Ystävystyminen psykiatriaan

Kaksi viikkoa psykiatriaa takana, ja asenteeni kyseistä erikoisalaa ovat heittäneet kuperkeikkaa. Aikoinani sairaanhoitajaopinnoissa pyrin kaikin keinoin välttelemään kaikkea psykiatriaa läheltäkään liippaavaa. Pakollisen psykiatrisen harjoittelunikin tein mielenterveysseuran projektissa, joka oli lähinnä ennalta ehkäisevää toimintaa. Ketään kovin sairasta potilasta en silloin tavannut saati käynyt missään psykiatrisessa hoitolaitoksessa. Psykiatria on siis aina jäänyt kovin vieraaksi, vaikka toki kirurgian osastolla psykiatrisista sairauksista kärsiviä potilaita onkin tullut hoidettua.

Minulla on ollut varmaan vähän samanlainen asenne kuin yhteiskunnalla vielä valitettavasti on psykiatrisia sairauksia ja psyykkeestä johtuvia häiriötiloja sekä näistä kärsiviä kohtaan: pelokas ja vähän ennakkoluuloinen. Ehkä minun todella olisi pitänyt aikoinani rohkaistua menemään psykiatrialle edes harjoitteluun, koska olisin ehkä oppinut kohtaamaan näitäkin sairauksia, ja lakannut vieroksumasta niitä. Omalla kohdallani syynä oli silloin varmaan se, että olin joutunut kohtaamaan kaikenlaista omaan elämääni kuuluvilla ihmisillä, enkä uskonut energiaani riittävän vieraiden ihmisten psyykkeen ongelmille. Nyt kun miettii, niin ehkä nimenomaan asioiden kohtaaminen olisi silloinkin auttanut. Psykiatrisiin ongelmiin tutustuminen ja siten niiden ymmärtäminen tekee niistä paljon vähemmän pelottavia ja vieraita.

Ennakkoluuloiset ja ongelman pois työntävät asenteet ovat myös siinä mielessä erikoisia, että varmasti jokaisella on jonkinlaista kokemusta psykiatrisista sairauksista tai häiriöistä, jos ei omalla kohdallaan niin varmasti jollakulla läheisellä tai tuttavalla. Puhumattomuus ja ymmärtämättömyys varmasti myös pahentavat usein tilannetta ja lisäävät ongelmien esiintymistä. Toivottavasti asenteet tulevaisuudessa muuttuvat. Pitkällehän on jo nyt tultu, ja stigmaa edelleen rikotaan muun muassa erilaisissa somekampanjoissa.

Olen nyt psykiatrian jaksollani päässyt tutustumaan psykoosisairauksiin ja mielialahäiriöihin. Psykiatriaa meillä on kokonaisuudessaan kuusi viikkoa, joten paljon on onneksi vielä edessä. Tuntuu, että paljon on kuitenkin opittu jo nyt. Etenkin erilaiset potilaskohtaamiset ovat olleet korvaamattoman opettavaisia. Ei se lista masennusoireista tai diagnostisista kriteereistä ole mitään verrattuna siihen, että pääsee keskustelemaan masentuneen ihmisen kanssa tai edes seuraamaan vierestä kun kokeneempi kollega haastattelee itsetuhoista potilasta. Psykoosiakin on sanoin vaikea määritellä, ja se voi ilmentyä kovin eri tavoin ihmisestä riippuen.

Psykoosi- ja masennuslääkkeet tuntuvat myös aluksi ainakin todella sankalta viidakolta. Vaikka kesällä töissä jouduinkin näidenkin lääkkeiden kanssa tekemisiin, tuntui, että edelleen liikutaan melko vierailla vesillä. Nyt tämän kaksiviikkoisen aikana olen päässyt näkemään miten käytännössä eri psykoosilääkkeitä kokeillaan (koska se mikä toimii toiselle, ei välttämättä toimi toiselle) ja miten niistä tulee vaste eli miten ne auttavat potilasta. En toki tässä lyhyehkössä ajassa ole kovin monen toipumista ehtinyt todistaa, mutta on silti ollut upeaa huomata, miten lääkkeet (ja tietysti kaikki muu apu, mitä osaston hoitajat ja muut ammattilaiset antavat) auttavat potilaita. Ennen lääkistä taisin suhtautua jokseenkin skeptisesti masennuslääkkeisiinkin, mutta kyllä ne todella toimivat.

