Ennaltaehkäisy -jakso

En tiedä, olenko paljoakaan tullut vielä kirjoitelleeksi kolmannen vuoden sujumisesta muuta kuin ruotsin osalta. Ruotsi nyt on varmaan tällä hetkellä kuitenkin sellainen eniten tunteita herättävä asia. Mutta on elämässäni meneillään paljon muutakin kuin ruotsin opiskelu tai mieleen palauttelu!

Kolmosen ensimmäinen jakso on Ennaltaehkäisy, kuten varmaan aiemmin kerroinkin. Odotin jaksolta nimen perusteella jotenkin paljon enemmän. Odotin ensinnäkin, että rokoteasioita käsiteltäisiin monella luennolla, koska ne ovat se asia, joka ensimmäisenä itselleni ainakin tulee ennaltaehkäisystä mieleen. Rokotteet ovat myös sellainen asia, johon lääkärinä varmaan törmää usein. Perusterveydenhuollon lääkärit kun tekevät esimerkiksi neuvolavastaanottoa, jolloin rokoteasiat ovat erittäinkin ajankohtaisia pieniä lapsia hoitaessa. Rokotteet ovat myös jatkuvasti sellainen kuuma puheenaihe, että on erittäin hyödyllistä lääkärinä osata kertoa puolueettomia faktoja ja myös ymmärtää miksi jotkut ihmiset vastustavat rokotteita. Yleensähän vastustus johtuu tietämättömyydestä ja silloin tarvitaan ammattilaista, joka osaa vastata vanhempien mieltä askarruttaviin kysymyksiin.

Rokotteet ovat kuitenkin olleet hyvin pieni (jokseenkin tarpeellinen ja minullekin aika uutta oppia sisältävä) kokonaisuus jakson alkupuolella. Niitä käsiteltiin yhdellä luennolla ja yhdessä tutorkeississä. Onneksi sentään sen verran. Sen sijaan tämä jakso on ollut aika paljon sellaista liibalaaba -asiaa, jonka "opiskeluun" en itse ainakaan olisi tarvinnut tutortavoitteita tai luentoja. Pidän liibalaaba -asioina sellaisia "oppeja", jotka ovat itsestäänselvyyksiä ihmisille, joilla on minkäänlaista koulutusta tai yleistietoa tai elämänkokemusta. Tai no, ehkä monet asiat ovat itsestäänselvyyksiä minulle siksi, että olen terveydenhuoltoalalla ollut jo jonkin aikaa...

Monet jakson sisältämät teemat ovat meille myös jo tähänastisten opintojen aikana tulleet tutuiksi. Tiedämme, mitä kuuluu ravintosuosituksiin tai miten liikunta edistää terveyttä, tiedämme tupakoinnin ja alkoholin terveyshaitoista, osaamme puhua potilaalle kuin ihmiselle ja varmasti jokainen järkevä ymmärtää, että sairauksien kustannukset pienenevät, jos koko sairauksien synty ehkäistään. Lisäksi sellaiset asiat, joita nyt ehkä opiskelemme koulujen terveystarkastuksien sisällöistä tai rokoteohjelmasta, eivät varmasti jää päähämme pysyvästi, vaan ne pitää tarpeen tullen sitten tarkistaa.

On tässä jaksossa kyllä toisaalta ollut tosi paljon hyödyllistäkin sisältöä. Parhaana tähän asti olen kokenut gynekologin pitämän ryhmätyön, jossa harjoittelimme gynekologisen statuksen tekoa (eli potilaan tutkimista) sekä papa -näytteen ottoa. Harjoituskappaleina olivat tietysti fantomit eli "mallinuket" tai tässä tapauksessa pelkkä naisen alapään malli. Harjoitustyössä kuitenkin pääsi tekemään jotain konkreettista ja toisaalta sen pitäjä oli ihan huippuopettaja! Jos koko lääkis olisi tällaista, olisin varmaan opiskelusta paljon enemmän innoissani. Ryhmätyö oli integroitu tähän jaksoon varmasti siksi, että papa-seulonnat kuuluvat yhteen erittäin onnistuneista hankkeista syöpien ehkäisyssä. Suomessa seulotaan myös rintasyöpiä, mutta ehkä mammografian ottamisen harjoittelu ei ole ihan samanlaista lääkärihommaa tai edes tarpeellinen taito yleislääkärin osata kuin papa-koe.

