Opiskelutekniikoita, vinkkejä ja kokemuksia

Uuden lukijani esittämän postaustoiveen innoittamana ajattelin kirjoittaa aiheesta, joka varmaan askarruttaa joitakuita muitakin: miten opiskella pääsykokeeseen? Tai miten ylipäätään pitäisi opiskella tehokkaasti? Mikä opiskelutyyli sopii juuri minulle?

En voi kertoa, mikä olisi oikea tapa oppia, tai sopiiko oma tyylini kenellekään muulle. Lisäksi en ole edes itse varma, olenko vielä näiden 20 vuoden aikana löytänyt itselleni sopivaa, omaa opiskelutyyliäni. 20 vuottahan on siis kulunut jo peruskoulun alkamisesta, eli kai tässä jotain pitäisi olla itsestään jo havainnut...

Itse olen ainakin alleviivailija.

Kirjoitinkin jo aiemmin aika pinnallisesti siitä, miten opiskelin pääsykokeisiin, tai ehkä lähinnä mitä ja mistä luin. Lisäksi olen valitellut solujakson isoa työmäärää, ja varmaan myös antanut jonkinlaista kuvaa Tampereella lääkisopiskelusta ylipäätään. Joka tapauksessa, pääsykokeisiin lukiessa viimeistään olisi hyvä kehittää itselleen joku hyvä ja toimiva opiskelutyyli ja -rutiini, koska ei se lukeminen todellakaan siihen sisäänpääsyyn pääty! Aiheet muuttuvat totta kai varmaan motivoivimmiksi, koska ne liittyvät tulevaan ammattiin, mutta ainakin itseäni harmitti se, että laskeminen jää kokonaan pois. Aloin oikeasti tykästyä fysiikkaan ja monen tunnin laskurupeamiin. Olen aina tykännyt laskemisesta, ja oikean vastauksen saaminen on todella tyydyttävä tunne. Laskeminen myös toi vastapainoa pelkälle lukemiselle.

Tällä hetkellä olen toipunut solujakson alun tieto- ja opittavaksi tarkoitettu asia -shokista, ja päässyt ihan hyvin kiinni lukemiseen ja opiskeluun, eikä se loppujen lopuksi niiiiiin rankkaa olekaan, kuin olin kuvitellut. Kyllä sitä vapaa-aikaakin jää. Eri asia sitten on, ahtaako kalenterinsa täyteen kaikkea muuta tekemistä niin, että esim. tutoreiden teko jää edeltävään iltaan. Kyllä minäkin olen esimerkiksi viime sunnuntaina käyttänyt kuusi tuntia päivästä tutoreiden tekemiseen (eli itsenäiseen lukemiseen, kirjoittamiseen, videoiden katseluun...). Opiskelu on myös aika mukavaa siinä vaiheessa, kun asia on jollakin lailla jo ennestään tuttua, kuten solujakson asiat kokonaisuudessaan päällisin puolin ovatkin. Lukiosta tuttuja, eli pääsykoekirjojoista tuttuja.

Tästä päästäänkin varmaan siihen, mikä mielestäni on yksi kulmakivi kaikessa opiskelussa. Tämä ei ole itsekeksimäni lausahdus, mutta tiivistää aika hyvin sen, mitä itse ajattelen: Ulkoa opettelun niksi on se, että minimoi ulkoa opeteltavien asioiden määrän. Koskaan ei pitäisi yrittää opiskella asioita niin, että opettelee niitä ulkoa. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän tämä ehkä korostuu, ja ulkoaopeteltavien asioiden määrän minimoiminen myös helpottuu, kun on jo olemassa niin paljon aikaisempaa tietopohjaa. Jos joku on lukenut kognitiivista psykologiaa, niin varmaan skeemat ovat tuttu käsite. Uuden tiedon ymmärtäminen helpottuu, kun sen pystyy yhdistämään johonkin jo aiemmin opittuun käsitekokonaisuuteen. Ymmärtäminen vähentää ulkoaopettelun tarvetta. Asiat painuvat myös syvemmälle muistiin (omasta mielestäni, ei perustu tutkittuun tietoon tietääkseni!) kun ne ymmärtää vs. opettelee ulkoa. Silloin opittua osaa myös soveltaa, esimerkiksi juurikin lääkiksen pääsykokeessa, jotka ovat tähän asti ainakin perustuneet hyvin paljon tiedon soveltamiseen.

Voisin myös käyttää esimerkkinä itseäni. Tänä vuonna opiskelin lukion fysiikat ja kemiat ihan perinpohjaisesti. Ymmärsin kaiken lukemani, käytin siihen hyvin paljon aikaa. Vuosina 2008 ja 2009 hakiessani luin Galenosta, vain Galenosta, enkä ymmärtänyt kaikkea fysiikkaa ja kemiaa, mitä siinä esiintyi. Opiskeluni perustui suurelta osin ulkoaopetteluun. En päässyt silloin sisään, pääsin nyt. En tiedä miten olisi käynyt, jos olisin jo alunalkaenkin panostanut enemmän fy-ke:en, olisinko jo valmis lääkäri?

Puhkiluettu Galenos. Sisältä täynnä alleviivauksia ja marginaalitekstejä. Ulkoaopettelu ei kannata.

