Vuoden viimeisiä ajatuksia - klinikkaa ja manuilua

"Joululomalla" ollaan oltu jo viikko. Joulu lähestyy (huomenna, ihanaa!) ja pian vanha vuosi haudataan ja uusi toivotetaan rakettisateessa tervetulleeksi. Jotenkin tuntuu, että olen jo todella pitkällä asennoitumassa vuoteen 2019. Asiaan on vaikuttanut suuresti klinikan alkaminen. Tuntuu, että tätä preklinikka -jäähyvästelyä ja klinikan jännittämistä on harrastettu jo (liiankin) pitkään, ja ehkä olen myös näihin teksteihin vuodattanut aika paljon siitä tunnemyräkästä, jota ainakin omassa sisimmässäni olen joutunut hetkittäin sietämään. Ehkä vuodatus näistäkin tuntemuksista on kuitenkin ihan oikeutettua, koska onhan tässä meneillään nyt suuri muutos pienen medisiinarin elämässä...

Saimme klinikan aikataulut viime maanantaina. Ensimmäisen työpäiväni jälkeen vietin neljä tuntia kirjoitellen kalenteriini tulevan kevään aikatauluja ja siinä sivussa heittäen mielessäni hyvästit omalle vapaa-ajalle. Siirryin nyt myös ensimmäistä kertaa elämässäni käyttämään sähköistä puhelimen kalenteria, koska tuntuu, ettei noista klinikka-aikatauluista muuten selviä hengissä. Olin toki tiedostanut etukäteenkin, että päivät olisivat pitkiä, mutta oikeastaan olin odottanut jotain viime kesän manuilun kaltaista tilannetta, että rennosti hengailtaisiin jollain osastolla päivä tai sitten toinen leikkaussalissa.

Hengitysteiden hallinnan harjoittelua viime jaksossa...

Todellisuudessa ainakin nyt aikataulujen perusteella vaikuttaa siltä, että klinikka on aikamoista edes takaisin suhaamista. Saman päivän aikana nimittäin saattaa olla neljässäkin eri paikassa sairaalalla tai koululla. On aamumeetingejä, opetuskiertoja, opetuspoliklinikkaa ja joinain päivinä ryhmätöitä koululla iltapäivästä. Toiseen klinikkaan kuuluu jokin etukäteen valmisteltava opetustilanne ja toista varten pitäisi edellisenä päivänä käydä tutustumassa polille tulevien potilaiden papereihin. Koko ajan pitäisi lukea - ja paljon. En tiedä miten tämä tulee käytännössä hoitumaan, mutta huomasin ainakin tänä syksynä stressin tekevän sitä, etten pystynyt omia aikataulujani miettimään kovin pitkälle ja yleensä katsoin samana aamuna mitä luentoja tulisi edessä olemaan. Ensi keväässä pelottaa se, että olen unohtanut valmistautua johonkin tehtävään tai opetustilaisuuteen etukäteen, koska en ole huomannut jotain pienellä präntättyä tekstiä vaadittavista esitehtävistä.

Noh, mutta se kaikki on edessä vasta ensi vuonna. Tätä vuotta on edessä vielä onneksi viikko. Ja nyt nautin tästä "minilomastani". Nimittäin joulun ansiosta saankin onneksi lomailla sentään viisi päivää. Oikeaa joululomaa minulla olisi koulun puolesta ollut kolme viikkoa, mutta sen valitsin viettää amanuenssina ensi kesän työpaikassani. Tilanne ei kuitenkaan ole lomailun suhteen niin kurja kuin etukäteen ajattelin. Pyhäpäivinä nimittäin ei terveyskeskuksessa ole lääkäriä. Toisaalta tämä monen päivän "tauko" tuotti perjantaina kovasti työtä osaston lääkärille (ja minulle) kun potilaita piti yrittää saattaa kotikuntoon jouluksi ja myös ennakoida pyhien aikana tapahtuvia muutoksia potilaiden voinnissa ja ohjeistaa hoitajia sitä varten.

Hengitystiet turvattu intubaatolla

Olen tykännyt tästä(kin) amanuenssuurista kovasti. Samalla lailla kuin viime kesänä, on töistä lähtiessä yleensä iloinen mieli. Ja sellainen olo, ettei ole mikään kiire lähteä töistä kotiin. On niin paljon opittavaa. Ja edelleen tunne oikeasta alan valinnasta vahvistuu entisestään. Minä kyllä niiiin tykkään lääketieteestä, lääkärin työstä ja potilaiden hoitamisesta. Jos olet sellainen ihminen, joka tykkää ratkaista arvioituksia tai tehtäviä, suosittelen lääkärin työtä lämpimästi. On todella tyydyttävää, kun huomaa osuvansa oikeaan tai tietävänsä miten potilasta pitäisi hoitaa. Toki mukana on paljon epävarmuutta ja omien ratkaisujensa kanssa elämistä. Lääkärin työssä vastuu on suuri ja se kyllä painaa. Minäkin tunnen sen, vaikkei oikeaa vastuuta tällä hetkellä vielä olekaan.

Voin kuitenkin myös suositella edeltävää amanuenssuuria siihen työpaikkaan, missä tulee ensimmäisen lääkärikesänsä viettämään. Nyt jo nimittäin tuntuu, että kynnys töihin menemiseen on madaltunut todella paljon. Olen oppinut käyttämään minulle täysin uutta potilastietojärjestelmää ja saanut jotain hajua osaston päiväjärjestyksestä ja toiminnasta. Vaikken todellakaan hoitajien nimiä vielä muista, kasvot alkavat ainakin käydä tutuiksi. Myös potilaat käyvät tutuiksi, koska hoitoajat osastolla ovat niin pitkiä. Monet vanhukset odottavat esimerkiksi pysyvää laitospaikkaa, jonka saamiseen voi mennä jopa kuukausia.

Minulle uudessa paikassa yleensä on haasteena se, millä tasolla potilaita hoidetaan. Olen tottunut toimimaan erikoissairaanhoidossa, jossa potilaita ei oikeastaan koskaan lähetetä eteenpäin vaivansa kanssa, koska ollaan jo siellä, missä ko. vaivaa hoidetaan. Perusterveydenhuollossa taas kaikessa "vaikeammassa" vähintäänkin konsultoidaan ja tarvittaessa potilas lähetetään sairaalaan tutkimuksiin ja hoitoon. Päivystyksessä taas minulle oli hankalaa se, että siellä keskitytään vain yhteen akuuttiin vaivaan ja kaikesta muusta pitäisi potilas neuvoa menemään omalle lääkärille. Tässä on miettimistä myös tulevaisuuden suhteen. Millaisessa paikassa sitä haluaa olla töissä? Erikoissairaanhoidossa en ehkä haluaisi työskennellä siksi, että siellä osaaminen kaventuu niin pieneen alaan yleensä. Toisaalta taas terveyskeskuslääkärinä varmaan alkaisi harmittaa se, ettei potilaita kaikissa asioissa voi hoitaa "loppuun asti" vaan heidät pitää lähettää eteen päin erikoislääkärille. Päivystys on todella mielenkiintoista ja siellä näkee kaikenlaista. Olisiko se kuitenkaan oikea paikka minulle, joka haluan hoitaa potilaita kokonaisvaltaisesti? Noh, päätöstä ei onneksi vielä tarvitse tehdä.

Tällaisiin tunnelmiin ja ajatuksiin päättyy varmaan tämä vuosi blogikirjoittelun osalta.
Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta 2019!

Preklinikka Tampereen lääkiksessä

Nyt kun se on omalta osaltani ohi, koen olevani tarpeeksi asiantuntija kertomaan muillekin, mitä preklinikka-aika Tampereen lääkiksessä oikeastaan pitää sisältään.
Olen joskus aikaisemminkin kirjoitellut muun muassa tutoristunnoista ja aina ohimennen selittänyt jotain koulunkäynnistämme. Yhdessä postauksessa pohdin jopa omaa tyypillistä opiskeluviikkoani preklinikka-aikana (viime kevään Rintakipu ja hengenahdistus -jaksolta).

Preklinikka tarkoittaa siis aikaa ennen klinikkaa eli ennen sitä kun me joukoin parveilemme sairaalan käytävillä ja innokkaina käymme tutkimassa potilaita keräten erilaisista toimenpiteistä merkintöjä suoritusvihkosiimme. Preklinikka-aika kestää Tampereella 3,5 ensimmäistä vuotta lääkiksessä ja omasta mielestäni tuo aika oli todella vapaata.

Tampereen opetusohjelma koostuu jaksoista, joita on yleensä kolme syyslukukaudessa ja kolme keväällä. Fuksivuonna jaksot esimerkiksi olivat Johdanto, Solut ja kudokset (tai tämän nimi taitaa nykyisin olla jokin muu, kun opetusta on integroitu enemmän bioteknologian opiskelijoiden kanssa yhteiseksi...), Lisääntyminen, kasvu ja kehitys, Aineenvaihdunta, Liikkuminen sekä Hapensaanti. Jaksojen nimi kertoo jonkin verran siitä, mitä kukin pitää sisällään, mutta kokonaisuudessaan käydään parina ensimmäisenä vuonna läpi anatomiaa, fysiologiaa ja histologiaa kunkin elinjärjestelmän osalta. Kolmosvuonna mukaan tulee enemmän kliinistä asiaa eli sairauksia ja niiden hoitoa. Olen tarkemmin kuvannut tiivistettynä kutakin jaksoa täällä.

Tyypilliset luentoeväät talvipakkasilla: lämmin kahvi ja käsirasva kuiville käsille

Preklinikkaa rytmittävät luennot, joita meillä ei ole kovin paljoa. Luentoja on päivässä ollut enimmissään muistaakseni viisi, mutta tyypillisesti yksi - kolme, eikä niitä edes ole joka päivä. Lähes joka jaksolla (muistaakseni vain yhtä poikkeusta lukuunottamatta) olemme saaneet nauttia pbl:stä eli tutoristunnoista kahdesti viikossa. Näissä istunnoissa päätettyjä oppimistavoitteita opiskellessa onkin suurin osa preklinikan "vapaa-ajasta" vietetty. Tosin omaa opiskelua on saanut rytmittää ihan juuri siten kuin on halunnut ja opiskella vaikka keskellä yötä jos se omalle kohdalle sopii.

Luentojen ja tutoreiden lisäksi preklinikka-aikana joka jaksossa on ollut vaihteleva määrä ryhmätöitä (ehkä keskimäärin kolme / jakso, jakson pituudesta riippuen). Ryhmätöiden tavoitteena on ollut paremmin opettaa meille tiettyjä jakson asioita, kuten esimerkiksi lääkkeiden vaikutuksia, anatomiaa tai histologiaa. Parhaiten mieleeni on jäänyt kolmosvuoden Nestejakson diureettityö, jossa nautimme litran vettä ja sen lisäksi omavalinteista diureettia eli nesteenpoistolääkettä, jonka jälkeen pääsimme virtsaamaan parin tunnin ajan kannuihin ja omakohtaisesti kokemaan, miten nuo lääkkeet elimistössä vaikuttavat. Myös kaikki radiologian työt ovat olleet mielenkiintoisia, varmasti suurelti johtuen radiologian opettajamme karismaattisesta opetustyylistä. Sen sijaan inhokkejani ovat vuosien varrella olleet erilaiset histologian /patologian työt, koska erilaisten vaaleanpunaisten kudosnäyte -diojen tuijottelu ei ole minulle kovinkaan paljon oppia tarjonnut. Varmastikaan motivaatio histologian opiskeluun ei ole ihan kohdallaan ollutkaan.

