Seinäjoki

Tietääkseni kaikissa lääkiskaupungeissa on jonkinlaista hajautusta kliinisen vaiheen opinnoissa. Eli opiskelu tapahtuu jossain muuallakin kuin omassa tutussa lääkiskaupungissa ja omassa yliopistosairaalassa. Ainakin Turun lääkiksestä tietääkseni lähdetään Vaasaan, ja Kuopiosta Jyväskylään. Muiden kaupunkien meiningistä en ole aivan varma, koska en juuri lääkisläisiä muualta tunne, joten asiasta perillä olevat saavat toki kommentoida ja korjata käsityksiäni! :) Meiltä Tampereelta lähdetään klinikassa Etelä-Pohjanmaalle. Viime keväänä vietin 2 + 2 viikkoa (2 sisätaudeilla ja 2 kirurgialla) Seinäjoen keskussairaalassa, ja nyt psykiatrian kliinisestä kurssista puolet (eli kolme viikkoa) vietän Törnävän psykiatrisessa sairaalassa, eli niin ikään Seinäjoella.

Hajautus johtunee siitä, ettei Tampereella ole resursseja kouluttaa meitä kaikkia, ja Etelä-Pohjanmaa toki kuuluu TAYS:n erikoisvastuualueeseen. Meille myös on markkinoitu tilannetta sillä, että pienemmässä keskussairaalassa tapaa "tavallisempia" potilastapauksia (joita me sitten terveyskeskuksessa todennäköisemmin hoidamme) kuin hyvin pitkälle erikoistuneessa yliopistosairaalassa. Tottahan se toki on. Myös henkilökunnan asennoituminen saattaa olla hieman opetusmyönteisempää paikassa, jossa opiskelijoita ei pyöri jatkuvasti kyllästymiseen asti ja vielä vähän senkin jälkeen. Siltikään en ole riemusta kiljuen ollut hinkumassa Seinäjoelle, vaikka se ihan kiva kaupunki noin muuten vaikuttaa olevankin.

Isoissa klinikoissa kaikki pääsevät / joutuvat Seinäjoen jaksolle, ellei sitten ole jotain erittäin hyvää syytä (kuten pieniä lapsia) kieltäytyä kunniasta. Psykiatrian kurssilla kuitenkaan kaikki eivät joudu hajautukseen, vaan vain osa ryhmästä, ja lähtijöitä kyseltiin ensin sähköpostitse. Eli lähtemään sai ilmoittautua vapaaehtoiseksi. Meidän kymmenen hengen ryhmästä ei löytynyt neljää vapaaehtoista lähtijää, joten suoritettiin arvonta ja koska näissä arpajaisissa "voitto" osui omalle kohdalleni, joudun nyt heti syksyn alusta viettämään kolme viikkoa Etelä-Pohjanmaalla.
Viime kevään perusteella odotettavissa on siis vieraassa paikassa ja huonossa sängyssä huonosti nukuttuja öitä sekä turhaan maksettua salijäsenyysmaksua. Olisin mieluummin asettunut kesän jälkeen arjen uomiin omassa kodissani ja tutuissa ympyröissä kuin rinkka selässä vieraassa kaupungissa kavereina vain pari kurssilaistani. Onneksi sentään psykiatrian opetus Seinäjoella on ainakin viime keväällä siellä olleiden kurssikavereideni kertoman perusteella huippua.

Asiat eivät siis kovin hullusti ole. Junalla kuitenkin kulkee Tampereelle reilu tunnissa, mikäli se on ajallaan, joten kotonakin pääsisi käymään iltaisin, mikäli siihen kokisi suurta tarvetta. Toki aamulla ei junalla voi kulkea klinikkaan Tampereelta, koska aikaisin juna taitaa olla vasta yhdeksän aikaan perillä kun päivät alkavat jo kahdeksalta. Mahdolliset vierailut siis tosiaan tulisi hoitaa ilta-aikaan, kuten jotkut kurssikaverini viime keväänä tekivätkin. Itse aion kuitenkin pysytellä näiden kolmen viikon aikana arkipäivät kiltisti Seinäjoella, ja koetan keksiä siellä jotain mielekästä tekemistä. Ainakin opiskeluun pystyy keskittymään kunnolla, kun oman elämän muut riennot eivät vie aikaa iltaisin. Ikävä toki tulee kotia ja miestäni, mutta onhan meillä viikonloput sitten kuitenkin. Joka tapauksessa, kivaa siitä varmaan tulee kuitenkin!

Lääkiksestä tulee elämäsi parasta aikaa.

Nämä sanat minulle sanoi eräs siihen aikaan erikoistuva lääkäri paikassa, jossa satuin olemaan töissä sairaanhoitajana silloin kun tuo maailmaa mullistava tieto lääkikseen pääsystäni oli minut hetki sitten juuri tavoittanut ja onnesta hehkuen julistin tätä ilouutista kollegoilleni. Hieman ehkä epäilytti sillä hetkellä, että noinkohan, saankohan minä, vanha (27-vuotias) edes kavereita nuoremmista kurssikavereistani ja mitenköhän minut otetaan siellä sitten vastaan. Uskallankohan edes osallistua mihinkään.

Jostain piti kaivaa ihan uusi asenne, sellainen, että kyllähän minä osallistun. Menen mukaan kaikkeen uudenlaisella nuoruuden innolla, enkä anna ikäeroasioiden häiritä. Eivätkä ne lääkiksessä todella ole juuri häirinneet. Vastaanottokin oli alusta saakka lämpimämpi, kuin olisin edes osannut kuvitella. Kädet syyhyten ja mielikuvat tulevista tapahtumista mielessä viilettäen tutkailin silloin neljä vuotta sitten sen paksun kirjekuoren minulle toimittamaa Initiumia, fuksikapteenien tervehdystä. Tämä vihkonen saattaa kulkea muissa kaupungeissa eri nimellä, mutta todennäköisesti sisältö on melko sama: vakuutuksia siitä, että kyllä juuri sinä kuulut tänne, ja että meillä medisiinareilla on yhdessä ihan mahtavaa!

Nyt viidennen vuoden kynnyksellä sitä melkein haikeudella palaa tuonne omaan fuksivuoteen, etenkin sen kynnykselle, miten kaikki olikaan niin jännittävää. Melkein, muttei ihan. Nimittäin, vaikka otsikon sanat voinkin allekirjoittaa, haluan muistuttaa, että elämässä tulee myös paljon muita ihania aikoja. Ihmisen onkin tarkoitus mennä eteenpäin, ja fuksivuoden muistot ovat ainutlaatuisia juuri siksi, ettei niitä ole tarkoituskaan elää koskaan uudestaan. Kuitenkin tulevia fukseja kannustan (kuten aiemminkin) ottamaan kaikki ilo irti fuksivuodesta. Ja koko lääkiksestä. Se on oikeasti ohi ennen kuin arvaatkaan!

Tuntuu, kuin se oma jännittävä kesäni lääkiksen alkua odotellessa, olisi tapahtunut vasta hetki sitten, mutta nyt edessä on enää viimeinen kokonainen lääkisvuosi (koska kutosvuosi loppuu helmikuussa)! Tänä kesänä on myös otettu askel jonnekin, josta ei koskaan enää ole paluuta. Ensimmäinen kesä lääkärinä on ainakin minusta karistanut pois kaiken viattomuuden, ajatukset siitä, että lääkärin työ voisi olla helppoa. Se on opettanut nöyryyttä siinä määrin, että oman ammatillisen itsetunnon ja varmuuden rakentaminen on alkanut vasta alusta. Se on saanut näkemään sen, miten helppoja ensimmäiset vuodet lääkiksessä ovatkaan olleet.

Fuksivuoden jälkeen luulee tietävänsä kaiken, vaikkei vielä tiedä yhtään mitään. Pikkuhiljaa oman tietämättömyyden taakka kasvaa lääkiksen edetessä ja kutoset valmistumisen kynnyksellä tietävät kaiken sen, mitä lääkiksellä on ollut tarjota, mutta silti kokevat, että ovat todella kesken. Se on kuitenkin ok. Nimittäin tiedon (ja taakan) sekä iän tullessa oppii yleensä myös hyväksymään aiemmin sietämättömältä tuntuvia asioita; tuon oman keskeneräisyyden, sen ettei kaikkea voi osata, luopumisen sekä elämän realiteetit. Kukaan ei voi olla superlääkäri ja pelastaa kaikkia.

Senpä vuoksi asiat pitää ottaa rennosti silloin kun siihen vielä on mahdollisuus. Lääkiksestä tulee elämäsi parasta aikaa, mutta myös raskainta. Lukutaakka on valtava, mutta etenkään fuksivuonna ei mielestäni tule liikoja stressata. Tärkeimmät asiat opitaan vasta myöhemmin, fuksivuosi luo lähinnä perusteet tulevan oppimiselle. Kukaan ei muista kuitenkin G-proteiiniaktivaation jälkeisiä solutason tapahtumia sitten valmistuessaan. Silloin pään täyttävät lähinnä lääkeinteraktiot ja lausuntoviidakosta selviytymisniksit. Näitä on kuitenkin turha miettiä siinä kaiken uuden ja jännittävän kynnyksellä. Ensimmäisen syksyn tärkeintä antia ovat omat kurssikaverit, näihin tutustuminen, ja tulevien elämänpitkien ystävyyssuhteiden solmiminen. Tärkein tukiverkko nuorelle lääkärille ovat omat kollegat.

Onnea kaikille tänä vuonna lääkikseen päässeille!
Matkasta lääkäriyteen tulee unohtumaton.

Klinikan alkumetreillä

Ensimmäinen viikko klinikkaa takana! Ja kohtalaisen hyvin on tästäkin (suuresta) elämän muutoksesta selvitty. Kyseessä todella on ollut aikamoinen muutos aikaisempaan. Luennot ja pbl loppuivat siis kokonaan ja nyt joululoman jälkeen opiskelumme tapahtuu suurimmaksi osaksi käytännön parissa eli sairaalassa. Meillä on edelleen joitain ryhmätöitä, kuten aiemminkin, sekä maanantaisin seminaarit, joihin toki joskus kuuluu jotain luentojakin. Ainoastaan maanantait ja nuo yksittäiset ryhmätyöt vietämme vanhassa tutussa Arvo -rakennuksessa eli "koululla". Muuten vaeltelemme usein monen kandin ryhmässä valkotakkisena seurueena TAYS:n käytävillä. (Tai vaihtoehtoisesti Hatanpäällä, Pitkäniemessä tai jopa Seinäjoella!)

Klinikan alku stressasi todella ja kärsin toivottavasti vain nyt ensimmäiseen viikkoon rajoittuen univaikeuksista, eli yöuni oli aika katkonaista kun välillä piti kesken unienkin jäädä miettimään, että onko muistanut kaiken ja mitä sitä tulikaan eilen tehtyä... Onneksi stressi oli kuitenkin aika turhaa, koska ei klinikka todellisuudessa vaadi aivan niin paljoa, kuin olin kuvitellut. Tai sanotaanko vaikka niin, että on paljon itsestä kiinni miten raskaasti tai rennosti sen ottaa. Joka tapauksessa, opiskella täytyy koko ajan kuten aikaisemminkin, mutta edelleen lukemista voi harrastaa oikeastaan silloin kun itselle sopii.

Ensimmäisen klinikkaviikon maanantaina saimme kuunnella muutaman tunnin ajan infoja siitä, mitä tulevina kuukausina onkaan edessä; missä pitäisi olla milloinkin ja kenelle pitää ilmoittaa sairastumisesta... miten Seinäjoella (kyllä, opiskelemme osittain myös Seinäjoella, mutta tästä lisää myöhemmin) toimitaan ja asutaan, miten sairaalalla kuuluu pukeutua ja miten potilastietoja käsitellään asianmukaisesti (Eli suurimmaksi osaksi aika tuttua asiaa, mutta myös todella paljon uutta!) Kaiken kaikkiaan aikataulut ovat nyt klinikassa aika muuttuvia. Saman päivän aikana ollaan useassa eri paikassa ja jokainen päivä on erilainen. Ensimmäisen viikon perusteella voin myös sanoa, että on vähän tuurista kiinni, mitä asioita pääsee klinikassa näkemään, koska eri yksiköissä ollaan niin lyhyt aika.