Erilaisten lääkehoitojen lisäksi olemme päässeet näkemään sähköhoitoa. Sitä voidaan antaa esimerkiksi vakavaan / psykoottiseen masennukseen. Sähköhoito saattaa olla myös asiaan perehtymättömälle pelottavan kuuloinen asia, mutta käytännössä potilas on propofoli-unessa, jonka aikana aivoihin johdetaan (tarra)elektrodien kautta sähkövirtaa lyhyen aikaa. Aivoissa tapahtuu ikään kuin epileptistä purkausta, joka vapauttaa välittäjäaineita. Tämän jälkeen potilas herää hetken päästä, saattaa olla hieman sekava ja unelias, mutta hoidon vaste näkyy yleensä melko nopeasti. Hoito ei satu, eikä aiheuta muutakaan pysyvää haittaa. Täältä voi lukea aiheesta lisää, jos kiinnostaa ja linkin takaa löytyy myös sähköhoidon esittelyvideo!

Olen siis tutustunut jo tähänkin lyhyeen aikaan nähden monipuolisesti psykiatriaan, ja todennut sen kiinnostavaksi erikoisalaksi. Pelkoni ja ennakkoasenteeni psykiatriaa kohtaan ovat kaikonneet. Itse asiassa, voisin jopa harkita olevani psykiatrialla töissä jonkin aikaa. Yleislääketiede on edelleen se kaikkein kiinnostavin erikoisala, mutta vierailu esimerkiksi psykiatrialla olisi erityisesti terveyskeskustyötä ajatellen tärkeää ja hyödyllistä. Suurin osa masennuspotilaistakin hoidetaan perusterveydenhuollossa, ja jonkin arvion mukaan joka viidennellä yleislääkärin vastaanotolle tulevista potilaista on jokin persoonallisuushäiriö.

Mielenterveyden häiriöt ovat yleisiä, ja ne ovat sairauksia siinä missä verenpainetauti tai keuhkokuumekin. Meistä jokainen tulee varmasti joko kohtaamaan jonkun psykiatrista hoitoa tarvitsevan tai painimaan näiden ongelmien kanssa itse jossakin elämän vaiheessa. Olisi siis tärkeää, että asenteet psykiatriaa kohtaan muuttuisivat avoimemmiksi ja suvaitsevammiksi. Ainakin omista kokemuksistani nyt viisastuneena voin suositella kohtaamaan rohkeasti omat pelkonsa ja ennakkoluulonsa sekä ottamaan selvää sellaisista asioista, joita vieroksuu ja välttelee. Mielenterveystalo on oikein hyvä paikka, lukea asioista lisää tai hankkia apua itselle tai kaverille, jos sellaiselle tulee tarve!

Seinäjoki

Tietääkseni kaikissa lääkiskaupungeissa on jonkinlaista hajautusta kliinisen vaiheen opinnoissa. Eli opiskelu tapahtuu jossain muuallakin kuin omassa tutussa lääkiskaupungissa ja omassa yliopistosairaalassa. Ainakin Turun lääkiksestä tietääkseni lähdetään Vaasaan, ja Kuopiosta Jyväskylään. Muiden kaupunkien meiningistä en ole aivan varma, koska en juuri lääkisläisiä muualta tunne, joten asiasta perillä olevat saavat toki kommentoida ja korjata käsityksiäni! :) Meiltä Tampereelta lähdetään klinikassa Etelä-Pohjanmaalle. Viime keväänä vietin 2 + 2 viikkoa (2 sisätaudeilla ja 2 kirurgialla) Seinäjoen keskussairaalassa, ja nyt psykiatrian kliinisestä kurssista puolet (eli kolme viikkoa) vietän Törnävän psykiatrisessa sairaalassa, eli niin ikään Seinäjoella.

