (tai kahdessa-kolmessakaan) illassa pysty mitenkään sisäistämään. Ulkoaopiskelu on ihan sieltä jostakin. Vihaan sitä. Olen myös kehittänyt jonkinasteisen inhon anatomian opiskelua kohtaan kokonaisuudessaan. Luulin todellakin etukäteen, että se olisi minulle helpompaa, tai että jopa osaisin jotakin. En osaa, en nyt, enkä varmaan koskaan (epätoivo iskee).

Anatomiaa ei mielestäni pysty kunnolla opiskelemaan kirjoista. Lihaksiakin on yleensä monessa eri kerroksessa limittäin ja lomittain, ja niiden välissä kulkee hermoja, verisuonia ja kalvoja. Miten sellaista voi kunnolla kaksiulotteisesta kirjan kuvasta hahmottaa? Olisipa jokin 3D-malli. Mielellään sellainen käsinkosketeltava. Olisipa oikea ihminen, jota availla ja tutkia... Onneksi keväällä on tulossa dissektiot. En ainakaan vielä koe anatomian opiskelua ihmisruumiita leikkelemällä mitenkään karmivana tai yököttävänä ajatuksena, vaan ehdottoman hyödyllisenä oppimiskokemuksena.

Luita sentään viime ryhmätyössä päästiin tutkimaan ja koskettelemaan käsin luurangosta. Mitenköhän tämä tuleva pehmytkudostyö on järjestetty? Ei muovimalleista pysty siirtämään sivuun lihaskerroksia, jotta näkisi niiden alle. Ei niissä varmastikaan ole nähtävillä verisuonia tai hermoja, tai lihaskalvoja.

Yhteenvetona: anatomian opiskelu itsenäisesti kaksiulotteisista kuvista on syvältä.
Toivoo joululahjaksi kolmiulotteista konkreettista ihmismallia, jossa nähtävillä kaikki mahdolliset rakenteet.

Tai ehkä joululomalla on aikaa paneutua aiheeseen vähän syvällisemmin, ja ehkä tutustua mielenkiintoisiin youtube-videoihin, kuten tähän:
https://www.youtube.com/watch?v=P3BBAMWm2Eo

Aika lentää kuin siivillä

Eilen satoi maahan ensilumi, eikä se näillä näkymin ainakaan ole heti sulamassa pois, sillä ikkunasta ulos katsoessa näkee vain maahan leijailevia (märkiä) lumihiutaleita. Talvi tekee siis tuloaan, ellei ole jo tullut. Mihin se aika katoaa? Äskenhän oli vasta elokuu.

-kuva-

Itse asiassa, ihan äskenhän oli vasta heinäkuu, ja olin kuullut päässeeni lääkikseen. Heinäkuu, jolloin istuin mökillä saunan jälkeen terassilla ja mietin, että olisi kiva alkaa pitää blogia. Päässä pyöri sata ajatusta kerralla ja tuntui, että niitä oli muillekin jaettavaksi. Koko kehossa tuntui se kihelmöivä jännitys kun edessä oli jotain uutta ja ihmeellistä. Jotain sellaista, mistä oli vain (aika lailla) salaa uskaltanut haaveilla. Aika ei tuntunut kuluvan tarpeeksi nopeasti. Elokuun 24. ei vain tuntunut koittavan millään, vaan jokainen päivä oli jännityksensekaista odotusta täynnä.

Mutta niin se elokuu vain tuli, koulu alkoi viimein, pääsin vihdoin aloittamaan lääkiksen. Siitä on jo lähes kolme kuukautta, mutta kliseisesti sanottuna, muistan sen kuin eilisen. Niin paljon asioita on tapahtunut, että tuntuu, kuin aikaa olisi pitänyt olla kulunut kuukausien sijaan vuosia. Kuitenkin jotenkin samaan aikaan ne viikot ja kuukaudet ovat vierineet ohi kuin silmänräpäyksessä. Tai eivät ne suinkaan ohi ole vierineet, olenhan hypännyt kyytiin täysillä ja nauttinut jokaisesta hetkestä.

Aika kuluu nopeasti silloin kun on hauskaa, ja koko syksyn minulla on ollut ihan älyttömän hauskaa. Olen niin onnellinen, että pääsin kokemaan tämän kaiken, enkä todellakaan kadu yhtään hetkeä, jonka viime keväänä tai niinä aikaisempina vuosina tuskastelin pääsykoekirjojen parissa - nyt se kaikki on sen arvoista! Toisaalta sitä odottaa, että opiskelut etenevät, että saa vastaansa mielenkiintoisempia uusia haasteita ja opittavia asioita, että pääsee etenemään teoriasta käytäntöön. Toisaalta taas pelkään sitä, miten nopeasti aika kuluu, ja että kohta sitä ollaankin jo valmistuttu, ja tämä opiskeluaika on vain kultaisia muistoja menneisyydessä. Sitä ne kutosen tädit ja sedätkin ovat sanoneet, miten tuntuu kuin vasta äsken olisi ollut itsekin fuksi.

Kohta takana on jo 1/12 lääketieteen lisensiaatin opintoja (opintopisteiden osalta tuo etappi onkin jo ylitetty, koska olen saanut vapaavalinnaiset opintopisteet jo kasaan), mikä tarkoittaa, että edessä on enää vajaa 5,5 vuotta opiskelua. Jonkun mielestä se ehkä tuntuu pitkältä ajalta, mutta sitä se ei ole.

Tämän postauksen taustalla ei nyt ollut mitään sen suurempaa sanomaa, kuin oma ahdistus siitä, että aika kuluu niin nopeasti. Sen ahdistuksen sai aikaan varmaankin kalenterin selailu, tulevien kesätöiden miettiminen ja havainto siitä, että ensi kesän jälkeen, elokuun 22. päivä meillä aloittaa uusi fuksikurssi. Se tarkoittaa sitä, etten minä ole enää fuksi. Enää koskaan. Surullinen ajatus.

Lisäksi näen tänään vihdoin, piiitkästä aikaa (mutta silti tuntuu kuin olisimme nähneet viime viikolla) hyvää ystävääni, rakasta siskoani, jota en ole päässyt meidän molempien kiireiden vuoksi tapaamaan kuin viimeksi kesällä. Viimeksi silloin, kun vatsanpohjaani kansoittivat vielä villisti lepattavat uuden koulunaloituksen jännitysperhoset.

Elämme jännittäviä aikoja

Onneksi tutor-keissit näyttävät nyt olevan muuttumassa helpommiksi (tällä hetkellä pitäisi selvittää lastenneuvolajärjestelmää ja lapsen kehitystä 4. ikävuoteen saakka, mikä on huomattavasti kevyempää ja helpompaa kuin englanninkielisen kirjallisuuden lukeminen esimerkiksi spermiogeneesistä) ja jopa kokonaisia vapaapäiviä (koulun osalta) on tulevina viikkoina luvassa. Jää nimittäin aikaa sitten siihen kaikkeen muuhun elämään. Tuntuu, että tässä jaksossa pahimman yli on nyt päästy. Ei sillä, että lapsen kasvusta tai murrosiästä tai muustakaan minulla kamalasti olisi kokemusta, kun ei omia lapsia ole. Onneksi lähipiiristä löytyy kuitenkin niitäkin, niin jonkinlaista kosketuspintaa asioihin kyllä on.

Olemme siis kahlanneet aika lailla sikiön kehityksen ja raskauden läpi tässä viime viikkoina, ja homma ei ole ollut ollenkaan helppo! En voi sanoa osaavani mitään todella hyvin, tai hallitsevani kokonaisuuksia ilman luntti-muistiinpanoja. Toivottavasti kertaus auttaa tässäkin asiassa, koska tentti häämöttää nurkan takana (tosin lähes kuukauden päässä, mutta aika kuluu todella nopeasti!). Eikä tietenkään sitä tenttiä varten ainoastaan opiskella...

Viime viikko oli todella rankka, koska meillä oli kahdet sitsit ja yliopiston vuosijuhlat. Myös muille illoille olin onnistunut hankkimaan itselleni ohjelmaa. Nämä toiset sitsit olivat sellaiset, joita olin itse mukana järjestämässä, ja ensikertalaisena homma ei ollut mikään helppo. Olinkin kyllä mukana todella monessa osa-alueessa järjestämisen osalta, ja (taas kerran) hankin itselleni varmaan enemmän hommaa kuin olisi ollut tarpeen. Mutta edelleen innostus asioiden järjestelyyn ja hoitamiseen ja kaikessa mukanaolemiseen on säilynyt. Mielelläni teen vapaaehtoistöitäkin, jos niistä vaan tulee hyvä mieli ja työ on hauskaa.