Olemme yleensä viikon kerrallaan tietyssä klinikassa, eli esimerkiksi viikon urologialla, viikon päivystyksessä, kaksi viikkoa sisätaudeilla... Missään ei viivytä kovin kauaa ja esimerkiksi kirurgisissa yksiköissä on tarkoitus nähdä sekä osastoa, poliklinikkaa että leikkaussalinkin puolta. Joka päivä ollaan eri paikassa ja saattaa olla, että jos aamupäiväksi on suunniteltu opetuskierto (kaikille pakollinen) ja iltapäiväksi kahden tunnin ryhmätyö, ei siellä omassa sijoituspaikassa kerkeä olemaan kuin pari tuntia. Se on aika harmillista esimerkiksi leikkaussalipäivien kohdalla, koska usein leikkaukset kestävät useita tunteja ja minä ainakin haluaisin nähdä paljon erilaisia leikkauksia. Vaikkei minusta varmaan kirurgia tulekaan, on leikkaussalimaailma ihan omanlaisensa ja kovin kiehtova.

Minun kevääni sisältää sisätauti-kirurgisen klinikkajakson, eli kierrämme eri kirurgian aloja sekä sisätauteja ja kardiologiaa. Kaikkien näiden oppialojen opit pitäisi kevään aikana omaksua ja ne tentitään sitten toukokuussa yhdessä isossa tentissä, jossa voi olla mitä vain. Tässä kohtaa yhtenä paineistavana tekijänä on myös se, että tuosta tentistä täytyy päästä läpi voidakseen toimia lääkärinä ensi kesänä! Samoin kaikki tämän kevään ryhmätyöt ja muut suoritukset pitää saada tehtyä, jotta voi saada nelosvuoden opinnot suoritettua ja niin ikään ne kandilääkärin oikeudet...

Tässä vaiheessa tuntuu, että olen ihan hyvin kärryillä kaikesta ja ehtinyt itsenäisesti opiskelemaankin, vaikka toki päivät ovat olleet nyt paljon pidempiä kuin preklinikassa. Mitään ylimääräistä ei kuitenkaan tee mieli omaan elämäänsä tällä hetkellä ottaa ja esimerkiksi missään bileissä tai tapahtumissa ei tule enää käytyä. En niissä toki viime vuosina enää ole paljoa muutenkaan viihtynyt.

Opiskelu on edelleen mielenkiintoista ja nyt ehkä vielä mielenkiintoisempaa kuin aikaisemmin kun nyt pääsee "oikeisiin" hommiin. Kuitenkin, kuten aiemmin sanoin, paljon on tällä hetkellä kiinni itsestä ja omasta aktiivisuudesta. Klinikan voi ymmärtääkseni ottaa todella rennosti ja vältellä kaikenlaista ylimääräistä, tai sitten voi olla todella aktiivinen ja tunkea mukaan kaikkeen mielenkiintoiseen ja viettää omatoimisesti aikaa potilaiden kanssa näitä haastatellen tai tutkien. Itse ainakin aion nyt aluksi ainakin pyrkiä olemaan mahdollisimman aktiivinen. Meillä on mahdollisuus tehdä muutamia ylimääräisiä päivystysvuoroja joko leikkaussalissa tai ensiavussa ja nyt vähän houkuttelee ottaakin jokin sellainen. Tosin saa nähdä miten paljon klinikka todella verottaa voimavaroja kun tässä pidemmälle kevääseen päästään.

Nivelkipua ja sähköisiä tenttejä

Maanantaina alkaa sitten viimeinen preklinikan jakso, eli lääkis sellaisenaan kuin minä sen tunnen lähenee loppuaan. Tutoristuntoja on jäljellä enää tuon jakson verran ja luennotkin loppuvat vuoden vaihteessa. Ei enää itseopiskelupäiviä, vapaa-aikaa (ainakaan siinä määrin kuin nyt) tai tenttiviikkoja. Minulla on jäljellä enää yksi ihana tenttiviikko (tai ihana - kamala, miten sen nyt ottaa).

Tämä viikko oli siis nyt toiseksi viimeinen tenttiviikkoni koko lääkiksen aikana ja yritin nauttia siitä. Yritin mennä lukemaan kahvilaan, kun siitä jotenkin aina haaveilen ja onhan se mukavaa. Aika harva pystyy arkipäivisin virka-aikaan istuskelemaan kahvilassa rauhassa tekemässä omia juttujaan. Tietysti asiaan vaikutti myös se, että meillä ei kotona muutosta ja sen myötä huonekalujen uudistamisinnostuksesta johtuen ollut minkäänlaista pöytää, jonka ääressä opiskella. Koululle on turhan pitkä matka ja keskustassa sijaitsevan yliopiston hiljaisen lukusalin (eli Linnan) kaikki paikat täyttyvät jo varhain aamulla. Kahvilassa opiskelu oli siis tämän tenttiviikon juttu.

Edellinen jakso (jonka tentissä eilen hikoilimme) oli nimeltään Nivelkipu. Opiskelimme erilaisia niveliin liittyviä sairauksia; nivelrikkoa, osteoporoosia, reumaa... Sekä kaikkien kehon liikkuvien osien tutkimista nyt kunnolla. Samat asiat opetettiin pääpiirteissään fuksivuonna Liikkumisjaksolla, mutta aika harva sieltä mitään kunnolla muistaa. Tosin anatomia oli jollakin tasolla jo hanskassa, ainakaan sen uudelleen opiskelu tai kertaaminen ei tuottanut samaa tuskaa kuin tuolloin kolmisen vuotta sitten ja sitä saattoi nyt pitää jo ihan loogisena. Ei tarvinnut opetella asioita ulkoa, kun ymmärsi miksi mikäkin lihas menee minnekin ja mitä se sitten tekee. Tietysti vanhat pohjatiedot auttavat opiskelussa aina.

Nyt alkaa jotenkin ymmärtää ainakin meidän lääkiksen opetuksen hienouden. Kaikki asiat kertautuvat. Niinhän meille fukseina kyllä kerrottiinkin, mutta vaikeaa olisi uskoa, että kaikki se valtava tietomäärä joskus olisi helppokin omaksua. Ei kaikkea tietenkään voi osata, mutta oppimista helpottaa se, että kaikki asiat tulevat vastaan uudelleen. Parina ensimmäisenä vuonna opiskelimme perusanatomian ja fysiologian ja silloin ehkä sivusimme kliinisiä asioita vähän. Nyt kolmosella ja nelosen puoliväliin saakka kaikki jaksot ovat oikeastaan olleet todella kliinisiä. Olemme opiskelleet sairauksia ja niiden hoitoa, tosin ilman konkreettisuutta eli potilaita. Nyt sitten kun menemme klinikkaan, kaikki asiat tulevat vastaan vielä kolmannen kerran, mutta nyt käytännön yhteydessä. Uskon, että tästä kyllä vielä hyvä tulee. :)

Ja tosiaan, tämä Nivelkipu -jakso meni läpi! Vaikka tentti oli eilen, tiesin heti sen jälkeen pisteeni, koska meillä oli ensimmäistä kertaa nyt lääkiksen aikana sähköinen tentti. En itse asiassa ole varma, onko muillakaan vuosikursseilla ollut vielä sähköisiä tenttejä, koska me olimme ainakin tässä kohtaa jonkinlainen koekaniiniryhmä. Sähköisessä tentissä oli 100 monivalintakysymystä ja kaksi tuntia aikaa. Tentti tehtiin omalla koneella ja kun sen palautti, niin sa ruudulle oman pistemäärän. Tavallaan oli huojentavaa nähdä heti silloin ja siinä, että läpi meni, mutta en tiedä olisiko ollut kovin kivaa tietää hylätystä tuloksesta siinä heti ja sitten joutua odottelemaan, että muut saavat tentin tehtyä. Luentosalissa piti nimittäin istua (tekemättä mitään) se loppuaika, kun oli valmis. Itse olin valmis jo alle tunnissa, joten monta pitkää minuuttia piti viettää kärsivällisyyttä harjoitellen.

Seuraava jakso, viimeinen preklinikan jakso, on Hätätilanteet. Jakso kuulostaa mielenkiintoiselta ja nyt opimme varmasti paljon hyödyllisiä taitoja tulevaa ajatellen. Sanoinkin eilen kaverilleni, että hoitoelvytys jotenkin jännittää, koska vaikka olen sitä työssäkin kerrannut ja oikeastikin toteuttanut, en koskaan ole tietenkään ollut siinä lääkärin roolissa. Se henkilö, jonka pitää johtaa tilannetta ja päättää milloin esimerkiksi elvytys lopetetaan. Lääkärin vastuu alkaa jo tavallaan painaa, vaikkei nyt opiskelijana vielä mitään oikeaa vastuuta olekaan. Ei siihen kuitenkaan mene kuin puoli vuotta, kun se vastuu on oikeasti ensimmäisissä kesätöissä kannettava. Kaikki tieto pitäisi nyt saada imettyä itseensä jotenkin todella tehokkaasti, että sitten tosi tilanteen tullen pärjää.

Tieto lisää mielenkiintoa

Hyvää joululomaa kaikille eilen (tai aiemmin) lomansa aloittaneille, eli ainakin meidän lääkiksen opiskelijoista 5/6:lle... Ainoat koulutöissä raatavat taitavat olla enää vain meidän kurssilaiset, epäonniset kaikkoset, joilla lukukauden viimeinen tentti on vasta ensi viikon perjantaina. Kateeksi käy niitä, jotka tänä aamuna tai eilen illalla ovat olleet lentokentällä valmiina matkustamaan joululoman seikkailuihin. Niitä ihmisiä ainakin oman snapchatini perusteella on monta!

Tämäkin lauantai on iloisesti kulunut aivojen ja hermojen opiskelun merkeissä mielenkiintoisia poikkileikkauskuvia milloin mistäkin tumakkeista piirrellen. Samalla tavalla tulevat seuraavat viisi päivää kulumaan muutamia virkistäviä keskeytyksiä lukuunottamatta. Huh, tuntuu, että tentti tulee aivan liian nopeasti, vaikka se samalla tarkoittaakin myös minun joululomani alkua.

Tenttiin lukeminen on kyllä oikeastaan ollut yllättävän mukavaa. Tällä kertaa opeteltavaa ja kerrattavaa on todella paljon, ja nyt tuntuu, etten varmasti pääsisi tentistä läpi jos se olisi vaikkapa jo huomenna. On kuitenkin sellainen aika itsevarma olo siitä, että kaikki on sisäistettävissä (ainakin suurimmaksi osaksi) ja kyllä tämäkin tentti varmaan hoidetaan ihan kunnialla pois alta.

En oikein ymmärrä, miksi en ole ensi viikon perjantaista yhtään stressaantunut tai pyöri tenttipaniikin kourissa tai ylipäätään hakkaa päätäni seinään kun neurologia on niiin kamalaa. Koska se ei ole. En ymmärrä, miksei se nyt olekaan kamalaa kun olen viettänyt viimeiset kuutisen vuotta inhoten kaikkea aivoihin liittyvää ja ajatellen, etten koskaan tahdo hoitaa neurologisia potilaita tai ymmärrä neurologiasta mitään. Ymmärrys ja osaaminen on tietysti tämän jakson aikana lisääntynyt huimasti, mikä varmaan vaikuttaa muuttuneisiin mielipiteisiini.

Hermostojakso ei ole mielestäni "helppo ja hauska", kuten eräs kurssikaverini jakson alussa kaikkien ihmetykseksi totesi. Se on kuitenkin mielenkiintoinen. Ja kuten sanottu, ehdottomasti kaikkein raskain jakso tähän asti. Opeteltavan asian osalta ainakin. Tuntuu, että tässä jaksossa todella olen ollut samalla viivalla kuin kurssikaverini, koska ei ainakaan omasta mielestäni sairaanhoitajakoulussa mihinkään hermoston rakenteisiin paneuduttu sen syvällisemmin kuin lukiossakaan. Silloin riitti kun osasi karkeasti aivojen osat; isoaivot, pikkuaivot, väliaivot, keskiaivot, aivosilta ja ydinjatke. Tällä kertaa vaaditaan myös erilaisten tyvi- ja muiden tumakkeiden osaamista sekä monia erinäisiä hermoratoja, joita en kyllä kuollaksenikaan voi vielä hallita.

