Dancing Queen

Uudenvuoden lupauksena voisi tänä vuonna omalla kohdallani olla jokin seuraavista: lupaan harrastaa enemmän liikuntaa, lupaan syödä terveellisemmin, lupaan elää terveellisemmin... eli varmaan aika samansuuntaisia ajatuksia, mitä muukin väestö tähän aikaan vuodesta pohtii. Omalla kohdallani syksy on mennyt aika epäterveellisesti eläen. Olen juhlinut paljon (ehkä jopa liikaa), herkutellut ehdottomasti liian paljon ja usein, sekä harrastanut liikuntaa liian vähän. Oikein melkein hävettää, kun viime keväänä olin todella aktiivinen urheilun suhteen, ja nyt on hyvä, jos raahaudun kahdelle jumppatunnille viikossa.

Mutta. Tämä kaikki tulee muuttumaan. Pääsin nimittäin mukaan näytelmäprojektiimme!!!! :) Ensisijaisesti olin halunnut näyttelemään, mutta minua ei valittu mihinkään rooliin. Aluksi se harmitti, mutta muutaman tunnin kuluttua tästä hylkäysviestistä tuli sähköpostiin viesti samaisen näytelmän tanssijahaun tuloksista - ja minä pääsin! Minä ja kaksi muuta fuksikaveriani olemme siis näytelmäkerhomme ensi kevään näytelmässä tanssijoina. Huikeaa!

Tällä hetkellä olen niin innoissani tanssijaksi pääsystä, ettei kyllä yhtään harmita, etten päässyt näyttelemään. Itse asiassa, tuntuu, että mieluummin olisinkin halunnut tanssimaan. Ainakin pääsee/joutuu säännöllisesti treenaamaan, eli liikunta tulee ensi keväänä lisääntymään väkisinkin. Ja se on hyvä!

Uskon tanssinumeroista tulevan todella laadukkaita ja hyviä, ja treeniä todellakin tullaan tarvitsemaan. Jo koe-esiintymisessä yhdessä harjoiteltu koreografia (ja biisi) olivat mielestäni todella kivoja, ja odotan innokkaana tulevaa kevättä. Tällä hetkellä harkitsen koreografian tekemistä, mutta en ole varma, osaisinko tehdä sellaisen isommalle porukalle.

E-bileitämme varten olimme perustaneet tanssitiimin, jonka vetäjänä toimin syksyllä. En kuitenkaan laatinut koreografioita, koska olin itse esiintymässä tangolla bileissämme. Tein kuitenkin yhden tanko-baletti-jazz- sekoituskoreografian. Se ei kuitenkaan koskaan nähnyt päivänvaloa, koska tiimimme kokoonpano muuttui niin, että koreografiani ei ollut toteutettavissa.

Tuo perustamamme tanssitiimikin todennäköisesti jatkaa toimintaansa vielä keväällä (ja vielä kauan sen jälkeenkin), ja varmaan tulemme myös sillä kokoonpanolla harjoittelemaan jotain tanssiesityksiä (jos vaikka joku  meidät johonkin tilaisi esiintymään). Lisäksi aion ehdottomasti jatkaa tankotanssiharrastustani, ehkä nyt myös siihen paremmin keskittyen.

Kevät 2016 tulee siis olemaan täynnä tanssia! Ihanaa!

kuva

Edelleen hajottaa anatomia

Luvassa avautumista ja tunteenpurkauksia.

Tyhmä ja laiska opiskelija yrittää päntätä edeltävänä iltana päähän tietoa, jota tarvitaan seuraavana päivänä, vaikka siihen olisi voinut alkaa valmistautua jo useita päiviä (jopa viikkoja etukäteen). Huomenna meillä on luvassa seuraava lantioalueen ryhmätyö, johon tällä kertaa sisältyvät lantion alueen pehmytkudokset (viimeksi käsiteltiin luita). Pehmytkudoksiin siis lukeutuvat nyt lihakset ja ilmeisesti osittain hermot ja verisuonet.

Luulin, että viimeksi oli rankkaa, kun piti opiskella lantion luita ja niiden osia sekä ligamentteja. No, silloin haasteena oli puuttuva latinankielinen anatomian kirja. Nyt sellaisia on tarjolla jopa kolmekin kappaletta, mutta silti pää tuntuu hajoavan. Meidän pitäisi tehdä etukäteen monisteessa olevia tehtäviä; lähinnä siis nimetä kuvaan rakenteita. Kuitenkin totesin verisuonikuvan olevan niin erikoinen, etten ainakaan minä pysty erottamaan siitä (mustavalkoisesta) sekamelskasta mitään. Apua ei löydy myöskään kirjoista tai netistä, koska tässä kuvassa taitelijan näkemys valtimoiden sijainnista on selkeästi ollut erilainen kuin muissa kuvissa...

