perjantai 28. elokuuta 2015

Vihdoinkin viikonloppu

Otsikko kai kertoo kaiken.
Ei tässä nyt kahdessa päivässä kovin paljoa uutta kerrottavaa ole tapahtunut. Uusiin ihmisiin olen taas päässyt sekä eilisissä toogabileissä että koulussa tutustumaan. Se on ollut mukavaa, mutta myös raskasta. Aivot käyvät varmaan jokseenkin ylikierroksilla koko ajan kun yrittää painaa mieleen uusia naamoja, nimiä, paikkoja, asiaa...

En tosiaan oppinut kaikkien kurssikavereideni nimiä ensimmäisellä viikolla, kuten arvata saattoi! En myöskään päässyt läheskään kaikkien kanssa juttusille. Ehkä ensi viikolla sitten. Omien kurssikavereiden lisäksi on tullut tustuttua opiskelijoihin myös muilta vuosikursseilta, tosin heidän nimiensä mieleen painamiseen en ole paneutunut samalla tavalla kuin muiden fuksien. Kyllä sitä varmasti kerkeää. Ja tällä alalla uusien ihmisten nimien opettelu on varmaan aika loputon suo, kun kuitenkin työelämässäkin koko ajan tulee vastaan uusia ihmisiä, potilaita ja työkavereita. Kyllä varmaan epäsosiaalisena lääkärinäkin pärjää, mutta itse näkisin sosiaalisuuden ja ekstrovertin luonteen isona elämää helpottavana tekijänä tällä alalla, jo opiskeluvaiheessa. Ja kun siihen uusien ihmisten kohtaamiseen ja sosiaaliseen vuorovaikutukseen totuttelee koko ajan, ei se ehkä sitten työelämässä ole niin raskasta.

Tällä hetkellä tuntuu, että olen ihan henkisesti, sosiaalisesti ja fyysisesti poikki. Se niistä pidemmistä yöunista. Lähes joka yö unet ovat jääneet liian lyhyiksi, koska on ollut toogalippujen jonotusta, pitkään jatkuneita bileitä tai muuten vain jännityksen vuoksi tullut herättyä liian aikaisin. Henkistä väsymystä ehkä on kaikkein vähiten. Uskoisin, että niillä kurssikavereillani, jotka ovat kotoisin toiselta paikkakunnalta, ja joille kaikki on aivan uutta (esimerkiksi yksinasuminen) voivat tänä päivänä olla myös aika väsyneitä henkisesti. Tekee varmaan hyvää päästä viikonlopuksi kotiin, kuten niin moni puhui tekevänsäkin. Itselleni ajatus "kotiin menosta" tuntui hassulta, kun en kuitenkaan ole itse moneen vuoteen enää ajatellut vanhempieni kotia kotinani, vaan "koti" on se minun ja poikaystäväni asunto täällä Tampereella. Mutta toki muistan sen ajan monta vuotta sitten kun kotiin äidin luokse valmiin ruuan ja lämpimän saunan luokse oli mukava mennä. Tai onhan se vieläkin, mutta sellaista koti-ikävää ei kyllä enää ole.

Mielestäni sosiaalinen väsyminen kuvaa hyvin tämänhetkistä olotilaa. Koko viikon on pitänyt olla yhtä hymyä ja puhetta ja edustavaa olemusta. Tai ei ole varsinaisesti pitänyt, onhan se tullut aivan luonnostaan. Mutta kyllä sitä kotiin päästessä huomaa, että on mukavaa kun ei tarvitse olla sosiaalinen koko aikaa. On mukavaa kun voi olla vain itsekseen ja hiljaa. Toki voisin koulussakin varmaan olla, mutta mieluummin olen tutustunut ihmisiin kuin nyhjöttänyt jossain nurkassa puhelin kädessä. Kai sitäkin ehtii joskus tekemään, jos on sellainen olo. Epäsosiaalisen lukukevään jälkeen on kivaa olla sosiaalinen, vaikka se raskasta onkin. Tämä lohdutuksena niille, jotka ehkä potevat huonoa omaatuntoa siitä, etteivät ehdi seurustella ihmisten kanssa pääsykokeisiin luku-urakan aikana: sitä kyllä saa tehdä ihan sydämensä kyllyydestä kun ne koulun ovet aukeavat! Tosin lääkiksen ulkopuolista elämää ei ehkä kuitenkaan ehdi viettää niin paljoa.