Toinen harjoitustyö, jolla olisi ollut edellytyksiä olla todella hyvä ja opettavainen, mutta joka toteutuksen ja ohjauksen puutteellisuudessaan osoittautui täysin turhaksi farssiksi, oli terveystarkastus -työ. Toteutimme terveystarkastukset kolmen ryhmissä niin, että oman kurssikaverin lisäksi ryhmään kuului yksi terveydenhoitajaopiskelija. Meidän tulevien lääkärien oli suoritettava terveystarkastus terveydenhoitajaopiskelijalle ja sen perusteella laadittava nuorison terveystodistus tai ajokorttitodistus. Terveydenhoitajaopiskelija taas suoritti terveystarkastuksen (johon kuului lähinnä elintavoista keskustelua ja neuvontaa) toiselle lääkisopiskelijalle. Terveydenhoitajaopiskelija meidän ryhmässä oli jo ihan ammattilainen ja se osa harjoituksesta meni todella hyvin. Minulle taas "lääkärinä" tilanne oli täysin vieras, ajokorttitodistus -lomake ihan outo ja kumpikaan meistä lääkisopiskelijoista ei oikein edes tiennyt, mitä olisi pitänyt tutkia. Koin, ettemme saaneet edeltävästi tarpeeksi ohjeistusta sen suhteen, mitä terveystarkastukseen lopulta kuuluu. Ajattelin, että saisimme jotkut ohjeet ennen harjoitustyötä, mutta sellaisia ei tullut. Siinä sitten vastaanottotilanteessa tahkoamaan lomakkeen kääntöpuolella olevia vaatimuksia näkökentästä ja kontrastieroista...

Vaikka harjoitustyö sinänsä oli mielestäni totaalisen huono, koska ilman ohjeistusta toimiessani tein todennäköisesti ihan väärät testit kun muka tutkin näkökenttiä tai kuuloa, oli se kuitenkin opettavainen. Tilanne sai minut pohtimaan sitä, miten varmasti lääkärinä vastaan tulee useinkin tilanteita, joissa ei ole ihan varma miten pitäisi toimia. Lääkärin todistuksia tarvitaan vähän kaikkeen ja todennäköisesti potilaat tulevat pyytämään sellaisia lomakkeita ja lausuntoja, joista et ole koskaan kuullutkaan. Uskon, että epävarmuuden sietokyky on lääkärin työssä ihan oleellinen juttu. Myös luovuutta ja tiedonhakukykyjä tullaan tarvitsemaan.

Se onkin ehkä yksi asia, joka perustavanlaatuisesti erottaa sekä lääketieteen opinnot että lääkärintyön sairaanhoitajan opinnoista ja työstä. Epävarmuus. Sairaanhoitajana olen tottunut siihen, että koskaan ei joudu tekemään päätöksiä yksin. Aika harvoin perustavanlaatuisia päätöksiä edes joutuu tekemään, koska aina voi kysyä lääkäriltä. Loppukädessä vastuu on lääkärillä. Toimenpiteissäkin ne kaikkein hankalimmat ja pelottavimmat voi jättää lääkärille. Hoidossa voi mukaan pyytää kollegan tueksi ja neuvomaan. Harjoittelut ovat hyvin ohjattuja ja ohjeistettuja. Sairaanhoitajan opinnoissa kaikessa on opettaja mukana melkein kädestäpitäen neuvomassa. Asioita ei joudu tekemään yksin ennen kuin ne osaa ja itse luottaa omaan osaamiseensa. Lääkärinä taas olet hyvin usein yksin. Yksin ja vastuussa. Lääkärin pitää vain selviytyä monenlaisista tilanteista, vaikka ne olisivat ihan outoja ja uusia. Tietysti konsultaatiomahdollisuudet ovat olemassa, mutta lähin kollega saattaa olla kymmenien tai satojen kilometrien päässä, riippuen työpaikastasi.

