sunnuntai 31. joulukuuta 2017

2017

2017 vetelee nyt viimeisiään ja pian saadaan nauttia ilotulitteiden väriloistosta ja viimeisten tinojen tuomista ennustuksista (ensi vuonnahan niitä ei sitten enää valetakaan). Vaikka kuluneesta joululomasta ja etenkin Malediivien -matkastammekin olisi nyt kerrottavaa, täytyy ensin nauttia tästä nostalgisuudesta, jonka vanhan vuoden kuoppaaminen tuo tullessaan ja muistella mennyttä vuotta.

Minulle 2017 oli varmaan yksi elämäni tärkeimmistä vuosista - meninhän naimisiin! Voi siis hyvälläkin syyllä sanoa, että tämä vuosi oli yksi käännekohta elämässäni. Häät ja niiden suunnittelu veivät hyvän osan tämän vuoden ensimmäisestä puolikkaasta ja häiden jälkipuintikin vaati muutaman kuukauden kesän lopusta ja syksyn alusta. Häiden lisäksi siviilipuolella ei siis paljoa muuta mainittavaa ehtinyt tapahtuakaan. Paitsi tietysti häämatka(t).




Palataanpas kuitenkin alkuun...
Kevät, eli lääkiksen kakkosvuoden kevätlukukausi kului hurauksessa muun muassa näytelmämme tanssien harjoituksissa ja loppukeväästä näytöksissä. Rankka treenaus vaati veronsa ja päätinkin, etten enää lähde mukaan tanssijaksi. Kevät tuntui muutenkin kiireiseltä, vaikka onnistuneesti karsinkin kaikenlaisista vapaa-ajan menoista. Ainakin kaikista bileistä ja muista opiskelijatapahtumista. Sen sijaan löysin aikaa itselleni ja lähimmille ystävilleni. 

Opiskeluissa etenimme hormoneihin, elimistön puolustusjärjestelmään ja lopulta vanhenemisen fysiologiaan. Opettelimme tietysti teorian ohella potilaiden tutkimista ja erilaisia "lääkäriniksejä". Kevät oli kuitenkin näiden suhteen melko köyhänlainen ja tuntui paikoin vain raskaalta puurtamiselta kirjojen ääressä. Etenkin Hyökkäys ja puolustus oli jaksona aikamoinen sillisalaatti ja jopa heti sen jälkeen ote jaksosta oli melko hutera.




Toukokuussa lääkiksestä 1/3 suoritettuamme saimme kandin arvonimet ja vietimme kandijuhlaa. Silloin tuntui, että nyt ollaan jo jotain suurta, vaikkei oikeastaan oltu kovin paljon fukseja viisaampia. Kandipotkijaisissakin meno oli kuin Injektioissa (eli lääkiksen fuksiaisissa). Siitä sitten suuntasimmekin kukin omiin kesänviettopuuhiimme. Jotkut kurssikaverini kokeilivat jo tänä kesänä manuilua (eli lääkäriharjoittelijana olemista).

Itse vietin kesäni todennäköisesti viimeistä kertaa sairaanhoitajan hommissa ja syksyllä tunsin haikeutta siitä, että se osa elämääni on nyt ohi. Ehkä. Eihän sitä koskaan tiedä, jos päätänkin palata hoitotyön pariin lääkärinäkin? Olen sittemmin myös tietysti tehnyt keikkaa hoitajana (nytkin joululomalla) ja pohtinut, pitäisikö sittenkin ensi kesänä vielä tehdä hoitotyötä kun siitä maksetaan niin paljon paremmin kuin amanuenssuurista...




Kesäkin kuitenkin hurahti ohi yhtenä synkkänä ja sateisena ajanjaksona hääpäivän ihanuutta ja tuurilla sattunutta aurinkoista säätä lukuunottamatta. Kolmosen syksy koittikin siis melko pian. Ja miten innolla sen otinkaan vastaan! Kolmoselle meno tuntui jo etukäteen ilahduttavalta ja odotukset olivat korkealla. Odotin kolmosvuodelta kliinisyyttä ja sellaista itsetuntemuksen autuutta, kun koulussa voi olla jo kuin kotonaan ja omat opiskelumetoditkin ovat käyneet tutuiksi. Noh, edelleen kuitenkin tuntuu, että opiskelutavoissa olisi parantamisen varaa. 

Kolmosen syksy ylitti kyllä odotukset. Opiskelu oli ainakin näin retrospektiivisesti syksyllä todella mukavaa, mielenkiintoista ja sopivalla tavalla haastavaa. Ennaltaehkäisy -jaksoa lukuunottamatta opiskelusisältö oli juuri sitä mitä olin odottanutkin. Lääkis tuntui viimeistään nyt lääkikseltä ja ammatinvalinta oikealta. Löysin vihdoin kahvilassa lukemisen innostuksen ja itse opinnoissakin alkoi tuntua, että palaset loksahtelevat nyt kohdalleen kun osa asioista alkaa kertaantua.

On vaikeaa nostaa esiin mitään yksittäisiä tapahtumia tai asioita vuoden ajalta näin äkkiseltään ajateltuna, koska paljon on tietysti taas tapahtunut. Tänä vuonna löysin innostuksen historiallisesta fiktiosta ja ehdinkin vuoden aikana ahmia kymmenittäin brittien kuningattarista kertovia romaaneja ja katsoa myös muun muassa Tudors- ja White queen -sarjat läpi. Vapaa-aikapuolella innostuin myös jälleen valokuvauksesta ja päätin elvyttää vanhan tankotanssiharrastukseni.




Vuosi huipentui sitten joululoman alkuun ja häämatkaamme Malediiveille, josta varmaan teen oman postauksen myöhemmin. Matkalta palasimme jouluksi koti-Suomeen. Joulu oli tänäkin vuonna ihana ja rentouttava, muttei silti yhtään haitannut, vaikka se jäikin vähän lyhyeksi. Joulupäivänä kun aloitin sitten taas työt sairaanhoitajana tutulla osastolla.

Tämä vuosi oli siis kaiken kaikkiaan ihana ja hyvin positiivissävytteinen. En osaa ainakaan tällä hetkellä mainita mitään kovin huonoja tapahtumia tai ajanjaksoja vuodelta 2017. Opiskelut maistuivat ja toivon, että sama meno jatkuu tulevina vuosina! Tästä on oikein hyvä jatkaa.

Hyvää uutta vuotta 2018!



Kuten kuvista näkyy, innostuin häämatkalla jälleen valokuvauksesta; etenkin kukkakuvat täyttivät kameran muistikortin. Mikäs sen parempi paikka niille kuin tämä blogi :)

lauantai 9. joulukuuta 2017

Vähän toisenlaista näkökulmaa välillä

Vielä ennen matkalle karkaamista päätin piipahtaa täällä blogin puolella ja selata vanhoja tekstejä. Tässä on yksi, jonka kirjoitin viime elokuussa (tai syyskuussa) Ennaltaehkäisy -jakson aikana. Silloin en sitä saanut valmiiksi tai julkaistua, mutta ajattelin nyt julkaista sen kuitenkin epävalmiinakin. Se on nimittäin ihan hyvä vastakohta kaikelle sille lääketiede ja opiskelu-on-niin-kivaa -hehkutukselle, mitä olen viime aikoina harrastanut. Nyt on ollut todella hyvät fiilikset, mutta näköjään aina ei ole:
_________________________________________________________________________________

Olen jostain syystä ruvennut viime aikoina miettimään (ja myös pelkäämään omia ajatuksiani) että olenko edes kiinnostunut lääketieteestä. En varsinaisesti suhtaudu intohimoisesti koulutehtäviini vaan yritän vain lähinnä suoriutua niistä. En ahmi innolla koulukirjojani tai lue vapaa-ajalla lääketieteeseen liittyvää asiaa. En ole mikään guru psykiatrisissa häiriöissä kuten eräs ystäväni, joka on lukenut lähes kaikki alan kirjallisuuden tai istu luennoilla korvat höröllä imemässä itseeni tietoa kuten toinen ystäväni. Jotenkin kuitenkin tuntuu, että ehkä pitäisi. Jos tämä todella on unelma-ammattini ja jos olen kiinnostunut lääketieteestä, niin miksen sitten suhtaudu siihen intohimoisesti?

Nyt kun olen vihdoin saavuttanut yhden mahdottomalta tuntuneen unelmani opiskelupaikasta lääkiksessä, eikö minun pitäisi riemuita siitä päivittäin? Miksi valitan opiskelusta kun joku toinen olisi valmis maksamaan mahdollisuudesta osallistua samoille jaksoille tekemään opintoja, joita minä hampaat irvessä vain suoritan suorittamisen pakosta? Miten voi olla, että haluan lääkäriksi, mutten silti juuri seuraa yhteiskunnallista keskustelua lääkäreiden työllisyydestä, sote-uudistuksesta tai lue alan uusimpia tutkimuksia ihan vapaaehtoisesti?

Kyllä minä haluan lääkäriksi. Kyllä minä pidän opiskelusta. Kyllä tämä on unelma-ammattini. Pohdiskeluissani olen tullut siihen tulokseen, että opintojen kova tahti ja suuret suorituspaineet vievät mehut ja innostuksen uuden oppimisesta. Joskus ei-niin-laadukkaasti tehdyt luennot ja ajoittain yksitoikkoinen powerpoint -esitys luennon muodossa latistavat mielenkiintoisenkin aiheen. Uskon, että opetuksen laadulla on todella suuri osuus opiskelijoiden motivaatiossa. Olin aivan innoissani kun meille muutama päivä sitten pidettiin ryhmäopetusta gynekologisen potilaan haastattelusta ja tutkimisesta. Opettaja oli nimittäin loistava! Todella innostava, asiantunteva ja ammattitaitoinen. Opetettavat asiat tuntuivat todella tärkeiltä ja kuuntelin varmasti jokaisen sanan, jonka opettaja sen puolitoistatuntisen aikana päästi suustaan.

Opettajan innostus tarttuu. Parhaassa tapauksessa oman erikoisalansa voi joku valita sillä perusteella, että sen alan kliininen opettaja tai professori on osannut motivoida opiskelijaa oikealla tavalla. Ei ole aivan samantekevää kuka luennon pitää. Asiantuntijan olisi tärkeää olla itsekin kiinnostunut omasta aiheestaan. Tietysti varjopuolena tällaisessa asiantuntijassa luennoimassa voi olla se, että kun on liian syvällä omassa jutussaan, ei osaa opettaa sitä enää sellaisille, jotka eivät tiedä asiasta mitään. Kovan luokan asiantuntija saattaa sortua käyttämään sellaista kieltä, joka ei lähes maallikko-opiskelijoille sano mitään.

Ajan puute on varmastikin yksi tekijä, joka estää olemasta lääketieteestä innostunut "vapaa-ajalla". Kun tekemistä on niin paljon, niin helposti sitä vain tyytyy tekemään pakolliset hommat ja muuten luistamaan sieltä, missä aita on matalin. Aivojen nollaamiseksi sitä sitten tekee mieluummin jotain ihan muuta kuin on lääketieteen kanssa tekemisissä. Varmaan jos olisin ollut kesäni töissä esimerkiksi marjanmyyjänä tai kaupan kassalla sairaanhoitajan vastuiden sijaan, olisin saanut luettua ne kymmenet Lääkärilehdet, jotka kirjahyllyyni ovat opiskeluiden aikana kertyneet. Lehdet, jotka ovat odottaneet sopivaa hetkeä tulla luetuiksi ja joiden lukemisen olen joka lomalla ottanut tavoitteeksi.

Ehkä kiinnostukseni lääketieteeseen onkin enemmän käytännönläheistä. Ehkä siinä missä joku on kiinnostunut lukemaan alan kirjallisuutta tai kuuntelemaan asiantuntijoiden pitämiä luentoja, minua kiinnostavat kliiniset taidot ja "lääkärin niksit". Kaikki se, mikä erottaa tavallisen ihmisen lääkäristä. Kaikki se, mitä minä en vielä osaa.

Kun tarkemmin ajattelen omaa lääketieteellistä vapaa-aikaani, huomaankin monia juttuja, joita teen ihan vapaaehtoisesti. Olen katsonut anatomisia opetusvideoita youtubesta tai videoita leikkauksista. Olen ...
_________________________________________________________________________________


En tiedä mitä muuta lääketieteellistä vapaa-ajallani lopulta ajattelin tehneeni, mutta näin ne ajatukset vain muuttuu! Ei ihme, että opiskelu on tuntunut tuolloin puulta, koska jälkikäteen ajateltuna, Ennaltaehkäisy -jakso ei ollut ollenkaan sitä, mitä odotin lääketieteen opiskelun olevan. Syksyn alussa oli myös paljon muita kiireitä, jonka vuosi opiskelut jäivät vähäisemmälle huomiolle. Mutta onneksi sittemmin on ollut mielenkiintoisempaa! Ja onneksi kirjoitin tämän silloin, aika näemmä nimittäin kultaa muistot. Ei se opiskelu ihan aina olekaan siis ruusuilla tanssimista.

torstai 7. joulukuuta 2017

Joululoma vol III

Eli kolmosvuoden joululoma. Ja se alkoi tänään!

