Anatomiaa suullisesti

Kalenteriin on merkitty huomiselle anatomian käytännön tentti. Eli suullinen anatomian tentti. Sellainen, missä painostavassa tilanteessa (ainakin omien pelonsekaisin mielikuvieni mukaisesti) pitää osata vastata minulle esitettäviin kysymyksiin luu-, lihas- ja nivelrakenteista. Kysymyksiä ei ole monta, mutta niihin on vastattava oikein. Läpipääsyyn ei vaadita meillä yleisesti käytössä olevaa 50% oikein, vaan nyt pitää saada 100% oikein. Ahdistavaa. 

Nyt kun pää on niin tukossa eri ruumiinosien anatomiaa, niin ihan tututkin asiat vain joskus blokkautuvat ihan täysin. Tein harjoitustehtäviä, joissa piti mm. kääntää sana "kiertäjäkalvosin" (=rotator cuff) ja pääni oli vain aivan tyhjä, vaikka toki tiesin vastauksen ja vieläpä tiesin sen tietäväni. Pahin pelkoni on, että juuri näin käy tenttitilanteessa huomenna. Kyseessä on joku tietovisa-syndrooma... tiedän yleensä vastauksen, mutta en vain saa sitä oikeaa sanaa mieleeni juuri sillä hetkellä. Hirveän ärsyttävää. Kirjallisessa tentissä kysymyksiin voi kuitenkin aina palata sen 3-4 tunnin aikana, jotka tentin tekoon on varattu. Toisaalta, on varmaan hyvä lääkärinä osata reagoida nopeasti muuttuviin tilanteisiin ja osata nämä anatomiset rakenteet vaikka unissaan. 

Nyt kuitenkin tuntuu, ettei tällä pänttäämisellä enää saa päähän enempää tietoa, päinvastoin. Alkaa vain ahdistaa enemmän ja jännittää tulevaa. Pieni jännitys lisää suorituskykyä, mutta liika stressi valvottaa koko yön ennen tärkeää koetta, eikä siitä todennäköisesti sitten suoriudu yhtä hyvin kuin voisi. Siksipä aion hyvällä omalla tunnolla jättää lukemisen tähän ja ottaa vastaan sen hylätyn huomenna, jos se on tullakseen. Osaan kuitenkin suurimman osan asioista ihan hyvin jo, mutta tietysti jos käy huono tuuri ja kysytään juuri niitä rakenteita, jotka ovat jääneet opiskeluissani vähemmälle huomiolle, voi lopputulos olla pettymys. Mutta aina voi uusia! 

Puolella meidän kurssista on ollut tällä viikolla jo dissektiot. Minä kuulun siihen toiseen puolikkaaseen, joka pääsee vasta ensi viikolla. Hieman ehkä harmillinen tilanne, koska uskon, että siellä rakenteet konkreettisesti nähtyinä olisivat jääneet paremmin ehkä mieleen. Nyt esimerkiksi lihakset ovat minulle vain piirustuksia paperilla ja osittain oman ihon alla tunnettavissa olevia möykkyjä. Toki olen katsellut youtubesta dissektiovideioita (sieltä muuten löytyy todella hyviä ja mielenkiintoisia opetusvideoita!), mutta on se varmaan silti eri asia kun saa itse tehdä ja koskea.

Noh, ehkäpä tästä suullisesta tentistä selvitään. Ensi viikolla ei kyllä olisi kamalasti aikaa lukea uusiintaan, koska Tampereella järjestetään lääkäripäivät keskiviikosta perjantaihin, ja pääsin viime metreillä peruutuspaikalta mukaan! Me "kandit" (oikeasti minä en ole vielä kandi, koska kandin tittelin saa vasta 2. vuoden loputtua) olemme erinäisissä tehtävissä lääkäripäivillä töissä ja palkaksi tästä lystistä saamme mm. osallistua lääkäripäiville (sinnehän ei epävalmiina lääkärinä pääse muuten) ja iltajuhlaan. Itse pääsin narikkaan töihin. Viime metereillä mukaanpääsy vaati kuitenkin aika lailla 

järjestelyitä kun olin tietysti jo ehtinyt sopia kaikkea muuta menoa ensi viikolle.

Mutta, lääkäripäivät ovat vain kerran vuodessa. Tenttiä saa kuitenkin uusia kolmesti ;)

Meillä on siis se itse jakson lopputentti kahden viikon kuluttua.

Sen jälkeen alkaakin vuoden viimeinen jakso: Hapensaanti. Ja sen jälkeen kesäloma. Ja fuksivuosi loppuu :(

Nautitaan siis siitä vielä kun voidaan!

Pseudo!

Olen täällä blogissa myös kertonut tanssitreeneistäni, jotka vievät aikaa ja voimia, mutta jotka kuitenkin ovat oikeasti usein todella hauskoja ja kurjan päivän piristys. Loppusyksystä minut valittiin tanssijaksi kandiseuramme näytelmäkerhon (Pseudon) teatteriprojektiin, joululomalla kehittelin koreografiaa ja nyt tammikuun alusta lähtien olemme treenailleet tansseja. Missään nimessä tanssit eivät ole vielä esityskuntoisia, mutta huikeaa edistystä on kyllä jo tapahtunut. Puolivalmiin näytelmän tansseineen ja biiseineen livebändin kanssa pääsimme kokemaan ja näkemään mökkiviikonlopussa pari viikkoa sitten.

Kyllä se vaan on ihan eri asia nähdä tanssit ja itse näytelmä lavalla, bändin, valojen ja lavastusten sekä oikean maskin ja asujen kanssa kuin katsella meidän milloin missäkin kuvattuja treenivideoita sekalaisella kokoonpanolla ja milloin mitkäkin salikamppeet päällä. Kyllä sen oikean esityksen näkemisestä voisi oikein maksaakin... ja siksi halusinkin tehdä tämän postauksen nyt mainostusmielessä.

Tulkaa kaikki katsomaan meidän näytelmää Tampereelle tai Helsinkiin! :)

Tiedän, että olen puolueellinen ja että tässä on oma lehmä ojassa, koska olen ollut projektissa mukana niin paljon (tanssijana, koreografina, sanoittajana,lavastuksessa ja markkinointitiimissä (ainakin nimellisesti)). Mutta itse olen ainakin tehnyt parhaani, ja niin ovat varmasti kaikki muutkin projektiin osallistuneet/osallistuvat tekijät, joten kyllä tämä on ihan sydänverellä kokoon parsittu. Eikä työn jälki mitään huonoa ole!