Omat kokemukseni hoitajan työstä ovat tietysti lähinnä vain vuodeosastoilta isoista sairaaloista, joten varmasti hoitajatkin joutuvat tekemään yksinäistä ja vastuullista työtä esimerkiksi vastaanotoilla. Ja tietysti sairaanhoitajan työ on omalla tavallaan hyvin vastuullista. En tarkoita millään lailla vähätellä sitä. Tietyt erot kuitenkin väkisinkin pohdituttavat ja laittavat miettimään miten "helppoa" elämä on hoitajan ollut. Koen myös, että sairaanhoitajien koulutus on monella tapaa parempaa kuin lääkärien. Varmasti erot johtuvat myös siitä, että sairaanhoitajat ovat opiskelleet ihan lähimenneisyydessä ammattiopistossa ja lääkärikoulutus on ollut aina yliopistotasoista. Ammattiin tähtäävät koulutukset kun tuppaavat perustumaan enemmän käytännön osaamiseen ja yliopisto-opetus on ollut perinteisesti luentopohjaista.

En koe siis tässä Ennaltaehkäisy -jaksossa oppineeni ihan kamalasti uutta asiaa. Siksi tenttiin valmistautuminen tuleekin varmaan olemaan hankalaa. Jo jakson aluksi meitä peloteltiin, että tentti on mennyt aiemmilla vuosikursseilla aina todella huonosti ja että jakso kannattaa ottaa tosissaan. En tiedä onko tentissä sitten kysytty todella spesifejä lakiasioita tai täytynyt luetella rokoteohjelman rokotteet ja niiden antoajat, koska muuten en kokisi jakson sisältöä kamalan hankalaksi. Asiaan voi tietysti myös vaikuttaa muun muassa se, että olen jo opiskellut aika paljon ennaltaehkäisystä terveydenhuollossa ja esimerkiksi oma AMK:n opinnäytetyöni käsitteli tämän jakson tärkeitä teemoja: motivoivaa haastattelua ja elämäntapojen parannuksen muutosvaiheita.

Lääketieteen kandidaatti

Kakkosvuoden loputtua viime torstaina meistä tuli vihdoin kandeja. Kuulostaa paljon hienommalta kuin mitä se todellisuudessa on. Tai kuulostaa ehkä siltä, että olemme tehneet jotain erikoista saadaksemme tämän arvonimen (joka muilla aloilla on oikeastaan tutkinto, jota varten pitää tehdä jonkinnäköinen kandityö/tutkielma). Meidän ei tarvitse lääkiksessä kuin suoriutua kahden ensimmäisen vuoden opinnoista ja kandin titteli tipahtaa nätisti syliin.

Lääketieteen kandidaatti on siis nimenomaan arvonimi, eikä mikään tutkinto. Sillä ei todellakaan voi hakea töitä tai mitään muutakaan ainakaan kahden vuoden jälkeen. Nelosen jälkeen onkin sitten toinen tilanne kun haetaan lääkärintöitä ja työskennellään "kesäkandina". Arvonimi ei muutu, mutta opintopisteitä on siinä vaiheessa tuplasti enemmän kuin nyt ja lääketieteen lisensiaatin tutkinnosta on suoritettu jo 2/3, mikä oikeuttaa toimimaan lääkärin sijaisena.