Eilen ei tosiaan Suomi 100 -juhlia tullut kovin railakkaasti vietettyä kun tänä aamuna piti pakkasen siivittämänä raahautua Infektiojakson tenttiin jo aamu kasiksi. Se kuitenkin kannatti, koska nyt voi hyvällä omalla tunnolla aloittaa joululoman ja alkaa jo haaveilla ylihuomenna koittavasta Malediivien -matkasta (lähdemme sinne siis nyt vihdoin häämatkalle; luksushotelliin ja nauttimaan all inclusive -paketistamme.. mutta lisää matkasta ehkä tuonempana).

Kuten koko kuluneeseen jaksoon, olin tenttiinkin erityisen tyytyväinen. Mielestäni tentissä oli hyviä ja mielenkiintoisia kysymyksiä. Niihin oli ihan mukava vastatakin. Koko tentti tuntui vähän siltä kuin tekisit vapaaehtoisesti jotain aivonystyröitä kutittelevia tehtäviä. Ehkä samalta tuntuu lapsista kun he tekevät puuhakirjojen tehtäviä. Nyt ei tietenkään kyse ollut mistään puuhatehtävistä, mutta minä kyllä nautin lääketieteeellisistä ongelmista ja etenkin siitä kun niihin kokee tietävänsä vastauksen tai tosiaan osaavansakin jotain. Kun oppi ei ole ollut turhaa.


En kuitenkaan vältä, että olisin kaikkeen ihan täysin oikein vastannut, mutta kyllä koin ainakin muistaneeni suurimman osan asioista ja ainakin infektiosairauksien osalta varmaan pärjäisinkin ihan lääkärin työssä terveyskeskuksessa. Ainakin vähän. Ainakin jonkun valvomana. Ja Terveysportin avulla. Mutta kuitenkin. Ammatillista kasvua on siis taas tullut otettua joitakin (huomattavia) askelia eteenpäin ja taas lääkäriksi valmistuminen alkaa tuntua konkreettisemmalta.

Kokonaisuudessaan tämä kolmosvuoden puolikas on ollut mielenkiintoinen ja opettavainen ja ihanan kliininen; oikeita asioita ja sairauksia ja kaikkea mielenkiintoista! Todennäköisesti ja toivottavasti toinenkin puolikas on yhtä kiva. Rankka keväästä varmaan tulee, mutta toisaalta opiskelu on mukavaa ja hyvään tahtiinhan tässä on jo päästy.


Itse asiassa, tuossa pari viikkoa sitten tuntuikin siltä, että loman ei tarvitsisi tulla ihan vielä. Jaksaisihan tässä vielä opiskella vaikka monta kuukauttakin. Aivan turhaa lomailla välissä. Toisaalta, nyt kun vihdoin koitti oikea talvi, on todella kiva lähteä tropiikin lämpöön ja myöskin tällaisen tenttiinluku -rupeaman jälkeen aivotkin kaipaavat lepoa. Syväreitä tietysti voisi lomalla tehdä, mutta katsoo nyt onko edes aikaa. Olen nimittäin häämatkan jälkeen menossa pariksi viikoksi taas töihin. Sairaanhoitajaksi. Josko nyt sitten vihdoin viimeistä kertaa...

Toisaalta rupesin jo miettimään, että mitä jos jätän amanuenssuurit välistä ja teenkin töitä hoitajana ensi kesänä vielä. Mietin, että tulenko todella "manuna" oppimaan sen enempää kuin hoitotyössä oppisin? Opinko seuraamalla lääkäriä ja kurkkimalla olan yli enemmän kuin jos olisin ihan vastuussa potilaista itsenäisesti hoitajana? Pääsisinkö tekemään enemmän? En tiedä, koska kuitenkin sairaanhoitajanakin voin tutkia potilaita. Mikään ei estä minua ottamasta mukaan uusia hienoja stetoskooppejani ja refleksivasaraani töihin ja käyttämällä niitä tarpeen vaatiessa. Hoitajana en tietenkään pääse sanelemaan, mutta kyllä hoitajatkin laativat hoitotyön epikriisejä.

No, olisi se kuitenkin erilaista. Lisäksi toivon päsäeväni ensi kesänä mukaan leikkauksiin ja sinne ei kyllä osastotyöstä lähdetä. Kyllä minä varmaan pysyn alkuperäisessä suunnitelmassani ja leikin lääkäriä ensi kesänä kuten muutkin. Hoitotyöstä pääsee onneksi aina välillä keikkamuodossa nauttimaan!



Mutta nyt: Hyvää joulua ja ihanaa uutta vuotta!
Palailen ruorin ääreen taas varmaan joulun jälkeen, ellei Malediiveilla iske jokin kirjoituskärpäinen. Veikkaanpa kuitenkin, että ei...


lauantai 2. joulukuuta 2017

Antibiootit ennen ja nyt

Tämä kirjoitus ei käsittele antibioottihoidon historiaa, vaikka siitäkin voisi tietysti olla jotakin kirjoitettavaa. Onhan se aika mielenkiintoinen kapitteli itsessään. Ajattelin kuitenkin nyt vauhtiin päästyäni (katso edellinen teksti) käsitellä vielä Infektiojaksoa ja erityisesti sen tarjoamia uusia oppeja. Mikä on muuttunut omalla kohdallani - mitä sellaista tiedän nyt, mitä en sairaanhoitajana tiennyt?

Antibioottien maailma on mielestäni yksi iso juttu, joka on hyvin erilainen sairaanhoitajalle ja lääkärille. Ylipäätään lääkehoito eroaa paljon hoito- ja lääkärintyössä. Lääkärin pitää tuntea lääkkeen farmakologiaa ja -dynamiikkaa, eli miten se vaikuttaa ja kulkee elimistössä. Lisäksi lääkärillä on vastuu oikean lääkkeen valinnasta suhteessa potilaan oireisiin, muihin sairauksiin ja lääkityksiin. Hoitaja toteuttaa lääkemääräykset, mutta tietää toki yleensä jotain myös lääkkeen vaikutuksista. Ei ehkä niin yksityiskohtaisesti kuin lääkäri, mutta tarpeeksi osatakseen seurata mahdollisia haittavaikutuksia ja myöskin lääkkeen aikaansaamia oireiden lieventymisiä.


kuva

Keskusteluissa muutamien vanhempien (medisiinari)kollegoiden kanssa on tullut ilmi, että vaikka lääkäreillä on tiedossaan paljon erilaisia lääkeaineita ja lääkkeiden kauppanimiäkin (tietysti, hehän niitä määräävät), ei lääkäri välttämättä useinkaan pääse näkemään itse tabletteja tai muita lääkemuotoja käytännössä. Hoitajalla taas on hyvinkin selvä kuva siitä, miltä mikäkin pilleri näyttää ja potilaan lääkekiposta on kokemuksen myötä helppo erottaa kymmenenkin erilaista vaaleaa tablettia toisistaan. Sairaanhoitaja osaa myös saattaa lääkkeet käyttökuntoon. Sairaalassa annetaan esimerkiksi antibiootit yleensä suonensisäisesti. Hyvin harva antibiootti on paketissa valmiina käyttökelpoisena liuksena ja yleensä antibioottijauhe pitää ensin liuottaa ja sitten laimentaa esimerkiksi keittosuolaliuokseen. Myös eri antibioottien infuusioajat (eli tiputusajat) vaihtelevat. Näissä kaikissa hoitotyön ammattilainen on se ekspertti lääkäriin verrattuna.

Jo ennestään siis omasin melko paljon käytännön kokemusta ja päässäni oli tiedossa useita eri antibioottien kauppanimiä ja käyttötarkoituksiakin sen mukaan, mitä olin itse päässyt urallani laimentelemaan. Tietysti pitää taas muistaa, että olen viettänyt suurimman osan sairaanhoitajapäivistäni sairaalassa, joten perusterveydenhuollon antibiooteista (ne, mitä määrätään esimerkiksi korvatulehdukseen tai poskiontelotulehdukseen) en kovinkaan paljon kokemusta tai tietoa omannut. Koskaan en myöskään ollut systemaattisesti opetellut, mihin taudinaiheuttajaan mitäkin antibioottia annetaan. En muista, oliko tällaisilla asioilla hoitajakoulutuksessa niin väliäkään. Ei ainakaan mitään suurta painotusta.

Nyt sen sijaan opiskelussa on lähdetty liikkeelle erilaisten mikrobilääkkeiden vaikutusmekanismeista bakteerisoluihin. Lääkkeiden kauppanimistä ei puhuta edes sivulauseessa, mutta sitäkin suuremmin painotetaan beetalaktaamien vaikutusta bakteerin soluseinämän peptidoglykaanin ristisidosten muodostumiseen tai makrolidien sitoutumiskohtaa ribosomin alayksikössä. Mikrobilääkkeet opiskellaan ryhmittäin, mikä on tietysti ihan hyvä lähtökohta. Eri infektiosairauksiin voidaan käyttää hyvin erilaisiakin antibiootteja riippuen esimerkiksi siitä, onko potilas allerginen penisilliineille. 


Jakson alussa kaikki tuntui todella sekavalta ja pelkäsin, etten saa minkäänlaista otetta tästä kaikesta. Nyt asiat ovat jo selkeytyneet, kuten edellisessä teksissäni mainostinkin. Edelleen tuntuu työläältä opetella ulkoa mitkä kaikki mikrobit ovat todennäköisimpiä taudinaiheuttajia esimerkiksi ylähengitystieinfektioissa (ja ne vielä vaihtelevat vuodenajan mukaan ja vuodesta toiseen sekä paikallisen epidemiatilanteen mukaankin), ja millä lääkkeillä niihin vaikutetaan. Lisäksi pitää huomioida yhä lisääntyvä bakteeriresistenssi, jonka vuoksi monet hyvät antibiootit ovat poistuneet suurelta osin käytöstä.

Ja sitten pari esimerkkiä antibioottiosaamisesta sairaanhoitajan ja lääketieteen opiskelijan näkökulmasta:

Potilas on menossa virtsateiden toimenpiteeseen, jota varten pitää antaa antibioottiprofylaksia. Vien potilaalle valkoisen jakouurteisen 500mg:n Ciprofloxasin -tabletin, joka on yksi niistä helposti tunnistettavista valkoisista pillereistä tyypillisen muotonsa vuoksi. Siprofloksasiinia käytetään myös muun muassa pyelonefriitin hoidossa ja ylipäätään yhdistän sen mielessäni urologian alalla käytettäväksi antibiootiksi. En kuitenkaan tiedä sen enempää mitään sen vaikutuskohteesta bakteerisolussa tai mikrobivaikutuskirjosta.

Nyttemmin olen oppinut, että siprofloksasiini kuuluu fluorokinoloni -mikrobilääkeryhmään ja niiden vaikutus kohdistuu bakteerisolun DNA-synteesiin. Ne estävät toposiomeraasi II ja IV -entsyymeitä ja siten DNA:n kaksoiskierteen aukeamista ja kahdentuneiden DNA-molekyylien irtoamista toisiinsa. Bakteerisolun jakautuminen ei siis onnistu. Fluorokinolonit ovat laajakirjoisia mikrobilääkkeitä, koska ne vaikuttavat sekä gramnegatiivisiin että -positiivisiin bakteereihin. Ne myös konsentroituvat hyvin virtsaan, minkä vuoksi niitä urologian puolella käytetäänkin. Ne ovat käyttökelpoisia myös monissa muissa infektioissa (mm. hengitystieinfektiossa). Valitettavasti bakteerien resistenssi näitä lääkkeitä kohtaan on lisääntynyt, mikä rajoittaa niiden käyttöä. Lapsille fluorokinoloneja ei pitäisi määrätä, koska ne voivat aiheuttaa kasvuiässä rustovaurioita.

Olen yövuorossa valmistautumassa puolenyön kiertoon. Luvassa on potilaiden nestevuorokauden vaihtumista varten sisäänmenneiden nesteiden laskeminen ja ulostulleiden vähentäminen. Pitää siis tyhjentää mahdolliset virtsapussit ja kirjata määrät ylös sekä arvioida paljonko tippumassa olevasta infuusionesteestä on mennyt vuorokauden vaihtuessa potilaan elimistöön ja paljonko on vielä tippumatta. Lisäksi pitää valmistella iv-antibiootit käyttökuntoon. Tällä kertaa kaikille potilailleni menee Cefuroxime -niminen antibiootti kolmesti vuorokaudessa, kahdeksan tunnin välein. Yksi antoajoista on klo 24. Lääke annostellaan suonensisäisesti ja se on lääkehuoneessa varastoituna lasisiin pulloihin jauheena. Lääke liuotetaan ja laimennetaan 100ml:n fysiologiseen keittosuolaliuokseen. Cefuroxime liukenee helposti ja se on ylipäätään käyttämukavuudeltaan helppo antibiootti. Kokemukseni mukaan hyvä, paljon käytetty perusantibiootti. Sitä annetaan potilaille niin munuaisaltaan tulehdukseen, haavainfektioihin kuin keuhkokuumeeseenkin.