Opeteltavaa on niin paljon, ettei sitä kyllä yhdessä (tai kahdessa-kolmessakaan) illassa pysty mitenkään sisäistämään. Ulkoaopiskelu on ihan sieltä jostakin. Vihaan sitä. Olen myös kehittänyt jonkinasteisen inhon anatomian opiskelua kohtaan kokonaisuudessaan. Luulin todellakin etukäteen, että se olisi minulle helpompaa, tai että jopa osaisin jotakin. En osaa, en nyt, enkä varmaan koskaan (epätoivo iskee).

Anatomiaa ei mielestäni pysty kunnolla opiskelemaan kirjoista. Lihaksiakin on yleensä monessa eri kerroksessa limittäin ja lomittain, ja niiden välissä kulkee hermoja, verisuonia ja kalvoja. Miten sellaista voi kunnolla kaksiulotteisesta kirjan kuvasta hahmottaa? Olisipa jokin 3D-malli. Mielellään sellainen käsinkosketeltava. Olisipa oikea ihminen, jota availla ja tutkia... Onneksi keväällä on tulossa dissektiot. En ainakaan vielä koe anatomian opiskelua ihmisruumiita leikkelemällä mitenkään karmivana tai yököttävänä ajatuksena, vaan ehdottoman hyödyllisenä oppimiskokemuksena.

Luita sentään viime ryhmätyössä päästiin tutkimaan ja koskettelemaan käsin luurangosta. Mitenköhän tämä tuleva pehmytkudostyö on järjestetty? Ei muovimalleista pysty siirtämään sivuun lihaskerroksia, jotta näkisi niiden alle. Ei niissä varmastikaan ole nähtävillä verisuonia tai hermoja, tai lihaskalvoja.

Yhteenvetona: anatomian opiskelu itsenäisesti kaksiulotteisista kuvista on syvältä.
Toivoo joululahjaksi kolmiulotteista konkreettista ihmismallia, jossa nähtävillä kaikki mahdolliset rakenteet.

Tai ehkä joululomalla on aikaa paneutua aiheeseen vähän syvällisemmin, ja ehkä tutustua mielenkiintoisiin youtube-videoihin, kuten tähän:
https://www.youtube.com/watch?v=P3BBAMWm2Eo

Aika lentää kuin siivillä

Eilen satoi maahan ensilumi, eikä se näillä näkymin ainakaan ole heti sulamassa pois, sillä ikkunasta ulos katsoessa näkee vain maahan leijailevia (märkiä) lumihiutaleita. Talvi tekee siis tuloaan, ellei ole jo tullut. Mihin se aika katoaa? Äskenhän oli vasta elokuu.

-kuva-

Itse asiassa, ihan äskenhän oli vasta heinäkuu, ja olin kuullut päässeeni lääkikseen. Heinäkuu, jolloin istuin mökillä saunan jälkeen terassilla ja mietin, että olisi kiva alkaa pitää blogia. Päässä pyöri sata ajatusta kerralla ja tuntui, että niitä oli muillekin jaettavaksi. Koko kehossa tuntui se kihelmöivä jännitys kun edessä oli jotain uutta ja ihmeellistä. Jotain sellaista, mistä oli vain (aika lailla) salaa uskaltanut haaveilla. Aika ei tuntunut kuluvan tarpeeksi nopeasti. Elokuun 24. ei vain tuntunut koittavan millään, vaan jokainen päivä oli jännityksensekaista odotusta täynnä.

Mutta niin se elokuu vain tuli, koulu alkoi viimein, pääsin vihdoin aloittamaan lääkiksen. Siitä on jo lähes kolme kuukautta, mutta kliseisesti sanottuna, muistan sen kuin eilisen. Niin paljon asioita on tapahtunut, että tuntuu, kuin aikaa olisi pitänyt olla kulunut kuukausien sijaan vuosia. Kuitenkin jotenkin samaan aikaan ne viikot ja kuukaudet ovat vierineet ohi kuin silmänräpäyksessä. Tai eivät ne suinkaan ohi ole vierineet, olenhan hypännyt kyytiin täysillä ja nauttinut jokaisesta hetkestä.