Kakkosen jälkeen ei siis mitään lääkärintöitä ole tarjolla, mutta edelleen monet meidän kurssilaiset hakeutuivat omaa opiskelualaa liippaaviin töihin. Muutama työskentelee tänäkin kesänä hoitajana (mukaanlukien minä), näytteenottajana laboratoriossa tai jopa amanuenssina. Amanuenssuurit (eli lääkäriharjoittelijana toimiminen ilman varsinaista vastuuta) lasketaan opiskeluihin harjoitteluna kolmannen vuoden jälkeen. Tänä kesänä manuilevat kurssikaverini eivät siis hyödy opintojensa kannalta virallisesti työstään, vaikkakin varmasti omakohtaista hyötyä tulee paljonkin kun näkee lääkärintyötä käytännössä ja pääsee varmasti itsekin tekemään kaikenlaista jännittävää.

Tämän tekstin perusteella voi varmaan kuvitella, etten ole kovinkaan innoissani kandin arvonimestä. Kaikki tässä esittämäni kritiikki on kuitenkin harhaanjohtavaa - olen nimittäin todella innoissani uudesta tittelistä ja sen myötä tilatuista nimineuloista, joissa oman nimen edessä komeilee kirjaimet LK. Kaikista lääketieteen opiskelijoista puhutaan esimerkiksi sairaalalla kandeina, vaikkeivat he olisi muuta kuin johdantojakson läpikäyneitä fuksipalleroita. Kandidaattejahan (eli kokelaita) me kaikki olemme. Ja on niin kamalan työlästä lausua "lääketiteen opiskelija" kun voisi vain nopeasti sanoa olevansa kandi. Nyt niin voi sanoa ilman minkäänlaista syyllisyyden tunnetta siitä, ettei nyt oikeasti vielä ihan kandi olekaan.

Minä ja kurssikaverini olimme niin innoissamme kandiudestamme (ja varmasti tietysti myös kakkosvuoden päättymisestä), että järjestimme kurssillemme kandijuhlan. Sellainen ei ole tähän mennessä tietääkseni meidän lääkiksessä ollut tapana, mutta toivon, että aloitimme uuden perinteen. Juhlia ei voi koskaan olla liikaa! Ja olihan se ihana juhlistaa jo toista päättynyttä lukuvuotta. Jos opiskelisimme jossakin muussa lääkiskaupungissa, olisi meillä preklinikka nyt toisen vuoden myötä ohi. Ensi vuonna siirtyisimme jo klinikkaan eli sairaalalle pyörimään ja ihmettelemään potilaita ja hoitotoimenpiteitä. Valitettavasti (tai kenties onneksi) Tampereella klinikkavaihe alkaa vasta neljännen vuoden keväästä, eli itselläni on vielä 1,5 vuotta edessä "normaalia" opiskelua.

Odotan todella paljon kolmosta. Se vaikuttaa sisällöltään juuri siltä, mitä odotin lääkiksen olevan. Tietysti aina odotan kliinisempiä kursseja ja muutenkin tulevaisuudelta paljon. Olen kuitenkin kuullut ihan faktana, että kolmosella ollaan jo selvästi kliinisempien asioiden kimpussa kuin sitä ennen. Eihän meillä olekaan enää juuri mitään perusfysiologiaa opiskeltavana. Ensi vuonna toistuvat myös jotkut jo läpikäytyjen jaksojen asiat, kuten hermoston toimintahäiriöt ja rintakipu & hengenahdistus. Eli painotus tulee olemaan sairauksissa. Vihdoinkin!!

