Paluu oikean opiskelun pariin

Uusi jakso alkoi maanantaina. Tällä kertaa opiskelemme nesteitä ja elektrolyyttitasapainon säätelyä eli käytännössä luvassa on aika paljon nefrologiaa ja urologiaa, eli pääasiassa munuaisia ja virtsaa. Jakso otettiin nähdäkseni yleisesti vastaan ihan hyvillä mielin kurssimme keskuudessa; onhan se kiva päästä vihdoin opiskelemaan jotain oikeaa lääketiedettä ja fysiologiaa sekä anatomiaa kahden viimeisen hieman-liian-humanistisen/yleistietoa sisältävän jakson jälkeen. Keväällä kun siis nautimme Vanhenemisjakson leppoisuudesta ja syksyn ensimmäisellä Ennaltaehkäisyjaksolla lähinnä pyörittelimme peukaloitamme tekemisen puutteessa ja silmiämme kun tehtävänä oli laatia ihan lääkärin tutkinnosta irralliselta vaikuttavia kansanterveysohjelmia.

Ainakin itse kaivoin hyvin ilahtuneena kirjahyllystä anatomian kirjan ja rupesin piirtelemään nefroneita vihkoon kun ensimmäisen tutoristunnon jälkeen oppimistavoitteina oli luvassa virtsateiden anatomia ja munuaisten toiminta. Myöskin vanhempien kurssien varoitukset ja valitukset jakson raskaudesta totesin heti alkuun ihan aiheellisiksi. Tälläkin viikolla olen suorittanut kouluhommien ohella itsenäistä opiskelua varmaan lähemmäs 15 tuntia ja paljon olisi vielä tekemättä. Onneksi (?) sentään tähän hätään iski myös jonkinlainen syysflunssa niin sitä opiskeluaikaa näyttäisi jopa löytyvän kun ei jumppaamaankaan pääse.

Viikonloppuna onneksi en ollut vielä kipeä, joten pääsin nauttimaan ihanan aurinkoisesta (vaikkakin kirpeän syksyisestä) säästä. Kävimme mieheni kanssa Seitsemisen kansallispuistossa vaeltamassa noin 18 kilometrin mittaisen Seitakierroksen lenkin. Luontokuvauskärpänen puraisi ja onnistuin napsimaan runsaasti otoksia tätäkin blogia kaunistamaan.

Tentin jälkeinen viikonloppu on aina ihanaa aikaa, kun uusi jakso ei ole vielä alkanut, eikä mitään kouluhommia ole odottamassa tekijäänsä. Saa siis vain nauttia vapaudesta ja omasta ajasta. (Oikeasti keskivertolääkisopiskelijalla varmaan on jokseenkin koko ajan syvärit kesken ja odottamassa tekijäänsä, joten vapaus saattaakin olla vain illuusio.) Noina vapaina viikonloppuina tavoittaa hetkellisesti sen ihanan tunteen kun on vasta valmistunut ja oikeissa töissä ja sitten sitä tajuaakin työpäivän jälkeen, että edessä on oikeasti vapaata aikaa, kun mitkään kouluhommat eivät ole odottamassa kotona. Opiskelijana sitä niin tottuu ajatukseen, että koskaan ei oikeasti ole vapaalla ja jokainen lorvimishetki on vain hukattua itseopiskeluaikaa.

Nyt uuden jakson alettua sitä on taas jotenkin hukassa. On todella hupaisaa, että vielä kolmannella vuosikurssilla sitä voi vieläkin kestää aika kauan päästä opiskelun rytmiin ja tajuta, mistä oikein kannattaisi tietoa lukea ja mitä opiskelumetodeja käyttää. Omat tavoitteet opiskelun suhteen ovat aina jotenkin liian korkealla ja rimat alitetaan lopulta rymisten. Nytkin olen tuhlannut niin monta tuntia itseopiskeluun, etenkin anatomian kanssa, koska lähdin typeryyksissäni selvittelemään asioita ihan liian tarkkaan ja huolella. Totuus kuitenkin on, että jos haluaa esimerkiksi tutorit saada määräajassa valmiiksi, on tehtävä vain välttämättömät hommat, eikä ole varaa syventyä aiheeseen yhtään sen enempää. Harmillista. Mutta kai sitä joskus ehtii lukea sitten lisää. Ehkä taas joululomalla?