Näytelmämme nimi on Kolmen kerroksen kuolevaiset ja se sijoittuu ehkä nälkäpelimäisesti tulevaisuuden maailmaan, jossa toisilla on ja toisilla ei sitten paljon mitään. Pakkaa sekoittaa vielä muutama erikoinen henkiolento ja kummallinen mies, joka ei tiedä kuka on... Kuten kunnon näytelmään, myös tähän sisältyy huumoria, jännitystä, huumoria, romantiikkaa, huumoria ja tietysti mahtavia musiikki- ja tanssipätkiä, jotka vähintäänkin ovat näkemisen arvoisia. Sekä lavalla että lavan takana on mukana paljon omia kavereitani, ja toivottavasti myös katsomosta löytyy tuttuja. Varmasti tämän mainospuheen jälkeen ainakin ;)

Tästä näet trailerin.

Ja jos kiinnostuit, täältä saa lippuja.

Nähdään huhtikuussa Hällässä tai helatorstaina Helsingissä! Toivottavasti päätät tulla katsomaan :)

Harjoitus tekee mestarin

Liikkumisjakso tuntuu edelleen todella mielenkiintoiselta! Voin kyllä ihan tosissani sanoa, että jakso on tähänastisen lääkisurani paras ja opettavaisin. Harjoitustöitä on paljon, mikä on ihan hyväkin kun jakson pääpaino on anatomian opiskelussa. Pienryhmässä hermojen ja verisuonten läpikäynti on huomattavasti helpompaa kuin isoissa luentosaleissa massaluennoilla kamalassa kiireessä.

En usko, että olen luennoilta oppinut oikeastaan tässä jaksossa juuri mitään. Toki ne ovat mielenkiintoisia ja kyllä siellä kärryillä pysyy, jos on aiheeseen tutustunut etukäteen. Mutta jos esimerkiksi käden anatomia on vielä lukematta (kuten minulla alkuviikosta oli), koko luento meni melkeinpä toisesta korvasta ulos samaa vauhtia kun diat vaihtuivat. On kuitenkin aina mielenkiintoista kuulla luennoitsijan kertomia kliinisiä esimerkkejä ja ehkä niiden avulla hahmottaa paremmin mikä on tärkeää. 

Sen sijaan tosiaan pienemmissä ryhmissä läpikäydyt asiat ovat jääneet mieleen. Olemme katselleet ja kosketelleet sekä luurankoja että toisiamme, tutkineet lihaksia ja palpoineet erilaisia ihon läpi tunnusteltavissa olevia kyhmyjä mm. polvista ja olkapäistämme. Kaikkein kivoimpia ovat olleet ne harjoitustyöt, joissa olemme tutkineet nivelten toimintaa. Olemme käyneet läpi lonkka-, polvi- ja olkanivelen tutkimista ja tästä innostuneena viime viikonloppuna äidin luona käydessä ja vanhoja kavereita tavatessani tutkin jokaisen vastaantulevan kiertäjäkalvosinlihasten toimintaa. Kaikki vähänkään kliinistä työtä läheltä liippaava on meille lääkärinaluille kuin karkkia pikkulapsille.

Harjoitustöihin on kuulunut edellämainittujen lisäksi suturointia, sidontaharjoituksia ja ENMG. Viimeksi mainittu harjoitustyö oli juuri tänään, ja minun tutorryhmäni pääsee harjoittelemaan vammojen sidontaa huomenna. Suturointia meillä oli viime viikon lopulla, ja olemme kavereideni kanssa sen jälkeen käyneet lähes joka päivä katsomassa, pääsisikö kliinisten taitojen laboratorioon harjoittelemaan lisää. Tänään vihdoin pääsimme. 

Monet opiskelukaverini ovat luulleet, että olen suturoinut ennenkin. Ei siksi, että olisin niin taitava, vaan ehkä on olemassa jokin harhaluulo, että hoitajat tikkaavat myös. Näin ei asia tosiaankaan ole, vaikka ehkä joskus hoitajiakin on opetettu ompelemaan. Itse en kuitenkaan koskaan ollut knoppeja saanut mihinkään harjoitella, toki vierestä on tullut katseltua monestikin lääkäreiden työskentelyä. Ja ompeleiden poisto on tietenkin tuttua hommaa. 

Nyt kun noita tärkeitä kädentaitoja vihdoin pääsi harjoittelemaan, tykkäsin suturoimisesta oikein kovasti! Ehkä syynä oli myös jonkinlainen oma aivopesu siihen, että näitä pitää osata tehdä hyvin ja taidokkaasti, nopeasti ja tarkasti, koska todennäköisesti suuntaan jollekin operatiiviselle alalle. Ja vaikken suuntaisikaan, jokainen lääkäri pääsee varmasti haavoja ompelemaan uransa aikana. Suturoiminen ei ollut niin vaikeaa kuin olin odottanut, mutta kyllä huomasi, ettei se myöskään ollut niin helppoa kuin miltä jotkut kokeneet tekijät saavat sen näyttämään. Varmasti myös oikean, liikkuvan potilaan ja aivan erilaista materiaalia olevan ihon ompeleminen on todella erilaista kuin meidän harjoituspatjamme...

Tämänpäiväinen ENMG (elektroneuromyografia) eli hermoratatutkimus oli myös hauska ja mielenkiintoinen. Harjoitustyö oli oikeastaan kokonaan kliinistä asiaa, kuten ohjaajammekin sanoi. Pääpaino oli niissä rakenteissa, jotka ovat kliinisesti tärkeitä. Tänään emme opetelleet asioita varsinaisesti tenttiä, vaan elämää ja tulevaa uraamme varten. Toki tentti meillä tällä hetkellä on tähtäimessä ja harjoitustyöstä oli kyllä apua sitä ajatellen.