Uutta tietoa on tässä jaksossa tullut aivan valtavasti lisää ja töitä on saanut todellakin tehdä yrittäessään integroida kaikkea uutta vanhan osaamisen päälle ja sekaan. Myös ryhmätyöt ja kliiniset taidot ovat tuoneet aina jotain aivan täysin uutta. Olemme päässeet tutkimaan silmänpohjia ja testaamaan tärykalvon toimintaa, mitä meille hoitajaopiskelijoille ei todellakaan silloin aikoinan opetettu. Nyt tuntuu, että osaan ja tiedän jo niin paljon enemmän kuin ennen jaksoa, vaikka samaan aikaan onkin hyvin pihallaoleva olo.

Aina aiemmin tenttiin lukiessa on tullut tunne, että mitä väliä enää lukea. On ehkä ollut vähän vaikea löytää kertailtavia asioita kun koko jakso on aina ollut ikään kuin kertausta. Hoitajana osasin ja tiesin kaikesta jo niin paljon aikaisemmin (vaikka lääkiksessä tosin mennäänkin paljon syvemmälle asioissa), että ne asiat, mitä en tenttiviikon alkaessa osannut, olivat sellaisia, mitä en edes halunnut osata. Tai kokenut tärkeäksi.

Nyt uutta asiaa on tullut vastaan niin valtavasti, että se kaikki tuntuu tärkeältä. Nyt minulla on ihan selkeät tavoitteet kertailussa ja tiedossa ne asiat, jotka vaativat vielä parantamista. Nyt myös haluan oppia uutta, koska se todella on uutta eikä vain jotain mitä minun tarvitsee kaivaa pölyisistä muistilaatikoistani. Uuden oppiminen jollakin tavalla todella innostaa, mikä on varmaan ihan hyvä kun tässä saa vielä monta vuotta viettää opiskelijan roolissa.

Ja mikä tärkeintä, en enää inhoa neurologiaa! Nyt sitä tekee mieli melkein lukea ihan huvikseenkin :D

Throwback thursday

Torstain kunniaksi on aika palata muistelemaan mennyttä syksyä, tällä kertaa kuvien muodossa. Kuvat ovat tosiaan jääneet tästä blogista aika lailla viime aikoina pois, mikä johtuu ainoastaan siitä, että olen kirjoittanut postaukset yleensä tabletilla, jossa ei yhden yhtä kuvaa ole. Vanhassa puhelimessa sentään oli blogger -sovellus, jonka kautta saattoi lisätä kuvia valmiisiin/keskeneräisiin teksteihin... mutta nyt tämä täytyy tehdä vaikeimman kautta. Oh well...

Syksy alkoi oikeastaan siitä, kun pääsimme pitkästä aikaa elokuussa palaamaan takaisin rakkaaseen koulurakennukseemme Kaupin kampukselle. Kesän aikana oli tapahtunut paljon. Muun muassa vanha Bio -rakennus lakkasi toimimasta opetusrakennuksena (nyt saamme seurata aitojen takaa sen purkua) ja KAIKKI toiminta muutti uuteen Arvoon. Toki vanha Arvo -rakennus (tässä etualalla) on edelleen toiminnassa. Ja kylläpä kaikki onkin nyt niin kaunista ja tyylikästä...

Fuksit saapuivat kouluun ja yhdessä jännitettiin kurssin vastuuhenkilövaalien tuloksia. Fuksikurssin nimeksi tuli Cursus Starck ja sen tuoreet isäntä ja emäntä kastettiin tehtäviinsä Kintulammella syyskuun alussa. Kuva sieltä.

Syksy jatkui kauniin aurinkoisessa säässä ja lääkiskurssit pelasivat toisiaan vastaan jalkapalloa Hunaja Cupissa. Myös cheerleedauksessa kilpailtiin. Meidän teemana oli "Sairaan nopee" ja oma show'mme alkoi kurssikaverin ja hänen tuttaviensa laskuvarjohypyllä kentälle. Harmillisesti itse en jalkakivun vuoksi päässyt osallistumaan pelaamiseen tai edes kannustustansseihin. Harmillisesti meidän kurssi ei myöskään voittanut.

Tuskallista LTT-jaksoa seurasi meillä kakkosilla Ravinto ja ravinnon hyödyntäminen -jakso, jonka puitteissa pääsimme toteuttamaan mukavia harjoitustöitä. Tässä kuva erään tiistaiaamun aamiaisestani. Kyseisessä ryhmätyössä tutkimme glykeemistä indeksiä. Oli mielenkiintoista!

Olen monesti täällä blogissakin kertonut, miten ei enää nyt kakkosvuonna jaksa juosta kaiken maailman bileissä ja tapahtumissa. Sen sijaan kavereita (sekä lääkiskavereita, että niitä vanhoja) on tietysti edelleen kiva nähdä, eli ihan erakoitunut en sentään ole.

Jo viime vuonna löysimme yhteisen ihastuksen kahvitteluun ja Tampereen loistavan kahvilatarjonnan kavereideni kanssa. Tänä syksynä kahvitteluperinne on saanut uusia vivahteita brunssien merkeissä. Tampereelta löytyy myös ilahduttavasti monipuolista brunssitarjontaa. Itse pidän eniten Pella's cafe:n brunssista, joka toki on hintava (opiskelijalle vähän vajaa 20e), mutta kuitenkin monipuolinen.

Myös sulhaseni kanssa käymme melko usein ulkona syömässä ja erityisesti sushi on lähellä meidän molempien sydäntä.
Tämän blogin voisi oikeastaan täyttää ruokakuvilla...

 Suurin osa syksystä on tietysti vierähtänyt häävalmisteluiden ja -suunnitelmien parissa. Olen käynyt Helsingissä häämessutapahtumassa "Love Me Do" kaasoni kanssa ja ostanut itselleni jo morsiuspuvun. Alkusyksystä ajelimme sulhaseni kanssa ympäri Pirkanmaata katselemassa kaikkia meille sopivia hääpaikkoja, joista viimein löysimme sen omamme.

Ystäväni ovat saaneet osansa häähöpsötyksestäni ja ovat onneksi olleet itsekin aiheesta aika innoissaan. Vietimmekin lääkiskavereideni kanssa Hääiltaa yhtenä syyskuisena lauantaina kakun ja hääsuunnitelmien parissa. Onneksi kaveripiirissäni on jo muutama rouvashenkilö, joiden vinkit hääasioissa ovat olleet kullan kalliita.

Olen kovin kiitollinen ystävilleni ja kaasoilleni kaikesta saamastani avusta ja tuesta. Onneksi pientä polttaripaniikkikohtausta lukuunottamatta tämäkin morsian on välttynyt pahimmilta Bridezilla -hetkiltä... toistaiseksi ainakin.

Ja lääkismatkani jatkuu siis nyt jo toista vuotta mitä huikeimman Cursus Kukon kanssa. Kuva kurssistamme elokuisissa toogabileissä ja kiitos kuvasta kuuluu toiselle toogabileiden virallisista valokuvaajista; Nea Välimäelle.

Pikaisesti vähän kuulumisia

Kamala tauko tullut kirjoittamiseen!
En tiedä, olenko ollut edes niin kiireinen, vai eikö nyt vain ole löytynyt mitään hyvää saumaa kirjoittaa. Tai mielenkiintoista sanottavaa.

Sen voin sanoa, että ainakin olen ollut todella stressaantunut. Stressitasosta kertoo aika hyvin jo kavereillenikin jakamani tarina eräästä aamusta kun pesin hampaat kahdesti, koska en vain muistanut, että olin ne jo pessyt. Enkä kaivelemallakaan saanut tapahtumasta mitään mielikuvaa päähäni. Sinä aamuna olin aika huolissani (mielen)terveydestäni, mutta toisaalta hampaiden pesu on sellainen jokapäiväinen mekaaninen toimenpide, että ei siitä välttämättä mitään erityisiä muistijälkiä aina jääkään. Tosin se ei valitettavasti ole ainoa asia, missä muistini vähän lipsuu. Onneksi on kalenteri, ilman sitä tästä ei tulisi mitään.

Stressi on kuitenkin ehkä vähän helpottanut, vaikka viimeisiä viedäänkin tenttiviikolla (keskiviikkona siis on ravintojakson tentti). Olen nimittäin saanut tehtyä melkein kaikki englannin tehtävät ja jopa saanut todella hyvää palautetta niistä. Lääketieteellinen tieto ja tutkimus - jaksommekin alkaa olla pian pulkassa, ainakaan minun ei tarvitse tutkielmaamme enää hirveästi osallistua. Ja kohta on loma! Tentin jälkeen alkaa siis tavallaan syysloma, jonka keskeyttää vain seuraavalla viikolla keskiviikkona seminaari, jossa esittelemme tutkimuksemme, ja sen jälkeen on vuorossa karttuvan tiedon testi (jossa siis monivalintakysymyksillä mitataan osaamistamme eri alueilta lääketieteessä).

Lähestyvän tentin myötä olen siis osittain omaksunut jo tutuksi tulleen hälläväliä -asenteen, enkä jaksa ihan hirveästi siitä enää stressata. Koko jakso on muutenkin ollut tavallaan jo ennestään tuttua asiaa, vain hieman syvällisemmin ehkä nyt opiskeltuna, ettei se ole tuntunut kamalan vaikealta. Ruuansulatuskanavan normaalin anatomian, histologian ja fysiologian lisäksi olemme saaneet oppia ravintosuosituksista, lihavuudesta ja veren rasvoista. Suurimmaksi osaksi asia on ollut siis aika kansantajuista, loogista, itsestään selvää ja sellaista, mitä nyt muutenkin omaa aikaa seuraamalla tietäisi. Ei tämä kuluva jakso siis itsessään ole sitä stressiä minulle aiheuttanut, vaan lähinnä nuo samaan aikaan menossa olevat jaksot (LTT ja englanti). Olen monta kertaa ajatellutkin, että onneksi olen Tampereella, jossa yhtä asiaa saa opetella kerrallaan (vaikka se sisältääkin monta aspektia samasta elimistön osasta), eikä niin, että käynnissä olisi monta eri kurssia samaan aikaan.

Ravintojaksolla olemme päässeet hieman tutustumaan myös farmakologiaan, josta ehkä kirjoitan sitten vielä enemmänkin. Voin kuitenkin sen sanoa, että myös farmakologia on tuottanut harmaita hiuksia. Vaikka tiedänkin suurimman osan tälläkin jaksoilla mainituista lääkkeistä ennestää, en ollut osannut kuvitella, että lääkiksessä joutuukin sitten laskemaan vielä lääkkeiden farmakokineettisiä suureita. Ei niitä työelämässä kukaan kuitenkaan koskaan laske. Elleivät sitten lääkärit suljettujen ovien takana? Tai jollakin erikoisalalla? Varmasti jollakin tietyllä erikoisalalla, mutta en minä ainakaan sinne tähtää.

Tämä ja huominen menevätkin nyt tosiaan sitten tenttiinluku-loppukiihdytyksen vauhdissa ja loman alettua varmaan palaan ruotuun ja kirjoittelen vähän enemmän kuulumisista ja kaikesta muustakin, ehkä jopa niistä hääjutuista.

PS. Minä olen muuttunut "tylsäksi". En ollut edes Hämeenkadun approssa!

Parahin Fuksi,

Juuri sinä siinä, jonka vatsanpohja on täynnä perhosia huomisen koulunaloituksen vuoksi. Joka odotat ekaa päivää lääkiksessä kuin kuuta nousevaa, mutta samalla kauhusta kankeana mietit, että mitä tuleman pitääkään. Minä olin sinä vuosi sitten. Aika on tietysti kullannut muistoja, vaikkakaan mitään huonoja muistoja ei tuolta ajalta oikeasti olekaan, enkä ehkä muista ihan kaikkea mitä siihen odotukseen kuului tai millaista se koululle ensi kertaa käveleminen oikeasti olikaan. Mutta muistan, että minua jännitti. Enkä tosiaan tiennyt, mitä vastassa olisi. Tai tutustuisinko yhtään keneenkään. Hyvät neuvot ovat uudessa ja jännittävässä tilanteessa kalliit, joten tässä minulta nyt muutamia:


Älä stressaa, älä jännitä. Vaikka koulu alkaakin huomenna, ne "oikeat opinnot" saavat vielä odottaa. Luvassa on nyt aluksi ainakin Tampreella Johdanto-jakso, jota ei todellakaan kannata ottaa liian vakavasti Mitään niiiiin tärkeää ei tuona ajanjaksona koulussa opiskella, eikä tenttiä ole luvassa, joten opiskeluista ei todellakaan kannata stressata. Eikä saa. Se on fuksivuoden alun hukkaamista. Keskity nyt hauskanpitoon ja kurssikavereihisi tutustumiseen.