Ilokseni kuitenkin huomasin, miten kannattavaa oli opiskella esimerkiksi luentoaihetta itsenäisesti ensin kotona (koska samainen aihe tuli meille tutorkeissin oppimistavoitteeksi), koska luennolla istumista voi silloin kutsua jopa oppimiseksi. On paljon helpompaa esittää kysymyksiä luennoitsijalle ja pysyä kärryillä suhteellisen nopeatempoisessa diojen vaihtumisessa kun itse tietää aiheesta jo jotakin. Tämä ei nyt tietenkään ole mikään uusi juttu, mutta aina se vaan jaksaa yllättää. Aion pyrkiä myös jatkossa selvittelemään asioita ensin itse kotona ja sitten vasta menemään kyseisen aiheen luennolle. (Ikään kuin siihen oikeasti olisi jatkossa aikaa...)

Toki tässä jaksossa on tähän mennessä ollut myös hyvin onnistuneita luentoja. Hyvän luennoitsijan merkitys on oikeasti todella suuri. Miten mukavaa opiskelu onkin kun luennoitsija osaa kertoa aiheesta mielenkiintoisesti! Toivottavasti samanlainen meno jatkuu myös loppujakson ajan.

Toivon myös, että nämä ensimmäiset tutorkeissit ja niiden laajahkot oppimistavoitteet olivat vain poikkeusta ja työmäärä helpottuu jakson edetessä. En nimittäin tiedä, miten tästä flunssasta toivuttuani pystyn panostamaan opiskeluun kun kaikkea muutakin pitäisi tehdä. Onhan ihan oikea-oikea vapaa-aikakin tärkeää. Ei koko ajan mielessä voi pyöritellä nefroneita ja glomerulusfiltraatioita, kyllä joskus pitää voida laittaa aivot narikkaankin.

Syksy näyttäisi kuitenkin tarjoavan melko runsaastikin muuta ajateltavaa opiskelujen sijaan. Olen nimittäin taas fuksivuoden lailla onnistunut hankkimaan itselleni erinäisiä hommia sekä kandiseuramme, kursimme että teatterikerhomme tiimoilta ja ne varmasti tulevat pitämään minut melko kiireisenä ainakin koko loppuvuoden. Toisaalta olen taas erakoitusmis-kakkosvuoden jälkeen löytänyt uutta innostusta osallistua ja järjestää tapahtumia, ja todennut, että vapaaehtoistyöt ovatkin ihan kivaa ajanvietettä. Noh, katsotaan kauanko tämä innostus jaksaa kantaa. Voi olla, että kohta sitä iltojen pimetessä haluaa vaan kääriytyä oman sohvan nurkkaan teekuppi kädessä katselemaan esimerkiksi Ensitreffejä alttarilla.

Erikoisalani 2017

Jo ennen lääkistä olin miettinyt mille erikoisalalle haluaisin. Olin päättänyt, että jos joskus minusta sittenkin tulisi lääkäri, erikoistuisin gynekologiaan. Lääkiksen alettua lempierikoisala on jo monta kertaa muuttunut, mutta kiinnostus on kuitenkin säilynyt operatiivisia aloja kohtaan.

Erikoisalahaaveet eivät lääkiksen perusopintojen aikana ole varmasti monelle kovinkaan ajankohtaisia, eivätkä edes realistisia kun ei kokemusta ole juuri yhtään mistään. Omalla kohdallani tietysti muutaman vuoden sairaanhoitajuus taustalla on auttanut tässäkin. Sairaanhoitajana ajauduin kirurgian puolelle, vaikka ihan yhtä hyvin esimerkiksi sisätaudit tai naistentaudit olisivat entisessä kotikaupungissani voineet olla se, mihin päädyn töihin.