Harjoitustyössä annoimme siis toisillemme sähköä hermon kulkualueelle, jolloin esimerkiksi käsivarren radiaalihermoa (värttinähermo) stimuloimalla etusormi liikkui ja "sähkötys"mäistä tunnetta tuntui peukalon ja etusormen kämmenselän puolella. Fibulan (eli pohjeluun) pään tienoilta löytyi taas pernoneushermo, jota ärsyttämällä "potilaan" jalka nytkähteli (sivusuunnassa). Tutkimme kaikki kyynärvarren alueella kulkevat hermot (ulnaris, radialis ja medialis) sekä polvitaipeen ja nilkan alueelta iskiashermosta haarautuvien sääri- ja pohjehermojen kulkua ja niiden hermottamia alueita.

Kaikki halukkaat saivat olla harjoituksessa sekä lääkäreitä että potilaita, ja molemmat roolit olivat melkein yhtä opettavaisia. Hermojen löytäminen oli joskus aika vaikeaa ja vastetta ei aina tullut, vaikka koekaniini sanoikin tuntevansa sähköä siellä missä sen kuuluikin tuntua. Potilaana oleminen oli aluksi aika pelottavaa, kun ei tiennyt miltä hermon sähköstimulaatio tuntuisi. Jokainen on varmaan saanut sähköiskuja esimerkiksi hissin painikkeesta tai ovenkahvaa koskemalla. Ei se sen kummemmalta oikeastaan tuntunut (paitsi että tässä harjoituksessa impulsseja tuli jatkuvasti). Tunne oli jokseenkin epämiellyttävä, mutta ei varsinaisesti kivulias. Oli kyllä omituista katsella omaa nykivää kättä, kun itse ei ollut liikkeen aiheuttaja.

Jakso on nyt edennyt yli puolenvälin ja edessä ovat vielä ne paljonpuhutut dissektiot ja huominen sidontaharjoitus. Vammojen ja haavojen sitomista olen itsekin jonkin verran harrastanut sekä urani aikana että omien urheiluvammojeni osalta, niin mitään kovin erikoista ei varmaan ole huomenna luvassa. Dissektioista en kuitenkaan varmaan tähän blogiin paljoa kirjoittele, kun siinä kyse on tavallaan kuitenkin oikeista potilaista.

Miksi valita Tampereen lääkis?

Yhteishaun alkaminen alkaa olla käsillä, joten nyt viimeistään pitäisi tehdä päätöksiä tulevaisuuden suhteen: mihin kaupunkiin hakea opiskelemaan? Lääkikseen hakemisessa kun on se harmittava tosiasia, että vain yhteen kaupunkiin voi hakea yhdellä hakukerralla. Vaikka pisteet olisivat riittäneet toisaalle, et pääse lääkikseen ollenkaan, jos valintakokeesta ei tullut tarpeeksi pisteitä juuri sen kaupungin pisterajan saavuttamiseen mihin olit hakenut.

Vaikka lääkikseen pääseminen on periaatteessa yhtä vaikeaa, hait mihin kaupunkiin tahansa, on tilastojen mukaan silti ehkä hieman helpompi ollut päästä opiskelemaan esimerkiksi Ouluun tai Kuopioon kuin Helsinkiin, Turkuun tai Tampereelle. Kärkikolmikon asetelma pisterajoissa on hieman joka vuosi vaihdellut, ja esimerkiksi meidän fuksivuoden syksyllä juhlittiin sitä, että oltiin voitettu Turku! Eli meille siis oli ollut "vaikeampi" päästä kuin Turkuun. Eiväthän tulokset kuitenkaan täysin vertailukelpoisia ole, kun jokainen kaupunki saa itse päättää millä lailla antaa kokeen tehtävistä pisteitä.

En ole mikään ekspertti näissä valintakoe-, pisteraja- tai muissakaan asioissa, etenkään nyt kun ensikertalaiskiintiöt näemmä otetaan käyttöön. Minulla on tarjota vain omakohtaista kokemusta ja sitä tietoa, mitä olen itse viime keväänä pääsykoeasioista kerännyt ja tämän kuluneen fuksivuoteni aikana lääkisopiskelusta oppinut. En voi sanoa olevani mitenkään kovin kokenut pääsykokeisiin osallistujakaan, vaikka olenkin ollut kokeessa kolme kertaa. Ne kaksi aikaisempaa hakukertaa tapahtuivat niin paljon ennen tätä viimeistä ja ratkaisevaa, että en muista niistä paljoakaan. En myöskään samalla tavalla ottanut selvää asioista ennen noita pääsykokeita, koska kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä, enkä varmaan tosissani osannut silloin konkreettisesti haaveilla tulevista lääkisopiskeluvuosista. Toisin kuin nyt, kun selasin opintosuunnitelmaa yliopiston sivuilta. Tosin nyt en muistakaan teinkö tätä ennen kuin olin saanut tietää lääkikseen pääsystäni...

Itse hain ensimmäisellä ja toisella kerralla lääkikseen Turkuun. Se oli toinen niistä mahdollisista kaupungeista, joissa pystyin sillä hetkellä näkemään itseni opiskelemassa. Tamperetta en tuntenut ollenkaan, enkä halunnut mihinkään kauemmas lähteä. Tällä kolmannella kerralla valinta oli oikeastaan aika helppo, koska asuin jo Tampereella. Tosin tuskaisina hetkinä kun luottoa itseen ei juuri ollut, harkitsin hakevani Kuopioon ihan vain siksi, että sinne ehkä olisi helpompi päästä. Ja kun itse arvioin pääsykokeesta saamani pisteet juuri (arvioidulle) pisterajalle osuviksi, kirosin itseäni siitä, etten ollut hakenut Kuopioon. Onneksi en kuitenkaan hakenut.

En voi oikeastaan kertoa mitään muissa lääkiskaupungeissa opiskelusta tai sanoa mikä niissä on hyvää tai huonoa. Vertailua on aika vaikeaa tehdä kun on opiskellut vain yhdessä kaupungissa. Tiedän kyllä suurin piirtein mitkä asiat meillä tehdään eri tavalla kuin muaalla, mutta se ei tarkoita, että meillä tehtäisiin asiat paremmin tai huonommin. Erilaisuus ei tarkoita huonompaa tai parempaa, se tarkoittaa vain erilaista. Ihmiset ja opiskelijat ovat kuitenkin myös erilaisia ja joskus se, että Tampereella opiskellaan pienryhmissä tutor-istuntojen merkeissä on juuri sellaista erilaisuutta, mikä omalla kohdalla ratkaisee kun opiskelupaikkakuntaa miettii.