Pääsykokeisiin viime keväänä lukiessani kirjoitin paljon muistiinpanoja, lähinnä kuitenkin suoraan kirjasta. Parempi tietenkin olisi kirjoittaa muistiinpanot vasta kun on asian lukenut kirjasta, omasta muistista, ja sitten lukea tekstit kirjasta uudelleen ja täydentää niitä omia muistiinpanojaan. Esimerkit myös ovat tärkeitä, ne auttavat asian ymmärtämisessä, ja soveltamisessa. Itse keksityt esimerkit ovat parempia kuin kirjassa annetut, koska niiden kautta opiskelija työstää oppimaansa asiaa. Jos jotain en pääsykokeisiin lukiessani ymmärtänyt, googletin ja etsin saman asian eri lähteistä mahdollisimman monella tavalla esitettynä. Joku voi esittää saman asian paljon selkeämmin kuin joku toinen. Sama tieto esitettynä eri tavoilla (esim. tekstinä, videona, kuultuna...) myös auttaa rakentamaan kokonaiskuvaa asiasta. Samaa meilläkin nyt on koulussa; sama asia toistuu tutor-keisseissä, itse opiskeltavana, mikroskopoinnissa ja luennoilla. Toimii!

Tärkeää on myös tosiaan se paljon mainostamani motivaatio oppimisessa. Motivoivaa voi tietenkin olla unelmien opiskelupaikka, mutta motivaatiota voi herättää paljon pienemmässäkin mittakaavassa esimerkiksi sillä, että haluaa selvittää jonkin asian. Joissakin oppikirjoissa ennen varsinaista tekstiä kappaleessa on "herätteleviä" kysymyksiä, kuten mistä sateenkaaren värit tulevat?, miksi veri on punaista? tai voiko ämpäri päässä sukeltaa?. Näiden kysymysten tarkoitus on herättää ajatuksia ja mielenkiinto tulevaa opiskeltavaa asiaa kohtaan. Vielä parempi on, jos keksit itse itsellesi motivoivia kysymyksiä, jos saat herätettyä halun oppia juuri se asia, mitä seuraavilla kirjan sivuilla käsitellään. Sama ajatus on meidän pbl:ssä. Käymme läpi "arvauskeskus"-tyylillä jotain ongelmaa, mistä emme tiedä etukäteen juuri mitään. Sitten opiskelemme aiheen herättämien oppimistavoitteiden/kysymysten ohjaamina itsenäisesti asioita, jotka opiskeltuamme tiedämmekin asiasta jotain! Varmaan jotkut turhautuvatkin siitä, että tutoreissa (eli siellä pbl:ssä) täytyy käsitellä keissiä ensin vain arvailemalla, mutta ainakin itsessäni se herättää halun selvittää asioita ja oppia!

Toiset oppivat tunteiden kautta, tekemällä, piirtämällä tai näkemällä. Itse olen osa näitä kaikkia. Hyvin usein yhdistän musiikin johonkin visuaaliseen kuvaan, tekemiseen tai ajatukseen, joka minulla on ollut viimeksi kun olen jonkun biisin esimerkiksi kuullut. Omaan visuaalisen/valokuvamuistin siltä osin, että muistan missä kohtaa esimerkiksi sivulla jokin asia on ollut. Kuvia ja kaavioita muistan myös jonkin verran, esimerkiksi silmät sulkemalla pystyn ne osittain ainakin visualisoimaan. Piirtäminen varmaan liittyy kokemusmuistiin. Myös pbl:ssä on tarkoituksena asioiden "kokeminen" potilastapausten kautta, jolloin ne ehkä jäisivät paremmin mieleen. En menisi vielä vannomaan tämän tyylin nimeen tässä vaiheessa pbl:n osalta, koska meidän potilastapauksemme eivät juuri liity nyt varsinaisiin sairauksiin.

Kokemuksen/kokemisen avulla oppivia suosittelen kyllä käymään iltalukion kemian tai fysiikan kursseja, mikäli siellä opiskelu on muutakin kuin luentoja tai etäopiskelua. Tietenkin iltalukio (tai miksei valmennuskurssikin) tarjoaa mahdollisuuden kysyä asioista, jotka jäävät epäselviksi (mitä itseopiskellessa ajoittain todella kaipasin!!), mutta mahdollisten tunnilla tehtävien (kemiallisten) kokeiden ja reaktioiden kautta asiat voivat myös jäädä mieleen paremmin. Myös tämä osuus jäi itseltäni kokonaan sivu suun, ja viime keväänä Heurekan tapaisessa tiedekeskuksessa (Saksassa tai Hollannissa) vieraillessani olin ihan innoissani virtapiiri-harjoituksista, jotka oli tarkoitettu lapsille. Kyseessä siis olivat ihan perus lamppu-patteri-virtajohdin -yhdistelmät, mutta joillaisilla en ollut koskaan saanut itse leikkiä. Sähköfysiikka olikin itselleni yksi hankalimmista aihealueista.

