Haetko Tampereen lääkikseen?

Jos sinä olet yksi niistä erinomaisen valinnan tehneistä ihmisistä, joka ensinnäkin on valinnut alaksi lääketieteen (mikä on ehkä maailman mielenkiintoisin ala minun mielestäni) sekä opiskelukaupungiksi Tampereen (joka niinikään on aivan huippukaupunki), niin onnittelut mahtavista valinnoista! Tässä kohtaa ainakin olet tehnyt hyviä päätöksiä.

Tämä postaus on oikeastaan mainospuhe, joten jos olet kyllästynyt siihen, että blogeissa tai ylipäätään sosiaalisessa mediassa (piilo-) mainostetaan asioita, niin ei tarvitse lukea enempää. :)

Ihan jokaiselle pääsykoetilaisuus on varmasti yksi siihenastisen elämän jännittävimmistä hetkistä, ja joskus se jännitys voi jopa pilata kaiken. Joskus jännitys voi olla niin ylitsepääsemätöntä, että sitä menee ihan lukkoon tärkeässä tilanteessa missä jokainen hetki on oikeasti tärkeä ja jokainen sekunti pitäisi pystyä käyttämään hyödykseen.

Minä matkustin kahtena ensimmäisenä pääsykoeaamunani (silloin vuosina 2008 ja 2009) Turkuun. Toisen kerran junalla ja toisen kerran omalla autollani. Matka kesti molemmilla kerroilla yli tunnin. Jouduin siis heräämään aika aikaisin muutenkin jännittävänä aamuna, jolloin unta ei välttämättä ollut edeltävänä yönä kovin hyvin muutenkaan saanut. Hotellimajoitus olisi siis ehkä säästänyt jonkin verran vaivaa ja aikaa, vaikka kalliimmaksi se kyllä olisi tullut.

Viime keväänä useat nykyiset opiskelukaverini tulivat pääsykokeisiin jostain kauempaa, kenties usean tunnin ajomatkan päästä. Heillä vaihtoehtoja ei ollut ja hotelliin oli mentävä yöksi. Meidän kurssin vastuuhenkilöt ovat kenties omakohtaisista kokemuksista viisastuneina (tai ehkä näin on tehty aina, mutta itse olen näiltä mainospuheilta välttynyt) järjestäneet tämän kevään lääkishakijoille Tampereelle tarjouksen hotellimajoituksesta Cumulus Koskikatu -hotellissa! Ilmaiseksi ei tietenkään pääse noin hienoon hotelliin (tai mihinkään muuallekaan) majoittumaan, mutta alennus on kyllä aika hyvä. Jos haet kaverin kanssa, niin kahden hengen huone on jo hyvinkin kohtuuhintainen. (HOTELLITARJOUS KUVASSA!)

Toki Tampereelta löytyy myös esimerkiksi Omenahotelli, joka tietääkseni on aika edullinen. Mutta tässä meidän järjestämässä hotellimajoituksessa on lisäetuna se, että joku haalaripukuinen meistä odottaa pääsykoeaamuna hotellin aulassa juuri sinua ja opastaa sinut yliopistolle pääsykoeluokkaasi! Ei siis stressiä siitä, löydätkö oikeaan paikkaan oikeaan aikaan!

Jos sen sijaan olet jo Tampereella jostain muusta syystä valmiiksi (esimerkiksi asut täällä), ei varmaan opaspalveluista tai majoituksesta ole sinulle mitään lisäiloa. Meidän kurssi kuitenkin järjestää yökerho Ilonassa Ohi On -bileet pääsykoepäivän iltana, jonne kannattaa majoituspalveluiden käytöstä tai käyttämättömyydestä huolimatta tulla! Ne bileet on tarkoitettu juuri teille, jotka olette koko kevään ahkerasti jaksaneet lukea pääsykokeisiin. Meni pääsykoe sitten loistavasti tai ihan penkin alle, löytyy illalla varmasti kohtalotovereita. Ja mikä parasta - pääset ehkä jo etukäteen tutustumaan tuleviin hupitutoreihisi (eli meihin!) ja/tai tuleviin kurssikavereihisi. Lupaan, että koulun aloitus syksyllä on helpompaa, jos tuntee etukäteen jo jonkun.

No, tämä nyt oli mainospuheeni tästä asiasta. Olen ehkä jollakin tapaa velvoitettu mainostamaan tuota hotellimajoitusta ja bileitä, koska ne kuitenkin ovat meidän kurssin järjestämiä. En kuitenkaan valehdellut tai edes liioitellut missään kohtaa. Jos itse tulisin kauempaa pääsykokeisiin, varmasti tarvitsisin hotellimajoitusta ja joku ehkä tuleva kollega viemässä minut pääsykoepaikalle tuntuisi varmasti aika luksukselta ja turvalliselta.

Viime keväänä järjestettiin myös Ohi on -bileet, joihin en itse osallistunut. Mutta toisaalta minä olin aika varma, etten saanut tarpeeksi pisteitä ja kanssakilpailijoiden (ja niiden, jotka muka minun sijaani pääsisivät sisään) näkeminen olisi ollut silloin liian rankkaa. Toisaalta olin jo silloin aika paljon vanhempi kuin suurin osa muista hakijoista, enkä siksikään ehkä kokenut bileitä omaksi jutukseni. Sen sijaan menimme poikaystäväni kanssa syömään ravintolaan, jossa oli jo pitkään pitänyt käydä.