Välillä tosin tuntuu, että tahtia pitäisi hidastaa ja innokkuutta vapaaehtoisuuteen hieman karsia, ettei koulu kärsisi. Tosin siitä opiskelujen kärsimisestä en ole vielä ainakaan saanut konkreettisia todisteita, koska olen onnistunut hoitamaan kaikki koulujutut ajallaan, enkä vielä ole osallistunut yhteenkään oikeaan tenttiin. Lisäksi olen sitä mieltä, että opiskelu ei ole tehokasta, jos siihen käyttää liikaa aikaa :)

Nyt olen kuitenkin hankkimassa itselleni vielä enemmän menoja koulutöitä häiritsemään. Meillä on meneillään näyttelijä- ja tanssijahaut ensi kevään näytelmäprojektiin. Näytelmä tunnetaan ehkä muissa lääkiskaupungeissa nimellä lääkiksen speksi. Meillä se on hieman erilainen, mutta musiikkia ja tanssia sekä näytelmä on kyllä luvassa. Itse haluan ehdottomasti olla mukana. Näyttelemistä rakastan ehkä eniten kaikista mahdollisista harrastuksista, vaikkakaan en siitä mitään virallista kokemusta kovin paljoa omaa. Aion siis hakea tuohon projektiin ensisijaisesti ainakin näyttelijäksi. Viime viikolla oli tuohon näyttelijähakuun kuuluva impro-ilta, joka sujui varmaan ihan hyvin. Paljon on hyviä hakijoita, enkä tiedä onko ensikertalaisena kovin suuret mahdollisuudet saada projektista mitään (hyvää) roolia. Tosin minulle kelpaisi vaikkapa se puun rooli!

Tällä viikolla on myös tanssijahaku, johon aion myös osallistua. Tanssiminen on ollut lähes aina harrastukseni, vaikka se nykyisin onkin vaihtunut jazzista tankotanssiin. Jos en näyttelemään pääse, toivon pääseväni ainakin tanssijaksi, ja jos en siihenkään, niin osallistun kyllä näytelmäprojektiin ainakin lavastuksen osalta, ja pidän peukkuja pystyssä ja sormia ristissä tulevien vuosien näyttelijä- ja tanssijahakujen osalta. Kyllä sen on joskus tärpättävä!

Lisäksi olen päättänyt hakea myös kandiseuramme hallitukseen kurssimme edustajaksi. Tai ainakin lähes päättänyt. Meiltä valitaan kaksi edustajaa hallitukseen, ja olen varma, että hakijoita on taas runsaasti (kuten alkusyksystä vastuuvirkoihin), olemme niin pirun aktiivisia kaikki :D En tiedä uskallanko lähteä hakemaan, jos minua ei valitakaan, ja sitten tulee paha mieli. Heh, no ei pidä ottaa niin vakavasti, eikä siinä hakemisessa mitään menetäkään! Ehkä haenkin... Todennäköisesti haen. Olen kiinnostunut asioiden hoitamisesta, tapahtumien järjestämisestä ja mahdollisuudesta vaikuttaa. Uskon olevani oikeudenmukainen ja tasapuolinen ja ajavani hyvin meidän opiskelijoiden asioita. Ehkä säästän kuitenkin nämä perustelut sitten siihen vaalipuheeseen...

Tällaista siis tällä viikolla luvassa, hieman on perhosia vatsanpohjassa ainakin tuon näyttelijähaun osalta. Pieni jännityshän on kuitenkin vain hyväksi, eikö niin?

Mitä sairaanhoitajuudesta on ollut hyötyä/haittaa tähän mennessä...

"Siitä on varmaan tosi paljon hyötyä lääkäriopinnoissa, että olet sairaanhoitaja." on ehkä yleisin lause, jonka olen entisestä urastani ja nykyisistä opinnoistani puhuttaessa kuullut entisten työkavereideni, nykyisten koulukavereideni, sukulaisteni tai muiden ihmisten suusta. Onhan siitä, aivan varmasti. 

Tähän mennessä kuitenkin hyöty on ollut aika vähäinen. Ehkä enemmänkin hyötyä olisi ollut niistä biologian opinnoista, joita ehdin silloin nuoruusvuosina suorittaa. Niistä siis olisi hyötyä, jos niistä jotain muistaisi. Tiedän, että olen silloin opiskellut solubiologiaa ja myös yksilönkehitystä sekä anatomiaa. Olen jopa päässyt läpi näitä aihealueita käsittelevistä tenteistä. Mutta tässä taas nähdään, mitä sellaisella tenttiinlukemisella saavuttaa - ei yhtään mitään. Ne tiedot eivät jää päähän. Niistä ei ole yhtään mitään hyötyä tulevaisuudessa, jos niitä ei tarvitse vuosiin käyttää. En siis selvästi ollut näitä asioita oppinut niin, että muistaisin ne aina. Siksipä nyt tämän syksyn solujaksolla kaikki onkin ollut niin uutta ja ihmeellistä, ja samoin tässä LKK (lisääntyminen, kasvu ja kehitys) -jaksolla olen ollut yhtä pihalla kuin kaikki muutkin gastrulaatiosta, alkiolevyistä ja trofoblastisoluista.

Jossain aivopoimujen perimmäisessä sopukassa kuitenkin on välillä syttynyt jokin pieni tuikku, ja ajatus siitä, että tästä olen kuullut ennenkin, meniköhän se näin. Kaikki tieto ei siis ehkä olekaan vuotanut täysin ulos vuosien saatossa. Lisäksi osittain yksilönkehitystä on tietysti käyty sairaanhoitajaopinnoissa myös. Muttei koskaan niin solutasolla ja pikkutarkasti kuin mitä me opiskelemme. Sairaanhoitajuudessa helppoa oli se, että riitti kun asian ymmärsi kokonaisuutena, ei tarvinnut mennä ihan molekyylitasolle oikeastaan koskaan. Lääkärihän kuitenkin tulisi aina olemaan se, jonka pitäisi tietää nämä asiat, ja jota sitten voisi konsultoida. 

Vaikka tuutoreiden ja muiden kouluhommien parissa joudun puurtamaan ihan yhtä hiki hatussa kuin kaikki muutkin, niin sen sijaan harjoitustöissä koen olleeni ehkä hieman etuoikeutetussa asemassa. Meillä tosiaan ei nyt ihan kauhean paljon ole ollut käytännön harjoituksia, ja mikroskopoinnit ja laboratoriotyöt eivät ainakaan sairaanhoitajaopintojen takia sujuneet mitenkään paremmin kuin kenelläkään muullakaan. Sen sijaan ensimmäisen jakson ensiapuasiat olivat tuttuja, ja kaikki potilaskohtaamiset ovat aika helppoja tilanteita, ainakin henkisesti.

Meillä on ollut jo kaksi sellaista harjoitusta, jossa olemme saaneet mennä sairaalaan, vetää valkoiset takit päälle (ihan parasta!) ja mennä yhdessä jonkun opetushenkilön kanssa seisomaan potilaan sängyn vierelle kyselemään tältä kysymyksiä. Ensimmäisellä kerralla tavoitteena oli ilmeisesti se, että oppisimme miten pitää oikeasti käyttäytyä. Toisella kerralla harjoittelimme jo anamneesin (eli esitietojen) ottamista. Hassua, kun emme yhtään tiedä mistään sairauksista mitään. Tai siis muut eivät tietenkään tiedä, emmehän ole niitä vielä opiskelleet. On kuitenkin hyvä, että potilaiden kohtaamista harjoitellaan jo ihan alusta alkaen. Sillähän se jännitys saadaan lähtemään, kun asiasta tulee jossakin vaiheessa rutiinia.

Anamneesiharjoitus oli toisaalta todella helppo ja toisaalta hyvin vaikea. Minulle on aina vaikeaa asettua lääkäriopiskelijan rooliin ja rajata se sairaanhoitajuus kaiken ulkopuolelle. Tai ei kai toki niin selkeästi tarvitsisi rajata, mutta en myöskään halua olla mikään päällepäsmäri, kun meitä on yleensä iso joukko näissä harjoituksissa. En varmaan itse tykkäisi, jos joukossa olisi joku joka "tietää kaikesta jo kaiken" ja myös tuo sen ilmi, eikä antaisi esimerkiksi muille mahdollisuutta vastata ja oppia.