Ja niinhän se on. Kefuroksiimi on toisen polven kefalosporiini. Se on sairaaloissa paljon käytetty antibiootti, joka kelpaa monenlaisen infektion hoitoon. Kefalosporiinit ovat penisilliinin sukuisia antibiootteja ja ne kuuluvat beetalaktaamiryhmään. Beetalaktaamit estävät bakteerin soluseinämän rakentumista ja aiheuttavat myös autolyysiä (eli bakteerin itsemurhan). Jotkut bakteerit (erityisesti stafylokokit) kykenevät hajottamaan beetalaktaamia beetalaktamaasi -nimisellä entsyymillään, mutta kefalosporiinit kestävät beetalaktamaasia myös. Niiden käytössä ei vielä ainakaan ole suurta resistenssiongelmaa syntynyt. Kefalosporiineja voi myös antaa penisilliiniallergisille, jos allergia on lievä, sillä vain 5-10% penisilliiniallergisista saa niistäkin reaktion.




Edellä mainittujen mikrobilääkkeiden lisäksi olen oppinut myös paljon uutta sellaisistakin lääkkeistä, jotka eivät itselleni olleet aiemmasta elämästä tutuiksi tulleetkaan. Vaikka urologian puolella töitä olenkin sairaanhoitajana tehnyt, ovat monet avohoidossa käytettävät virtsatieinfektiolääkkeet jääneet vieraiksi. Sulfa-allergiasta puhutaan paljon ja monella potilaalla se onkin kirjattuna riskitietoihin. Sulfonamidit lääkeaineryhmänä eivät kuitenkaan minulle aiemmin sanoneet paljon mitään. Nyt niidenkin vaikutuksesta foolihapposynteesiin on kertynyt lisää tietoa. On todella antoisaa huomata miten uuden tiedon oppiminen saa aikaan ihania "ahaa" -elämyksiä kun joihinkin ehkä tiedostamattani esittämiini kysymyksiin tuleekin yhtäkkiä vastauksia.

Noh, tässä nyt oli vähän tätä höpinää antibiooteista... Pahoittelen, jos meni vähän liian yksityiskohtaiseksi tai sekavaksi. Tällainen kuitenkin toiminee myös omana tenttiinkertauksenani. :)
Mutta nyt takaisin opiskelun pariin!


perjantai 1. joulukuuta 2017

Ihania infektioita!

Viimeisiä viedään. Tänään meillä oli vuoden viimeinen koulupäivä. Ennen joululomaa luvassa on enää ensi viikolla torstaina Infektiojakson tentti (miksi ihmeessä se on laitettu itsenäisyyspäivän jälkeiselle aamulle kahdeksaksi?!).

Paljon on ehtinyt tämänkin hiljaisen kauteni aikana tapahtua. Ruotsin tentit olivat ja menivät ja sain sekä suullisesta että kirjallisesta hyvät taidot -arvosanan, joten kaikki ruotsistressaus oli tänä syksynä aivan turhaa! Tai kenties ehkä sen stressauksen takia suoriuduinkin kurssista niin hyvin. Sen lisäksi infektiojaksoonkin on alkanut löytyä otetta ja järkeä.

Putki yliopiston päärakennusten välissä. Pääkampuksesta saimme nauttia aina ruotsintuntien aikaan.

Antibioottien maailma ei enää olekaan yhtään niin sekava kuin jakson alkupuolella. Tämä jakso oli itse asiassa todella kiva, ehkä jopa yksi lemppareistani! Opiskelimme paljon infektiotaudeista, bakteereista, viruksista ja mikrobilääkkeistä. Kun niitä tarpeeksi monta kertaa tuli eri yhteyksissä toistettua, alkoi kokonaiskuva vihdoin hahmottua. Nyt samoja asioita saa vielä kerrata rauhassa ennen tenttiä. Oikeastaanhan lukuaikatauluni on aika kiireinen nyt tulevina päivinä, koska lukemista on vain niin paljon. Jakson aikana muutama tutor tuli tehtyä aika vasemmalla kädellä, kun oli samanaikaisesti muita kiireitä elämässä, joten joihinkin asioihin pitäisi nyt paneutua vähän paremmin...

Odotan kuitenkin ihan innolla tulevaa luku-urakkaa. Olen siinä mielessä ehkä jotenkin erikoinen tyyppi, että tykkään todella paljon tenttiviikoista. Lukeminen on mukavaa. Opiskelu on kivaa. Tenttiviikoista tulee aina jollakin tapaa mieleen pääsykokeeseen valmistautuminen. Silloinkin päivät täyttyivät opiskeluun käytetyistä tunneista ja kirjojen parissa saattoi helposti vierähtää useampi tuntikin ilman, että ajankulkua edes huomasi. Nyt olen opetellut opiskelemaan Tampereen kahviloissa, mikä itsessään vain on jotenkin todella idyllistä. Kahvilan melu ja muiden asiakkaiden puhe ei vastoin ennakko-odotuksiani lopulta edes häiritse kun sitä on niin keskittynyt siihen omaan opiskeluunsa.

Kahvilaopiskelun lisäksi olen kuluneen jakson aikana tehnyt yhtä sun toista. Tampereeseen sain esimerkiksi tutustua ihan uusin silmin kun veljeni oli meillä käymässä pari viikkoa sitten ja tietysti turistille piti esitellä kaikkia kaupungin parhaita puolia. Siinä pääsi itsekin sitten kokemaan kaikenlaista kivaa, josta ehkä lisää myöhemmin. Turistitouhun lisäksi kulutin paljon aikaani tulevan näytelmämme käsikirjoituksen parissa ja hain sitten lopulta siihen näyttelemäänkin. Tänä vuonna ei valitettavasti tärpännyt, mutta pääsenpähän kerrankin näkemään proggiksen katsomosta käsin!

Infektiojaksoon palatakseni. Tämä on ollut siis todella kliininen ja mielekiintoinen jakso. Jokainen tutorkeissi oli ihan oikea potilastapaus (tai ainakin oikean kuuloiseksi tehty) ja oppimistavoitteet koostuivat tietyistä sairauksista ja niiden hoidosta. Hoidosta! Vihdoin saimme miettiä "oikeita lääkärijuttuja" eikä vain molekyylitason mekaniikkaa ja sairauksien fysiologista perustaa. Opiskelu tuntui todella mielekkäältä etenkin hengitystieinfektioiden kohdalla, koska sitä todella tiedostaa miten tärkeitä nämä asiat ovat jokapäiväisessä tulevassa työssämme.

Lisäksi pääsimme harjoittelemaan suojainten oikeanlaista pukemista ja käsien desinfektiota. Nämä nyt tietysti vanhalle sairaanhoitajalle olivat ihan itsestäänselviä asioita, mutta joskus on hyvä myös palata perusteisiin. Olen myös todella tyytyväinen siihen, että meille sentään opetetaan näitä asioita. Tutkimusten mukaan nimittäin lääkäreillä toteutuu käsihygienia yleensä kaikkein huonoiten. Joku opetushenkilö muistaakseni sanoikin, ettei tällaisista asioista hänen aikanaan edes ollut minkäänlaista opetusta.

Todistusaineistoa käsidesinfektioharjoituksesta
Jakson paras juttu oli kuitenkin varmaan taas eräs harjoitustyö, jossa pääsimme jälleen leikkimään lääkäriä valkotakeissamme. Meidän tehtävänämme oli haastatella sairaalassa infektiopotilasta ja tällä kertaa perinteisen anamneesin oton lisäksi saimme tehdä myös statusta - eli tutkia potilasta. Aiemmin olimme siis keskittyneet lähinnä esitietoihin eli anamneesiin ja vain jutelleet potilaiden kanssa. Nyt teimme perinpohjaiset tutkimukset (ainakin oireiden perusteella tarvittavat) ja niiden pohjalta laadimme potilaalle sairaskertomustekstin. Harjoitus oli todella kiva ja parasta oli kun tajusi todella osaavansa potilaan tutkimisen! Statustaminen on oikeastaan yksi asia, joka sairaanhoitajana minulle on ollut vähän hämärän peitossa. Siis tietysti hoitajatkin tutkivat potilasta ja oireita, mutta se on erilaista. Pitää osata erilaisia kliinisiä testejä ja tutkimusmetodeja, jotta pystyy kattavasti tutkimaan potilaan terveydentilan. Niitä taitoja tässä ollaan jo kahden ja puolen vuoden ajan harjoiteltu ja on ilahduttavaa huomata miten opit ovat menneet perille!

Kaiken kaikkiaan opinnot maistuvat ja elämä hymyilee. Lääketiede on mielenkiintoista ja infektiojakso tarjosi paljon hyödyllisiä eväitä tulevaa varten. Olisihan tässä vielä kirjoitettavaa vaikka mistä muustakin, mutta tämä riittänee tältä erää!

Ja joulukuu on vihdoin täällä! Joulukin siis jo aivan pian!



tiistai 7. marraskuuta 2017

Miltä nyt tuntuu?

Nyt juuri en kerkeä kirjoittamaan mitään niistä pitkistä pohdinnoista, joista olin suunnitellut kirjoittavani, joten täytyy lykätä niitä tuonemmaksi. Kuitenkin jotain pitäisi tänne bloginkin puolelle aina aika ajoin päivittää, jos sitten vain äitiä varten ainakin :)

Infektiojaksoa on menossa toinen viikko. Jakso on löysähkö, kuten ehdin jo aikaisemmin kirjoittamaan... se ei kuitenkaan tarkoita, että jakso olisi varsinaisesti helppo. En oikein osaa kuvailla sitä fiilistä, mikä on nyt on, mutta jotenkin ei ihan saa opiskeluista otetta. On jotenkin samanlainen olo kuin ehkä viime kevään Hyökkäys ja puolustus -jaksolla. Asia on monimutkaista ja hyvin tärkeää, mutta sitä ei koe oppivansa mitenkään kunnolla.

Mikrobiologia on varmaankin vain sellaista. Bakteereita ja niiden ominaisuuksia, eikä siinä auta oikeastaan mitkään loogiset päättelyt vaan on vain ihan karskisti opeteltava asioita ulkoa. Niin monet bakteerit aiheuttavat niin monenlaisia infektioita ja niiden hoitoon on erilaisia antibiootteja. Sitä logiikkaa en tosin ole ollenkaan oppinut, enkä varmaan koskaan opikaan, että miksi jotain antibioottia käytetään milloinkin. Tosin ehkä tässä vaiheessa ei pidä vielä luovuttaa, koska jaksoa on vielä pari viikkoa edessä, eikä luentoja antibiooteista ole oikeastaan edes ollut.

Tuntuu vain siltä, että edessä on hirveä lista erilaisia mikrobeja, joilla on jokaisella jotain omia spesiaaleja rakenteita, joilla ne sitten infektoivat elimistöä, tarttuvat soluihin tai tunkeutuvat niiden sisään. On myös olemassa myrkkyjä, joita bakteerit erittävät ympäristöönsä tai jotka ovat osa niiden ulkoista solukalvoa, jotka sitten taas toimivat merkkinä elimistön omille valkosoluille tai veren komplementtiproteiineille, että jotain pitäisi tehdä... Tai sitten aiheuttavat ihan vain oireita muiden reaktioiden kautta. Nämä asiat ovat tietysti vanhaa tietoa HyPu -jaksolta, mutta silloinkaan niitä ei kyllä oppinut ihan kunnolla ja nyt ei enää muista mitään...

Viime keväänä sitä ajatteli, että tämä asiahan kertautuu sitten kolmosella (eli juurikin nyt) ja keskityin ehkä enemmän miettimään mitä ne valkosolut oikein ovat, miten tulehdusreaktio menee... ja mitä syöpä on. Siinä jaksossa oli kyllä taas niin paljon tavaraa, ettei oikein pystynyt alkaa kaiken lisäksi opiskelemaan ulkoa erilaisten bakteereiden ominaisuuksia ja niistä jäikin sitten aika hatara kuva. Nyt sitä kuvaa kuitenkin tarvittaisiin, ja vieläpä ihan selkeässä muodossakin mielellään, jotta sitten ymmärtäisi vähän enemmän niiden antibioottien vaikutusmekanismeista.

