lauantai 20. tammikuuta 2018

Kuumottelua

Kulunut viikko oli rehellisesti sanottuna ehkä jopa kiireisempi kuin edellinen. Kiireen huomaa muun muassa siitä, ettei ehdi kunnolla liikkumaan, koska iltaisin ei vain muilta velvollisuuksilta ole aikaa mennä jumppaan. Ja se harmittaa.



Voisivathan asiat tietysti olla huonomminkin. Niin kuin yksi ystäväni sanoi (ja minkä olen tietenkin itsekin todennut), suurin osa näistä "velvollisuuksista" on ihan mukavaa tekemistä ja vapaaehtoisestihan olen lusikkani joka soppaan työntänyt. Kaikki kuitenkin alkaa lopulta stressata jos menoja on liikaa. Mukavatkin asiat tuntuvat silloin velvoitteilta, eikä mistään oikein nauti.

Mutta tätä kiire/stressivalitusta on täälläkin varmaan kuultu jo ihan riittämiin. Opiskelut teettävät paljon töitä ja vapaa-ajalla on kamalasti kaikkea. Aivan. Tämä on tullut jo selväksi.




Mutta mitä tähän kohtaan elämää ja lääkistä sitten oikeasti kuuluu? Millaista se opiskelu kaiken kiireen takana oikein on?

Nyt ollaan edetty EKG:n perusteista jo vähän pidemmälle, nimittäin sepelvaltimotautiin ja sydäninfarktiin. Verenpainelääkkeet teettivät paljon työtä, mutta oli todella mukavaa huomata, että asioista tiesi jo todella paljon etukäteen. -Priilit, -sartaanit ja -ololit olivat jo tuttuja lääkkeiden nimien päätteitä lukuisien potilaiden lääkelistoista ja osaston lääkehuoneen hyllyiltä poimittuina.




Sydän- ja verisuonisairaudetkin ovat tulleet työelämän aikana niin tutuiksi, että erilaiset oireet ja hoidot olivat imeytyneet mieleen ihan salakavalasti. Asian systemaattinen opiskelu vaatii tietenkin paljon lukemista, mutta kyllä se kaikki on helpompaa kun pohjalla on niin paljon tietoa, jonka varaan omaa osaamistaan voi rakentaa.

Tänä keväänä on kirjapänttäämisen lisäksi luvassa paljon kaikkea jännittävää, josta tällainen stressaaja voi tietenkin etukäteen hermoilla. Kolmosvuonna ylipäätään kaikki pääsevät viettämään yhden illan terveyskeskuspäivystyksessä sekä aamupäivän terveyskeskuksen vastaanotolla, jossa otetaan ihan itse vastaan potilas! Minulla terveyskeskuspäivystys on vastassa muutaman viikon päästä ja tuo vastaanottotilanne jossain kohtaa kevään aikana.


Oikean potilaan lisäksi meillä on tänä vuonna (osalla kurssikavereistani oli jo syksyllä) myös harjoitus, jossa vastaanotetaan ja haastatellaan "potilas" ja koko tilanne videoidaan ja sitten yhdessä muutaman muun kurssikaverin sekä opettajan kanssa katsotaan ja arvostellaan. Kovin kuumottavan kuuloisia harjoituksia kaikkineen siis tiedossa. Onneksi se kaikki on tosiaan vain harjoitusta, vaikkakin terveyskeskuksessa potilastapaamiset ovatkin ihan oikeita. Mukana on kuitenkin aina opettaja katsomassa, että asiat hoituvat ja me opimme jotain.

Näiden lisäksi meillä on noin kuukauden kuluttua kliinisten taitojen evaluaatio, jossa saamme jokainen vuorollamme näyttää opettajille osaamistamme erilaisissa potilaan tutkimis- ja hoitamistaidoissa kuten kanyloinnissa, nestehoidon suunnittelussa, sydämen ja keuhkojen kuuntelussa, ekg:n tulkinnassa, katetroinnissa, suturoinnissa jne. Viime syksyn nestejakson kanylointiharjoituksessa totesin, etten tosiaan ole parhaimmillani kun joku katsoo vierestä, vaikka muuten kyseinen toimenpide minulta sujuisikin. Evaluaatiokin siis jännittää melkoisesti!




 No, pieni kuumottelu sopineekin tähän vuodenaikaan kun ulkona nautitaan paukkuvista pakkasista (ainakin ensi viikolla kun kuulemma mittarit lähentelevät kahtakymmentä miinusastetta) sekä narskuvista hangista. Kuten sanottua, luminen talvi suo kuitenkin upeat puitteet kuvailuun ja tilannetta edesauttaa mukavasti aviomieheltä lahjaksi saatu järkkärikamera. <3

maanantai 15. tammikuuta 2018

Opiskelua ja velvollisuuksia 24h?

Opiskelu on edelleen todella kivaa ja mielenkiintoista, mutta nyt alkaa jo kaduttaa se, ettei viime viikolla tullut pidettyä yhtäkään vapaapäivää lukemisesta. Olo on aika stressaantunut nyt ja alan olla jo ihan puhki ja täynnä ekg:tä, sepelvaltimotauteja ja verisuonen seinämän muutoksia...

Liika on liikaa, vaikka kuinka asia kiinnostaisi. On kummallista, miten sitä ei näinkään vanhana ole vielä oppinut huolehtimaan omasta hyvinvoinnistaan, vaikka aina luulenkin osaavani ottaa omaa aikaa ja pitää taukoja. Kuitenkin lopulta päätyy kasaamaan itselleen liikaa hommia ja yrittämään ihan liikaa kerralla.