Kaikki muutkin ovat samassa veneesssä
Koko sinun kurssisi on nyt ekaa kertaa lääkiksessä (lukuunottamatta MAHDOLLISESTI joitain harvinaisuuksia, jotka ehkä ovat vaihtaneet esimerkiksi hammaslääkiksestä yleiselle puolelle, mutta nämä ovat harvassa), kaikkia muitakin varmasti jännittää yhtä paljon kuin sinua. Suurin osa uusista kurssikavereistasi on varmasti myös juuri muuttanut uudelle paikkakunnalle tai uuteen asuntoon. Tämä on uutta heillekin. Aika harvalle varmaan on osunut se oma paras kaveri samalle kurssille, joten kukaan muukaan ei tunne ketään ja varmasti monet haluavat tutustua kurssikavereihinsa, kuten sinäkin. Mene siis rohkeasti juttelemaan. Lääkiksen fuksivuoden alkuun eivät päde mitkään perussuomalaiset kohteliaisuussäännöt, jotka kieltävät kenenkään viereen istumisen tai varsinkaan tervehtimisen tai small talkin. Nyt on aika olla rohkea, avata suu ja sanoa moi.

Saatat eksyä ensimmäisenä päivänä ja ehkä toisenakin tai jopa viikon päästä koulun alkamisesta, mutta niin me kaikki. Kaikki on uutta, neuvoa saa ja pitää kysyä. Me kakkoset olemme ensimmäisinä opiskeluviikkoina olemassa lähinnä sinua varten (yritämme tietysti hoitaa kunnialla myös omat opintomme, mutta sekin on toissijaista), joten hyödynnä apu, jota tarjoamme! Me haluamme auttaa, kysy! Hukassa oleminen on ok, etenkin fukseille.

Ole aktiivinen, mene mukaan, osallistu, juttele ihmisille. Sillä lailla löydät oman paikkasi lääkiksessä ja tutustut ihmisiin. Jos et ole sosiaalinen luonne tai halua olla mukana kaikessa, sekin on aivan todella ok. Ole juuri sitä mitä olet, kaltaisiasi löytyy teidänkin kurssilta aivan varmasti. En usko, että kukaan voi jäädä lääkiksessä yksin, ellei se ole oma valinta. Mutta jos mukaan lähteminen on kiinni enemmän siitä, että jännittää kuin siitä, ettei kiinnosta, niin silloin kannattaa ehdottomasti yrittää voittaa pelkonsa ja mennä mukaan silti. Se on yleensä sen arvoista.

Olet lääketieteen opiskelija!
Tässä on monta puolta, toisaalta ihan superihananmahtavaa kun unelmasi ovat vihdoin toteutuneet, toisaalta taas vastuu varmasti alkaa painaa jo alkumetreillä kun tajuat, että joskus sinustakin tulee ihan oikea lääkäri. Voi myös olla, ettet sitä edes fuksivuonna tai seuraavanakaan vielä osaa sisäistää. Opiskeltavat asiat kun ovat aika kaukana vielä siitä oikeasta työstä ja potilaitakin pääsee näkemään melko vähän. Hetkellisesti voi olla ihan sallittua antaa virtsan nousta päähän kun lääkishaaveet ovat vihdoin toteutuneet, mutta älä anna sen jäädä sinne. Sinä olet ensimmäisen vuodeen lääketieteen opiskelija, etkä oikeasti tiedä potilaiden hoidosta tai lääkärin työstä juuri mitään. Tämä on hyväkin juttu, sinulla ei ole vielä juuri mitään vastuuta kenenkään hyvinvoinnista ja voit rauhassa keskittyä opiskeluun (ja opiskelijaelämään). Tämän voit sanoa myös sukulaisillesi, jotka varmaan ovat innokkaina jonossa vastaanotollesi jo ensimmäisellä joululomalla.

Kaikkia kirjoja ei tarvitse hankkia.
Jotkut perusteokset kuten fysiologian ja anatomian kirjat (huom! Latinankieliset nimitykset) kannattaa hankkia omaksi, koska niitä tarvitsee yleensä pitkään ja anatomia esimerkiksi tuskin juuri muuttuu tulevina vuosina (vuosituhansina). Sen sijaan jotkut spesifiset kirjat, joita ehkä suositellaan kurssi-/jaksomateriaalissa, löytyvät usein a) kirjastosta tai b) internetistä e-kirjana. Jos olet rikas, niin mikään ei estä sinua tuhlaamasta omaisuuttasi lääketieteellisiin oppikirjoihin ja täyttämään niillä kirjahyllysi, mutta jos olet ihan tavallinen opiskelija (eli todennäköisesti myös aika köyhä), suosittelen ostamaan kirjoja käytettynä (vanhat painokset kelpaavat yleensä todella hyvin) tai lainaamaan niitä kirjastosta/lukemaan e-kirjana. Monet asiat löytyvät myös erinäisiltä nettisivuilta (esimerkiksi soluasiat solunetistä) tai youtube-opetusvideoista. Lääketieteellisiä artikkeleita julkaistaan päivässä 100, joten tietoa tulee koko ajan lisää, ja on sanomattakin selvää, että kaikkein ajankohtaisin asia on oikeasti siellä netissä.

Ja ennen kaikkea: pidä hauskaa!
Nyt alkaa elämäsi viimeinen fuksivuosi, ota siitä kaikki (ilo) irti. Kaikki on varmasti uutta ja jännittävää, ja parasta mitä voit tehdä on suhtautua asioihin ennakkoluulottomasti. Hauskaa tulee varmasti olemaan, nauti siitä! Vuoden päästä voit sitten olla vanhempi ja viisaampi, ottaa asiat vakavammin ja kenties kokea olevasi tarpeeksi viisas ja kokenut jakamaan neuvoja tuleville fukseille, kuten minä. Mutta usko pois, fuksivuosi voi olla elämäsi parasta aikaa, jos vain annat sille mahdollisuuden :)

Ainoa kerta varmaan blogin historiassa, kun julkaisen jostakusta kasvokuvan - tähän on lupa kyseiseltä henkilöltä.
Kuvaan sisältyy myös varoituksen sananen: se lääkiksen ulkopuolinen elämä voi mystisesti tulevien viikkojen aikana ikään kuin kadota. Lääkiselämä voi todella viedä mukanaan :D

1/6 lääkäri

Fuksivuosi on nyt kunnialla purkitettu ja muistotilaisuus vietettiin eilisillan tenttisaunassa. Pitäisi varmaan olla jollakin tapaa haikea fiilis, ja sitä yritinkin tentin jälkeen aulassa kavereistanikin kaivaa esille, mutta ei sitä varmaan vielä oikein tajua, että tämä oli nyt tässä. Me ei koskaan enää saada olla fukseja. Me ei koskaan enää opiskella Biolla, meidän koulun B-rakennuksella, joka puretaan nyt kesällä. Nyt fuksivuosi elää enää muistoissamme.

Uskoisin, että suoriuduin vuodesta ihan kunnialla tätä viimeistä tenttiä myöten. Vaikka uusinta kävi usein ajatuksissa kun lukumotivaatiota ei kuluneella viikolla ollut yhtään, sain kuitenkin aika paljon tietoa paperille tentissä raapustettua ja läpipääsy pitäisi olla kyllä ihan taattu. Myös muuten opiskelut sujuivat aika kiitettävästi, tein kaikki tehtävät ajallani, valmistauduin lähes kaikkiin tutoristuntoihin ja pääsin läpi jokaisesta tentistä, usein ihan hyvin pistein. En voi siis itseäni laiskaksi opiskelijaksi haukkua, vaikka välillä elämässä olikin ihan kaikkea muuta kuin se opiskelu.

Fuksivuosi oli kyllä ihan oikeasti elämäni paras. En usko, että koskaan aikaisemmin olen nauttinut elämästäni niin paljon ja täysillä kuin kuluneiden yhdeksän kuukauden aikana. Oli lähes koko ajan ihan hirveän hauskaa, paljon tekemistä ja menemistä ja ihania ihmisiä ympärillä. Toki siihenkin aikaan sisältyi paljon ylä- ja alamäkiä, kuten elämään yleensä, mutta kaiken kaikkiaan voin kyllä rehellisesti sanoa, että vuosi oli aivan mahtava. Toisaalta sen haluaisi kokea uudelleen, mutta toisaalta sitä vain on niin onnellinen kaikesta, että se yksikin vuosi riittää. Enkä toisaalta tiedä, jaksaisinko mennä ja osallistua enää uudelleen niin paljon kuin nyt. Kai sitä energiaa löytyi siitä ajatuksesta, että fukseja ollaan kerran vain.

Onneksi kuitenkin oma fuksivuosi oli niin ihana, se motivoi kyllä yrittämään olla mahdollisimman hyvä hupituutori ensi syksynä ja tekemään loistava fuksivuosi myös nuoremmille tuleville kollegoille. Uskon, että oma viihtymiseni oli paljon nykyisten kakkosten ansiota. Kesällä en tosiaan edes odottanut lääkikseltä mitään sosiaalista elämää tai koulun ulkopuolista ohjelmaa. En tiennyt siitä mitään, enkä uskonut saavani edes kavereita kun olin niin vanha. Onneksi todellisuus oli kuitenkin toinen. Onneksi meidän omat hutumme (ne kakkoskurssin hupitutorit) olivat niin innokkaita ja kannustavia, että sitä väkisinkin lähti mukaan kaikkeen ja totesi tykkäävänsä siitä menemisestä. Lääkis myös osoittautui hyvin kollegiaaliseksi ja rennoksi yhteisöksi.

Fuksivuodesta mieleen jäivätkin parhaiten varmaan kaikki muut tapahtumat kuin se itse opiskelu. Uskon kuitenkin, että syynä on se, että niin monet opiskeltavat asiat olivat jo ennestään tuttuja, etten koe mitään valtavaa uutta tietomäärää missään kohtaa omaksuneeni tai kuulleeni jotain ihan mullistavaa jostain sairaudesta. Voin kuvitella, että ilman aikaisempaa terveydenhuoltoalan koulutusta olisin imenyt noita tärppejä sairauksista ja niiden hoidosta ihan yhtä innoissani kuin kurssikaverini. Kuitenkin ryhmätyöt ja kaikki minulle uusi oli erittäin hauskaa ja mielenkiintoista. Myös sellainen uusivanha, mitä olin ehkä joskus vähän tehnyt sairaanhoitajaopiskeluiden aikana, mutta joka sittemmin oli työelämän myötä jäänyt (esimerkiksi ekg:n tulkinta) oli mielenkiintoista. Parhaiten mieleen ovat varmasti jääneet dissektiot, koska niissä oppi todella paljon, mutta ne olivat myös aika rankkoja päiviä. Lisäksi suturointi on yksi taito, jonka oppimisesta olen erityisen iloinen, koska sen osaamisesta olin jo pitkään haaveillut.

Haaveilin ennen myös lääkärin ammatista, erityisesti viime keväänä pääsykokeisiin lukiessa se haave oli hyvin realistisena mielessä. Tämän vuoden aikana, vaikka olemmekin oikeaa polkua kohti tuota unelma-ammattiamme kulkeneet, me olemme olleet vasta untuvikkoja medisiinarimaailmassa, eikä lääkäriys ole tuntunut kovin konkreettiselta vielä. Syksyllä toki saimme muutaman kerran vetää valkotakit päällemme ja kulkea laumassa pitkin TAYS:n käytäviä, mutta kovin vähän potilaiden kohtaamista loppupeleissä tämän ensimmäisen vuoden aikana saimme harjoitella. Oli siis joskus aika helppo unohtaa opiskelevansa lääkiksessä tai valmistuvansa lääkäriksi. Etenkin kun opiskelumme painottui niin paljon normaaliin kehon anatomiaan ja fysiologiaan, eikä sairauksista meille vielä juurikaan puhuttu.