Iltalukio tai valmennuskurssi varmaan myös auttaa, jos on hankaluuksia lukurutiinin säilyttämisessä. Itselleni tämä ei kuitenkaan ollut mikään ongelma. Olen muutenkin innokas aikatauluttamaan kaikkea ja myös pitämään kiinni aikatauluista. Jos joku pääsykokeisiin lukija omaa samanlaisen OCD-käytöksen järjestelmällisyyden ja aikataulujen suhteen (esimerkiksi nauttii lukujärjestyksen suunnittelusta ja kalenteriin kirjaamisesta), niin suosittelen tekemään hyvän lukusuunnitelman, mielellään sellaisen, mihin voi jollain kivalla + -merkillä tai yliviivaten merkata ne asiat, jotka on jo suorittanut/lukenut. Itselleni myös tämä tuotti mielihyvää ja piti yllä motivaatiota :D

Itsehän harrastin viime keväänä liikuntaa 5-7 päivänä viikossa, lisäksi pidin aina vähintään yhden vapaapäivän. En myöskään lukenut päivässä kuin 5-10 tuntia, enimmäkseen klo 8-16 välisenä aikana. Pidän tärkeänä sitä, että elämässä on muutakin kuin pääsykokeisiin luku, ja että se muu on muutakin kuin lukemista. Aivojen täytyy saada levätä välillä. Silloin kroppa voi kyllä olla töissä, esimerkiksi pelata jalkapalloa tai tanssia tai mistä nyt vain itse tykkääkään. Kirjojen pariin on paljon kivempi palata kun on tehnyt välillä ihan jotain muutakin. Vanha ja varmaan aika kulunut lausahdus ihmisen fyysispsyykkissosiaalisuudesta on varmasti tuttu. Se on kuitenkin yhtä varmasti totta. Pääsykokeisiin lukiessa ei kannata unohtaa niitä fyysisiä ja sosiaalisia puolia itsessään, vaikka keskittyykin psyykkiseen (oppimiseen). Omalla kohdallani myös palkitseminen toimi motivaattorina. Esimerkiksi hyvin opiskeltujen tuntien jälkeen annoin itselleni luvan käydä ostamassa jotain hyvää (yleensä kiinalaista) lounaaksi. Ruualla palkitseminen on myös vähän petollista, siksi kannattaakin kiinnittää huomiota myös siihen fyysiseen puoleen ;)

Itsehän en ollut töissä pääsykoekevään aikana. Minulla ei myöskään ole lapsia tai mitään muita velvotteita. Uskon, että työssäolon ohessakin olisin pystynyt lukemaan, mutta en yhdessä keväässä. Pääsykoeurakka olisi silloin omalla kohdallani ollut pidempi, enkä tiedä, olisinko siihen sittenkään lähtenyt. En myöskään tiedä miten pienten lasten vanhemmat jaksavat opiskella, tai lukea pääsykokeisiin. Varmasti se on mahdollista, ja kyllähän siitä aina todisteita löytyy. Hatunnosto heille! Mutta muun elämän aikataulutukseen pääsykoeluku-urakan aikana en pysty antamaan neuvoja, valitettavasti.

Itse käytin näitä kertauskirjoina. Lisäksi  kertasin laskemalla mm. farmasian ja DI:n pääsykokeita... ja tietenkin niitä vanhoja lääkiksen pääsykokeita.

Toivottavasti tämä nyt taas avasi vähän lisää asiaa, tai antoi edes jotain vinkkejä pääsykokeisiin lukeville. :)

Vielä sen voisin sanoa, että jos opiskelet biologiaa Lukion biologia -kirjasarjasta, niin kannattaa vaikka kertausvaiheessa katsoa jotain muuta sarjaa. Itse en ainakaan löytyänyt Lukion biologiasta mitään tarkkaa selostusta soluhengityksestä, mutta sitä kysyttiin tämän kevään pääsykokeessa aika yksityiskohtaisesti, joten kaiketi se jossain muussa kirjasarjassa on vähän tarkemmin käsitelty aihe. Muutenkin, jos haluat opetella asioita hieman syvällisemmin kuin lukion bilsan kirjoissa, on se varmaan ihan fiksua, koska ne samat asiat tulevat sitten syvällisemmin seuraavana syksynä KUN pääset lääkikseen. Syvällisempi opiskelu voi myös auttaa aiheen ymmärtämisessä. Jos et halua mennä syvemmälle, ei hätää, ei tarvitse! En minkään mennyt :)

Tulevat työttömät lääkärit?

Eilen olin FiMSIC:in (Finnish medical students' international committee) National meetingissä, eli valtakunnallisessa koulutustapahtumassa, jonka aiheena oli Terveyden tasa-arvo. Päivä sisälsi luentoja erilaisista otsikkoaihetta sivuavista aiheista ja erityisen mielenkiintoinen oli luento aiheesta Global clinic, eli paperittomien klinikka. Vapaaehtoistyö tällaisella klinikalla alkoi tuntua ihan houkuttelevalta vaihtoehdolta, kyllä se auttamisen halu siis on jossain selkärangassa. Tosin lääkärinä saa toimia "omalla ajalla" vasta kun on jo valmistunut lääketieteen lisensiaatti, joten itselläni tuohon on vielä pitkä matka. Hallitus ja eduskunta ovat ehtineet siihen mennessä varmaan säätää jo monet lait ja asetukset koskien paperittomia (eli siis niitä maahanmuuttajia, joille ei ole myönnetty turvapaikkaa esimerkiksi, ja jotka eivät ole sosiaalisen tuen tai perusterveydenhuollon piirissä millään lailla). Itseäni ainakin kiinnostaa juurikin se luovuus, mitä täytyy käyttää tilanteessa, jossa resurssit ovat rajalliset.