Melkein jo kaduttaa se aikaisempi tekstini, jossa hehkutin opiskeluarjen ihanuutta verrattuna työelämään. On totta, että koulussa ei ehkä tarvitsisi olla niin paljon stressiä kaikesta suoriutumisesta, koska lopulta kenenkään henki ei ole kysymyksessä ja sitä opiskellaan kuitenkin vain itseä varten. Kuitenkin tunnollisen opiskelijan taakkana on aina se, että pyrkii täydellisyyteen ja haluaa suoriutua kaikesta niin hyvin kuin mahdollista, vaikkei resursseja siihen oikeasti edes olisi. Työelämässä sentään työasiat jäävät (optimaalisessa tapauksessa ainakin) työpaikalle, eikä kotona odota suunnaton vuori kaikkia tekemättömiä kouluhommia. Näin ainakin silloin kun on jo valmistunut.




Opinnot vievät todella paljon "vapaa-ajasta", koska sen lisäksi, että tässä jaksossa on paljon luentoja ja harjoitustöitä, jotka vaativat etukäteisvalmistautumista, puhumattakaan kattavista tutorkeisseistä (viimeisimpäänkin keissiin sain tehtyä lähes 20 sivua muistiinpanoja), olisi itseopiskeltavaa tietoa vaikka kuinka paljon ekstraa. Minusta tuntuu tärkeältä myös kerrata nyt kaikkea vanhaa, koska valitettavasti monet asiat ovat jo päässeet unohtumaan. Kuitenkaan uuden asian opiskelulle ja vanhan kertaamiselle ei tunnu löytyvän tarpeeksi aikaa millään.

Ajanpuute onkin varmaan ikuisuusasia lääkiksessä. Kaikesta löytyisi niin paljon lisää ja syvällisempää tietoa ja koskaan ei oikeastaan tunnu, että raja tulisi vastaan. Ei kai koskaan voi olla haitaksikaan, jos lääkäri tietää jostakin asiasta enemmän kuin vaaditun minimin? Tässä kohtaa ero on mielestäni suurin hoitajanuraani verrattuna. Niinä aikoina pystyin monet asiat sivuuttamaan vain sillä, että tätä tarvitsekaan tietää, koska lääkärillä on kuitenkin lopulta vastuu hoitopäätöksien teosta ja diagnostiikasta. Lääketieteen opiskelijana on taas nyt kova stressi yrittää tietää kaikesta kaikki, koska koskaan ei voi tietää, jos juuri jonkun potilaan kohdalla se harvinainen oire olisikin tärkein kulmakivi diagnoosin tekemiseen ja ilman sen huomaamista teetkin virheen...


Opiskella voisi siis hyvinkin vaikka kellon ympäri, kuten olen aikaisemminkin todennut. Vapaa-aikaa kuitenkin täytyy viettää muutenkin kuin koulukirjojen parissa tai Oppiportin syövereissä. Ja onneksi tai valitettavasti olenkin nyt saanut kalenteria taas täyttymään kaikenlaisilla muilla menoilla, vaikka olenkin niitä kovasti yrittänyt vältellä. Siinä taas toinen juttu, mikä ihmetyttää. Että tämän ikäisenä oman vapaa-ajan hallinta on näin retuperällä. Miten voi olla mahdollista, että kaikenlaisista ekstramenoista ja -vastuista karsimisesta huolimatta ylimääräistä tehtävää nyt onkin vaikka joka viikonpäivälle?

Opiskelujen lisäksi arkielämää kiireistämässä on muutamia tanssitreenejä, koska jotenkin taas päädyin lupautumaan tekemään koreografiaa tulevaan kevään näytelmäämme, vaikken tänä vuonna olekaan tanssimassa. Lisäksi meillä on muitakin tanssiprojekteja menossa. Näytelmäkerhosta löysin itselleni tietysti myös muuta työtä tanssimisesta eläköityessäni; tänä vuonna vaikutan nimittäin sitten puvustuksessa ja sanoituksessa. Nämäkin kaikki ovat tietysti kivoja puuhia, mutta kiireisinä päivinä kaikki ylimääräinen vain tuntuu liialta. On se kurjaa kun vapaa-aikakin muuttuu työlääksi...




Uuden vuoden lupauksiini voisi tulevina vuosina kuulua vaikka se, etten oikeasti, siis OIKEASTI, ota mitään vastuuhommia kontolleni tai lupaudu ylimääräisiin menoihin mukaan. Niitä voi sitten katsoa päivä-, tai viikkokohtaisesti tilanteen tullen. Mutta mihinkäs tiikeri raidoistaan pääsisi vai miten se meni? Tuskinpa tulee tällaista ihmettä koskaan tapahtumaan, etten ole saanut kalenteriani täytettyä jo viikkoja etukäteen. Ja ketä yritän huijata? Kyllähän minä nautin tästä aktiivisesta arjesta, oikeasti. ;)


P.S. Ulkona on ollut viime päivinä niiiiin kaunista, vaikka ihan hyytävän kylmää ainakin täällä Tampereella. Mutta kaikessa on hyvät puolensa, talvessakin.

lauantai 13. tammikuuta 2018

Ihanaa rintakipua ja hengenahdistusta

Ensimmäinen viikko Rintakipu & Hengenahdistus -jaksoa takana ja vielä neljä edessä! (Vai montako niitä on, nyt en jaksakaan tarkistaa). Viikon aikana on palauteltu mieleen fuksikeväänä opiskeltuja perusasioita EKG:stä sekä opiskeltu kohonneen verenpaineen diagnosointia ja hoitoa.