Siksi en ilmoittautunut vapaaehtoiseksi anamneesin ottajaksi, vaikka meidän ryhmästä ei ensin kukaan ilmoittanut halukkuuttaan. Olen haastatellut potilaita jo työssäni paljon ja kysellyt esitietoja lähes päivittäin. Tosin osastolle tulevista potilaista kysellään hieman eri asioita, kuin esimerkiksi lääkäri kysyy vastaanotolleen tulleelta tai päivystykseen tuodulta potilaalta.

Tällaisessa harjoituksessa on myös vaikeaa pitäytyä vain niissä asioissa, joita meidän oli tarkoitus potilaalta kysellä. Koska emme ole opiskelleet mitään sairauksia tai mitään lääkkeitä, niin mielestäni niitä ei nyt varsinaisesti ollut tarkoitus käsitellä, vaan lähinnä kysellä yleistä anamneesia. Itse kuitenkin vastauksia kuunnellessani sain selkeän kuvan siitä, mikä potilasta oikeasti vaivasi, ja jos olisin itse ollut haastattelemassa, olisin varmaan johdatellut keskustelua tiettyyn suuntaan. Lisäksi olisin kysynyt lääkityksestä tarkemmin, mutta koska muille luokkakavereilleni lääkkeiden nimet eivät varmaan sano juuri mitään, en kysynyt. 

Tiedän tietenkin, että jokaisella meistä opiskelijoista on erilaiset, omanlaisensa taustat, ja niitä pitää hyödyntää. Toivon, että löydän joskus jonkun kultaisen keskitien, jolla minun ei tarvitse enää miettiä, mikä on oikein, ja mikä mahdollisesti haittaa muiden oppimista. En myöskään halua toisaalta huonontaa omia oppimismahdollisuuksiani jättämällä käyttämättä jotain tilanteita, joissa voisin olla sairaanhoitajuuteni vuoksi ns. etulyöntiasemassa.

Toisaalta odotan klinikan alkamista (siihenhän on siis vielä kolme vuotta!), jotta olisimme oikeasti "kentällä" ja silloin viimeistään minun pitäisi käyttää kaikkia tietoja, mitä minulla jo on. Ehkä siinä vaiheessa kuitenkin myös muut kurssikaverini osaavat niitä samoja juttuja kuin mitä sairaanhoitajat. Ainakin karttuvan tiedon testin perusteella olin kolmosvuosikurssin keskiarvon hujakoilla. 

Meillä siis on kolme kertaa vuodessa karttuvan tiedon testi (kt-testi), jossa on n. 150 kysymystä, erinäisistä sairauksista ja niiden hoidosta, tai vastaavista asioista. Näihin kysymyksiin on monivalintavastaukset, joista oikeasta vastauksesta saa yhden pisteen ja väärästä puoli pistettä miinusta. Testin tarkoitus on mitata opiskelijan yleistä osaamistasoa, ja testi on sama kaikille vuosikursseille. Ei ole tarkoitus saaada välttämättä kaikkia oikein, eivätkä testin tulokset tule mihinkään viralliseen rekisteriin, vaan ne on tarkoitettu opiskelijalle itselleen kehittymisen seurantaa varten. Itse sain 26,5p, kun meidän kurssin keskiarvo oli noin 6-7p. En kuitenkaan todellakaan ollut paras, joku muu sai 10p enemmän kuin minä. Olin kuitenkin yllättynyt, että meidän vuosikurssilla oli noinkin hyvä keskiarvo, koska jos olisin suoraan tullut  lukiosta, olisin osannut vastata ehkä yhteen kysymykseen!

Nytkään en uskaltanut lähteä kamalasti arvailemaan, varsinkaan jos en ollut ainakin 99% varma vastauksestani. Siksi vastasinkin vain vähän päälle kolmeenkymmeneen kysymykseen. Vastausanalyysin mukaan kaikki kirurgian kysymykset olivat minulta menneet väärin. Noloa. Kirurginen hoitaja kun olen...

Synkkä ja syksyinen marraskuu on täällä!

Marraskuu on inhokkikuukauteni. On niin pimeää ja kurjaa. Vanhan kansan uskomusten mukaan marraskuu tarkoittaa kuolemaa. Siltä se tuntuukin, ainakin sään ja pimeyden puolesta.
Kellojakin on siirretty taaksepäin niin, että pimeys yllättää vieläkin aikaisemmin (mitä ihmeen järkeä tällaisessa talviajassa oikeasti edes on?).

Onneksi lääkis on tässäkin kohtaa tuomassa elämään iloa ja valoa. Marraskuu näyttää nimittäin olevan ehkä kivoin kuukausi ainakin juhlien osalta. Ensi viikon torstaina juhlitaan viimeinkin meidän kurssin järjestämissä e-bileissä, ja niistä tulee varmasti aivan mahtavat! Innolla odotan jo, että kaikki muutkin pääsevät näkemään mitä kaikkea hienoa olemme saaneet aikaan ja suunnitelleet :) Kerron ehkä niistä sitten enemmän myöhemmin, koska nyt vielä kaikki juhlien sisältö on aikalailla salaisuus. Teema toki on tiedossa, ja sehän on seitsemän kuolemansyntiä. Pitäähän vieraiden tietää, millä lailla saavat juhliin pukeutua.

Lisäksi tässä kuussa tulee vihdoin olemaan sitsejä! <3 Olen toki päässyt jo muutamille mukaan, sekä nakkiin että itse sitsaamaan, mutta harmillisesti fukseja syrjitään kovasti kaikissa sitsi- ja muissakin juhla-asioissa siten, että olemme tervetulleita kyllä töihin, mutta emme pääse osallistumaan juuri mihinkään oikeasti hauskaan. Lähinnä tällä hetkellä harmittaa, ettemme saaneet osallistua kaverisitseille tai sitten sinne vuosijuhlille. Mutta ei harmita kauaa! Meillä nimitäin on piakkoin ihan omat fuksisitsit, joiden tarkoituksena ilmeisesti on se, että hutumme (eli hupitutorit, 2. vuosikurssilaiset) opettavat meitä sitsaamaan. Itse en koe tarvitsevani opetusta tässä asiassa, mutta sitsit ovat sitsit. Eli parasta. Ja niitä on tulossa muutama muukin lähiviikkoina, tosin olen niillä töissä, mutta tällä kertaa saan osallistua myös työnteon ohessa.

Lisäksi joulun alla on aina paljon pikkujouluja. Nyt on tiedossa jo kolmet. Nyt odotan innolla, että pääsen juomaan glögiä ja syömään pipareita, vaikka varmaan siihenkin ehtii jo jouluun mennessä kyllästymään. Nyt kun on taas sosiaalisesti aktiivinen, ja mukana monessa koulun osalta, niin noita eri porukoilla järjestettyjä pikkujouluja tulee kyllä ihan tarpeeksi. Viime vuonna taisin olla yksissä pikkujouluissa, jotka olivat minun ja avopuolisoni itse järjestämät tupari-pikkujoulut. Silloin harmitti kun en ollut enää edes töissä, että olisi päässyt työpaikan pikkujouluihin tai vastaaviin. Heh, erikoiset asiat sitä harmittavatkin. Mutta toisaalta, vapun jälkeen joulu ja kaikki siihen liittyvä juhlinta on ehkä kivointa.

Tässä kuussa tuloillaan ovat myös Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan (Tamyn) vuosijuhlat. Sitsien lisäksi vuosijuhlat ovat sellainen asia, mitä olen odottanut ja kaivannut, ja ehkä yksi syy, miksi halusin taas yliopisto-opiskelijaksi. Tietysti olisin halunnut oikeasti osallistua lääkiksen vuosijuhlille mieluummin, mutta koska sinne en fuksina vielä tänä vuonna päässyt, ja Tamyn vuosijuhlat sattuivat nyt tälle vuodelle (Tamy juhlii vain joka 5. vuosi vuosijuhlilla, muulloin epävirallisemmilla synttäreillä) niin en miettinyt sen pidempään, vaan ilmoittauduin poikaystäväni kera juhlille heti. Juhlat olivat todella kalliit, enkä todennäköisesti tunne sieltä ketään muuta kuin kavaljeerini, mutta sillä ei ole oikeastaan edes väliä. Saanpahan päivän olla prinsessa ja nauttia toivottavasti hyvästä ruuasta ja juomasta ja vuosijuhlahumun hienoudesta.