Uskon, että kolmas vuosi lääkiksessä tulee olemaan tähän asti rankin (tietysti; asioidenhan kuuluu muuttua vaikeammaksi mitä pidemmälle mennään), mutta myös antoisin. Olen jotenkin jo fuksivuodesta saakka odottanut, että pääsisin kolmoselle. Fuksina tietysti nautti siitä, että oli fuksi, mutta tämä toinen vuosi oli jotenkin sellainen väliinputoamisvuosi. Kakkoset ovat melkein fukseja itsekin, mutta itse en ainakaan halunnut olla enää toista kertaa fuksi. Kolmantena vuonna on jonkinlaista auktoriteettiäkin (ainakin omassa mielessäni) kertynyt ja ainakin pikkufuksien silmissä kolmoset ovat jo jotain todella merkittävää. Jos opiskelisin jotain muuta alaa (esimerkiksi ammattikoulussa tai sairaanhoitajaksikin) voisi ensi vuosi olla viimeinen opiskeluvuoteni.

Onneksi tässä ollaan nyt vasta 1/3 lääkäreitä ja edessä on vielä monta kivaa vuotta lääkiksessä ennen kuin joutuu ottamaan sen todellisen raskaan vastuun kantaakseen. Mutta silti... 1/3 jo! Huhhuh.

Iloinen vanhuus

Raskaan hyökkäys ja puolustus -jakson ja onneksi ihan hyvin menneen perjantaisen tentin jälkeen on ilo toivottaa kevyt "Vanheneminen" -jakso tervetulleeksi elämään.
Eilen se alkoi ja viisi viikkoa se kestää, minkä jälkeen toinen vuosi lääkiksessä onkin taputeltu kasaan ja kandin arvonimi ansaittu (tai saatu, en tiedä millä perusteella se oikeastaan ansaitaan kun kakksovuoden jälkeen sen saa lääkiksessä automaattisesti ilman sen suurempia tutkintoja tai kirjoitelmia). Kesä on siis jo todella lähellä!!

Itse asiassa, perjantaina tentin jälkeen kurssikaverini toivottelivat toisilleen jo hyvää kesälomaa. Huhujen mukaan nimittäin vanhenemisjakso on erittäin helppo ja rento. Eilisen jakson aloituspäivän ja tutorin jälkeen voin kyllä itsekin tähän väitteeseen yhtyä. Luennot olivat ihan mielenkiintoisia, mutta enemmänkin sellaisia, mitä voisi mennä ihan huvikseen vain kuuntelemaan (ja joita varmaan ikäihmiset menevätkin kun puhujana oli kuuluisa professorimme Jaakko Valvanne, joka oikeasti onkin todella hauska ja miellyttävä persoona). En kuitenkaan kokenut oppineeni juuri mitään uutta ja sellainen uskon tämän tulevan jaksonkin olevan; ihan mukava ja mielenkiintoinen, mutta ei juuri mitään uutta opettava.

Ehkä ennakkoasenteisiini jakson tarjoamasta tiedollisesta sisällöstä vaikuttaa suuresti se, että opiskelemme yhdessä TAMK:n ensihoitaja- ja fysioterapeuttiopiskelijoiden kanssa. Meillä on tässä jaksossa yhteisiä luentoja ja tutorryhmäämme täydentää nyt neljä TAMK:n opiskelijaa. Mielestäni moniammatillinen yhteistyö on mielenkiintoista ja on hauskaa tutustua uusiin ihmisiin. Ihmettelen kuitenkin suuresti sitä, että jakso kuuluu esimerkiksi ensihoitajien perusopintoihin, mutta minä sairaanhoitajan tutkinnon suorittaneena ja jopa vanhustyötä tehneenä, en saanut jaksosta mitään hyväksiluettua. Yhtenä jakson tavoitteena on oppia kohtaamaan vanha ihminen ja me menemme tutustumaan mm. Palvelukoteihin. Voisin väittää, että hoitamistani potilaista yli 90% on ollut vähintäänkin iäkkäiksi luettavia, joten uskon osaavani kyllä kohdata vanhan ihmisen. Jälleen on vähän vaikeaa suhtautua sellaisiin asioihin, joita minun pitäisi "opiskella" ja jotka kuitenkin samalla ovat ihan itsestäänselvyyksiä jo.

