Ruotsiärsytys

Ennaltaehkäisyä on opiskeltu nyt jo melkein kaksi viikkoa. Kolme vielä edessä. Ennaltaehkäisyn lisäksi puolella meidän kurssista on alkanut ruotsi. Pöydälläni komeileekin kirja Svenska för läkare ja kaksi muinaisjäänne-sanakirjaa, jotka lainasin kirjastosta kun sellaiset oli pakko viimeisimmälle ruotsin tunnille varata mukaan. Sanakirjat haisevat vanhalle painovuosi näyttäisi olevan 1971. Aion todellakin palauttaa ne piakkoin.

Ruotsin opiskelu ärsyttää jollakin tapaa nyt todella paljon. En koe, että opetus on varsinaisesti kamalan hyvää, ja lähinnä noiden sanakirjojen käyttöpakko vei ärsytykseni ihan uudelle tasolle. Minulla oli joskus sellainen pieni, taskukokoinen ruotsin sanakirja, mutta hankkiuduin siitä eroon pari vuotta sitten koska kuka muka nykypäivänä käyttää mitään painettua sanakirjaa kun kaikki tieto on netissä? Lisäksi meillä on käytössä MOT-sanakirjapalvelu sähköisenä yliopiston puolesta. Miksi ihmeessä siis pitää tunnille raahata painettu sanakirja??? Perusteluna tälle oli se, että meidän pitää osata käyttää sanakirjaa. Mutta hei haloo, kuka muka ei osaa? Ja miksi pitää testata opiskelijoiden taitoja asiassa, jolla ei nykypäivänä ole enää minkäänlaista merkitystä?

On todella rasittavaa kun asioita tehdään vain tekemisen vuoksi, eikä todellakaan mietitä syitä tehdä jotain. Jos opetussuunnitelma on peräisin jostain 90 -luvulta niin eikö olisi aika jo päivittää sitä? Mielestäni meillä lääkiksessä ainakin yritetään koko ajan kehittää opetusta muun muassa opiskelijoiden jaksopalautteiden perusteella, mutta kuulin jostain, ettei kielikeskus (joka meille ruotsin opetusta tarjoaa) edes ota palautetta vastaan. Jos tämä oikeasti on tilanne, niin siinä kyllä niin sanotusti lyödään kirvestä omaan nilkkaan. Toki eri kielten opiskelun pakollisuus tutkinnoissa varmaan takaa kielten kurssien opiskelijamäärät ja opetustarpeen jatkossakin, mutta vieroksun todellakin tuollaista kehitysvastaisuutta nykyaikana.

Ei ruotsin opiskelu kaiketi muilta osin niin kovin vanhanaikaista olekaan, mutta sanakirjaärsytys vain heittää nyt varjonsa kaikkeen muuhunkin ruotsiin liittyvään. Melkoista ärsytystä herättävät myös kotitehtävät. Näin 29 -vuotiaana en ehkä odottanut joutuvani enää "läksyjä" tekemään, korkeintaan ehkä auttamaan omaa lastani läksyissään joskus. Mutta niin vain kävi, että kahdesti viikossa saan nyt ruotsinläksyjä kotiin tehtäväksi. Tietysti myös lääkiksen tutoreiden (eli sen pbl:n) oppimistavoitteet voi mieltää läksyiksi, mutta ne sentään yleensä liittyvät lääketieteeseen ja ovat siksi mielekkäitä. Ruotsin osaltakin tietysti meille yritetään opettaa juuri niitä juttuja, jotka ovat tulevassa ammatissamme tärkeitä, mutten silti koe välttämättä tarvitsevani niitä asioita tai edes muistavani niitä enää siinä vaiheessa kun joskus urallani ruotsia tarvitsisin.

Turhautumiseen vaikuttaa varmaan myös se, että koen ruotsin opiskelun jotekin todella vaikeaksi. En oikein tiedä mitä minun kuuluisi varsinaisesti tässä kurssissa oppia, koska osaan jo ruotsia. Olen opiskellut sitä yläasteella ja lukiossa. Näistä opinnoista tietysti on jo yli 10 vuotta aikaa, joten varmasti paljon on päässyt unohtumaan. Olen kuitenkin opiskellut sitä myös Helsingin yliopistossa biologiaa opiskellessani ja ammattikorkeakoulussa, joissa yhteensä kaksi virkamiesruotsia on jo suoritettu. Olen myös käyttänyt ruotsia sekä työelämässä että vapaa-ajalla elämäni varrella. Vaihtelevalla menestyksellä, myönnettäköön. Mutta mitään varsinaisia kokonaisuuksia, joita minun tarvitsisi opiskella, en osaa nimetä.

Ruotsin tunnit ovatkin siis vain jonkin uinuvassa olevan kielitaidon herättelyä ja ehkä parhammillaan vanhan kertausta. Kertaus on kuitenkin myös hankalaa, kun ei oikein tiedä, mistä ottaa kiinni. Ruotsin kielitaito on tällä hetkellä jossain niin syvällä selkärangassa, että on vaikeaa hahmottaa omaa osaamistaan tai osaamattomuuttaan. Se on jokseenkin automaattista. Osaan mielestäni kirjoittaa ruotsia kieliopillisesti oikein, ainakin suurimmaksi osaksi. En kuitenkaan ole varma kaikista fraaseista ja lauserakenteista, mutta niitä on hankala mistään sanakirjasta tarkastaa... En kuitenkaan jaksaisi lähteä opiskelemaan koko kielioppia uusiksi, koska suurin osa siitä on ihan tuttua asiaa. Sanasto-osaamisessakin on paljon parantamisen varaa, mutta termien ulkoa opettelukin tuntuu turhalta, kun tiedän ne pian unohtavani kuitenkin.