Miksi sitten valita Tampere?

PBL

Problem Based Learning on yksi tärkeimmistä asioista mikä erottaa Tampereen muista lääkiskaupungeista. Helsingissäkin on pbl, muttei se ymmärtääkseni ole kuitenkaan samanlainen kuin meillä. Meillä pbl tapahtuu opettajatutorin johdolla pienryhmissä, jotka eivät oikeastaan ole kovin pieniä. Meitä on 10 henkeä tällä hetkellä yhdessä ryhmässä, joita kutsumme tutorryhmiksi. Istuntoja kutsumme tutoristunnoiksi ja kun opiskelemme kotona, teemme "tutoreita". Meillä tutor tarkoittaa montaa eri asiaa. (Tutor ei kuitenkaan tarkoita ylempikurssilaista, jotka fuksisyksynä järjestivät meille tapahtumia; he ovat hupitutoreita.)

Tutoristuntoja on kahdesti viikossa joka viikko. Aina puolet ajasta käsittelemme edelliskerran keissiä ja sen oppimistavoitteita. Toisen puoliskon (10-45min) taas käytämme uuden keissin (yleensä jokin potilaaseen liittyvä kertomus) lukemiseen ja siitä brainstormaamiseen. Heittelemme siis ryhmässä ajatuksia, joita teksti meissä herättää, pohdimme jo aikaisemmin hankkimamme tiedon varassa, miten jotkin asiat toimivat tai selittyvät. Kirjoitamme nämä asiat ylös (tai ryhmän sihteeri kirjoittaa), ja jäsentelemme ajatuksemme joiksikin selkeiksi oppimistavoitteiksi. Niitä olivat viime jaksossa esimerkiksi aminohappojen aineenvaihdunta, glykolyysi ja sitruunahappokierto.

Yhdessä määriteltyjen oppimistavoitteiden puitteissa teemme töitä seuraavaa tutoristuntoa varten omalla ajallamme. Etsimme tietoa aiheista ja opiskelemme niitä ja seuraavalla kerralla on aiheen "purku", jolloin jokainen kertoo mitä tietoa löysi ja yleensä myös mistä sitä löysi. Lähteiden käyttö on aika vapaata, opiskella saa mistä itse haluaa. Myös opiskelutyyli on vapaa, jotkut lukevat yksin, jotkut kaverin tai ryhmän kanssa. Meillä siis toteutetaan siinä määrin kyllä akateemista vapautta, vaikka kaikki muu onkin aika tarkkaan raamitettua. 

Itse koen PBL:n erittäin hyödyllisenä. En varsinaisesti nauti keissin puruista kamalasti, koska kaikki ovat yleensä löytäneet samat asiat ja se on vain kertausta siitä, mitä on itse juuri lukenut. Toisaalta kertaus on kuitenkin opintojen äiti, ja purkutilanteissa saa mahdollisuuden keskustella itselle epäselvistä asioista muiden kanssa. Sen sijaan tärkeimmäksi koen sen, että pbl pakottaa opiskelemaan asioita jo kuluvan jakson aikana, eikä kaikki opiskelu jää tenttiviikolle. Lisäksi asiat yleensä kertautuvat luennoilla, tutorkeisseissä ja harjoitustöissä, eli parhaassa tilanteessa samaa asiaa käsitellään jakson aikana neljäkin kertaa.

Jaksot

Tampereella opiskellaan jaksomuotoisesti, ei kurssimuotoisesti. Meillä on lääketieteen yksikkö, ei lääketieteellinen tiedekunta. Tykkäämme tehdä asioita vähän eri tavalla. Mielestäni tämä erilaisuus on myös toiminut aika hyvin.

Yleensäkin ottaen lääkisopiskelu on aika koulumaista. Yliopisto-opiskelu on todella vapaata noin muuten, kursseja voi käydä (lähestulkoon) miten haluaa, eikä tarvitse noudattaa välttämättä samaa järjestystä kuin muut oman vuosikurssin edustajat. Näin siis muissa tiedekunnissa. Lääketiede on kuitenkin jotain muuta, ja niin se on meidän lisäksemme myös muualla. Me kuljemme ennalta määrättyä polkua pitkin kohti lääketieteen lisensiaatin tutkintoamme, emmekä juuri saa poiketa siltä polulta. 

Tietyt kurssit on siis suoritettava tiettynä vuonna, ennen joitakin muita kursseja. Meidän kohdallamme Tampereella kurssien sijaan opiskelemme asioita jaksoissa, mutta periaate on sama. Ensimmäisenä vuonna on luvassa Solujakso, Lisääntymisjakso, Aineenvaihduntajakso, Liikkumisjakso ja Hapensaanti (lyhennettyinä niminä), eikä niitä ole aikaa käydä enää toisena vuonna. Tenttejä saa käydä uusimassa vielä seuraavanakin vuonna, mutta esimerkiksi kolmoselle ei pääse, jos on ykkösvuoden jaksotenttejä rästissä. 

Jaksomuotoinen opiskelu eroaa kurssimuotoisesta siinä, että esimerkiksi Lisääntymisjaksolla (Lisääntyminen, kasvu ja kehitys) opiskelimme kaikki normaaliin lapsen kasvuun liittyvät asiat, raskauteen liittyvät asiat, hedelmöityksen, synnytyksen, kuukautiskierron jne.. Emme siis keskittyneet esimerkiksi pelkkään naisen hormonitoimintaan tai pelkästään lantion anatomiaan. Opiskelimme samassa jaksossa sekä endokrinologiaa, anatomiaa, fysiologiaa että histologiaa. Kokonaisuuden hahmottaminen on jaksomuotoisessa opiskelussa mielestäni parempaa kuin jos olisimme opiskelleet esimerkiksi kohtuun liittyviä asioita hajanaisesti eri kursseissa.

Preklinikka/klinikka

Tämä voi olla yksi syy olla valitsematta Tampereen lääkistä, mutta kerron siitä tässä silti, koska se todella voi vaikuttaa kaupungin valintaan. Meillä klinikkavaiheen opinnot alkavat myöhemmin kuin muilla. Olen ymmärtänyt, että muissa kaupungeissa klinikka (eli se "oikea" sairaalaharjoittelu, tai ainakin potilaiden tapaaminen (älä sekoita amanuenssuuriin)) alkaa kolmantena vuonna. Meillä preklinikkaa on vuosi pidempään, eli pääsemme kosketuksiin potilaiden kanssa periaatteessa vasta neljännen vuoden puolivälissä. 