On siis mukavaa päästä kesällä töihin oikeiden potilaiden pariin. Todellisuus on nimittäin aika erilaista kuin millaisen kuvan luentosalin seinälle heijastettavat power point -diat antavat potilaista ja heidän hoidostaan. Sairaalan arkeen kuuluu myös kaikkea muuta kuin vain potilaan sairauskertomus. Itse se potilas on kaikkea muutakin. Ja hyvä niin. En haluaisi koskaan olla lääkäri, joka hoitaa vain potilaan papereita. Toivottavasti tulevaisuuden maailmassa lääkäreillä ei ole niin kiire, että aikaa potilaan oikeaan kohtaamiseen ja konkreettiseen hoitamiseen ei ole. Toivottavasti tulevaisuudessa myös lääkärinä saan keskustella potilaan kanssa muistakin asioista kuin ihan vain juuri siitä oleellisesta. Toivottavasti saan myötäelää potilaan kanssa niitä ilon ja onnen tunteita, mitä tähänkin asti sairaanhoitajana, kun asiat ovatkin järjestyneet.

En osaa ehkä omien lähtökohtieni vuoksi sanoa, miten paljon tämän ensimmäisen vuoden aikana keskimäärin lääkisopiskelijoilla on tapahtunut kasvua lääkäriksi. Itse koen ainakin tuon lääkäristymisen olleen omalla kohdallani hyvin vähäistä. Kyllä minä olen edelleen paljon enemmän sairaanhoitaja kuin lääkäri tai edes lääkärinalku. Ehkä ensi vuonna asiat ovat toisin kun saavutamme kandin arvonimen. Nyt olen vasta lääketieteen opiskelija ja hyvin lapsenkengissä sillä alalla. Tämä vuosi olikin ehkä kuitenkin enemmän kanssaopiskelijoihin, meidän kurssiin, lääkiksen tapoihin ja ylempikurssilaisiin tutustumista. Tämä fuksivuosi oli ehkä enemmän siitä opiskelijaelämästä nauttimista ja itsensä toteuttamista erinäisissä projekteissa kuin varsinaisesti sitä vakavaa opiskelua. Kyllä me jotain opimmekin, siitä ei tarvitse olla huolissaan, mutta kun fukseja oltiin nyt ihan viimeistä kertaa niin ehkä kaikki fuksijutut kuitenkin otettiin vakavammin kuin itse se koulunkäynti.

Ensi vuosi onkin varmaan jo aivan erilainen. Ainakin opiskelutilamme ovat erilaiset. Vanha Bio on haudattu ja opiskelu jatkuu uudessa Arvo B-rakennuksessa, jonka nousua olemme ensimmäisen opiskeluvuotemme aikana saaneet ihan vierestä seurata. Ensi vuonna fuksivuodesta pääsee kuitenkin nauttimaan tulevien lääkisopiskelijoiden kautta ja ehkä sitä kokee sitten itsensä jo viisaammaksi ja vanhemmaksi (ainakin lääkiksen suhteen, oikeasti vanhemmaksi en halua itseäni kokea, vaikka sitä olenkin!).

Ennen ensi syksyä on edessä kuitenkin toivottavasti lämmin ja ihana kesä, josta aion nauttia täysillä. Viime kesän toivoin kuluvan nopeasti, ensin pääsykoetuloksia ja sitten koulunalkua jännittäen. Nyt minulla ei ole mihinkään kiire. Toisaalta tuntuu haikealta, että joitakuita kavereistani näen vasta elokuussa seuraavan kerran, mutta kyllä se kesä oikeasti menee äkkiä.

Kiitos C. Kukko tästä mahtavasta fuksivuodesta - syksyllä jatketaan!

Haetko Tampereen lääkikseen?

Jos sinä olet yksi niistä erinomaisen valinnan tehneistä ihmisistä, joka ensinnäkin on valinnut alaksi lääketieteen (mikä on ehkä maailman mielenkiintoisin ala minun mielestäni) sekä opiskelukaupungiksi Tampereen (joka niinikään on aivan huippukaupunki), niin onnittelut mahtavista valinnoista! Tässä kohtaa ainakin olet tehnyt hyviä päätöksiä.

Tämä postaus on oikeastaan mainospuhe, joten jos olet kyllästynyt siihen, että blogeissa tai ylipäätään sosiaalisessa mediassa (piilo-) mainostetaan asioita, niin ei tarvitse lukea enempää. :)

Ihan jokaiselle pääsykoetilaisuus on varmasti yksi siihenastisen elämän jännittävimmistä hetkistä, ja joskus se jännitys voi jopa pilata kaiken. Joskus jännitys voi olla niin ylitsepääsemätöntä, että sitä menee ihan lukkoon tärkeässä tilanteessa missä jokainen hetki on oikeasti tärkeä ja jokainen sekunti pitäisi pystyä käyttämään hyödykseen.

Minä matkustin kahtena ensimmäisenä pääsykoeaamunani (silloin vuosina 2008 ja 2009) Turkuun. Toisen kerran junalla ja toisen kerran omalla autollani. Matka kesti molemmilla kerroilla yli tunnin. Jouduin siis heräämään aika aikaisin muutenkin jännittävänä aamuna, jolloin unta ei välttämättä ollut edeltävänä yönä kovin hyvin muutenkaan saanut. Hotellimajoitus olisi siis ehkä säästänyt jonkin verran vaivaa ja aikaa, vaikka kalliimmaksi se kyllä olisi tullut.

Viime keväänä useat nykyiset opiskelukaverini tulivat pääsykokeisiin jostain kauempaa, kenties usean tunnin ajomatkan päästä. Heillä vaihtoehtoja ei ollut ja hotelliin oli mentävä yöksi. Meidän kurssin vastuuhenkilöt ovat kenties omakohtaisista kokemuksista viisastuneina (tai ehkä näin on tehty aina, mutta itse olen näiltä mainospuheilta välttynyt) järjestäneet tämän kevään lääkishakijoille Tampereelle tarjouksen hotellimajoituksesta Cumulus Koskikatu -hotellissa! Ilmaiseksi ei tietenkään pääse noin hienoon hotelliin (tai mihinkään muuallekaan) majoittumaan, mutta alennus on kyllä aika hyvä. Jos haet kaverin kanssa, niin kahden hengen huone on jo hyvinkin kohtuuhintainen. (HOTELLITARJOUS KUVASSA!)

Toki Tampereelta löytyy myös esimerkiksi Omenahotelli, joka tietääkseni on aika edullinen. Mutta tässä meidän järjestämässä hotellimajoituksessa on lisäetuna se, että joku haalaripukuinen meistä odottaa pääsykoeaamuna hotellin aulassa juuri sinua ja opastaa sinut yliopistolle pääsykoeluokkaasi! Ei siis stressiä siitä, löydätkö oikeaan paikkaan oikeaan aikaan!

Jos sen sijaan olet jo Tampereella jostain muusta syystä valmiiksi (esimerkiksi asut täällä), ei varmaan opaspalveluista tai majoituksesta ole sinulle mitään lisäiloa. Meidän kurssi kuitenkin järjestää yökerho Ilonassa Ohi On -bileet pääsykoepäivän iltana, jonne kannattaa majoituspalveluiden käytöstä tai käyttämättömyydestä huolimatta tulla! Ne bileet on tarkoitettu juuri teille, jotka olette koko kevään ahkerasti jaksaneet lukea pääsykokeisiin. Meni pääsykoe sitten loistavasti tai ihan penkin alle, löytyy illalla varmasti kohtalotovereita. Ja mikä parasta - pääset ehkä jo etukäteen tutustumaan tuleviin hupitutoreihisi (eli meihin!) ja/tai tuleviin kurssikavereihisi. Lupaan, että koulun aloitus syksyllä on helpompaa, jos tuntee etukäteen jo jonkun.

No, tämä nyt oli mainospuheeni tästä asiasta. Olen ehkä jollakin tapaa velvoitettu mainostamaan tuota hotellimajoitusta ja bileitä, koska ne kuitenkin ovat meidän kurssin järjestämiä. En kuitenkaan valehdellut tai edes liioitellut missään kohtaa. Jos itse tulisin kauempaa pääsykokeisiin, varmasti tarvitsisin hotellimajoitusta ja joku ehkä tuleva kollega viemässä minut pääsykoepaikalle tuntuisi varmasti aika luksukselta ja turvalliselta.

Viime keväänä järjestettiin myös Ohi on -bileet, joihin en itse osallistunut. Mutta toisaalta minä olin aika varma, etten saanut tarpeeksi pisteitä ja kanssakilpailijoiden (ja niiden, jotka muka minun sijaani pääsisivät sisään) näkeminen olisi ollut silloin liian rankkaa. Toisaalta olin jo silloin aika paljon vanhempi kuin suurin osa muista hakijoista, enkä siksikään ehkä kokenut bileitä omaksi jutukseni. Sen sijaan menimme poikaystäväni kanssa syömään ravintolaan, jossa oli jo pitkään pitänyt käydä.

Tietysti suosittelen meidän bileisiimme osallistumista, on ihanaa nähdä teitä tulevia fukseja ja päästä juttelemaan pääsykoekokemuksista kanssanne. Joka tapauksessa tärkeintä on, että palkitset itsesi jollakin tavalla. Kokeen jälkeen on aika rentoutua ja jättää kaikki se stressi taakse. Kaikesta huolimatta teit parhaasi ja näit vaivaa asian eteen, joten ansaitset jonkinlaisen palkinnon suorituksestasi. Tulit bileisiimme tai et, onnea kokeeseen! :)

Jos kuitenkin bileet ja hotellitarjous kiinnostaa, kannattaa katsastaa facebook-tapatumamme!

Lääkäripäivät ovat täällä!

Helmikuun alussa jo kuumeisesti jonotimme ilmoittautumaan Tampereen lääkäripäiville. Tänä vuonna ei aikaisempien vuosien tapaan tarvinnut konkreettisesti viettää puolta yötä pakkasessa jonottamassa aamulla jaettaviksi tulevia nakkipaikkoja lääkäripäiville, vaan jonottaminen tapahtui oman koneen ääressä Lyyti-ilmoittautumispalvelun sivua päivittäessä ja salamannopeasti "osallistun" -nappia klikkaamalla. Itse olin liian hidas.

Onni onnettomuudessa - pääsin kuitenkin myöhemmin varasijalta mukaan. Toki viikkoa ennen lääkäripäiviä työvuorojen kanssa kikkailu oli hieman haasteellista, kun oli jo suunnitelmat valmiina ja vuorojakin piti jonkun kanssa vaihtaa kun työvuoro olisi sattunut samalle päivällä harjoitustyön kanssa. Kaikki kuitenkin järjestyi ja pääsin tänään tutustumaan lääkäripäivien näyttelyyn ja perjantaina sitten varsinaisesti töihin narikkaan.

Meillä kandit toimivat lääkäripäivillä "raitapaitoina", työntekijöinä, jotka avustavat osallistujia narikassa, rekisteröintitiskillä, luentosaleissa tai esimerkiksi kuljettavat osallistujia pienryhmätöihin sairaalalle ja takaisin. Palkaksi tästä työstä saa osallistua lääkäripäiville, jotka muuten ovat tarkoitettu vain oikeille lääkäreille, ei opiskelijoille. Pääsemme mukaan myös jompana kumpana päivänä (keskiviikkona tai torstaina) iltajuhlaan. Minä menen tänään kuuntelemaan Popedaa.

Lääkäripäiville osallistumisinnokkuus oli suurta. Ja miksei olisi ollut? Ständien ja posterinäyttelykiertelyn lisäksi kandit saavat siis vapaapäivinään (joita on kaksi, koska vain yhtenä kolmesta lääkäripäivien päivästä ollaan paikalla työtehtävissä) osallistua myös luennoille, jotka ilmeisesti ovat osana monien lääkärien erikoistumiskoulutusta. Tarjolla on valtavasti mielenkiintoisia luentoja, joista tietysti haluaisi tässä vaiheessa osallistua kaikille. Jos olisi jo erikoistumassa jollekin tietylle alalle, niin omaa osallistumista olisi paljon helpompi rajata vain niihin luentoihin, jotka liittyvät omaan erikoisalaan. Kaikkiin kun ei kuitenkaan ehdi. Minua kiinnostaa tässä vaiheessa kuitenkin vielä lähes kaikki.