Ruotsin opiskelu on minulle siis ehkä vähän niin kuin joutuisi opettelemaan kävelemään uudelleen. Kävelytaito on jo automatisoitunut ja harva osaa oikeasti selittää mitä kävellessä tapahtuu. Nyt pitäisi kuitenkin osata nimetä lauseen rakenteita ja prepositioita, vähän kuin joutuisi kävelyssä selittämään mikä lihas on työssä milloinkin ja miksi. Ja ehkä se kävely on ollut vähän vääränlaista ja kompuroivaa, mutta hyvin on pärjätty tähänkin asti.

Ruotsin osaamista voi varmaan verrata myös vaikkapa hiillokseen, josta saa vielä hienon roihun aikaiseksi kun vähän lisää puita pesään. Ehkä se ruotsin taitokin leimahtaa pian kauniiksi liekeiksi ja lämmittää tulevana talvena.

Kolmosen ensimmäinen koulupäivä

Kolmosvuosi on alkanut vauhdikkaasti. Ensimmäisenä päivänä eli eilen meillä oli ihanan vapaa aamupäivä, kun kouluun täytyi raahautua vasta klo 12:ksi. Ehdin siis hyvin käydä salilla muka kuntoilemassa (kuitenkaan saamatta aikaan muuta kuin turhautumista kun ei vaan innosta) ennen koulupäivän alkua.

Oli ihanaa nähdä kaikkia kurssikavereita kesän (vaikkakin tosi lyhyeltä tuntuneen sellaisen) jälkeen, vaihtaa kuulumisia ja palata arkeen kaikella tapaa. Ensimmäiset luennot olivat sellaista peruskamaa, kuten mitä ennaltaehkäisy nyt tarkoittaa ja miksi se on tärkeää. Jokaisen jakson aluksi on jonkinlainen johdantoluento, jolla käsitellään yleisiä asioita. Taas muistui mieleen, miten luennot eivät ole minun juttuni. Keskittymiskykyni luennolla istuessa on noin 20 minuuttia, jonka jälkeen ajatus lähtee pakosti harhailemaan ja puolet asiasta menee ihan ohi.

Meille myös jaettiin aiheet ennaltaehkäisyprojekteihimme, jotka toteutetaan tutorryhmässä. Koko projektista ei kamalasti infottu etukäteen ja deadlinekin on jo alle kolmen viikon kuluttua. Tuntuu siis, että heti heitettiin altaan syvään päähän, eikä tästä jaksosta ainakaan työmäärällisesti vähällä tulla pääsemään. Projektissa siis joudumme ryhmittäin kehittelemään jonkinlaisen terveyden edistämisohjelman esimerkiksi jollekin väestöryhmälle, miettimään ohjelmaan aikataulut, rahoituksen ja toimeenpanijat sekä tietysti etsimään taustatietoa aiheeseen. Meidän ryhmällemme valikoitui TULE-vaivojen ehkäisy.

Oma tutorryhmämme on onneksi ihan huippu! Ensimmäinen tutoristunto oli jopa mukava, oli mielenkiintoista ja ihan hauskaakin keskustella rokoteasioista ensimmäisen tutorkeissin tiimoilta. Rokotteet ovat muuten yksi tämän jakson iso kokonaisuus, koska ovathan ne isossa roolissa vaarallisten tautien ehkäisyssä. Rokotevastaisuus on yksi asia, josta voisin kyllä ihan omankin postauksen kirjoittaa, koska en vaan voi sietää ihmisten typeryyttä tässä kohtaa. Millainen vanhempi haluaa altistaa oman lapsensa vaaraan? Miten itsekäs sitä voikaan olla, jos ei yhtään ajattele, että rokotuskattavuuden on oltava korkea, jotta myös esimerkiksi iäkkäämmät ja vastustuskyvyltään heikommat ihmiset ovat turvassa? Miten tyhmä täytyy oikeasti olla, jos uskoo enemmin provosoivia internetsivuja rokotteiden vaaroista kuin esimerkiksi vuosia opiskellutta ja työuraa tehnyttä terveydenhuollon ammattihenkilöä? ROKOTTAKAA LAPSENNE!

Eilinen päättyi kuitenkin ihan kepeissä ja riehakkaissakin tunnelmissa: nimittäin meidän kurssisitsit järjestettiin heti ensimmäisen koulupäivän iltana. Opiskelun ja opiskeluelämän makuun päästiinkin siis ihan kunnolla ja kolmosvuosi käynnistettiin mukavissa tunnelmissa. Sitsiemme kohokohtana oli ehkä fuksikurssille esittäytyminen. Fuksikurssi nimittäin vietti kakkosten kanssa tutustumisiltaa Amos -klubillamme kun me taas sitsasimme läheisissä kauppiksen kerhohuonetiloissa. Toivottavasti fuksipallerot eivät kamalasti pelästyneet sitsiasuisia ja -fiiliksisiä kolmosia :)

Meidän ensimmäinen koulupäivä oli myös fuksien ensimmäinen ja hupituutorryhmittäin koulun tiloja kiertelevät fuksit ja valkohaalariset kakkoset olivatkin ihmetyksen aihe koko päivän ajan. Fuksien luentoja tuli kurkittua luentosalin ikkunoista ja kävimme kaverini kanssa moikkaamassa "oman" huturyhmämme fukseja. Eli siis niitä fukseja, jotka kuuluvat siihen ryhmään, jonka hutuja minun viime vuotiset fuksini ovat. Sekavasti sanottuko? Nyt minä ja muut kurssikaverini olemme isohutuja. Vähän niin kuin isovanhempia ehkä...