Monimutkaista ja vaikeaa siis. Ja ehkä vähän jopa ahdistaa tällä hetkellä. Kaipaisin jotain selkeää kaaviota näistä asioista tai varsinkin konkreettisia esimerkkejä. Olisipa nyt töissä ja näkisi oikeita potilaita, oikeita bakteeriviljelyvastauksia ja pelaisi oikeiden antibioottien kanssa. Aikaisemmin kun näitä asioita ei ole osannut miettiä lääkärin työn tai diagnosoimisen kannalta, ei ole myöskään luonut itselleen mitään sellaisia selkeitä loogisia kokonaisuuksia erilaisista infektioista ja antibiotteista, vaikka toki olenkin niiden kanssa paljon tehnyt töitä. Omassa päässäni on olemassa ennestään sellaisia skeemoja, että mitä antibioottia on annettu millekin potilaalle, toki, mutta kokemukseni on siis lähinnä vain sairaalatasolta. Minulla ei ole hajuakaan, mitä avohoidossa määrätään mihinkin.

Toivottavasti tämän jakson jälkeen olisi. Toivottavasti tässä jaksossa tulen oppimaan jotain ja ne opit myös jäävät talteen. Tuntuu, että paljon asiaa pitäisi nyt myös kerrata. Vaikka aikaa näyttää olevan, ei sitä jotenkin osaa käyttää oikealla tavallaan hyväkseen. Tuntuu myös, että jotenkin vain lusmuilen ja välttelen töitä, mutten silti tiedä mitä pitäisi tehdä. On hirveän vaikeaa saada otetta opiskelusta. Onneksi olen sentään lääkiksessä, jossa meille suhteellisen kädestäpitäen neuvotaan mitä tehtäviä on milloinkin ja eteen annetaan valmis lukujärjestys. Auta armias, jos jotain pitäisi osata tehdä itse!
(Sarkasmilla ja täydellä rakkaudella lääkisopiskelua kohtaan tietty.)


P.S. Kuten viime tekstissäni näemmä uumoilinkin, stressiä oli edessä. Nyt liikutaan ilmeisesti taas siellä aallonpohjalla, mutta kyllä täältä vielä noustaan!

tiistai 31. lokakuuta 2017

Helpotuksen huokaus

Ah, uusi jakso ja uudet tuulet! Kuten ennustelinkin, kiire on nyt helpottanut ja voi taas hengittää vapaasti ja kiireettömästi. Matkat voi kulkea kävellen juoksentelemisen sijaan ja kalenterissakin on taas tyhjää tilaa täytettäväksi itselle mieluisilla vapaa-ajanviettomahdollisuuksilla. Flunssakin on sivuutettu inhaa jälkiyskää lukuunottamatta ja liikunnallekin on jälleen aikaa.

En tiedä onko tämänhetkinen olotila vain joku tyyntä myrskyn edellä -hetki ennen vuoden lopun kiirettä ja kaaosta, mutta ainakin tällä hetkellä tämä tuntuu hyvältä. Kelpaa varsin hyvin. Pienen rentoutumishetken jälkeen sitten jaksaakin taas painaa paremmalla energialla.


Jäinen sorsalampi on yhtä tyyni kuin oma olotilani nyt.

Jos voisin jotain muuttaa lääkiksen opetuksessa niin jakaisin eri jaksojen pituudet vähän tasaisemmiksi. Syksyn ensimmäinen jakso (Ennaltaehkäisy) kun oli aika liibalaaba -juttua lopulta ja tutoreidenkin tekemiseen meni maksimissaan pari tuntia, niin sitten taas Nestehoito tuntui aivan kamalalta. Siinä taas asiaa oli satakertaisesti enemmän, paljon vaikeampaa ja vaativampaa. Opintoviikkojen lukumäärä kuitenkin oli molemmissa jaksoissa samat viisi. Yhden viikon olisi Ennaltaehkäisy -jaksosta voinut ihan hyvin siirtää Nestejaksolle, eikä kukaan olisi huomannut mitään. Tässä nykyisessä jaksossa taas opintoviikkoja on yhteensä kuusi.

Asiaa tähän jaksoon varmaan sisältyy myös hyvinkin runsaasti, mutta uskon osan olevan vanhan kertausta, viime kevään Hyökkäys ja puolustus -jaksolta, ja joka tapauksessa viikkoja on yksi enemmän. Lukujärjestys näyttää tällä hetkellä ainakin melko tyhjältä. Tänään esimerkiksi minulla oli vain yksi 45 minuutin luento. Koululla vietin aikaa sen lisäksi pari tuntia tutoria tekien, mutta nyt kaikki tämän viikon hommat ovatkin jo tehtyinä. Ja nyt on vasta tiistai.

Nyt kun elämä on taas hetkellisesti asettunut rauhallisiin ja mukaviin uomiinsa, voi hyvin mielin suunnitella tulevaa ja kaikkia mahdollisia uusia menoja ja vastuita, joita voi itselleen haalia. Tällä hetkellä tuntuu, että aika riittää taas vaikka mihin ja jottei tulisi tylsää, pitää vähintäänkin sopia kaikenlaisia kahvitteluja ja ystävien tapaamisia vapaailloille. Mikäs sen mukavampaa!


Wuosijuhlilla nautittiin astetta hienompaa kahvikakkua. Suklaasiluetissa Tampere.

Tätä Infektiojaksoa olen muuten odottanut oikeastaan lääkiksen alusta saakka. Olin viime keväänä hieman pettynyt kun Hyökkäys ja puolustus keskittyikin vain elimistön normaaleihin puolustusmekanismeihin ja ehkä joidenkin bakteereiden ominaisuuksiin (vaikka toisaalta onkin todella hyvä, ettei siihen jaksoon ollut enempää asiaa tungettu, koska opeteltavaa oli ihan tarpeeksi!), koska olin odottanut oppivani vihdoin jotain antibiooteista. No, nyt niitä antibiootteja sitten on luvassa varmaan ihan sydämen kyllyydestä!

Olen koko sairaanhoitajaurani pohtinut antibioottien sielunelämää. En kovin syvällisesti tietenkään, koska jos olisin ollut asiasta sen enempää kiinnostunut, olisin tietysti voinut opiskella niiden farmakologiaa itsenäisestikin. Kuitenkin koska lääkkeenmäärääminen on ollut aina minua kiinnostava asia, olen miettinyt sitä, miksi mikäkin antibiootti määrätään mihinkäkin tautiin. Tai miksi saman infektiotaudin sairastanut kaveri sai eri antibiootin kuin minä.

Uusi jakso tulee siis otettua taas riemulla vastaan. Opiskelu on kivaa ja etenkin stressittömyys on ihanaa! Nyt kuljetaan taas hetki täällä aallonharjalla, mutta varmasti saatte piakkoin taas kuulla jonkinlaisesta stressipurkauksesta kun vastaan tuleekin notkahdus. Sellaista se elämä on. Ja lääkis.


Jatkukoon tyyneys vielä hetken.
Kuvassa Tampellan pato.


lauantai 28. lokakuuta 2017

Juhlatunnelmissa

Tänään on syytä juhlaan! Kandiseuramme täyttää tänä syksynä 45 vuotta ja Wuosijuhlia juhlitaan tänään. Juhlahumusta on saanut nauttia jo useamman viikon ajan, kun wuosijuhlien liitännäistapahtumia on järjestetty pitkin syksyä. Itse olin järjestämässä wuosijuhlaluentoa, joka meillä oli viime viikon tiistaina. Lisäksi on voinut osallistua Tuntemattoman sotilaan ennakkonäytökseen, excursiomatkalle Pietariin, teatteri-iltaan Luulosairas -näytelmää katsomaan tai tanssikurssille, jolla opeteltiin vanhojen tansseistakin tuttuja tansseja.

Syksy on joka vuosi täynnä tapahtumia wujuihin liittyen ja ahkera wuosijuhlatoimikunta yhdessä kandiseuramme isäntien ja emäntien kanssa näkee paljon vaivaa, jotta kaikilla olisi kivaa ja jotta kandiseuraamme olisi mukava kuulua. Tänä vuonna olin itse mukana, eikä todella käy kateeksi niitä, jotka joutuvat tekemään vielä enemmän töitä kuin minä (usein läpi vuoden). Wujutoimikuntaan kuuluminen kuitenkin kannatti; sain mieheni kanssa liput wuosijuhlille jonon ohi. Tänä vuonna nimittäin moni jäi nuolemaan näppejään kun innokkaita osallistujia oli runsaasti enemmän kuin mitä Tampere-taloon juhlijoita mahtuu. 

Joka viides vuosi juhlat ovat (kuulemma) vähän suuremmat ja hienommat. Tänä vuonna siis juhlistamme Linnan juhliinkin kelvanneissa puitteissa Tampere -talossa. Ilta jatkuu Pakkahuoneella jatkojen merkeissä ja huomenna sillistä saamme viettää jossain huippusalaisessa paikassa, jonne bussikuljetus lähtee heti aamusta. Luvassa on siis paljon varmasti kaikkea hienoa ja jännittävää!


Kuva TLK 43v Wuosijuhlilta

Itse en ole ehtinyt millään lailla orientoitua tuleviin juhliin; hyvä kun mekon olen hankkinut ja vähän kampausta miettinyt. Eilinen nestejakson tentti nimittäin vei ihan kaikki mehut. En ole kahteen viikkoon miettinyt oikeastaan muuta kuin tenttiä ja juoksennellut paikasta toiseen yrittäen edes jotenkin vasemmalla kädellä saada tehtyä kaiken pakollisen. Nyt kun kiire on vähän helpottanut, on vaikea huokaista helpotuksesta, kun on niin tottunut kiireeseen. Ei jotenkin edes osaa rentoutua. Nytkin mielessä pyörivät muun muassa tekemättömät syvärit ja jo tuleva jakso (infektio) mietityttää. Aina löytyy jotain stressattavaa. Irtipäästäminen on oikeasti ihan taitolaji. Ehkä sitä pitäisi opetella enemmän.

On varmaan taas sanomattakin selvää, että eilinen tentti meni ihan hyvin. Tämähän on jo totuttu kaava; aina sitä lukee paniikissa tenttiin ja tuntee, ettei osaa mitään. Oikeasti tiedän kyllä osaavani paljonkin ja hallitsevani kokonaisuuksia ihan hyvin. Perfektionistina sitä kuitenkaan ei tyydy yhtään vähempään kuin täydelliseen suoritukseen ja fakta on, ettei kaikkea vaan millään voi osata.

Nestejaksosta jäi kuitenkin kaikesta stressistä ja omaan osaamattomuuteen turhautumisesta huolimatta ihan hyvä fiilis. Jakso oli todella mielenkiintoinen. Nyt tuntuu, että sitä on oikeasti valmistumassa lääkäriksi. Koko ajan suunta on kauemmas sairaanhoitajuudesta ja kohti niitä tietoja ja taitoja, jotka ovat aiemmin olleet hämärän peitossa, vain lääkäreiden osaamisalueeseen kuuluvia juttuja. Koko ajan sitä myös kasvaa tietämys siitä, miten vähän aikaisemmin on oikeasti tiennytkään. Olen toki osannut hoitaa potilaita ja tiennyt mitä lääkettä annetaan milloinkin, mutta jotenkin se kaikki on vain ollut ikäänkuin jäävuoren huippu. Todennäköisesti joka tapauksessa päädytään samaan lopputulokseen sekä lääkärin että hoitajan tiedoilla, mutta oikeasti siellä pinnan alla on vielä vaikka kuinka paljon tavaraa, joka saattaisikin vaikuttaa päätöksiin ja lopputulokseen.

En oikein osaa edes kuvailla sitä eroa, mikä hoitajien ja lääkärien koulutuksessa ja osaamisessa on. Molempien kohdalla on puutoksia toiseen verrattuna ja tietysti paljon hyvää (mitä toisessa ei ehkä ole). Täytyy varmaan yrittää jossakin kohtaa kaivella tätä vähän syvemmältä ja ehkä sitä kautta osata selittää asioita paremmin. En nimittäin halua kuulostaa mihinkään suuntaan vähättelevältä! Joka tapauksessa olen erittäin kiitollinen omasta hoitajataustastani ja sitä mieltä, etten olisi voinut mitään parempaa ammattiyhdistelmää itselleni hankkia kuin sairaanhoitaja ja lääkäri. Parhaassa tapauksessa osaan jatkossakin yhdistää molempien professioiden parhaat puolet.

Tänään kuitenkin vaihdetaan vapaalle ja juhlitaan!
Onnea Tampereen lääketieteen kandidaattiseura 45v. <3


Kuva: Simo Salminen / Actun osk

torstai 19. lokakuuta 2017

Huh, kiirettä pitää!