Tietysti suosittelen meidän bileisiimme osallistumista, on ihanaa nähdä teitä tulevia fukseja ja päästä juttelemaan pääsykoekokemuksista kanssanne. Joka tapauksessa tärkeintä on, että palkitset itsesi jollakin tavalla. Kokeen jälkeen on aika rentoutua ja jättää kaikki se stressi taakse. Kaikesta huolimatta teit parhaasi ja näit vaivaa asian eteen, joten ansaitset jonkinlaisen palkinnon suorituksestasi. Tulit bileisiimme tai et, onnea kokeeseen! :)

Jos kuitenkin bileet ja hotellitarjous kiinnostaa, kannattaa katsastaa facebook-tapatumamme!

Niin paljon draamaa

Toivottavasti ette pidä tätä nyt blogin tason laskuna (minkä tason?) tai luule, ettei minulla ole mitään oikeaa kerrottavaa tai kirjoitettavaa. Yksi lempipuuhistani vapaa-ajalla, silloin kun saa heittää aivot ihan oikeasti vain narikkaan, on sairaalasarjojen katselu. Kuten olen usein maininnutkin, olen Greyn anatomian binge-katsoja (eli monta jaksoa putkeen niin paljon, että lopulta on melkein paha olo). Onneksi (tai onnettomuudeksi) nyt alkoi vielä Sykkeen kolmas kausi, ja vaikkei sitä voi vielä putkeen useita jaksoja katsoakaan, pääsee sitä nyt ihan sitten tavalliseen tahtiin kerran viikossa seuraamaan.

kuva

Syke oli yksi niistä asioista, joista ihan blogin alkumetreillä kirjoitin. Tämän postauksen inspiraationa toimi Sykkeen Johanna, joka sairaanhoitajana haaveili lääkärin urasta. Lasta ja avioliittoa sekä -kriisiä lukuunottamatta pystyin jollakin tavalla samaistumaan tuohon henkilöhahmoon. Olinhan itsekin ennen sairaanhoitaja, joka haaveili lääkärin urasta.

Oikeana ammattilaisena suurin osa sairaalasarjoista sekä kiehtoo, että toden teolla ärsyttää. Kiinnitän tietysti huomiota asioihin, jotka tehdään väärin. Asioihin, jotka eivät oikeasti olisi mahdollisia sekä niihin juttuihin, joissa on vedetty ihan överiksi. Ennen kaikkea sairaalasarjat antavat todella kiehtovan kuvan sairaalan sisäisistä ihmissuhteista. Niitä toki on, mutta ei läheskään samalla mitalla kuin esimerkiksi Greyn anatomiassa. Mutta se nyt onkin paljon kauempana todellisuudesta kuin esimerkiksi Syke.

 Sykettä onkin kehuttu realistiseksi sarjaksi. Sitä on myös kehuttu laadukkaaksi ja erilaiseksi, koska se on tehty sairaanhoitajien, eikä lääkärien näkökulmasta. Toki pieneen traumapoli-miljööseen kuvitteellisessa osassa Hyksin sairaaloita on ahdettu mukaan vähän kaikkea, mikä ei varmasti oikeasti olisi mahdollista. Samassa paikassa esimerkiksi leikataan neurologisia potilaita ja hoidetaan virtsatieinfektiosta kärsiviä mummoja, saati sitten lapsipotilaita. Ja samat hoitajat tekevät kaikkea. Ja ovat jotenkin sattumalta aina samoissa vuoroissa. Mutta niin se draamasarjan kannalta tietysti täytyykin hoitaa. Realismista se mielestäni on kuitenkin kaukana.

Samoin edelleen särähtää korvaan kaikki Johannaan ja hänen lääkisuraansa liittyvät asiat. Ensimmäisessä jaksossa Johanna pääsi pätemään pätemästä päästyään enkefaliittiin ja aivoihin liittyvissä asioissa. Sattumalta heillä oli juuri ollut tentti kyseisistä aiheista. Onhan se hienoa, että lääkiksen ensimmäisillä viikoilla aletaan heti opiskella kaikki aivoista, saati sitten vielä kliinisiä asioita hermostollisista sairauksista! Hirveän mielenkiintoista se lääkisopiskelu! Ja heti saa opetella lumbaalipunktionkin... Not.

Epärealistiselta tuntuu myös se, että pienen lapsen lähes yh-äitinä (koska ex-mies ilmeisesti on ulkomailla) lääkisopiskelun rinnalla Johanna pystyy painamaan töitä lähes entiseen tahtiin. Hieman haukottelua ja nukahtelua töissä toki kuvattiin, mutta kyllä meno silti vaikutti aika kovalta. Ylipäänsä se, että hetken mielijohteesta lääkikseen hakeminen ilman mitään aikaisempaa pohjaa luonnontieteistä samaisen lapsen ja täyspäiväisen työn kanssa johti sisäänpääsyyn ensimmäisellä yrityksellä antaa kyllä aika lailla liian helpon kuvan siitä, millaista työtä se pääsykoeprosessi oikeasti ihmiseltä vaatii.

Kuten sanottua, ymmärrän kyseessä olevan kuvitteellisen draamasarjan. Jos sarjaa kuitenkin kiitellään realistisesta otteestaan, niin joitakin asioita voisi tehdä toisin. Kyllä sitä voi olla opiskeluista väsynyt, jos on ollut tentti esimerkiksi juuri solutason asioista ja biokemiasta. Se varmasti uuvuttaakin enemmän kuin neurologia, koska asia ei ole läheskään yhtä mielenkiintoista, mutta silti pakko opiskella. Kyllä niilläkin asioilla halutessaan voi alkaa päteä, koska loppujen lopuksi kaikki sairaudet pohjimmiltaan ilmentyvät juuri siellä solutasolla.