Opiskelujeni aikana silloin en preferoinut mitään erikoisalaa yli muiden, vaan lähinnä taas ajauduin jonnekin muiden mielipiteiden ohjaamana. Ensimmäisessä sairaalaharjoittelussani nimittäin ohjaajani sanoi, että minusta voisi tulla kirurginen hoitaja. Sinne ensimmäiseen harjoittelupaikkaan päädyin sitten myös kesätöihin siksi ja tuleviksi kesiksi, ja myös valmistumiseni jälkeen töihin. Sisätaudeilla harjoittelu oli myös ihan mukavaa ja tykkäsin kovasti monipuolisesta lääkehoidosta ja kaikista kummallisista infektiotaudeista. EKG:n tulkinta ja sydäntautiset potilaat olivat mielenkiintoisia ja teho-osastolla työskentelyä pidin joskus tulevaisuuden haaveenani.

Kirurgia kuitenkin vei mukanaan ja myös Tampereelle muuttaessani halusin ehdottomasti työskennellä nimenomaan kirurgian parissa. Kirurgisena hoitajana pidin siitä, että potilaat "parantuvat" hoidon myötä. Sisätautien pitkäpiimäinen pohdiskelu ja hidas lääkkeiden säätö ja niiden vaikutusten seuranta tuntuu tällä hetkellä omalle jokseenkin äkkipikaiselle ja kärsimättömälle luonteelleni sopimattomalta. Sen sijaan olen todennut nauttivani suuresti kaikenlaisista toimenpiteistä, haavojen mekaanisesta puhdistamisesta ja erilaisten haavojen sitomisratkaisujen kehittelystä.

Pidän siitä, että potilaat kuntoutuvat suhteellisen nopeasti erilaisten leikkausten jälkeen ja että lähes joka päivä vointi kohenee silminnähden. Pidän rutiineista ja siitä, että tietyn leikkauksen läpikäyneitä potilaita oppii ohjaamaan ja neuvomaan potilaslähtöisesti. Kun on nähnyt monta samanlaisesta leikkauksesta toipuvaa, osaa kertoa potilaallekin, miten kuntoutuminen yleensä etenee ja mitä on odotettavissa.

Sairaanhoitajana opin tykkäämään kanyloinnista. Koska anestesialääkäri on yleensä se, joka kutsutaan paikalle laittamaan kanyyli, jos se ei hoitohenkilökunnalta onnistu hankalien tai puhkeavien verisuonten vuoksi, ajattelin myös jossain vaiheessa haluavani anestesialääkäriksi. Tällä hetkellä anestesialääkärihaaveet ovat jokseenkin jääneet taka-alalle ja nyt haaveenani on lähinnä kirurgia erikoisalana.

Kirurgia on kuitenkin haasteellinen erikoisala. Se ainakin tällä hetkellä vaatii aika paljoa päivystystyötä, mikä ei ehkä tulevaisuudessa ole esimerkiksi perheenäidille kovin optimaalinen ratkaisu. Lisäksi kirurgia on hyvin suosittu erikoisala ja sinne voi olla vaikea päästä erikoistumaan tai ylipäätään töihin. Nyt jo pelottaa tuleva mahdollinen työttömyys, kun lääkäreitä koulutetaan liikaa ja ulkomailta on jatkuva virta lisätyövoimaa lääketieteen saralle. Lisäksi parantuneet tutkimus- ja hoitomenetelmät vievät pohjaa kirurgisen leikkaushoidon tarpeelta. Robotit korvaavat lääkäreiden käsiä ja lopulta varmaan leikkaajia ei enää edes tarvita.