Viime viikolla ajattelin kirjoittaa postauksen tyypillisestä kiireviikosta, jollainen oli sillä(kin) hetkellä käsillä. Sen tarkoituksena olisi ollut konkretisoida minun kokemaani (ja usein valittelemaani) kiirettä ja vapaa-ajan puutetta sekä ehkä toimia jonkinlaisena perusteena omille läheisilleni, jotka ihmettelevät kun minulla ei ole koskaan aikaa nähdä. Vaikka näennäisesti kalenteri näyttäisikin tyhjältä, on varsinaista vapaa-aikaa oikeasti nykyään todella vähän. Kiireviikko -postauksen kanssa kävi kuitenkin niin, etten kiireiltäni edes kerennyt kirjoittaa tuota postausta, vaan se odottaa edelleen hyvin keskeneräisenä luonnoksissa, eikä varmaan näe päivänvaloa koskaan.

Kun asiaa vain on ihan liikaa...
Kiireviikkoja on kuitenkin tähän nyt osunut putkeen useita. Kiireviikko minulle tarkoittaa sitä, ettei esimerkiksi kerkeä missään kohtaa löhöämään sohvalla katsomassa tv:tä tai ehdi lukemaan mitään muita kuin koulukirjoja. Eli siis varsinaisesti rentoutumaan. Eikä niitä koulukirjojakaan kerkeä lukea sillä lailla, että kokisi olevansa hyvin perehtynyt aiheeseen. Vaikka hehkutinkin nestejakson ihanaa kliinisyyttä, täytyy myöntää, että tämä jakso on myös sisällöllisesti aivan todella syvällinen ja syvältä. Siis todella mielenkiintoinen, mutta asiaa on kertakaikkiaan liikaa. Aivan liikaa niin, että sen voisi täysin muutamassa hassussa viikossa sisältää.

Eilen meillä oli jakson viimeinen varsinainen koulupäivä ja pohdintaseminaari. Pohdintaseminaaripäivät ovat yleensä jaksojen huipentumia, viimeisiä hetkiä imeä itseensä oppia ja kysellä asiantuntijoilta apua itseään mietityttäviin kysymyksiin. Seminaareja varten saamme jakson alussa kysymyksiä (nyt niitä oli 34), joihin pitää jakson aiheiden tiimoilta osata jotakin vastata ja sitten joku onnekas (tai jotkut onnekaat) pääsee seminaarissa vuorollaan vastaamaan kysymyksiin. Opiskelijakollegat sitten tarvittaessa täydentävät vastauksia ja myös opettajat sanovat omat mielipiteensä tai korjaavat virheellisiä väittämiä.

Asioita pitäisi siis nyt osata jo melko hyvinkin, mutta silti tuntuu, etten ole saanut otetta vielä oikein mistään. Munuaisten ja virtsateiden toiminta ei ollutkaan niin paljoa sitä kivaa urologiaa, minkä koen hallitsevani vaan sitäkin enemmän sisätautista nefrologiaa, erilaisten elektrolyyttihäiriöiden ja happo-emästasapainon pyörittelyä. Tähän jaksoon on sisältynyt varmaan eniten kaikenmaailman kaavioita, jos ei aineenvaihduntaa ja hormonijaksoa lasketa mukaan. Kaavioista minä en pidä. Enkä ihan niin kovasti varnaan sisätaudeistakaan.

Pahinta on varmasti se, että opiskelussa joutuu turvautumaan yhä enemmän ulkoa oppimisen surkeuteen, kun ei ehdi oikeasti pohtia mistä mikäkin johtuu, ja viikon päästä koittava tentti kolkuttelee jo ovella. Vaikka haluankin oppia asiat kunnolla, haluan myös päästä tentistä läpi. Ja tentistä läpipääsyä varten täytyy tällä kertaa varmaan valita se helpompi reitti. Eli ulkoaopettelu. Kai sitä sitten taas jossakin kohtaa ehtii tätäkin tietoa syventämään itsenäisesti...

Wuosijuhlaluennon tarjoiluja
Tällä viikolla tosiaan ilmeisesti monilla oli syysloma (vaan ei tietenkään lääkiksellä), koska meidänkin lukujärjestyksemme näytti aika tyhjältä. Tällä viikolla olisikin ollut oikein hyvin aikaa itsenäiselle opiskelulle, jollen olisi ollut järjestämässä kandiseuramme vuosijuhlaluentoa (ja sen lisäksi järjestänyt itselleni muutakin ohjelmaa illoiksi). Vuosijuhlaluento oli viime tiistaina ja järjestelyihin meni aikaa oikeastaan koko päivä aamusta iltaan (tietysti järkkäilyjä olimme tehneet aika paljon jo aiemminkin). Kaiken kukkuraksi onnistuin vielä sairastumaan maanantai-iltana, joten tiistai menikin sitten lähinnä särkylääkkeiden voimalla. Kaikesta onneksi selviää ja luento onnistui mielestäni oikein hyvin.

Kaikenlainen ylimääräinen touhuaminen ja järkkäily on tosiaankin kuitenkin aika kuormittavaa ja vie aikaa opiskelulta, joka kyllä vaatisi oman aikansa. Varmaan kroppakin on käynyt viime viikkoina niin ylikierroksilla, että vastustuskyky on sen verran matalalla, että sitä sairastuu helpommin. Toisaalta flunssa estää käymästä esimerkiksi jumpissa, mikä vapauttaa aikaa opiskelulle. Tai vapauttaisi, jos jaksaisi lukea yhtään mitään kun päätä särkee ja vain väsyttää. Sairaana ei kyllä ole mitenkään kovin vastaanottavaisessa tai opiskeluoptimaalisessa tilassa.

Olenkin nyt päättänyt (taas kerran), etten ota ensi keväälle mitään ylimärääistä ohjelmaa. Näytelmäkerhomme tietysti hakee kohta taas tanssijoita ja näyttelijöitä ja ties mihin muuhun ryhmään tarvitaan tekijöitä, mutta yritän pysyä tällä kertaa poissa produktiosta. Olen siis nyt käsikirjoittamassa, joten se saanee riittää. Vapaat arki-illat ensi keväänä olisivat ihania! Kun sitä vain osaisi pysyä lujana eikä aina rynnätä joka paikkaan vapaaehtoisena riemusta kiljuen: "joo, minä minä!". Viime vuonna sitä jollakin tapaa osasikin ottaa aikaa itselleen. Toisaalta, kakkosella ei myöskään ollut niin paljoa kaikkea muuta "pakollista". Esimerkiksi ruotsia ja syväreitä. Tai kliinisen anatomian kurssia, jolle ihan vapaavalintaisesti vastikää ilmoittauduin, vaikken yhtäkään opintopistettä enää tarvitse kun vapaavalintaisetkin sain aiempien opintojen vuoksi hyväksiluettua. Toisaalta kaikki mihin on itse vapaaehtoisesti mennyt on yleensä ihan mielekästä.

Mutta kyllä sitä lepoa ja rauhaa joskus kaipaisi. Ehkä ensi joululomalla sitten.


Rauhalliset kynttiläillat kunniaan!





perjantai 6. lokakuuta 2017

Mahtavan kliininen nestejakso!

Nestejakso on ollut todella kiva tähän asti. Vaikka se onkin etukäteistiedon mukaisesti osoittautunut raskaaksi ja painavaa (KLIINISTÄ!) asiaa sisältäväksi, on se myös todella mielekäs ja mielenkiintoinen. Jakson kliinisyys tuntuu ihanalta ja vihdoinkin on sellainen olo, että opiskelee ihan oikeaa alaa ja lääketiedettä!

Johdantoluennolla meille sanottiinkin, että jos tässä jaksossa viimeistään ei herää opiskeluinnostus, tulisi miettiä, onko oikealla alalla. Minä ainakin todella olen oikealla alalla. Olen tykännyt melkein kaikesta tähän jaksoon liittyvästä. Esimerkiksi eilisellä nestehoito -luennolla yritin imeä itseeni ihan jokaisen anestesialääkärin suusta tulevasta sanasta ja kirjoitin sormet sauhuten seitsemän sivua luentomuistiinpanoja wordilla. Samana päivänä harjoittelimme kanylointia ja tänään tutkimme urologisia potilaita TAYS:ssa.

Nestejaksolla käsitellään elimistön nesteitä ja niiden sisältämiä ioneja, nesteiden vaihduntaa (eli munuaisten toimintaa) ja virtsa-asioita. Harjoitustöitä ja kliinisiä taitoja kertyy mukavasti ja tutorkeissit ovat ainakin tähän asti olleet todella mielenkiintoisia ja hyvin kliinisiä. Tällä hetkellä oppimistavoitteina ovat esimerkiksi virtsaumpi, hydronefroosi (eli suomeksi vesimunuainen), eturauhasen liikakasvu ja virtsaamisrefleksi. Joukossa on siis kolme "diagnoosia", paljon enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Fuksivuoden keväällä ja kakkosella muistaakseni oppimistavoitteisiin saattoi kuulua joku yksittäinen sairaus tai elintoimintojen häiriö, mutta pääosin keissit olivat hyvin paljon perusanatomiaan ja -fysiologiaan painottuvia.

Nyt meille opetetaan nestehoitoa (eli mitä infuusionesteitä tulee antaa milloinkin), virtsateiden katetrointia ja laskimoiden kanylointia. Koin suuria valaistumisen tunteita nestehoito -luennolla kun luennoitsija selitti mitä elimistön nesteitä korvataan milläkin liuoksilla ja mitä tulee antaa kenellekin. Tietysti tiesin suuren osan asioista jo ennestään sairaanhoitajuuteni vuoksi (ja ehkä siksi luentoa olikin helppo seurata), mutta silti monet sh-opintojen opeista olivat unohtuneet ja jäljellä oli lähinnä sellainen käytännön kokemustieto, että Ringeriä annetaan virtsantuloa vauhdittamaan ja vuotavalle potilaalle, mutta jos minun olisi pitänyt selittää eri liuosten elektrolyyttikoostumusta tarkemmin tai natriumin vaikutuksia elimistön nestetasapainossa (tai ylipäätään sitä, mihin eri iv-nesteet kehossa jakautuvat), en olisi päässyt puusta pitkälle.

Katetrointiharjoitustyössä suurin osa oli tietysti tuttua asiaa, mutta kivana lisänä oli myös suprapubisen katetrin laittoharjoitus, jossa siis katetri asetettiin vatsanpeitteiden läpi rakkoon. Kyseinen toimenpide nimittäin on sellainen pienkirurginen toimenpide, johon sairaanhoitaja osallistuu lähinnä avustajana. Siitä minulla itselläni ei siis ollut minkäänlaista aikaisempaa kokemusta ja uusien juttujen harjoittelu on aina ihanaa! Vaikka harjoittelut tietysti tehtiin taas "fantomilla" eli nukella, sai siitä silti jonkinlaista kokemusta puuduttamisesta ja vatsanpeitteiden kerrosten lävistämisestä trokaarilla (eli pitkällä neulamaisella pistimellä, jonka kautta katetrin saa ujutettua rakkoon). Oikean ihmisen kohdalla kaikki toimenpiteet tietysti tuntuvat monin verroin jännittävämmiltä.

Kanylointityö jännitti taas ennalta todella paljon. Olen tosiaan kanyloinut paljon urani aikana ja jopa tykkään siitä. En kuitenkaan tykkää työskennellä "valvovan silmän" alla ja myös se, että muilla mahdollisesti on jotain ennakko-odotuksia minun osaamistasostani luo aivan erilaisia paineita suoritukseen. Niinpä sitten puhkaisinkin kaverini ensimmäisen suonen ja sain kanyylin laitettua vasta toisella yrityksellä. Kaverini teki saman minulle, joten piikittelyt onneksi menivät tasan :) Täytyy kuitenkin varmaan totutella olemaan toisten arvioitavana ja suoriutumaan erilaisista toimenpiteistä niin, että kriittiset silmät tarkkailevat vierestä. Sekin kai kuuluu niihin haasteisiin, mitä minulla on tässä lääkäriurallani edessä.

Tänään kävimme haastattelemassa potilaita urologian osastolla TAYS:ssa. Sairaalaan on aina mukava mennä ja kyllä se valkoisen takin päälle pukeminen on edelleen jotenkin kutkuttavan jännittävää. Ihan hassua, mutta toisaalta kivaa saada pienistä asioista iloa. Potilaat ovat aina myös todella mukavia ja suhtautuvat ihanan vastaanottavaisesti opiskelijoihin. Kliiniset opettajat ja professorit osaavat yleensä myös oikeasti opettaa ja tuntui, että tänäänkin päähän jäi todella paljon tietoa ja käteen paljon enemmän kuin vain kuittaus ryhmätyökorttiin.

Fiilikset ovat siis todella positiiviset tällä hetkellä ja olen iloinen tästä jaksosta sekä kolmosvuodesta ja lääkisopinnoista. Opiskelu on rankkaa, mutta mukavaa.
Niin, ja ennaltaehkäisyn tentti meni läpi!

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Lääkärinä rikastuu?