Päivät olivat jo ensimmäisellä viikolla todella pitkiä ja opiskelu alkoi tuntua heti alkuun rankalta, koska työmäärä on jälleen kerran valtava. Nämä asiat ovat tärkeitä ja haluan opiskella ne kunnolla. Opiskeluun vaan voisi käyttää aikaa paljon yli vuorokaudessa olevien tuntien, eikä valmista tule oikeasti koskaan. Aina löytyy lisää tietoa, mitä selventää itselleen. Totuus on kuitenkin se, että kaikessa uuden oppimisessa tarvitsee myös lepoa. Oppiminen on oikeastaan tehokkainta silloin kun ei aktiivisesti edes yritä oppia mitään. Uutta tietoa täytyy hetken aikaa sulatella ja antaa ajatusten muhia itsekseen ennen kuin ne voi tallentaa pitkäkestoiseen muistivarastoon.




Tutoreiden tekemiseen kuitenkin menee varsinkin jakson alussa useita tunteja, joten muhimislepohetkiin ei nyt juuri pysty resursoimaan tarpeeksi aikaa. Ainakaan tällä hetkellä. Opiskelu on kuitenkin edelleen (tai jälleen) todella kivaa ja mielenkiintoista, joten ei haittaa, vaikkei tälle viikolle nyt varmaan osukaan yhtään opiskeluvapaata päivää. Tulevilla viikoilla sitten, ehkä!

Tällä kertaa tutorista saimme opiskelutavoitteeksi "verenpainelääkkeet" ja "vasemman kammion hypertrofian". Ensimmäinen siis kattaa kaikki kohonneen verenpaineen hoitoon tarkoitetut lääkkeet eli nesteenpoistolääkkeet, beetasalpaajat (ja alfareseptoreihin vaikuttavat lääkkeet), kalsiumkanavan salpaajat ja RAA -järjestelmään vaikuttavat lääkkeet. Erilaisia verenpainelääkkeitä on useita ja opiskelutavoiteena on siis kaikki näihin liittyvä, eli vaikutusmekanismit, annostukset, indikaatiot (eli milloin kuuluu käyttää ja kenelle) sekä haittavaikutukset. Melkoinen paketti siis muutaman päivän aikana sisäistettäväksi!

EKG:n tulkinta on onneksi ollut ainakin nyt aluksi yllättävän helppoa. Joululomalla kävin läpi yhden verkkokurssin EKG:n perusteista ja siitä tuntuu jääneen aika paljon käteen. Nyt vielä ei ole joutunut käyttämään kamalasti aikaa perusteiden selventämiseen, eikä tulkinta ole vielä ainakaan aiheuttanut yhtään verenpaineen nousua tai harmaita hiuksia. Ehkä sitten myöhemmin kun päästään rytmihäiriöihin ja infarktimuutoksiin... Joka tapauksessa koko EKG tuntuu niin tärkeältä työkalulta hallita, että mielelläni paneudun siihen nyt kunnolla.

Toinen tärkeä asia tuntuu olevan keuhkojen röntgenkuva (tai on siinä toki sydänkin). Tätäkin harjoittelimme vähän silloin fuksivuoden keväällä Hapensaanti -jaksossa. Nyt kuitenkin mennään vielä vähän syvemmälle aiheeseen, koska nämä diagnosointityökalut pitäisi jo pian hallita. Meillä oli thoraxkuvan tulkinnasta yksi todella hyvä luento, jolla vanhat tiedot palautuivat mieleen ja uutta tuli taas opittua. Lisäksi on onneksi luvassa jonkinlainen ryhmätyökin aiheesta. EKG:stakin on tässä jaksossa useampia ryhmätöitä, joten jakson loppupuolella on varmasti hyvinkin syvällinen ote koko diagnostiikkaan.

Jakso on ihanan kliininen, kuten ennakkoon osasin odottaakin. Ensimmäisen viikon luennot olivat nekin jo mielenkiinnoltaan huippuluokkaa, ja niiden lisäksi meillä on luvassa myös monipuolisesti tärkeitä taitoja opettavia ryhmätöitä ja tilaisuuksia harjoitella potilaiden tutkimista. Tällä viikolla pääsimmekin jo TAYS:iin kuuntelemaan potilaiden sydänääniä ja eilen saimme harjoitella nilkka-olkavarsipaineiden mittaamista toisiltamme sekä alaraajojen verenkierron arviointia. Molemmat harjoitustyöt olivat todella hyviä ja opettavaisia.

Viime syksyltä jäänyt positiivinen ja innostunut ote opiskeluihin on siis edelleen tallella ja kaikki tuntuu niin mielenkiintoiselta ja tärkeältä! Kolmosvuosi on kyllä ollut aivan ehdottomasti tähän asti paras ja lääkisopiskelu on todellakin mahtavaa. <3


Sydänäänten kuuntelu on muuten niin paljon mukavampaa kun on vihdoin kunnollinen stetoskooppi hankittuna! Voin todellakin suositella Littmannin stetareita, vaikka kalliit ovatkin. (Kuvassa on nukke :))

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Työelämä vs. opiskelijaelämä

Huomenna alkaa taas koulu! Kolmosvuosikurssi jatkuu kevätlukukauden merkeissä. Seuraa taas vaihdos työelämästä (saatiinhan siitä mahtipontiset kaksi viikkoa jo nauttiakin) opiskeluarkeen. Ihanaan opiskeluarkeen.