Ei siis anneta synkän marraskuun masentaa, vaan nautitaan kaikesta mukavasta, mitä se(kin) tuo mukanaan! Tänään illalla esimerkiksi luvassa kurssikaverini improvisaatioteatteria irkkubaarissa. Kivaa :)

Spina iliaca anterior superior

Tänä iltana vallitsee ristiriitaiset tunnelmat. Toisaalta olen hyvin, hyvin turhautunut anatomian opiskeluun, koska kaikki pitää osata latinaksi ja ainakin aluksi se on kamalan vaikeaa. Eikä minulla ole anatomian kirjaa!!! Okei, anatomian tekstikirja kyllä löytyy, mutta se on englanniksi. Englanninkielinen anatomian kirja on oikeastaan yhtä tyhjän kanssa. Tai ehkä tekstikirja voikin olla englanniksi, mutta englanninkielisellä anatomian kuvastolla ei kyllä tee yhtään mitään. Ainakaan lääkäriopinnoissa.

Kaikki anatomia pitää osata sekä suomeksi että latinaksi. Englanninkieliset nimet ovat ihan hyvä plussa, mutta ne voi oikeastaan päätellä kun osaa kaiken latinaksi. Lisäksi latinankielisiä nimiä käyttämällä voi ihan sujuvasti keskustella vierasmaalaisten kollegoiden kanssa.

Tässä jaksossa tavoitteena on lantion alueen anatomian hallitseminen. Siihen kuuluu siis aivan kaikki. Meillä ei erikseen jaotella, että jossakin jaksossa/kurssilla opetellaan luut tai lihakset tai sisäelimet. Tässä jaksossa pitää osata sekä naisen että miehen lisääntymiselimistö, lantion luut, lihakset, ligamentit, verisuonet että hermot. Ainakin ymmärtääkseni verisuonet ja hermot kuuluvat pakettiin. En ole aivan varma. Sekin turhauttaa.

Viimeisimmässä tutor-keississä oppimistavoitteena oli naisen lisääntymiselimistön anatomia. Itse käsitin asian niin, että opetellaan sisä- ja ulkosynnyttimet. Ja ehkä jotkut näiden kiinnitysligamentit. Ei verisuonitusta ja hermotusta. Nyt en olekaan niin varma, että olen käsittänyt asian oikein tai tehnyt tutorin oikein. Tosin tämänkertaisesta keissistä tuli niin hirveästi oppimistavoitteita, että sain niistä väännettyä 20 sivua tekstiä ja kuvia (tosin vihkoni on A5-kokoinen).

Tutorin lisäksi olen opiskellut myös sitten niitä lantion luita, ja vihkoni on täynnä ei-niin-kauniita-ja-havainnoillistavia kuvia iliumista, ischiumista ja pubiksesta (lonkkaluun kolme osaa). Tietystikään pelkät luiden nimet eivät riitä, vaan pitää myös tietää mikä mikäkin kolo ja uloke kyseisessä luussa on nimeltään, ja kaiketi pitäisi myös tietää, mihin kohtaan mikäkin lihas ja nivelside kiinnittyy. Tai ehkä tällaiset asiat pitää osata vasta keväällä liikkumisjaksolla.
Taaskaan en tiedä, mitä pitäisi osata ja miten hyvin. Taas turhauttaa.

Onneksi huomenna ehkä saan vihdoin anatomian latinankielisen kuvaston, ja tämä opiskelu varmaan vähän helpottuu, kun ei tarvitse koko ajan käyttää MOT-sanakirjaa anatomisten termien kääntämiseen englannista latinaksi. Sitten onkin luvassa vielä enemmän pänttäämistä ja ulkoaopettelua. Keskiviikkona nimittäin on ryhmätyö lantion alueen luista, ja ennen työn alkua niitä kysellään, ja ne pitää osata. Ainakin näin pelkään. Pelkään, etten osaa, enkä pääse kurssista läpi.

Toisaalta taas ainakin nyt kun tietää mitä tarkoittaa fossa, ramus, corpus, spina ja crista, niin anatomian opettelu on hieman helpottunut. Nimiä voi jopa päätellä. En tosin mitenkään, millään tasolla osaa taivuttaa latinakielisiä sanoja, joten muodostamieni eri rakenteita tarkoittavien sanojen ulkoasu on varmaankin kaikkea muuta kuin oikeaoppinen. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, ettei tämä ihan mahdotonta ole, pysyn siis toiveikkaana sen suhteen, että tästäkin selvitään ihan kunnialla.

-kuva-

p.s. Otsikko tarkoittaa suoliluun etupuoleista, ylempää piikkimäistä uloketta. Hieno suomennos. x)

Tankotanssi

Lupasin ihan ensimmäisessä postauksessa kertoa täällä opiskelukuulumisieni lisäksi myös harrastuksistani. Niistä tärkein ja rakkain on tankotanssi. Sille siis omistan tämän postauksen. Sorry, aihe ei nyt liity yhtään mitenkään lääkikseen tai mihinkään muuhunkaan tämän blogin kuvauksissa mainittuihin asioihin.

Aloitin tankotanssiharrastuksen reilu 1,5 vuotta sitten, ja jäin siihen koukkuun heti. Alkuaikojen kehitys on niin nopeaa, että siitä innostui toden teolla. Tuntui, että vihdoinkin sitä oli löytänyt oman lajinsa! En nimittäin koskaan ollut kokenut mitään niin omakseni, vaikka tanssia aikaisemmin olin harrastanutkin, ja sählyä, ja kaikenlaista muuta urheilua. Tankotanssi oli ensimmäinen, joka todella vei mukanaan.

-kuva-

Parhaiten kehittymisen näkee mielestäni siinä, kuinka paljon leukoja pystyy vetämään. Ennen tankoilua en saanut yhtäkään, muutaman kuukauden harrastamisen jälkeen kolme, ja viimeksi kun kokeilin, seitsemän. Liikeratojen "puhtaudesta" ja oikeaoppisuudesta en mene takuuseen, mutta ainakin voimaa on tullut lisää. Paljonkin.

Tankotanssi on erittäin rankka laji, erityisesti se kuormittaa yläkroppaa ja keskivartaloa. Olkalihasten ja hauisten kasvun huomaa siitä kun tiukat paidat kiristävät näiltä kohdin. En esimerkiksi saa päälleni mekkoa, jota käytin vielä vuosi sitten, koska siinä on hihat venymättömästä kankaasta. Myös selkälihakset ovat selkeästi vahvistuneet.. ja kai ne vatsalihaksetkin jossain siellä pohjalla ovat.

Tankotanssilla voi saada kyllä itselleen todella timmin ja lihaksikkaan vartalon, mutta sitä en itse ole hakenut. Enemmänkin kiehtoo se yhdistelmä tanssillisuutta, akrobatiaa, notkeutta ja kauneutta, mitä laji sisältää. Toki se kauneus vaatii usein myös uhrauksia. Niitä ovat ihorikot ja mustelmat, haavat/palovammat ja kovettumat käsissä. Iho on usein todella kovilla, ja pari kertaa olen kesken tuntia joutunut metsästämään jostain laastaria.

-kuva-

Myös tapaturmia voi sattua. Useat liikkeet tehdään vain käsien varassa tai pää alaspäin roikkuen, tai sekä että. Joskus tangossa ollaan kiinni vain yhdellä polvitaipeella. Olen kerran tullut niskalleni alas tangolta. Onneksi ei sattunut pahemmin. Aina uusia liikkeitä opeteltaessa pitää käyttää spotteria, eli kaveria varmistajana. Kaveri ei kuitenkaan välttämättä pysty estämään muuta kuin sen putoamisen, nivelvammat, etenkin olkaniveleen voivat sattua varomattomasta siirtymästä tai juurikin otteen lipeämisestä.

Aina ei ole hyvä päivä. Aika harvoin oikeastaan on sellaisia päiviä, että kaikki sujuisi hienosti. Usein kädet luistavat, iho on arka, raajat eivät taivu, olkapäät eivät kestä, voimaa ei vaan ole... joskus ei vain jaksa tehdä mitään, ja kaikki mitä tekee näyttää rumalta ja kömpelöltä.