Tälle viikonlopulle on suunnitteilla piknikiä hupituutoreiden ja meidän fuksien kesken. Aion kyllä mennä. Muilta osin aion omistaa viikonlopun poikaystävälleni, joka on jäänyt aivan liian vähälle huomiolle viime aikoina, ja myös liikunnalle, joka niin ikään on jäänyt liian vähälle. Eikä kouluakaan voi unohtaa, koska meillä oli tänään tutor-istunto (eli sitä pee bee ällää), jossa saimme muutamia asioita selviteltäväksi viikonlopun aikana maanantaista istuntoa varten. Ei mitään kovin vaikeaa, eettisiä ongelmia lähinnä. Minua olisi kovasti enemmän kiinnostanut jostakin taudista lukeminen ja sen opiskelu... sellaisen "oikean" asian. Vaikka tietenkin etiikka on lääkärin työssä ehdottoman tärkeää! Ehkä jopa kaikkein tärkeintä.

Mutta että sellaista avautumista. Toogabileet olivat kivat. Erityisesti pukukoodin, tarjoilujen ja uusien ja vanhempien tuttavuuksien osalta. Loppuillasta vain väsytti kamalasti. Se huono puoli opiskelijabileissä onkin, että ne ovat keskellä viikkoa, jolloin on sekä edeltävän koulupäivän vuoksi väsynyt että jo valmiiksi väsynyt ajatuksesta, että seuraavana aamuna on jokin pakollinen seminaari tms. koululla.



torstai 27. elokuuta 2015

Ensiaskelia lääkiksessä

Maanantaina meillä alkoi koulu klo 10:15 yleisellä esittelyluennolla. Paikalle saavuttiin jo hyvissä ajoin. Itse olin yliopistolla muistaakseni puoli tuntia ennen luennon alkamista, mutta villien huhujen mukaan jotkut innokkaat olivat saapuneet jo puoli kahdeksalta aamulla. Itse olisin melkeinpä voinut olla tässä samassa joukossa, koska heräsin jo aamulla kuudelta. Varmaan jännitti niin kovasti, vaikka en sitä tiedostanutkaan.
Hupituutorit olivat tehneet hienot opasteet, kyltit, joissa luki "fuksit" ja nuolella osoitettiin mihin suuntaan piti kulkea. Matkan varrella oli myös valkohaalarisia opastajia. Ne tulivat kyllä oikeasti tarpeeseen, koska Tampereen lääkiksen kampus on nyt aika myllätyn näköinen rakennustyömaa. Arvolle, eli päärakennukselle olisin osannutkin löytää, mutta meidän opetus tapahtuu tänä vuonna suurimmaksi osaksi Biolla, joka on siellä jossain kaikkien kaivantojen ja uudisrakennusten takana metsässä.

Kaiken kaikkiaan vastaanotto lääkiksessä on ollut kaikilta osin mahtava, jo aivan alusta asti. Hyväksymiskirjeen mukana tulleista tervetulotoivotuksista ensimmäisille luennoilla ja pbl-istuntoihin sekä ensimmäisiin ylempikurssilaisten kohtaamisiin asti on olo tuntunut tervetulleelta ja vastaanotto ollut lämmin. Jos jokaisessa uudessa opiskelu-/työ-/harjoittelu-/missävain paikassa vastaanotto olisi aina samanlainen, olisi maailma paljon parempi paikka! Uuden ihmisen hyväksyminen, tälle esittäytyminen ja tervetulleeksi toivottaminen sekä hymyily eivät ole mitään maailman vaikeimpia asioita tai vaadi hirveästi panostamista, mutta silti olen (kuten varmasti muutkin) kokenut monia melko tylyjäkin vastaanottoja. Mutta ei nyt muistella niitä!