Lääkäriliiton internet -sivuilla on tietoa erikoistumisesta ja erilaisista erikoisaloista. Tutkin erikoisalani -vaalikoneen avulla minulle sopivimpia aloja ja tällainen on tämänhetkinen tulos:

Parhaiten sopivat:
1. Keuhkosairaudet ja allergologia
2. Suu- ja leukakirurgia
3. Korva-, nenä- ja kurkkutaudit

Huonoiten sopivat:
1. Terveydenhuolto
2. Infektiosairaudet
3. Kliininen kemia

Onneksi top 3:ssa sentään on operatiivisen alan erikoisaloja, mutta en voi kyllä sanoa keuhkosairauksien kiinnostavan erityisesti. Vaalikoneessa kuitenkin koin erittäin tärkeäksi, että tulevaisuudessa alalla on töitä ja että sinne pääsee helposti erikoistumaan. Siksi siis varmastikin sain ykkösvaihtoehdoksi keuhkosairaudet, jolla on suurin pula erikoislääkäreistä (ainakin tulevaisuudessa kun nykyiset jäävät eläkkeelle).

Korva- nenä- ja kurkkutaudit olivat jokseenkin yllättävä vaihtoehto, koska en ole koskaan ajatellut sitä varsinaisena vaihtoehtona itselleni. Tosin KNK tarjoaa paljon toimenpiteitä ja ehkä pienemmillä päivystyspakotuksilla kuin muut operatiiviset alat, koska toimenpiteitä pääsee tekemään paljon jo itse poliklinikkavastaanotolla.

En tiedä, mitä "terveydenhuolto" tässä vaalikoneessa tarkoittaa, koska toivon ainakin sopivani terveydenhuoltoalalle kun sinnehän tässä jokainen meistä kuitenkin valmistuu :)

Ajattelin kirjoitella näistä erikoisalahaaveista opintojeni edetessä, koska on mielenkiintoista nähdä, miten mielipiteet muuttuvat kun saa kokemusta sekä niiltä itseään kiinnostavilta aloilta että niiltä, joista ei vielä tiedä paljoakaan. Onneksi kaikki tiet ovat vielä auki, eikä päätöksiä erikoistumisesta tarvitse tehdä vielä vuosiin. Yritän pitää mielen avoimena ja säilyttää hyvän asenteen myös kaikkia niitä erikoisaloja kohtaan, jotka eivät (vielä) kiinnostakaan.

Ennaltaehkäisy -jakso

En tiedä, olenko paljoakaan tullut vielä kirjoitelleeksi kolmannen vuoden sujumisesta muuta kuin ruotsin osalta. Ruotsi nyt on varmaan tällä hetkellä kuitenkin sellainen eniten tunteita herättävä asia. Mutta on elämässäni meneillään paljon muutakin kuin ruotsin opiskelu tai mieleen palauttelu!

Kolmosen ensimmäinen jakso on Ennaltaehkäisy, kuten varmaan aiemmin kerroinkin. Odotin jaksolta nimen perusteella jotenkin paljon enemmän. Odotin ensinnäkin, että rokoteasioita käsiteltäisiin monella luennolla, koska ne ovat se asia, joka ensimmäisenä itselleni ainakin tulee ennaltaehkäisystä mieleen. Rokotteet ovat myös sellainen asia, johon lääkärinä varmaan törmää usein. Perusterveydenhuollon lääkärit kun tekevät esimerkiksi neuvolavastaanottoa, jolloin rokoteasiat ovat erittäinkin ajankohtaisia pieniä lapsia hoitaessa. Rokotteet ovat myös jatkuvasti sellainen kuuma puheenaihe, että on erittäin hyödyllistä lääkärinä osata kertoa puolueettomia faktoja ja myös ymmärtää miksi jotkut ihmiset vastustavat rokotteita. Yleensähän vastustus johtuu tietämättömyydestä ja silloin tarvitaan ammattilaista, joka osaa vastata vanhempien mieltä askarruttaviin kysymyksiin.

Rokotteet ovat kuitenkin olleet hyvin pieni (jokseenkin tarpeellinen ja minullekin aika uutta oppia sisältävä) kokonaisuus jakson alkupuolella. Niitä käsiteltiin yhdellä luennolla ja yhdessä tutorkeississä. Onneksi sentään sen verran. Sen sijaan tämä jakso on ollut aika paljon sellaista liibalaaba -asiaa, jonka "opiskeluun" en itse ainakaan olisi tarvinnut tutortavoitteita tai luentoja. Pidän liibalaaba -asioina sellaisia "oppeja", jotka ovat itsestäänselvyyksiä ihmisille, joilla on minkäänlaista koulutusta tai yleistietoa tai elämänkokemusta. Tai no, ehkä monet asiat ovat itsestäänselvyyksiä minulle siksi, että olen terveydenhuoltoalalla ollut jo jonkin aikaa...