Yle julkaisi juuri listan eri alojen työntekijöiden keskimääräisistä palkoista. Lääkärit (yllätys-yllätys) loistivat listan kärkisijoilla keskimääräisellä lähes 7000e/kk palkalla. Mediaani kuitenkin oli vähän alhaisempi, noin 6500e. Onneksi sentään listan loppuun oli lisätty disclaimer siitä, että kyseessä on tosiaan palkka, johon on laskettu mukaan kaikki lisät. Lääkärin kohdalla se tarkoittaa tietysti päivystämisestä kertyviä haittalisiä ja sairaanhoitajankin keskimääräinen 3000e:n kuukausipalkka koostuu pitkälti yö- ja sunnuntailisistä.

Mielestäni todellinen palkkojen vertailu tulisi tehdä peruspalkoilla, eikä sellaisilla, joiden tienaamiseen ihmisiltä edellytetään epämukavia työaikoja. Sairaanhoitajan peruspalkka ei nimittäin todellakaan ole 3000e kuussa, eivätkä kaikki tee vuorotyötä. Lääkäriliiton julkaisemien tilastojen mukaan esimerkiksi erikoistuvan lääkärin peruspalkka (ilman päivystyslisiä siis) oli 3845 euroa kuussa vuonna 2015. Tai mikäli työkokemusta oli ehtinyt kerätä yli kolmen vuoden ajalta, tienasi sitten 4112e/kk. Ei siis todellakaan kuutta tuhatta euroa kuussa. Siis normityönä.

Olen aina ollut sitä mieltä, että epämukavuudesta kuuluukin maksaa. Kuinka moni oikeasti haluaa tehdä töitä esimerkiksi jouluna kun muu perhe viettää juhlapäivää tai juhannuksena kun muu Suomi rentoutuu mökillä tai riehuu festareilla (jonka jälkeen olet sitten paikkailemassa humalaisia itseään kolhineita tai sairaskohtauksen saaneita)? Itse ainakin rakastan rauhallisia viikonloppuja kun miehenikin on vapaalla, pitkiä aamiaisia ja vapaapäivän tuomia mahdollisuuksia. Jos olisin nyt sairaanhoitajan kolmivuorotyössä, noita vapaita rentoutusviikonloppuja osuisi kolmeen viikkoon yksi ja sekin todennäköisesti menisi jossain reissussa sukulaisia tai ystäviä tapaamassa. Kaikki yhteinen suunnittelu vaikeutuu huomattavasti kun yksi osapuolista on vuorotyössä. Ei sellaiseen kukaan suostuisi, jos siitä ei saisi sopivaa korvausta.

Kirjoitan tietysti sairaanhoitajan näkökulmasta, koska siitä jotain tiedän. Opintojeni aikana ja asiaan enemmän perehdyttyäni tiedän kuitenkin myös jotain nykyään lääkäriydestä ja lääkärin palkasta. Ja olen alkanut todella ärsyyntyä puolituttujen (tai myös niiden tutumpien ihmisten) heittelemistä kommenteista siitä, miten minusta varmasti tulee rikas lääkäri. No, eipä varmasti tule.

Progressiivisen verotuksen ansiosta kukaan ei täällä työnteolla rikastu. Ei edes raskasta työtä tekemällä ja kellon ympäri päivystämällä. Tai ehkä sillä. Jos uhraa vapaa-aikansa ja terveytensä työnteolle. Laskin huvikseni veronmaksajien keskusliiton sivuilla olevasta tilastosta kuinka paljon sitä todella jää käteen esimerkiksi tuolla 6500e/kk lääkäripalkalla. Pelkän veroprosentin mukaisen vähennyksen jälkeen 3900e/kk. Siitä sitten vielä työeläkemaksut ja muut. Erikoistuvan lääkärin peruspalkasta (eli jos tienaisi vaikkapa 4000e/kk), käteen jäisi n.2600e/kk. Jälleen ilman tellejä ja vellejä. Sairaanhoitajan "keskimääräisellä" peruspalkalla (edellyttäen ainakin sunnuntaivuorojen tekemistä, mahdollisesti myös yövuoroja) käteen jää 2130e/kk.

Verotuksen ansiosta näennäinen 2500e:n palkkaero onkin todellisuudessa vain vähän reilu tonni, ja erikoistuvan lääkärin ja sairaanhoitajankin taskuun jäävä viiden sadan euron seteli ei todellisuudessa olekaan ihan niin paljon kuin saattoi kuvitella. Uralla edetessä ja päivystystä tekemällä siis näyttäisi siltä, että palkkapussi kasvaisi ja voisi päästä rikastumaan, mutta jos verottaja haukkaa tästäkin suurimman siivun niin what's the point? Miksi tehdä raskasta päivystystä, jos sillä ei edes tienaa? Miksi tehdä vaativaa ja raskasta työtä kun sillä ei edes rikastu? Pakko olla kyse jonkinlaisesta kutsumuksesta alaa kohtaan, koska helpommallakin voisi päästä. Ja vieläpä samalla palkalla.

Älkää ymmärtäkö väärin, arvostan kaikkien työtä. Mielestäni mikään ammatti ei ole huono, koska jokaista tarvitaan. Jokainen ihminen on arvokas ja yhdessä me pyöritämme tätä yhteiskuntaa. Työ itsessään on arvokasta myös yksilön terveydelle ja sitä kautta vähintään me kaikki edistämme terveyttä ja tienaamme myös verorahoja turvaamaan sairaaloiden ja terveyskeskusten toimintaa. Siksi en myöskään halua moittia verotusta, koska ymmärrän miksi se on olemassa. Ja olen siitä kiitollinen. Vaikka itse antaisinkin suuremmalla palkallani isomman panostuksen oman arkityöni lisäksi kansamme terveydelle, annan sen ilomielin. Kyllä tämä on minulle kutsumus ja koen ihmisten auttamisen tärkeäksi.

Koen kuitenkin myös oman vapaa-aikani ja perheeni minulle tärkeäksi. En haluaisi uhrata omaa elämääni muiden vuoksi kun eivät sitä muutkaan kansalaiset tee. Vaikka näen progressiivisen verotuksen ihan hyvänä ja ymmärrän, miksi täällä veroja maksetaan, pitäisi sitä kuitenkin mielestäni vähän edes keventää, jotta haittakorvauksista oikeasti jäisi jotain käteen ja jotta työ tuntuisi mielekkäältä. Vähintäänkin toivoisin, että lääkärien huippupalkoista puhuttaessa ja uutisoitaessa ihmiset osaisivat ottaa huomioon, millä hinnalla kyseinen palkka ansaitaan ja mitä siitä oikeasti käytännössä jää käteen. Toivoisin, että lääkäreitä (ja kaikkia ammattilaisia) osattaisiin arvostelun sijaan oikeasti arvostaa.

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Paluu oikean opiskelun pariin

Uusi jakso alkoi maanantaina. Tällä kertaa opiskelemme nesteitä ja elektrolyyttitasapainon säätelyä eli käytännössä luvassa on aika paljon nefrologiaa ja urologiaa, eli pääasiassa munuaisia ja virtsaa. Jakso otettiin nähdäkseni yleisesti vastaan ihan hyvillä mielin kurssimme keskuudessa; onhan se kiva päästä vihdoin opiskelemaan jotain oikeaa lääketiedettä ja fysiologiaa sekä anatomiaa kahden viimeisen hieman-liian-humanistisen/yleistietoa sisältävän jakson jälkeen. Keväällä kun siis nautimme Vanhenemisjakson leppoisuudesta ja syksyn ensimmäisellä Ennaltaehkäisyjaksolla lähinnä pyörittelimme peukaloitamme tekemisen puutteessa ja silmiämme kun tehtävänä oli laatia ihan lääkärin tutkinnosta irralliselta vaikuttavia kansanterveysohjelmia.

Ainakin itse kaivoin hyvin ilahtuneena kirjahyllystä anatomian kirjan ja rupesin piirtelemään nefroneita vihkoon kun ensimmäisen tutoristunnon jälkeen oppimistavoitteina oli luvassa virtsateiden anatomia ja munuaisten toiminta. Myöskin vanhempien kurssien varoitukset ja valitukset jakson raskaudesta totesin heti alkuun ihan aiheellisiksi. Tälläkin viikolla olen suorittanut kouluhommien ohella itsenäistä opiskelua varmaan lähemmäs 15 tuntia ja paljon olisi vielä tekemättä. Onneksi (?) sentään tähän hätään iski myös jonkinlainen syysflunssa niin sitä opiskeluaikaa näyttäisi jopa löytyvän kun ei jumppaamaankaan pääse.




Viikonloppuna onneksi en ollut vielä kipeä, joten pääsin nauttimaan ihanan aurinkoisesta (vaikkakin kirpeän syksyisestä) säästä. Kävimme mieheni kanssa Seitsemisen kansallispuistossa vaeltamassa noin 18 kilometrin mittaisen Seitakierroksen lenkin. Luontokuvauskärpänen puraisi ja onnistuin napsimaan runsaasti otoksia tätäkin blogia kaunistamaan.

Tentin jälkeinen viikonloppu on aina ihanaa aikaa, kun uusi jakso ei ole vielä alkanut, eikä mitään kouluhommia ole odottamassa tekijäänsä. Saa siis vain nauttia vapaudesta ja omasta ajasta. (Oikeasti keskivertolääkisopiskelijalla varmaan on jokseenkin koko ajan syvärit kesken ja odottamassa tekijäänsä, joten vapaus saattaakin olla vain illuusio.) Noina vapaina viikonloppuina tavoittaa hetkellisesti sen ihanan tunteen kun on vasta valmistunut ja oikeissa töissä ja sitten sitä tajuaakin työpäivän jälkeen, että edessä on oikeasti vapaata aikaa, kun mitkään kouluhommat eivät ole odottamassa kotona. Opiskelijana sitä niin tottuu ajatukseen, että koskaan ei oikeasti ole vapaalla ja jokainen lorvimishetki on vain hukattua itseopiskeluaikaa.




Nyt uuden jakson alettua sitä on taas jotenkin hukassa. On todella hupaisaa, että vielä kolmannella vuosikurssilla sitä voi vieläkin kestää aika kauan päästä opiskelun rytmiin ja tajuta, mistä oikein kannattaisi tietoa lukea ja mitä opiskelumetodeja käyttää. Omat tavoitteet opiskelun suhteen ovat aina jotenkin liian korkealla ja rimat alitetaan lopulta rymisten. Nytkin olen tuhlannut niin monta tuntia itseopiskeluun, etenkin anatomian kanssa, koska lähdin typeryyksissäni selvittelemään asioita ihan liian tarkkaan ja huolella. Totuus kuitenkin on, että jos haluaa esimerkiksi tutorit saada määräajassa valmiiksi, on tehtävä vain välttämättömät hommat, eikä ole varaa syventyä aiheeseen yhtään sen enempää. Harmillista. Mutta kai sitä joskus ehtii lukea sitten lisää. Ehkä taas joululomalla?

Ilokseni kuitenkin huomasin, miten kannattavaa oli opiskella esimerkiksi luentoaihetta itsenäisesti ensin kotona (koska samainen aihe tuli meille tutorkeissin oppimistavoitteeksi), koska luennolla istumista voi silloin kutsua jopa oppimiseksi. On paljon helpompaa esittää kysymyksiä luennoitsijalle ja pysyä kärryillä suhteellisen nopeatempoisessa diojen vaihtumisessa kun itse tietää aiheesta jo jotakin. Tämä ei nyt tietenkään ole mikään uusi juttu, mutta aina se vaan jaksaa yllättää. Aion pyrkiä myös jatkossa selvittelemään asioita ensin itse kotona ja sitten vasta menemään kyseisen aiheen luennolle. (Ikään kuin siihen oikeasti olisi jatkossa aikaa...)






Toki tässä jaksossa on tähän mennessä ollut myös hyvin onnistuneita luentoja. Hyvän luennoitsijan merkitys on oikeasti todella suuri. Miten mukavaa opiskelu onkin kun luennoitsija osaa kertoa aiheesta mielenkiintoisesti! Toivottavasti samanlainen meno jatkuu myös loppujakson ajan.

Toivon myös, että nämä ensimmäiset tutorkeissit ja niiden laajahkot oppimistavoitteet olivat vain poikkeusta ja työmäärä helpottuu jakson edetessä. En nimittäin tiedä, miten tästä flunssasta toivuttuani pystyn panostamaan opiskeluun kun kaikkea muutakin pitäisi tehdä. Onhan ihan oikea-oikea vapaa-aikakin tärkeää. Ei koko ajan mielessä voi pyöritellä nefroneita ja glomerulusfiltraatioita, kyllä joskus pitää voida laittaa aivot narikkaankin.