On kuitenkin ehkä väärin sanoa, ettei potilaiden kanssa pääsisi kosketuksiin, koska ainakin meillä on jo ollut muutamia käyntejä sairaalassa ja olemme jopa haastatelleet potilaita. Eli vaikka meillä klinikka alkaakin myöhemmin, on potilastapaamisia integroitu jo preklinikkavaiheeseen. Ehkä siirtyminen "rajan yli" preklinikasta klinikkaan on helpompi kun on saanut jo kosketusta siihen prekliinisessä vaiheessa. Ehkä siksi Tampere kannattaakin valita opiskelukaupungiksi.

(Huom. Olen todellakin vasta hyvin varhaisen prekliinisen vaiheen opiskelija, joten en voi ihan kauheasti tästä mitään omia mielipiteitäni tai edes faktoja esittää.)

Tilat

Rakennus, jossa me alempikurssilaiset nykyisin pääosin opiskelemme, on hyvin pieni ja peräisin sisustuksen perusteella 70 -luvulta. Koulumatkaa viihdyttävät alati muuttuvat liikennejärjestelyt ja viereinen rakennustyömaa. On kuitenkin ollut mielenkiintoista seurata uuden Arvo 2-rakennuksen nousemista kampuksellemme. Ja se on yksi syy, miksi kannattaa valita Tampereen lääkis. Ensi syksyn fuksit eivät enää opiskele 70-luvun rakennuksessa tai joudu väistelemään (ainakaan toivottavasti) rekkoja koulumatkallaan. Ensi syksyn fuksit pääsevät aloittamaan upouusissa ja hienoissa tiloissa, joita on meille hehkutettu jo viime kesästä lähtien.

Tampereelle pitäisi avautua uudisrakennuksen myötä myös yksi hienoimmista koulutuskeskuksista, joissa tulevat lääkärit yhdessä tulevien ensi- ja sairaanhoitajien kanssa saavat opiskella käden- ja yhteistyötaitoja autenttisen oloisissa ympäristöissä hyvin toimivin, modernein välinein. Tällaista ainakin on lupailtu.

Tilat -otsikon alle voinee laskea myös koko kampuksen. Lääketieteen yksikkö sijaitsee Tampereen yliopistollisen sairaalan (TAYSin) vieressä Kaupin metsien siimeksessä (lähestulkoon). Luonto on siis lähellä, samoin potilaat ja kaikki se "oikea" lääkärintyö, jota innolla odotamme pääsevämme harjoittamaan. Toisaalta taas olemme erillämme muista opiskelijoista. Kaupin kampuksella opiskelevat myös terveystieteilijät, ja sairaala-alueen toisella puolella on TAMK. Emme kuitenkaan juurikaan ole tekemisissä muiden yliopisto-opiskelijoiden kanssa. Toisaalta se luo ihanaa yhteishenkeä ja tuttuuden tunnetta, kun saamme oleilla vain omassa pienessä kuplassamme... toisaalta taas voisi olla virkistävää keskustella ruokalassa esimerkiksi humanististen alojen opiskelijoiden kanssa. (Jos sellaista koskaan tapahtuu, että ventovieraat keskustelevat ruokalassa keskenään tai edes istuvat samaan pöytään!)

Opiskelijaelämä

En voi tietenkään tässäkään kohtaa vertailla meitä muihin lääkiksiin, koska en ole opiskellut niissä. Voin kuitenkin mainostaa Tampereen lääkiksen tarjontaa myös opiskeluajan ulkopuolisessa elämässä. Elämästä ei nimittäin varmasti tule tylsää, vaikket tuntisi kaupungista ennestään ketään tai harrastaisi mitään ennen lääkistä. 

Kandiseuramme (Tampereen lääketieteen kandidaattiseura ry) järjestää jos jonkinmoista tekemistä. On bileitä, sitsejä, kerhoja (muun muassa lautapelikerho, drinkkkikerho, laskettelukerho...), erilaisia lajikokeiluja, teema-iltoja (kuten Disney-leffat) ja myös vaikuttamaan pääsee, jos haluaa. Tapahtumia pääsee järjestämään tai jopa vaikuttamaan esimerkiksi koulutuspoliittisiin asioihin. Kavereita saa varmasti, jos vain haluaa. Lisäksi yliopistoliikunnalla on aika hyvä liikuntatarjonta (kuntosali on mielestäni aivan liian pieni kävijämäärään nähden, joten sitä en lähde kehumaan), mutta ryhmäliikuntatunnit ovat ihan hyvin järjestettyjä ja erilaisia lajikerhoja on myös. Itse olen käynyt pelaamassa sählyä. Myös lääkiksellä on sählyvuoro.

Tampere on myös opiskelijakaupunki, joten useammankin kerran kuussa järjestetään poikkitieteellisiä opiskelijabileitä; haalaribileet ja kolmiot sekä pistot. Itse en ole näissä kauheasti jaksanut käydä, mutta jos yökerhoissa viihtyy, niin kyseiset tapahtumat ovat ainakin olleet hyvin suosittuja. 

Tampere

Olen vain aivan totaalisen rakastunut Tampereeseen kaupunkina edelleenkin. Tampere on valehtelematta Suomen sydän, paras kaupunki ikinä. Tykkäsin asua täällä jo vuosi sitten, vaikkei minulla ollut juurikaan tuttuja täällä, eikä opiskelupaikkaa tai töitä. 

Harrastusmahdollisuuksia ja ylipäätään elämää on aivan valtavasti. Paljon kivoja ravintoloita ja kahviloita ja ylipäätään tekemistä löytyy. Lisäksi kaupunki on todella kaunis. Jokainen kaupunki on kaunis ja viihtyisä kesällä, mutta Tampere on sitä myös talvella. Kaupunkin poikki virtaava koski tuo ihanaa tunnelmaa ja etenkin Finlaysonin/Tampellan alue on vanhanaikaisuudellaan jotenkin romanttinen ja tunnelmallinen. Ei tarvitse mennä keskustaa kauemmas kun löytää paljon mielenkiintoisia ja kuvauksellisia alueita. 