Hajautus johtunee siitä, ettei Tampereella ole resursseja kouluttaa meitä kaikkia, ja Etelä-Pohjanmaa toki kuuluu TAYS:n erikoisvastuualueeseen. Meille myös on markkinoitu tilannetta sillä, että pienemmässä keskussairaalassa tapaa "tavallisempia" potilastapauksia (joita me sitten terveyskeskuksessa todennäköisemmin hoidamme) kuin hyvin pitkälle erikoistuneessa yliopistosairaalassa. Tottahan se toki on. Myös henkilökunnan asennoituminen saattaa olla hieman opetusmyönteisempää paikassa, jossa opiskelijoita ei pyöri jatkuvasti kyllästymiseen asti ja vielä vähän senkin jälkeen. Siltikään en ole riemusta kiljuen ollut hinkumassa Seinäjoelle, vaikka se ihan kiva kaupunki noin muuten vaikuttaa olevankin.

Isoissa klinikoissa kaikki pääsevät / joutuvat Seinäjoen jaksolle, ellei sitten ole jotain erittäin hyvää syytä (kuten pieniä lapsia) kieltäytyä kunniasta. Psykiatrian kurssilla kuitenkaan kaikki eivät joudu hajautukseen, vaan vain osa ryhmästä, ja lähtijöitä kyseltiin ensin sähköpostitse. Eli lähtemään sai ilmoittautua vapaaehtoiseksi. Meidän kymmenen hengen ryhmästä ei löytynyt neljää vapaaehtoista lähtijää, joten suoritettiin arvonta ja koska näissä arpajaisissa "voitto" osui omalle kohdalleni, joudun nyt heti syksyn alusta viettämään kolme viikkoa Etelä-Pohjanmaalla.
Viime kevään perusteella odotettavissa on siis vieraassa paikassa ja huonossa sängyssä huonosti nukuttuja öitä sekä turhaan maksettua salijäsenyysmaksua. Olisin mieluummin asettunut kesän jälkeen arjen uomiin omassa kodissani ja tutuissa ympyröissä kuin rinkka selässä vieraassa kaupungissa kavereina vain pari kurssilaistani. Onneksi sentään psykiatrian opetus Seinäjoella on ainakin viime keväällä siellä olleiden kurssikavereideni kertoman perusteella huippua.

Asiat eivät siis kovin hullusti ole. Junalla kuitenkin kulkee Tampereelle reilu tunnissa, mikäli se on ajallaan, joten kotonakin pääsisi käymään iltaisin, mikäli siihen kokisi suurta tarvetta. Toki aamulla ei junalla voi kulkea klinikkaan Tampereelta, koska aikaisin juna taitaa olla vasta yhdeksän aikaan perillä kun päivät alkavat jo kahdeksalta. Mahdolliset vierailut siis tosiaan tulisi hoitaa ilta-aikaan, kuten jotkut kurssikaverini viime keväänä tekivätkin. Itse aion kuitenkin pysytellä näiden kolmen viikon aikana arkipäivät kiltisti Seinäjoella, ja koetan keksiä siellä jotain mielekästä tekemistä. Ainakin opiskeluun pystyy keskittymään kunnolla, kun oman elämän muut riennot eivät vie aikaa iltaisin. Ikävä toki tulee kotia ja miestäni, mutta onhan meillä viikonloput sitten kuitenkin. Joka tapauksessa, kivaa siitä varmaan tulee kuitenkin!