Syksy näyttäisi kuitenkin tarjoavan melko runsaastikin muuta ajateltavaa opiskelujen sijaan. Olen nimittäin taas fuksivuoden lailla onnistunut hankkimaan itselleni erinäisiä hommia sekä kandiseuramme, kursimme että teatterikerhomme tiimoilta ja ne varmasti tulevat pitämään minut melko kiireisenä ainakin koko loppuvuoden. Toisaalta olen taas erakoitusmis-kakkosvuoden jälkeen löytänyt uutta innostusta osallistua ja järjestää tapahtumia, ja todennut, että vapaaehtoistyöt ovatkin ihan kivaa ajanvietettä. Noh, katsotaan kauanko tämä innostus jaksaa kantaa. Voi olla, että kohta sitä iltojen pimetessä haluaa vaan kääriytyä oman sohvan nurkkaan teekuppi kädessä katselemaan esimerkiksi Ensitreffejä alttarilla.

lauantai 16. syyskuuta 2017

Erikoisalani 2017

Jo ennen lääkistä olin miettinyt mille erikoisalalle haluaisin. Olin päättänyt, että jos joskus minusta sittenkin tulisi lääkäri, erikoistuisin gynekologiaan. Lääkiksen alettua lempierikoisala on jo monta kertaa muuttunut, mutta kiinnostus on kuitenkin säilynyt operatiivisia aloja kohtaan.

Erikoisalahaaveet eivät lääkiksen perusopintojen aikana ole varmasti monelle kovinkaan ajankohtaisia, eivätkä edes realistisia kun ei kokemusta ole juuri yhtään mistään. Omalla kohdallani tietysti muutaman vuoden sairaanhoitajuus taustalla on auttanut tässäkin. Sairaanhoitajana ajauduin kirurgian puolelle, vaikka ihan yhtä hyvin esimerkiksi sisätaudit tai naistentaudit olisivat entisessä kotikaupungissani voineet olla se, mihin päädyn töihin.

Opiskelujeni aikana silloin en preferoinut mitään erikoisalaa yli muiden, vaan lähinnä taas ajauduin jonnekin muiden mielipiteiden ohjaamana. Ensimmäisessä sairaalaharjoittelussani nimittäin ohjaajani sanoi, että minusta voisi tulla kirurginen hoitaja. Sinne ensimmäiseen harjoittelupaikkaan päädyin sitten myös kesätöihin siksi ja tuleviksi kesiksi, ja myös valmistumiseni jälkeen töihin. Sisätaudeilla harjoittelu oli myös ihan mukavaa ja tykkäsin kovasti monipuolisesta lääkehoidosta ja kaikista kummallisista infektiotaudeista. EKG:n tulkinta ja sydäntautiset potilaat olivat mielenkiintoisia ja teho-osastolla työskentelyä pidin joskus tulevaisuuden haaveenani.

Kirurgia kuitenkin vei mukanaan ja myös Tampereelle muuttaessani halusin ehdottomasti työskennellä nimenomaan kirurgian parissa. Kirurgisena hoitajana pidin siitä, että potilaat "parantuvat" hoidon myötä. Sisätautien pitkäpiimäinen pohdiskelu ja hidas lääkkeiden säätö ja niiden vaikutusten seuranta tuntuu tällä hetkellä omalle jokseenkin äkkipikaiselle ja kärsimättömälle luonteelleni sopimattomalta. Sen sijaan olen todennut nauttivani suuresti kaikenlaisista toimenpiteistä, haavojen mekaanisesta puhdistamisesta ja erilaisten haavojen sitomisratkaisujen kehittelystä.

Pidän siitä, että potilaat kuntoutuvat suhteellisen nopeasti erilaisten leikkausten jälkeen ja että lähes joka päivä vointi kohenee silminnähden. Pidän rutiineista ja siitä, että tietyn leikkauksen läpikäyneitä potilaita oppii ohjaamaan ja neuvomaan potilaslähtöisesti. Kun on nähnyt monta samanlaisesta leikkauksesta toipuvaa, osaa kertoa potilaallekin, miten kuntoutuminen yleensä etenee ja mitä on odotettavissa.

Sairaanhoitajana opin tykkäämään kanyloinnista. Koska anestesialääkäri on yleensä se, joka kutsutaan paikalle laittamaan kanyyli, jos se ei hoitohenkilökunnalta onnistu hankalien tai puhkeavien verisuonten vuoksi, ajattelin myös jossain vaiheessa haluavani anestesialääkäriksi. Tällä hetkellä anestesialääkärihaaveet ovat jokseenkin jääneet taka-alalle ja nyt haaveenani on lähinnä kirurgia erikoisalana.

Kirurgia on kuitenkin haasteellinen erikoisala. Se ainakin tällä hetkellä vaatii aika paljoa päivystystyötä, mikä ei ehkä tulevaisuudessa ole esimerkiksi perheenäidille kovin optimaalinen ratkaisu. Lisäksi kirurgia on hyvin suosittu erikoisala ja sinne voi olla vaikea päästä erikoistumaan tai ylipäätään töihin. Nyt jo pelottaa tuleva mahdollinen työttömyys, kun lääkäreitä koulutetaan liikaa ja ulkomailta on jatkuva virta lisätyövoimaa lääketieteen saralle. Lisäksi parantuneet tutkimus- ja hoitomenetelmät vievät pohjaa kirurgisen leikkaushoidon tarpeelta. Robotit korvaavat lääkäreiden käsiä ja lopulta varmaan leikkaajia ei enää edes tarvita.

Lääkäriliiton internet -sivuilla on tietoa erikoistumisesta ja erilaisista erikoisaloista. Tutkin erikoisalani -vaalikoneen avulla minulle sopivimpia aloja ja tällainen on tämänhetkinen tulos:

Parhaiten sopivat:
1. Keuhkosairaudet ja allergologia
2. Suu- ja leukakirurgia
3. Korva-, nenä- ja kurkkutaudit

Huonoiten sopivat:
1. Terveydenhuolto
2. Infektiosairaudet
3. Kliininen kemia

Onneksi top 3:ssa sentään on operatiivisen alan erikoisaloja, mutta en voi kyllä sanoa keuhkosairauksien kiinnostavan erityisesti. Vaalikoneessa kuitenkin koin erittäin tärkeäksi, että tulevaisuudessa alalla on töitä ja että sinne pääsee helposti erikoistumaan. Siksi siis varmastikin sain ykkösvaihtoehdoksi keuhkosairaudet, jolla on suurin pula erikoislääkäreistä (ainakin tulevaisuudessa kun nykyiset jäävät eläkkeelle).

Korva- nenä- ja kurkkutaudit olivat jokseenkin yllättävä vaihtoehto, koska en ole koskaan ajatellut sitä varsinaisena vaihtoehtona itselleni. Tosin KNK tarjoaa paljon toimenpiteitä ja ehkä pienemmillä päivystyspakotuksilla kuin muut operatiiviset alat, koska toimenpiteitä pääsee tekemään paljon jo itse poliklinikkavastaanotolla.

En tiedä, mitä "terveydenhuolto" tässä vaalikoneessa tarkoittaa, koska toivon ainakin sopivani terveydenhuoltoalalle kun sinnehän tässä jokainen meistä kuitenkin valmistuu :)

Ajattelin kirjoitella näistä erikoisalahaaveista opintojeni edetessä, koska on mielenkiintoista nähdä, miten mielipiteet muuttuvat kun saa kokemusta sekä niiltä itseään kiinnostavilta aloilta että niiltä, joista ei vielä tiedä paljoakaan. Onneksi kaikki tiet ovat vielä auki, eikä päätöksiä erikoistumisesta tarvitse tehdä vielä vuosiin. Yritän pitää mielen avoimena ja säilyttää hyvän asenteen myös kaikkia niitä erikoisaloja kohtaan, jotka eivät (vielä) kiinnostakaan.




torstai 7. syyskuuta 2017

Ennaltaehkäisy -jakso

En tiedä, olenko paljoakaan tullut vielä kirjoitelleeksi kolmannen vuoden sujumisesta muuta kuin ruotsin osalta. Ruotsi nyt on varmaan tällä hetkellä kuitenkin sellainen eniten tunteita herättävä asia. Mutta on elämässäni meneillään paljon muutakin kuin ruotsin opiskelu tai mieleen palauttelu!

Kolmosen ensimmäinen jakso on Ennaltaehkäisy, kuten varmaan aiemmin kerroinkin. Odotin jaksolta nimen perusteella jotenkin paljon enemmän. Odotin ensinnäkin, että rokoteasioita käsiteltäisiin monella luennolla, koska ne ovat se asia, joka ensimmäisenä itselleni ainakin tulee ennaltaehkäisystä mieleen. Rokotteet ovat myös sellainen asia, johon lääkärinä varmaan törmää usein. Perusterveydenhuollon lääkärit kun tekevät esimerkiksi neuvolavastaanottoa, jolloin rokoteasiat ovat erittäinkin ajankohtaisia pieniä lapsia hoitaessa. Rokotteet ovat myös jatkuvasti sellainen kuuma puheenaihe, että on erittäin hyödyllistä lääkärinä osata kertoa puolueettomia faktoja ja myös ymmärtää miksi jotkut ihmiset vastustavat rokotteita. Yleensähän vastustus johtuu tietämättömyydestä ja silloin tarvitaan ammattilaista, joka osaa vastata vanhempien mieltä askarruttaviin kysymyksiin.

Rokotteet ovat kuitenkin olleet hyvin pieni (jokseenkin tarpeellinen ja minullekin aika uutta oppia sisältävä) kokonaisuus jakson alkupuolella. Niitä käsiteltiin yhdellä luennolla ja yhdessä tutorkeississä. Onneksi sentään sen verran. Sen sijaan tämä jakso on ollut aika paljon sellaista liibalaaba -asiaa, jonka "opiskeluun" en itse ainakaan olisi tarvinnut tutortavoitteita tai luentoja. Pidän liibalaaba -asioina sellaisia "oppeja", jotka ovat itsestäänselvyyksiä ihmisille, joilla on minkäänlaista koulutusta tai yleistietoa tai elämänkokemusta. Tai no, ehkä monet asiat ovat itsestäänselvyyksiä minulle siksi, että olen terveydenhuoltoalalla ollut jo jonkin aikaa...

Monet jakson sisältämät teemat ovat meille myös jo tähänastisten opintojen aikana tulleet tutuiksi. Tiedämme, mitä kuuluu ravintosuosituksiin tai miten liikunta edistää terveyttä, tiedämme tupakoinnin ja alkoholin terveyshaitoista, osaamme puhua potilaalle kuin ihmiselle ja varmasti jokainen järkevä ymmärtää, että sairauksien kustannukset pienenevät, jos koko sairauksien synty ehkäistään. Lisäksi sellaiset asiat, joita nyt ehkä opiskelemme koulujen terveystarkastuksien sisällöistä tai rokoteohjelmasta, eivät varmasti jää päähämme pysyvästi, vaan ne pitää tarpeen tullen sitten tarkistaa.

On tässä jaksossa kyllä toisaalta ollut tosi paljon hyödyllistäkin sisältöä. Parhaana tähän asti olen kokenut gynekologin pitämän ryhmätyön, jossa harjoittelimme gynekologisen statuksen tekoa (eli potilaan tutkimista) sekä papa -näytteen ottoa. Harjoituskappaleina olivat tietysti fantomit eli "mallinuket" tai tässä tapauksessa pelkkä naisen alapään malli. Harjoitustyössä kuitenkin pääsi tekemään jotain konkreettista ja toisaalta sen pitäjä oli ihan huippuopettaja! Jos koko lääkis olisi tällaista, olisin varmaan opiskelusta paljon enemmän innoissani. Ryhmätyö oli integroitu tähän jaksoon varmasti siksi, että papa-seulonnat kuuluvat yhteen erittäin onnistuneista hankkeista syöpien ehkäisyssä. Suomessa seulotaan myös rintasyöpiä, mutta ehkä mammografian ottamisen harjoittelu ei ole ihan samanlaista lääkärihommaa tai edes tarpeellinen taito yleislääkärin osata kuin papa-koe.

Toinen harjoitustyö, jolla olisi ollut edellytyksiä olla todella hyvä ja opettavainen, mutta joka toteutuksen ja ohjauksen puutteellisuudessaan osoittautui täysin turhaksi farssiksi, oli terveystarkastus -työ. Toteutimme terveystarkastukset kolmen ryhmissä niin, että oman kurssikaverin lisäksi ryhmään kuului yksi terveydenhoitajaopiskelija. Meidän tulevien lääkärien oli suoritettava terveystarkastus terveydenhoitajaopiskelijalle ja sen perusteella laadittava nuorison terveystodistus tai ajokorttitodistus. Terveydenhoitajaopiskelija taas suoritti terveystarkastuksen (johon kuului lähinnä elintavoista keskustelua ja neuvontaa) toiselle lääkisopiskelijalle. Terveydenhoitajaopiskelija meidän ryhmässä oli jo ihan ammattilainen ja se osa harjoituksesta meni todella hyvin. Minulle taas "lääkärinä" tilanne oli täysin vieras, ajokorttitodistus -lomake ihan outo ja kumpikaan meistä lääkisopiskelijoista ei oikein edes tiennyt, mitä olisi pitänyt tutkia. Koin, ettemme saaneet edeltävästi tarpeeksi ohjeistusta sen suhteen, mitä terveystarkastukseen lopulta kuuluu. Ajattelin, että saisimme jotkut ohjeet ennen harjoitustyötä, mutta sellaisia ei tullut. Siinä sitten vastaanottotilanteessa tahkoamaan lomakkeen kääntöpuolella olevia vaatimuksia näkökentästä ja kontrastieroista...