En voi sanoa, että Tampereella ihmiset välttämättä olisivat sen ystävällisempiä kuin muuallakaan Suomessa, mutta ainakin verrattuna Helsinkiin, täältä puuttuu suurkaupungin koleus ja ihmisten epäystävällisyys sekä kiire. Tampereella on myös monikulttuurisuutta, mutta ei samalla tavalla kuin pääkaupungissamme. Sen sijaan täällä on paljon ihmisiä eri puolilta Suomea. Oli kivaa koulun alkaessa huomata, ettei ollut ainut, joka ei tuntenut ennestään ketään. Kohtalotovereita sen suhteen löytyi paljon.

Tampereelta on myös sopiva matka kaikkialle. No, ei ehkä ihan kaikkialle, mutta mielestäni Tampereen sijainti Suomen kartalla on kuitenkin mainio. Joka paikkaan pääsee, ja kulkuyhteydet ovat hyvät.

Kaiken tämän lisäksi Tampereen lääkiksessä on ensi syksynä mitä mahtavimmat hupitutorit, jotka ottavat kaikki ihanat fuksit ilolla ja innolla vastaan ja toivottavat heidät lämpimästi tervetulleiksi!

(Nämä hupitutorit siis ovat meidän kurssilaiset, jos ei käynyt ilmi ;))


Lisäyksenä:
Meillä ei saada arvosanoja. Mielestäni se on ihan kiva asia, niin ei tarvitse kilpailla toisten kanssa koulumenestyksestä. On sitä stressiä ihan tarpeeksi muutenkin.

Rauhalliset koti-illat

Nyt taitaa ensimmistä kertaa lääkisurani aikana ikä alkaa painaa, tai jonkinlainen mummovaihde on ainakin löytynyt, kun jätin vapaaehtoisesti menemättä tapahtumaan, johon lähes kaikki kaverini ovat innoissaan menossa. Eikä huomenna edes ole mikään aikainen herätys. Kandiseuramme klubilla juhlitaan tänään pikkupääsiäistä, mutta minä istun kotona ja (toivottavasti) luen tehokkaana selän anatomiaa huomista ryhmätyötä varten.

Toisaalta juuri nyt ei kyllä anatomian lukeminen niin kamalasti kiinnostaisi, vaan voisi jopa tehdä mieli osallistua beerbong-turnaukseen (joka ainoana tarjollaolevana ohjelmanumerona tämäniltaisissa kekkereissä ei juuri houkutellut niihin osallistumaan). Olen nimittäin viimeisen kahden viikon aikana ollut enemmän tai vähemmän flunssassa/toipilaana, jonka seurauksena viimeksi olen urheillut yli viikko sitten, ja tämänkin viikon tanssitreenit ovat jääneet väliin. Kunto ei anna periksi nousta edes kolmea rappusväliä ilman hirveää hengenahdistusta ja läähätystä, ja yöt menevät yskiessä.

Rauhallisia koti-iltoja on siis viime päivinä saatu viettää oikein olan takaa. Eilenkin jäivät kurssikavereideni tuparit kokematta, mikä kyllä harmitti suuresti. Mutta näillä mennään ja toivottavasti viikonloppuna olen jo kunnossa. Lauantaina nimittäin on luvassa oikein tehotreenit tanssin osalta kun näytelmäkerhomme porukka, oikeastaan lähes kaikki kevään projektiin osallistuvat, viettää mökkiviikonloppua, joka ei suinkaan ainakaan omalta osaltani ole mitään lepäilyä ja rentoa hengausta takkatulen ääressä, vaan kaikkien tanssien tunnin pituisia treenejä ja koko setin läpivientiä. Minähän innokkaana fuksina nimittäin ilmoittauduin halukkaaksi osallistumaan lähes jokaiseen tarjolla olleeseen tanssiin, minkä seurauksena treenejäkin on viikossa ollut ihan kiitettävästi.

Fuksi-innokkuus osallistua ihan kaikkeen on kyllä ehkä nyt vuodenvaihteen jälkeen kuitenkin vähän laantunut. Kun ei ole enää samanlaista tarvetta tutustua ihan kaikkiin (koska tuntee jo lähes kaikki), ja kun lähes kaikissa tapahtumissa pyörii sama aktiiviporukka ja tutut naamat, niin ei niihin välttämättä ole sellaista hinkua osallistua. Toki kavereita on kiva nähdä ja tuttujen kanssa on kiva viettää aikaa, mutta aluksi ehkä suurin motiivini osallistua tapahtumiin oli uusiin ihmisiin tutustuminen. Lisäksi tietysti vapaa-aikaa rajoittavat nyt tanssitreenit ja käynnissä olevan jakson työmäärä. Ja onhan se ihan mukavaa välillä ottaa ihan rauhallisesti ja viettää ilta katsomalla vaikka Greyn anatomiaa...

Liikkumisjakso on työmäärästään huolimatta edelleen hyvin mielenkiintoinen. Jaksoon on sisältynyt jo mielenkiintoisia ryhmätöitä (tänään tutkimme mm. polven nivelsiteitä) ja yksi elämäni parhaimmista luennoista selän kliinisestä anatomiasta. Kaikki kliinistä työtä sivuavat asiat ovat mielekkyysasteella lähellä sataa verrattuna esimerkiksi aineenvaihdunnajakson ureasyklin välivaiheisiin. Toki tähän väliin on nyt pakko huomauttaa, että vastikää olin tilaisuudessa, jossa keskusteltiin harvinaisista aineenvaihduntasairauksista, ja kun siellä mainittiin näissä sairauksissa esimerkiksi puutokset CPS1-entsyymissä tai glykogeenin kertymäsairaudet, olin ihan täpinöissäni kun oikeasti tajusin mistä puhuttiin. Kiitos aineenvaihduntajakson! (Jonka tentti muuten meni läpi ja aika hyvin pistein!)