Noh, niille, jotka kritisoivat lääkärikoulutuksen teoreettisuutta ja "kovaa tiedettä" tai sitä ettei lääkäreille opeteta mitään inhimillisyyttä tai humanistisia asioita, tämä jakso varmaan todistaa nyt toista. Uskon, että tämä jakso on juuri kaikkea sitä, mitä ihmiset uskovat lääkiksestä uupuvan. Vaikka itse olenkin siinä uskossa, ettei minun tarvitsisi tätä jaksoa aiemman koulutuspohjani vuoksi edes suorittaa, istun silti mieluummin näillä rennoilla luennoilla kuin opiskelen bakteereiden virulenssitekijöitä tai opettelen ulkoa jotain muuta, minkä tiedän pian unohtavani. Kai siis lääkiskin joskus voi olla vähän rennompaa ja kevyempää. Yritetään nyt nauttia vain tästä.

Olin perjantaisen tentin jälkeen niin helpottunut ja hyvillä fiiliksillä siitä, että yksi raskaimmista tähänastisista jaksoista oli vihdoin takana päin. Uuden jakson alku tuntui taas mukavalta ja tervetulleelta vaihtelulta. Ja jakson toinen päivä olikin heti vapaa. Vapaapäiviä tähän jaksoon sisältyy muutenkin paljon ja meno tuntuu monellakin tapaa rennommalta. Esimerkiksi torstain jälkeen meillä on kymmenen päivää pääsiäislomaa, minkä aikana ehtisi lähteä vaikka reissuun. Ehtisi siis, mikäli ei olisi kaikkia muita velvoitteita. Itselläni (ja noin sadalla muulla medisiinarilla) viikon päästä perjantaina ja lauantaina ovat nimittäin näytelmämme kenraalit, jotka sitten haukkaavatkin ison siivun viikonlopusta. Tänään minulla ovat viimeiset tanssitreenit ennen kenraaleja ja sekin tuntuu todella ihanalta. Vaikken sitä ehkä ole kovin auliisti myöntänyt, niin kyllä monta tuntia viikosta vievät tanssitkin ovat jokseenkin stressanneet. Esitykset ovat vielä edessä, mutta sitten sekin projekti on taas tämän vuoden osalta ohi.

Kesä on selkeästi siis tulossa! Sen huomaan myös henkilökohtaisesti vuotavista silmistä ja jatkuvasta aivastelusta, jonka joko katupöly tai siitepölyt saavat aikaan. Allergisen on välillä kyllä vaikeaa nauttia kauniistakin keväästä...

Tieto lisää mielenkiintoa

Hyvää joululomaa kaikille eilen (tai aiemmin) lomansa aloittaneille, eli ainakin meidän lääkiksen opiskelijoista 5/6:lle... Ainoat koulutöissä raatavat taitavat olla enää vain meidän kurssilaiset, epäonniset kaikkoset, joilla lukukauden viimeinen tentti on vasta ensi viikon perjantaina. Kateeksi käy niitä, jotka tänä aamuna tai eilen illalla ovat olleet lentokentällä valmiina matkustamaan joululoman seikkailuihin. Niitä ihmisiä ainakin oman snapchatini perusteella on monta!

Tämäkin lauantai on iloisesti kulunut aivojen ja hermojen opiskelun merkeissä mielenkiintoisia poikkileikkauskuvia milloin mistäkin tumakkeista piirrellen. Samalla tavalla tulevat seuraavat viisi päivää kulumaan muutamia virkistäviä keskeytyksiä lukuunottamatta. Huh, tuntuu, että tentti tulee aivan liian nopeasti, vaikka se samalla tarkoittaakin myös minun joululomani alkua.