Vaikka harjoitustyö sinänsä oli mielestäni totaalisen huono, koska ilman ohjeistusta toimiessani tein todennäköisesti ihan väärät testit kun muka tutkin näkökenttiä tai kuuloa, oli se kuitenkin opettavainen. Tilanne sai minut pohtimaan sitä, miten varmasti lääkärinä vastaan tulee useinkin tilanteita, joissa ei ole ihan varma miten pitäisi toimia. Lääkärin todistuksia tarvitaan vähän kaikkeen ja todennäköisesti potilaat tulevat pyytämään sellaisia lomakkeita ja lausuntoja, joista et ole koskaan kuullutkaan. Uskon, että epävarmuuden sietokyky on lääkärin työssä ihan oleellinen juttu. Myös luovuutta ja tiedonhakukykyjä tullaan tarvitsemaan.

Se onkin ehkä yksi asia, joka perustavanlaatuisesti erottaa sekä lääketieteen opinnot että lääkärintyön sairaanhoitajan opinnoista ja työstä. Epävarmuus. Sairaanhoitajana olen tottunut siihen, että koskaan ei joudu tekemään päätöksiä yksin. Aika harvoin perustavanlaatuisia päätöksiä edes joutuu tekemään, koska aina voi kysyä lääkäriltä. Loppukädessä vastuu on lääkärillä. Toimenpiteissäkin ne kaikkein hankalimmat ja pelottavimmat voi jättää lääkärille. Hoidossa voi mukaan pyytää kollegan tueksi ja neuvomaan. Harjoittelut ovat hyvin ohjattuja ja ohjeistettuja. Sairaanhoitajan opinnoissa kaikessa on opettaja mukana melkein kädestäpitäen neuvomassa. Asioita ei joudu tekemään yksin ennen kuin ne osaa ja itse luottaa omaan osaamiseensa. Lääkärinä taas olet hyvin usein yksin. Yksin ja vastuussa. Lääkärin pitää vain selviytyä monenlaisista tilanteista, vaikka ne olisivat ihan outoja ja uusia. Tietysti konsultaatiomahdollisuudet ovat olemassa, mutta lähin kollega saattaa olla kymmenien tai satojen kilometrien päässä, riippuen työpaikastasi.

Omat kokemukseni hoitajan työstä ovat tietysti lähinnä vain vuodeosastoilta isoista sairaaloista, joten varmasti hoitajatkin joutuvat tekemään yksinäistä ja vastuullista työtä esimerkiksi vastaanotoilla. Ja tietysti sairaanhoitajan työ on omalla tavallaan hyvin vastuullista. En tarkoita millään lailla vähätellä sitä. Tietyt erot kuitenkin väkisinkin pohdituttavat ja laittavat miettimään miten "helppoa" elämä on hoitajan ollut. Koen myös, että sairaanhoitajien koulutus on monella tapaa parempaa kuin lääkärien. Varmasti erot johtuvat myös siitä, että sairaanhoitajat ovat opiskelleet ihan lähimenneisyydessä ammattiopistossa ja lääkärikoulutus on ollut aina yliopistotasoista. Ammattiin tähtäävät koulutukset kun tuppaavat perustumaan enemmän käytännön osaamiseen ja yliopisto-opetus on ollut perinteisesti luentopohjaista.

En koe siis tässä Ennaltaehkäisy -jaksossa oppineeni ihan kamalasti uutta asiaa. Siksi tenttiin valmistautuminen tuleekin varmaan olemaan hankalaa. Jo jakson aluksi meitä peloteltiin, että tentti on mennyt aiemmilla vuosikursseilla aina todella huonosti ja että jakso kannattaa ottaa tosissaan. En tiedä onko tentissä sitten kysytty todella spesifejä lakiasioita tai täytynyt luetella rokoteohjelman rokotteet ja niiden antoajat, koska muuten en kokisi jakson sisältöä kamalan hankalaksi. Asiaan voi tietysti myös vaikuttaa muun muassa se, että olen jo opiskellut aika paljon ennaltaehkäisystä terveydenhuollossa ja esimerkiksi oma AMK:n opinnäytetyöni käsitteli tämän jakson tärkeitä teemoja: motivoivaa haastattelua ja elämäntapojen parannuksen muutosvaiheita.

lauantai 2. syyskuuta 2017

Opetuskritiikki jatkukoon!

Perjantain ruotsintunnilla tuli melkein paha mieli ja katumus siitä, että olin ollut niin ärsyyntynyt kyseisen kielen opiskeluun ja opetukseen ja vieläpä purkanut ärsytystäni aika kovin sanoin täällä blogitekstin muodossa. Perjantainen ruotsintunti oli nimittäin ihan mukava.

Näin ne mielipiteet ja olotilat vain vaihtelevat päivästä toiseen ja ovat hyvin alttiita sille, millainen mieliala ylipäätään on vallitsemassa. Olin hyvin stressaantunut ja koin hukkuvani kouluhommiin (ja muihinkin) kun ruotsi oikein kunnolla ärsytti. Kun kaikki hommat oli saanut kunnialla pois alta, oli aikaa keskittyä myös ruotsiin eri tavalla.

Totesin myös meidän ruotsinopettajan olevan ihan hyvä. Ainakin tähän lääkisruotsin opetukseen, koska hän nimenomaan yrittää keskittyä niihin asioihin, jotka ovat meidän uramme kannalta tärkeitä. Eli ei esimerkiksi varsinaisen kieliopin opettamiseen. En nyt kuitenkaan voi pyörtää puheitani täysin, koska on ruotsissa silti jotain mätää.

Nimittäin ryhmäkoot. Ja ylipäänsä ryhmät. Meillä oli viimeksi läksynä lukea Karolinska instituutin TBL -opetuksesta. TBL (team-based learning) on vähän niin kuin meillä käytössä oleva PBL, mutta ryhmät ovat isompia. Ilmeisesti TBL:ssä pointtina on se, että opiskelijat opiskelevat ennalta jonkin tietyn aiheen ja sitten sen pohjalta etsivät ryhmissä vastausta johonkin ongelmaan. Kaiketi ryhmien on sitten tarkoitus opettaa toisiaan kun ovat jonkinlaiseen konsensukseen päässeet ja esitelmän kyhänneet kasaan. Kotiläksyartikkelissamme joku haastatelluista ruotsalaisista opiskelijoista oli maininnut miten tärkeää on, että ryhmät ovat toimivia. Että kaikki ovat vähän niin kuin samalla tasolla.

Sama pätee ruotsin opiskeluun. Olisi tärkeää, että ryhmät olisivat toimivia ja opiskelijat samalla tasolla toistensa kanssa. Muussa opetuksessamme kaikki tuntuvat olevan jokseenkin samalla tasolla tiedoissaan ja älykkyydessään, koska olemmehan tietysti kaikki tosi fiksuja jne. Noh, ehkä ennemminkin olemme kaikki jollakin tapaa lukuihmisiä ja tottuneet opiskelemaan ahkerasti. Kielitaidossa kuitenkin tasot vaihtelevat todella paljon. Voin kuvitella, että alueella, jossa suomenruotsalaisia on hyvin vähän ruotsin osaaminen ei tunnu mitenkään tärkeältä, eikä kielen opiskeluun silloin varmaan tule kovin paljoa panostettuakaan. Itse olen kuitenkin osittain ruotsinkieliseltä alueelta kotoisin, ja myöskin aina ollut hyvä kielissä.

Oma osaamiseni on siis melko korkealla tasolla ja koen pärjääväni ruotsin kanssa ihan hyvin. Sanavarasto on hakusessa, mutta kyllä se karttuu hyvin nopeaan tahtiin kun kieltä vain käyttää. En myöskään ole törmännyt mihinkään kovin suuriin kielioppiongelmiin, vaikka lauserakenteet eivät ihan tuoreessa muistissa olekaan. Meidän ruotsin ryhmässämme kuitenkin on yli kaksikymmentä opiskelijaa, joista kaikki ovat vähän eri tasolla kielitaitonsa kanssa. (Iso) osa ei edes ole kirjoittanut ruotsia ylioppilaskirjoituksissa, kun on tietysti panostanut lukiossa lääkistä varten tarvittuihin luonnontieteisiin. Minä sen sijaan olin hakoteillä vielä lukiossa ja luulin olevani enemmän humanisti kuin kova tiedenainen. Omasta ylioppilastodistuksestani löytyykin arvosanat kolmesta kielestä äidinkielen lisäksi, sekä psykologiaa ja terveystietoa. Fysiikka ja kemia pääsivät todistukseen vasta pääsykoekeväänä kun kävin ne sinne täydentämässä.

On siis ihan ymmärrettävää, etteivät kaikki meidän ryhmässämme ole ihan yhtä hyvin kärryillä kun opettaja kertoo ohjeita ruotsiksi ja kun meidän täytyy keskustella esimerkiksi onnettomuustilanteesta sujuvasti lääketieteellisiä termejä käyttäen. Koen sen hyvin epäreiluksi. En niinkään omalta kannaltani, koska kertaus on tietysti aina hyödyllistä. Koen, että on epäreilua, että ne ihmiset, joilla on vaikeuksia ruotsin kanssa, joutuvat jakamaan oppituntinsa minunlaisteni kieli-ihmisten kanssa. (Enkä tosiaan tarkoita tätä tekstiä minään omakehuna.)

Olisi paljon reilumpaa ja ehkä hyödyllisempää, jos meidät opiskelijat jaettaisiin esimerkiksi ruotsin kielitasotestin mukaan ryhmiin. Ne, joiden taidot ovat enemmän ruosteessa, pitäisi sijoittaa pienempiin ryhmiin, joissa opettajalla olisi aikaa ja resursseja neuvoa tarkemmin ja opiskelutahtia voisi ehkä hidastaa, jotta ehdittäisiin käydä ihan perusasioita läpi. Lähiopetusta voisi olla jopa vähemmän niillä, jotka suoriutuvat esimerkiksi ruotsin tekstien kirjoituksesta suhteellisen kivuttomassa ajassa... En itse ainakaan panisi pahitteeksi, jos voisin suorittaa enemmän ruotsia itsenäisesti ja istua vähemmän yliopistolla muka pakollisilla ruotsin tunneilla.

Ylipäätään lääkisopetuksen ryhmäkoot ovat alkaneet enenevissä määrin huolestuttaa minua. Ruotsi on vain yksi osa-alue tästä. Nyt kun klinikka alkaa häämöttää (ai missä muka?), ovat isot opiskelijaryhmämme alkaneet lähinnä ahdistaa. Ei sillä, että olisin aiemminkaan esimerkiksi kliinisiä taitoja opiskellessani arvostanut sitä, että pitää jakaa yhden opettajan kädestä-pitäen-ohjausaika noin kymmenen kurssikaverini kanssa. Mutta saadaanko me tulevat lääkärit oikeasti edes opetella tarpeellisia taitoja tarpeeksi? Ehtiikö kukaan oikeasti katsomaan, että teemme asiat oikein, kun vahdittavana on kymmenen muuta ihmistä? Jos ryhmäkoot vain kasvavat ja opettajaresurssit pysyvät samana, on tulevaisuus aika surkea. En itse ainakaan haluaisi vain arvailla, miten jotkut jutut kuuluu tehdä, kun on päässyt vain vähän vilkuilemaan opiskelijakollegan olan takaa tai katselemaan kun joku toinen innokas pääsee tekemään toimenpiteitä, joita oikeasti kaikkien pitäisi harjoitella. Millaisia lääkäreitä tulee opiskelijoista, jotka pääsevät tutkimaan ja haastattelemaan potilaita aina vain parin kanssa? Oikeassa elämässä hommat tulee kuitenkin hoitaa itsenäisesti.

Tämän syksyn teema näissä kirjoituksissa taitaakin olla jonkinlainen kannanotto yksityiskohtiin (tai oikeastaan aika laajankin skaalan asioihin), jotka opetuksessamme ovat pielessä. Noh, ehkä se syksyn mittaa helpottaa ja alan nähdä myös hyviä puolia :)
Onhan niitä tietysti! Paljonkin!
Enemmän niistä sitten tuonempana...