Työnteko opiskelujen ohella on mukavaa vaihtelua, etenkin koska aina sitä arvostaa kouluunpaluuta ihan eri tavalla. Kiireisten työvuorojen jälkeen on kiitollinen siitä, että saa palata koulun penkille, missä ei kukaan vaadi sinulta yhtään mitään, eikä ole kiire minnekään. Vastuuta ei ole kuin omasta itsestään ja opinnot saa yleensä hoitaa omaan tahtiin. Aamukuuden herätyksiä ei ole, koska koulu alkaa yleensä aikaisintaan kahdeksalta. Ja siihenkin päälle akateeminen vartti.


Koulumme etupihaa koristaa tällä hetkellä työmaa

Tällä joululomalla olin siis kaksi viikkoa sairaanhoitajan töissä TAYS:ssa. Olin töihinmenosta kohtalaisen innoissani. Ymmärrettävästi työntekoon motivoi tietenkin raha, jota ei köyhällä opiskelijalla voi koskaan olla liikaa, mutta tiedonjanoista opiskelijaa motivoi myös työstä saatava käytännön kokemus, uuden oppiminen ja tietenkin se, että koulun uusia oppeja voi soveltaa välillä vanhaan tuttuun käytäntöön. Kirjoista lukemalla potilaat ja sairaudet tuntuvat jokseenkin kaukaisilta, mutta sairaalan käytävällä kaikki konkretisoituu aivan eri tavalla.

Ei sillä, että kovin paljoa koulussa opittuja asioita voisi ainakaan tällä hetkellä soveltaa omaan työhöni, koska erikoissairaanhoidon ongelmat ovat niin kovin eri tasoisia kuin mihin meitä nyt ollaan valmennettu. Meidän peruskoulutuksessa painotus on enemmänkin terveyskeskuksen vastaanottotyössä ja muutenkin opiskelu on ollut enemmänkin perusanatomiaa ja fysiologiaa ennemmin kuin erilaisia sairauksia, niiden hoitoa ja diagnostiikkaa... (viimeistä puolta vuotta lukuunottamatta).

Joka tapauksessa, menin iloisin mielin töihin ja odotin innolla näkeväni taas vanhoja työkavereitani. Työnteko on sitä paitsi nykyään melko helppoa, kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut. Joskus ajatus työpäivästä tuntui ahdistavalta ja jopa pelottavalta, kun vastassa saattoi olla ties mitä, mihin ei ole osannut varautua tai potilaita, joilla on ongelmia, jotka eivät aikaisemmin ole tulleet vastaan. Nyt tuntuu, että kaikesta kyllä selviää ja uudet jutut ovat vain mielenkiintoisia. Enää ei pelota ja olo on muutenkin melko itsevarma. Omaan ammattitaitoonkin suhtautuu luottavaisesti.


Koulumme pihaa

Viimeisen viikon aikana työvuorot ovat kuitenkin olleet aivan älyttömän kiireisiä. Niin kiireisiä, ettei taukoja ole oikein ehtinyt pitää ja monesti vain kiukuttaa jos jokin ei heti suju täydellisesti. Potilaille ei ole ollut aikaa jutella mukavia ja muutenkin hymy ei ole ollut kovin herkässä. Kotiin tulessa sitä vain rojahtaa sohvalle ja ahmii suklaata, koska työpäivän aikana ei ole ehtinyt syödä kunnolla, eikä ruokaa jaksa enää edes laittaa.

Kiirevuorot ovat saaneet aikaan myös sen, etten mene innolla töihin. Ne ovat saaneet minut kieltäytymään muutamasta ekstravuorostakin, mikä on kerrassaan typerää, koska rahaa nyt tarvitsee aina. Jotenkin sitä vain arvostaa omaa vapaa-aikaa, jaksamista ja hyvinvointia niin paljon enemmän kuin ylityökorvauksia. Jos töissä olisi ollut suhteellisen rauhallista ja mukavaa, voisi tilanne olla tietysti toinen. Mutta kuka muka nauttii jatkuvasta kiireestä?

Kiireellä on tietysti hyvätkin puolensa. Tai ainakin yksi: päivä kuluu nopeasti. Kuitenkin paljon mieluummin juttelisin potilaiden kanssa joskus pidempäänkin ja antaisin sellaista hoitoa, jota omasta mielestäni voi kutsua hyväksi. En ole tyyväinen omaan suoritukseeni, jos teen vain voitavani. Vain sen pakollisen minimin, joka täytyy. Kaikki ylimääräinen pitää kiireessä karsia. Ja sellaista ylimärääistä on esimerkiksi työkavereiden kanssa juttelu. Työkaverit ovat yksi iso syy, miksi nautin töihin menemisestä. On mukava kuulla muiden kuulumisia ja kertoa myös omista opinnoistaan, jotka näyttävät monia kiinnostavan. Sellaiseen ei kuitenkaan ole viime aikoina ollut pahemmin aikaa.