Monet jakson sisältämät teemat ovat meille myös jo tähänastisten opintojen aikana tulleet tutuiksi. Tiedämme, mitä kuuluu ravintosuosituksiin tai miten liikunta edistää terveyttä, tiedämme tupakoinnin ja alkoholin terveyshaitoista, osaamme puhua potilaalle kuin ihmiselle ja varmasti jokainen järkevä ymmärtää, että sairauksien kustannukset pienenevät, jos koko sairauksien synty ehkäistään. Lisäksi sellaiset asiat, joita nyt ehkä opiskelemme koulujen terveystarkastuksien sisällöistä tai rokoteohjelmasta, eivät varmasti jää päähämme pysyvästi, vaan ne pitää tarpeen tullen sitten tarkistaa.

On tässä jaksossa kyllä toisaalta ollut tosi paljon hyödyllistäkin sisältöä. Parhaana tähän asti olen kokenut gynekologin pitämän ryhmätyön, jossa harjoittelimme gynekologisen statuksen tekoa (eli potilaan tutkimista) sekä papa -näytteen ottoa. Harjoituskappaleina olivat tietysti fantomit eli "mallinuket" tai tässä tapauksessa pelkkä naisen alapään malli. Harjoitustyössä kuitenkin pääsi tekemään jotain konkreettista ja toisaalta sen pitäjä oli ihan huippuopettaja! Jos koko lääkis olisi tällaista, olisin varmaan opiskelusta paljon enemmän innoissani. Ryhmätyö oli integroitu tähän jaksoon varmasti siksi, että papa-seulonnat kuuluvat yhteen erittäin onnistuneista hankkeista syöpien ehkäisyssä. Suomessa seulotaan myös rintasyöpiä, mutta ehkä mammografian ottamisen harjoittelu ei ole ihan samanlaista lääkärihommaa tai edes tarpeellinen taito yleislääkärin osata kuin papa-koe.

Toinen harjoitustyö, jolla olisi ollut edellytyksiä olla todella hyvä ja opettavainen, mutta joka toteutuksen ja ohjauksen puutteellisuudessaan osoittautui täysin turhaksi farssiksi, oli terveystarkastus -työ. Toteutimme terveystarkastukset kolmen ryhmissä niin, että oman kurssikaverin lisäksi ryhmään kuului yksi terveydenhoitajaopiskelija. Meidän tulevien lääkärien oli suoritettava terveystarkastus terveydenhoitajaopiskelijalle ja sen perusteella laadittava nuorison terveystodistus tai ajokorttitodistus. Terveydenhoitajaopiskelija taas suoritti terveystarkastuksen (johon kuului lähinnä elintavoista keskustelua ja neuvontaa) toiselle lääkisopiskelijalle. Terveydenhoitajaopiskelija meidän ryhmässä oli jo ihan ammattilainen ja se osa harjoituksesta meni todella hyvin. Minulle taas "lääkärinä" tilanne oli täysin vieras, ajokorttitodistus -lomake ihan outo ja kumpikaan meistä lääkisopiskelijoista ei oikein edes tiennyt, mitä olisi pitänyt tutkia. Koin, ettemme saaneet edeltävästi tarpeeksi ohjeistusta sen suhteen, mitä terveystarkastukseen lopulta kuuluu. Ajattelin, että saisimme jotkut ohjeet ennen harjoitustyötä, mutta sellaisia ei tullut. Siinä sitten vastaanottotilanteessa tahkoamaan lomakkeen kääntöpuolella olevia vaatimuksia näkökentästä ja kontrastieroista...