Lopuksi, jotta tämä postaus yhtään millään lailla liittyisi blogini muihin juttuihin, eikä olisi vain tyhjänpäiväistä nurinaa siitä, miten joku draamasarja ei nyt sattunut ihan miellyttämään.. toivon, etten ole ensi kesänä tai koskaan tulevaisuudessakaan samanlainen kuin Johanna. Toki varmasti olen kiinnostunut asioista, joista olen koulussa kuullut ja haluan tietää niistä enemmän ja varmasti tilaisuuden tullen käyttää niitä tietoja ja taitoja, joita olen itselleni kerryttänyt, mutta toivottavasti en tee sitä ketään ärsyttäen. Toivottavasti kukaan ei joudu huokailemaan vierelläni, että taasko se alkoi päteä... taasko piti todistaa olevansa lääkiksessä. Minä en ainakaan tunne millään tasolla olevani edes 1/6 lääkäri, vaikka sekin etappi on ihan kohta saavutettu.

Mitä pidemmälle koulua käy, sitä tyhmemmäksi itsensä tuntee. Tai ehkä tyhmä ei ole oikea sana. Joskus viime syksynä varmaan kuvittelin tietäväni asioista jo aika paljon. Osaavani jo aika paljon. Joskus kauan sitten töissä ollessani ehkä ajattelin pystyväni jollakin tasolla hoitamaan samoja asioita kuin lääkärit. Nyt tuntuu, että osaan vähemmän kuin viime kesänä töissä ollessani. Nyt huomaa miten paljon on asioita, jotka on vielä opittava... niin paljon kaikkea, mitä ei vielä tiedä. Miten paljon siitäkin, mitä osaa ja tietää, voisi tietää ja osata paremmin. Onneksi olen kohta vasta 1/6 lääkäri, koska en todellakaan ole valmis siihen vastuuseen.

Sairaanhoitajallakin on kyllä paljon vastuuta, enkä halua vähätellä sitä mitenkään. Onneksi osastotyössä ympärillä on yleensä loistavia kollegoita, joilta saa apua ja tukea. En voisi kuvitellakaan käyttäytyväni heidän seurassaan ylimielisesti tai alkavani neuvoa ihmisiä, jotka sentään ovat viettäneet viimeiset 9kk työelämässä minun istuessani koulunpenkillä opiskelemassa solujuttuja. Vaikka ehkä jonain päivänä tiedän joistain asioista enemmän kuin sairaanhoitajakollegani, uskon muistavani arvostaa heidän osaamistaan ja tietämystään edelleen. Kokemusta työelämästä ja potilaiden kanssa vietettyjä hetkiä kun ei kuitenkaan voi kirjojen tekstejä lukemalla korvata. Yksi päivä töissä yleensä opettaa enemmän kuin viikko koulunpenkillä.

Kyllä varmasti tämänkin tekstin lukee joku Syke-sarjan ohjaaja/tuottaja ja sarjan realistisuus paranee ;D No ei, draama on draamaa ja ennen kaikkea viihdettä. Ei kaikkea pidä aina ottaa niin vakavasti!

kuva

p.s. Teksi painottuikin Sykkeeseen, mutta kuvilla yritän korvata Greyn anatomian vähälle huomiolle jäämisen!

Tenttiä varten opiskelu

Tässä minä taas tuskastelen jakson aikana kertyneiden luentomuistiinpanojen ja omien töherrysteni äärellä sitä, miten toisaalta tentti on ylihuomenna liian pian ja miten toisaalta sen toivoisi olevan jo tänään, jotta loppuisi tämä stressi. En tosiaankaan jaksaisi enää lukea.

Olen melko varma, etten osaa asioita vielä niin hyvin kuin pitäisi, enkä luota omiin kykyihini niin paljoa, että voisin uskoa tentin menevän läpi. Toivossa on kuitenkin toistaiseksi vielä hyvä elää. Tenttipaniikkia lietsotaan myös ainakin kolmessa puhelimeni whatsapp-keskustelussa, eivätkä ne ollenkaan auta asiaa omalla kohdallani. Tänään eksyin myös kirjastolle lukemaan (koska työpöytä on niin paljon parempi kuin omani), vaikkein siitä yleensä tykkää. Kun ympärillä on muita ihmisiä, jotka opiskelevat samoja asioita samaa tenttiä varten, sitä väkisinkin vertaa itseään muihin. Juuri nyt se ei samalla lailla haittaa kuin viime keväänä kun muut hakijat olivat kilpailijoitani. Mutta silti sitä miettii, pitäisikö osata asiat vielä paremmin tai eri tavalla kun joku muu on keskittynyt ihan eri aihealueeseen kuin itse.

En tiedä omaavatko jotkut kaverini jotain yliluonnollisia aivoja, joihin mahtuu tietoa kaikkia pikkuyksityiskohtia myöten, vai olenko vain itse sen verran harjaantunut opiskelija ja kokemuksen muovaama yksilö, etten ainakaan itse jaksa panostaa samalla tavalla kaikkien pikkuasioiden opiskeluun kuin ehkä joku toinen. Pääsykokeita varten sitä luki aivan kaiken ja yritti muistaa yksityiskohtiakin ulkoa, koska pääsykoe kuitenkin voi olla sillä lailla kettumainen, että siinä voidaan kysyä mitä tahansa (esimerkiksi suotyyppejä... -_-). Nyt minun mielestäni meitä ei kuitenkaan pitäisi ohjata opiskelemaan kaikkia mahdollisia solun proteiineja ja yksityiskohtia, joista ensi syksynä päässämme ei ole minkäänlaista muistijälkeä.