Olen siis ihan todella iloinen kouluun paluusta, vaikka haikein mielin nyt taas ripustankin hoitajan vaatteet naulaan. Tuntuu kuitenkin mukavalta ajatella, että hoitotyö on aina yksi vaihtoehto minulle, ja todennäköisesti tulen vielä sairaanhoitajana keikkailemaankin kun ei lääkärin sijaisuuslupia vielä vähään aikaan ole tiedossakaan... Ei sillä, että lääkärin vastuu vielä kovasti houkuttelisikaan. Kai siihenkin sitten kasvaa opintojen edetessä ja jossain kohtaa lääkärin roolissakin toimiminen tuntuu yhtä itsevarmalta ja stressittömältä kuin sairaanhoitajana olo.


Kuvassa pyöräkatosta ja sisäänkäynti, jota yleisimmin käytämme


Aina välillä lukuvuoden kuluessa ehtii unohtaa sen, miten ihanaa opiskeluaika oikeasti onkaan. Nyt kuitenkin mieleeni palasivat elävästi taas ne ajatukset, jotka silloin kolmisen vuotta sitten saivat minut kaivamaan kemian ja fysiikan kirjat esiin ja pänttäämään pääsykokeisiin. Sen tunteen, miten paljon mieluummin opiskelisinkaan jotain mielenkiintoista kuin raataisin kiireessä hoitotyössä. Vaikka työelämässä on omat hyvät puolensa, ja töitä ihmisen kuuluu tehdä, olen minä kuitenkin varmaan pohjimmiltani opiskelija. Nautin opiskelemisesta, uuden oppimisesta ja ihan vain lukemisesta. Etenkin nautin siitä vapaudesta, joka opiskelijalla on. Työtunteja ei määrää pomo vaan ennalta annetun lukujärjestyksen lisäksi opiskelutunnit saa määrätä aivan itse.

Koulussa näkee ihania ystäviä joka päivä ja muutenkin on paljon rennompaa kuin työssä. Lounastauko on yleensä tunnin mittainen, eikä tarvitse ahtaa kylmää ruokaa suuhunsa 20 minuutissa välillä johonkin potilaskelloon vastaten. Saa pukeutua miten haluaa, käyttää kynsilakkaa ja koruja sydämensä kyllyydestä. Äkillisessä sairastapauksessa voi hyvin mielin jäädä kotiin sairastamaan ilman huonoa omaatuntoa ja huolta siitä, että työkaverit jäävät pulaan jos sijaista ei tilallesi löydykään lyhyellä varoitusajalla.

Työnteko loma-ajalla siis kannattaa monestakin syystä. Se on mukavaa vaihtelua opiskeluarkeen, lisätienestiä opiskelijakukkaroon ja ennen kaikkea se opettaa arvostamaan sitä, mitä nyt on. Nyt ehkä hetken muistan osata nauttia tästä kiireettömästä, rennosta ja melko vastuuvapaasta ihanasta opiskelijaelämästä.

torstai 4. tammikuuta 2018

MALEDIIVIT


Olen tässä jo muutaman viikon ajan lupaillut jonkinlaista matkareportaasia Malediiveilta, joten tässä sitä nyt vihdoin olisi.

Olin päättänyt jo joskus aikoja sitten ihania paratiisikuvia katseltuani, että häämatkani suuntautuu jonain päivänä Malediiveille. En voinut kuvitella matkustavani sinne mistään muusta syystä, sillä matkat ovat todella kalliita. Häämatka kun sentään tapahtuu todennäköisesti vain kerran niin sillä varjolla sitten voikin "rantalomaan" tuhlata vähän enemmän.

Kyseessä ei todellakaan ollut kuitenkaan mikään perinteinen rantaloma! Me valitsimme pakettimatkan Tjäreborgin kautta, koska itse ainakin koen turvallisemmaksi matkustaa valmismatkalla paikkaan, josta en tiedä yhtään mitään etukäteen ja joka on toisella puolella maailmaa. Toki omatoimimatkailu Malediiveille on ihan mahdollista ja varmaan ensi kerralla (jos sellainen joskus tulee) varaammekin lennon ja hotellin erikseen, koska matkanjärjestäjän rooli itse matkallamme oli häviävän pieni.




Saareksi valikoitui Veligandu island resort & spa, joka Tjäreborgin valikoimassa kuvattiin hyväksi häämatkakohteeksi. Saarella ei nimittäin ole yhtään lapsia. Ja sen kyllä huomasi. Sai olla aivan rauhassa, eikä mistään kuulunut meteliä.

Malediivit on Intian valtameren saariryhmä, johon kuuluu ilmeisesti parikin tuhatta saarta, mutta joista vain 200 on asuttuja. Suurin osa saarista on hotellisaaria, joilla ei siis ole yhtään mitään muuta kuin hotelli. Meidänkin pikkusaaremme strategiset mitat olivat 150x600m. Sen ympäri käveli 40 minuutissa rantaa pitkin. Itse paikallisten asuttamalla pääkaupunkisaarella Malella (tai Malessa) emme juuri käyneet. Lennot tietenkin tulivat ja lähtivät sieltä, mutta lentokenttäkin oli oma kelluva kokonaisuutensa 15 min laivamatkan päässä pääkaupungista.



Omalle saarellemme lensimme kentältä vesitasokoneella. Lento oli pieni ja kuuma ja siitäkin ilosta saimme pulittaa 500e. Siis molempien matkoista lentokentälle ja takaisin. Ei siis mikään perus hotellibussikuljetus kympillä... Vesitasolentoa kuitenkin suositeltiin "mahtavien näköalojen" ja "unohtumattoman elämyksen" vuoksi. Olivathan atollit toki yläilmoista kauniita, mutta silti ehkä valitsisin itse ensi kerralla kuljetukseen paljon halvemman laivamatkan, vaikka se pari tuntia pidempään kestäisikin. Koneella lensimme 40 minuutissa kentältä omalle saarellemme.