Vaikka harjoitustyö sinänsä oli mielestäni totaalisen huono, koska ilman ohjeistusta toimiessani tein todennäköisesti ihan väärät testit kun muka tutkin näkökenttiä tai kuuloa, oli se kuitenkin opettavainen. Tilanne sai minut pohtimaan sitä, miten varmasti lääkärinä vastaan tulee useinkin tilanteita, joissa ei ole ihan varma miten pitäisi toimia. Lääkärin todistuksia tarvitaan vähän kaikkeen ja todennäköisesti potilaat tulevat pyytämään sellaisia lomakkeita ja lausuntoja, joista et ole koskaan kuullutkaan. Uskon, että epävarmuuden sietokyky on lääkärin työssä ihan oleellinen juttu. Myös luovuutta ja tiedonhakukykyjä tullaan tarvitsemaan.

Se onkin ehkä yksi asia, joka perustavanlaatuisesti erottaa sekä lääketieteen opinnot että lääkärintyön sairaanhoitajan opinnoista ja työstä. Epävarmuus. Sairaanhoitajana olen tottunut siihen, että koskaan ei joudu tekemään päätöksiä yksin. Aika harvoin perustavanlaatuisia päätöksiä edes joutuu tekemään, koska aina voi kysyä lääkäriltä. Loppukädessä vastuu on lääkärillä. Toimenpiteissäkin ne kaikkein hankalimmat ja pelottavimmat voi jättää lääkärille. Hoidossa voi mukaan pyytää kollegan tueksi ja neuvomaan. Harjoittelut ovat hyvin ohjattuja ja ohjeistettuja. Sairaanhoitajan opinnoissa kaikessa on opettaja mukana melkein kädestäpitäen neuvomassa. Asioita ei joudu tekemään yksin ennen kuin ne osaa ja itse luottaa omaan osaamiseensa. Lääkärinä taas olet hyvin usein yksin. Yksin ja vastuussa. Lääkärin pitää vain selviytyä monenlaisista tilanteista, vaikka ne olisivat ihan outoja ja uusia. Tietysti konsultaatiomahdollisuudet ovat olemassa, mutta lähin kollega saattaa olla kymmenien tai satojen kilometrien päässä, riippuen työpaikastasi.

Omat kokemukseni hoitajan työstä ovat tietysti lähinnä vain vuodeosastoilta isoista sairaaloista, joten varmasti hoitajatkin joutuvat tekemään yksinäistä ja vastuullista työtä esimerkiksi vastaanotoilla. Ja tietysti sairaanhoitajan työ on omalla tavallaan hyvin vastuullista. En tarkoita millään lailla vähätellä sitä. Tietyt erot kuitenkin väkisinkin pohdituttavat ja laittavat miettimään miten "helppoa" elämä on hoitajan ollut. Koen myös, että sairaanhoitajien koulutus on monella tapaa parempaa kuin lääkärien. Varmasti erot johtuvat myös siitä, että sairaanhoitajat ovat opiskelleet ihan lähimenneisyydessä ammattiopistossa ja lääkärikoulutus on ollut aina yliopistotasoista. Ammattiin tähtäävät koulutukset kun tuppaavat perustumaan enemmän käytännön osaamiseen ja yliopisto-opetus on ollut perinteisesti luentopohjaista.

En koe siis tässä Ennaltaehkäisy -jaksossa oppineeni ihan kamalasti uutta asiaa. Siksi tenttiin valmistautuminen tuleekin varmaan olemaan hankalaa. Jo jakson aluksi meitä peloteltiin, että tentti on mennyt aiemmilla vuosikursseilla aina todella huonosti ja että jakso kannattaa ottaa tosissaan. En tiedä onko tentissä sitten kysytty todella spesifejä lakiasioita tai täytynyt luetella rokoteohjelman rokotteet ja niiden antoajat, koska muuten en kokisi jakson sisältöä kamalan hankalaksi. Asiaan voi tietysti myös vaikuttaa muun muassa se, että olen jo opiskellut aika paljon ennaltaehkäisystä terveydenhuollossa ja esimerkiksi oma AMK:n opinnäytetyöni käsitteli tämän jakson tärkeitä teemoja: motivoivaa haastattelua ja elämäntapojen parannuksen muutosvaiheita.