Viides ja lähes viimeinen

 Viides vuosi lääkistä alkaa huomenna. On uskomatonta (jälleen kerran toistan tätä samaa, mutta tottahan se on edelleen) miten nopeasti aika kuluu! Olin juuri viettämässä ainoaa kesälomaviikkoani mökillä, ja siellä ollessa mieleen palaavat aina elävästi ne hetket neljä vuotta sitten kun samaan aikaan iloitsin järjettömän paljon onnistumisestani lääkikseen pääsyssä ja samaan aikaan jännitin koulun alkua ja uusiin kurssikavereihini tutustumista. Itse lääkisopiskelu ei ole koskaan ollut se asia, jota jännitän. Jotenkin olen aina ajatellut kuitenkin selviäväni kaikesta, mitä koulussa voi vastaan tulla. Monet sanovatkin, että lääkiksen vaikein koe on pääsykoe, ja voin tämän myös itse allekirjoittaa. Tietysti lääkisopiskelu vaatii lukemista, lukemista ja lukemista, mutta jos on tähän jo valmiiksi orientoitunut (kuten pääsykokeeseen valmistautessa täytyykin olla), ei se ole mikään ongelma. Paljon jännittävämpää on siis jotenkin aina ollut kaikki se muu, mitä koulun alkuun ja uuteen lukuvuoteen liittyy, eli kaikki tapahtumat, uudet ihmist (uusi fuksikurssi!) sekä kliiniset haasteet ja "uralla eteneminen".

Vaikken tulevista opinnoista varsinaisesti ole koskaan kantanut huolta tai erityisemmin jaksanut etukäteen stressata, on myönnettävä, että olen kuitenkin henkisesti aina valmistautunut oikein hyvinkin jokaiseen jaksoon ja etenkin syksyn kynnyksellä seuraavaan vuosikurssiin. Tähän valmistautumiseen on kuulunut moodle-alueen selailu, aikataulujen kirjoittaminen (tietysti vanhanaikaisesti käsin) kalenteriin, ja mahdollisesti jo aiemmin opiskeltujen aiheeseen liittyvien juttujen selailu / kertailu. Nyt en ole näistä tehnyt oikeastaan mitään muuta kuin katsellut vähän moodlea.

Nyt onkin ihan hassua, miten vähäisesti olen valmistautunut tulevaan. Edessä ovat pienet klinikat eli psykiatria, lastentaudit ja gynekologia. Omalla kohdallani tuossa järjestyksessä. Puolet kurssistamme opiskeli nämä jo keväällä kun minä ja se toinen puolisko kävimme isoja klinikoita eli sisätauteja ja kirurgiaa. Tämä nelosvuoden kevään jako myös jakoi meidät eri paikkoihin töihin. Monet kaverini olivat kesän töissä psykiatrialla, kun itse taas pääsin isojen klinikoiden perusteella terveyskeskuksen vuodeosastolle. Voi olla montaa mieltä siitä, valmensivatko ne isot klinikat todella tuohon työhön... (Omasta mielestäni eivät.)

Pikkuklinikoita odotan kyllä kovasti ei vähiten sen vuoksi, että jouduin kesällä kohtaamaan niin paljon psykiatriaa, johon en kokenut vielä valmiuksia omaavani. Toivon nyt saavani vastauksia kysymyksiin, joita jouduin pähkäilemään kesällä. Toki kesällä minulla oli tällaisia tilanteita varten saatavilla konsultti terveyskeskuksessa sekä puhelin, jolla soittaa psykiatrille. Eivät valmiitkaan lääkärit voi tietää kaikkea kaikesta, joten konsultointi on jokaiselle tärkeää. Ja sitä jaloa taitoa sain kyllä kesällä opetella oikein olan takaa.

Pikkuklinikoissa on toki muutakin hyvää ja tärkeää kuin mahdolliset psykiatrian kurssin tarjoamat vastaukset. Tietysti lastentaudit on erikoisalana ensi kesää (terveyskeskuksen vastaanottotyö, mahdollisesti sisältäen esimerkiksi neuvolaa) erittäin tärkeä ja sitäkin vieraampi. On meillä toki ollut lasten sairauksiin ja hoitoon liittyviä luentoja, ja fuksivuonna opiskelimme ”kaiken” lapsen kasvusta ja kehityksestä. En kuitenkaan koe olevani nyt kovinkaan kompetentti vielä kohtaamaan ja hoitamaan lapsipotilaita. Gynekologiasta taas tuntuukin olevan aika hyvä käsitys, sillä nelosen syksylläkin kävimme läpi monia gynen aiheita, vaikkakin synnytystapahtuma ja siihen liittyvät asiat ovat muistissa ainoastaan melko hataroina.