Kliinisten taitojen harjoittelua - ABI-näytteen otto
Tässä ehkä vähän liian monta lusikkaa sopassa

Erilaisia työssä ja potilaiden kohtaamisessa tarvittavia taitoja olemme harjoitelleet niin ikään joka jaksossa kliinisten taitojen harjoitustöissä, joita ovat esimerkiksi olleet nivelten tutkimiset, keuhkojen auskultointi, spirometrian tulkinta, kanylointi ja vatsan tutkiminen. Lääkiksen ryhmäkokojen suurenemisen ja opetusresurssien vähentymisen on viime vuosina huomannut siitä, että jotkin tällaiset kliinisten taitojen "ryhmä"työt onkin järjestetty koko kurssille pidettävänä luentona. Aina se ei ole ollenkaan haitannut, vaan esimerkiksi viime kevään ekg:n tulkintatyössä luennot toimivat ihan hyvin. Olisi kuitenkin ehkä mukavaa, jos opetusta voisi kokea saavansa riittävästi, eikä taitoja opetellessa kävisi niin, että aika loppuu kesken, eikä osa pääse ollenkaan harjoittelemaan opettajan ohjauksessa.

Preklinikkaan on kuulunut myös erilaisia seminaareja. Aluksi ne olivat tyypillisesti asiantuntija-seminaareja, joita varten varauduttiin vastaamalla erilaisiin kysymyksiin koskien jakson aikana opiskeltuja asioita. Sitten niitä pohdittiin yhdessä jakson opettajien kanssa. Nämä seminaarit toimivat eräänlaisena tenttiinkertauksena ja yhteenvetona koko jakson asioista niitä soveltaen. Nykyisin seminaarimme ovat olleet lähinnä potilastapauksia, joita kukin opiskelija on esitellyt vuorollaan. Potilasseminaarit tulevat jatkumaan myös klinikassa. Mielestäni potilastapaukset ovat usein mielenkiintoisia ja opettavaisia, etenkin kun niistä sitten keskustellaan vielä esittelyn jälkeen lisää.

Mutta tähän päättyy nyt siis preklinikka-aika, joka kaiken edellä mainitun lisäksi on tarjonnut paljon vapaa-aikaa! Vapaapäivien lisäksi tulen kaipaamaan luentoja, koska vaikka niillä istuessa joskus koinkin keskittymisvaikeuksia, oli mukava myös vain istua kahvia siemaillen ja asiantuntijaa kuunnellen. Kenellekään ei tarvinnut oikeastaan vastata tekemisistään, ja luennolle saattoi saapua missä asussa halusi ja periaatteessa mihin aikaan halusi (tosin en itse koskaan ole harrastanut myöhästelyä). Klinikassa pitää varmastikin yrittää antaa itsestään jotenkin enemmän. Ainakin esittää kiinnostunutta ja käyttäytyä asianmukaisesti. Pukukoodikin on vähän niin kuin ennalta päätetty... Myöskään vapaapäivistä ei keskellä viikkoa saada enää nauttia.

Kirjaston opiskelutilassa tuli monesti tehtyä tutoreita tai luettua tenttiin.

Preklinikka oli siis mukavaa aikaa, ja kehotan kaikkia joilla se on vielä edessä tai kesken, nauttimaan siitä täysin rinnoin. Ylipäätään kehottaisin jokaista nauttimaan elämästä tässä ja nyt, koska kyllä jokainen hetki on omalla tavallaan arvokas ja ainutlaatuinen. Uskon, että klinikka-aika tulee omalla kohdallani olemaan myös ihan yhtä kiva, vaikkakin todella erilainen kuin aikaisemmat opintoni. Ja toisaalta vähän pelottavakin, koska en tosiaan vieläkään tarkalleen tiedä mitä edessä onkaan...

Preklinikan viimeisiä

Niin se preklinikka-aika alkaa vihdoin olla ohi! Viimeinen jakso Hätätilanteet on perjantaina tentin jälkeen paketissa ja tänään kokoonnumme tutorryhmäni kanssa viimeistä kertaa tutoristunnolle. Suurimmalla osalla kurssilaisistani preklinikan viimeinen koulupäivä oli viime perjantaina, jolloin meillä oli aamulla vihoviimeinen luento ja sen jälkeen seminaari.

Itse olin tuosta viimeisestä luennosta jotenkin tohkeissani ja haikeilla mielinkin, koska se tosiaan oli lääkiksen viimeinen. Meillä ei klinikassa enää luentoja ole, vaan "tietoiskut" ja muut esitetään maanantaisin seminaareissa. Voi tietysti olla, että olen tässä asiassa väärässä tai se tulee muuttumaan, mutta ainakin tämän hetkisen käsitykseni mukaan tilanne on näin. Piti siis jättää haikeat jäähyväiset luennoille kuuntelemalla vielä viimeisen kerran asiantuntijaa erilaisista sähköön, hukkumiseen ja palovammoihin liittyvistä hätätilanteista. Preklinikan viimeinen seminaari käsitteli monivammapotilaan hoitoa ja arviointia.

Tänään aivan viimeinen tutoristuntomme käsittelee niin ikään monivammapotilasta, jonka hoito onkin tämän jakson aikana tullut aika lailla tutuksi. Monissa hätätilanteissa tosin terveyskeskuslääkärin toiminta-arsenaali on aika rajallinen - yleensä tärkeintä on lähettää potilas nopeasti (elintoimintojen varmistamisen jälkeen) eteen päin oikeaan hoitopaikkaan, joka yleensä on yliopistosairaala. On hyvä, että meidän opetuksessamme on koko ajan painotettu paljon sitä, mitä me oikeasti tulemme siellä kentällä (eli terveyskeskuksessa) sitten tekemään, eikä turhaan liikaa painoteta yliopistosairaalatasoista hoitoa, koska me kaikki kuitenkin erikoistumme lopulta eri aloille.

Olen iloinen, että preklinikka loppuu. Odotan klinikkaa todella innolla, vaikka se vähän pelottaakin. Tuntematon kun on. Emme ole vielä saaneet oikeastaan mitään infoa klinikasta vaan kaikki tieto pohjautuu huhupuheisiin vanhempikurssilaisten suunnalta. Klinikasta meitä infotaan virallisesti vasta tammikuussa kun koulu - ja se klinikka - vihdoin alkavat. Tiedän kuitenkin sen, että maanantait tulevat olemaan seminaaripäiviä koululla ja kaikkina muina päivinä olemme pääsääntöisesti 8-15 (tai 16) jossakin sairaalalla, osastolla/leikkaussalissa/poliklinikalla hääräilemässä ja oppimassa. Muutamia päivystyksiäkin meillä on, eli päivät tulevat ajoittain olemaan todella pitkiäkin.

Olen tavallaan iloinen, että tutoristunnot nyt loppuvat. Olen aina suhtautunut niihin ristiriitaisin tuntein. Uuden keissin avaaminen on ollut aina mielenkiintoista ja silloin siitä keskusteleminen tutorryhmän kanssa on ollut antoisaa. Kuitenkin keissin purkaminen, kun kaikki lukevat tietokoneiltaan samoja asioita, joita itsekin on Oppiportista lukenut, tuntuu todella puuduttavalta ajoittain. Etenkin Abdominal Complaints -jaksossa englannin puhuminen oli kaikkien mielestä ilmeisesti niin hankalaa tai kiusallista, että nuo purut etenkin olivat inhottavia - kaikki olivat suurimmaksi osaksi hiljaa ja kommentoivat vain lyhyesti mumisten. Toisaalta taas en haluaisi vaihtaa pbl -opetusta mihinkään luentopohjaiseen. Luennot ovat ihan kivoja, mutta yleensä kolmellakin luennolla peräkanaa istuminen alkaa tuntua puuduttavalta. En jaksa keskittyä sellaiseen passiiviseen oppimiseen niin kauan, että siitä olisi mitään hyötyä. Tutorkeissit pakottavat itsenäiseen opiskeluun jakson aikana, mikä on todella hyvä.

Tällä hetkellä ei siis tunnu siltä, että jään kaipaamaan preklinikka-aikaa, paitsi ehkä pitkien aamujen ja keskelle viikkoa sijoittuvien vapaapäivien suhteen. Klinikassa samanlaisesta vapaa-ajasta tuskin päästään enää nauttimaan. Aika aikansa kutakin kuitenkin. Uskon, että klinikka on omalla tavallaan paljon antoisampi ja mielenkiintoisempi kuin opintoni tähän asti. Niin, ja olemme kyllä tosiaan saaneet klinikkasijoituksemme tietää. Olemme ainakin sisätauti-kirurgisessa klinikassa joka viikko eri yksikössä, ja kaikeksi onneksi minä pääsen kokemaan pehmeän laskun menemällä ensimmäiseksi viikokseni sille osastolle, jolla olen ollut töissä sairaanhoitajanakin! Ainakin siis henkilökunta, osasto ja potilaiden vaivat ovat suurimmaksi osaksi tuttuja.

Perjantaina meillä on tosiaan edessä preklinikan viimeinen tentti ja sitä edeltää nyt viimeinen tenttiviikko (josta aion nauttia). Tentin jälkeen juhlimme preklinikan päättäjäisiä koko kurssin voimin ja siitä suuntaammekin kolmeksi viikoksi joululomalle. Omalla kohdallani joululoma ei mene lomailun merkeissä, sillä menen amanuenssiksi sille terveyskeskuksen vuodeosastolle, jonne ensi kesänä menen sitten oikeisiin töihin. Toisaalta tämän rankan nelosvuoden syksyn jälkeen lomailukin olisi tehnyt ihan hyvää. Noh... tuleehan pääsiäisloma sitten joskus huhtikuussa. Sitä odotellessa.

Nivelkipua ja sähköisiä tenttejä

Maanantaina alkaa sitten viimeinen preklinikan jakso, eli lääkis sellaisenaan kuin minä sen tunnen lähenee loppuaan. Tutoristuntoja on jäljellä enää tuon jakson verran ja luennotkin loppuvat vuoden vaihteessa. Ei enää itseopiskelupäiviä, vapaa-aikaa (ainakaan siinä määrin kuin nyt) tai tenttiviikkoja. Minulla on jäljellä enää yksi ihana tenttiviikko (tai ihana - kamala, miten sen nyt ottaa).