Tenttiin lukeminen on kyllä oikeastaan ollut yllättävän mukavaa. Tällä kertaa opeteltavaa ja kerrattavaa on todella paljon, ja nyt tuntuu, etten varmasti pääsisi tentistä läpi jos se olisi vaikkapa jo huomenna. On kuitenkin sellainen aika itsevarma olo siitä, että kaikki on sisäistettävissä (ainakin suurimmaksi osaksi) ja kyllä tämäkin tentti varmaan hoidetaan ihan kunnialla pois alta.

En oikein ymmärrä, miksi en ole ensi viikon perjantaista yhtään stressaantunut tai pyöri tenttipaniikin kourissa tai ylipäätään hakkaa päätäni seinään kun neurologia on niiin kamalaa. Koska se ei ole. En ymmärrä, miksei se nyt olekaan kamalaa kun olen viettänyt viimeiset kuutisen vuotta inhoten kaikkea aivoihin liittyvää ja ajatellen, etten koskaan tahdo hoitaa neurologisia potilaita tai ymmärrä neurologiasta mitään. Ymmärrys ja osaaminen on tietysti tämän jakson aikana lisääntynyt huimasti, mikä varmaan vaikuttaa muuttuneisiin mielipiteisiini.

Hermostojakso ei ole mielestäni "helppo ja hauska", kuten eräs kurssikaverini jakson alussa kaikkien ihmetykseksi totesi. Se on kuitenkin mielenkiintoinen. Ja kuten sanottu, ehdottomasti kaikkein raskain jakso tähän asti. Opeteltavan asian osalta ainakin. Tuntuu, että tässä jaksossa todella olen ollut samalla viivalla kuin kurssikaverini, koska ei ainakaan omasta mielestäni sairaanhoitajakoulussa mihinkään hermoston rakenteisiin paneuduttu sen syvällisemmin kuin lukiossakaan. Silloin riitti kun osasi karkeasti aivojen osat; isoaivot, pikkuaivot, väliaivot, keskiaivot, aivosilta ja ydinjatke. Tällä kertaa vaaditaan myös erilaisten tyvi- ja muiden tumakkeiden osaamista sekä monia erinäisiä hermoratoja, joita en kyllä kuollaksenikaan voi vielä hallita.

Uutta tietoa on tässä jaksossa tullut aivan valtavasti lisää ja töitä on saanut todellakin tehdä yrittäessään integroida kaikkea uutta vanhan osaamisen päälle ja sekaan. Myös ryhmätyöt ja kliiniset taidot ovat tuoneet aina jotain aivan täysin uutta. Olemme päässeet tutkimaan silmänpohjia ja testaamaan tärykalvon toimintaa, mitä meille hoitajaopiskelijoille ei todellakaan silloin aikoinan opetettu. Nyt tuntuu, että osaan ja tiedän jo niin paljon enemmän kuin ennen jaksoa, vaikka samaan aikaan onkin hyvin pihallaoleva olo.

Aina aiemmin tenttiin lukiessa on tullut tunne, että mitä väliä enää lukea. On ehkä ollut vähän vaikea löytää kertailtavia asioita kun koko jakso on aina ollut ikään kuin kertausta. Hoitajana osasin ja tiesin kaikesta jo niin paljon aikaisemmin (vaikka lääkiksessä tosin mennäänkin paljon syvemmälle asioissa), että ne asiat, mitä en tenttiviikon alkaessa osannut, olivat sellaisia, mitä en edes halunnut osata. Tai kokenut tärkeäksi.

Nyt uutta asiaa on tullut vastaan niin valtavasti, että se kaikki tuntuu tärkeältä. Nyt minulla on ihan selkeät tavoitteet kertailussa ja tiedossa ne asiat, jotka vaativat vielä parantamista. Nyt myös haluan oppia uutta, koska se todella on uutta eikä vain jotain mitä minun tarvitsee kaivaa pölyisistä muistilaatikoistani. Uuden oppiminen jollakin tavalla todella innostaa, mikä on varmaan ihan hyvä kun tässä saa vielä monta vuotta viettää opiskelijan roolissa.