Aika kuluu nopeasti silloin kun on hauskaa, ja koko syksyn minulla on ollut ihan älyttömän hauskaa. Olen niin onnellinen, että pääsin kokemaan tämän kaiken, enkä todellakaan kadu yhtään hetkeä, jonka viime keväänä tai niinä aikaisempina vuosina tuskastelin pääsykoekirjojen parissa - nyt se kaikki on sen arvoista! Toisaalta sitä odottaa, että opiskelut etenevät, että saa vastaansa mielenkiintoisempia uusia haasteita ja opittavia asioita, että pääsee etenemään teoriasta käytäntöön. Toisaalta taas pelkään sitä, miten nopeasti aika kuluu, ja että kohta sitä ollaankin jo valmistuttu, ja tämä opiskeluaika on vain kultaisia muistoja menneisyydessä. Sitä ne kutosen tädit ja sedätkin ovat sanoneet, miten tuntuu kuin vasta äsken olisi ollut itsekin fuksi.

Kohta takana on jo 1/12 lääketieteen lisensiaatin opintoja (opintopisteiden osalta tuo etappi onkin jo ylitetty, koska olen saanut vapaavalinnaiset opintopisteet jo kasaan), mikä tarkoittaa, että edessä on enää vajaa 5,5 vuotta opiskelua. Jonkun mielestä se ehkä tuntuu pitkältä ajalta, mutta sitä se ei ole.

Tämän postauksen taustalla ei nyt ollut mitään sen suurempaa sanomaa, kuin oma ahdistus siitä, että aika kuluu niin nopeasti. Sen ahdistuksen sai aikaan varmaankin kalenterin selailu, tulevien kesätöiden miettiminen ja havainto siitä, että ensi kesän jälkeen, elokuun 22. päivä meillä aloittaa uusi fuksikurssi. Se tarkoittaa sitä, etten minä ole enää fuksi. Enää koskaan. Surullinen ajatus.

Lisäksi näen tänään vihdoin, piiitkästä aikaa (mutta silti tuntuu kuin olisimme nähneet viime viikolla) hyvää ystävääni, rakasta siskoani, jota en ole päässyt meidän molempien kiireiden vuoksi tapaamaan kuin viimeksi kesällä. Viimeksi silloin, kun vatsanpohjaani kansoittivat vielä villisti lepattavat uuden koulunaloituksen jännitysperhoset.

Elämme jännittäviä aikoja

Onneksi tutor-keissit näyttävät nyt olevan muuttumassa helpommiksi (tällä hetkellä pitäisi selvittää lastenneuvolajärjestelmää ja lapsen kehitystä 4. ikävuoteen saakka, mikä on huomattavasti kevyempää ja helpompaa kuin englanninkielisen kirjallisuuden lukeminen esimerkiksi spermiogeneesistä) ja jopa kokonaisia vapaapäiviä (koulun osalta) on tulevina viikkoina luvassa. Jää nimittäin aikaa sitten siihen kaikkeen muuhun elämään. Tuntuu, että tässä jaksossa pahimman yli on nyt päästy. Ei sillä, että lapsen kasvusta tai murrosiästä tai muustakaan minulla kamalasti olisi kokemusta, kun ei omia lapsia ole. Onneksi lähipiiristä löytyy kuitenkin niitäkin, niin jonkinlaista kosketuspintaa asioihin kyllä on.

Olemme siis kahlanneet aika lailla sikiön kehityksen ja raskauden läpi tässä viime viikkoina, ja homma ei ole ollut ollenkaan helppo! En voi sanoa osaavani mitään todella hyvin, tai hallitsevani kokonaisuuksia ilman luntti-muistiinpanoja. Toivottavasti kertaus auttaa tässäkin asiassa, koska tentti häämöttää nurkan takana (tosin lähes kuukauden päässä, mutta aika kuluu todella nopeasti!). Eikä tietenkään sitä tenttiä varten ainoastaan opiskella...