Tänään aamulla meillä oli tutor-istunto ja viimeiset dissektiot, joten pääsin kiertelemään näytteilleasettajien kojuja vasta iltapäivästä vain pariksi tunniksi, jotka kuluivat todella nopeasti. En ehdinyt vielä millekään luennoille, mutta huomenna aion kyllä osallistua niillekin! Osallistuin ties kuinka moneen arvontaan ja täytin kassini karkeilla. Lisäksi sain harjoitella kierukan asennusta sekä polvipunktiota. Käytännön harjoittelu on aina kaikkein mielenkiintoisinta. Näytteilleasettajien kojut ovat kyllä selvästi suunnattu valmistuneille lääkäreille, koska monessa tuli tietoa työpaikoista tai lääkkeistä, joista perusfuksilla ei ainakaan ole vielä mitään tietoa. Lisäksi hoitokäytännöt varmaan ehtivät muuttua siihen mennessä kun me niillä tiedoilla jotain tekisimme.

Taas oli kuitenkin omasta aikaisemmasta koulutuksesta ja työkokemuksesta hyötyä, kun tiesin sentään mistä puhuttiin esimerkiksi sydämen vajaatoiminnan kohdalla. Kaverini ei varmasti ollut koskaan kuullutkaan mistään LBBB:stä tai useimmista lääkkeistä, joita lääkäripäivillä esiteltiin. Minä sentään tiesin niistä jotain ja jotkin neuvot ja vinkit olivat ihan hyödyllisiä sairaanhoitajankin näkökulmasta.

Noh, huomenna sitten luentoja kuuntelemaan! Uskon, että luvassa on paljon kaikkea uutta ja mielenkiintoista. Meillä saa lääkäripäiville osallistumisen vuoksi olla pois opetuksesta tiedekunnan luvalla, mikä on hyvä asia, koska kyllä lääkäripäivillä varmasti oppii paljon enemmän kuin huomisessa seminaarissamme. On hyvä, että meitä kannustetaan myös tällaiseen opiskeluun, mikä on tavallaan lähtöisin ihan omasta itsestä, kun saa osallistua niille luennoille, mitkä kiinnostavat.

Anatomiaa suullisesti

Kalenteriin on merkitty huomiselle anatomian käytännön tentti. Eli suullinen anatomian tentti. Sellainen, missä painostavassa tilanteessa (ainakin omien pelonsekaisin mielikuvieni mukaisesti) pitää osata vastata minulle esitettäviin kysymyksiin luu-, lihas- ja nivelrakenteista. Kysymyksiä ei ole monta, mutta niihin on vastattava oikein. Läpipääsyyn ei vaadita meillä yleisesti käytössä olevaa 50% oikein, vaan nyt pitää saada 100% oikein. Ahdistavaa. 

Nyt kun pää on niin tukossa eri ruumiinosien anatomiaa, niin ihan tututkin asiat vain joskus blokkautuvat ihan täysin. Tein harjoitustehtäviä, joissa piti mm. kääntää sana "kiertäjäkalvosin" (=rotator cuff) ja pääni oli vain aivan tyhjä, vaikka toki tiesin vastauksen ja vieläpä tiesin sen tietäväni. Pahin pelkoni on, että juuri näin käy tenttitilanteessa huomenna. Kyseessä on joku tietovisa-syndrooma... tiedän yleensä vastauksen, mutta en vain saa sitä oikeaa sanaa mieleeni juuri sillä hetkellä. Hirveän ärsyttävää. Kirjallisessa tentissä kysymyksiin voi kuitenkin aina palata sen 3-4 tunnin aikana, jotka tentin tekoon on varattu. Toisaalta, on varmaan hyvä lääkärinä osata reagoida nopeasti muuttuviin tilanteisiin ja osata nämä anatomiset rakenteet vaikka unissaan. 

Nyt kuitenkin tuntuu, ettei tällä pänttäämisellä enää saa päähän enempää tietoa, päinvastoin. Alkaa vain ahdistaa enemmän ja jännittää tulevaa. Pieni jännitys lisää suorituskykyä, mutta liika stressi valvottaa koko yön ennen tärkeää koetta, eikä siitä todennäköisesti sitten suoriudu yhtä hyvin kuin voisi. Siksipä aion hyvällä omalla tunnolla jättää lukemisen tähän ja ottaa vastaan sen hylätyn huomenna, jos se on tullakseen. Osaan kuitenkin suurimman osan asioista ihan hyvin jo, mutta tietysti jos käy huono tuuri ja kysytään juuri niitä rakenteita, jotka ovat jääneet opiskeluissani vähemmälle huomiolle, voi lopputulos olla pettymys. Mutta aina voi uusia! 

Puolella meidän kurssista on ollut tällä viikolla jo dissektiot. Minä kuulun siihen toiseen puolikkaaseen, joka pääsee vasta ensi viikolla. Hieman ehkä harmillinen tilanne, koska uskon, että siellä rakenteet konkreettisesti nähtyinä olisivat jääneet paremmin ehkä mieleen. Nyt esimerkiksi lihakset ovat minulle vain piirustuksia paperilla ja osittain oman ihon alla tunnettavissa olevia möykkyjä. Toki olen katsellut youtubesta dissektiovideioita (sieltä muuten löytyy todella hyviä ja mielenkiintoisia opetusvideoita!), mutta on se varmaan silti eri asia kun saa itse tehdä ja koskea.

Noh, ehkäpä tästä suullisesta tentistä selvitään. Ensi viikolla ei kyllä olisi kamalasti aikaa lukea uusiintaan, koska Tampereella järjestetään lääkäripäivät keskiviikosta perjantaihin, ja pääsin viime metreillä peruutuspaikalta mukaan! Me "kandit" (oikeasti minä en ole vielä kandi, koska kandin tittelin saa vasta 2. vuoden loputtua) olemme erinäisissä tehtävissä lääkäripäivillä töissä ja palkaksi tästä lystistä saamme mm. osallistua lääkäripäiville (sinnehän ei epävalmiina lääkärinä pääse muuten) ja iltajuhlaan. Itse pääsin narikkaan töihin. Viime metereillä mukaanpääsy vaati kuitenkin aika lailla 

järjestelyitä kun olin tietysti jo ehtinyt sopia kaikkea muuta menoa ensi viikolle.

Mutta, lääkäripäivät ovat vain kerran vuodessa. Tenttiä saa kuitenkin uusia kolmesti ;)

Meillä on siis se itse jakson lopputentti kahden viikon kuluttua.

Sen jälkeen alkaakin vuoden viimeinen jakso: Hapensaanti. Ja sen jälkeen kesäloma. Ja fuksivuosi loppuu :(

Nautitaan siis siitä vielä kun voidaan!

Miksi valita Tampereen lääkis?

Yhteishaun alkaminen alkaa olla käsillä, joten nyt viimeistään pitäisi tehdä päätöksiä tulevaisuuden suhteen: mihin kaupunkiin hakea opiskelemaan? Lääkikseen hakemisessa kun on se harmittava tosiasia, että vain yhteen kaupunkiin voi hakea yhdellä hakukerralla. Vaikka pisteet olisivat riittäneet toisaalle, et pääse lääkikseen ollenkaan, jos valintakokeesta ei tullut tarpeeksi pisteitä juuri sen kaupungin pisterajan saavuttamiseen mihin olit hakenut.

Vaikka lääkikseen pääseminen on periaatteessa yhtä vaikeaa, hait mihin kaupunkiin tahansa, on tilastojen mukaan silti ehkä hieman helpompi ollut päästä opiskelemaan esimerkiksi Ouluun tai Kuopioon kuin Helsinkiin, Turkuun tai Tampereelle. Kärkikolmikon asetelma pisterajoissa on hieman joka vuosi vaihdellut, ja esimerkiksi meidän fuksivuoden syksyllä juhlittiin sitä, että oltiin voitettu Turku! Eli meille siis oli ollut "vaikeampi" päästä kuin Turkuun. Eiväthän tulokset kuitenkaan täysin vertailukelpoisia ole, kun jokainen kaupunki saa itse päättää millä lailla antaa kokeen tehtävistä pisteitä.

En ole mikään ekspertti näissä valintakoe-, pisteraja- tai muissakaan asioissa, etenkään nyt kun ensikertalaiskiintiöt näemmä otetaan käyttöön. Minulla on tarjota vain omakohtaista kokemusta ja sitä tietoa, mitä olen itse viime keväänä pääsykoeasioista kerännyt ja tämän kuluneen fuksivuoteni aikana lääkisopiskelusta oppinut. En voi sanoa olevani mitenkään kovin kokenut pääsykokeisiin osallistujakaan, vaikka olenkin ollut kokeessa kolme kertaa. Ne kaksi aikaisempaa hakukertaa tapahtuivat niin paljon ennen tätä viimeistä ja ratkaisevaa, että en muista niistä paljoakaan. En myöskään samalla tavalla ottanut selvää asioista ennen noita pääsykokeita, koska kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä, enkä varmaan tosissani osannut silloin konkreettisesti haaveilla tulevista lääkisopiskeluvuosista. Toisin kuin nyt, kun selasin opintosuunnitelmaa yliopiston sivuilta. Tosin nyt en muistakaan teinkö tätä ennen kuin olin saanut tietää lääkikseen pääsystäni...

Itse hain ensimmäisellä ja toisella kerralla lääkikseen Turkuun. Se oli toinen niistä mahdollisista kaupungeista, joissa pystyin sillä hetkellä näkemään itseni opiskelemassa. Tamperetta en tuntenut ollenkaan, enkä halunnut mihinkään kauemmas lähteä. Tällä kolmannella kerralla valinta oli oikeastaan aika helppo, koska asuin jo Tampereella. Tosin tuskaisina hetkinä kun luottoa itseen ei juuri ollut, harkitsin hakevani Kuopioon ihan vain siksi, että sinne ehkä olisi helpompi päästä. Ja kun itse arvioin pääsykokeesta saamani pisteet juuri (arvioidulle) pisterajalle osuviksi, kirosin itseäni siitä, etten ollut hakenut Kuopioon. Onneksi en kuitenkaan hakenut.

En voi oikeastaan kertoa mitään muissa lääkiskaupungeissa opiskelusta tai sanoa mikä niissä on hyvää tai huonoa. Vertailua on aika vaikeaa tehdä kun on opiskellut vain yhdessä kaupungissa. Tiedän kyllä suurin piirtein mitkä asiat meillä tehdään eri tavalla kuin muaalla, mutta se ei tarkoita, että meillä tehtäisiin asiat paremmin tai huonommin. Erilaisuus ei tarkoita huonompaa tai parempaa, se tarkoittaa vain erilaista. Ihmiset ja opiskelijat ovat kuitenkin myös erilaisia ja joskus se, että Tampereella opiskellaan pienryhmissä tutor-istuntojen merkeissä on juuri sellaista erilaisuutta, mikä omalla kohdalla ratkaisee kun opiskelupaikkakuntaa miettii.

Miksi sitten valita Tampere?

PBL

Problem Based Learning on yksi tärkeimmistä asioista mikä erottaa Tampereen muista lääkiskaupungeista. Helsingissäkin on pbl, muttei se ymmärtääkseni ole kuitenkaan samanlainen kuin meillä. Meillä pbl tapahtuu opettajatutorin johdolla pienryhmissä, jotka eivät oikeastaan ole kovin pieniä. Meitä on 10 henkeä tällä hetkellä yhdessä ryhmässä, joita kutsumme tutorryhmiksi. Istuntoja kutsumme tutoristunnoiksi ja kun opiskelemme kotona, teemme "tutoreita". Meillä tutor tarkoittaa montaa eri asiaa. (Tutor ei kuitenkaan tarkoita ylempikurssilaista, jotka fuksisyksynä järjestivät meille tapahtumia; he ovat hupitutoreita.)