Tänään siis on tiedossa rauhallinen koti-ilta anatomian parissa, ja siitä pitäisi olla kiitollinen eikä harmitella tylsyyttä. Nyt kun on kerrankin aikaa tehdä asiat kunnolla ja piirrellä niitä anatomisia rakenteita, niin tilaisuus pitäisi ottaa avosylin vastaan. On kuitenkin ehkä jokin ihmisyysgeeni, joka ohjaa lykkäämään asioita viime tinkaan, lähelle deadlinea, tai hidastelemaan kun aikaa työn tekoon olisi runsaasti. Uskon ainakin itse omaavani tällaisen piirteen. Toimin paremmin pienen paineen alla, työskentelen tehokkaammin jos on vähän kiire. Jos olisin illalla menossa viettämään aikaa kavereideni kanssa, niin varmasti nyt käyttäisin jokaisen hetken huolella hyväkseni anatomiaa opiskellen, enkä kirjoittaisi tätäkään blogia ja vetelehtisi kahvikuppi kädessä kotona keittiöstä sohvalle ja takaisin.

Siksi en usko, että esimerkiksi pääsykokeisiin lukeminenkaan on tehokasta, jos painaa 12-tunnin päivää! Älkää siis hyvät ihmiset rehkikö itseänne uuvuksiin, vaan antakaa aivojenne välillä levätäkin. Keksikää mukavaa tekemistä lukemisen rinnalle päivän täytteeksi. Menkää kaverin kanssa teelle ja puhukaa jostain muusta kuin opiskelusta. Elämässä pitää olla muutakin. Tai viettäkää rauhallisia koti-iltoja, mutta ei kirjojen parissa.

Ihanaisen ystäväni NP:n keittämää kukkateetä.

Aivan uudenlainen ahdistuksen taso

Liikkumisjakson ensimmäinen viikko lähentelee loppuaan. Tänään meillä olisi ollut kolme luentoa aamulla, joille päätin olla menemättä. En saa luennoista kovin paljoa irti, koska en vain ilmeisesti opi juurikaan kuuntelemalla. Varsinkaan jos aiheena on anatomia, jota nyt ei juuri muulla tavalla voi opettaa kuin luettelemalla eri ruumiinosien nimiä. Toki luennolla käydessä opettajan ollessa hyvä, voi mieleen jäädä käytännön esimerkkejä, jotka toimivat muistin tukena. Todennäköisesti siis jäin tänään paitsi sellaisista, mielenkiintoisistakin esimerkeistä, joita en luentokalvoista itseopiskelemalla saa irti. Ei kuitenkaan haittaa, koska tämä aamu on ollut opiskelujen kannalta ihan tuottoisa. On niin sanotusti hyvä flow ja olo aika pirteä.

Toista se on ollut tällä viikolla useana muuna päivänä. Näytelmäkerhon tanssitreenit alkavat ottaa veronsa ja alkaneen jakson työmäärä tuntuu uuvuttavalta. Tanssitreenejä minulla on viikossa keskimäärin nyt kuusi tuntia, eilenkin kolme tuntia putkeen. Itsepähän olen valinnut olla mukana niin monessa tanssissa, mutta pakko sanoa, että on se fyysisesti todella rankkaa. Eilenkin kotiin tullessa olisi tehnyt mieli vain rojahtaa sänkyyn hikisenä, talvivaatteet päällä. En olisi jaksanut edes syödä. Lisäksi meillä on nyt niin paljon "kotitehtäviä" kun opiskeltavana on koko liikuntaelimistön anatomia, että tuntuu ettei aika vain riitä kaikkeen. Tietysti kyse on omista valinnoista jälleen kerran. Voisin jättää menemättä ei-pakollisiin rientoihin ja jättää tapaamasta kavereitani koulun ulkopuolella. Mutta olen sitä mieltä, että elämässä pitää olla muutakin kuin velvoitteita.

Anatomia ei ahdista ollenkaan samalla tavalla kuin viime syksynä lisääntymisjakson yhteydessä, vaikka silloin sitä oli paljon vähemmän. Silloin stressasin lonkkaluiden opiskelusta, vaikka se oli vain pintaraapaisu verrattuna siihen, mitä meillä tässä jaksossa on jo ensimmäisen viikon aikana ollut. Ehkä se nyt on helpompaa, kun on jo löytänyt jotakin logiikkaa latinasta ja perus-anatomian käsitteet kuten fossa, spina, tuber, linea ja facies ovat jo tuttuja. Lisäksi kaikki isoimmat luut ja lihakset olivat tietysti jo ennestään ainakin nimellisesti tuttuja. Vaikkakin nyt lisänä on opiskeltavana myös lihasten origot (lähtökohdat) ja insertiot (kiinnittymiskohdat) sekä niiden toiminta, uskon senkin olevan aika loogista. Ainakin toiminnan osalta. Ei se ole rakettitiedettä, kuten harjoitustyömme ohjaaja sanoi.

(kuva)

Kyllä se anatomian opiskelu ja etenkin työmäärä stressaavat edelleenkin. Nyt opiskelu ei kuitenkaan ensimmäistä kertaa tunnu miltään pakkopullalta vaan hyvinkin mielenkiintoiselta. Kyllä minä haluan oppia anatomiaa hyvin ja oikeasti muistaakin nämä asiat ja osata soveltaa tietojani. Haluan hallita anatomiset rakenteet niin hyvin, että pystyn erottamaan niitä oikeasta ihmisestäkin eikä vain kirjan taiteellisista, eri väreillä laadituista kuvista (koska todellisuushan on yhtä mössöä verrattuna niihin silokuviin). Koen anatomian osaamisen erittäin tärkeänä lääkin työssä ja siksi kuluva jakso varmaan onkin niin mielekäs. Opiskeluahdistus/-stressi siis johtuu siitä, että pidän aihetta niin tärkeänä ja haluaisin osata sen hyvin. Haluaisin myös lukea enemmän vähän kaikesta, haluaisin lukea urheiluvammoista niin, että ymmärtäisen nivelten toiminnan paremmin, haluaisin lukea liikkumisesta enemmän niin, että ymmärtäisin lihasten dynaamisen yhteistyön ja toiminnan paremmin. Haluisin käyttää enemmän aikaa näiden aiheiden parissa kuin mitä minulle on annettu. En kuitenkaan voi istua koko päivää nenää kiinni kirjassa, koska elämässä on muutakin.

Se on siis nyt tämä uusi ahdistus. Kun haluaisi tehdä enemmän, mutta ei vain ehdi. Haluaisi opetella asiat paremmin, mutta ei vain ehdi. Kyllä kai kaikki (etenkin sairauksien ja vammojen osalta) kertautuu vielä myöhemminkin, mutta se ei tällä hetkellä juuri lohduta.
On kuitenkin todella mukavaa kun ei täydy ahdistua siitä, että pitää opetella asioita, joita ei koe tärkeäksi tai usko muistavansa enää viikko tentin jälkeen. Liikkumisjakso tuntuu niin paljon mielekkäämmältä aineenvaihduntajakson jälkeen!