En kuitenkaan nyt ajatellut enempää pohtia eilisen päivän luentojen sisältöä, vaikka kyllä niistäkin saisi aikaan jos jonkinlaista syvällistäkin pohdintaa, ja kyllä ne herättivät paljon ajatuksia. Sen sijaan haluaisin nyt pohtia ajatusta, joka nousi esille (ehkä enemmänkin vitsin tasolla, mutta nousi kuitenkin) keskusteluissamme aamupalapöydässä ennen varsinaista päivän ohjelmaa. Tuleeko meistä sittenkin työttömiä lääkäreitä?

Paikalla koulutuspäivässä oli siis lääkisläisiä kaikkialta Suomesta, eli muista neljästä lääkiskaupungista. Suurimmaksi osaksi pöydässämme oli Kuopion lääkisläisiä, mutta jokunen myös Oulusta. Keskustelu kääntyi tietysti vastikää alkaneisiin opintoihin ja opetuksen sisältöön sekä eri kaupunkien lääkisten eroihin (tästäkin voisi kirjoittaa mielenkiintoisen postauksen). Vertailu avasi silmiäni sekä sen suhteen, että olen todella tyytyväinen päästyäni juuri tänne Tampereelle (koska tykkään pbl:stä ja muutenkin jaksomuotoisesta opetuksesta) sekä sen, että meitä oikeasti otettiin tänä vuonna sisään aika vähän.

Eiliseen päivään asti olin ajatellut, että 128 uutta opiskelijaa samana vuonna on aivan älyttömästi. Se on niin paljon, ettei kaikkien nimiä pysty mitenkään oppimaan tai edes kaikkien kanssa varmaan ensimmäisenä vuotena juttelemaan. Se tuntui niin isolta luvulta, että on ihme, että meille voidaan taata laadukasta opetusta kun "pienryhmät" ovat kooltaan 13 henkeä... Mutta. Kaikkialla muualla tänä syksynä aloittaneiden lääketieteen opiskelijoiden määrä on ollut paljon suurempi, 150 ja ylikin. Lisäksi muissa kaupungeissa on myös hammas- ja eläinlääketieteen opiskelijoita tämän lisäksi. Niin, ja ruotsinkielisiä lääkisläisiä. Eli todella paljon enemmän kuin meillä. Tampere kuulemma on vastustellut uusien opiskelijoiden sisäänottomäärien nostamista viimeiseen asti. En yhtään ihmettele miksi. Nyt jo mikroskopointitunneilla täytyy odotella ja tuijotella seinää kun preparaatteja ei riitä kaikille. Jossain toisissa kaupungeissa kaikki eivät pääse edes käytännön harjoituksiin (esim. juuri dissektioon), koska opiskelijoita on niin paljon (näin olen ainakin blogeista lukenut!).

Entäs sitten ne tulevat työpaikat? Tarvitaanko lääkäreitä oikeasti niin älyttömän paljon myös tulevaisuudessa, että on kannattavaa nostaa lääkiksen sisäänottomääriä jatkuvasti? Nyt kun Suomessa esiintyvää lääkäripulaa on paikattu ulkomaalaisilla lääkäreillä, niin pitääkö meidän valmistuttuamme sitten lähteä ulkomaille vuorostamme kun nuo ulkomailta tulleet ovat jo asettuneet aloille Suomeen ja vakinaistaneet paikkansa täällä? Tuleeko meistä lopulta sittenkin työttömiä lääkäreitä? Tai ehkei sentään työttömiä. Erikoistumaan ei tosin välttämättä pääse, ainakaan sellaiselle alalle, jolle haluaisi, jos sinne on paljon tunkua. Tai sitten pääsee, jonkun 10 vuoden odottelun jälkeen. Töitäkään ei välttämättä ole juuri siellä, minne on kotinsa ja elämänsä kuuden opiskeluvuoden aikana rakentanut. Voi olla, että työtä löytyy vain jostakin syrjäseudulta, pikkukaupungeista. Pitääkö sinne sitten raahata koko elämä ja mahdollinen perhe? Kovin ankeita uhkakuvia...

Mutta tällaisia ovat jopa professorit kuulemma maalailleet muissakin lääkiskaupungeissa. Millainen se tulevaisuus tuleekaan lopulta sitten olemaan? En tosissani kyllä ajatellut, että lääkäriksi valmistuttuani joutuisin olemaan koskaan työtön. Toisaalta, en näin ajatellut myöskään sairaanhoitajuudesta. Toisin kävi ainakin viime keväänä. En tiedä, koskeeko lääkärialaa samanlainen säästövillitys kuin hoitoalaa (tuskinpa!), että työvoimaa kyllä tarvittaisiin, mutta ei saa palkata. Voiko asia tulevaisuudessa olla näin? Onneksi lääkäri saa suhteellisen vapaasti harjoittaa ammattiaan, ja perustaa vaikka oman klinikan, jos ei muuta näytä löytyvän. Potilaita varmasti tulee olemaan jatkossakin. Ja onneksi olen myös sairaanhoitaja, ainahan voi sitten niitä töitä tehdä? ;D Ei kyllä kovin houkutteleva tulevaisuus kaiken sen opiskelun jälkeen...