Viime viikko oli todella rankka, koska meillä oli kahdet sitsit ja yliopiston vuosijuhlat. Myös muille illoille olin onnistunut hankkimaan itselleni ohjelmaa. Nämä toiset sitsit olivat sellaiset, joita olin itse mukana järjestämässä, ja ensikertalaisena homma ei ollut mikään helppo. Olinkin kyllä mukana todella monessa osa-alueessa järjestämisen osalta, ja (taas kerran) hankin itselleni varmaan enemmän hommaa kuin olisi ollut tarpeen. Mutta edelleen innostus asioiden järjestelyyn ja hoitamiseen ja kaikessa mukanaolemiseen on säilynyt. Mielelläni teen vapaaehtoistöitäkin, jos niistä vaan tulee hyvä mieli ja työ on hauskaa.

Välillä tosin tuntuu, että tahtia pitäisi hidastaa ja innokkuutta vapaaehtoisuuteen hieman karsia, ettei koulu kärsisi. Tosin siitä opiskelujen kärsimisestä en ole vielä ainakaan saanut konkreettisia todisteita, koska olen onnistunut hoitamaan kaikki koulujutut ajallaan, enkä vielä ole osallistunut yhteenkään oikeaan tenttiin. Lisäksi olen sitä mieltä, että opiskelu ei ole tehokasta, jos siihen käyttää liikaa aikaa :)

Nyt olen kuitenkin hankkimassa itselleni vielä enemmän menoja koulutöitä häiritsemään. Meillä on meneillään näyttelijä- ja tanssijahaut ensi kevään näytelmäprojektiin. Näytelmä tunnetaan ehkä muissa lääkiskaupungeissa nimellä lääkiksen speksi. Meillä se on hieman erilainen, mutta musiikkia ja tanssia sekä näytelmä on kyllä luvassa. Itse haluan ehdottomasti olla mukana. Näyttelemistä rakastan ehkä eniten kaikista mahdollisista harrastuksista, vaikkakaan en siitä mitään virallista kokemusta kovin paljoa omaa. Aion siis hakea tuohon projektiin ensisijaisesti ainakin näyttelijäksi. Viime viikolla oli tuohon näyttelijähakuun kuuluva impro-ilta, joka sujui varmaan ihan hyvin. Paljon on hyviä hakijoita, enkä tiedä onko ensikertalaisena kovin suuret mahdollisuudet saada projektista mitään (hyvää) roolia. Tosin minulle kelpaisi vaikkapa se puun rooli!

Tällä viikolla on myös tanssijahaku, johon aion myös osallistua. Tanssiminen on ollut lähes aina harrastukseni, vaikka se nykyisin onkin vaihtunut jazzista tankotanssiin. Jos en näyttelemään pääse, toivon pääseväni ainakin tanssijaksi, ja jos en siihenkään, niin osallistun kyllä näytelmäprojektiin ainakin lavastuksen osalta, ja pidän peukkuja pystyssä ja sormia ristissä tulevien vuosien näyttelijä- ja tanssijahakujen osalta. Kyllä sen on joskus tärpättävä!

Lisäksi olen päättänyt hakea myös kandiseuramme hallitukseen kurssimme edustajaksi. Tai ainakin lähes päättänyt. Meiltä valitaan kaksi edustajaa hallitukseen, ja olen varma, että hakijoita on taas runsaasti (kuten alkusyksystä vastuuvirkoihin), olemme niin pirun aktiivisia kaikki :D En tiedä uskallanko lähteä hakemaan, jos minua ei valitakaan, ja sitten tulee paha mieli. Heh, no ei pidä ottaa niin vakavasti, eikä siinä hakemisessa mitään menetäkään! Ehkä haenkin... Todennäköisesti haen. Olen kiinnostunut asioiden hoitamisesta, tapahtumien järjestämisestä ja mahdollisuudesta vaikuttaa. Uskon olevani oikeudenmukainen ja tasapuolinen ja ajavani hyvin meidän opiskelijoiden asioita. Ehkä säästän kuitenkin nämä perustelut sitten siihen vaalipuheeseen...

Tällaista siis tällä viikolla luvassa, hieman on perhosia vatsanpohjassa ainakin tuon näyttelijähaun osalta. Pieni jännityshän on kuitenkin vain hyväksi, eikö niin?

Mitä sairaanhoitajuudesta on ollut hyötyä/haittaa tähän mennessä...

"Siitä on varmaan tosi paljon hyötyä lääkäriopinnoissa, että olet sairaanhoitaja." on ehkä yleisin lause, jonka olen entisestä urastani ja nykyisistä opinnoistani puhuttaessa kuullut entisten työkavereideni, nykyisten koulukavereideni, sukulaisteni tai muiden ihmisten suusta. Onhan siitä, aivan varmasti. 