Kivaa syksyä kaikille fukseille, missä ikinä opiskelettekaan! :)

Kolmosen kynnyksellä

Ensi maanantaina alkaa _kolmas_ (!!!) lukuvuoteni lääkiksessä.
Jotenkin on kamalan vaikeaa uskoa, että kaksi vuotta on kulunut niin lyhyessä hujauksessa. Mutta niinhän se toisaalta on, että vaikka taaperolle kaksi vuotta on kokonainen ihmisikä, niin mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin vuodet kiitävät ohi. Onneksi olen kuitenkin osannut nyt nauttia opiskeluajasta niin, ettei sen kuluminen tunnu yhtään surulliselta. Ennemminkin odotan tulevia vuosikursseja, "vanhenemista" ja "viisaastumista".

Kolmosvuosi alkaa jaksolla nimeltä Ennaltaehkäisy. Meille luennoidaan muunmuassa rokotteista ja alkoholihaitoista, lihavuuden terveysriskeistä sekä mielenterveyshäiriöistä. Konferensseja tulee olemaan niin kansanterveydestä kuin monikulttuurisuudesta. Jakson aiheet ovat siis aika ajankohtaisia ja tietysti omalla tavallaan erittäin tärkeitä. Ennaltaehkäisy ei ehkä kliiniseltä kannalta ole niin kamalan mielenkiintoista, etenkään kun ilmeisesti jaksoon kuulu jonkin tieteellisen tutkimuksen tekeminen tai jotain vastaavaa... Kuitenkin pitäisi pitää mielessä, etta juurikin hyvällä ja täsmällisellä ennaltaehkäisevällä työllä saataisiin Suomessakin suurimmat säästöt terveydenhuollossa aikaan. Yritän siis ennakkoasenteista huolimatta suhtautua tähän jaksoon ihan positiivisin mielin ja vähintääkin sitä arvostaen.

Syksymmällä jaksot onneksi muuttuvat vähän käytännönläheisimmiksi ja mielenkiintoisemmiksi. Käytännönläheisyys siis tässä vaiheessa opintoja tarkoittaa lähinnä erilaisten "temppujen" oppimista tulevaisuuden varalle. Siksi ennaltaehkäisevä työ ei ehkä niin mielenkiintoista käsitteenä olekaan. Lääkärinalkuja kun kiinnostavat pääosin tietenkin ne asiat, mitkä juuri lääkärit osaavat. Minuakin kiinnostavat "uudet" jutut, jotka erottavat minut vanhasta ammatistani. En ihan tarkalleen tiedä, millaisia kliinisiä taitoja kolmosvuonna opiskelemme, mutta ainakin niitä pitäisi kertyä rutkasti lisää. Kolmosella on nimittäin kliinisten taitojen evaluaatio, joka ymmärtääkseni on jonkinlainen näyttöjen antamistilanne. Eli pitää osoittaa osaavansa esimerkiksi aloittaa nestehoito (kanylointia kenties), kuunnella keuhkoja tai tulkita ekg:tä...

Tämän vuoden toisessa jaksossa (Neste- ja elektrolyyttitasapaino) opimmekin kanyloimaan. Tai siis kurssikaverini oppivat. Itse varmaan jätän välistä (toivottavasti saan hyväksiluettua!) ne harjoitukset, joissa letkutetaan iv-nesteitä ja kanyloidaan. Olen kuitenkin omat kanylointinäyttöni suorittanut jo kahdessa eri sairaanhoitopiirissä ja sairaanhoitajana kanyloinut varmasti yli sataa potilasta. Suonensisäisten nesteiden ja lääkkeiden käyttökuntoon saattamista on tehty monin verroin enemmänkin. Tällaisessa harjoitustyössä tuntisin olevani lähinnä tiellä. Sen sijaan samassa jaksossa toteutettava diureettien vaikutus -harjoitustyö vaikuttaa mielenkiintoiselta. Ilmeisesti tulemme itse testaamaan niiden vaikutuksia. Mielestäni on erittäin hyödyllistä tietää, miltä potilaasta tuntuu kun diureetit saavat virtsanerityksen lisääntymään ja miten kurjaa on ravata koko ajan wc:ssä. Tuskinpa sen jälkeen tulee ikinä kehotettua ketään ottamaan diureetteja yötä vasten.

Näiden kahden ensimmäisen jakson alustavat aikataulut olemmekin saaneet. Siksi tiedän jo niiden sisältämistä harjoitustöistä. Uskon, että kolmosvuonna luvassa on monia muitakin mielenkiintoisia töitä ja tiedän, että pääsemme seuraamaan mm. terveyskeskuspäivystystä. Asiat muuttuvat kliinisemmiksi ja hyvä niin. Kahden vuoden päästä pitäisi nimittäin olla jo valmis lääkärin sijaiseksi. Toivon myös, että jo aiemmin opittu tulee nyt kertautumaan. Kuten jo todettu, kertaus on todella kipeästi nyt tarpeen...