Tämä viikko oli siis nyt toiseksi viimeinen tenttiviikkoni koko lääkiksen aikana ja yritin nauttia siitä. Yritin mennä lukemaan kahvilaan, kun siitä jotenkin aina haaveilen ja onhan se mukavaa. Aika harva pystyy arkipäivisin virka-aikaan istuskelemaan kahvilassa rauhassa tekemässä omia juttujaan. Tietysti asiaan vaikutti myös se, että meillä ei kotona muutosta ja sen myötä huonekalujen uudistamisinnostuksesta johtuen ollut minkäänlaista pöytää, jonka ääressä opiskella. Koululle on turhan pitkä matka ja keskustassa sijaitsevan yliopiston hiljaisen lukusalin (eli Linnan) kaikki paikat täyttyvät jo varhain aamulla. Kahvilassa opiskelu oli siis tämän tenttiviikon juttu.

Edellinen jakso (jonka tentissä eilen hikoilimme) oli nimeltään Nivelkipu. Opiskelimme erilaisia niveliin liittyviä sairauksia; nivelrikkoa, osteoporoosia, reumaa... Sekä kaikkien kehon liikkuvien osien tutkimista nyt kunnolla. Samat asiat opetettiin pääpiirteissään fuksivuonna Liikkumisjaksolla, mutta aika harva sieltä mitään kunnolla muistaa. Tosin anatomia oli jollakin tasolla jo hanskassa, ainakaan sen uudelleen opiskelu tai kertaaminen ei tuottanut samaa tuskaa kuin tuolloin kolmisen vuotta sitten ja sitä saattoi nyt pitää jo ihan loogisena. Ei tarvinnut opetella asioita ulkoa, kun ymmärsi miksi mikäkin lihas menee minnekin ja mitä se sitten tekee. Tietysti vanhat pohjatiedot auttavat opiskelussa aina.

Nyt alkaa jotenkin ymmärtää ainakin meidän lääkiksen opetuksen hienouden. Kaikki asiat kertautuvat. Niinhän meille fukseina kyllä kerrottiinkin, mutta vaikeaa olisi uskoa, että kaikki se valtava tietomäärä joskus olisi helppokin omaksua. Ei kaikkea tietenkään voi osata, mutta oppimista helpottaa se, että kaikki asiat tulevat vastaan uudelleen. Parina ensimmäisenä vuonna opiskelimme perusanatomian ja fysiologian ja silloin ehkä sivusimme kliinisiä asioita vähän. Nyt kolmosella ja nelosen puoliväliin saakka kaikki jaksot ovat oikeastaan olleet todella kliinisiä. Olemme opiskelleet sairauksia ja niiden hoitoa, tosin ilman konkreettisuutta eli potilaita. Nyt sitten kun menemme klinikkaan, kaikki asiat tulevat vastaan vielä kolmannen kerran, mutta nyt käytännön yhteydessä. Uskon, että tästä kyllä vielä hyvä tulee. :)

Ja tosiaan, tämä Nivelkipu -jakso meni läpi! Vaikka tentti oli eilen, tiesin heti sen jälkeen pisteeni, koska meillä oli ensimmäistä kertaa nyt lääkiksen aikana sähköinen tentti. En itse asiassa ole varma, onko muillakaan vuosikursseilla ollut vielä sähköisiä tenttejä, koska me olimme ainakin tässä kohtaa jonkinlainen koekaniiniryhmä. Sähköisessä tentissä oli 100 monivalintakysymystä ja kaksi tuntia aikaa. Tentti tehtiin omalla koneella ja kun sen palautti, niin sa ruudulle oman pistemäärän. Tavallaan oli huojentavaa nähdä heti silloin ja siinä, että läpi meni, mutta en tiedä olisiko ollut kovin kivaa tietää hylätystä tuloksesta siinä heti ja sitten joutua odottelemaan, että muut saavat tentin tehtyä. Luentosalissa piti nimittäin istua (tekemättä mitään) se loppuaika, kun oli valmis. Itse olin valmis jo alle tunnissa, joten monta pitkää minuuttia piti viettää kärsivällisyyttä harjoitellen.

Seuraava jakso, viimeinen preklinikan jakso, on Hätätilanteet. Jakso kuulostaa mielenkiintoiselta ja nyt opimme varmasti paljon hyödyllisiä taitoja tulevaa ajatellen. Sanoinkin eilen kaverilleni, että hoitoelvytys jotenkin jännittää, koska vaikka olen sitä työssäkin kerrannut ja oikeastikin toteuttanut, en koskaan ole tietenkään ollut siinä lääkärin roolissa. Se henkilö, jonka pitää johtaa tilannetta ja päättää milloin esimerkiksi elvytys lopetetaan. Lääkärin vastuu alkaa jo tavallaan painaa, vaikkei nyt opiskelijana vielä mitään oikeaa vastuuta olekaan. Ei siihen kuitenkaan mene kuin puoli vuotta, kun se vastuu on oikeasti ensimmäisissä kesätöissä kannettava. Kaikki tieto pitäisi nyt saada imettyä itseensä jotenkin todella tehokkaasti, että sitten tosi tilanteen tullen pärjää.

Abdominal complaints

Nelossyksyn toinen jakso oli meillä Abdominal complaints eli vapaasti suomennettuna vatsavaivat. Tuttavallisesti lääkislyhenteenä "ABC". Jaksolla käsiteltiin sekä kirurgisia että sisätautisia vatsan alueen sairauksia, traumoja ja akuutteja tilanteita, ja jakso toteutettiin kokonaan englanniksi. Osittain varmaan siksi, että tutkintoomme kuuluu tietty määrä englannin opintoja ja osittain siksi, että jaksollemme osallistui myös vaihto-opiskelijoita ainakin Saksasta ja Italiasta. Suomenkieliseen opetukseen osallistuminen olisi varmaan vaihtareille aika mahdotonta, ja onkin ihan hyvä kansainväliseltä kannalta että Tampereen lääkisellä on tarjota jotain ulkomaalaisillekin vierailijoille.

Itse suhtauduin ABC- jaksoon lievällä innostuksella ja mielenkiinnolla ainakin jakson alkupuolella. En koe englantia mitenkään vieraaksi kieleksi ja kommunikaatio erilaisissa tilanteissa sujuu minulta ainakin ihan sujuvasti englannin kielelläkin. Lisäksi luen sekä kauno- että opintoihin liittyvää kirjallisuutta paljon englanniksi. 

Jakson aikana kuitenkin paikoitellen karkeakin rallienglanti suomalaisten suusta kuultuna alkoi tuntua rasittavalta. Meidän tutorryhmässämme ei ollut yhtäkään vaihtaria ja tutorimmekin oli suomalainen, joten tutoristunnoissa englannin puhuminen alkoi jakson loppua kohti tuntua todella turhauttavalta ja ärsyttävältäkin. Ryhmämme oli lopulta paljon hiljaisempi kuin yleensä. Itsekään en juuri ollut äänessä. 

Monet luennoitsijamme puhuivat englantia oikein sujuvasti, mutta silti tuntui siltä, että varmasti osa asioista jäi sanomatta kun luennot piti pitää vieraalla kielellä. Normaalisti luennoitsijat kertovat paljon esimerkkejä kliinisestä työstä ja luentojen sisältö on paljon muutakin kuin dioilla oleva teksti. Nyt mietin, että mitäköhän muuta annettavaa noilla asiantuntijoilla olisi meille voinut olla, jos olisivat saaneet luentonsa pitää omalla kielellään. Myös käden nostamiseen ja luennolla jotain kysymiseen oli melko korkea kynnys, kun kysymykset piti esittää englanniksi. Itse tosin kysyin jotain joskus suomeksikin, kun en osannut asetella kysymystä oikein muuten.

Kieltä lukuun ottamatta tämä jakso oli oikein mukava. Vatsavaivat ovat minulle tuttuja etenkin kirurgiselta kannalta aikaisemman työurani kautta. Monet akuuttia vatsaa koskevat asiat olivat jo vanhoja tuttuja. Paljon tuli taas lisää tietoa, kuten aina, ja totesin myös joidenkin hoitosuositusten ehtineen jo muuttua minunkin lyhyen urani aikana. Olen itse esimerkiksi elänyt aikaa terveydenhuollossa kun akuuttia pankreatiittia eli haimatulehdusta hoidettiin hyvin suurella nesteytyksellä, potilas saattoi saada vuorokaudessa kymmenenkin litraa nesteitä suoneen. Hoitosuositukset kuitenkin päivittyvät koko ajan kun tutkimustietoa tulee lisää, ja nykyisin haimatulehduksenkin nesteytys on maltillisempaa; vain 2500 - 4000 ml ensimmäisen vuorokauden aikana.

Nyt tuo englantijakso on kuitenkin ohi ja meillä on siis tenttiviikko, jakson tentti on ensi torstaina. Preklinikan loppu häämöttää lähellä, ja tämän jälkeen meillä onkin enää kaksi tenttiviikkoa koko lääkiksen aikana! Aika hurjaa. Täytyy nyt siis jälleen nauttia tästä vapaudesta, kun omat aikataulut saa laatia vapaasti ja lukea milloin haluaa... Kuten viimeksikin jo totesin. Näköjään blogiakin ehtii kirjoitella aina tenttiviikolla vain :)

Hyvää syksyä kaikille!

Viimeinen syksy preklinikkaa

Otsikko kertookin oleellisen. Nyt neljännen vuoden puolivälissä meillä alkaa (vihdoin) klinikka. En tiedä ihan tarkkaan vielä, mitä asiasta ajattelen, sillä olen nauttinut preklinikan vapaudestakin suunnattomasti. Lisäksi klinikka-ajasta on tullut kuultua jonkin verran ristiriitaista tietoa ja mielipiteitä ylempikurssilaisilta ihmisiltä. Se voi olla joko todella opettavaista ja mielenkiintoista tai sitten tappavan tylsää, riippuu yksiköstä (eli klinikasta) missä sattuu olemaan. Varmaan vähän sama kuin manuilun kanssa; toiset paikat olivat huippuopettavaisia ja kivoja, ja toiset taas nääh...

Klinikka tarkoittaa siis sitä, että arkipäivät maanantain seminaaripäiviä lukuunottamatta vietetään sairaalalla / terveyskeskuksessa tai muussa terveydenhuoltoalan laitoksessa ja ilmeisesti siellä sitten ainakin osallistutaan opetuskierroille, opetuspoleille, päästään mukaan mahdollisesti leikkauksiin ja tehdään toimenpiteitä, tutkitaan ja haastatellaan potilaita ja opetellaan lääkärinä olemista. Varmasti tulee myös paljon sellaisia hetkiä, jolloin ei oikein ole paikkaa mihin mennä: potilas kieltäytyy opiskelijan läsnäolosta tai ohjaajaa ei kiinnosta opettaa. Varmasti klinikassa tulee hetkiä, jolloin kokee olevansa ylimääräinen ja vain tiellä, enkä ole ihan varma miten itse sellaiseen suhtaudun. Hoitajan työssä kun ei koskaan ainakaan sellaista oloa ole tullut, vaan aina on ollut jotain hommia jossain. Opiskelijan roolin omaksuminen on edelleen joissain tilanteissa kovin vaikeaa.