Trendinä on vähän ollut (meidän vuonna ainakin ja tietääkseni aiemminkin), että hieman suurempi osa vuosikurssista toivoo isoja klinikoita, koska terkkaosasto on hivenen houkuttelevampi työpaikkana kuin psykiatria. Kuitenkin meille jo kolmosen keväänä kerrottiin, että pikkuklinikat ovat yleensä paremmin järjestetty kuin isot, ja ainakin nuo silloiset vitoset suosittelivat meitä tämän perusteella pohtimaan, haluammeko sittenkään välttämättä isoihin. Ainakin viime kevään perusteella voin sanoa, että paikoitellen sisätautikirurgian klinikasta puuttui struktuuri ja ajoittain kyllä koin olevani tuuliajolla kun harhailin sairaalan käytävillä koputtelemassa poliklinikan oviin ja kyselemässä pääsisinkö seuraamaan vastaanottoa.

Nyt saan kuitenkin itse nauttia kuulemma strukturoidummasta klinikka-ajasta, jossa aikataulut ovat selkeät ja ohjaus on paremmin järjestettyä, ainakin huhupuheiden perusteella. Yksi pikkuklinikoissa ollut kaverini sanoi keväällä, että on ihanaa kun iltaisin on vapaa-aikaa, eikä tarvitse erikseen opiskella kun klinikassa oppii kaiken tarpeellisen. Itse koin asian silloin aivan päin vastoin, nimittäin erikoissairaanhoidossa törmäsi hyvin vähän meidän oppimistavoitteisiimme, jotka tietysti olivat terveyskeskuslääkäriyteen valmentavalla tasolla.

Viides vuosi on viimeinen kokonainen lääkisvuosi. Valmistumiseeni on enää hieman reilu puolitoista vuotta aikaa, ja oikea työelämä on koko ajan lähempänä. On jotenkin hurjaa ja ehkä hieman pelottavaa, että niinkin pian joutuu olemaan jotain enemmän kuin vain keskenkasvuinen kandi. Tuntuu, että niin paljon olisi vielä opittavaa! Toisaalta odotan valmistumista myös innolla. Kesätyön loputtua jäi haikea fiilis, koska tuntui, että olisin vielä voinut jatkaa oikeissa töissä. Ja koin lopulta pärjäävänikin siellä ihan hyvin, vaikka toki vaikeita tilanteita ja omaa riittämättömyyttä tuli vastaan enemmän kuin tarpeeksi.

Nyt on kuitenkin se aika, kun pitää ottaa lääkiksestä kaikki ilo irti. Tänä vuonna pitäisi etenkin keväällä juosta kaikenlaisissa tapahtumissa (VAPPU!), koska se on viimeinen opiskelijakevääni. Valmistumme nimittäin jo maaliskuussa 2021, ja sitten sitä onkin jo varmaan tiukasti kiinni työelämässä. Valitettavasti vain tässä vaiheessa varmaan ikä alkaa painaa sen verran päälle, ettei opiskelijuuden viime hetkistä pysty nauttimaan täysin rinnoin, ei vain jaksa. Eikä oikeastaan kiinnostakaan. En ole oikeastaan fuksivuoden jälkeen enää jaksanut olla kovin aktiivisesti mukana lääkiksen tapahtumissa, ja tuntuu, että joka vuosi osallistumisasteeni vain heikkenee. Toki tämä nyt onkin ihan luonnollista ja sitä tapahtuu kaikille lääkiksen edetessä. Silti sitä miettii, että jos ei nyt niin ei koskaan, ja ehkä hiljaiselo tulee joskus tuonempana kaduttamaan.


Toisaalta, ehkä ei. Onhan elämässä paljon kaikkea muutakin kuin opiskelijana eläminen ja opiskelijatapahtumat. On elämää vielä lääkiksen jälkeenkin, ja siihen täytyy tässä pikku hiljaa alkaa orientoitua. Mutta ei nyt vielä, koska vielä on kesää ja lääkistä jäljellä!

Selvisin ekasta kandikesästä!