Voin myöntää jo nyt unohtaneeni aika paljon solujakson asioista. Solujakson, joka meillä oli puoli vuotta sitten. En ole unohtanut niitä asioita, jotka ovat tässä opiskelujen aikana kertaantuneet, vaan juurikin ne pikkuisen yksityiskohdat, proteiinirakenteet ja toisiolähetit. Mitä järkeä siis on päntätä päähänsä asioita, joista ei kuitenkaan tentin jälkeen muista mitään?

Olen yrittänyt muillekin selventää ajattelutapaani tämän suhteen. En koe mitenkään järkeväksi ajankäytön tai oman jaksamisen kannalta opiskella asioita, joita ei usko muistavansa enää tentin jälkeen - saati sitten tulevaisuudessa tarvitsevansa. Toivon, että myös tentin laatijat ovat sen verran järkeviä, että kysyvät asioita, joilla on jotain merkitystä. Kuitenkin sitä pitäisi ihan oikeasti opiskella elämää, ei koulua varten. Vaikkei lääkis mikään ammattikoulu varsinaisesti olekaan, opiskelemme ammattia varten. Tenttituloksilla ei oikeasti ole mitään väliä. Emme saa arvosanoja, jotka määrittelevät joskus sen, mihin yliopistoon pääsemme opiskelemaan tai joilla yritämme saada stipendejä tai kilpailla kavereiden kanssa.

Oppimisella tietysti on väliä, niillä tiedoilla, joita keräämme. Opiskelussa pitäisi keskittyä niihin asioihin, jotka ovat tulevaisuuden kannalta merkityksellisiä, niihin asioihin, jotka varmasti muistamme vielä tulevaisuudessa. Emme me mitään tärkeitäkään asioita tule muistamaan, jos ne eivät kertaannu tai jos ei niitä tietoja joudu käyttämään. Mutta se se pointti onkin, pitää opiskella niitä asioita, jotka tulevat vastaan uudelleenkin. Ne ovat hyödyllisiä. Jos et todennäköisesti tule seuraavien vuosien aikana tarvitsemaan tietoa jostakin pikkuisesta yksityiskohdasta, kenties anatomisesta rakenteesta, jotka ei edes ole kaikilla, niin miksi käyttää energiaa sen opiskeluun kun se kohta on kadonnut muististasi?

Siinä mielessä olen taas iloinen siitä, että minulla on kokemusta työelämästä ja aikaisempia opintoja. Tiedän miten opitut asiat häviävät päästä, jos ei niitä koskaan kertaa tai omassa työssä tarvitse. Tiedän myös aika paljon siitä, mikä on oikeasti hyödyllistä tietoa tulevaisuuden kannalta. Se varmaan onkin suurin etu aikaisemmasta koulutuksestani. Ei ehkä niinkään se, mitä olen silloin ennen opiskellut, koska niitä asioita en kuitenkaan enää muista. Vaan se taito keskittyä oleelliseen.

Opiskelumotivaatio kadoksissa

Liikkumisjakson tentti häämöttää nurkan takana, tarkalleen ensi torstaiaamuna klo 9.00. Lukupäiviä ei siis ole enää kauhean monta, enkä minä ole opiskellut tenttiä varten juuri yhtään. 

Viime viikko oli tavallaan todella ihana, monipuolinen ja kiva, mutta toisaalta myös aivan älyttömän raskas. Dissektio-opetus vaati oman veronsa, sekä henkisesti että fyysisesti, vaikkei sitä henkistä puolta varmaan siinä työskennellessä ainakaan hirveästi miettinyt tai tajunnut. Lisäksi tietenkin oli tanssitreenejä ja lääkäripäivillä kiertelyä sekä perjantaina narikkavuoro, joten jalat ja koko kroppa olivat kovilla. Kotona kävin viikolla lähinnä nukkumassa, ja illalla sitä kaatuikin sänkyyn ihan rättiväsyneenä... ja seuraavana aamuna sitten taas ennen kahdeksaa pirteänä ylös. Viikko huipentui Turun sitsi-excuun, josta kotiuduttiin perjantain ja lauantain välisenä yönä vasta kolmelta.

On siis ollut hirveän hauskaa ja kivaa, mutta se kaikki hauskanpito on kyllä vaatinut veronsa. Olen todella väsynyt edelleen, vaikka eilinen oli suhteellisen rauhallinen päivä, ja olen saanut nukkua nyt kunnolla. Väsymys kuitenkin vaikuttaa opiskelumotivaatioon, joka tällä hetkellä on nolla. En ehtinyt tällä viikolla tehdä juuri mitään kouluhommia, enkä opiskella tenttiä varten ollenkaan. Oikeastaan kun suulliseen anatomian tenttiin panosti ja stressasi sitä edeltävästi niin paljon, niin nyt tuntuu, ettei tähän tulevaan jaksotenttiin jaksa panostaa ollenkaan. Melkein tekisi mieli ottaa vähän etumatkaa lomaan ja mennä suoraan vain uusintaan. 