Klinikassa myös ymmärtääkseni päivät ovat pidempiä ja aamut alkavat yleensä kahdeksalta tai puoli kahdeksan. Toista se on nyt, kun keskellä viikkoa voi hyvinkin olla useampikin vapaapäivä (jotka tietysti on tarkoitettu itseopiskeluun). Esimerkiksi nyt toisen kouluviikkomme torstain toogabileissä mietin, että onneksi sitä on vielä preklinikassa, ettei seuraavana päivänä ole pakollista kahdeksan aamua. (Silloin meillä oli seuraavan päivän klo 9:n luento, jolle kylläkin menin.) Luennoilla ei nimittäin ole minkäänlaista läsnäolopakkoa, joten preklinikassa voi hyvinkin nukkua useampanakin päivänä pitkään, mikäli väsyttää.

Aamuheräämiset eivät tosin minulle, aamuvirkulle, ole todellakaan mikään ongelma, mutta uskon tulevani ikävöimään tenttiviikkoja. Meillä päättyi juuri Jaksaminen -jakso tämän viikon torstain tenttiin ja jälleen saimme "nauttia" tenttiviikosta, joka olikin nyt koko lääkiksen neljänneksi viimeinen. Minulla on bipolaarinen suhtautuminen tenttiviikkoihin; toisaalta ne ovat todella stressaavia ja jopa ahdistavia joskus kun tuntuu, ettei saa kunnolla luettua, mutta toisaalta taas nautin siitä vapaudesta kun saa tehdä omat lukuaikataulunsa ja keskittyä koko päivän vain lukemiseen, jos niin haluaa. Voi mennä vaikka kahvilaan lukemaan ja uppoutua täysin siihen omaan tekemiseen. Kuten olen joskus aiemminkin sanonut, tenttiviikoista tulee hyvällä tavalla mieleen pääsykokeisiin lukuaika, ilman sitä kamalaa pelkoa siitä, ettei pääsekään sisään.

Jaksamisjaksosta on siis tosiaan nyt selvitty, ymmärtääkseni taas kunnialla, sillä tentti meni omasta mielestäni ihan hyvin. Jakson aikana tulivat tutuiksi mm. masennus, ahdistuneisuushäiriöt, skitsofrenia, unettomuus, anemiat, työuupumus ja erilaiset unihäiriöt. Näiden lisäksi opeteltiin psyykelääkkeiden farmakologiaa, joka oli jotenkin todella vaikeaa. Toisaalta taas hyvin silmiä avaavaa, koska en koskaan oikein ole perehtynyt masennuslääkkeiden eroihin tai miettinyt mitä psykoosilääkettä käytetään missäkin tilanteessa. Minulla ei myöskään ole ollut kovin suurta uskoa masennuslääkkeiden tehoon, mutta nyt kun sekä masennuksen elimellistä mekanismia (eli aivojen välittäjäaineiden muutoksia) että lääkkeiden vaikutusmekanismeja on tullut opiskeltua kunnolla, ei tunnu enää siltä, ettenkö määräisi masennuslääkkeitä potilailleni. Nyt minuun on tullut ainakin jonkinlaista uskoa ja luottoa siihen, että masennustakin voidaan todella hoitaa. Enemmän taitaa olla kiinni potilaiden hoitomyöntyvyydestä.

Seuraavaksi opiskelemme vatsan alueen kliinisiä asioita eli esimerkiksi suolistosyöpiä ja keliakiaa sekä sappi-, haima- ja umpisuolitulehduksia sekä niiden hoitoa. Meillä alkaa ylihuomenna ABC -jakso eli abdominal complaints, joka kaiken lisäksi toteutetaan kokonaan englanniksi! Ilmeisesti tällainen yhden jakson muodossa tapahtuva englannin opiskelu kuuluu kakkosvuoden englannin tieteellisen kirjoittamisen kurssin lisäksi englannin opetuksen curriculumiimme ja tälle jaksolle on siis sijoittunut myös vaihto-opiskelijoiden osallistuminen opetukseemme. International meininkiä on siis luvassa. Minua ei englannin puhuminen tai kuuntelu kyllä haittaa, koska olen niin tottunut siihen ja koen englantia hyvin osaavanikin. Suurin osa kirjoistakin on koko lääkiksen ajan tullut luettua englanniksi, joten sanastokin pitäisi olla hallussa.

Preklinikan viimeisiin jaksoihin kuuluvat edellisten lisäksi Nivelkipu ja Hätätilanteet, joista sitten lisää kun ne tulevat ajankohtaisiksi. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että kyllä tätä blogikirjoittelua ainakin tällä lailla harvakseltaan jaksaakin jatkaa, ja ehkä ajoittain on myös tarve vähän purkaa omia ajatuksiaan jonnekin. Ehkä se on myös jonkinlaista vanhan jakson hautaamiseen liittyvää käsittelyä kun kirjoittaa omat tuntemuksensa jaksosta tänne. :)

Kuvat ovat kesän Dubrovnikin matkaltamme. Olisipa vielä lämmin!

Jaksaminen

Neljäs lukuvuosi lääkiksessä alkoi tänään jaksolla nimeltä Jaksaminen. Jakson nimi kuvaa ihan hyvin myös tämänhetkistä olotilaa. Nyt nimittäin jaksaminen on aika huipussaan kesän jäljiltä, vaikka varmaan opintoihin paluu pian taas uuvuttaa niin, että sitä toivoisi olevansa taas lomalla.

Tällä hetkellä sitä taas jaksaa tämän bloginkin parissa viettää aikaa, ainakin jotain lyhyitä tekstejä aion toistaiseksi kirjoitella. Mikäs siinä, kun se kirjoittaminen on kuitenkin niin vaivatonta, ja onhan omien ajatusten purkaminen kai jotenkin terapeuttistakin. Siltäkin osin tämä blogikirjoittelun jatkaminen sopii uuden jakson aiheisiin hyvin. Jaksaminen -jaksossa nimittäin keskitytään paljolti psykiatriaan. Opiskelemme mm. masennuksesta ja uupumisesta, psykooseista ja psyykelääkkeistä. Niitä asioita, joita tähänastisten opintojemme aikana olemme sivunneet vain aika vähän.

Olen ollut aina hyvin somaattisesti suuntautunut sairaanhoitaja. Psykiatrian harjoittelut tein projektin muodossa sairaanhoitajaopintojen aikana, enkä koskaan ole ollut missään psykiatrialla töissä. Psykiatrisesti ongelmaisia potilaita nyt tietysti kohtaa missä vain, esimerkiksi masennus on meillä Suomessa valitettavan yleinen sairaus. En siis täysin ole välttynyt psykiatrialta tai psyykelääkkeiden opettelulta, vaikka kirurgian parissa olenkin enimmäkseen työskennellyt. Tässä jaksossa on kuitenkin paljon uutta minulle.

Toisaalta tämä amanuenssikesä herätti myös jonkinlaisen todella syvässä horroksessa olleen kiinnostuksen psykiatriaa kohtaan! Oma psykiatrian välttelyni on aina ollut hyvin tietoista, enkä ole vahingossakaan halunnut ajautua sinne. Päivystyksessä kuitenkin tuli kohdattua niin akuutisti somaattisesti kuin myös psykiatrisesti sairaita, avuntarpeessa olevia ihmisiä ja jotenkin heidän tarinansa ja kohtalonsa koskettivat. Ihmisen psyyke on kyllä todella mielenkiintoinen käsite. Oma mielenkiintoni psykiatriaa kohtaan on siis lisääntynyt valtavasti, enkä ehkä tulevaisuudessa tule sitä samalla lailla kaihtamaan kuin tähän asti. On siis mukava nyt opiskella tämän jakson asioita.

Tämä uusi lukukausi tuo nyt mukanaan tietysti uudet fuksit, jotka aloittavat koulun ensi viikolla. Fuksien saapumisessa on aina jotain kihelmöivää jännityksen tunnetta ilmassa, onhan kaikki heille aivan uutta ja ihmeellistä, ja kai sitä on myös jollakin tavalla innoissaan unelmaopintonsa ensi kertaa aloittavien puolesta. Sitä omaa fuksisyksyä ja ensimmäistä päivää on vaikea unohtaa! Fuksit kuitenkin tulevat nyt olemaan kolme vuosikurssia itseä alempana, joten oma kiinnostus fukseihin on valitettavasti aika hentoista. Tällä hetkellä on nimittäin vaikea tunnistaa nykyisiä kakkosiakaan eli viime vuoden fukseja...

Mutta tästä se normaali kouluarki lähtee sitten käyntiin. Uskon, että nelosvuodesta tulee yhtä kiva kuin aikaisemmistakin. Ainakin tänään oli todella mukavaa nähdä kesän jälkeen vanhoja kurssikavereita ja kuulla toisten manuilukokemuksista. Meille on kaikille kertynyt niin paljon uusia ja erilaisia kokemuksia kesän aikana, että juttua riittää varmasti pitkälle talveen!

Tämä syksy onkin sitten viimeinen syksyni preklinikassa. Vuodenvaihteessa kurssimme jakautuu kahtia "isoihin" ja "pieniin" klinikoihin, ja jatkossa pyörimmekin sitten sairaalalla TAYS:ssa, Seinäjoella tai muissa lähikunnissa. Tutoristuntoja on jäljellä enää neljän jakson verran, joten otetaan nyt kaikki ilo irti näistä viimeisistä. Täytyy sanoa, että aika on vierähtänyt todella nopeasti. Muistan niin elävästi tosiaan sen oman fuksisyksyn ja ensimmäiset tutoristunnot entisellä koulurakennuksellamme Biolla, joka on nykyisin enää muisto vain. Ja vaikka muistelu saattaa joskus nostaa pintaan haikeitakin tunteita, on tässä ihan hyvä juuri näinkin. Kiva olla nelosella.

Kesäkuulumisia

Niin se on kesä vierähtänyt ja ”kesälomaa” on minulla jäljellä enää viikko! Koulun alkua odotan kylläkin jo innolla, neljäs vuosi kuulostaa jännittävältä, etenkin kun vuodenvaihteessa alkaa vihdoin meilläkin klinikka. Neljäs vuosi tuntuu myös erittäin tärkeältä, koska ensi kesänä sitä ollaankin jo lääkärin sijaisia, ja paljon olisi vielä opittavaa ennen sitä.

En lomaile tuota viimeistä kesälomaviikkoa, vaan vietän sen manuillessa. Oma kesälomani sijoittui kolmen viikon pätkälle harjoittelujen välille ja se meni mökkeillessä ja Kroatiassa lomaillessa. Viimeiset kolme helleviikkoa olen viettänyt (onneksi) viileissä sisätiloissa päivystyksessä.