Tankotanssissa ei voi koskaan olla liian hyvä, aina löytyy haasteita. Aina on notkeampia, voimakkaampia ja sulavampiliikkeisiä tankotanssijoita kuin sinä. Uusia liikkeitä myös keksitään yhtä mittaa. Laji on niin uusi, että siinä on vielä paljon varaa innovatiivisuudelle ja soveltamiselle. Se ei myöskään vaadi mitään tiettyä vartalotyyppiä, pituutta, ikää tai sukupuolta. Mielestäni useampien miesten kannattaisi kokeilla tankotanssia - sen ei todellakaan tarvitse olla mitään aistillista liikehdintää, mikä usein mielletään tankotanssiksi. Miehiltä löytyy usein enemmän voimaa kuin jopa pidempään lajia harrastaneilta naisilta, ja jo alkeistunneilla voi olla mahdollista tehdä haastavampia liikkeitä. Tankotunti voi myös yllättää kovimmankin bodarin - se on oikeasti todella rankkaa!

-kuva-

Itse olin torstaina pitkän tauon jälkeen ensimmäisellä tankotanssitunnilla. En ollut päässyt kuukauteen harrastamaan, koska olin aluksi ollut kipeä kolme viikkoa ja sen jälkeen liian kiireinen juuri niinä aikoina, kun itselleni sopivantasoisia tunteja olisi ollut tarjolla. Nyt tuntui, että voimaa ei ollut yhtään, enkä osannut mitään ja kaikki sattui ihan liikaa. Polvitaipeideni iho on nyt rikki, ja kyynärpää jostain syystä kipeä. Nopeasti se iho kuitenkin paranee, ja sitten on taas palattava tangon ääreen!

Suosittelen lajia lämpimästi ihan kaikille, ainakin kannattaa kerran-pari kokeilla. Kyllä sen huomaa aika nopeasti, jos laji ei tunnu omalta. Aika nopeasti siitä myös innostuu niin, että aina hiljaisena hetkenä (esimerkiksi nukkumaan mennessä) sitä vain miettii erilaisia tankotanssiliikkeitä ja liikesarjoja. Näin omalla kohdallani ainakin kävi toissa keväänä. Yksi tunti viikossa ei todellakaan riittänyt, joten ostin kotiin oman tangon. Kummasti vain sillä ei tule niin paljoa treenattua, kun se on tuossa vierellä ja helposti saatavilla. 

Tänään sitten luvassa on Hämeenlinnassa järjestettävä Pole night showcase, jossa on luvassa tankotanssiesityksiä eri puolilta Suomea. Odotan jo innolla. Varsinkin, kun esiintyjissä oli muutamia tuttuja nimiä...

#Kukkoonirti

Pakko pyhittää tämä ilta tutorin tekemiselle... mutta pakko on myös jakaa jopa tänne meidän vuosikurssin UPEA e-bile-traileri. Koska se on niin hieno.

Perinteisesti esittelybileisiin (eli e-bileisiin) tehdään siis elokuva, joka esitetään itse juhlassa. Sen lisäksi tehdään lipunmyyntiä varten traileri, jossa esitellään mitä on luvassa (tai sitten vaikkapa valeteemaa). Bileissähän on siis aina jonkin tietty teema, joka on suuri salaisuus trailerin julkistamiseen asti. Meidän valeteemana oli maatila, ja valeteeman valeteemana (joo, kieroutunutta) oli Antti Tuiskun Peto on irti -parodia Kukko on irti. Olemme nimittäin Cursus Kukko.

Uskoisin, että aikaisempina vuosina sekä leffa että traileri on kuvattu melko amatöörimäisesti (en tarkoita nyt väheksyä yhtään ketään!!) ja se myös näkyy tuotoksessa. Tänä vuonna meidän kurssille oli kuitenkin siunaantunut sen luokan osaamista, että lopputulos on kaukana amatööriydestä, eikä sitä voi kuin ylistää (vaikka itse olenkin tässä asiassa varmaan jäävi). Siksi siis haluan, että ihan kaikki pääsevät osallisiksi tästä mahtavuudesta. :) Trailerimme on tässä:

Jos haluat tietää e-bileidemme oikean teeman, klikkaa videon lopussa vasempaan yläkulmaan ilmestyvää videolinkkiä ;)

Piirrettyjä ja latinaa

Alkanut jakso vaikuttaa jo kovin mielenkiintoiselta. Meillä on ollut vasta pari luentoa ja yksi tutor-istunto. Näin aluksi käsittelemme ovulaatiota ja ylipäätään kuukautiskiertoa. Ei mitään omia suosikkiaiheitani, koska koen mm. kuukautiskierron hormonaalisen säätelyn monimutkaisena viidakkona, josta on vaikeaa hahmottaa mitään selkeää kuvaa tai johdonmukaisuuksia, kun kaikki vaikuttaa kaikkeen. Lisäksi on taas sama ongelma kuin viime jakson alussa, että tietoa on hirveän paljon ja monista eri lähteistä. En ole vielä päättänyt, mitä kirjaa käytän opiskelussa, vai käytänkö ollenkaan. Tällä hetkellä minulla on neljä eri kirjaa tähän jaksoon, ja olen myös löytänyt jotain hyviä videoita youtubesta. Silti torstaille tehtävä tutor on vasta alkutekijöissään.

Silti kaikki kuulostaa mielenkiintoisemmalta kuin vain soluasiat. Tässä jaksossa on luvassa myös histologiaa, mutta se liittyy lisääntymiselimistöön. Joudumme/pääsemme myös opiskelemaan anatomiaa vihdoin latinaksi. Onneksi ei tarvitse osata koko elimistöä, vaan ilmeisesti ainoastaan lantion alue ja sukupuolielimistö. Mutta on siinäkin tekemistä.

Meillä oli tänään johdatusluento latinan opiskeluun. Luulin aikaisemmin tykkääväni latinasta, kun se on niin loogista. Lisäksi luulin osaavani sitä, kun työn kautta on jo tullut luettua mm. epikriisejä, joissa esiintyy paljon latinankielistä sanastoa. Olin väärässä. En osaa latinaa, enkä myöskään nyt juuri suuremmin siitä pidä. Kävimme nimittäin läpi erilaisia taivutusmuotoja ja esimerkiksi diagnoosien ja ruumiinosien nimien muodostamista. Genetiivit ja niiden taivutusmuodot tuntuivat aivan hirveiltä. Latinassa, kuten kieliopin osalta inhokkikielessäni saksassa, on myös feminiini-, maskuliini- ja neutrimuodot. Ja niiden lisäksi jotain, mitkä eivät kuulu mihinkään. Ja sitten jotain muuta. Luennon lopuksi olo oli vähän epätoivoinen. Ei tätä kaikkea voi oikeasti muistaa ja osata!

Näiden lisäksi tämän jakson alkuun (eli eiliseen ja tähän päivään) on kuulunut toisen hupitutor-ryhmän viini&juusto -illassa kuokkiminen (omalla ryhmällämme samanlainen ilta tulee olemaan joskus tulevaisuudessa) ja Disney-leffailtaa lääkisläisten kanssa. Tulin sieltä itse asiassa juuri kotiin. Oli kyllä kerrassaan ihanaa makoilla patjoilla kavereiden kanssa herkutellen ja vanhoja lapsuudenaikaisia lempileffoja katsellen. Toivon, että samanlaisia iltoja järjestetään lisää. Tai ylipäätään nyt kun talvi on tuloillaan, on mielestäni kivempi vain viettää mukavia lämpimässä tyynyjen ja vilttien keskellä löhöily -iltoja kuin bilettää pikkumustassa aamuyön tunneille asti. Tykkään myös kovasti viettää aikaa kurssikavereideni (ja myös niiden ylempikurssilaisten, joihin olen ehtinyt tutustumaan) kanssa.

Ihan kaikkia leffoja en jäänyt katsomaan, koska huomenna on valitettavan aikainen herätys. Luennot alkavat vasta 9.15, mutta huomenna on the Orionin aamupala, jonka jälkeen saamme stetoskoopit! <3 Ei siis puhettakaan, että jäisin mieluummin aamulla kotiin nukkumaan.

Kuvan linkki

Itseaiheutettu kiire

Huomaan, että useita kertoja olen sekä täällä blogissa, että muussa elämässäni valittanut jatkuvasta kiireestä, joka selkeästi on muuttunut pahemmaksi sitä mukaa kun opiskelupäiviä kertyy lisää. Olen huomannut myös muissa lääkisblogeissa vallitsevan samanlaisen elämä on niin kiireistä, eikä aikaa ole mihinkään, en ehdi tehdä mitään -fiiliksen. Onko se kiire siis kokonaan lääkiksen syytä? Viekö opiskelu oikeasti niin kamalan paljon aikaa ja energiaa?