Kolmas jakso tänä syksynä tulee olemaan 'Infektio', jossa vihdoin käsittelemme antibiootteja ja erilaisia infektiotauteja. Joulun jälkeen luvassa on 'Rintakipu ja hengenahdistus', joka kaiketi on jossain määrin samaa asiaa kuin fuksivuoden kevään viimeinen jakso (Hapensaanti), mutta rutkasti kliinisempi (sisältäen sairauksia ja niiden hoitoa). Kaksi viimeistä jaksoa tänä lukuvuonna ovat sitten 'Hermoston toimintahäiriöt' ja 'Diagnostiikka ja hoito'. Kuulostaa siis, että ensimmäisen jakson jälkeen edessä on paljon kaikkea mielenkiintoista ja luulisi, että nyt paatuneinkin entinen sairaanhoitaja tulee oppimaan jotain ihan uutta.

Näitä odotellessa. Kirjoittelen lisää sitten lukuvuoden kuluessa...
Ai niin, meillä alkaa nyt syksyllä myös RUOTSI! Itselleni se ei ole kauhistus, koska olen kuitenkin ruotsin kielen kanssa ollut jonkin verran elämässäni (ja töissäkin) tekemisissä sekä suorittanut jo kaksi virkamiesruotsia (joiden ansiosta edessä ei kuitenkaan ole mitään vapautusta ruotsin opinnoista). Päivät tulevat kuitenkin olemaan aika pitkiä kun kahdesti viikossa ruotsia opiskellaan pääkampuksella 2,5 tuntia muiden lääkisopiskelujen lisäksi.

Esimerkkinä harjoitustöistä: Kevään hyökkäys ja puolustus -jaksolla tunnistimme gramnegatiivisia bakteereita.

Hyvästit hoitotyölle (+ mitä hyötyä lääkisopinnoista on tässä työssä ollut)

Viimeistä viikkoa kesätöissä viedään ja kohta takana on todennäköisesti viimeinen kesäni sairaanhoitajana. "Todennäköisesti" siksi, ettei koskaan voi tietää minne maailma ja kohtalo heittää (jos vaikka lääkis jostain selittämättömästä syystä jääkin tänä vuonna kesken ja palaan hoitoalan hommiin lopuiäkseni ;)). Ensi kesänä kuitenkin olisi tarkoitus viimein päästä ensimmäistä kertaa kiinni lääkärintyöhön ja hoitamaan potilaita vähän eri näkökulmasta kuin tähän asti, nimittäin amanuenssuurin (eli manuilun) merkeissä. Amanuenssi on lääkäriharjoittelija, joka saa harjoittelusta kuitenkin palkkaa (mikä on ihan kiva, kun tuo kyseinen harjoittelu pitää kuitenkin suorittaa "omalla ajalla").

Hoitotyön parissa on kohta vietetty yhteensä kahdeksan (!) kesää (ja tietysti ihan täyspäiväisesti ympäri vuodenkin silloin kun en vielä lääkiksessä ollut). Niistä ensimmäiset kaksi työskentelin lähihoitajan sijaisena, kun ei sairaanhoitajaopinnoista ollut vielä kertynyt tarpeeksi opintopisteitä sairaanhoitajan sijaisena toimimiseen. Lähempänä valmistumista ja valmistumisen jälkeen työskentelin sitten melkolailla kokoaikaisesti sairaanhoitajana entisessä kotikaupungissani, sielläkin kirurgian parissa. Kokemusta sairaanhoitajan työstä on siis kertynyt jo aika lailla, vaikka edelleen tuntuu, että hoitotyössäkin olisi vielä niin paljon opittavaa ja nähtävää. Erityisesti niillä erikoisaloilla, joiden parissa en ole kovin paljoa työskennellyt. Kokonaan valmiiksi ei tule varmaan koskaan.

Viimeiset kolme kesääni (pääsykokeen jälkeen) olenkin sitten viettänyt TAYS:ssa hoitajan työssä. Näinä kesinä mukana on kuitenkin koko ajan kulkenut ajatus, ettei kyse ole työstä, jota teen loppuelämäni. Ajatus, etten ole luomassa uraani hoitajana. Toisaalta voisi ajatella, ettei työ silloin tuntuisi kovin tärkeältä, kun siitähän on kuitenkin kohta luopumassa ja jättämässä koko hoitoalan taakseen. Toisaalta se kuitenkin on tuntunut sitäkin tärkeämmältä juuri siksi, ettei sitä enää kovin kauaa tee. Työhön on jaksanut panostaa, kun kuitenkin tietää, ettei kovin kauaa enää tarvitse. Raskaatkin hetket on sen ajatuksen voimalla jaksanut kestää.

Jokainen kesä on myös jollakin tavalla ollut haikea. Ehkä eniten tämä viimeisin. Haikea siksi, että samalla sitä sanoo jäähyväisiä ammatille, joka joskus oli se ainoa. Se, mitä varten teki töitä ja mitä lopulta uskoi haluavansakin loppuelämäkseen. Haikeutta olen tuntenut myös siksi, että vaikka kuinka hyvin sitä on aina sulahtanut mukaan työpaikan arkeen ja työporukkaan, on silti aina ollut jotenkin ulkopuolinen. Mukavien työkavereiden kanssa ei tule vietettyä aikaa enää syksyn alettua, eikä työyhteisöön koskaan voi päästä kunnolla mukaan kun lähtökohtaisestikin sinne tulee aina vain käymään. "Takinkääntäjänä" sitä on myös jollakin tapaa aina ulkopuolinen, erilainen kuin muut osaston hoitajat. Enkä silti kuitenkaan ole millään tapaa yksi lääkäreistä, koska kuitenkin teen sairaanhoitajan töitä.