Voi siis sanoa, että tentin jälkeen alkava pääsiäisloma ja lomaviikolle varaamamme Pariisinmatka tulee todella tarpeeseen. Vielä kun selviäisi siitä tentistä...

Muuten tykkään kyllä siitä, että meillä Tampereella opetus on jaksomuotoista, eikä kursseittain, mutta tenttiviikolla oikeastaan aina tulee sellainen olo, että asiaa on yhteen jaksoon ihan liikaa ja liian laajasti. Olisi kiva opiskella kerralla vain esimerkiksi anatomiaa, eikä sitten liittää siihen kaikkea muutakin "sälää", kuten nivelten tutkimista ja luun yms. histologiaa. Olisi mukavaa vielä jos neurovaskulaarinen anatomia olisi ihan oma kokonaisuutensa, eikä lihasten, luiden ja muiden kudosten rinnalla opiskeltava asia. Ylipäänsä olisi kiva, jos opiskeltavaa asiaa olisi vähemmän ja aikaa enemmän. Olisi kiva, jos koko ajan ei tuntuisi siltä, että tietoa on liikaa, eikä se kaikki voi mitenkään mahtua samaan aikaan päähäni.

Kaikkein parasta ehkä olisi, jos sitä ylimääräistä energiaa ei kuluisi niin valtavasti tähän stressaamiseen ja ajatuksiin, että ei osaa, ei pysty. Pitäisi osata kanavoida se siihen opiskeluun. Varmaan jonkinnäköiset mindfullness-harjoitukset olisivat omalla kohdallani ihan paikallaan. Tai joku stressinhallintakurssi. Pitäisi lopettaa tuskastelu.

Toisilla iskee syysväsymys ja kaamosmasennus, itse kärsin varmaankin kevätväsymyksestä. Tunne on tuttu kyllä aiemmiltakin vuosilta. Pitkän talven jälkeen aurinkoiset kevätpäivät ovat ihania, mutta silloin sitä myös huomaa miten väsynyt itse on. Tehtävää on kamalasti ja ennen kesää olisi saatava ykkösvuosi vedettyä vielä kunnialla kasaan. Pitää varmaan lohduttautua vain sillä, että omalla kohdallani sentään tentti on uusittavissa, eikä koko tulevaisuuteni riipu siitä.. toisin kuin ehkä teillä pääsykokeisiin lukijoilla. Ihan hirveästi jaksamista vaan teille! Toivottavasti teidän opiskelumotivaatio ei ole yhtä hukassa kuin minun :)

Lääkäripäivät ovat täällä!

Helmikuun alussa jo kuumeisesti jonotimme ilmoittautumaan Tampereen lääkäripäiville. Tänä vuonna ei aikaisempien vuosien tapaan tarvinnut konkreettisesti viettää puolta yötä pakkasessa jonottamassa aamulla jaettaviksi tulevia nakkipaikkoja lääkäripäiville, vaan jonottaminen tapahtui oman koneen ääressä Lyyti-ilmoittautumispalvelun sivua päivittäessä ja salamannopeasti "osallistun" -nappia klikkaamalla. Itse olin liian hidas.

Onni onnettomuudessa - pääsin kuitenkin myöhemmin varasijalta mukaan. Toki viikkoa ennen lääkäripäiviä työvuorojen kanssa kikkailu oli hieman haasteellista, kun oli jo suunnitelmat valmiina ja vuorojakin piti jonkun kanssa vaihtaa kun työvuoro olisi sattunut samalle päivällä harjoitustyön kanssa. Kaikki kuitenkin järjestyi ja pääsin tänään tutustumaan lääkäripäivien näyttelyyn ja perjantaina sitten varsinaisesti töihin narikkaan.

Meillä kandit toimivat lääkäripäivillä "raitapaitoina", työntekijöinä, jotka avustavat osallistujia narikassa, rekisteröintitiskillä, luentosaleissa tai esimerkiksi kuljettavat osallistujia pienryhmätöihin sairaalalle ja takaisin. Palkaksi tästä työstä saa osallistua lääkäripäiville, jotka muuten ovat tarkoitettu vain oikeille lääkäreille, ei opiskelijoille. Pääsemme mukaan myös jompana kumpana päivänä (keskiviikkona tai torstaina) iltajuhlaan. Minä menen tänään kuuntelemaan Popedaa.

Lääkäripäiville osallistumisinnokkuus oli suurta. Ja miksei olisi ollut? Ständien ja posterinäyttelykiertelyn lisäksi kandit saavat siis vapaapäivinään (joita on kaksi, koska vain yhtenä kolmesta lääkäripäivien päivästä ollaan paikalla työtehtävissä) osallistua myös luennoille, jotka ilmeisesti ovat osana monien lääkärien erikoistumiskoulutusta. Tarjolla on valtavasti mielenkiintoisia luentoja, joista tietysti haluaisi tässä vaiheessa osallistua kaikille. Jos olisi jo erikoistumassa jollekin tietylle alalle, niin omaa osallistumista olisi paljon helpompi rajata vain niihin luentoihin, jotka liittyvät omaan erikoisalaan. Kaikkiin kun ei kuitenkaan ehdi. Minua kiinnostaa tässä vaiheessa kuitenkin vielä lähes kaikki.