Vaikkakin todella hyödyllistä asiaa sisältäviä, olivat ensimmäisen päivän luennot jokseenkin puuduttavia. Ja luentosalin penkit kovia. (Valitettavasti) me olemme näillä näkymin viimeinen vuosikurssi, joka (joutuu) niillä penkeillä istumaan. Uusi rakennus valmistunee ensi vuoteen mennessä, ja muutamme sinne. Luennoilta jäi käteen muutamia monisteita, päänsärky ja tietoa, jota olin kyllä jo aikaisemmin netistä opintoja odotellessa kaivanut. Mukavaa oli kuitenkin luennoitsijoidenkin tervetulotoivotukset ja ne hetket, kun välillä taas mieleen tuli ajatus siitä, että tässä sitä ollaan ja vihdoinkin opiskelen lääketiedettä ja että minusta tulee nyt vihdoin lääkäri! Siis ei tietenkään nyt, eikä vielä pitkään aikaan. Mutta ainakin oikealla tiellä ollaan. Uskon, että ne teistä, jotka ovat opiskelleet/opiskelevat jotain "varavaihtoehto"-alaa ennen lääkistä, huomaavat kyllä myös eron.

Ensimmäiseltä päivältä jäi kuitenkin muistoksi myös monta uutta tuttavuutta. Etenkin tutustumisillalta. Ilta oli alkoholiton, mikä on mielestäni vain hyvä asia, koska en ole niin innokas juhlija muutenkaan. Sen sijaan tykkään kyllä kaikenlaisista tapahtumista hirveästi. En nyt yksityiskohtia tästä illasta (tai välttämättä tulevistakaan) paljasta, koska varmaan aika samalla kaavalla mennään tulevienkin vuosien fuksien kanssa, ja onhan se kivempaa, kun on jotain jännityksellä odotettavaa. Tutustumisleikkejä leikittiin ja loppuillasta jokainen oli enemmän tai vähemmän hiestä märkä.

Toinen päivä jatkui melko samalla kaavalla, menin taas kouluun ajoissa, koska ennen luentoja ehtii myös tutustua uusiin ihmisiin. Alkuvaiheessa onkin hienoa, että voi mennä esittäytymään ja juttelemaan vieraille ihmisille, koska kaikki ovat samassa tilanteessa, eikä kukaan kummoksu jos tuppaat seuraan. Se kuitenkin vaatii varmaan vähän oma-aloitteisuutta ja rohkeutta sekä ulospäinsuuntautunutta luonnetta. Mielestäni ihmisiin on mahdollista tutustua myös luentojen välillä, eikä vain sitä varten järjestetyissä bileissä/tapahtumissa. Uskon kuitenkin, että kriittiset hetket ovat tässä alussa, koska myöhemmin on varmasti jo muodostunut porukoita ja ryhmäytymistä, eikä sitten taas se vieraille esittäytyminen ehkä ole enää niin luonnollista.

Toisen päivän luennot olivat hieman mielenkiintoisempia, koska niissä käsiteltiin oikeaa asiaa (potilas-lääkärisuhdetta). Vaikka itse olenkin kliinistä työtä tehnyt sairaanhoitaja, ja potilas-lääkärisuhde on aika samanlainen kuin potilas-sairaanhoitajasuhde ainakin pääosilta, ei mielestäni ole pahitteeksi kenellekään kerrata sitä vuorovaikutusta ja välillä miettiä asioita myös potilaan näkökulmasta. Helpompaahan asiaa onkin pohtia silloin, kun itsellä on muistissa tilanteita, joissa on ollut potilaan kanssa, ja "teoriatietoa" asiasta voi yhdistää näihin kokemuksiin.
Lisäksi saimme luennon muodossa tietoa myös Tampereelle ominaisesta oppimismenetelmästä, pbl:sta. Joka tarkoittaa siis suomennettuna ongelmalähtöistä oppimista. Pienryhmissä käsitellään esimerkiksi jotain lyhyttä potilastapausta, jonka avulla laaditaan kyseistä jaksoa vastaavia oppimistavoitteita, ja nämä asiat pyritään opiskelemaan ensin kotona itsenäisesti ja sitten vielä ryhmässä keskustelemalla. En osaa nyt vielä tarkemmin antaa esimerkkejä, koska meillä on ollut vasta tuon toisen päivän iltapäivän pbl-istunto, jossa lähinnä tutustuimme toisiimme ja ryhmäydyimme. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään House MD-mäinen potilaskeissin ratkonta, vaan enemmänkin jonkin tekstin pohjalta opiskeltavien pääasioiden poiminta, niiden opiskelu ja niistä keskustelu/opettaminen toisille/oman tiedon vertailu muiden hakemiin tietoihin.