Kaiken kaikkiaan tämä kesä on ollut mahtava! Tähän varmasti pystyy moni muukin ainakin säiden puolesta yhtymään, sillä onhan tämä kesä ollut vihdoin oikea kesä! Kuitenkin omalla kohdallani ihanat aurinkoiset ilmat (ja jopa tuskaisa helle) eivät ole olleet ainoa mahtava asia tässä kesässä, vaan manuilu on ollut oikeasti ihanaa. Alkukesästä sain viettää kuukauden mökillä asuen ja vanhalla kotipaikkakunnallani kirralla manuillen. Pääsin näkemään mielenkiintoisia leikkauksia ja avustamaan niissä, sain viettää mukavia hetkiä vanhojen työkavereiden kanssa ja nauttimaan kesästä luonnon ääressä työpäivien jälkeen.

Nykyinen harjoitteluni päivystyksessä on ollut parempaa kuin olisin voinut kuvitella. Jokainen päivä on ollut erilainen, todella mielenkiintoinen ja täynnä onnistumisen kokemuksia. Tuntuu, että sitä jopa osaa jotain. Tähän ovat vaikuttaneet suurelta osin kannustavat ohjaajat, joista kaikki ovat suhtautuneet opiskelijoihin positiivisesti ja antaneet tehdä todella paljon itse, kuitenkin ollen koko ajan lähellä ja jaksaen vastata kysymyksiin. Olen muun muassa oppinut ompelemaan haavoja ja ottamaan valtimoverinäytteitä, mikä on itselleni ollut ihan uutta.

Tämä kesä on opettanut kuitenkin ehkä eniten minusta itsestäni, minusta lääkärinä. Siitä, millaisia asioita haluan tulevaisuudessa tehdä ja mille erikoisalalle ehkä soveltuisin tai mikä minua kiinnostaisi. Se on opettanut paljon enemmän lääkäriydestä kuin mitä sairaanhoitajana lääkärien työskentelyä seuratessani olen oppinut. Lääkärin työ ei olekaan pelkkää lääketiedettä, vaan paljon pitää tietää myös lainsäädännöstä, yhteiskunnan rakenteesta ja alueen sosiaali- ja terveyspalveluista ja niiden saatavuudesta. Lääkärin työhön kuuluu muutakin kuin potilaiden tutkimista, diagnosoimista ja määräysten antamista. Paljon sellaista ei-näkyvää myös. Ja paljon vastuuta.

Ennen kaikkea olen saanut varmuuden siitä, että todellakin olen oikealla alalla. Tämä on juuri sitä, mitä haluan tehdä. Ja uskon, että minusta tulee hyvä lääkäri.

Olen kesällä miettinyt välillä myös tätä blogia ja sen kohtaloa. Toisaalta, on mukava lukea omia vanhoja tekstejään jälkeen päin ja muistaa miten esimerkiksi fuksina ajatteli asioista. Toisaalta taas muistiinpanojen tekemistä voisi harrastaa esimerkiksi henkilökohtaisessa päiväkirjamuodossa, jolloin ei tarvitsisi niin paljon miettiä, millaisia asioita voi julkisesti itsestään tai muista paljastaa tai mitä voi sanoa. On kuitenkin aina mukava kuulla, jos tämä blogi on jotakuta auttanut esimerkiksi päätösten teossa (hakeako lääkikseen) tai toiminut jollekulle kannusteena, tai ihan vain ollut mielenkiintoista luettavaa. Ihmisten auttaminen on kuitenkin omaa sydäntäni lähellä, ja mahdollisena (vertais)tukena toimiminen on tietysti vaivan arvoista.

Saa nyt kuitenkin nähdä, kirjoittelenko tätä blogia kovin paljoa jatkossa vai pidänkö sitten vain jotain omaa päiväkirjaa tai muutanko sen yksityiseksi. Joka tapauksessa, ihanaa loppukesää kaikille!

Puoliksi lääkäri

Joka vuosi on ollut edessä jokin uusi merkkipaalu tällä tiellä lääkäriyteen. Fuksivuoden lopuksi hehkutin sitä, miten olen "jo" 1/6 lääkäri, ja viime vuoden keväällä kandin tittelin lisäksi saavutettiin 1/3 lääkäri -välietappi. Nyt kolmannen vuoden lopulla voin kutsua itseäni jo puolikkaaksi lääkäriksi. Tästä eteenpäin olenkin enemmän lääkäri kuin ei-lääkäri, ja ensi kesänä onkin edessä sitten jo lääkärin sijaisuus ensimmäistä kertaa elämässäni.

Nyt ollaan virallisesti kesälomalla, kun viimeisetkin koulutyöt on hoidettu pois alta! Tätä lomailua kestää vielä tämän viikon loppuun ja sitten ensi maanantaina aloitankin ensimmäisen amanuenssuurin. Lomailu kuluukin siis varmaan itse asiassa opiskelun merkeissä tämän viikon lopulla, koska en kehtaa mennä harjoitteluun ihan tietämättömänä. Ainakin anatomiaa täytyy kerrata, sillä olen menossa kirurgialle harjoitteluun.

Puolikkaana lääkärinä sitä tietää jo aika paljon kaikesta. Kolmas vuosi oli lääkiksessä erityisen mukava ja opettavainen, sillä kaikki opetus oli hyvin kliinistä. Meille puhuttiin sairauksista, niiden diagnostiikasta ja hoidosta. Paksujen englanninkielisten opusten sijaan luimme tänä vuonna Käypä Hoito -suosituksia ja opiskelimme sitä, miten potilaita täällä Suomessa kuuluu hoitaa. Tutorkeissit olivat mielekkäitä, ja seminaareissa käsiteltiin potilastapauksia.

Me pääsimme tapaamaan potilaita aikaisempaan verrattuna melko usein, ja haastattelun lisäksi nyt sai koskeakin (eli tutkia). Kartutimme kliinisiä taitoja erilaisissa harjoitustöissä ja niitä myös testattiin helmikuussa kliinisten taitojen evaluaatioissa, joissa meidän kurssimme pärjäsi paremmin kuin yksikään kurssi kuuteentoista vuoteen! Itse pärjäsin mielestäni kohtalaisesti. Sen sijaan kirjallisissa, kuusi kertaa vuodessa järjestettävissä, karttuvan tiedon testeissä olen pärjännyt tänä vuonna todella hyvin. Oppia on siis kertynyt ja taitoja opittu.

Kevään viimeinen jakso, Diagnostiikka ja hoito, päättyi omalta osaltani tänään, kun sain viimeisetkin tehtävät palautettua. Meillä ei ollut tässä jaksossa tenttiä, kuten muissa jaksoissa, vaan oppimista arvioidaan EBM-työllä ja epidemiologian kotitentillä. Evidence based medicine -työ tarkoitti meidän kohdallamme systemaattista kirjallisuuskatsausta viiden tieteellisen artikkelin pohjalta. Jokaisella oli jokin kiistanalainen lääketieteellinen aihe (kuten tenniskyynärpään leikkaushoito), josta piti löytää tutkimuksia, ja niiden perusteella tehdä johtopäätöksiä hoidosta. Ymmärtääkseni kaikista aiheista johtopäätös tutkimusten perusteella oli se, ettei mitään voida varmaksi sanoa.

Epidemiologian kotitentti tehtiin pareittain, ja siinä piti arvioida kysymysten pohjalta erästä artikkelia sydäninfarktin diagnostiikasta. Artikkeli oli todella vaikeaselkoinen, ja tentin tekemiseen meni kauan aikaa (meillä varmaan yhteensä lähemmäs kymmenen tuntia kun itseopiskeluaikakin lasketaan). Olen kuitenkin kaikesta huolimatta sitä mieltä, että tämä jakso on opettanut minulle paljon. Kaikkia tutkimuksia ei voi pitää yhtä luotettavina, eikä niiden tuloksia voi niin vain hyväksyä faktoina, mihin hyvin usein törmää erilaisissa iltapäivälehtien otsikoissa.

Lääkärin on tärkeää ymmärtää, millaista tietoa tutkimukset oikeasti tarjoavat, ja osata soveltaa sitä omaan työhönsä potilaiden hoidossa. Lääkärin on oltava objektiivinen, eikä lääkäri voi olla vietävissä raflaavilla klikkiotsikoilla. Tämä jakso opetti eniten oman harkinnan ja aivojen käyttöä, mikä ehkä onkin kaikkein tärkein oppi, mitä tämä koulutus voi meille tarjota.

Tämä puolikas lääkäri siis kokee olevansa taas vähän valmiimpi kohtaamaan työelämän haasteet ja osaavansa omaksua uutta tietoa kuitenkin sitä koko ajan arvioiden ja soveltaen. Puolet lääkiksestä on nyt takana, mutta puolet vielä onneksi edessä. Vaikka paljon on opittukin, paljon on vielä sellaista, mitä en todellakaan osaa tai muista. Odotan kovasti ensi vuoden puolessa välissä alkavaa klinikkaa, mutta sitä ennen tietenkin ensimmäistä kesää amanuenssina.

Hyvää kesälomaa!

Amanuenssuurit

Olen täällä blogin puolella maininnut jo muutamaan otteeseen tänä kesänä kohdallani koittavan amanuenssuuriharjoittelun. Mutta mitä se tarkoittaa?

Lääkiksessä meillä työelämäharjoittelut tehdään loma-aikana ja siitä saa palkkaa. Hyvin pientä tosin, luokkaa 1500e/kk, joten rikastumaan ei amanuenssin töillä pääse. Eikä amanuenssina työskennellessä oikeasti ollakaan vastuussa potilaista, vaan koko aika toimitaan valvonnan alaisena ja ohjaaja on vastuussa kaikesta hoidosta ja diagnostiikasta. Amanuenssilla ei esimerkiksi ole mitään reseptinkirjoitusoikeuksia, koska vielä ei saa toimia lääkärin sijaisena. Sijaisena saa toimia kun tutkinnosta on suoritettu 2/3 eli neljännen vuoden jälkeen. Silloin onkin edessä sitten ensimmäinen kandikesä, yleensä jonkin terveyskeskuksen vuodeosastolla.

Amanuenssuureja tai lääkärin sijaisena toimimisia pitää kuitenkin lääkiksen aikana suorittaa tietty määrä, muistaakseni yhteensä neljän kuukauden verran, jotta tutkinto saadaan kasaan. Harjoitteluksi lasketaan siis amanuenssuurin lisäksi myös työssä oleminen, mutta kaikki tämä pitää tehdä omalla ajalla, eli lomalla. Siksi on siis ihan oikein, että siitä jotain palkkaa maksetaankin, koska kolmannen vuoden kesällä hyvin harva menee muihin töihin kuin amanuenssiksi.

Amanuenssina voi toimia periaatteessa milloin vain lääkiksen aikana (tai jälkeenkin?), jos työpaikan saa itselleen hankittua. Opintopisteitä harjoittelusta saa kuitenkin vasta kolmannen vuoden jälkeen ja vasta kolmosvuosikurssilaisille jaetaan koulun kautta harjoittelupaikkoja. Esimerkiksi viime vuoden kesällä meistä moni oli jo amanuenssina kaupunginsairaalassa tai keskussairaaloissa, mutta he eivät tästä kerryttäneet itselleen vielä harjoittelupisteitä. Kokemusta sen sijaan varmasti runsaastikin.