Tänään aamulla meillä oli tutor-istunto ja viimeiset dissektiot, joten pääsin kiertelemään näytteilleasettajien kojuja vasta iltapäivästä vain pariksi tunniksi, jotka kuluivat todella nopeasti. En ehdinyt vielä millekään luennoille, mutta huomenna aion kyllä osallistua niillekin! Osallistuin ties kuinka moneen arvontaan ja täytin kassini karkeilla. Lisäksi sain harjoitella kierukan asennusta sekä polvipunktiota. Käytännön harjoittelu on aina kaikkein mielenkiintoisinta. Näytteilleasettajien kojut ovat kyllä selvästi suunnattu valmistuneille lääkäreille, koska monessa tuli tietoa työpaikoista tai lääkkeistä, joista perusfuksilla ei ainakaan ole vielä mitään tietoa. Lisäksi hoitokäytännöt varmaan ehtivät muuttua siihen mennessä kun me niillä tiedoilla jotain tekisimme.

Taas oli kuitenkin omasta aikaisemmasta koulutuksesta ja työkokemuksesta hyötyä, kun tiesin sentään mistä puhuttiin esimerkiksi sydämen vajaatoiminnan kohdalla. Kaverini ei varmasti ollut koskaan kuullutkaan mistään LBBB:stä tai useimmista lääkkeistä, joita lääkäripäivillä esiteltiin. Minä sentään tiesin niistä jotain ja jotkin neuvot ja vinkit olivat ihan hyödyllisiä sairaanhoitajankin näkökulmasta.

Noh, huomenna sitten luentoja kuuntelemaan! Uskon, että luvassa on paljon kaikkea uutta ja mielenkiintoista. Meillä saa lääkäripäiville osallistumisen vuoksi olla pois opetuksesta tiedekunnan luvalla, mikä on hyvä asia, koska kyllä lääkäripäivillä varmasti oppii paljon enemmän kuin huomisessa seminaarissamme. On hyvä, että meitä kannustetaan myös tällaiseen opiskeluun, mikä on tavallaan lähtöisin ihan omasta itsestä, kun saa osallistua niille luennoille, mitkä kiinnostavat.

Anatomiaa suullisesti

Kalenteriin on merkitty huomiselle anatomian käytännön tentti. Eli suullinen anatomian tentti. Sellainen, missä painostavassa tilanteessa (ainakin omien pelonsekaisin mielikuvieni mukaisesti) pitää osata vastata minulle esitettäviin kysymyksiin luu-, lihas- ja nivelrakenteista. Kysymyksiä ei ole monta, mutta niihin on vastattava oikein. Läpipääsyyn ei vaadita meillä yleisesti käytössä olevaa 50% oikein, vaan nyt pitää saada 100% oikein. Ahdistavaa. 

Nyt kun pää on niin tukossa eri ruumiinosien anatomiaa, niin ihan tututkin asiat vain joskus blokkautuvat ihan täysin. Tein harjoitustehtäviä, joissa piti mm. kääntää sana "kiertäjäkalvosin" (=rotator cuff) ja pääni oli vain aivan tyhjä, vaikka toki tiesin vastauksen ja vieläpä tiesin sen tietäväni. Pahin pelkoni on, että juuri näin käy tenttitilanteessa huomenna. Kyseessä on joku tietovisa-syndrooma... tiedän yleensä vastauksen, mutta en vain saa sitä oikeaa sanaa mieleeni juuri sillä hetkellä. Hirveän ärsyttävää. Kirjallisessa tentissä kysymyksiin voi kuitenkin aina palata sen 3-4 tunnin aikana, jotka tentin tekoon on varattu. Toisaalta, on varmaan hyvä lääkärinä osata reagoida nopeasti muuttuviin tilanteisiin ja osata nämä anatomiset rakenteet vaikka unissaan. 

Nyt kuitenkin tuntuu, ettei tällä pänttäämisellä enää saa päähän enempää tietoa, päinvastoin. Alkaa vain ahdistaa enemmän ja jännittää tulevaa. Pieni jännitys lisää suorituskykyä, mutta liika stressi valvottaa koko yön ennen tärkeää koetta, eikä siitä todennäköisesti sitten suoriudu yhtä hyvin kuin voisi. Siksipä aion hyvällä omalla tunnolla jättää lukemisen tähän ja ottaa vastaan sen hylätyn huomenna, jos se on tullakseen. Osaan kuitenkin suurimman osan asioista ihan hyvin jo, mutta tietysti jos käy huono tuuri ja kysytään juuri niitä rakenteita, jotka ovat jääneet opiskeluissani vähemmälle huomiolle, voi lopputulos olla pettymys. Mutta aina voi uusia! 

Puolella meidän kurssista on ollut tällä viikolla jo dissektiot. Minä kuulun siihen toiseen puolikkaaseen, joka pääsee vasta ensi viikolla. Hieman ehkä harmillinen tilanne, koska uskon, että siellä rakenteet konkreettisesti nähtyinä olisivat jääneet paremmin ehkä mieleen. Nyt esimerkiksi lihakset ovat minulle vain piirustuksia paperilla ja osittain oman ihon alla tunnettavissa olevia möykkyjä. Toki olen katsellut youtubesta dissektiovideioita (sieltä muuten löytyy todella hyviä ja mielenkiintoisia opetusvideoita!), mutta on se varmaan silti eri asia kun saa itse tehdä ja koskea.