Omissa kesätöissäni lääkiksen aikana ovat opintoni luonnollisesti tulleet usein puheeksi. Ovathan ne niin iso osa omaa arkeani ja elämääni. Joskus työkaverit ovat vitsaillen viitanneet minuun tulevana lääkärinä, ja olen itsekin laskenut joskus leikkiä esimerkiksi siitä, miten turhauttavaa on mennä kärttämään osaston lääkäriltä jotain jatkohoito-ohjeita tai reseptejä potilaalle kun voisin itsekin ne kirjoittaa. En tietenkään oikeasti voisi (vielä). Olen kuitenkin edelleen välttänyt aktiivisesti mainostamasta opintojani kenellekään, sillä en koe sen vaikuttavan mihinkään. Kaikista vähiten koen olevani yhtään parempi sairaanhoitaja kuin muut sen vuoksi, että opiskelen lääkiksessä. Ehkä olen parempi sairaanhoitaja kuin mitä minä olisin ilman lisäkoulutusta, mutta muihin verrattuna minulta uupuu aimo annos tärkeää käytännön kokemusta, jota ilman jään niinä kuukausina, jotka vietän koulun penkkiä kuluttaen.

En ylipäätään koe, että kahden ensimmäisen vuoden lääkiksen opinnoilla pääsee oikeassa elämässä kovinkaan pitkälle. Oma tietämykseni sairauksien taustoista ja mekanismeista on tietysti lisääntynyt ja ymmärrän asioita nyt paljon paremmin. Leikkauskertomuksien lukeminen on helppoa, koska osaan anatomiaa nyt niin paljon paremmin kuin ennen. Myös latinankieliset ilmaisut on aika helppo suomentaa kun oma sanavarasto on kasvanut lääkiksen aikana niin huimasti. Kaikki käytännön jutut ja sairauksien hoitoon liittyvät asiat ovat kuitenkin oman osaamiseni kannalta perua sairaanhoitajaopinnoista ja sairaanhoitajana vietetyistä vuosista, eivät lääkiksen myötä tullutta tietoa. Nekin lääkisopit, jotka olisivat voineet tuoda jotakin lisää tämänhetkiseen ammatillisuuteeni, ovat suureksi osaksi viime kevään aikana unohtuneet, kun ei niitä ole tarvinnut osata (esimerkiksi autonomiseen hermostoon vaikuttavien lääkkeiden farmakodynamiikka).

Monet työkaverini ovat minun laillani kiinnostuneita oppimaan uutta ja lisäämään ammattitaitoaan. Kuuluuhan elinikäinen kouluttautuminen myös sairaanhoitajan ammattiin. Lääketiede kehittyy koko ajan ja sen mukana (ja rinnalla) myös hoitotiede. Olemme usein työvuorossa etsineet lisää tietoa jostakin harvinaisesta sairaudesta tai muuten vain keskustelleet sairauksien syntymekanismeista tai fysiologiasta. Niistä osaan sentään jonkin verran kertoa ja avata vieraita ja uusia käsitteitä vähän tarkemmin, vaikka harmittavan paljon palasia kokonaiskuvasta kuitenkin ehtii hukkua tiedon käyttämättömyyden vuoksi aivojen syövereihin, enkä lopulta osaa kovin koherentisti ketään "opettaa". On kuitenkin mukavaa kun voin edes jollakin tapaa olla hyödyksi muille.

Mitä hyötyä siis lääkisopinnoista on sairaanhoitajalle? Kahden ensimmäisen vuoden opinnoista ei paljoa mitään. Ensimmäisen vuoden jälkeen tuntui, että osasi jo jotakin enemmän; olimmehan sentään juuri opetelleet kuuntelemaan sydäntä ja keuhkoja sekä tulkitsemaan keuhkokuvia. Toisen vuoden jälkeen osaamme tutkia aivohermot ja arvioida geriatrista potilasta kokonaisvaltaisesti. Tämänhetkisen työni kannalta kummastakaan taidosta ei ole mitään varsinaista hyötyä. Voin kuitenkin myöntää, että ehkä sorrun jonkinlaiseen vähättelyyn tässä kohtaa. Ehkä lääkisopinnoista todella on jotain hyötyä. Ehkä en vain tiedosta sitä kaikkea, mitä olen kahden viimeisimmän lukuvuoden aikana oppinut. Erilaisia kliinisiä taitoja ja opittuja niksejä on tietysti helpompi arvioida kuin sitä hiljaista tietoa, mitä päähänsä on kerännyt. En ole ehkä oppinut mitään uusia erillisiä kokonaisuuksia vaan täydentänyt niitä kokonaisuuksia, joita olen jo aiemmin elämässäni omaksunut sairauksista ja niiden hoidosta, fysiologiasta ja anatomiasta. Helpointa on verrata vanhaa tietoa uuteen jos on oppinut jotain täysin uutta. Omalla kohdallani lähes kaikki on kuitenkin vain vanhan pohjatiedon päälle rakentamista, jolloin uuden erottaminen vanhasta vaikeutuu.