Mutta miten paljon lääkäreitä oikeasti on varaa kouluttaa tulevaisuudessa? Miten paljon oikeasti jää eläkkeelle? Millaiseksi maailma muuttuu kun potilaat ovat yhä valveutuneempia sairauksistaan ja hoidostaan? Miten paljon lääkäreiden töitä siirretään sairaanhoitajille, ja miten se vaikuttaa lääkärien työllistymiseen tai ylipäätään siihen, tarvitaanko jossakin terveydenhuollon yksikössä lääkäriä ollenkaan?

National meeting -viikonlopun aikana kuultua: "Ennen oli kaikki paremmin".
Lausahdus alkaa tuntua melko paikkansapitävältä.


ps. Kotiin tuli ensimmäinen lääkärilehteni! Jeeeeeee!

Liian tyhmä lääkikseen?

Hmm.. otsikko on muistaakseni esiintynyt jossakin seuraamistani blogeista myös, mutta käytän sitä silti! Nimittäin juuri tuollaiset ajatukset käväisivät alkuviikosta mielessäni.
Olemme siis aloittaneet nyt sen oikean opiskelun. Sen todellakin huomaa. Jo maanantaina tuli ikävä takaisin johdanto -jaksolle. Miksi ihmeessä halusinkaan sen ajan olevan niin pian ohi?

Johdanto -jakson lyhyet päivät, helpot tutor-keissit ja kaikki se vaivattomuus olivat vain kieroa harhaanjohtamista. Ainakin siltä se näin jälkikäteen tuntuu. No ei vaan, olihan se mukavaa, että saimme kokea niinkin pehmeän laskun tähän lääkisopiskeluun. Se ei nimittäin ole mitään pilvissä leijumista ja mielenkiintoisia potilastapauksia sekä palavaa opiskeluintoa. Se on raskasta työtä, vaikeaa englanninkielistä kirjallisuutta ja yömyöhään väännettyjä tehtäviä. Ainakin tähän asti, tällä viikolla se on ollut sitä.

Maanantaina siis hurahti käyntiin "solujakso", oikeammin Solu, kudokset ja niiden toiminta. Luentoja on tosiaan ollut vasta pari, ja ainoastaan yksi itse soluasioista (sillä luennolla en ollut, koska edeltävänä päivänä oli fuksiaiset). Tutor-istuntoja kaksi, ja molemmista saimme melko paljon itsenäistä lukemista ja asioita selvitettäviksi. Lisäksi meillä on ollut mikroskopointiharjoituksia, verinäytteenottoa ja laboratoriotyöskentelyä. Ja näitä harjoitustöitä varten on ollut lisää opiskeltavaa asiaa, eikä se suinkaan ole ollut samaa kuin mitä tutoreita varten täytyy lukea. Eli lukemista/opiskeltavaa on ollut aivan mielettömästi. Toki sitä suurimmaksi osaksi saa valita, mistä lähteestä tietonsa hakee, mutta vielä tässä vaiheessa en yhtään osaa rajata sitä, miten pikkutarkasti asiat pitää osata, ja mitä tietoa oikeasti tulen tarvitsemaan jatkossa. Histologian kurssikirjasta nämä asiat kattavat noin 150 sivua, ja se teksti on vaikeaa. Mikroskopointiasioita lukiessani sain 3 sivua luettua 1,5 tunnissa. Eli hieman työstämistä tässä opiskelumetodissani vielä on...

Koulutöiden lisäksi tällä viikolla on joka ilta ollut jotakin muutakin menoa, joten opiskelu on mennyt aikalailla tyylillä: luen nämä nyt nopeasti läpi ja kopioin vihkoon, niin olen "tehnyt" tarvittavan etukäteislukemisen/tehtävät. Eli juuri niin kuin ei koskaan pitäisi opiskella. Asiat pitäisi opiskella elämää, ei tehtäviä tai tenttejä varten. Mutta kun ei ole aikaa! Olisihan sitä vaikka mitä hienoja keinoja opiskella (näitäkin olemme tutoristunnoissa käyneet läpi), ja kyllähän sitä on vannonut itselleen, että tässä koulussa sitä ei enää lue samalla tyylillä kuin ehkä joskus aikaisemmin lukiossa jotain historiaa, millä ei ole mitään väliä kuitenkaan... mutta joo, todellisuus on kuitenkin aivan jotain muuta. Nyt juuri ajattelen, että kyllähän sitä sitten tenttiviikolla ehtii lukemaan asiat paremmin. Nolottaisi myöntää tämä, mutta puheiden perusteella myöskään muut eivät ole ehtineet kamalasti opiskelemaan. En siis ole yksin. Enkä varmaan ole liian tyhmä, tai sitten ovat muutkin. En nimittäin ole ainoa, jolla on kulunut hirveästi aikaa histologian kirjaa tavatessa tai ainoa, joka ei ihan ymmärrä kaikkia solun hienouksia. En myöskään todellakaan ollut ainoa, joka jätti menemättä sille soluluennolle fuksiaisten jälkeisenä aamuna.