Muun muassa jalan luita, ligamenttejä ja lihaksia opiskelemme tässä jaksossa
(kuva)

Kuitenkin nyt retrospektiivisesti ajateltuna aineenvaihduntajakso ei enää tunnu niin pahalta kuin jakson aikana. Nyt se tuntuu ihan kivalta jaksolta. Ehkä sen takia ylempikurssilaisetkin kehuivat jaksoa. Jotenkin aika kultaa varmaan muistot... Tai ehkä kun asiat tavallaan nyt osaa, eivät ne enää tunnu yhtä vaikeilta kuin silloin kun niitä opetteli. Tai en nyt voi sanoa osaavani tai muistavani enää kaikkia jakson asioita (vaikka tentti oli vasta viikko sitten), mutta uskon hallitsevani ne isot kokonaisuudet kuitenkin. Sehän on tärkeintä.

P.S. En vielä tiedä, menikö aineenvaihdunnan tentti läpi, mutta ainakin kovin luottavaisin mielin olen.

Katse kohti tulevaa

Kaikesta synkistelystäni huolimatta aineenvaihdunnan jaksotentti ei mennyt (ainakaan toivottavasti) ihan penkin alle. Tentti oli itse asiassa ihan kiva, tehtävät soveltavia ja isoja kokonaisuuksia kattavia ja luulen pärjänneeni ihan hyvin. Läpi pitäisi ainakin päästä, ellen nyt ole tehnyt jotain ihan mullistavia virheitä huomaamattani. Hieman kyllä harmittaa kun omasta osaamisestani innostuneena ja sanoja vain paperille sen kummemmin miettimättä vuodattaessani kirjoitin tenttiin "NADH" enkä "NADPH" kun kysyttiin pentoosifosfaattireitin mielekkyyttä. Yksi pieni P-kirjain, mutta oikeasti aika merkittävä virhe. Noh, eipä tuo mitään. Ei sen siihen pitäisi kaatua.

Olo on huojentunut, kun ei tarvitse uuden jakson alkaessa enää miettiä näitä kamalia aineenvaihduntareittejä tai muistella entsyymejä, joita en tule koskaan myöhemmin varmasti ilman kirjan sivujen selaamista muistamaan. Toisaalta taas jossain sisimmässäni kuiskuttelee kuitenkin jokin pieni ääni, jonka mielestä tentti ei ole voinut mennä hyvin jos sen jälkeen on itsevarma olo. Osa minua alkaa uskoa sitä ääntä ja ajattelee, että niinpä... jos pääsykoe tuntuu menneen hyvin, niin silloin ei ainakaan pääse sisään. Se saa minut muistelemaan itseäni viime keväänä: pääsykokeen jälkeen oli ihan hyvä ja varma olo, mutta sitten omaa pistearviota tehdessä kaikki vain romahti kun totesin, että en todellakaan vastannut kysymyksiin oikein, enkä varmasti saa tarpeeksi pisteitä kasaan sisäänpäästäkseni. Sitten taas ajatukset palautuvat oikeille raiteille ja havahdun siihen todellisuuteen, että riittiväthän ne pisteet! Kyllä se itsevarma ja hyvä olo sen pääsykokeen jälkeen oli ihan aiheellista. Minä pääsin lääkikseen. Miksen siis nyt voisi tuntea oloani hyväksi tentin jälkeen? Kyllä se varmaan jostain omasta osaamisesta sittenkin kertoo. Miksei kertoisi?

Eiköhän siis ole aika vain suunnata katse nyt tulevaan Liikkuminen -jaksoon, jonka puitteissa pääsemme oikein huolella pänttäämään latinaa ja anatomiaa. Suurin osa kurssikavereistani pääsee tai joutuu (miten sen nyt haluaa ajatella) myös ensimmäistä kertaa kosketuksiin kuoleman kanssa, kun anatomiaa opiskellessamme saamme/joudumme dissektoimaan vainajia. Itse olen ehdottomasti sitä mieltä, että on todella tärkeää oppimisen kannalta tutkia ihmisen elimistöä ihan oikeasta ruumiista ja nimenomaan itse omin käsin toimenpiteitä suorittamalla. En odota innolla varsinaisesti sitä, että pääsemme leikkelemään ruumiita, mutta silti otan hyvin kiitollisena vastaan niiden ihmisten lahjan, jotka ovat itsensä kuolemansa jälkeen lääketieteelle testamentanneet. Olen sairaanhoitajaopintojeni aikana nähnyt ruumiinavauksen, eikä se varsinaisesti mikään kovin miellyttävä kokemus ollut. Ikimuistoinen kylläkin, ja opettavainen. Olen myös ollut paljon tekemisissä kuoleman kanssa työelämässä; olen todistanut kuolevan potilaan viimeisiä hetkiä tämän vierellä ja pukenut vainajia valkoisiin. Olen kohdannut kuolemaa myös omassa elämässäni. Se ei siis ole minulle mitenkään vieras asia. Tulevat dissektiot eivät ehkä tämän vuoksi mitenkään pelota minua, mutta herättävät ajatuksia kylläkin. Vaikka kuoleman läsnäoloon onkin jossain määrin jo tottunut ja siihen suhtautuu nykyisin luonnollisena osana elämää, niin en usko sen koskaan muuttuvan arkipäiväiseksi asiaksi kuitenkaan.

Uskon tulevan jakson olevan rankka, mutta myös antoisa ja mielenkiintoinen. Tykkään siitä, että meillä on paljon käytännön harjoituksia, siis noiden dissektioiden lisäksi. Ilmeisesti tutkimme toistemme niveliä ja muutenkin liikkumiselimistön anatomiaa. Meillä on myös paljon tehtävämonisteita opiskelua helpottamassa. Itse opin ainakin paremmin tehtäviä tekemällä kuin kirjaa lukemalla. Hankin jopa anatomian värityskirjan, jonka kanssa kevätillat tulevat varmasti kulumaan mukavasti...

Maanantaita odotellessa. Tai miksen aloittaisi väritysprojektia jo tänään?