Kaikesta kritiikistä huolimatta uskon olevani parempi sairaanhoitaja nyt kuin kaksi vuotta sitten lääkisopintojeni ansiosta. Siksi onkin niin haikeaa pian sanoa hyvästit tälle mitä mielenkiintoisimmalle ja tärkeimmälle ammatille kun lähden jatkamaan polkuani eri suuntaan. Vaikken lääkisopintojen hyötyjä katsonut niin kovin suuriksi (vielä) sairaanhoitajauraani ajatellen, uskon kuitenkin vakaasti, että sairaanhoitajataustani osoittautuu tulevaisuudessa parhaimmaksi ammatiksi, joka minulla voisi lääkäriurani pohjalla olla.

Kuvan maisema on Venetsiasta, eikä liity tapaukseen. Kuva on kuitenkin häämatkaltamme ja koska tämä blogi tarvitsee enemmän kuvia ja minä tarvitsen jonkin kanavan mihin jakaa matkakuviani, niin tässä tämä nyt sitten on.

Yön pimeinä hetkinä

Olen aina pitänyt yövuoroista. Hoitotyössä yövuorot kuuluvat oleellisena osana kolmivuorotyöjärjestelmään ja niitä joutuu tekemään melkein jokainen. Poikkeuksia ovat tietysti sellaiset työpaikat, joissa ollaan töissä vain arkena (esimerkiksi poliklinikat ja terveyskeskuksen hoitajavastaanoton kaltaiset paikat), ja sellaiset tilanteet, joissa esimerkiksi työterveyslääkäri on todennut yötyön olevan liian haitallista työntekijälle (esimerkiksi raskaana olevat naiset). Yötyötä tekeville pitää lisäksi järjestää säännölliset terveystarkastukset. Onhan se ihan oikea riski terveydelle.

Ihmiselimistö noudattaa monenlaisia rytmejä. Suurin osa hormonierityksestä on rytmittäistä (kasvuhormonia erittyy öisin, kortisolia aamuyöstä, kuukautiskierron hormonit ovat ihan oma lukunsa...). Siksi ei olekaan mikään ihme, että satunnainen yötyö laittaa kehon ainakin väliaikaisesti ihan sekaisin. Minulle vaikeinta on ollut nukkua päivällä. Ainakaan tarpeeksi pitkään. Ihmekös tuo, kun pimeähormoni melatoniinista ei ole kirkkaassa päivänvalossa tietoakaan tai kun kortisoli toimii piristeenä heti aamusta.

Yövuorot näyttävät kalenteriin kirjoitettuina salakavalan mukavilta. Ne vievät vain yön tunnit. Ne jättävät koko päivän vapaaksi. Eli on ihan kamalan paljon vapaa-aikaa yövuorojen välipäivinä! Niin, vapaa-aikaa nukkumiseen. Jotenkin sitä unohtaa, että normaalisti ne yön tunnit on varattu oikeasti nukkumiselle. Nukkumista ei kirjoiteta kalenteriin, joten sitä on vaikeaa ottaa huomioon. Tämä on yleisin virhe, jonka olen aina tehnyt. Ennen tätä kesää siis. Nyt olen taas vanhempi ja viisaampi ja olen lakannut sopimasta mitään menoja yövuorojen välipäiville. Siis sille ajalle klo 7.15 ja 20.45 välissä, jonka vietän töistä "vapaalla". Tuohon väliin mahtuu siis 13,5h, joista optimaalisessa tapauksessa 8 käytetään nukkumiseen. Jäljelle jää siis vain noin 5 tuntia, jos työmatkat vähennetään. Jos vähennetään aika, joka kuluu ilta- ja aamutoimissa, on tehokasta peliaikaa vain noin 4 tuntia. Ihan hyvin sekin tietysti. Minä vain en yövuorojen jälkeen ole parhaimmillani.

Ne päivät, joina ollaan yöllä töissä, ovat siis omalla kohdallani ainakin jokseenkin hukattuja. Mitään kunnollista ei saa aikaan, minnekään ei jaksa lähteä. Olenkin jollakin tapaa lakannut pitämästä yövuoroista. Tai ainakaan ajattelemasta niitä minään semivapaina päivinä. Sen sijaan töissä olo yövuorossa on usein ihan mukavaa. Yöllä on yleensä rauhallista, kun potilaat nukkuvat, jos ne nukkuvat. Yöllä ei tietenkään ole tarkoituksena seurustella kenenkään potilaan kanssa, vaan antaa sairaille yörauha. Niin ne päättäjätkin hoitajamitotuksineen varmasti ajattelevat. Ettei yöllä tapahdu mitään.

Hoitajamäärä onkin ihan sopiva silloin kun yövuoro pitää sisällään niitä perusjuttuja; kipujen lääkitsemistä, antibioottien tiputusta, asennon- ja vaipanvaihtoa... Mutta kun alkaa tapahtua, ollaan yövuorossa pienellä porukalla jokseenkin pulassa. Hoitajaurani alkuaikoina vedin jotenkin katastrofeja puoleeni ja aina minun valvoessani osastolla tapahtui jotain erikoista. En usko, että syynä oli varsinaisesti minun kokemattomuuteni, koska erikoisuuksien aiheuttajia olivat myös muiden kuin minun henkilökohtaisesti hoitamani potilaat. Tällaisia erikoisuuksia saattoivat olla esimerkiksi leikkauspotilaan verenvuoto tai elvytystilanne. Useammin olen kuolemankin kohdannut yövuoron aikana kuin päivällä.