Tutoristuntoja on kahdesti viikossa joka viikko. Aina puolet ajasta käsittelemme edelliskerran keissiä ja sen oppimistavoitteita. Toisen puoliskon (10-45min) taas käytämme uuden keissin (yleensä jokin potilaaseen liittyvä kertomus) lukemiseen ja siitä brainstormaamiseen. Heittelemme siis ryhmässä ajatuksia, joita teksti meissä herättää, pohdimme jo aikaisemmin hankkimamme tiedon varassa, miten jotkin asiat toimivat tai selittyvät. Kirjoitamme nämä asiat ylös (tai ryhmän sihteeri kirjoittaa), ja jäsentelemme ajatuksemme joiksikin selkeiksi oppimistavoitteiksi. Niitä olivat viime jaksossa esimerkiksi aminohappojen aineenvaihdunta, glykolyysi ja sitruunahappokierto.

Yhdessä määriteltyjen oppimistavoitteiden puitteissa teemme töitä seuraavaa tutoristuntoa varten omalla ajallamme. Etsimme tietoa aiheista ja opiskelemme niitä ja seuraavalla kerralla on aiheen "purku", jolloin jokainen kertoo mitä tietoa löysi ja yleensä myös mistä sitä löysi. Lähteiden käyttö on aika vapaata, opiskella saa mistä itse haluaa. Myös opiskelutyyli on vapaa, jotkut lukevat yksin, jotkut kaverin tai ryhmän kanssa. Meillä siis toteutetaan siinä määrin kyllä akateemista vapautta, vaikka kaikki muu onkin aika tarkkaan raamitettua. 

Itse koen PBL:n erittäin hyödyllisenä. En varsinaisesti nauti keissin puruista kamalasti, koska kaikki ovat yleensä löytäneet samat asiat ja se on vain kertausta siitä, mitä on itse juuri lukenut. Toisaalta kertaus on kuitenkin opintojen äiti, ja purkutilanteissa saa mahdollisuuden keskustella itselle epäselvistä asioista muiden kanssa. Sen sijaan tärkeimmäksi koen sen, että pbl pakottaa opiskelemaan asioita jo kuluvan jakson aikana, eikä kaikki opiskelu jää tenttiviikolle. Lisäksi asiat yleensä kertautuvat luennoilla, tutorkeisseissä ja harjoitustöissä, eli parhaassa tilanteessa samaa asiaa käsitellään jakson aikana neljäkin kertaa.

Jaksot

Tampereella opiskellaan jaksomuotoisesti, ei kurssimuotoisesti. Meillä on lääketieteen yksikkö, ei lääketieteellinen tiedekunta. Tykkäämme tehdä asioita vähän eri tavalla. Mielestäni tämä erilaisuus on myös toiminut aika hyvin.

Yleensäkin ottaen lääkisopiskelu on aika koulumaista. Yliopisto-opiskelu on todella vapaata noin muuten, kursseja voi käydä (lähestulkoon) miten haluaa, eikä tarvitse noudattaa välttämättä samaa järjestystä kuin muut oman vuosikurssin edustajat. Näin siis muissa tiedekunnissa. Lääketiede on kuitenkin jotain muuta, ja niin se on meidän lisäksemme myös muualla. Me kuljemme ennalta määrättyä polkua pitkin kohti lääketieteen lisensiaatin tutkintoamme, emmekä juuri saa poiketa siltä polulta. 

Tietyt kurssit on siis suoritettava tiettynä vuonna, ennen joitakin muita kursseja. Meidän kohdallamme Tampereella kurssien sijaan opiskelemme asioita jaksoissa, mutta periaate on sama. Ensimmäisenä vuonna on luvassa Solujakso, Lisääntymisjakso, Aineenvaihduntajakso, Liikkumisjakso ja Hapensaanti (lyhennettyinä niminä), eikä niitä ole aikaa käydä enää toisena vuonna. Tenttejä saa käydä uusimassa vielä seuraavanakin vuonna, mutta esimerkiksi kolmoselle ei pääse, jos on ykkösvuoden jaksotenttejä rästissä. 

Jaksomuotoinen opiskelu eroaa kurssimuotoisesta siinä, että esimerkiksi Lisääntymisjaksolla (Lisääntyminen, kasvu ja kehitys) opiskelimme kaikki normaaliin lapsen kasvuun liittyvät asiat, raskauteen liittyvät asiat, hedelmöityksen, synnytyksen, kuukautiskierron jne.. Emme siis keskittyneet esimerkiksi pelkkään naisen hormonitoimintaan tai pelkästään lantion anatomiaan. Opiskelimme samassa jaksossa sekä endokrinologiaa, anatomiaa, fysiologiaa että histologiaa. Kokonaisuuden hahmottaminen on jaksomuotoisessa opiskelussa mielestäni parempaa kuin jos olisimme opiskelleet esimerkiksi kohtuun liittyviä asioita hajanaisesti eri kursseissa.

Preklinikka/klinikka

Tämä voi olla yksi syy olla valitsematta Tampereen lääkistä, mutta kerron siitä tässä silti, koska se todella voi vaikuttaa kaupungin valintaan. Meillä klinikkavaiheen opinnot alkavat myöhemmin kuin muilla. Olen ymmärtänyt, että muissa kaupungeissa klinikka (eli se "oikea" sairaalaharjoittelu, tai ainakin potilaiden tapaaminen (älä sekoita amanuenssuuriin)) alkaa kolmantena vuonna. Meillä preklinikkaa on vuosi pidempään, eli pääsemme kosketuksiin potilaiden kanssa periaatteessa vasta neljännen vuoden puolivälissä. 

On kuitenkin ehkä väärin sanoa, ettei potilaiden kanssa pääsisi kosketuksiin, koska ainakin meillä on jo ollut muutamia käyntejä sairaalassa ja olemme jopa haastatelleet potilaita. Eli vaikka meillä klinikka alkaakin myöhemmin, on potilastapaamisia integroitu jo preklinikkavaiheeseen. Ehkä siirtyminen "rajan yli" preklinikasta klinikkaan on helpompi kun on saanut jo kosketusta siihen prekliinisessä vaiheessa. Ehkä siksi Tampere kannattaakin valita opiskelukaupungiksi.

(Huom. Olen todellakin vasta hyvin varhaisen prekliinisen vaiheen opiskelija, joten en voi ihan kauheasti tästä mitään omia mielipiteitäni tai edes faktoja esittää.)

Tilat

Rakennus, jossa me alempikurssilaiset nykyisin pääosin opiskelemme, on hyvin pieni ja peräisin sisustuksen perusteella 70 -luvulta. Koulumatkaa viihdyttävät alati muuttuvat liikennejärjestelyt ja viereinen rakennustyömaa. On kuitenkin ollut mielenkiintoista seurata uuden Arvo 2-rakennuksen nousemista kampuksellemme. Ja se on yksi syy, miksi kannattaa valita Tampereen lääkis. Ensi syksyn fuksit eivät enää opiskele 70-luvun rakennuksessa tai joudu väistelemään (ainakaan toivottavasti) rekkoja koulumatkallaan. Ensi syksyn fuksit pääsevät aloittamaan upouusissa ja hienoissa tiloissa, joita on meille hehkutettu jo viime kesästä lähtien.

Tampereelle pitäisi avautua uudisrakennuksen myötä myös yksi hienoimmista koulutuskeskuksista, joissa tulevat lääkärit yhdessä tulevien ensi- ja sairaanhoitajien kanssa saavat opiskella käden- ja yhteistyötaitoja autenttisen oloisissa ympäristöissä hyvin toimivin, modernein välinein. Tällaista ainakin on lupailtu.

Tilat -otsikon alle voinee laskea myös koko kampuksen. Lääketieteen yksikkö sijaitsee Tampereen yliopistollisen sairaalan (TAYSin) vieressä Kaupin metsien siimeksessä (lähestulkoon). Luonto on siis lähellä, samoin potilaat ja kaikki se "oikea" lääkärintyö, jota innolla odotamme pääsevämme harjoittamaan. Toisaalta taas olemme erillämme muista opiskelijoista. Kaupin kampuksella opiskelevat myös terveystieteilijät, ja sairaala-alueen toisella puolella on TAMK. Emme kuitenkaan juurikaan ole tekemisissä muiden yliopisto-opiskelijoiden kanssa. Toisaalta se luo ihanaa yhteishenkeä ja tuttuuden tunnetta, kun saamme oleilla vain omassa pienessä kuplassamme... toisaalta taas voisi olla virkistävää keskustella ruokalassa esimerkiksi humanististen alojen opiskelijoiden kanssa. (Jos sellaista koskaan tapahtuu, että ventovieraat keskustelevat ruokalassa keskenään tai edes istuvat samaan pöytään!)

Opiskelijaelämä

En voi tietenkään tässäkään kohtaa vertailla meitä muihin lääkiksiin, koska en ole opiskellut niissä. Voin kuitenkin mainostaa Tampereen lääkiksen tarjontaa myös opiskeluajan ulkopuolisessa elämässä. Elämästä ei nimittäin varmasti tule tylsää, vaikket tuntisi kaupungista ennestään ketään tai harrastaisi mitään ennen lääkistä. 

Kandiseuramme (Tampereen lääketieteen kandidaattiseura ry) järjestää jos jonkinmoista tekemistä. On bileitä, sitsejä, kerhoja (muun muassa lautapelikerho, drinkkkikerho, laskettelukerho...), erilaisia lajikokeiluja, teema-iltoja (kuten Disney-leffat) ja myös vaikuttamaan pääsee, jos haluaa. Tapahtumia pääsee järjestämään tai jopa vaikuttamaan esimerkiksi koulutuspoliittisiin asioihin. Kavereita saa varmasti, jos vain haluaa. Lisäksi yliopistoliikunnalla on aika hyvä liikuntatarjonta (kuntosali on mielestäni aivan liian pieni kävijämäärään nähden, joten sitä en lähde kehumaan), mutta ryhmäliikuntatunnit ovat ihan hyvin järjestettyjä ja erilaisia lajikerhoja on myös. Itse olen käynyt pelaamassa sählyä. Myös lääkiksellä on sählyvuoro.

Tampere on myös opiskelijakaupunki, joten useammankin kerran kuussa järjestetään poikkitieteellisiä opiskelijabileitä; haalaribileet ja kolmiot sekä pistot. Itse en ole näissä kauheasti jaksanut käydä, mutta jos yökerhoissa viihtyy, niin kyseiset tapahtumat ovat ainakin olleet hyvin suosittuja. 

Tampere

Olen vain aivan totaalisen rakastunut Tampereeseen kaupunkina edelleenkin. Tampere on valehtelematta Suomen sydän, paras kaupunki ikinä. Tykkäsin asua täällä jo vuosi sitten, vaikkei minulla ollut juurikaan tuttuja täällä, eikä opiskelupaikkaa tai töitä. 

Harrastusmahdollisuuksia ja ylipäätään elämää on aivan valtavasti. Paljon kivoja ravintoloita ja kahviloita ja ylipäätään tekemistä löytyy. Lisäksi kaupunki on todella kaunis. Jokainen kaupunki on kaunis ja viihtyisä kesällä, mutta Tampere on sitä myös talvella. Kaupunkin poikki virtaava koski tuo ihanaa tunnelmaa ja etenkin Finlaysonin/Tampellan alue on vanhanaikaisuudellaan jotenkin romanttinen ja tunnelmallinen. Ei tarvitse mennä keskustaa kauemmas kun löytää paljon mielenkiintoisia ja kuvauksellisia alueita. 

En voi sanoa, että Tampereella ihmiset välttämättä olisivat sen ystävällisempiä kuin muuallakaan Suomessa, mutta ainakin verrattuna Helsinkiin, täältä puuttuu suurkaupungin koleus ja ihmisten epäystävällisyys sekä kiire. Tampereella on myös monikulttuurisuutta, mutta ei samalla tavalla kuin pääkaupungissamme. Sen sijaan täällä on paljon ihmisiä eri puolilta Suomea. Oli kivaa koulun alkaessa huomata, ettei ollut ainut, joka ei tuntenut ennestään ketään. Kohtalotovereita sen suhteen löytyi paljon.

Tampereelta on myös sopiva matka kaikkialle. No, ei ehkä ihan kaikkialle, mutta mielestäni Tampereen sijainti Suomen kartalla on kuitenkin mainio. Joka paikkaan pääsee, ja kulkuyhteydet ovat hyvät.