Sanoisin, että kiire todella on lääkiksen syytä, mutta opiskelu ei ole se, mikä sitä aikaa vie. Kiireen aiheuttaa kaikki se muu oheistoiminta. Ja vaikka käytänkin ilmaisua valittaa kiireestä puhuessani, niin en koe sitä vielä ainakaan mitenkään negatiivisena asiana ollenkaan. Ei itse asiassa edes pitäisi käyttää sanaa kiire, vaan ehkä enemmänkin kyse on aktiviteeteista, elämänsisällöstä, ylipäätään tekemisestä. Tykkään siitä, että on paljon erilaisia projekteja menossa, tykkään kokeilla kaikkea uutta ja tyhjät kalenterin sivut lähinnä vain ahdistavat. Olen itse aiheuttanut itselleni tämän kiireen, josta niin kovasti valitan. Lisäksi nautin siitä. Miksi siis pitää valittaa?

Ihminen ei varmaan koskaan voi olla täydellisen tyytyväinen siihen, mitä sillä on. Asiat voisivat aina olla jollakin lailla paremmin. Aina voisi saada jotain hienompaa ja jotain enemmän. Minäkin haluaisin saada kaiken. Tämänkin illan olisin halunnut viettää sekä uusien koulukavereideni kanssa korttipelejä pelaillen, että poikaystäväni kanssa kotona Vain elämää katsoen (poikaystävä voitti tällä kertaa). Lisäksi olisin halunnut (kuten joka viikonloppu tähän mennessä, mutta mitä ei vain olla saatu vielä aikaiseksi) myös viettää aikaa vanhojen ystävieni kanssa. Kaikkea ei voi saada. Ehkä jonain päivänä kuitenkin on mahdollista yhdistää kaikki nämä... viimeistään kai siellä omissa häissä sitten vuonna x, jossain kaukana tulevaisuudessa.

Joitain asioita olen saanut yhdistettyäkin. Esimerkiksi uusien kavereiden kanssa voi viettää aikaa ryhmäliikuntatunneilla tai kuntosalilla. Liikunta onkin paljon mukavampaa kun sen voi tehdä jonkun kanssa. Silloin sinne salille tulee myös lähdettyä, ei jaksa keksiä mitään tyhmiä tekosyitä, miksei tänään voisi viettää tuntia jossain hikijumpassa. Olen kiitollinen siitä, että olen toipunut kuukauden kestäneestä syysflunssastani jo sen verran, että liikunta taas onnistuu. Sen lisäksi, että olen yhdistänyt liikunnan ja kaverit, liittyvät kaverit läheisesti myös muihin meneillä oleviin projekteihin - joista suurin on nyt jo useita kertoja mainitsemani tulevat e-bileemme. Niiden suunnittelu ja toteutus on myös mukavaa ja sosiaalista toimintaa.

Erilaisia tapahtumia ja bileitä on toki edelleen aika paljon, ja ne aiheuttavat osaltaan tätä mainostamaani "kiirettä". Haluaisin olla kaikessa mukana. Olen oikeastaan kiinnostunutkin melkein kaikesta. Uusinpana innostuksen aiheenani on kandiseuramme lehti, jonka tekoon lähdin mukaan. Sen lisäksi olen (toivottavasti) mukana myös keväällä lääkiksen näytelmässä ja kaikenlaisissa muissa kurssimme sisäisissä projekteissa. En sentään ole vielä hakenut mihinkään isompaan toimintaan tai vastuuvirkaan mukaan, mutta varmaan sekin on jossakin vaiheessa edessä. Lisäksi olen päättänyt aloittaa syventävän opinnäytetyön mahdollisimman pian, ja tehdä väitöskirjan tässä opintojen aikana. Saa nähdä, kuinka monet suunnitelmani oikeasti toteutuvat, mutta ainakin suunnittelu on mukavaa.

Voisin ihan hyvin karsia menojani, olla osallistumatta kaikkeen tai osallistua vähemmän. Olin nyt syksyn aikana kahtena lauantaina vapaaehtoisissa seminaareissa/koulutuksissa mukana (Fimsicin ja Yavan), koska ne vaikuttivat mielenkiintoisilta ja niissä oli illalla ohjelmaa (sitsit ja vuosijuhla). Olen myös ollut sitsinakissa (eli töissä) ylempivuosikurssilaisten sitseillä, ja menossa toisille niinikään töihin. Ei siitä suinkaan mitään palkkaa saa, ja viimeksikin teimme ihan kunnon työpäivän siellä keittiössä ja siivotessa hääräillessämme, 8 tuntia siinä vierähti. Kaiken tällaisen voisin hyvin karsia pois.

Mutta edelleenkin olen niin kauhean innostunut ja kiinnostunut kaikesta, että en halua luopua mistään. Haluan olla mukana kaikessa, haluan olla menossa koko ajan, haluan osallistua, haluan suunnitella, haluan kokea ja nähdä ja tehdä. Ei tätä varmasti tule kestämään ikuisesti. Tämä on kuitenkin elämäni viimeinen fuksivuosi. Nyt tai ei koskaan on tehtävä näitä asioita. Nyt on mielestäni oikea aika kokeilla kaikkea ja osallistua, jotta löytää ne asiat, mitkä todella kiinnostavat, ja mistä nauttii.

Koitan siis olla valittamatta niin paljoa siitä kiireestä. Se on itseaiheutettua. Ja oikeastaan aika mukavaa.

Pääsykokeisiinlukemisnostalgiaa

Otsikon yhdyssanahirviön olisi tarkoitus kuvata sitä tunnetta, joka minulla oli tänä aamuna kun keitin mikrossa kaurapuuroa ja ulkona näytti kovin kylmältä ja talviselta.

On kulunut suunnilleen vuosi siitä, kun aloin lukea lääkiksen pääsykokeisiin ihan kunnolla, ja jäin pois töistä (no, se tapahtui oikeasti vasta marraskuussa, mutta lähestulkoon vuosi kuitenkin). Tänään oli ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen sellainen päivä, että kalenteri oli aivan tyhjä. Ei siis mitään pakollisia/suunniteltuja menoja (ainakaan sellaisia, joita olisi kalenteriin pitänyt merkitä), ja aivan kiireetön aamu ja oikeastaan koko päivä. Jos en olisi hyväksilukenut solujakson tenttiä, niin nyt pitäisi viime hetkillä paniikissa kerrata proteiinijuttuja. Onneksi ei tarvitse. Sen voi siis tehdä vapaaehtoisesti stressittömästi.

Siitä se pääsykokeisiin luku -nostalgia varmaan tulikin. Keittelin aamupuuroa, niin kuin koko viime talven ja kevään, ja aamupalan jälkeen istuuduin kirja (oikeasti nyt luentomuistiinpanot) kädessä olohuoneen sohvalle opiskelemaan. Mihinkään ei tarvinnut mennä, vaan sai vain nauttia siitä ihanasta opiskelurauhasta, joka hiljaisessa kerrostaloasunnossa vallitsee arkipäivänä aamupäivällä kun normaalit ihmiset ovat töissä. Eikä mihinkään edes tee mieli mennä, ulkona on kylmä!

Ihan niin kuin viime talvena, mietin mihin jumppaan sitä voisi illemmalla mennä. Tällä kertaa kuntosali ei ole Fressi, vaan Atalpa (yliopistoliikunta). Ei myöskään käynyt nyt mielessäkään nähdä kavereita tai muitakaan tänään. Viime vuonna sitä ei voinut tehdä, kun en tuntenut täältä ketään. Tänään en viitsi häiritä ketään, koska kaikki yrittävät keskittyä tentin lukemiseen. Ja joskus on ihan mukavaa olla yksinkin.