Tähän mennessä kuitenkin hyöty on ollut aika vähäinen. Ehkä enemmänkin hyötyä olisi ollut niistä biologian opinnoista, joita ehdin silloin nuoruusvuosina suorittaa. Niistä siis olisi hyötyä, jos niistä jotain muistaisi. Tiedän, että olen silloin opiskellut solubiologiaa ja myös yksilönkehitystä sekä anatomiaa. Olen jopa päässyt läpi näitä aihealueita käsittelevistä tenteistä. Mutta tässä taas nähdään, mitä sellaisella tenttiinlukemisella saavuttaa - ei yhtään mitään. Ne tiedot eivät jää päähän. Niistä ei ole yhtään mitään hyötyä tulevaisuudessa, jos niitä ei tarvitse vuosiin käyttää. En siis selvästi ollut näitä asioita oppinut niin, että muistaisin ne aina. Siksipä nyt tämän syksyn solujaksolla kaikki onkin ollut niin uutta ja ihmeellistä, ja samoin tässä LKK (lisääntyminen, kasvu ja kehitys) -jaksolla olen ollut yhtä pihalla kuin kaikki muutkin gastrulaatiosta, alkiolevyistä ja trofoblastisoluista.

Jossain aivopoimujen perimmäisessä sopukassa kuitenkin on välillä syttynyt jokin pieni tuikku, ja ajatus siitä, että tästä olen kuullut ennenkin, meniköhän se näin. Kaikki tieto ei siis ehkä olekaan vuotanut täysin ulos vuosien saatossa. Lisäksi osittain yksilönkehitystä on tietysti käyty sairaanhoitajaopinnoissa myös. Muttei koskaan niin solutasolla ja pikkutarkasti kuin mitä me opiskelemme. Sairaanhoitajuudessa helppoa oli se, että riitti kun asian ymmärsi kokonaisuutena, ei tarvinnut mennä ihan molekyylitasolle oikeastaan koskaan. Lääkärihän kuitenkin tulisi aina olemaan se, jonka pitäisi tietää nämä asiat, ja jota sitten voisi konsultoida. 

Vaikka tuutoreiden ja muiden kouluhommien parissa joudun puurtamaan ihan yhtä hiki hatussa kuin kaikki muutkin, niin sen sijaan harjoitustöissä koen olleeni ehkä hieman etuoikeutetussa asemassa. Meillä tosiaan ei nyt ihan kauhean paljon ole ollut käytännön harjoituksia, ja mikroskopoinnit ja laboratoriotyöt eivät ainakaan sairaanhoitajaopintojen takia sujuneet mitenkään paremmin kuin kenelläkään muullakaan. Sen sijaan ensimmäisen jakson ensiapuasiat olivat tuttuja, ja kaikki potilaskohtaamiset ovat aika helppoja tilanteita, ainakin henkisesti.

Meillä on ollut jo kaksi sellaista harjoitusta, jossa olemme saaneet mennä sairaalaan, vetää valkoiset takit päälle (ihan parasta!) ja mennä yhdessä jonkun opetushenkilön kanssa seisomaan potilaan sängyn vierelle kyselemään tältä kysymyksiä. Ensimmäisellä kerralla tavoitteena oli ilmeisesti se, että oppisimme miten pitää oikeasti käyttäytyä. Toisella kerralla harjoittelimme jo anamneesin (eli esitietojen) ottamista. Hassua, kun emme yhtään tiedä mistään sairauksista mitään. Tai siis muut eivät tietenkään tiedä, emmehän ole niitä vielä opiskelleet. On kuitenkin hyvä, että potilaiden kohtaamista harjoitellaan jo ihan alusta alkaen. Sillähän se jännitys saadaan lähtemään, kun asiasta tulee jossakin vaiheessa rutiinia.

Anamneesiharjoitus oli toisaalta todella helppo ja toisaalta hyvin vaikea. Minulle on aina vaikeaa asettua lääkäriopiskelijan rooliin ja rajata se sairaanhoitajuus kaiken ulkopuolelle. Tai ei kai toki niin selkeästi tarvitsisi rajata, mutta en myöskään halua olla mikään päällepäsmäri, kun meitä on yleensä iso joukko näissä harjoituksissa. En varmaan itse tykkäisi, jos joukossa olisi joku joka "tietää kaikesta jo kaiken" ja myös tuo sen ilmi, eikä antaisi esimerkiksi muille mahdollisuutta vastata ja oppia.