Olen joskus kuullut tai lukenut, että aamuyön tuntia neljän ja viiden välillä kutsutaan "suden tunniksi" tai kello viittä suden hetkeksi, koska silloin ihminen kuolee todennäköisemmin kuin mihinkään muuhun kellonaikaan. Uskon väitteessä olevan perää, vaikken nyt mitään tutkimusta asian selvittämiseen jaksa tehdäkään (varmasti jostain löytyy jotain luotettavampaakin tietoa), sillä muistaakseni ruumiinlämpökin on alhaisimmillaan noina aamuyön tunteina. Varmasti myös syke on alhaisimmillaan, ja kaiketi väsynyt ja sairas keho on todennäköisempi luopumaan taistelustaan tällaisena hetkenä kuin muuten.

Myös yövuorossa töissä ollessa aamuyön tunnit noin 4-6 välillä ovat kaikkein vaikeimmat. Väsyttää, paleltaa ja on nälkä. Silloin mikään muu ei tunnu yhtä ihanalta kuin ajatus omasta sängystä, pehmeistä peitoista ja lämmöstä... Silloin sitä kadehtii jopa sairaalassa makaavia potilaita, jotka sentään saavat olla sängyssä peiton alla ja nukkua, jos nukuttaa. Yövuorot kuitenkin opettavat arvostamaan omaa sänkyä ja yöunia. Mikään ei tunnu ihanammalta kuin oma sänky aamulla kun väsyneenä vihdoin pääsee kotiin.

Yövuorotkin tulevat olemaan asia, jonka jätän taakseni lääkäriurallani. Eivät tietenkään kokonaan. Todennäköisesti tulen päivystämään aika paljon, jos haaveilemastani kirurgin urasta tulee joskus todellisuutta. Kyselemällä kartuttamani tiedon valossa lääkärinä päivystäminen vaikuttaa vielä raskaammalta kuin hoitajana tekemäni yövuorot. Ainakin jos ei saa nukkua. Uskon, että soteuudistuksen myötä päivystäessä ei tosiaan enää saa nukkua. Mitä järkeä sellaisessa edes olisi? Eihän se ole mitenkään tuottavaa, jos nukkumisesta maksetaan palkkaa. Lääkäreillä ei kuitenkaan tule päivystämisestä samanlaisia vapaita kuin hoitajilla. Hoitajat eivät joudu olemaan töissä kellon ympäri tai tekemään yövuoroa aamuvuoron päälle (paitsi joskus erityistilanteissa ja omasta tahdostaan). Yövuorojen päättyessä on luvassa aina vapaapäiviä urakasta toipumiseen. Seuraavana päivänä ei todellakaan mennä aamuksi töihin tavalliseen tapaan.

Päivystäminen tuntuu jollakin tapaa uhkaavalta ja pelottavalta asialta. En todellakaan ole väsyneenä parhaimmillani; ajatus ei luista ja kädet ovat kömpelöt. Toivon todella, että siinä vaiheessa kun päivystäminen tulee omalle kohdalleni ajankohtaiseksi, ovat lääkärienkin kohdalla säädökset vähän muuttuneet ja yötyöstä annetaan aikaa toipua. Onneksi päivystysvelvollisuudet tuntuvat tällä hetkellä vielä hyvin kaukaiselta tulevaisuudelta, ei välttämättä edes miltään kovin konkreettiselta tulevaisuudelta. Nyt saan vielä hetken nauttia yövuoroista (ja niiden mahdollisesta rauhasta) omalla tutulla osastolla. Vielä pari yötä ja yksi iltavuoro ensi sunnuntaina....

... ja sitten se alkaa. Kolmas vuosi.

Kesäkuulumisia

Ei, en ole täysin hylännyt tätä blogia, vaikka hiljaisuutta onkin kestänyt jo syntisen kauan. On vain ollut niin paljon tekemistä ja muuta ajateltavaa (häät-häät-häät-häät-häät), etten ole jaksanut tälle kirjoittelulle uhrata yhtään aikaa. Vaikka vielä on kesää jäljellä ja toivottavasti myös tulee aurinkoisia päiviä, on ehkä aika vähän jo orientoitua seuraavaan opiskeluvuoteen ja jatkaa tätä blogiakin. Vaikka joskus tuntuukin, että kenelle minä näitä tekstejä kirjoittelen ja onkohan tämäkin nyt ihan turhaa ja tyhmää omien asioiden jakamista tuntemattomille tai ihmisille, joita ei varmaan edes kiinnosta, en kuitenkaan halua lopettaa, koska jo nyt on kulunut kaksi vuotta siitä kun tämän blogin aloitin. Ja se kaksi vuotta on mennyt yhdessä silmänräpäyksessä. Ja niiden aikana on sattunut niin paljon kaikenlaista. Ja minä olen kasvanut (edelleen, vaikka kolmekymppisyys odottaa ihan nurkan takana). On hauska palata näissäkin teksteissä joskus sitten "juurilleen" ja ihmetellä mitä kaikkea sitä onkaan silloin aluksi ihmetellyt ja miten väärässä onkaan ollut monessa asiassa. Päiväkirjaa en ole pitänyt vuosiin (kohta kahteenkymmeneen), mutta ehkä tämä on jotain sinne päin. Ja ehkä näistäkin teksteistä on oikeasti jollekulle jotain hyötyä. Tai sitten satunnaista viihdykettä.