Opetuskritiikki jatkukoon!

Perjantain ruotsintunnilla tuli melkein paha mieli ja katumus siitä, että olin ollut niin ärsyyntynyt kyseisen kielen opiskeluun ja opetukseen ja vieläpä purkanut ärsytystäni aika kovin sanoin täällä blogitekstin muodossa. Perjantainen ruotsintunti oli nimittäin ihan mukava.

Näin ne mielipiteet ja olotilat vain vaihtelevat päivästä toiseen ja ovat hyvin alttiita sille, millainen mieliala ylipäätään on vallitsemassa. Olin hyvin stressaantunut ja koin hukkuvani kouluhommiin (ja muihinkin) kun ruotsi oikein kunnolla ärsytti. Kun kaikki hommat oli saanut kunnialla pois alta, oli aikaa keskittyä myös ruotsiin eri tavalla.

Totesin myös meidän ruotsinopettajan olevan ihan hyvä. Ainakin tähän lääkisruotsin opetukseen, koska hän nimenomaan yrittää keskittyä niihin asioihin, jotka ovat meidän uramme kannalta tärkeitä. Eli ei esimerkiksi varsinaisen kieliopin opettamiseen. En nyt kuitenkaan voi pyörtää puheitani täysin, koska on ruotsissa silti jotain mätää.

Nimittäin ryhmäkoot. Ja ylipäänsä ryhmät. Meillä oli viimeksi läksynä lukea Karolinska instituutin TBL -opetuksesta. TBL (team-based learning) on vähän niin kuin meillä käytössä oleva PBL, mutta ryhmät ovat isompia. Ilmeisesti TBL:ssä pointtina on se, että opiskelijat opiskelevat ennalta jonkin tietyn aiheen ja sitten sen pohjalta etsivät ryhmissä vastausta johonkin ongelmaan. Kaiketi ryhmien on sitten tarkoitus opettaa toisiaan kun ovat jonkinlaiseen konsensukseen päässeet ja esitelmän kyhänneet kasaan. Kotiläksyartikkelissamme joku haastatelluista ruotsalaisista opiskelijoista oli maininnut miten tärkeää on, että ryhmät ovat toimivia. Että kaikki ovat vähän niin kuin samalla tasolla.

Sama pätee ruotsin opiskeluun. Olisi tärkeää, että ryhmät olisivat toimivia ja opiskelijat samalla tasolla toistensa kanssa. Muussa opetuksessamme kaikki tuntuvat olevan jokseenkin samalla tasolla tiedoissaan ja älykkyydessään, koska olemmehan tietysti kaikki tosi fiksuja jne. Noh, ehkä ennemminkin olemme kaikki jollakin tapaa lukuihmisiä ja tottuneet opiskelemaan ahkerasti. Kielitaidossa kuitenkin tasot vaihtelevat todella paljon. Voin kuvitella, että alueella, jossa suomenruotsalaisia on hyvin vähän ruotsin osaaminen ei tunnu mitenkään tärkeältä, eikä kielen opiskeluun silloin varmaan tule kovin paljoa panostettuakaan. Itse olen kuitenkin osittain ruotsinkieliseltä alueelta kotoisin, ja myöskin aina ollut hyvä kielissä.

Oma osaamiseni on siis melko korkealla tasolla ja koen pärjääväni ruotsin kanssa ihan hyvin. Sanavarasto on hakusessa, mutta kyllä se karttuu hyvin nopeaan tahtiin kun kieltä vain käyttää. En myöskään ole törmännyt mihinkään kovin suuriin kielioppiongelmiin, vaikka lauserakenteet eivät ihan tuoreessa muistissa olekaan. Meidän ruotsin ryhmässämme kuitenkin on yli kaksikymmentä opiskelijaa, joista kaikki ovat vähän eri tasolla kielitaitonsa kanssa. (Iso) osa ei edes ole kirjoittanut ruotsia ylioppilaskirjoituksissa, kun on tietysti panostanut lukiossa lääkistä varten tarvittuihin luonnontieteisiin. Minä sen sijaan olin hakoteillä vielä lukiossa ja luulin olevani enemmän humanisti kuin kova tiedenainen. Omasta ylioppilastodistuksestani löytyykin arvosanat kolmesta kielestä äidinkielen lisäksi, sekä psykologiaa ja terveystietoa. Fysiikka ja kemia pääsivät todistukseen vasta pääsykoekeväänä kun kävin ne sinne täydentämässä.