Siksi en ilmoittautunut vapaaehtoiseksi anamneesin ottajaksi, vaikka meidän ryhmästä ei ensin kukaan ilmoittanut halukkuuttaan. Olen haastatellut potilaita jo työssäni paljon ja kysellyt esitietoja lähes päivittäin. Tosin osastolle tulevista potilaista kysellään hieman eri asioita, kuin esimerkiksi lääkäri kysyy vastaanotolleen tulleelta tai päivystykseen tuodulta potilaalta.

Tällaisessa harjoituksessa on myös vaikeaa pitäytyä vain niissä asioissa, joita meidän oli tarkoitus potilaalta kysellä. Koska emme ole opiskelleet mitään sairauksia tai mitään lääkkeitä, niin mielestäni niitä ei nyt varsinaisesti ollut tarkoitus käsitellä, vaan lähinnä kysellä yleistä anamneesia. Itse kuitenkin vastauksia kuunnellessani sain selkeän kuvan siitä, mikä potilasta oikeasti vaivasi, ja jos olisin itse ollut haastattelemassa, olisin varmaan johdatellut keskustelua tiettyyn suuntaan. Lisäksi olisin kysynyt lääkityksestä tarkemmin, mutta koska muille luokkakavereilleni lääkkeiden nimet eivät varmaan sano juuri mitään, en kysynyt. 

Tiedän tietenkin, että jokaisella meistä opiskelijoista on erilaiset, omanlaisensa taustat, ja niitä pitää hyödyntää. Toivon, että löydän joskus jonkun kultaisen keskitien, jolla minun ei tarvitse enää miettiä, mikä on oikein, ja mikä mahdollisesti haittaa muiden oppimista. En myöskään halua toisaalta huonontaa omia oppimismahdollisuuksiani jättämällä käyttämättä jotain tilanteita, joissa voisin olla sairaanhoitajuuteni vuoksi ns. etulyöntiasemassa.

Toisaalta odotan klinikan alkamista (siihenhän on siis vielä kolme vuotta!), jotta olisimme oikeasti "kentällä" ja silloin viimeistään minun pitäisi käyttää kaikkia tietoja, mitä minulla jo on. Ehkä siinä vaiheessa kuitenkin myös muut kurssikaverini osaavat niitä samoja juttuja kuin mitä sairaanhoitajat. Ainakin karttuvan tiedon testin perusteella olin kolmosvuosikurssin keskiarvon hujakoilla. 

Meillä siis on kolme kertaa vuodessa karttuvan tiedon testi (kt-testi), jossa on n. 150 kysymystä, erinäisistä sairauksista ja niiden hoidosta, tai vastaavista asioista. Näihin kysymyksiin on monivalintavastaukset, joista oikeasta vastauksesta saa yhden pisteen ja väärästä puoli pistettä miinusta. Testin tarkoitus on mitata opiskelijan yleistä osaamistasoa, ja testi on sama kaikille vuosikursseille. Ei ole tarkoitus saaada välttämättä kaikkia oikein, eivätkä testin tulokset tule mihinkään viralliseen rekisteriin, vaan ne on tarkoitettu opiskelijalle itselleen kehittymisen seurantaa varten. Itse sain 26,5p, kun meidän kurssin keskiarvo oli noin 6-7p. En kuitenkaan todellakaan ollut paras, joku muu sai 10p enemmän kuin minä. Olin kuitenkin yllättynyt, että meidän vuosikurssilla oli noinkin hyvä keskiarvo, koska jos olisin suoraan tullut  lukiosta, olisin osannut vastata ehkä yhteen kysymykseen!

Nytkään en uskaltanut lähteä kamalasti arvailemaan, varsinkaan jos en ollut ainakin 99% varma vastauksestani. Siksi vastasinkin vain vähän päälle kolmeenkymmeneen kysymykseen. Vastausanalyysin mukaan kaikki kirurgian kysymykset olivat minulta menneet väärin. Noloa. Kirurginen hoitaja kun olen...

Synkkä ja syksyinen marraskuu on täällä!

Marraskuu on inhokkikuukauteni. On niin pimeää ja kurjaa. Vanhan kansan uskomusten mukaan marraskuu tarkoittaa kuolemaa. Siltä se tuntuukin, ainakin sään ja pimeyden puolesta.
Kellojakin on siirretty taaksepäin niin, että pimeys yllättää vieläkin aikaisemmin (mitä ihmeen järkeä tällaisessa talviajassa oikeasti edes on?).