Harjoitustyöt ovat kuitenkin olleet todella kivoja! Me saamme onneksi katsella histologisia leikkeitä ihan oikeilla (toki hyvin vanhoilla) valomikroskoopeilla, vaikka jatkossa ne tulevat olemaan varmaan kaikki virtuaalimikroskopointeja. On kuitenkin hyvä hallita myös valomikroskoopin käyttö. Ja onhan se hienoa, kun vihdoin saa säädöt kohdalleen ja näkee jonkin hienosti värjätyn kudosleikkeen siellä lähes kolmiulotteisena (siltä se ainakin aluksi tuntuu kun vihdoin saa okulaarit säädettyä niin, että näkee molemmilla silmillä ilman, että reunoilla on mustaa). Olen oppinut erottamaan eri sidekudostyyppejä ja rasvasolut, ne nyt ainakin. Varmaan pitäisi osata kaikkea muutakin, mutta onneksi niitä leikkeitä saa mennä katselemaan mikroskooppiluokkaan myös omalla ajalla... millä ajalla?? Muistaakseni olen joskus biologiaa yliopistossa opiskellessani myös katsellut jotain mikroskoopilla, mutta se aika tuntuu niin kovin kaukaiselta menneisyydeltä, etten siitä juuri mitään muista.

Olen myös tehnyt geenitekniikan töitä ja ylipäätään laboratorioharjoituksia jo silloin biologia-aikoina, mutta silti nyt labraan mennessä tuntui kaikki aivan uudelta. Harjoittelimme tänään pipetointia ja monistimme DNA:tamme PCR-tekniikalla (google voi kertoa tarkemmin mikä se on). Pipetointi kyllä tuli jostain selkärangasta, mutta kaikki muu tuntui samalla uudelta sekä hämärästi tutulta. Kaiken kaikkiaan tykkäsin hirveästi labratöistä, ja odotan tulevia harjoituksia innolla. Niitä tulee tässä jaksossa olemaan pari. Jatkossa varmaan myös jonkin verran, mutta ehkä enemmän sitten kun lähtee tekemään jotain tutkimusta (syventävä opinnäytetyö tai jopa väitöskirja), riippuen tietenkin aiheesta.

Verinäytteenotto sujui ihan hyvin, ei loistavasti, vaikka niin olisi voinut aikaisemmasta koulutustaustastani luulla. Töissähän me sairaanhoitajat hyvin harvoin otamme mitään laskimoverinäytteitä, koska sitä varten on laboratoriohoitajat. Pistäminen toki on mm. kanyloidessa tullut hyvinkin tutuksi, enkä sitä jännittänyt. Varmasti otteet olivat hallitummat ja rauhallisemmat kuin ehkä jollakulla, joka asiaa tekee ensimmäistä kertaa, mutta "potilaani" suonet olivat "vaikeat", ja verinäytteenotto oli siis minun mielestäni ainakin sillä kerralla hankalaa. Tekokädestä se tietysti sujui oikein hyvin. Mutta kuitenkin hauskaa, että tällaisia harjoituksia on, eikä kukaan pyörtynyt! :)

Tämä viikonloppu meneekin nyt sitten sairastaessa (olen siis jo viikon ajan ollut enemmän tai vähemmän kipeä ja yskinyt niin, että pelkään jonkin verisuonen kohta poksahtavan päästä) ja tutoreita tehdessä. Niitä kumpaakaan ei ole siis tämän viikon aikana juuri ehtinyt tehdä. Olisi kiva joskus harrastaa liikuntaakin, mutta kai sitä ehtii sitten joskus. Ehkä lomalla. Ensi kesänä...
No vitsi-vitsi, kyllä sitä voisi vähemmälle jättää kaiken maailman iltarientoja. Eikä nyt sairastaessa saa edes urheilla.

Hauskaa ja rentouttavaa viikonloppua!
Ja hyvää mielenosoitusta! :)

Johdannosta yhteenvetoa

Johdantojakso on nyt vihdoin purkissa ja viikonlopun jälkeen alkaa vihdoin se oikea opiskelu! Tätä on toisaalta kovasti odotettu, toisaalta hieman paniikissa pelätty. En tiedä yhtään, miten rankkaa opiskelu todellisuudessa tulee olemaan, miten syvällisesti asiat pitää osata ja miten paljon pbl tuottaa "vapaa-ajalla" työtä. Eli kuinka monta tuntia sitä täytyy koulun jälkeen kotona oikein lukea.

Tällä hetkellä tulevan jakson (solut ja kudokset) aikataulu näyttää aika löysältä. Päivät loppuvat lähes aina melko aikaisin. Päiviä, jolloin opetusta on klo 8-16 taisi olla vain pari. Luennothan eivät ole pakollisia, toisaalta taas kaikki ryhmätyöt, mikroskopoinnit ja tutor-istunnot ovat. Eli poissa ei voi olla, vaikka olisi kipeä. Tai varmaan nämä jonkin verran ovat neuvoteltavissa olevia asioita, mutta pahimmassa tapauksessa johonkin seminaariin/harjoitustyöhön joutuu menemään sitten ensi vuonna, jos nyt tulee jokin ylitsepääsemätön este. Aikataulun väljyys on kuitenkin varmaan vain näennäistä, itsenäistä opiskelua on varmasti niin paljon, että viikkotuntimäärä tulee täyttymään ja ylittymäänkin.