Noh, ehkäpä tästä suullisesta tentistä selvitään. Ensi viikolla ei kyllä olisi kamalasti aikaa lukea uusiintaan, koska Tampereella järjestetään lääkäripäivät keskiviikosta perjantaihin, ja pääsin viime metreillä peruutuspaikalta mukaan! Me "kandit" (oikeasti minä en ole vielä kandi, koska kandin tittelin saa vasta 2. vuoden loputtua) olemme erinäisissä tehtävissä lääkäripäivillä töissä ja palkaksi tästä lystistä saamme mm. osallistua lääkäripäiville (sinnehän ei epävalmiina lääkärinä pääse muuten) ja iltajuhlaan. Itse pääsin narikkaan töihin. Viime metereillä mukaanpääsy vaati kuitenkin aika lailla 

järjestelyitä kun olin tietysti jo ehtinyt sopia kaikkea muuta menoa ensi viikolle.

Mutta, lääkäripäivät ovat vain kerran vuodessa. Tenttiä saa kuitenkin uusia kolmesti ;)

Meillä on siis se itse jakson lopputentti kahden viikon kuluttua.

Sen jälkeen alkaakin vuoden viimeinen jakso: Hapensaanti. Ja sen jälkeen kesäloma. Ja fuksivuosi loppuu :(

Nautitaan siis siitä vielä kun voidaan!

Pseudo!

Olen täällä blogissa myös kertonut tanssitreeneistäni, jotka vievät aikaa ja voimia, mutta jotka kuitenkin ovat oikeasti usein todella hauskoja ja kurjan päivän piristys. Loppusyksystä minut valittiin tanssijaksi kandiseuramme näytelmäkerhon (Pseudon) teatteriprojektiin, joululomalla kehittelin koreografiaa ja nyt tammikuun alusta lähtien olemme treenailleet tansseja. Missään nimessä tanssit eivät ole vielä esityskuntoisia, mutta huikeaa edistystä on kyllä jo tapahtunut. Puolivalmiin näytelmän tansseineen ja biiseineen livebändin kanssa pääsimme kokemaan ja näkemään mökkiviikonlopussa pari viikkoa sitten.

Kyllä se vaan on ihan eri asia nähdä tanssit ja itse näytelmä lavalla, bändin, valojen ja lavastusten sekä oikean maskin ja asujen kanssa kuin katsella meidän milloin missäkin kuvattuja treenivideoita sekalaisella kokoonpanolla ja milloin mitkäkin salikamppeet päällä. Kyllä sen oikean esityksen näkemisestä voisi oikein maksaakin... ja siksi halusinkin tehdä tämän postauksen nyt mainostusmielessä.

Tulkaa kaikki katsomaan meidän näytelmää Tampereelle tai Helsinkiin! :)

Tiedän, että olen puolueellinen ja että tässä on oma lehmä ojassa, koska olen ollut projektissa mukana niin paljon (tanssijana, koreografina, sanoittajana,lavastuksessa ja markkinointitiimissä (ainakin nimellisesti)). Mutta itse olen ainakin tehnyt parhaani, ja niin ovat varmasti kaikki muutkin projektiin osallistuneet/osallistuvat tekijät, joten kyllä tämä on ihan sydänverellä kokoon parsittu. Eikä työn jälki mitään huonoa ole!

Näytelmämme nimi on Kolmen kerroksen kuolevaiset ja se sijoittuu ehkä nälkäpelimäisesti tulevaisuuden maailmaan, jossa toisilla on ja toisilla ei sitten paljon mitään. Pakkaa sekoittaa vielä muutama erikoinen henkiolento ja kummallinen mies, joka ei tiedä kuka on... Kuten kunnon näytelmään, myös tähän sisältyy huumoria, jännitystä, huumoria, romantiikkaa, huumoria ja tietysti mahtavia musiikki- ja tanssipätkiä, jotka vähintäänkin ovat näkemisen arvoisia. Sekä lavalla että lavan takana on mukana paljon omia kavereitani, ja toivottavasti myös katsomosta löytyy tuttuja. Varmasti tämän mainospuheen jälkeen ainakin ;)

Tästä näet trailerin.

Ja jos kiinnostuit, täältä saa lippuja.

Nähdään huhtikuussa Hällässä tai helatorstaina Helsingissä! Toivottavasti päätät tulla katsomaan :)

Harjoitus tekee mestarin

Liikkumisjakso tuntuu edelleen todella mielenkiintoiselta! Voin kyllä ihan tosissani sanoa, että jakso on tähänastisen lääkisurani paras ja opettavaisin. Harjoitustöitä on paljon, mikä on ihan hyväkin kun jakson pääpaino on anatomian opiskelussa. Pienryhmässä hermojen ja verisuonten läpikäynti on huomattavasti helpompaa kuin isoissa luentosaleissa massaluennoilla kamalassa kiireessä.

En usko, että olen luennoilta oppinut oikeastaan tässä jaksossa juuri mitään. Toki ne ovat mielenkiintoisia ja kyllä siellä kärryillä pysyy, jos on aiheeseen tutustunut etukäteen. Mutta jos esimerkiksi käden anatomia on vielä lukematta (kuten minulla alkuviikosta oli), koko luento meni melkeinpä toisesta korvasta ulos samaa vauhtia kun diat vaihtuivat. On kuitenkin aina mielenkiintoista kuulla luennoitsijan kertomia kliinisiä esimerkkejä ja ehkä niiden avulla hahmottaa paremmin mikä on tärkeää. 