"Omalla saarellamme" tarkoitan tietysti hotellisaarta. Mutta voi ihan hyvällä omallatunnolla sanoa, että ajoittain tuntui kuin saari olisi ollut omamme. Henkilökuntaa saarella oli tuplasti verrattuna vieraisiin (noin 100), joten olo todella oli kuin prinsessalla. Ajoittain jopa hieman vaivaantunut näin suomalaisesta vaatimattomasta näkökulmasta. ("Älkää nyt minun takia vaivautuko"/"Voinhan minä itsekin nyt tämän tuolini vetää" jne). Perinteisiin lomakohteisiin verrattuna ihanaa oli myös se, että esimerkiksi aurinkotuoleista ei ollut sitä veristä kilpailua, jota käydään auringonnoususta alkaen pyyhkeitä varauksen merkiksi levitellen hotellien uima-altailla. Saarella nimittäin oli niin paljon tilaa. Asiaan varmaan vaikutti myös se, että suurimmalla osalla oli omat aurinkotuolit villansa terassilla.

Oma asumismuotomme saarella oli water villa, joka siis oli meren päälle pilareiden varaan rakennettu huoneisto, jonka terassilta johtivat puiset portaat alas kirkasvetiseen mereen. Snorklaus onnistui siis ihan omalta takapihalta lähtien ja iltaisin katselimme terassilla aurinkotuoleissamme tähtiä tai alhaalla vedessä lampun paisteessa uiskentelevia eri värisiä kaloja. Yksi suuri iloni ja aluksi myös kauhuni oli katsella saarella usein näkyneitä pikkuisia haita, jotka ainakin tarjoilijamme mukaan olivat "very friendly". Empiirisen kokemukseni mukaan ne kyllä uivatkin ihmisiä karkuun ennemmin kuin puraisivat varpaasta, mitä itse ainakin pelkäsin aluksi.




Malediivit on aivan unelmakohde häämatkalaisille varmastikin myös siksi, ettei saarilla ihan hirveästi tekemistä ole. Malediiveilla ollaan meren keskellä ja aktiviteetit liittyvät tietysti myös mereen. Me kävimme snorklaamassa, kajakoimassa ja kokeilimme windsurfingia (tosin tyynellä säällä, joten siitä nyt ei ihan hirveästi saanut irti). Hotelli tarjosi lisämaksusta tietenkin myös erilaisia sukelluskursseja ja -reissuja, mutta meistä kumpikaan ei ollut sukeltamisesta kovin innoissaan. Tietysti harmi sinänsä, koska vedenalainen elämä ja koralliriutat ovat Malediivien kauneinta antia. Snorklaamallakin onneksi pääsi osan siitä näkemään. Kuitenkin suurimman osan ajasta olimme keskenämme ja rentouduimme hulppeissa puitteissa. Muuta en oikeastaan edes lomalta kaivannut.

Tämän matkan perusteella en osaa malediivilaisesta kulttuurista tai paikallisista ihmisistä kovin paljoa kertoa, koska vaikka kävimme pienellä päiväretkellä paikallisten asuttamalla saarella, jäi kosketus kulttuuriin hyvin ohueksi. Malediiveilla on vallalla islaminusko, joten paikallisten asuttamilla saarilla pitää naisten pukeutua siveellisesti ja esimerkiksi bikineissä ei saa mennä uimaan. Myöskään alkoholia ei paikallisilla saarilla myydä, mutta hotellisaaret ovat onneksi erilaisia tässä suhteessa. Omaksi hämmästyksekseni aamupalalla myös tarjoiltiin pekonia ja muutenkin ruokaa oli laidasta laitaan, myös porsaanlihaa.




Mikään ekokohde Malediivit ei ole ja ison osan lomasta kyllä murehdinkin aikaansaamaamme isoa hiilijalanjälkeä, vaikka yritinkin vain nauttia olostani ilman mitään huolia ja murheita. Onneksi kuitenkin osallistuimme kierrokselle, jossa kerrottiin hotellisaaren toiminnasta "kulissien takana", mm. jätehuollosta, vedenpuhdistuksesta ja energiankulutuksesta. Tietysti luksusturismissa kuluu paljon resursseja energiaa ja vettä (meidänkin huoneemme siivottiin kahdesti päivässä ja minibaarin sisältö kuului pakettiimme). Onneksi kuitenkin meidnkin hotellisaarellamme kaikki likavesi otettiin uudelleen käyttöön mm.kukkien kasteluvetenä puhdistuksen jälkeen ja muutenkin mahdollisimman paljon yritettiin kierrättää. Totuus kuitenkin on se, että keskellä valtamerta olevat saaret eivät voi olla kovin omavaraisia ja samalla tarjota turisteille maailmanluokan luksusta. Puhdas vesi, käyttötavarat, alkoholi, ruuat ja energia pitää saarelle kuljettaa muualta maailmasta.