Johdanto-jaksolla olin aika usein läsnäoloa vaativissa seminaareissa ja paneeleissa tylsistynyt. Muutaman luennon skippasin, ja joukossa oli myös jotain, joissa kyllä olin, mutta jälkikäteen toivoin, että olisin skipannut nekin. En tarkoita moittia mitään näistä paneeleista tai seminaareista tai infoluennoista sinänsä. Uskon, että ne olivat monelle hyödyllisiä ja mielenkiintoisia. Oma taustani on kuitenkin niin erilainen kuin monen muun opiskelukaverini. Olen ollut työelämässä, olen nähnyt potilaita, olen hoitanut heitä. Olen opiskellut terveydenhuollon etiikkaa, olen myös pohtinut sitä ja siihen liittyviä erityistapauksia ihan oikeissa tilanteissakin. Olen myös nähnyt lääkärintyötä ihan läheltä, sen hyviä ja huonoja puolia, ja omat mielikuvani tulevasta ovat aika realistisia. Tiedän paljon yhteiskunnasta terveydenhuollon näkökulmasta, osaan ainakin jonkin verran terveydenhuollon lainsäädäntöä ja byrokratiaa. Olen myös pohtinut kaikkia näitä asioita usein, ja monipuolisesti. Tuntui siis välillä jokseenkin turhauttavalta istua kaksi tuntia paneelissa kuulemassa muiden mielipiteinä tai mietintöinä asioita, jotka itse olisin pohtinut läpi viidessä minuutissa.

Johdantojakso sisälsi kaikkia näitä asioita, joita edellä luettelin. Lisäksi monet luennot olivat opiskeluun liittyviä käytäntöjä tai oheistoimintaa käsitteleviä. Nekin todella hyödyllisiä uuden opiskelijan kannalta, mutta enimmäkseen vain kertausta, koska ainakin tämä uusi opiskelija oli innostuksissaan jo "kesäloman" aikana ottanut selvää lähestulkoon kaikesta mahdollisesta.

Kuten sanottu, en halua mitenkään moittia johdantojaksoa. Etiikka, potilas-lääkärisuhde, lainsäädäntö ja etenkin potilaan näkökulma ovat erittäin tärkeitä aiheita lääkärintyössä. Mielestäni meidän taipaleemme lääketieteeseen alkoi ihan oikealla tavalla. On hienoa, että vuorovaikutusasioihin panostetaan opetuksessa. On hienoa, että heti alkuunsa meistä aletaan muovata eettisesti oikein toimivia, korkealla moraalilla varusteltuja ihmisläheisiä lääkäreitä. Omalla sairaanhoitajataustallani kaikki nämä asiat olivat vain jo vanhan, sata kertaa kerratun opin kertaamista. Koska uskokaa minua, sairaanhoitajaopinnoissa etiikka ja potilaan kohtaaminen ovat kaiken a ja o.

Varmasti kaikkien muiden mielestä yksi hienoimpia juttuja johdantojaksolla oli opintokäynnit. Oli se siis minustakin sinänsä hieno kokemus, ja hyödyllinenkin, ja mukavaa vaihtelua. Mutta edelleen, olen kohdannut satamäärin potilaita jo aikaisemmassa elämässäni, joten ymmärrettävästi en ollut yhtä innostunut kuin muut. Me siis kävimme pareittain eri poliklinikoilla/terveyskeskuksissa seuraamassa potilaan ja lääkärin vuorovaikutusta. Haastattelimme potilaitamme mm. heidän kokemuksistaan lääkärin vastaanotolla ja siitä, millainen on hyvä lääkäri. Sitten seurasimme ja havainnoimme itse vastaanottotilannetta "kärpäsenä katossa". Oma käyntini sujui hyvin ja sain paljon hyvää aineistoa potilasta haastattelemalla ja seuraamalla. Onnistuin myös siinä, etten tullut paljastaneeksi potilaalle (tai muullekaan henkilökunnalle) olevani jo ennestään sairaanhoitaja. Vähän etukäteen jännitti, jos potilas sattuisi kysymään jotain omasta taustastani tai ihmettelemään kun olen näin "vanha" vasta-aloittanut opiskelija... onneksi ei kysynyt. Halusin olla ihan täysin vain lääkäriopiskelijan roolissa siinä tilanteessa, kuten jatkossakin.

Roolissa pysyminen tulee varmasti olemaan haastavaa jatkossakin, ja tietenkin minun pitää hyödyntää sitä osaamista, jota minulla jo on. On jännä nähdä, millaisiin tilanteisiin tulevaisuudessa joudun ja miten niistä selviän (sovellanko sairaanhoitajuuttani). Esimerkiksi ensiaputilanteet. (Toivottavasti en joudu niihin muutenkaan!) Meille opetettiin siis peruselvytystä heti toisella viikolla, siis maallikkoelvytystä. Painelu-puhalluselvytystä. Hoitoelvytys tulee sitten joskus myöhemmin. Mutta samalla kerrottiin, että jos siviilissä joudumme ensiaputilanteisiin, me olemme siellä maallikkoja, vaikka kuinka olisimme lääköriopiskelijoita (tietenkin on velvollisuus toimia omien kykyjensä mukaan). Mutta minä en kuitenkaan ole maallikko. Olen jo ammattilainen. Hämmentävää.

