Jostain piti kaivaa ihan uusi asenne, sellainen, että kyllähän minä osallistun. Menen mukaan kaikkeen uudenlaisella nuoruuden innolla, enkä anna ikäeroasioiden häiritä. Eivätkä ne lääkiksessä todella ole juuri häirinneet. Vastaanottokin oli alusta saakka lämpimämpi, kuin olisin edes osannut kuvitella. Kädet syyhyten ja mielikuvat tulevista tapahtumista mielessä viilettäen tutkailin silloin neljä vuotta sitten sen paksun kirjekuoren minulle toimittamaa Initiumia, fuksikapteenien tervehdystä. Tämä vihkonen saattaa kulkea muissa kaupungeissa eri nimellä, mutta todennäköisesti sisältö on melko sama: vakuutuksia siitä, että kyllä juuri sinä kuulut tänne, ja että meillä medisiinareilla on yhdessä ihan mahtavaa!
Nyt viidennen vuoden kynnyksellä sitä melkein haikeudella palaa tuonne omaan fuksivuoteen, etenkin sen kynnykselle, miten kaikki olikaan niin jännittävää. Melkein, muttei ihan. Nimittäin, vaikka otsikon sanat voinkin allekirjoittaa, haluan muistuttaa, että elämässä tulee myös paljon muita ihania aikoja. Ihmisen onkin tarkoitus mennä eteenpäin, ja fuksivuoden muistot ovat ainutlaatuisia juuri siksi, ettei niitä ole tarkoituskaan elää koskaan uudestaan. Kuitenkin tulevia fukseja kannustan (kuten aiemminkin) ottamaan kaikki ilo irti fuksivuodesta. Ja koko lääkiksestä. Se on oikeasti ohi ennen kuin arvaatkaan!
Tuntuu, kuin se oma jännittävä kesäni lääkiksen alkua odotellessa, olisi tapahtunut vasta hetki sitten, mutta nyt edessä on enää viimeinen kokonainen lääkisvuosi (koska kutosvuosi loppuu helmikuussa)! Tänä kesänä on myös otettu askel jonnekin, josta ei koskaan enää ole paluuta. Ensimmäinen kesä lääkärinä on ainakin minusta karistanut pois kaiken viattomuuden, ajatukset siitä, että lääkärin työ voisi olla helppoa. Se on opettanut nöyryyttä siinä määrin, että oman ammatillisen itsetunnon ja varmuuden rakentaminen on alkanut vasta alusta. Se on saanut näkemään sen, miten helppoja ensimmäiset vuodet lääkiksessä ovatkaan olleet.
Fuksivuoden jälkeen luulee tietävänsä kaiken, vaikkei vielä tiedä yhtään mitään. Pikkuhiljaa oman tietämättömyyden taakka kasvaa lääkiksen edetessä ja kutoset valmistumisen kynnyksellä tietävät kaiken sen, mitä lääkiksellä on ollut tarjota, mutta silti kokevat, että ovat todella kesken. Se on kuitenkin ok. Nimittäin tiedon (ja taakan) sekä iän tullessa oppii yleensä myös hyväksymään aiemmin sietämättömältä tuntuvia asioita; tuon oman keskeneräisyyden, sen ettei kaikkea voi osata, luopumisen sekä elämän realiteetit. Kukaan ei voi olla superlääkäri ja pelastaa kaikkia.
Senpä vuoksi asiat pitää ottaa rennosti silloin kun siihen vielä on mahdollisuus. Lääkiksestä tulee elämäsi parasta aikaa, mutta myös raskainta. Lukutaakka on valtava, mutta etenkään fuksivuonna ei mielestäni tule liikoja stressata. Tärkeimmät asiat opitaan vasta myöhemmin, fuksivuosi luo lähinnä perusteet tulevan oppimiselle. Kukaan ei muista kuitenkin G-proteiiniaktivaation jälkeisiä solutason tapahtumia sitten valmistuessaan. Silloin pään täyttävät lähinnä lääkeinteraktiot ja lausuntoviidakosta selviytymisniksit. Näitä on kuitenkin turha miettiä siinä kaiken uuden ja jännittävän kynnyksellä. Ensimmäisen syksyn tärkeintä antia ovat omat kurssikaverit, näihin tutustuminen, ja tulevien elämänpitkien ystävyyssuhteiden solmiminen. Tärkein tukiverkko nuorelle lääkärille ovat omat kollegat.
Onnea kaikille tänä vuonna lääkikseen päässeille!
Matkasta lääkäriyteen tulee unohtumaton.