On kuitenkin ihan oikein, että turisti joutuu maksamaan maltaita Malediiveille matkustaessaan. Olen varmaan vähän kaksinaismoralisti, koska paheksun hyvin paljon tällaista matkailua, mutta nautin kuitenkin omasta matkastamme täysillä. Ja hyvä niin, sillä kyllähän siitä maksettiin. Voisi varmaan arvioida, että Malediiveille kohtuullisen hienosti matkustaminen kahdeksi viikoksi maksaa pariskunnalta noin 10 000e. Halvemmallakin tietysti pääsee ja myöskin todella paljon kalliimmalla. Hinta riippuu myös sesongista. Jos olisimme menneet joulun aikaan, olisi hinta ollut tuplasti kalliimpi. Meillä myös oli all inclusive -paketti, mikä kannatti, sillä esimerkiksi vesipullo olisi maksanut 5 USD ja ravintolaillallinen noin 80 USD/henkilö. Voi siis arvata varmaan, ettemme saarella kovin paljoa shoppailleet. 

Sää oli päiväntasaajalla sijaitsevalle saarelle ominaisesti kaunis ja ilma kuuma. Lämpöä oli päivällä noin 30 astetta, mutta enimmäkseen olo oli ihan hyvä, koska mereltä kävi lähes aina pieni tuuli. Alkupäivämme matkalla olivat aivan täysin tyyniä, mikä ilmeisesti ei ole paikalle ihan tyypillistä, ja silloin kyllä oli tarve pulahtaa uimaan pari kertaa tunnissa vähintään. Loppulomasta saimmekin kokea kovan tuulen lisäksi rankkasadetta ja ukkosta ja yksi päivä tuli vietettyä kokonaan sisätiloissa. Tietenkään lomamatkalla ei toivoisi mitään rankkasateita (ainakaan koko päivää kestäviä), mutta oli sekin parempi kuin säätiedotuksessa luvattu useamman päivän sadeaalto. Paikallisten mukaan joulukuu on parasta matkustusaikaa Malediiveille, joten en halua ajatellakaan, millainen sää on kesällä, sadekautena.

Varmaan paljon muutakin olisi sanottavaa ja kerrottavaa Meldiiveista, mutta kysymyksiä ja kommentteja saa esittää ja palaan sitten niihin tästä tekstistä unohtuneisiin asioihin tarkemmin. Kaiken kaikkiaan voin kyllä lämpimästi suositella kohdetta kaikille. Myös perheille, sillä monilla saarilla on lapsillekin sopivaa aktiviteettia. Itse tietenkin nautin rauhasta ja puolisoni kanssa lähes kaksin koko saarella olemisesta (tai siitä, että se tuntui siltä), mutta voisin ehkä kuvitella joskus matkustavani Malediiveille lastenkin kanssa. Tai no, ehkä sitä pääsee halvemmallakin ja lyhyemmillä lennoilla etelänmatkalle lasten kanssa... Matka oli kallis, mutta oli se kaiken kaikkiaan melko ainutlaatuinen kokemuskin <3 En yhtään ihmettele, miksi jotkut palaavat kerta toisensa jälkeen tuollekin saarelle. Joku oli kuulemma juuri 39.:llä vierailullaan...




Toivottavasti tästä reportaasista oli apua, jos joku miettii matkustavansa Malediiveille tai ihan vain mielenkiintoista luettavaa muille :) Kysymyksiin vastaan mielelläni!


keskiviikko 3. tammikuuta 2018

2018

Nyt kun ollaan päästy jo uuden vuoden puolelle, voisi ensimmäinen blogiteksti otsikon mukaisesti koskea tätä vuotta. Mitä on odotettavissa minun vuodeltani 2018?

Täytän tänä vuonna 30. Jokseenkin pelottava luku ja ala-asteikäistä itseäni lainatakseni: "vanha". Yllättävää kyllä, mikään kolmenkympin kriisi ei ole kuitenkaan vielä iskenyt. Ehkä osittain siksi, etten enää ajattele 30 -vuotiaan ihmisen olevan vanha tai edes välttämättä kovin aikuinen. Ehkä oman ikää kuvaavan numeron kasvaessa käsite esimerkiksi keski-ikäisyydestä siirtyy koko ajan kauemmas. Nyt esimerkiksi pidän viisikymppisiä keski-ikäisinä, kun joskus olen saattanut ajatella niin kolmekymppisistä.

Mihinkään kriisiin ei myöskään ole aihetta, koska koen oman elämäni olevan ihan hyvässä pisteessä. Tietysti joskus teininä varmasti ajattelin omaavani tässä kohtaa jo ammatin, aviomiehen, omakotitalon ja liudan lapsia, mutta ainakin puolet näistäkin tavoitteista on kuitenkin jo saavutettu. Elämä ei myöskään tosiaan lopu kun täyttää 30, joten aikaa on vielä vaikka mihin! Ehkä en kuvitellut enää opiskelevani tässä iässä, mutta olen tuostakin päätöksestä kuitenkin kovin onnellinen.
Kolmekymppinen opiskelija on tietysti melko "vanha" kun tämänkin vuoden fuksit olivat parhaassa tapauksessa minua 10 vuotta nuorempia. Ikä kuitenkaan ei ole enää niin iso juttu tässä iässä. Ainakaan minulle.



En tosin tiedä onko kolmenkympin kriisin tarkoitus iskeä ennen kuin täyttää 30 vai vasta sen jälkeen? Tai kenties syntymäpäivänä? No, se jää nähtäväksi sitten... Mutta onneksi tähän vuoteen tulee kuulumaan paljon muutakin kuin mahdolliset kriisit.