Tuntuu kuitenkin jo nyt, että pikkuhiljaa se sairaanhoitajuus alkaa rapista pois ja tilalle tulee lääkäriys ja siihen kasvaminen sekä ennen kaikkea kollegiaalisuus. Uusinta Flatusta (kandiseuramme lehteä) lainatakseni, me todella elämme Kaupin kampuksellamme eräänlaisessa kuplassa. Olemme erossa muista opiskelijoista, ja tapahtumamme ovat lähinnä lääkisläisille. Itse en ollut vielä edes kiinnostunut käymään poikkitieteellisissä haalaribileissä tai Kolmioissa. En ole vielä kiinnostunut tutustumaan muiden tiedekuntien opiskelijoihin, kun en vielä tunne edes omia vuosikurssilaisiani. Toivon, että tämä tunne johtuu vain siitä, että haluan ensin tutustua "omiini" eikä se ole mikään päällejäävä tarve seurustella vain lääketiedettä opiskelevien ihmisten kanssa. Toivon myös, ettei sairaanhoitajuus kokonaan katoa ajatusmaailmastani. Ainakin hallituksen esittämä leikkauslista sai minussa pienen hoitaja-aktivistin heräämään ja nousemaan barrikadeille. SUNNUNTAILISIÄ EI KUULU LEIKATA! Argh.

Sen enempää leikkauslista-asiasta täällä avautumatta voisin jatkaa vielä johdanto-jakson käsittelyä hieman. Nimittäin sen tarjoamalta sosiaaliselta osalta. Voin sanoa, että meidän kurssi on kyllä aivan ehdottomasti maailman kaikkien aikojen paras lääkiksen vuosikurssi! Meillä on uskomaton ryhmähenki, ja esimerkiksi eiliseen jalkapalloturnaukseen panostimme ihan täysillä ja vain reilu kahden viikon tuntemisen jälkeen meillä oli oikea joukkuehenki, me olimme ME.
Olen todella iloinen tästä elämänvalinnastani, niiiiiin iloinen, että pääsin kouluun ja kaiken kaikkiaan vain hyvin onnellinen.

Cursus X

Vuosikurssimme sai vastikää nimen! Itse ainakin odotin nimen antoa innoissani ja mielenkiinnolla. Nimi kun ei varsinaisesti ollut oma valintamme tai tiedossa etukäteen. Ymmärtääkseni muissa lääkiksissä kurssin nimi valitaan yhdessä, ja se on jokin latinankielinen sana tai useampi sana. Meillä Tampereella kurssi nimetään isännän mukaan - nimi on isännän sukunimi. Eli periaatteessa olemme kaikki sitten yhtä suurta perhettä! Nyt perinne nimetä kurssi isännän mukaan taitaa meidän myötämme olla 44 -vuotinen. Toki tasa-arvon nimissä kurssin nimi voitaisiin ottaa myös emännän sukunimestä. Mutta me äänestimme isäntää nimenantajaksi. Tavallaan ostimme sian säkissä (tai tässä tapauksessa ehkä kukon), koska emme tienneet kuka neljästä isäntäehdokkaasta meille olisi nimeä antamassa.

Äänestyksen ja valinnan tulosten välillä oli kolme pitkää päivää, joiden aikana melko vähän kuului spekulointia nimestä tai vastuuhenkilövalinnoista. Ehkä muille asia ei ollut yhtä iso tai tärkeä. Itse ainakin podin pientä identiteettikriisiä kun en tiennyt keitä me oikein olemme! Nyt olo on helpottunut. Olin itse myös hakenut vastuuhenkilövirkaan (en emännäksi kuitenkaan), mutta tätä valintaa en jännittänyt. Meillä oli paljon hyviä hakijoita, ja tiesin, että virkaan valittaisiin hyvät ehdokkaat joka tapauksessa. Olin myöskin hakiessani vielä vaalipäivän aamuna kahden vaiheilla, joten ei haitannut, vaikkei minua valittukaan. Pelkästä ehdollaolemisesta sai sentään fuksipisteen!

Meille siis valittiin isännän ja emännän lisäksi kurssia edustamaan ja tapahtumia järjestämään kaksi pr-vastaavaa (jotka siis enimmäkseen hoitavat raha-asioita ja yhteyksiä "ulkomaailmaan") ja neljä hyvinvointivastaavaa silmua, sekä kaksi kirjavastaavaa (jotka hoitavat kirjojen ryhmätilauksia) ja yksi tiedotusvastaava (joka kertoo meille muille missä pitäisi olla ja milloin) kuuden vuoden pesteihin. Vastuuta riittää ja varmasti myös stressiä, mutta onneksi kurssimme vaikuttaa melko aktiiviselta ja ahkeralta, eli tuskin kukaan jää vastuutaan yksin kantamaan! Lisäksi uskon, että virassaoleminen antaa enemmän kuin ottaa.

Olisi kiinnostavaa tietää muiden lääkisten vastuuviroista, mitä ne ovat, millaisia ja miten pitkiä? Jos joku toisen kaupungin lääkisopiskelija sattuu tätä lukemaan, niin olisi mukavaa, jos jaksaisit kertoa miten asiat teillä tehdään :)