Illalla olivat vuorossa etkojen kautta lukuvuoden avajaisbileet. Etkot siis tarkoittavat aloittelua ennen varsinaisia juhlia pienemmällä porukalla. Etkoja järjestävät näin alussa yleensä hupituutorit omassa kodissaan. Niin oli meidänkin kohdalla. Bileet järjestettiin yökerhossa, ja ne olivat ihan kivat, vaikka itse en ole kyllä nykyään enää juuri jaksa baarissa käydä, tai ainakaan kovin pitkään siellä roikkua. Bileistä lähdimmekin kurssikaverini kanssa melko ajoissa nukkumaan pariksi tunniksi, koska aamuyöstä oli vuorossa koulun pihalla (ja kuuden jälkeen sisätiloissa) toogabilelippujen jonotus...

... ja jonotus onneksi palkittiin, meille riitti lippuja! Tänään on sitten vuorossa paljon puhutut, kuulemma legendaariset toogabileet, joissa pukukoodi on lakana. Kuulostaa hienolta! Aikaisemmin mainitsemallani Rodoksen matkalla yritinkin jo metsästää teemaan sopivaa pää-/kaula-/ranne- tms koristetta. Päädyin hankkimaan rannekorun ja korvakorut. Kai niissä jotain antiikin kreikkalaista henkeä on. Pääkoristeet ovat minulle muutenkin aika arkipäivää, koska tykkään erilaisista hiuskoruista ja pannoista muutenkin. Laakerinlehtiä (aikanaa itselleni mieluisia) en löytänyt, mutta jotain vastaavaa kuitenkin.
Odotan kyllä innolla illan bileitä ja taas uusien ihmisten tapaamista ja nimien oppimista!

Vakaa aikomukseni on ensimmäisellä viikolla opetella kaikkien uusien kurssikavereiden nimet. :) Taitaa olla aika mahdoton tehtävä, kun meitä tosiaan on tänä vuonna aloittanut 128. Hyvässä vauhdissa jo ollaan, ja omaan aika hyvän nimimuistin, jos oikeasti keskityn (potilaiden nimiähän en kyllä koskaan muista, mutta ehkä se johtuu siitä, että yritän tietoisesti pitää etäisyyttä heihin).

Kolmas opiskelupäivänä oli muuten juurikin aamuöisestä jonotuksesta johtuen tähän mennessä kaikkein rankin. Jonotusta edeltävä nukkuminen oli ollut pätkittäistä, ja koulupäivä jatkui klo 15 asti. Kävin välissä kotona, ja jätin väliin yhden ei-pakollisen luennon. Kumma kyllä, en tuntenut edes syyllisyyttä asiasta. Iltapäivän etiikan seminaarissa nukahtamisesta sitten kylläkin. Tosin nukahdin tietääkseni vain sekunniksi, joten ehkä sitä ei lasketa. Ajatukset kuitenkin olivat aika lailla muualla, koska iltapäivä oli vain niiiiin piiiiiitkä. Onneksi ilta oli vapaa, ja sen sai viettää rauhassa kotona koomaillen.