Monta asiaa on muuttunut, mutta silti tämä aamu muistutti niin paljon niitä monia talvisia pääsykokeisiinluku -aamuja, että mieleen (ja jonnekin vatsanpohjaan) nousi hetkeksi se samainen kihelmöivä ajatus: voi kun pääsisin lääkikseen, voi kun tämä lukeminen tuottaisi tulosta... Kunnes sen sekunnin murto-osan jälkeen taas kerran havahduin siihen tosiasiaan, että pääsinhän minä. :)

En osaa oikein kuvailla sitä iloa, ja ehkä olen omituinen, mutta aina välillä sen "tajuaa" taas uudelleen, ja siitä tulee niin iloinen ja onnellinen olo. Lääkikseen pääsemisen ilo kyllä jaksaa kantaa pitkään sen paksun kirjeen saamisen jälkeenkin. Ja se ilo todennäköisesti motivoi myös opiskelemaan silloin kun kaikki tuntuu turhalta ja vaikealta. Joskus sen tajuaa esimerkiksi kaupan kassajonossa, ja sitten vaan alkaa hymyilyttää. En tiedä kauanko tämä tulee kestämään, mutta toivon, että mahdollisimman pitkään.

Onkohan kenelläkään muulla samanlaisia "kohtauksia"?

Tenttiv... eikun LOMAVIIKKO!

Solu- ja kudokset -jakso on viittä vaille valmis. Tänään oli jakson viimeinen seminaari ja palautekeskustelu. Ensi viikko on tenttiviikko, jolloin ei siis ole mitään muuta ohjelmaa koulun puolesta kuin torstaina tentti. Tentti, johon en aio osallistua.

En nyt suinkaan ole ruvennut laiskottelemaan tai jättämään tenttejä uusintaan siksi, että saisin lomailla tai muuten keskittyä vapaa-aikaan, vaan päädyin hakemaan aikaisempien biologian opintojeni hyväksilukua tentin osalta. Olenhan opiskellut solubiologiaa, geenitekniikkaa ja kaikkea muutakin, mitä tällä jaksolla on käsitelty, jo kauan sitten Helsingin yliopistossa biologiaa opiskellessani. Jo jakson alussa meille kerrottiin mahdollisuudesta hyväksilukea aikaisempia opintoja niin, että tenttiin ei tarvitsisi osallistua. Mitään tutor-istuntoja tai harjoitustöitä ei voisi hyväksilukea. Aika monella meistä on aikaisempia solubiologian (tai vastaavan alan) opintoja, joten arvioisin, että tentin suorittajia meistä on ehkä vain n.70%. 

Ajattelin aluksi, että en hyväksilukisi aikaisempia suorituksiani, koska niistä on jo monta vuotta aikaa, enkä kyllä muista enää juuri mitään oppimaani. Halusin panostaa tähän jaksoon ihan kunnolla ja oikeasti opiskella käsiteltäviä asioita niin kuin muutkin. Tajusin kuitenkin nyt viime metreillä, että ei se viikon tenttipänttäys ja stressi ole sen arvioista. Meidän pbl-tyylinen opetuksemme mielestäni pakottaakin opiskelemaan asioita jo jakson kuluessa koko ajan, ja koen kyllä oppineeni ihan riittävästi soluasiaa ilman tenttiinlukuakin. Ajattelin kyllä ihan vain omaksi ilokseni kerrata jakson asioita ensi viikolla kuitenkin. Mutta ainakaan ei tarvitse stressata siitä.

Stressaan asioista hyvin herkästi, enkä oikein osaa oppia siitä pois, vaikka kuinka yrittäisin. Ensi viikko (kuten kaikki aiemmatkin) näyttää taas kovin täydeltä kun kalenterin sivuja katsoo. Tulevat e-bileemme vievät hirveästi vapaa-aikaa sen lisäksi, että on muutenkin ollut vähän kaikenlaista vapaa-ajan aktiviteettia. Kotona olisi mukavaa tehdä jotain muutakin kuin istua nenä kiinni kirjassa tai tietokoneen näytössä solukuolemaa tai mitoosia googletellen tai histologisia preparaattikuvia katsellen. 

Histologian preparaattitentti muuten oli eilen ja läpi meni!! :) Jee, ensimmäiset "oikeat" opintopisteet 

ansaittu. Tai siis yksi opintopiste. Toki johdanto -jaksosta sain myös opintopisteitä, ja lisäksi olen hyväksilukenut niitä bilsan opintoja vapaa-valinnaisiin, eli minulla on kasassa nyt 20 op. Ja vasta päälle kuukausi käyty koulua :D

Preparaattitentti ei ollut kovin vaikea. Jos oli ollut hereillä mikroskopoinnissa ja yhtään solunetin harjoitustenttejä tehnyt, niin kyllä siitä läpi pääsi. Yksi melko vaikea ja epäselvä kuva tentissä oli, ja se menikin väärin, mutta muuten taisin vastata kaikkiin oikein. Pisteitäni en ole kysynyt, mutta heti tentin jälkeen ilmoitustaululle laitettiin oikeat vastaukset, mistä sitten pystyi tarkistamaan miten oli mennyt...

Kuvassa löyhää sidekudosta
Kuvan lähde

Solujakso oli kyllä loppujen lopuksi ihan mielenkiintoinen. En usko, että kaikkia opittuja tietoja todellakaan tulee tulevaisuudessa tarvitsemaan, mutta mielestäni on tärkeää ymmärtää tietyt asiat ihan solutasolta asti. Esimerkiksi monien lääkeaineiden vaikutukset perustuvat siihen, että ne vaikuttavat tietyssä pisteessä esimerkiksi proteiinin valmistusketjua tai solun signalointia. Tuntui myös, että ymmärsin asioita sen sijaan, että olisin opetellut niitä ulkoa. Tykkään luonnontieteistä varmaan niin paljon juurikin siksi, että ne ovat loogisia. Kun ymmärtää jotakin perusasioita, niin loput tiedot on helppo rakentaa sen pohjan varaan. Tuntui myös, että joitakin asioita ymmärsi paremmin kun oli opiskellut kunnolla sitä kemiaa. Ei sitä suoranaisesti tällä jaksolla tarvittu, mutta ainakaan käsitteet aminohapoista, kovalenttisista sidoksista tai pelkistymisestä eivät olleet minulle millään lailla vieraita. 

Seuraavaksi alkaakin sitten Lisääntyminen, kasvu ja kehitys -jakso, jonka aikana käydään mm. neuvolassa, opetellaan lantion anatomiaa ja ainakin huhupuheiden perusteella päästään leikkelemään istukkaa. Jee. Luvassa on siis vihdoin jotain oikeaa ja käytännönläheistä. Sellaista tietoa, mitä voi joskus lääkärintyössä tarvitakin. Laitoimme juuri kurssimme anatomian kirjojen ryhmätilauksen menemään, ja kirjat varmaan saapuvat jo ensi jakson alkuun. Itse tilasin 3-osaisen anatomian kuvaston. Ihan älyttömän kalliin, mutta toivottavasti on hintansa arvoinen! Latinan opiskelua siis luvassa...

Nyt sitten pieni hengähdystauko ennen seuraavaa jaksoa luvassa. Aion nukkua ja ehkä vihdoin päästä harrastamaan liikuntaakin. Tänään muuten siivosin ensimmäistä kertaa varmaan kahteen kuukauteen. Ei vaan ole ehtinyt tai jaksanut. Onneksi on hyvä avomies, joka on pitänyt kodin kunnossa ja jääkaapin täynnä <3

Liian vanha lääkikseen?

Uskallan veikata, että moni muukin "vanhempi" lääkikseen hakija pohtii ikäkysymystä, kuten aikaisempaan postaukseeni (Ensiaskelia lääkiksessä) kommentoijakin. Kuten minäkin. Ja jos ei suo asialle edes ajatusta, hyvä niin! Koska ikä on vain numero.

En ole koskaan varsinaisesti allekirjoittanut edellistä sanontaa. Mielestäni ikä on paljon muutakin. Se on elämänkokemusta, se on ryppyjä, se on fyysistä kuntoa, mielen virkeyttä, oppimiskykyä, perspektiiviä asioihin, elettyä elämää, historiaa ja muistoja. Iän myötä karttuvat monet asiat, mutta toisaalta rapistuvat toiset. Totta kai kaksi 20-vuotiasta voivat olla henkisesti yhtä kaukana toisistaan kuin yksi 7 -vuotias ja toinen 50 -vuotias. Mutta suomalaisessa, suhteellisen "tasapaksussa" yhteiskunnassa kuitenkin suurin osa väestöstä kokee samoja asioita suurin piirtein saman ikäisenä, ainakin ennen aikuisikää. Yhteiskunta ohjailee meitä kasvamaan vastuullisiksi ihmisiksi, ja suurimmalla osalla onkin aikuisuuden kynnyksellä melko hyvät eväät elämään olemassa.