Amanuenssuuriharjoittelu ja amanuenssina eli "manuna" toimiminen on siis nimenomaan harjoittelua. Tarkoitus on saada ensimmäisiä kosketuksia työelämään, kerätä potilaskohtaamisia ja oppia kliinisiä taitoja. Riippuu työpaikasta, ohjaajasta ja amanuenssista itsestään, miten paljon pääsee käytännössä tekemään ja miten paljon harjoittelusta saa irti. Sama pätee kyllä varmasti kaikkien alojen harjoitteluun, joten lääkis ei ole tässä kohtaa poikkeus.

Harjoitteluja suoritetaan erilaisissa toimipisteissä. Käytännössä voi olla töissä missä vain terveydenhuollon pisteessä, jossa työskentelee lääkäreitä. Yliopiston kautta haetaan paikkoja yliopistosairaalasta ja lähimmistä sairaaloista (joiden kanssa yliopistolla on sopimus amanuenssipaikoista), esimerkiksi meidän kohdallamme amanuenssipaikkoja on tarjolla TAYS:n eri osastoilta ja poliklinikoilta, Valkeakosken aluesairaalasta, Vammalan aluesairaalasta ja myös Seinäjoelta ja Hämeenlinnasta. Tampereella ja Pirkanmaalla on tietysti myös paljon muitakin mahdollisia harjoittelupaikkoja, esimerkiksi kaikki terveyskeskukset, mutta niitä pitää hakea itsenäisesti.

Yliopisto pyrkii järjestämään jokaiselle ainakin yhden kolmen tai neljän viikon pituisen harjoittelujakson (ainakin näin on Tampereella), mutta koska kesälomaa ja mahdollista harjoitteluaikaa on yhteensä 2,5 kk, opiskelijat yleensä pyrkivät hankkimaan ainakin yhden harjoittelujakson itsenäisesti. Koulun kautta jaettavien amanuenssipaikkojen määrä vaihtelee vuosittain riippuen eri klinikoiden kyvystä tarjota harjoittelupaikkaa opiskelijoille, eikä voi olla varma, saako paikkoja enemmän kuin yhden. Meidän kohdallamme paikkojen jakojärjestys arvottiin (eli se järjestys, jossa sai toivomansa paikan todennäköisimmin). Meidän vuosikurssimme, kuten aikaisempienkin kohdalla halukkaille on jaettu toinenkin harjoittelupaikka, jos niitä on ensimmäisen kierroksen jälkeen jäänyt yli. Tänä vuonna meidän kurssimme oli ollut niin omatoiminen, että toisen kierroksen jälkeen jäi yli vielä kolmaskin paikka halukkaille, joten amanuensseja pääsi koulun kautta suorittamaan vaikka koko kesäksi jos halusi.

Itse kuuluin myös tähän joukkoon, joka oli hankkinut yhden amanuenssipaikan itsenäisesti, koska en voinut luottaa siihen, että koulun kautta järjestyisi kaksi paikkaa tai edes että pääsisin toivomaani paikkaan, jos arpaonni ei suosisikaan. Lopulta kävi ihan hyvin, koska oma paikkani jakojärjestyksessä sijoittui kolmenkymmenen ensimmäisen joukkoon ja minulle riitti koulun kautta se paikka, jota toivoinkin. Itse hankkimani paikka oli vanhasta kotikaupungistani siltä osastolta, jolla olen ollut sairaanhoitajanakin!!

Hankin paikan itsenäisesti myös siksi, että halusin päästä kirurgialle harjoitteluun. Omana toiveenani on päästä mukaan leikkauksiin, koska ne ovat jääneet oikeastaan kokonaan omalta uraltani sairaanhoitajana väliin. En nimittäin koskaan ole työskennellyt leikkaussalin puolella vaan lähinnä hoitanut potilaita ennen ja jälkeen leikkausten. Tulee siis olemaan mielenkiintoista nähdä myös se toinen puoli potilaan hoidosta.

Tulee tietysti myös hyvin jännittävää mennä töihin lääkäriksi tai lääkäriharjoittelijaksi sellaiseen paikkaan, jossa olen jo aikaisemmin ollut sairaanhoitajana. Roolin vaihdos konkretisoituu varmasti tänä kesänä oikein kunnolla. Kaikesta huolimatta odotan innolla vanhojen työkavereiden tapaamista ja kuulumisten vaihtoa sekä toivon, että ilmapiiri on edelleen yhtä mukava kuin silloin 3,5 vuotta sitten kun sieltä lähdin. Ylipäätään odotan amanuenssuurilta melko paljon; vähintäänkin mielenkiintoisia kokemuksia ja paljon uutta tietoa ja varmuutta potilaiden tutkimisessa ja diagnostiikassa. Kuulemma amanuenssina ainakin oppii sanelemaan...

Tällaisia tunnelmia ja ajatuksia siis tässä vaiheessa amanuenssuureista. Kysymyksiä saa esittää ja vastaan niihin mielelläni, jos tässä ei tullut kaikkea amanuenssuureista vielä katettua ja jotain jäi epäselväksi :)

Ja hyvää äitienpäivää erityisesti omalle äidilleni, joka ehkä joskus näitäkin kerkeää kiireiltänsä lukemaan! <3

Sairaanhoitajan päivä

Tänään vietetään sairaanhoitajan päivää, ihan kansainvälisestikin. Huomasin ilmoituksen tästä facebookia selaillessani kun Tehy oli linkannut uutisensa sairaanhoitajan päivästä. Muistan kyllä tästä tienneeni jo aikaisemminkin, mutta kuten kavereiden syntymäpäivät, jäävät nämä tällaisetkin merkkipäivät tiedostamatta ennen kuin facebookissa niistä kerrotaan. Sen lisäksi, että haluan kiittää ihania sairaanhoitajakollegoitani, voisin myös juhlapäivän kunniaksi pohtia vähän omaa sairaanhoitajuuttani.

Tällä hetkellä olen ehkä ajautunut kauimmaksi ikinä tuosta edellisestä ammatistani. Tai nykyisestä ammatistani, enhän minä vielä ole mitään uutta ammattia saanut. Jäähyväisiä hoitotyölle on jätetty jo melkein vuoden ajan kun viime kesänä tiedostin, että tuskin enää kesätöitä hoitoalalla tulen tekemään. Keikkaillut olen kuitenkin vielä viime kesän jälkeenkin, mutta aina mielessä käväisee, että oliko tämä nyt viimeinen kerta. Uskoisin kuitenkin, että keikkailu tulee vielä ainakin vuoden verran jatkumaan, amanuenssuureista huolimatta, sillä en saa vielä lääkärin sijaisuutta oikeasti tehdäkään.

Nyt ollaan kuitenkin jo hyvää matkaa lähestymässä uutta ammattia, eikä sairaanhoitajuus tunnu enää olevan se ykkösjuttu minulle, vaikka toki olen edelleen ylpeä tuosta ammatistani ja häpeilemättä kerron kyllä avoimesti olevani sairaanhoitaja, jos se puheeksi tulee. Kuitenkin tässä vaiheessa usein tuntuu siltä, että haluan yrittää edetä samalla lailla kuin muutkin koulussa, enkä yritä tuoda itseäni esille mitenkään erityisesti. Vaikka monet asiat ovat jo ennestään tuttuja, ja kaikenlaista osaan jo valmiiksi tehdä (kuten katetrointi ja kanylointi), en halua liikaa korostaa sitä. Mielestäni yksi ärsyttävimpiä asioita ihmisten käytöksessä on liika ylimielisyys. Yritän siis yleensä olla nöyrä ja ottaa vastaan uutta tietoa, kuten muutkin, koska aina löytyy parantamisen varaa.

Koko opiskeluiden ajan olen siis kokenut melko ristiriitaisia tunteita tämän aikaisemman ammattini suhteen. Toisaalta sen vuoksi olen ollut koko ajan jossain määrin muita edellä opinnoissa, mutta toisaalta asian esille tuominen ei mielestäni aina ole asiallista. Sairaanhoitajuudesta kertominen on useimmiten ollut hankalaa, koska ihan odotetusti ja ymmärrettävästi se yleensä herättää etenkin opettajissa sellaisen reaktion, että "sinähän tiedät nämä asiat jo"/"tiedät miten tämä käytännössä menee". Niinhän minä tiedänkin. En kuitenkaan itse pitäisi yhtään siitä, jos joku opiskelijakollegani toisi itseään tai omia tietojaan esille koko ajan, joten yritän olla itse tekemättä sitä.

Ehkä tällainen ajattelu on typerää, koska nykypäivän työelämässä itsensä korostaminen ja kilpailu on arkipäivää, eikä omia saavutuksiaan tai taitojaan pitäisi mitenkään peitellä. Itse kuitenkin koen, että sairaanhoitajuus on ennemminkin minulle arvokasta sisäistä pääomaa oman osaamiseni ja ymmärrykseni kehittämisessä kuin jokin ylpeilyn aihe kun osaan jo etukäteen asiat, joita muut vasta harjoittelevat. Ennemminkin koen aikaisempien taitojeni toimivan hyvänä pohjana ja niiden uudelleen harjoittelu on itseni kehittämistä. Sen sijaan, että minun pitäisi tuoda esille tuhannet potilaskohtaamiseni kun ensi kertoja harjoittelemme vuorovaikutusta potilaiden kanssa, voin potilaiden jännittämisen sijaan pyrkiä reflektoimaan omaa osaamistani ja kehittämään jo olemassa olevia vuorovaikutustaitoja.

Parhaita asioita, joita aikaisempi osaamiseni terveydenhuollosta on tuonut tämän koulutuksen aikana, on ymmärrys siitä, miten koskaan ei ole valmis. Aina voi kehittyä. Jokainen potilas ja tilanne on erilainen. Meillä on esimerkiksi nyt ollut opetusta kuolevan potilaan hoidosta, ja olenkin sanonut kavereilleni, että vaikka kuolemaa olisi jo työelämässä kohdannutkin, ei siihen tule rutiinia. Jokaisen potilaan elämä ja myös kuolema on yksilöllinen. Samoin jokainen kohtaaminen on erilainen. 

Vaikkei koskaan tule olemaan valmis, ei se mielestäni ole ahdistava ajatus, toisin kuin mitä valmistumassa olevien kollegoiden suusta on kuullut. Itse suhtaudun työelämään siirtymiseen rauhallisin mielin (vaikka se onkin vasta kolmen vuoden päästä edessä), sillä ainakin sen sairaanhoitajuus on opettanut, että pitkälle pääsee hyvällä vuorovaikutuksella ja konsultoimalla kollegaa. Vaikeita tilanteita tulee varmasti eteen, mutta mistään ei lopulta ole pakko selviytyä ihan yksin. Erityisesti kollegiaalisuus on mielestäni lääkärimaailmassa jo näin opiskelijan silmiin huippujuttu.