Tällaisia kuulumisia tähän alkuun. Laittakaa toki toiveita, jos on jotain tiettyjä asioita, joista haluatte kuulla enemmän/tarkemmin, tai aiheita, joita en ole vielä käsitellyt. :)




keskiviikko 19. elokuuta 2015

Viimeisiä viedään

Kesä alkaa viimein olla ohi ja maanantaina vihdoin se alkaa - lääkis! Kesä ei ole koskaan ennen tuntunut näin pitkältä, enkä ole koskaan ennen odottanut sen loppumista näin innolla. Myöhemmin varmaan kaduttaa, että olen ajatellut näin. Onhan se Suomen kesä kuitenkin auttamattomasti ihan liian lyhyt! Ja näin vanhemmiten aika kuluu oikeasti todella nopeasti.
Siksi tiedän, että seuraavat kuusi (tai mahdollisesti enemmänkin, jos päätän välissä touhuta jotain ylimääräistä) lääkisvuotta tulevat menemään nopeasti. Ehkä herään joku aamu ja huomaan olevani jo valmis lääkäri ja muistelevani haikeudella tätä aikaa, kun kaikki kiva oli vielä edessä päin. Silloin varmasti haluaisin palata takaisin tähän päivään ja kehottaa itseäni ottamaan kaikki ilo irti opiskeluvuosista ja nauttimaan jokaisesta hetkestä. Onneksi tajuan tämän jo nyt; ja niin aion tehdäkin!

Varmasti myös kuuden vuoden jälkeen elämä tulee olemaan mukavaa, etenkin köyhänä vietettyjen opiskeluvuosien jälkeen työnteko ja varsinkin palkkapäivät lämmittävät. Kuitenkin jo yhden ammatin opiskelleena tiedän, että työelämään verrattuna opiskelu on aika leppoisaa. Etenkin kun kyse on ammateista, joissa työntekijällä on melko iso vastuu, ja joissa päivittäin joutuu kohtaamaan emotionaalisesti rankkoja asioita.

Opiskelemaan lähteminen tuntuukin nyt rankan työkesän jälkeen virkistävältä. Onhan edellisestä opiskeluajasta JO kolme vuotta kulunutkin. Etenkin se ajatus ilahduttaa, ettei kello tule enää ennen ensi kesää soimaan kello 6:05 aamulla, enkä joudu siivoamaan kenenkään (muun ihmisen) ulosteita tai muita eritteitä myöskään vähään aikaan. Toivottavasti. Tosin istumista ja puuduttavia luentoja on varmasti luvassa. Töissä sairaalassa  harvemmin kerkesi istumaan, mikä toisaalta on hyväkin - istuminenhan tappaa.

Pääsykokeen jälkeen ajatus siitä, että lukeminen on nyt ohi, oli myös virheellinen. Nythän se vasta alkaa. Varmaan on kuitenkin ihan erilailla motivoitunut lukemaan asioista, joista oikeasti on työelämässä hyötyä kuin esimerkiksi Suomen soista tai prekambrisesta maailmankaudesta. (Kaksi itselleni inhokkiaihetta lukion biologian kirjoissa: suot ja maailmankaudet.) Vaikka toisaalta aikaisemmista opiskelukokemuksistani tiedän, että vaikka aihe olisi kuinka mielenkiintoinen ja tärkeä tulevaisuuden kannalta, en voi kaikkea muistaa lopulta kuitenkaan. Jos minusta tulee esimerkiksi urologi isona, eivät neurologian asiat varmasti pysy päässä erikoistumisvaihetta pidempään. Kaikkea ei voi osata.

Näitä asioita siis odotan tulevalta lukuvuodelta: pidempiä yöunia, vähemmän vastuuta muiden ihmisten hyvinvoinnista ja mielenkiintoisia opintoja. Ja tietenkin hauskanpitoa, opiskelijarientoja ja uusia ihmisiä. Uskon, että kolme viimeistä varmasti toteutuvat. Voi olla, että niiden myötä ne pidemmät yöunet jäävät myös haaveeksi ja mahdollisesti sekä omasta että muiden hyvinvoinnista joutuu kantamaan myös ihan tarpeeksi huolta. Ensimmäinen jakso (ensimmäisten orientaatioviikkojen) jälkeen käsittelee solua ja kudoksia. Se tuskin on kaikista tulevista opinnoista kaikkein innostavin, mutta varmaan kevättä kohden mentäessä aiheetkin muuttuvat mielenkiintoisemmiksi.