On siis ihan ymmärrettävää, etteivät kaikki meidän ryhmässämme ole ihan yhtä hyvin kärryillä kun opettaja kertoo ohjeita ruotsiksi ja kun meidän täytyy keskustella esimerkiksi onnettomuustilanteesta sujuvasti lääketieteellisiä termejä käyttäen. Koen sen hyvin epäreiluksi. En niinkään omalta kannaltani, koska kertaus on tietysti aina hyödyllistä. Koen, että on epäreilua, että ne ihmiset, joilla on vaikeuksia ruotsin kanssa, joutuvat jakamaan oppituntinsa minunlaisteni kieli-ihmisten kanssa. (Enkä tosiaan tarkoita tätä tekstiä minään omakehuna.)

Olisi paljon reilumpaa ja ehkä hyödyllisempää, jos meidät opiskelijat jaettaisiin esimerkiksi ruotsin kielitasotestin mukaan ryhmiin. Ne, joiden taidot ovat enemmän ruosteessa, pitäisi sijoittaa pienempiin ryhmiin, joissa opettajalla olisi aikaa ja resursseja neuvoa tarkemmin ja opiskelutahtia voisi ehkä hidastaa, jotta ehdittäisiin käydä ihan perusasioita läpi. Lähiopetusta voisi olla jopa vähemmän niillä, jotka suoriutuvat esimerkiksi ruotsin tekstien kirjoituksesta suhteellisen kivuttomassa ajassa... En itse ainakaan panisi pahitteeksi, jos voisin suorittaa enemmän ruotsia itsenäisesti ja istua vähemmän yliopistolla muka pakollisilla ruotsin tunneilla.

Ylipäätään lääkisopetuksen ryhmäkoot ovat alkaneet enenevissä määrin huolestuttaa minua. Ruotsi on vain yksi osa-alue tästä. Nyt kun klinikka alkaa häämöttää (ai missä muka?), ovat isot opiskelijaryhmämme alkaneet lähinnä ahdistaa. Ei sillä, että olisin aiemminkaan esimerkiksi kliinisiä taitoja opiskellessani arvostanut sitä, että pitää jakaa yhden opettajan kädestä-pitäen-ohjausaika noin kymmenen kurssikaverini kanssa. Mutta saadaanko me tulevat lääkärit oikeasti edes opetella tarpeellisia taitoja tarpeeksi? Ehtiikö kukaan oikeasti katsomaan, että teemme asiat oikein, kun vahdittavana on kymmenen muuta ihmistä? Jos ryhmäkoot vain kasvavat ja opettajaresurssit pysyvät samana, on tulevaisuus aika surkea. En itse ainakaan haluaisi vain arvailla, miten jotkut jutut kuuluu tehdä, kun on päässyt vain vähän vilkuilemaan opiskelijakollegan olan takaa tai katselemaan kun joku toinen innokas pääsee tekemään toimenpiteitä, joita oikeasti kaikkien pitäisi harjoitella. Millaisia lääkäreitä tulee opiskelijoista, jotka pääsevät tutkimaan ja haastattelemaan potilaita aina vain parin kanssa? Oikeassa elämässä hommat tulee kuitenkin hoitaa itsenäisesti.

Tämän syksyn teema näissä kirjoituksissa taitaakin olla jonkinlainen kannanotto yksityiskohtiin (tai oikeastaan aika laajankin skaalan asioihin), jotka opetuksessamme ovat pielessä. Noh, ehkä se syksyn mittaa helpottaa ja alan nähdä myös hyviä puolia :)
Onhan niitä tietysti! Paljonkin!
Enemmän niistä sitten tuonempana...