Lääkikseen hakijat, tai varsinkin sinne pääsijät, ovat mielestäni ehkä keskimääräistä fiksumpaa porukkaa. En tarkoita tätä ylpeilynä tai minään vastaavana, vaan että pääsykoe on niin vaativa, että sen läpäisyyn vaaditaan määrätietoisuutta ja asialle omistautumista. Tavoitteiden asettaminen ja suunnitelmissa pysyminen vaatii taas kypsyyttä ja vastuunkannon taitoa. Lisäksi pääsykoeurakka vaatii elämänhallinnan taitoa ja pitkäjänteisyyttä. Nämäkin osoittavat kypsyyttä.

Edellä mainituista syistä johtuen varmaankin olen tullut niin hyvin toimeen oikeastaan kaikkien tapaamieni kurssikavereideni kanssa. Heistä nuorimmat ovat minua 9 vuotta nuorempia, ja monet muutkin 6-8 vuotta nuorempia. Olen kuitenkin tutustunut myös moniin oman ikäisiinikin (tai ainakin lähellä omaa ikääni oleviin) kurssikavereihin, ja totta puhuen en edes muista kuka oli minkäkin ikäinen. Yhdessä aikaa viettäessä, puuhaillessa ja keskustellessa ikä unohtuu. Siitä muistuttavat ainoastaan eroavat elämäntilanteet, jotka nekään eivät niin paljoa eroa toisistaan. Suurimmat erot varmaan ovat ne, että toiset ovat juuri muuttaneet pois kotoa ja minä taas olen asunut jo monta vuotta omillani. Lukiomuistoista voin puhua aivan yhtä hyvin kuin kuka tahansa muukin. Ei se maailma niin paljoa ole kahdeksassa vuodessa muuttunut, enkä ole lukioaikoja unohtanut. Vaikka olen kokenut enemmän kuin muut, opiskellut muita aloja ja ehtinyt valmistua ja tehdä töitäkin, ei sekään mielestäni ole mikään este sujuvalle ja tasavertaiselle kanssakäymiselle. Ehkä voin antaa toisille jotain neuvoja ja ehkä nuoremmat voivat jotain minulta oppia, toivottavasti ainakin. Se on vain mukavaa.

Itse en tosiaan pidä itseäni minään "mummona" tai "tätinä" tai juuri ajattele olevani niin paljon vanhempi kuin muut. Toivon, etteivät nuoremmat kurssikaverini myöskään ajattele näin. Tässäkin kohtaa kuitenkin kaikki riippuu varmaan henkilön luonteesta. Olen pitänyt itseäni aina hyvällä tavalla lapsellisena, sellaisena, joka innoissaan lähtee mukaan kaikenlaiseen tekemiseen ja ylipäätään iloitsee elämästä. Vaikka tykkään välillä olla ihan yksin ja väsyn sosiaalisesti (kuten ensimmäisen viikon jälkeen), koen kuitenkin olevani enemmän sosiaalinen kuin epäsosiaalinen ja enemmän ekstro- kuin introvertti. Voisin toki valita myös sen tien, etten jaksaisi kuunnella minua nuorempien juttuja tai lähteä mihinkään tapahtumiin. Voisin valita fiinin viinisiemailun jossakin hienossa cocktail -baarissa sen sijaan että lähtisin haalarit päällä opiskelijabileisiin. Mutta ne ovat omia valintoja. Eikä mielestäni  kukaan voi määritellä minkä ikäisenä kuuluisi käyttäytyä milläkin tavalla. Vaikka olisin nyt jo neljäkymppinen, valitsisin silti varmaan ne haalarit tällä hetkellä. Koska olen lääkiksen fuksi. Koska haluan kokea sen kaiken, mitä se fuksius pitää sisällään.

Mutta niin, olen kyllä aikaisemmin ollut aikamoinen ikärasisti. Muistan jo ala-asteella pitäneeni minua vuotta nuorempia kakaroina, kuin se yksi vuosi olisi ollut kamala kuilu välissämme. Erikoista kuitenkin on, että omat veljeni olivat minua nuorempia, ja minulla oli myös nuorempia kavereita. Heidän kohdallaan en tietenkään ajatellut näin. Melko ristiriitaisia ajatuksia siis.
Vanhemmalla iällä suurin osa kavereistani oli oman ikäisiäni, mutta minulla oli myös vuosi-pari itseäni nuorempia kavereita. Edelleenkään kavereideni kohdalla ikäero ei haitannut. En kuitenkaan olisi voinut koskaan ajatella esimerkiksi seurustelevani itseäni nuoremman pojan (tai miehen) kanssa, en edes vuotta nuoremman! Baarissakin käydessä tuli usein kommentoitua tuskastuneena sitä, miten "täällä on vaan 18-vuotiaita" tai viitattua itseämme nuorempiin jollakin muulla tavalla (lue: lapsi).

Ennen koulun alkua stressasinkin eniten sitä minkä ikäistä porukkaa ryhmässämme tulisi olemaan. Pelkäsin sitä, että olisin kaikkein vanhin. Mietin mitä puhuttavaa minulla voisi jonkun tämän kevään ylioppilaan kanssa olla. Toivoin, että kurssillamme olisi joku muukin vanhempi niin että minäkin voisin ystävystyä jonkun kanssa. En varmaan tosissani ajatellut voivani ystävystyä juurikin näiden opiskelukavereideni kanssa, jotka olivat syntyneet silloin kun minä aloitin koulun. Toisin kuitenkin kävi.

Ihan alusta asti olen ehkä enemmän ajatunut juuri -95 tai -96 -syntyneiden seuraan. Varmasti koska heitä on huomattavasti enemmän kuin "kasareita" meidän porukasta. Sittemmin sitä on tullut tutustuttua myös muihin. Omassa hupitutor-ryhmässäni on toinen meidän kurssin "kuuluisista" -97-syntyneistä. Ja mielestäni kyseinen, minua 9 vuotta nuorempi tyttö on yksi parhaista tyypeistä, joihin olen tähän mennessä tutustunut. Ikäero ei todellakaan ole haitannut! Vaikka siitä jatkuvasti vitsaillemmekin.. :) Enkä todellakaan nykyään enää arvosta/arvostele ihmisiä sillä perusteella, minkä ikäisiä nämä ovat. En myöskään ajattele minua nuorempia poikia minään kakaroina, kuten ehkä joskus kriittisinä sinkkuaikoina. Meidän vuosikurssilla on todella aktiivista, osaavaa, kypsää ja hauskaa porukkaa. Iästä riippumatta. Kurssimme on kyllä tosiaan aika nuori, varmaan 50% on syntynyt aikavälillä 94-96, ja ehkä siksi kaikki ovatkin niin aktiivisia. Jaksavat.

Mutta kyllä tällainen aikuinen nainenkin tosiaan jaksaa vielä nuorten mukana. Ainakin puolille öin asti. Usein lähden kyllä ajoissa kotiin nukkumaan kaiken maailman pippaloista. Mutta en tiedä johtuuko se niinkään iästä vai siitä, että olen vain ilta-uninen.

En tiedä oliko tästä postauksesta nyt hyötyä kenellekään, toivottavasti! Lääkikseen mahtuu niin monenlaisia ihmisiä, eri taustoilla, eri syntymävuosilla, eri kiinnostuksen kohteilla, että ei kannata etukäteen jännittää ainakaan sitä, että olisi liian vanha. Kyllä niitä töitä ehtii tehdä, ellei se eläkeikä ihan oven takana kolkuttele! Eikä sitä omaa ikää mikään pakko ole mainostaa, jos ei halua. Ei kukaan ole minulta oikeastaan edes sitä kysynytkään, itse olen sen tuonut esiin siksi, koska mielestäni ikäeroasiat ovat nykyään jopa hauskoja. On hauska vitsailla siitä, mitä itse olen jo tehnyt kun joku toinen on ollut vasta vaipoissa. Tai siitä, miten osa kurssikavereistani ei ollut edes syntynyt kun Suomi voitti jääkiekon MM-kisat -95.

Positiivisia asioita itseään nuorempien kanssa hengailussa löytyy kyllä: olen useita kertoja kuullut näyttäväni paljon nuoremmalta. Olen oppinut paljon uusia sanoja (esimerkiksi sykkiminen... joo, en tiennyt, mitä se tarkoittaa!) Ja opiskelijaporukassa baariin mennessä on itsetuntoa hivelevää kun joka kerta minultakin kysytään ne paperit! :)