Saa nähdä mitä tuleman pitää. Kerron lisää sitten kun tiedän!

lauantai 8. elokuuta 2015

LOMA

Minulla alkoi eilen viikon pituinen kesäloma, pieni hengähdystauko ennen koulun alkua. Ja nyt lentomatka Rodokselle sujuukin ihan mukavasti blogitekstiä kirjoitellessa.

Vaikka kuulemma aiemminkin on ollut surkeita ja sateisia kesiä, niin mielestäni tämä on ollut masentavin ja kylmin ikinä. En muista, että olisi koskaan aiemmin tarvinnut heinäkuussa vetää sormikkaita käteen kun lähtee polkemaan töihin aamulla. Uimaan ei ole uskaltanut mennä kuin todella kuumista löylyistä, ja ruskettuneita kasvoja en ole tänä kesänä nähnytkään.

Mutta ei sen niin väliä, eipä ole haitannut olla töissä kun ulkona vaan sataa. Tosin se työmatka olisi ollut mukavaa päästä hoitamaan ilman työmatka-sadevesi-suihkua. Mutta nyt kun on tämä kauan odotettu LOMA, nyt sitä aurinkoa ja lämpöä täytyy olla! Siksi siis Kreikka, vaikka Suomessakin pitäisi nyt olla luvassa hellettä. Niin monia tyhjiä lupauksia ja pettymyksiä on kuitenkin tänä kesänä helle-ennusteiden osalta koettu, että en halua jättää tätä lomaa sattuman varaan.

Varasimme matkan kolme päivää ennen lähtöä, mutta ei kyllä ihan äkkilähtöhinnoilla silti selvitty. Kaikkien Kreikan raha-ongelmien ja epävarmuuksien jälkeen all inclusive tuntui turvalliselta vaihtoehdolta; saammepahan ainakin ruokaa, vaikka mitkä pankit kaatuisivat eikä rahaa saisi nostettua! Lisäksi oma tavoitteeni lomalla oli viettää viikko syöden ja maaten! :D
(Hotellilla on onneksi kuntosali, niin ihan täysin laiskistumaan ja lihomaan ei onneksi pitäisi päästä.)

Loman olin suunnitellut sillä lailla fiksusti, että menen tämän jälkeen vielä viikoksi töihin. Töissä olen sitten ihan viime tippaan asti, koska sunnuntaina teen vielä iltavuoron, ja seuraavana päivänä alkaakin vihdoin se koulu!
En ole kyllä koskaan ennen odottanut kesän loppumista näin innolla! Mutta toisaalta: minkä ihmeen kesän?

Tällaista nyt tänään tähän lyhyesti, ehkä kirjoitan matkakuulumisia myöhemmin kun palaamme kotiin, vaikkeivat ne nyt opiskeluun tai blogini aiheeseen muuten liitykään. Saa nähdä. Jos saisi jotain kuviakin tähän piristämään.

Hyvää loppukesää kaikille! Vaikka itse lähdinkin sateen pelossa evakkoon, niin toivon sinne Suomeen siltikin ihania aurinkopäiviä :)

tiistai 4. elokuuta 2015

"Vain" sairaanhoitaja


Sanotaan, että sairaanhoitaja on kutsumusammatti. Niin kai lääkärikin. Lääkäriys kuitenkin varmaan houkuttaa monia myös palkkauksen vuoksi. Sairaanhoitajaksi kai kukaan ei pelkän palkan vuoksi lähde lukemaan, koska kuten yleisesti tiedetään, palkka ei ole päätä huimaava. Lisäksi työ on usein paljon "likaisempaa" kuin esimerkiksi nyt se lääkärin työ. Siksi siis jonkinlaista auttamisen halua ja kutsumusta ainakin omasta mielestäni vaaditaan kun valitsee sairaanhoitajan ammatikseen. Näin ei pitäisi olla. Sairaanhoitajan työtä ei saisi ajatella kutsumuksena tai sairaanhoitajien tarpeena pyyteettömästi auttaa hädässä olevia ja laittaa muut itsensä edelle. Tällaiset ajatukset ovat kompastuskivenä paljon kaivatulle palkkakehitykselle hoitotyössä.