Kaiken tämän lisäksi Tampereen lääkiksessä on ensi syksynä mitä mahtavimmat hupitutorit, jotka ottavat kaikki ihanat fuksit ilolla ja innolla vastaan ja toivottavat heidät lämpimästi tervetulleiksi!

(Nämä hupitutorit siis ovat meidän kurssilaiset, jos ei käynyt ilmi ;))


Lisäyksenä:
Meillä ei saada arvosanoja. Mielestäni se on ihan kiva asia, niin ei tarvitse kilpailla toisten kanssa koulumenestyksestä. On sitä stressiä ihan tarpeeksi muutenkin.

Tieni lääkikseen oli pitkä ja polku mutkainen, osa 2: Elämäni sairaanhoitajana

Olin todella allapäin kun sain tietää, etten päässyt taaskaan lääketieteelliseen toisella yrittämälläni vuonna 2009. Olin vielä enemmän masentunut kun osoitteen muutokseni takia en ollut sairaanhoitajaopintojen valinnastakaan saanut mitään tuloksia sinä päivänä kuin olisi pitänyt. Soitin hädissäni hakupalveluun ja sieltä onneksi kerrottiin, että olin sentään päässyt ammattikorkeakouluun opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Päätin, että lääkiksen osalta tämä oli tässä. Sairaanhoitajan ammatti on ihan hyvä vaihtoehto.

Niin se olikin. Opintojen edetessä ja etenkin työharjoittelujen myötä huomasin, että hoitoala oli minua varten. Töihin pääsi, myös opiskeluaikana. Ei tarvinnut enää viettää rahattomia kesiä kun kesätöihin oikein pyydettiin. Lisäksi hoitoalalla on todella monenlaisia eri töitä; erikoisaloja riittää, samoin on poliklinikkaa, kotihoitoa, palvelutaloja, leikkaussaleja, vuodeosastoja sairaalassa, hoitajavastaanottoa, päivystystä... alaa ei tarvitse kokonaan vaihtaa, jos alkaa työpaikka kyllästyttää, voi vaihtaa esimerkiksi erikoisalaa tai toimipistettä. Jokainen työpäivä on erilainen ja vastuuta riittää myös sairaanhoitajilla (yleensä enemmän kuin mistä maksetaan). Työ on mielenkiintoista, ja vaikka palkkaus oikeasti ei varsinkaan erikoissairaanhoidossa ole työn vaativuutta vastaava, tuntui se opiskelijabudjetin jälkeen suurelta. Vähintäänkin minulle riittävältä.

En oikeastaan sairaanhoitajaopintojen aikana juurikaan enää haikaillut lääkikseen. En varsinkaan ajatellut sinne enää hakevani. En, vaikka välillä lääkäriopiskelijoita työelämässä nähdessäni sisälläni tuntui pieni kirpaisu: "tuo olisin voinut olla minä". Tai kun kuulin jonkun hakevan lääkikseen tai päässeen sinne, ei kai se tuntemani pistos vain kateutta voinut olla?

Valmistuin sairaanhoitajaksi ja pääsin heti töihin mieluisaan paikkaan, kirurgian vuodeosastolle. Vaikka työ vatsaelinkirurgian parissa oli ajoittain kirjaimellisesti paskaa, pääasiassa viihdyin työssäni hyvin. Osastomme hoitajat olivat hyvin osaavia ja aktiivisia, ja minua välillä mietitytti, että mihin niitä lääkäreitä oikeastaan tarvitaan (leikkaussalin ulkopuolella). Näin työurallani monenlaisia lääkäripersoonia, toiset todella mukavia, toiset taas eivät niinkään. Myös osaamista oli eri tasoista, osa lääkäreistä vaikutti hyvin ammattitaitoisilta, toisten kohdalla taas tuntui, että heitä piti vahtia...

kuvan lähde

Varmaankin tällaiset ajatukset hieman siivittivät uusia haaveita lääkiksestä. Ne heräsivät vähitellen, kateuden pistokset muuttuivat terävämmiksi ja kaipuu lääketiedettä opiskelemaan tuntui pakottavammalta. Ajatusten muuttuminen teoiksi vaati kuitenkin useamman suuren elämänmuutoksen, muun muassa uudelle paikkakunnalle (Tampereelle) muuton. Hyppy tuntemattomaan ja omalta mukavuusalueeltani poistuminen oli todennäköisesti tähänastisen elämäni paras päätös. Ja se kannatti.

Tampereelta en tuntenut juuri ketään, ja olin täällä vain kerran Särkänniemi -reissuja luukunottamatta käynyt. Tampere oli aina ollut vain välietappi Keski-Suomeen Etelä-Suomesta mentäessä. Iso kaupunki, mutta ei siellä koskaan mitään minulle ollut. Nytkään Tampere ei kaikkea tarvitsemaani minulle tarjonnut, kuten esimerkiksi töitä.

Sen sijaan harrastusmahdollisuuksia, tekemistä, tapahtumia ja paljon kaikkea mielenkiintoista nähtävää sekä elämää - sitä oli Tampere tulvillaan, ja rakastuinkin kaupunkiin heti. Asiaan varmaan vaikutti myös ihana asuntomme ja löytämäni tankotanssistudio Pole Academy.

Edessä häämöttävä työttömyys (edes keikkatöitä ei ollut tarjolla, koska säästötoimenpiteistä johtuen lyhytaikaisia sijaisia ei juuri mihinkään saanut palkata) antoi viimeisen sysäyksen hitaasti hautumassa olleille ajatuksilleni siitä, että hakisin vielä uudelleen lääkikseen. Tällä kertaa Tampereelle. (Tosin epätoivoisina aikoina harkitsin myös Kuopiota, koska olisin saanut (vanhojen tietojen mukaan) enemmän lähtöpisteitä sieltä ja pisterajat ovat yleensä olleet alhaisemmat.) Tällä kertaa en vain kertonut hakuaikeistani juuri kenellekään. Aikaisemmilla kerroilla olin puhunut asiasta paljon, ja pettymys hylättyjen tulosten jälkeen oli paljon pahempi kun sitä vielä joutui selittelemään kaikille. En halunnut joutua samaan uudelleen. Kerroin siis vain muutamille läheisilleni (ainakin aluksi, loppua kohti asiasta tietävien määrä kuitenkin kasvoi, koska olen hirveän huono salailemaan asioita).

Ne, jotka eivät tienneet hakemisestani mitään varmaan ajattelivat, että olen todella laiska kun en tee muuta kuin urheilen ja makaan kotona työttömänä. Oikeasti olin kyllä kotona, mutta aika lailla opiskelin arkipäivät poikaystäväni ollessa töissä, ja usein viikonloppuisin myös muutaman tunnin ainakin toisena päivänä. Luku-urakka oli valtava.

Pääsykoekirjallisuus oli vuosien aikana muuttunut. Galenos oli haudattu ja tilalle olivat tulleet lukion fysiikan, kemian ja biologian kurssit. Ne kaikki. Yhteensä 18 kurssia (8 fysiikkaa, 5 kemiaa ja 5 biologiaa). Nyt ei siis ollut kysymystäkään siitä, opiskelisinko fysiikan ja kemian tiedot kunnolla pohjalle ennen pääsykoetta. Biologiasta en niinkään kantanut huolta, koska olinhan sitä jo yliopistossa lukenut sen lisäksi, että olin sen vuosia sitten ylioppilaskirjoituksissa kirjoittanut. Aloitin siis luku-urakkani lokakuussa, hieman ennen Tampereelle muuttoani (töistä ei siinä vaiheessa ollut kuulunut mitään, ja päätin joka tapauksessa hakea opiskelemaan, vaikka saisinkin töitä). Aloitin lukemisen aivan alusta, fysiikan ja kemian 1. kursseista.

Opiskelin suunnilleen aina yhden kurssin kahteen viikkoon, edeten kursseja kronologisessa järjestyksessä, mikäli vain kirjat olivat saatavilla. Lainasin kaikki fysiikan ja kemian kirjat kirjastosta (varausmaksu oli vain 1e), varaten teokset hyvissä ajoin ennen kuin niitä tulin tarvitsemaan. Biologian kirjat ostin käytettyinä omaksi. Lisäksi ostin omaksi fysiikan ja kemian kertauskirjat. Luin fysiikasta Physica-sarjaa, koska sain siihen mallivastaukset. Lukiessani tein muistiinpanoja (koska tykkään kirjoittaa käsin ja koska kirjat eivät olleet omiani ja tarvitsin muistiinpanoja tulevaisuudessa kerratessani) ja laskin jokaisen laskun mitä kirjoissa oli.

Ilmoittauduin kevään ylioppilaskirjoituksiin fysiikan ja kemian osalta, ja sainkin kurssit luettua juuri ja juuri kirjoituksiin mennessä, kuten olin suunnitellutkin. Kirjoitukset menivät hyvin (fysiikka E ja kemia L). Niiden jälkeen aloin lukea biologiaa, käydä läpi vanhoja valmennuskurssimateriaalejani (kyllä, olin säästänyt ne vuodelta 2008!) ja laskea netistä löytyviä fysiikan ja kemian tehtäviä (enimmäkseen vanhoja ylioppilastehtäviä, farmasian pääsykoetehtäviä ja DI:n pääsykoetehtäviä). Keväällä löysin Khan Academyn, joka tarjoaa ilmaiseksi aivan loistavia opetusvideoita lähes kaikista aineista, ainakin niistä, joita itse tarvitsin! Ne ovat englanniksi. Harmitti, kun en ollut löytänyt palvelua aikaisemmin. Aiemmin olin katsellut myös Opetus tv:n videoita, joista myös oli paljon apua. Ja kysellyt joihinkin vaikeisiin tehtäviin apua Älyvuodosta.

Sen verran täytyy pääsykoeurakastani sanoa, että on todella rankkaa opiskella fysiikkaa ja kemiaa yksin ilman aikaisempaa pohjaa. Varsinkin kun lukiosta on jo aikaa ja perus-matemaattiset käsitteet ovat jo unohtuneet. Esimerkiksi derivaatta tuntui asialta, josta en ollut koskaan kuullutkaan; ja integroimista ei ollutkaan edes lyhyen matematiikan kursseilla lukiossa opetettu. Minulla ei ollut ketään, jolta olisin voinut kysyä neuvoja, onneksi oli Google. Silti monet käsitteet oli todella vaikea ymmärtää, etenkin fysiikasta. Vaati todella paljon aikaa, pakaralihaksia, itkettyjä kyyneliä, purettua ahdistusta, täyttä epätoivoon vaipumista ja mahtavaa kannustusta todella ihanalta ja kärsivälliseltä poikaystävältä, että edes pääsykokeeseen asti selvittiin yhtenä kappaleena ja suurin piirtein järjissään. Kuten sanottu, fysiikan ja kemian itseopiskelu nollasta yo-kirjoitusten L:n (tai lähes L:n) on aivan tajuttoman rankkaa, mutta se on mahdollista. Minä pystyin siihen, niin pystyt sinäkin! Tärkeintä kaikessa oppimisessa on motivaatio. Nimenomaan motivaatio. Jokainen pystyy oppimaan (jos nyt ei oikeasti ole jotakin neurologista sairautta ja oppimisvaikeutta), jos vaan on tarpeeksi motivoitunut siihen.

Ja kyllä kannatti!
Kaikki se kannatti. Kaikki ne vuodet. Uhratut tunnit opiskellessa. Kaikki se tuntemani ahdistus ja epätoivo ja -usko poistui järjettömänä hyperventilaatiokohtauksena ja itkuna kun vastoin kaikkia odotuksiani luin 30.6. Opintopolku -palvelusta maailman kauneimman sanan HYVÄKSYTTY.

Mul ei ollu mitää muut ku mahdollisuusja tieto siitä että mitä tahdon voin saavuttaa.Koval duunilla asiat vaan onnistuu.Kokeillaan ja sit taas noustaan jos kaadutaan.Hanskat ei tipahda, periks ei anneta.Ne sanoo et pysty, et voi, ei kannata.Mun korvissa se kaikki kuulostaa haasteelt.

Elastinen - Eteen ja ylös