Okei, huomenna on vielä yksi työpäivä, mutta sen jälkeen se on ohi! Voi huokaista helpotuksesta ja todeta selvinneensä, vaikka monesti mielessä epäilyksen häivähdys asian suhteen onkin käväissyt. Positiivisin mielin ja ehkä jopa pienoisella haikeudella kuitenkin ripustan takin naulaan huomenna työpäivän päätteeksi, orientoidun seuraavaan viikon lomaan ja sen jälkeen alkavaan vitosvuoteen lääkiksessä. Toki koulun penkille palaaminen kaiken sen vastuun ja kiireen ja erityisesti vastuun ja vielä kerran vastuun jälkeen on varmasti kummallista.

Miten sitä onkin kasvanut tänä kesänä. Niin paljon on tullut opittua sekä lääketieteestä että itsestään. Siinä missä toukokuun lopulla osastolla aloitti ex-sairaanhoitaja, hieman epävarmana omista taidoistaan tai osaamisestaan tai siitä, että pitäisi jotain määräyksiä antaa, nyt syksyn saapuessa ovista asteleekin sitten ulos aivan eri nainen. Tiedostan, että matkaa lääkäriksi on vielä, mutta itsensä esittely lääkärinä ei ole tuntunut enää ollenkaan omituiselta. Rooliin sopeutuminen on siis tapahtunut, ja sitä jopa kokee pärjäävänsä melko hyvin tulevassa ammatissaan.

Hieman myös yllätyin toisaalta siitä, miten vähän ylitöitä sitä joutui tekemään. Ylempikurssilaisilta sitä oli kuullut kaikenlaisia kauhutarinoita siitä, miten aina menee ylitöiksi, ja miten stressaava ensimmäinen kandikesä onkaan. Todellakin, kyllä minullakin alkuun oli melko katkonaisia yöunia, kun mietin potilaita kotona (ja valitettavasti usein juuri aamuyön pimeimpinä tunteina), mutta nyt ainakin loppua kohti on muutamana päivänä tullut jopa pyöriteltyä peukaloita työpäivän aikana kun on vaikuttanut, että kaikki tehtävät on jo tehty. Helppoa työ ei kuitenkaan ole ollut.

En tiedä miten pukea sanoiksi kaikkea sitä, mitä mielessä on liikkunut tänä kesänä. Ensinnäkin täytyy sanoa (ja tämän kai olen todennut jo aiemminkin), että terveyskeskuksen vuodeosasto on älyttömän vaikea paikka ensimmäiseksi työpaikaksi keskenkasvuiselle lääkärille. Ehkä hieman jopa järkytyin siitä, mitä kaikkea osastolla voikaan tulla vastaan. Erityisesti tunsin riittämättömyyttä psykiatristen tapausten hoidossa, koska psykiatrian kliininen kurssi on vastassa vasta syksyllä. Sen lisäksi potilailla saattoi olla esimerkiksi neurologisia ongelmia, eikä neurologian kliinisestä kurssista ole vielä tietoakaan. Terveysporttia ja erikoissairaanhoitoa tuli konsultoitua usein.

Lääkärinä sitä joutuu ottamaan kantaa niin moneen asiaan, ja etsimään ratkaisuja ongelmiin, jotka eivät todellakaan ole aina edes lääketieteellisiä, ja joihin ei vastauksia löydy koulukirjoista tai luentosaleista. Eettisiä kysymyksiä joutuu etenkin vanhusten ja muistisairaiden hoidossa miettimään usein. Lakiakin jouduin kesän aikana pari kertaa lukemaan. Lääkärillä on aika paljon valtaa rajoittaa muun muassa itsemääräämisoikeutta (jollainen olisi periaatteessa perustuslain vastaista), mutta tietysti kaikesta pitää kantaa myös vastuu, ja vaatii aika paljon asioista perillä olemista kyetä tekemään tiettyjä vaikeita päätöksiä. Pitää myös kyetä puhumaan hyvinkin vaikeista asioista potilaiden tai näiden omaisten kanssa.