Sairaanhoitaja ei ollut koskaan unelma-ammattini, enkä koe tunteneeni varsinaisesti kutsumusta siihen. Jos kutsumuksesta puhutaan, se oli se lääkiksen ääni kun pääni sisällä kuiski. Varmaan ajattelin sairaanhoitajan työn olevan "jotain sinne päin", kun hoitoalalle lähdin. Ja olihan minulla toki halu auttaa, empaattinen luonne ja halu tehdä ihmisläheistä työtä. Mutta silti. Kuten kaverini kanssa lääkikseen pääsyäni juhliessamme totesimme: nyt vihdoin pääsin opiskelemaan sitä, mitä koko ajan oli tarkoitettukin. Kuljin vain hieman kiertoteitä pitkin. Mutta jos uskotaan kohtaloon, niin tällä kaikella varmasti on ollut tarkoituksensa. 

En siis koe varsinaisesti olevani alanvaihtaja, koska lääkis on ollut alkuperäinen suunnitelmani aina. (Tai siis niin kauan kuin olen tiennyt mitä haluan "isona" tehdä.)
Minä kuitenkin olen alanvaihtaja. Lääkäriksi opiskeleminen ei ole sairaanhoitajan mahdollisuus "jatkokouluttautua", kuten tässä artikkelissa (Yle) napakasti todetaan. Omat karvanikin hieman nousivat pystyyn kun Syke -sarjan jossakin jaksossa Johanna huomaa ilmoituksen, joka meni suunnilleen näin: "Sairaanhoitaja, haluatko jatkokouluttautua lääkäriksi...?". Väärin väärin väärin. Ja järjetöntä. Vaikka itse olenkin huono esimerkki kun teen juuri näin, ei sairaanhoitajilla pitäisi olla mitään tarvetta "jatkokouluttautua" lääkäreiksi. Sairaanhoitajista on pulaa. Sairaanhoitajat ovat hoitotyön asiantuntijoita, mitä esimerkiksi lääkärit eivät ole. Sairaanhoitaja ja lääkäri ovat kaksi eri ammattia, eivät mikään alempi ja ylempi osa jotain kokonaisuutta.



kuvan lähde
Syke -sairaalasarjan Johanna (oikealla) haluaa opiskella lääkäriksi.


Ymmärrän, että olen jo käyttänyt hyväksi Suomen ilmaista koulutusjärjestelmää ja valtion rahoja kun olen suorittanut kalliin sairaanhoitajan tutkinnon. Ja nyt aion tuhlata niitä vielä lisää suorittamalla vielä kalliimman lääketieteen lisensiaatin tutkinnon. Uskon kuitenkin tulevani korvaamaan tämän vielä moninkertaisesti, ainakin sellaisessa muodossa, jonka arvoa ei voida rahassa mitata. En vain voi sille mitään. Jos haaveilee jostakin, ja vuosia miettii, että olisiko sittenkin pitänyt tehdä jotain toisin, olisiko sittenkin pitänyt hakea lääkikseen vielä uudelleen (tai mitä ikinä se omalla kohdallasi onkaan), on vastaus yleensä kyllä. Kyllä olisi pitänyt. Yleensä sitä enemmän katuu niitä asioita, joita ei ole tehnyt kuin niitä, joita on tehnyt.

Se on siis syy sille, miksi vaihdan alaa. En varmaan voisi elää elämääni onnellisena, jos joutuisin ikuisesti miettimään ja jossittelemaan, olisinko sittenkin voinut olla lääkäri. Jos olisin loppuelämäni ollut vain sairaanhoitaja.