Hoitoalalla kollegiaalisuus on myös olemassa. Ehkä sairaanhoitajaliitto ei puuhaa yhdessä tai ole niin tärkeä sairaanhoitajille kuin lääkäriliitto lääkäreille, mutta jokaisessa työyksikössä, jossa olen päässyt hoitajana työskentelemään, on kollegiaalisuus ollut kuin lämmin peitto, johon kääriytyä. Parasta työelämässä ovat olleet ihanat kollegat, jotka ovat viettäneet kanssani juhannusta tai uutta vuotta silloin kun oma puoliso ja perhe ovat muualla juhlimassa ja itse jumissa töissä; valvoneet pitkiä öitä kanssani toinen toistaan hereillä pitäen; opettaneet silloin kun itse otin ensiaskelia nuorena hoitajana; tukeneet silloin, kun itsellä on ollut hankala potilas ja jaksaminen on ollut kortilla; rohkaisseet epävarmoina hetkinä; iloinneet kanssani esimerkiksi silloin kun kerroin pässeeni lääkikseen; kuunnelleet mielenkiinnolla tarinoitani opiskeluvuosilta ja kyselleet lisää opinnoistani; lohduttaneet, jos jonkun potilaan kohtala on tuntunut henkisesti rankalta; vastanneet aina kysymyksiini ja tarjonneet apua, kun en ole jotain vielä itse osannut; olleet helposti lähestyttäviä ja mukavia silloinkin kun olen tullut uuteen paikkaan töihin; ja yksinkertaisesti vain olleet läsnä niin, ettei koskaan ole tuntunut siltä, että muserrun työtaakan alle.

Tämä on minun kokemukseni sairaanhoitajien kollegiaalisuudesta. Toki joskus on ollut myös hetkiä, joilloin on ollut niin kiire, että ilmapiiri työporukan kesken on ollut kireä, eikä etenkään uuteen paikkaan töihin tuleminen ole aina niin auvoista ollut. Minulla on kuitenkin pääosin vain hyviä kokemuksia hoitotyöstä ja olen onnistunut päätymään sellaisille osastoille töihin, joissa ilmapiiri on ollut hyvä ja työkaverit mukavia. Toki tähän varmasti vaikuttaa myös oma asenne. 

Nyt Tehyn sanoin "sairaanhoitajan päivänä on hyvä hetki kiittää sairaanhoitajaa arvokkaasta työstä", mutta sen lisäksi minä haluan kiittää myös sairaanhoitajia kollegiaalisuudesta ja siitä, mitä itse olen urallani teiltä saanut. 

Keväiset pääsykoetsempit

Kevät on ihanaa aikaa! Lumi alkaa sulaa paljastaen altaan vihreän nurmikon ja pikku hiljaa myös leskenlehdet ja voikukat, harmaus ja ankeus muuttuu vähitellen hiirenkorvien auetessa ihanaksi vihreäksi lehtimereksi, linnut laulavat ja aurinko paistaa.

Ainakin tämä kevät on antanut meille paljon iloa, valoa ja lämpöä. Ei sitä kaiketi ihan kamalan kauaa ole kestänyt (vain viikko) ja kevät on tainnut olla suurimmaksi osaksi todella kylmä ja pitkään luminenkin, mutta niin sitä vain unohtaa kaiken kurjuuden ja kylmyyden kun vihdoin saa nauttia parista lämpimästä (jopa helle-) päivästä!

Kevät voi olla kaikessa ihanuudessaan myös todella ahdistavaa aikaa. Hengenahdistuksesta muistuttamassa tässä ovat nuo koivun norkot tuossa, jotka siitepölyllään aiheuttavat ainakin minun hengitysteissäni inhottavaa turvotusta ja limaisuutta, yskää ja nuhaa. Onneksi allergialääkkeet tehoavat ainakin sen verran, etteivät silmät valu solkenaan ja kutise inhottavasti, kuten jonain vuosina kun ei loratadiinivaikutusta ollut päällä.

Allergiaoireiden lisäksi keväällä saattaa ahdistaa myös lähestyvä(t) pääsykoe(/kokeet), joka ainakin lääkikseen hakevilla on ihan kulman takana! Häpeäkseni täytyy sanoa, etten oikeastaan edes tiedä, minä päivänä koe tänä vuonna on... olen vain kuullut huhuja siitä, että ensi viikolla ?! Tai no toisaalta, mikäs häpeä se nyt enää on, kun omasta kokeesta on kuitenkin jo kolme vuotta aikaa, enkä toisaalta tunne ketään hakijaa, jonka puolesta jännittää enää.

Kaikesta huolimatta, sympatiani ovat teidän hakijoiden puolella ja toivotan kaikille onnea ja menestystä kokeeseen! Itse sen jännityksen ja ahdistuksen ja paniikin läpikäyneenä en voi oikeastaan varmaan koskaan olla tuntematta sympatiaa lääkikseen hakijoita kohtaan. Kokemus on uniikki ja toisaalta myös meitä kaikkia yhdistävä. Vaikka pääsykokeesta tulee harvemmin opiskelijakollegoiden parissa nykyisin enää puhuttua, on se silti sellainen asia, jossa kaikilla on ollut suuret tunnelataukset mukana ja näin itse koe ja sen mukanaan tuomat tunnelmat ovat meidän kaikkien aivoihin jollakin tasolla iskostuneet. Myös siis todellakin ne hyvät tunteet, se suunnaton ilo ja onni kun kaikki unelmat tuntuivat ”hyväksytty” -sanan mukana vihdoin toteutuneen...

Siinä kohtaa se todellakin on sen arvoista. Kaikki se työ ja tuska, pelko, itkut ja ahdistukset ovat olleet sen arvoista. Nyt pitää jaksaa vielä pari päivää ja sitten se on ohi! Kaikki sanat tässä vaiheessa ovat varmaan aika yhtä tyhjän kanssa, mutta sanon ne silti:

”Luota itseesi - sinä pystyt siihen”
”Älä anna stressille ja ahdistukselle valtaa”
”Jos koe on vaikea sinulle, se on todennäköisesti vaikea myös muille”
”Kohta se on ohi - koeta sen jälkeen nauttia kesästä”
”Jos nyt ei tärppää, voit aina hakea uudelleen. Se ei missään nimessä ole maailman loppu.”

Onnea pääsykokeeseen kaikille (myös siis muihin kuin lääkiksen pääsykokeeseen, kaikki ne ovat tärkeitä ja jännittäviä!) ja koittakaa nauttia keväästä. <3

Potilaskohtaamisia

Kolmas lääkisvuosi ei Tampereella muista kaupungeista poiketen tuo opetukseen mukaan vielä klinikkaa, joka alkaa meillä vasta nelosen puolivälissä. Sen sijaan kolmas vuosi on toki paljon aikaisempia kliinisempi ja myös potilaskohtaamisia on ollut preklinikkaan nähden ihan kiitettävästi.

Meillä on toki alusta saakka ollut silloin tällöin käyntejä TAYS:ssa tai muissa lähialueiden terveydenhuollon toimipisteissä, mutta erityisesti tänä vuonna ne ovat lisääntyneet. Opintojen alusta saakka meille on yritetty opettaa potilaiden oikeanlaista kohtaamista ja kahtena ensimmäisenä vuonna olemme oikeastaan vain päässeet juttelemaan potilaille, eli korkeintaan ottamaan anamneesia (esitietoja). Tutkia ei ole tarvinnut eikä mitään diagnoosia tai hoitoja määrätä.

Tänä vuonna siihen on tullut muutos. Emme tietenkään ole vielä kelvollisia diagnosoimaan ketään tai edes tiedä välttämättä miten mitäkin vaivaa pitäisi hoitaa, mutta potilaiden tutkimista olemme päässeet harjoittelemaan jonkin verran jo.

Mielestäni kivoimpia harjoituksia tai opetuksia tänä vuonna ovat olleet päivystyksen seuranta ja terveyskeskuskustyöskentely. Ensimmäisessä olimme yhden illan ajan seuraamassa terveyskeskuspäivystystä. Jokainen siis vuorollaan yhdessä paikassa, yksin (= ilman muita kurssikavereita; paikalla toki se "oikea lääkäri"). Tällä kertaa ei siis tarvinnut liikkua kandilaumana. Monien kurssikaverieni kohdalle osui jopa joku tuttu lääkäri, eli tänä tai edelliskeväänä valmistunut kollega, joka oli jo koulusta tuttu. Omalla kohdallani päivystävä lääkäri oli ihan vieras, jo kauan sitten valmistunut. Mutta ei se mitään, mukavaa oli silti.

Tk-päivystyskokemus oli minulle ihan uusi, sillä sairaanhoitajana tai edes sh-opiskelijana en ole koskaan työskennellyt perusterveydenhuollossa erästä vanhusten pitkäaikaisosastoa lukuunottamatta. Ilta oli yllättävänkin rauhallinen, vaikka päivystävä lääkäri näytti kovasti stressaavan "kiireestä", joka omasta mielestäni oli olematonta (ainakin verrattuna sairaaloiden ensiapuihin, joissa olen päässyt työskentelemään sairaanhoitajana). Toisaalta, helppohan se on vierestä kommentoida, kun itsellä ei ole minkäänlaista vastuuta hoitopäätöksistä tai muustakaan.

Kokemus oli kuitenkin mielenkiintoinen ja opettavainen. Vastaanotolla pääsin katsomaan mm. lasten korvia ja rintakipuisen ekg:ta, kuuntelin korva tarkkana lääkärin antamia ohjeita ja kävin myös omassa päässäni diagnosointiprosessia.. ja ilokseni huomasin, että itsekin olisin hoitanut melkein kaikki potilaat samalla lailla kuin kyseinen lääkäri. Jollakin tapaa tuntui, että olisin voinut pärjätä tuollaisessa päivystyksessä jo nyt otsekin. Se ilahdutti, vaikka tosiasiassa vierestä katsoessa on taas helppo kommentoida. :)

Päivystyksen lisäksi olemme tänä keväänä viettäneet kukin aamupäivän terveyskeskuksen vastaanotolla leikkimässä itse lääkäriä. Saimme kukin ottaa vastaan potilaan itsenäisesti, haastatella ja tutkia tämän ja jopa tehdä alustavaa diagnoosiakin sekä miettiä hoito-ohjeita. Paikalla oli tietysti myös oikea lääkäri, ohjaajamme, joka lopulta oli vastuussa hoidosta ja jonka nimissä kaiken kirjasimme. Tuo harjoitus oli kuitenkin hyvin tärkeä ja opettavainen ja jälleen tuli olo, että olisi sitä jollakin tasolla pärjännyt siinäkin hommassa itsenäisesti. Ihan oikeaan suuntaan tässä kaiketi ollaan siis menossa.