Terveyskeskuksen vuodeosastolla ei voi välttyä kuoleman kohtaamiselta. Jouduin kesän aikana esimerkiksi tekemään kuolintodistuksia ja huolehtimaan saattohoidosta. Omaisten kohtaamisten jälkeen saatoin taputella kyyneliä silmäkulmista. Elämän realiteettien kanssa pääsi hyvin läheisiin kosketuksiin. Niitä vaikeita keskusteluja käytiin usein myös hoitolinjoista tai hoitojen rajaamisista. Onneksi nykyaikana ainakin monilla vaikuttaa olevan jo tiedossa jonkinlainen hoitotahto, joka tietysti helpottaa lääkärin työtä, ja monesti tarve näihin keskusteluihin tuli potilaan suunnalta. Muistan kuitenkin jo sairaanhoitaja-aikoinani ajatelleeni, että onneksi se en ole minä, joka joutuu nämä keskustelut käymään, vaan lääkäri. Kesän aikana kuitenkin huomasin, että kyllä sekin helpottuu. Aika sinuiksi sitä tulee myös sen ajatuksen kanssa, että elämän on tarkoitus joskus loppuakin. Nämäkin asiat tulivat nyt pinnalle konkreettisemmin, koska olin itse se, joka päätökset teki, enkä enää hoitaja toteuttamassa toisen määräyksiä.

Yhteistyö hoitajien kanssa sujui mielestäni oikein hyvin. Tietysti asiaa varmasti helpotti se, että tiesin mitä heidän työhönsä kuuluu. Vaikka alkukesästä minua pohdituttikin, että osaanko irroittautua hoitajan roolista, niin loppujen lopuksi sekin kävi ihan itsestään. Ei minulla olisi ollut aikaakaan auttaa hoitotyössä mitenkään, koska lääkärinä sitä tietysti on omat (paperi)työt koko ajan. Toisaalta taas en ole sellainen lääkäri, joka jää sormi suussa seisomaan, jos hoitaja ei kerkeäkään avustamaan esim. steriilin pöydän teossa tai jossain muussa toimenpiteessä. Saan myös itsenäisesti avustettua potilaita esimerkiksi siirtymisessä tai vastaavassa. Tokihan se oma hoitajataustani on tänäkin kesänä ollut hyödyllinen voimavara, jota se todellakin varmasti tulee olemaan myös jatkossa.

Vaikka itse olenkin vielä opiskelija, sain tänä kesänä toimia myös seniorina/ohjaajana toisille, yhtä vuotta alemman vuosikurssin, opiskelijoille, jotka olivat amanuensseina osastollamme. Vaikka aluksi koinkin amanuenssin ohjaamisen melko rankaksi, kun omiin töihin oli vaikea muutenkin keskittyä tai työmäärää hallita, niin loppua kohti ohjaus alkoi sujua melko helposti ja koin ainakin loppuaikoina amanuenssin avun erittäin hyödyllisenä. Sitä myös huomasi, miten kovin erilaisia kaikki opiskelijat ovat keskenään. Itse kandina sitä on mieltänyt itsensä jokseenkin massaan kuuluvaksi ennemmin kuin yksilöksi, joka tietysti on erilainen kuin muut. Sairaanhoitajana tykkäsin ohjata opiskelijoita, ja huomasin pitäväni siitä edelleen nyt lääkärinäkin.

Vaikka mieli toisaalta tekisi jäädä tuonne osastolle töihin vielä pidemmäksikin aikaa, koska yhtenäkään aamuna ei harmittanut mennä töihin (päin vastoin), niin kyllä sitä huomaa miten paljon on vielä opittavaa. Etenkin tulevalle psykiatrian kurssille menen mielelläni oppimaan kaikista niistä asioista, joita jouduin kesän aikana kohtaamaan ilman sen suurempaa asiantuntemusta. Seuraavalla kerralla sitä onkin sitten jo vähän viisaampi ja osaavampi lääkäri. Ensi kesä tuo tietysti sitten myös uudet haasteet tullessaan, sillä silloin sitä työskennelläänkin lääkärin vastaanotolla.

Loppukaneettina voisi varsin kliseisesti sanoa, että kesä oli yllättävän mukava. Loppua kohti homma helpottui huomattavasti, ja ehkä sitä voisi jopa harkita geriatriaa erikoisalana joskus tulevaisuudessa.