Edellinen lauseeni on tarkoituksella provosoiva. Valitsin tämän postauksen otsikoksi myös muodon "vain" sairaanhoitaja, koska se kuvaa omaa ajatusmaailmaani noin 7 vuotta sitten. Ja tiedän, että näin ajattelevia ihmisiä on muitakin. Itse en todellakaan enää kuulu tähän joukkoon, onneksi. Syytän edelleenkin kypsymättömyyttäni ja tietämättömyyttäni siitä, että olen koskaan voinut olla arvostamatta sairaanhoitajia. Yleensä se todellakin on tietämättömyyttä. Uskon, että ainakin lähes 90% ihmisistä, joita olen hoitanut, ovat arvostaneet meitä hoitajia. Monet ovat myös suoraan sanoneet, että teemme heidän mielestään arvokasta työtä. Itse en ollut nuorempana koskaan joutunut olemaan sairaalassa, ja tietoni sairaanhoitajan työstä olivat lähinnä peräisin amerikkalaisista tv-sarjoista, kuten Housesta (siinähän hoitajat eivät tee juuri mitään). 



kuvan lähde
House -sairaalasarjassa lääkäri tekevät myös mm. sairaanhoitajien, röntgenhoitajien ja potilaskuljettajien työt.

Totta kai alaa opiskellessa ja työtä tehdessäni arvostus omaa itseäni ja kollegoitani kohtaan on kasvanut hurjan suureksi. Me sairaanhoitajat emme ole mitään lääkärin pikku apulaisia. Olemme oman alamme asiantuntijoita, ja siinä ohessa myös, halusimme tai emme, kaikkea muutakin mitä potilas tarvitsee. Kaikki se ei varsinaisesti vastaa sairaanhoitajan koulutusta, mutta potilaan hoitaminen on paljon kokonaisvaltaisempaa kuin ainoastaan yksittäiseen haavaan tuijottamista. (Jos se haava nyt oli se tulosyy.) Olemmekin töissä monesti vitsailleet, että pitäisi olla tarjoilijan, siivoojan, mekaanikon ja psykoterapeutin koulutuksetkin sen varsinaisen hoitotyön koulutuksen päälle... Sairaanhoitaja venyy ja taipuu moneen, ja työ on sekä fyysisesti että henkisesti joskus todella rankkaa.

Kokenella hoitajalla on paljon arvokasta tietoa, jota fiksu lääkäri ymmärtää hyödyntää ja samalla myös arvostaa työyhteisönsä hoitajia. Hoitajat ovat niitä, jotka viettävät potilaan kanssa suurimman osan ajasta ja heille potilas yleensä uskoutuu. Myös hoitavaa lääkäriä koskevista asioista, kuten siitä millaisen vaikutelman he tästä saivat. 

Arvostan omaa työtäni ja sairaanhoitajuuttani. Olen saanut osakseni aikoinaan ihmettelyä, että miksi ihmeessä minusta tuli "vain sairaanhoitaja" kun olisin voinut ryhtyä vaikka mihin, olinhan aina niin hyvä koulussakin... Ja uskon, että samat ihmettelijät arvostavat minua nyt paljon enemmän kun olen sentään päässyt lääkikseen. Älkää suotta. Olen ihan sama ihminen kuin ennenkin. Jos et ole arvostanut minua sairaanhoitajana, ei sinulla ole mitään syytä arvostaa minua lääkärinäkään. Erilainen koulutus (nimenomaan erilainen, ei välttämättä millään lailla korkeampi tai parempi) ei tee minua paremmaksi ihmiseksi. Ihmisarvoa ei mitata ammatin perusteella. 

On mielenkiintoista, miten jotkut kohtaamiset muodostuvat elämässä todella merkittäviksi, vaikka ne olisivat olleet vain muutaman minuutin mittaisia. En enää edes muista sen ulkomaalaisen naisen nimeä, jonka tapasin ensimmäistä sairaalaharjoittelua tehdessäni sairaanhoitajaopiskelijana. Nainen oli jostain syystä tutustumassa osastoomme/tapaamassa jotakuta osastomme hoitajista. Esittelin itseni liitesanoin: "... but I'm just a student". Tähän nainen minulle vastasi mieleeni painuneet sanat, jotka ovat hyvä ohjenuora meille kaikille: "Never say you are "just" anything."


Olkaa ylpeinä juuri sitä mitä olette! :)