Sen sijaan tosiaan pienemmissä ryhmissä läpikäydyt asiat ovat jääneet mieleen. Olemme katselleet ja kosketelleet sekä luurankoja että toisiamme, tutkineet lihaksia ja palpoineet erilaisia ihon läpi tunnusteltavissa olevia kyhmyjä mm. polvista ja olkapäistämme. Kaikkein kivoimpia ovat olleet ne harjoitustyöt, joissa olemme tutkineet nivelten toimintaa. Olemme käyneet läpi lonkka-, polvi- ja olkanivelen tutkimista ja tästä innostuneena viime viikonloppuna äidin luona käydessä ja vanhoja kavereita tavatessani tutkin jokaisen vastaantulevan kiertäjäkalvosinlihasten toimintaa. Kaikki vähänkään kliinistä työtä läheltä liippaava on meille lääkärinaluille kuin karkkia pikkulapsille.

Harjoitustöihin on kuulunut edellämainittujen lisäksi suturointia, sidontaharjoituksia ja ENMG. Viimeksi mainittu harjoitustyö oli juuri tänään, ja minun tutorryhmäni pääsee harjoittelemaan vammojen sidontaa huomenna. Suturointia meillä oli viime viikon lopulla, ja olemme kavereideni kanssa sen jälkeen käyneet lähes joka päivä katsomassa, pääsisikö kliinisten taitojen laboratorioon harjoittelemaan lisää. Tänään vihdoin pääsimme. 

Monet opiskelukaverini ovat luulleet, että olen suturoinut ennenkin. Ei siksi, että olisin niin taitava, vaan ehkä on olemassa jokin harhaluulo, että hoitajat tikkaavat myös. Näin ei asia tosiaankaan ole, vaikka ehkä joskus hoitajiakin on opetettu ompelemaan. Itse en kuitenkaan koskaan ollut knoppeja saanut mihinkään harjoitella, toki vierestä on tullut katseltua monestikin lääkäreiden työskentelyä. Ja ompeleiden poisto on tietenkin tuttua hommaa. 

Nyt kun noita tärkeitä kädentaitoja vihdoin pääsi harjoittelemaan, tykkäsin suturoimisesta oikein kovasti! Ehkä syynä oli myös jonkinlainen oma aivopesu siihen, että näitä pitää osata tehdä hyvin ja taidokkaasti, nopeasti ja tarkasti, koska todennäköisesti suuntaan jollekin operatiiviselle alalle. Ja vaikken suuntaisikaan, jokainen lääkäri pääsee varmasti haavoja ompelemaan uransa aikana. Suturoiminen ei ollut niin vaikeaa kuin olin odottanut, mutta kyllä huomasi, ettei se myöskään ollut niin helppoa kuin miltä jotkut kokeneet tekijät saavat sen näyttämään. Varmasti myös oikean, liikkuvan potilaan ja aivan erilaista materiaalia olevan ihon ompeleminen on todella erilaista kuin meidän harjoituspatjamme...

Tämänpäiväinen ENMG (elektroneuromyografia) eli hermoratatutkimus oli myös hauska ja mielenkiintoinen. Harjoitustyö oli oikeastaan kokonaan kliinistä asiaa, kuten ohjaajammekin sanoi. Pääpaino oli niissä rakenteissa, jotka ovat kliinisesti tärkeitä. Tänään emme opetelleet asioita varsinaisesti tenttiä, vaan elämää ja tulevaa uraamme varten. Toki tentti meillä tällä hetkellä on tähtäimessä ja harjoitustyöstä oli kyllä apua sitä ajatellen.

Harjoitustyössä annoimme siis toisillemme sähköä hermon kulkualueelle, jolloin esimerkiksi käsivarren radiaalihermoa (värttinähermo) stimuloimalla etusormi liikkui ja "sähkötys"mäistä tunnetta tuntui peukalon ja etusormen kämmenselän puolella. Fibulan (eli pohjeluun) pään tienoilta löytyi taas pernoneushermo, jota ärsyttämällä "potilaan" jalka nytkähteli (sivusuunnassa). Tutkimme kaikki kyynärvarren alueella kulkevat hermot (ulnaris, radialis ja medialis) sekä polvitaipeen ja nilkan alueelta iskiashermosta haarautuvien sääri- ja pohjehermojen kulkua ja niiden hermottamia alueita.

Kaikki halukkaat saivat olla harjoituksessa sekä lääkäreitä että potilaita, ja molemmat roolit olivat melkein yhtä opettavaisia. Hermojen löytäminen oli joskus aika vaikeaa ja vastetta ei aina tullut, vaikka koekaniini sanoikin tuntevansa sähköä siellä missä sen kuuluikin tuntua. Potilaana oleminen oli aluksi aika pelottavaa, kun ei tiennyt miltä hermon sähköstimulaatio tuntuisi. Jokainen on varmaan saanut sähköiskuja esimerkiksi hissin painikkeesta tai ovenkahvaa koskemalla. Ei se sen kummemmalta oikeastaan tuntunut (paitsi että tässä harjoituksessa impulsseja tuli jatkuvasti). Tunne oli jokseenkin epämiellyttävä, mutta ei varsinaisesti kivulias. Oli kyllä omituista katsella omaa nykivää kättä, kun itse ei ollut liikkeen aiheuttaja.

Jakso on nyt edennyt yli puolenvälin ja edessä ovat vielä ne paljonpuhutut dissektiot ja huominen sidontaharjoitus. Vammojen ja haavojen sitomista olen itsekin jonkin verran harrastanut sekä urani aikana että omien urheiluvammojeni osalta, niin mitään kovin erikoista ei varmaan ole huomenna luvassa. Dissektioista en kuitenkaan varmaan tähän blogiin paljoa kirjoittele, kun siinä kyse on tavallaan kuitenkin oikeista potilaista.