Joka jaksoon on tänä vuonna kuulunut myös muita potilaiden kohtaamisia; olemme kiertäneet sydänosastoa kuunnellen potilaiden sydänten sivuääniä, käyneet tutkimassa ja haastattelemassa päivystyspotilasta, tehneet toimintakykyarviota mielenterveyskuntoutujalle, seuranneet neurologista kuntoutujaa Lahden sairaalassa, tehneet neurologista statusta ja oppineet palliatiivisesta hoidosta potilastapausten kautta. Kaikki kohtaamiset ovat olleet hyvin antoisia.

Tuntuu, että olen oppinut myös itsestäni paljon. Sen lisäksi, että kehityn koko ajan paremmaksi lääkärinaluksi, olen varmasti nyt myös parempi hoitaja kuin aikaisemmin. Ei vain tiedollisesti vaan myös porilaiden kohtaamisen osalta. Koko ajan tuntuu helpommalta nähdä ihminen diagnoosien takana ja miettiä mitä merkitystä mahdollisilla sairauksilla ja oireilla on kyseisen potilaan elämän kannalta. Vastaanotolla vuorovaikuttaminen ei tunnu niin kovin haasteelliselr´ta kun sitä on saanut harjoitella jo opintojen aikna niin runsaasti ja kartutettua eväitä erilaisiin tilanteisiin. (Tässä ajatuksena takana on tietysti oletus siitä, että opintojeni edetessä vastaavia harjoituksia tulee moninkertainen määrä vielä lisää.)

Tuleva kesä tuo mukanan amnuenssuurit eli lääkäriharjoittelun, jonka aikana potilaskohtaamisia kertyy ainakin rutkasti lisää. Tänä kesänä pääsen ensimmäistä kertaa olemaan potilaiden kanssa tekemisissä kandina ilman, että kyseessä on jokin yksittäinen harjoitus ja "ylimääräinen" haastattelu tai tutkiminen potilaan oikean hoidon ohella. Nyt pääsen osallistumaan potilaiden hoitoon ihan oikeasti lääkärin roolissa, vaikkakin vain harjoittelijana. Kesästä tulee varmasti jännittävä ja kokemuksien täyteinen. Niistä sitten lisää kun sen aika on!


Ihanan aurinkoinen kevätsää ja kukkaan puhkeava kasvillisuus sekä kevätpörriäiset saivat viikonloppuna minut innostumaan makrokuvauksesta. 

Pseudohehkutus

Viime viikko onkin kulunut mukavassa Pseudo-huumassa kun näytelmäkerhomme (Pseudo) vietti ensin kenraaliviikonloppua ja sitten näytösviikkoa, joka huipentuu eilen viimeiseen Tampereen näytökseen! Kiertue Turkuun on vielä tulossa 5.5, joten halukkaat pääsevät näkemään tuom mahtavan lähes vuoden kestäneen projektimme lopputuotoksen eli Piraattipäiväkirjat -musikaalin livenä.

Pääsin itse tällä kertaa ensimmäistä kertaa katsomon puolelle näkemään näytelmän kokonaisuudessaan, sillä nyt ei ollut mitään lavalle tai sen taakse sitovaa roolia minulla. Edellisvuosina olen ollut tanssimassa, jolloin luonnollisesti näytösajat vietetään joko yleisöä lavalla viihdyttäen tai verhon takana hiljaa omaa vuoroa jännityksellä odotellen. Tämävuotinen roolinvaihdos katsojaksi sujui melko kivuttomasti ja oli ihan kivaa vaihtelua. Mukavaa, kun kerrankin ei ole sidottuna kenraaliviikonloppuun tai näytöspäiviin. Kiertueellekaan ei tarvitse lähteä, jos ei halua (eikä sinne välttämättä mahtuisikaan).

En kuitenkaan toki toimettomana ollut tänäkään vuonna, vaan oma panostukseni näytelmään alkoi jo syksyllä käsikirjoituksen merkeissä. Sen lisäksi eläköityminen tanssimisesta sujui jokseenkin vähitellen, koska olin silti tekemässä koreografiaa, vaikken itse nyt tanssinutkaan. Uusi aluevaltaus edellisvuosiin nähden oli myös puvustus, josta lähtenyt innostus sai minut hankkimaan oman ompelukoneenkin!

En ole nähnyt edellisvuosien näytelmiä muuta kuin videolta, joten en todellakaan taida olla puolueeton arvioimaan tämän vuoden tuotosta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tämän vuoden näytelmä oli kaikkein paras! Jokainen hahmo oli mielenkiintoinen ja juoni todella viihdyttävä. Visuaalinen toteutus ilahdutti ja kiinnitin nyt huomiota esimerkiksi valoihin, jotka loivat todella hyvin tunnelmaa pitkin matkaa. Ja pitkähän se matka olikin, sillä näytelmä kesti 3,5h tänä vuonna väliaikoineen. Ei kuitenkaan missään kohtaa tullut tylsää! Ja se mielestäni sanoo jo jotain.

Piraattipäiväkirjat on merirosvotarina, jossa mukana on jännittävien juonenkäänteiden lisäksi myös hitunen mystisyyttä. Suuntautuuhan piraattien merimatka kahdeksannelle merelle Toivepuun hedelmien toivossa. Omasta mielestäni käsikirjoitus on huippuviihdytrtävä, vaikka tässä kohtaa ainakin olen puolueellinen! Luin sitä kuitenkin useita kertoja syksyllä aina uudelleen ilahtuen ja nyt näytösviikolla kävin katsomassa musikaalin kahdesti siitä jopa maksaen. Olisin mennyt vielä useamman kerean, jos se olisi ollut omiin aikatauluihini sopien mahdollista.

Tämän kaiken hehkutuksen takana on lämmin kehoitus käydä katsomassa näytelmämme Turussa, jos siihen vain on mahdollisuus! :)

Lippuja saatavilla: https://www.tampereenkandit.fi/tlk/pseudo

Vähän erilainen jakso

Ehdinkin jo pohdiskella sitä, miten Diagnostiikka ja hoito vaikuttaa sillisalaatilta, josta ei oikein saa otetta, eikä jakson sisältöä ole onnistuneesti vielä minulle ylempikurssilaisten toimesta määritelty. Nyt kuitenkin kun ensimmäinen viikko lähentelee loppuaan, ollaan vähän viisaampia.

Nimittäin minä pidän tästä jaksosta. Onhan se toki hyvin erilainen kuin aikaisemmat. Mutta ehkä hyvällä tavalla. Emme tietääkseni tule tässä jaksossa varsinaisesti opiskelemaan mitään sairauksia (ainakaan kovin spesifisesti) vaan enimmäkseen erilaisten diagnostisten testien käyttöä, hyötyjä ja tarpeellisuutta. Opimme olemaan kriittisiä tutkitun tiedon suhteen ja miettimään sitä, millaisia tutkimuksia potilaalle kannattaa tehdä diagnostiikan saralla, ja mitä ei.

Tutoristunnotkin ovat aikaisemmasta poikkeavia. Nyt ne ovat vihdoin sellaista Housemaista pohdiskelua, mitä ehkä alunperin odotinkin. Nyt tutoristunnot sisältävät pelkästään sitä osaa, mistä minä olen aina pitänyt, brainstormausta. Minulle mieluisin osuus tutoristunnoissa on aina uuden potilastapauksen avaus; luemme tekstin ja sitten keskustelemme siitä. En ole koskaan liiemmin pitänyt purkutilaisuuksista, joissa jokainen enemmän tai vähemmän omiin muistiinpanoihinsa pohjautuen kertoo muille samoja asioita, joita kaikki ovat kotona lukeneet, ilman sen kummempaa aiheen pureskelua tai soveltamista.

Nyt taas tutoristunnoissa emme saa oppimistavoitteita. Kaikki tieto on tavallaan jo omassa päässämme. Viimeksi esimerkiksi pohdimme sepelvaltimotaudin todennäköisyyttä erilaisilla potilailla, arvioimme rasituskokeen tarvetta ja tulkitsimme sydänfilmejä. Sepelvaltimotaudin ennakkotodennäköisyys ja sen merkitys oikeassa potilastyössä konkretisoitui ihan eri tavalla kuin Rintakipu ja hengenahdistus -jaksossa nyt kun sitä sai pyöritellä ja sijoittaa "tosielämään".

Sepelvaltimotaudin ennakkotodennäköisyys tarkoittaa siis sitä, miten todennäköistä on, että potilaalla on oireiden ja muun anamneesin (esitietojen) perusteella sepelvaltimotauti, eikä rintakivun voi olettaa johtuvan esimerkiksi närästyksestä. Tähän vaikuttavat ikä ja sukupuoli sekä sukuanamneesi, kolesteroliarvot ja elintavat (erityisesti tupakointi). Mikäli vastaanotolle tulee 30-vuotias tupakoimaton hoikka nainen, jolla ei ole edes kohonnutta verenpainetta, on hyvin epätodennäköistä, että rintakivun taustalla olisi sepelvaltimotauti. 65 -vuotiaan ylipainoisen tupakoivan diabeetikkomiehen kohdalla tilanne taas on aivan toinen.

Diagnostisen testin (eli esimerkiksi tietyt labrakokeet, rasitus-ekg, magneettikuvaus jne.) valinta taas riippuu tästä ennakkotodennäköisyydestä sekä itse testistä. Mikäli sairauden todennäköisyys on hyvin matala jo etukäteen (kuten tällä 30 -vuotiaalla naisella), ei rasitus-ekg:n tekeminen anna oikeastaan mitään lisäinformaatiota. Kaikissa testeissä on aina vaara vääriin positiivisiin (eli että terve saakin positiivisen testituloksen, joka viittaisi sairauteen) tai vääriin negatiivisiin (testin mukaan sairas olisikin terve), joka sitten taas altistaa potilaan uusille testeille, joista voi olla haittaa. Turhia testejä ei ole myöskään taloudellisesti mitenkään kannattavaa tehdä (vaikka itse testi ei olisi kovin kallis, se on pois joltakulta toiselta, joka oikeasti olisi sitä tarvinnut ja nyt joutuukin odottamaan pidempään).

Toisaalta sitten taas tuntuu, että tämä jakso on yhtä deadlinejen juhlaa. Tieteellisten tutkimusten tulkintaa ja muita hyödyllisiä taitoja opiskellaan jakson aikana monissa ryhmätöissä, joita varten on moodlessa ennakkotehtäviä sekä artikkeleita tylsiä hetkiä piristämään. Lisäksi tietysti on se aikaisemmin mainitsemani EBM -työ sekä kotitentti parin kanssa ja seminaari, joita varten pitää valmistautua ja lukea tutkimuksia. Tekeminen ei siis lopu kesken ja pitää olla kyllä kalenteri kädessä tarkkana siitä, että tehtävät tulevat aikarajoihin mennessä tehdyiksi. Onneksi sentään ei ole tenttiä.

Uskon, että tästä jaksosta selvitään ihan kunnialla ja jonkinlainen mielenkiinto jaksaa säilyä loppuun asti. Hyvin pian koittaakin sitten kesäloma ja AMANUENSSUURIT. Jännää.. Mutta niistä sitten oma juttunsa joksus tuonempana.