Onneksi lääkis on tässäkin kohtaa tuomassa elämään iloa ja valoa. Marraskuu näyttää nimittäin olevan ehkä kivoin kuukausi ainakin juhlien osalta. Ensi viikon torstaina juhlitaan viimeinkin meidän kurssin järjestämissä e-bileissä, ja niistä tulee varmasti aivan mahtavat! Innolla odotan jo, että kaikki muutkin pääsevät näkemään mitä kaikkea hienoa olemme saaneet aikaan ja suunnitelleet :) Kerron ehkä niistä sitten enemmän myöhemmin, koska nyt vielä kaikki juhlien sisältö on aikalailla salaisuus. Teema toki on tiedossa, ja sehän on seitsemän kuolemansyntiä. Pitäähän vieraiden tietää, millä lailla saavat juhliin pukeutua.

Lisäksi tässä kuussa tulee vihdoin olemaan sitsejä! <3 Olen toki päässyt jo muutamille mukaan, sekä nakkiin että itse sitsaamaan, mutta harmillisesti fukseja syrjitään kovasti kaikissa sitsi- ja muissakin juhla-asioissa siten, että olemme tervetulleita kyllä töihin, mutta emme pääse osallistumaan juuri mihinkään oikeasti hauskaan. Lähinnä tällä hetkellä harmittaa, ettemme saaneet osallistua kaverisitseille tai sitten sinne vuosijuhlille. Mutta ei harmita kauaa! Meillä nimitäin on piakkoin ihan omat fuksisitsit, joiden tarkoituksena ilmeisesti on se, että hutumme (eli hupitutorit, 2. vuosikurssilaiset) opettavat meitä sitsaamaan. Itse en koe tarvitsevani opetusta tässä asiassa, mutta sitsit ovat sitsit. Eli parasta. Ja niitä on tulossa muutama muukin lähiviikkoina, tosin olen niillä töissä, mutta tällä kertaa saan osallistua myös työnteon ohessa.

Lisäksi joulun alla on aina paljon pikkujouluja. Nyt on tiedossa jo kolmet. Nyt odotan innolla, että pääsen juomaan glögiä ja syömään pipareita, vaikka varmaan siihenkin ehtii jo jouluun mennessä kyllästymään. Nyt kun on taas sosiaalisesti aktiivinen, ja mukana monessa koulun osalta, niin noita eri porukoilla järjestettyjä pikkujouluja tulee kyllä ihan tarpeeksi. Viime vuonna taisin olla yksissä pikkujouluissa, jotka olivat minun ja avopuolisoni itse järjestämät tupari-pikkujoulut. Silloin harmitti kun en ollut enää edes töissä, että olisi päässyt työpaikan pikkujouluihin tai vastaaviin. Heh, erikoiset asiat sitä harmittavatkin. Mutta toisaalta, vapun jälkeen joulu ja kaikki siihen liittyvä juhlinta on ehkä kivointa.

Tässä kuussa tuloillaan ovat myös Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan (Tamyn) vuosijuhlat. Sitsien lisäksi vuosijuhlat ovat sellainen asia, mitä olen odottanut ja kaivannut, ja ehkä yksi syy, miksi halusin taas yliopisto-opiskelijaksi. Tietysti olisin halunnut oikeasti osallistua lääkiksen vuosijuhlille mieluummin, mutta koska sinne en fuksina vielä tänä vuonna päässyt, ja Tamyn vuosijuhlat sattuivat nyt tälle vuodelle (Tamy juhlii vain joka 5. vuosi vuosijuhlilla, muulloin epävirallisemmilla synttäreillä) niin en miettinyt sen pidempään, vaan ilmoittauduin poikaystäväni kera juhlille heti. Juhlat olivat todella kalliit, enkä todennäköisesti tunne sieltä ketään muuta kuin kavaljeerini, mutta sillä ei ole oikeastaan edes väliä. Saanpahan päivän olla prinsessa ja nauttia toivottavasti hyvästä ruuasta ja juomasta ja vuosijuhlahumun hienoudesta.

Ei siis anneta synkän marraskuun masentaa, vaan nautitaan kaikesta mukavasta, mitä se(kin) tuo mukanaan! Tänään illalla esimerkiksi luvassa kurssikaverini improvisaatioteatteria irkkubaarissa. Kivaa :)