Vuosi jatkuu opiskelujen osalta tietysti kolmannella vuosikurssilla ja keväällä on luvassa edelleen toinen toistaan mielenkiintoisemman oloisia jaksoja ja kliinisten taitojen varastoa tulee varmasti kasvatettua opintojen edetessä. Meillä on nyt ensimmäiseksi luvassa jakso nimeltä Rintakipu ja hengenahdistus, jonka aikana vihdoin toivottavasti opin tulkitsemaan ekg:tä ja keuhkokuvia kunnolla niin, että joskus olisi toivoa diagnosoida potilaita oikein. Lisäksi mukaan tulee tietysti kaikkia sydän- ja hengityselinsairauksia sekä lääkkeitä. Jakso on varmasti vaikea, mutta ah, miten mielenkiintoinen!

Kevät jatkuu sitten Hermoston toiminnan häiriöt ja Diagnostiikka ja hoito -jaksoilla, joiden sisällöstä en oikeastaan vielä tiedä mitään. Ylipäätään olen ajatellut, että tänä vuonna voisi olla stressaamasta asioista hirveästi etukäteen. Mitä tulee, se tulee ja turha sitä on etukäteen murehtia. Ei siis ole kova hinkukaan nyt selvittää etukäteen, mitä noihin kahteen jaksoon sisältyy. Hoidetaan rintakivut ja hengenahdistukset ensin. Uusi mottoni voisi siis varmaan olla tälle vuodelle carpe diem, tai jotain muuta lennokasta ja vähästressistä.




Jonkin verran tulevaisuutta pitää kyllä etukäteen miettiä. Kesällä pääsen nimittäin ensimmäistä kertaa lääkärin hommiin. En aivan oikeisiin töihin tietenkään, mutta amanuenssiksi! Jotkut varailivat amanuenssuuripaikkoja jo viime kesän aikana, mitä itse pidin ihan täysin liian aikaisena toimintana, mutta mikä lopulta osoittautui nykypäivän malliksi. Meitä lääketieteen opiskelijoita on niin valtavan paljon, että kilpailua harjoittelu- ja kesätyöpaikoista on kovasti. Niinpä minäkin sitten sovin jo kesäkuuksi amanuenssuurin 10 kuukautta etukäteen eli viime elokuussa. Toinen paikka tulee yliopiston kautta ja ne me saamme tieteää nyt keväällä.

Tietysti voisi laittaa kaikki panoksensa vain tähän yliopiston kautta järjestettävään paikkaan, mutta meidänkin kurssilla on niin paljon opiskelijoita, että todennäköisesti koulu pystyy tarjoamaan vain yhden 3-4 viikon mittaisen harjoittelujakson. Itse kuitenkin ainakin haluan olla lähes koko kesän töissä, koska mistäs muualta opiskelija rahaa saa. (Oikeasti elämisen ja tulojen kannalta viisaampaahan minun olisi ottaa vain 3-4 viikon amanuenssuuri ja tehdä loppukesä sairaanhoitajan töitä; ei amanuensseille makseta juuri mitään.)

Mutta. Ei mennä negailun puolelle. Amanuenssiharjoittelu on varmasti todella mielenkiintoista ja jännittävää! :) Oikeastaan sillä ei ole ihan hirveästi väliä, millaisen paikan saan koulun kautta, koska kaikkialla varmasti on mielenkiintoista ja oppii paljon. Itse sopimani paikka on kirurgialle, joten pääsen sitä puolta joka tapauksessa sitten kesän aikana näkemään. Ja kenties olen vähän viisaampi sen suhteen, haluanko lopulta kirurgiksi ollenkaan...




Kesän jälkeen ollaankin sitten nelosella! Syksyllä on edessä viimeinen puolivuotinen prekliinistä opiskelua tutoristuntoineen ja luentoineen. Sen jälkeen pitäisi olla valmis klinikkaan eli vaeltelemaan sairaalassa isona kandilaumana opettajaa seuraten ja potilaita päästä varpaisiin tutkien. Nyt siis on edessä enää yksi vuosi perinteistä lääkisopiskelua. Perinteisellä tarkoita sitä mitä se on tähän asti ollut. Aikaisemman kokemukseni nojalla voin veikata, että tuo vuosi menee nopeasti!

Koulu ja opinnot näyttelevät niin isoa roolia elämässäni, etten osaa tähän hätään lisätä mitään erityisisä suunnitelmia siivilielämäni puolelta vuodelle 2018. Ehkä etsimme uutta asuntoa tänä vuonna, koska nämä nykyiset kaksion neliömme alkavat käydä hieman ahtaiksi. Toisaalta taas meillä on ihana asunto huippusijainnilla ja mukava vuokranantaja, joten saa nähdä haluammeko sittenkään muuttaa vielä vähään aikaan. Asunnon lisäksi hankintana voisi tänä vuonna olla auto, sillä oma rakas 18 -vuotislahjaksi saamani Citroen alkaa nyt todella vedellä viimeisiään. Toisaalta me kaupunkilaisina hyvin harvoin mitään autoa tarvitsemme, joten sekin hankinta saattaa lykkääntyä ensi vuoden puolelle...

Luvassa on kuitenkin kaiken kaikkiaan varmasti kiva vuosi. En tiedä voiko tulevaisuudessa mikään vuosi vetää vertoja 2017:lle, koska se vain oli yksinkertaisesti paras. Mutta varmasti yritys on kova. Ja uuden moton mukaisesti aion joka tapauksessa nauttia joka hetkestä!