Kesäkuulumisista lupasin otsikon mukaan ainakin kirjoitella. No, ne häät nyt vihdoin olivat ja menivät ja olen niin kovin onnellinen! Avioelämä tuntuu ihanalta, eikä ole tullut minkäänlaista häämorkkista. Olenkin ihmetellyt sitä kovasti. Häiden suunnittelu tuotti niin paljon stressiä ja vei niin paljon aikaa ja energiaa etenkin keväällä, että odotin jonkinlaista romahdusta hääpäivän jälkeen. Tai vähintäänkin, että hääpäivästä olisi jäänyt käteen vain jokin tyhjä aukko kun muistikuvia ei kamalassa stressissä ja jännityksessä ehtisi syntyä. Mutta ei. Ei tosiaan. Hääpäivä oli ihana ja muistikuvat ovat kyllä ihan kirkkaina mielessä. Ehdin nauttia päivästä ja vieraista ja aviomiehestäni. Mielestäni päivä kesti ihan tarpeeksi pitkään ja olen todella onnellinen, että olen sen saanut kokea. En kuitenkaan haluaisi kokea sitä enää uudelleen, en koe siihen tarvetta. Tuntuu, että meidän häät olivat minulle kuin fuksivuoteni. Nautin siitä täysillä, niin täysillä, että sain siitä tarpeekseni. Ja siis hyvällä tavalla. Paljon jäi ihania muistoja ja olen kaikesta niin kiitollinen. Ja onnellinen. Todella onnellinen.

Häiden jälkeen lähdimme hetimmiten häämatkalle Kroatiaan (tai oikeastaan esihäämatkalle, koska virallinen ja varsinainen matkamme suuntautuu joulukuussa Malediiveille) ja sen jälkeen mökille. Irroittauduimme arjesta ihan kunnolla ja kotiin paluu olikin jonkinlainen shokki kun olohuoneessa odottivat kaikki häälahjat, kortit ja koristeet kauniissa sekamelskassa. Häiden jälkipuinti onkin jokseenkin vieläkin (yli kuukausi myöhemmin) kesken, kun en ole vielä kaikista koristeista päässyt eroon, vaikka vakaana aikomuksena on kyllä myydä ja kierrättää kaikki mahdollinen. Ajattelin myös jossain vaiheessa tehdä blogikirjoituksen häiden järjestämisestä pienellä budjetilla ja siihen liittyy oleellisesti mm. Koristeiden ostaminen käytettynä...

Sovinkin siis häiden ja häämatkan vuoksi poikkeuksellisesti tänä vuonna kesälomani kesän keskelle. En siis lomaillut koulun ja kesätyön välissä ollenkaan vaan aloitin työt heti tenttiä seuraavana maanantaina. Viimeinen työvuoroni on sunnunta-ilta ja seuraavana päivänä menenkin sitten kouluun takaisin. Toisaalta ehkä vähän hölmöä olla lomailematta missään välissä (paitsi tietysti keskellä kesää), mutta toisaalta työnteko ja opiskelu ovat kaksi niin erilaista asiaa, että jo vaihtelu tuntuu kuin olisi lomalla. Töissä olessa tosiaan opiskelu tuntuu lomalta. Ehkä aika on jo kuitenkin kullannut muistot, koska kyllä se opiskelu varmaan taas syksyllä tuntuu ihan yhtä rankalta kuin ennenkin.

Olen nyt viimeistä kesää sairaanhoitajana (ainakin luulisin, ensi kesänä nimittäin pitäisi manuilla eli olla amanuenssina). Paikka on tuttu, työkaverit ovat tuttuja (ja kivoja!) ja työ on tuttua. Tietysti jotain uutta tulee aina ja monet asiat ovat viime kesältä muuttuneet. Ja joitain asioita pitää myös palautella mieleen, koska esimerkiksi kaikki valkoiset pillerit näyttävät aika samanlaisilta vuoden tauon jälkeen, vaikka ne on viime kesänä osannut tasan tarkkaan erotella toisistaan... Monet asiat tuntuvat kuitenkin nyt paljon helpomilta kuin ennen. Olen todella paljon itsevarmempi kuin ennen ja hahmotan potilaiden hoidon kokonaisuutena jotenkin nopeammin kuin aikaisemmin. Vaikea sanoa, johtuuko tämä muutos edistymisestä lääketieteen opinnoissa vai siitä, että kyseessä on jo kolmas kesä kun teen lähestulkoon samaa työtä. Todennäköisesti molempia.

Olisi niin paljon asioita, joita voisin kirjoittaa kesätyöstäni ja sairaanhoitajan ammatista. Viime aikoina on tullutkin pohdittua paljon sitä, mikä ehkä tämän blogin perusidea onkin ollut: miten sairaanhoitajuus eroaa lääkäriydestä ja miten sovitan niitä yhteen; mitä hyötyä toisesta ammatista on toisen kohdalla jne. Ehkä kuitenkin pohdin tätä jossakin kohtaa tarkemmin lisää ja jätän tämän tekstin nyt tähän. Huomenna kuitenkin on taas aikainen herätys.

Kivaa kesän jatkoa kaikille! :)