Ja mikä tärkeintä, en enää inhoa neurologiaa! Nyt sitä tekee mieli melkein lukea ihan huvikseenkin :D

Vuoden viimeinen jakso

Tänään starttaa/starttasi sitten lukuvuoden viimeinen jakso Hapen saanti käyntiin. Jotenkin haikeaa ajatella, että näiden seitsemän viikon jälkeen (eli ihan kohta!) se fuksivuosi on sitten todella ohi. Toisaalta taas odotan jo innolla kesää, kesätöitä, lämpöä (toivottavasti tämä kesä on parempi kuin viime kesä), lomailua, koulustressin poistumista ja sitä, että ollaan taas askel lähempänä sitä lisensiaatin tutkintoa. Toisaalta olisi kiire valmistua, mutta toisaalta pitäisi osata nauttia tästä hetkestä ja opiskeluajasta. Minunhan pitäisi tietää paremmin, olen jo kerran työelämästä saanut nauttia.

Innolla odotan nyt kuitenkin myös tätä uutta jaksoa. Samalla lailla kuin joka jaksoa tänä vuonna. Alussa kun tutorkeissien oppimistavoitteet, tiukat aikataulut ja kaikki muut menot eivät vielä kuormita ollenkaan, on mieli optimistinen ja sitä suorastaan janoaa saada uutta tietoa aiheesta, josta (periaatteessa) ei tiedä vielä mitään.

Tässä jaksossa asia on jälleen mielestäni käytännönläheisempää kuin aiemmin. Niin se varmaan meneekin, että mitä pidemmälle opinnoissamme päädymme, sitä lähemmäs sitä oikeaa lääkärintyötä ja sen vaatimia tietoja opiskeltavat aiheet menevät. Tällä kertaa vuorossa on sydän ja verenkierto- sekä hengityselimistö. Ryhmätyöt liittyvät niiden toiminnan ja rakenteen tutkimiseen. Luvassa on mm. verenpaineen mittausta (joka siis on ihan perusjuttu sairaanhoitajalle tietenkin), sydämen ja keuhkojen auskultointia (eli stetoskoopilla kuuntelua, ei ihan niin perusjuttu minulle), EKG:n (eli "sydänkäyrän") ottamista ja tulkintaa (sitä toki olen tehnyt paljonkin, vaikka tulkinta tosin on lääkäreiden hommaa) ja varmaan jotain muuta vielä. Dissektioiden sijaan meillä on obduktio, eli ruumiinavaus, jossa tällä kertaa keskitytään siis niihin elimiin, eikä niinkään liikuntaelimistön rakenteisiin. Harmillisesti tämä on minun ryhmälläni jo tällä viikolla, kun emme ole vielä ehtineet juuri mitään opiskella. Enemmänhän siitä saisi irti, jos tietäisi jostain jo jotain.

Vaikka osittain asia on hyvinkin tuttua, tulee varmasti jakson aikana myös paljon lisää tietoa, ja ennen kaikkea kertausta niistä asioista, jotka ovat varmaan jo päässeet unohtumaan. Kaiken kaikkiaan nyt alkava jakso tuntuu eniten "omalta", siis sellaiselta, josta minulla ehkä on jo paljonkin tietoa. Ainakin toivon opiskelun nyt olevan skeemojen täydentämistä. Siis aiemmin opitun pohjalle rakentamista. Ainakin toivon, että omat lähtökohtani jakson aiheisiin ovat hieman paremmat kuin muilla (ainakin niiden pitäisi olla), ja opiskelu olisi helpompaa kuin aiemmin. Kyllä sairaanhoitajaopinnoissakin on aika hyvin käyty läpi hengitys- ja verenkiertoelimistöä, ja isolla osalla hoitamistani potilaista on jotain ongelmia näissä ollutkin sairaalassa ollessaan. Toivon siis tässä jaksossa voivani viimein ajatella, että aikaisemmasta koulutuksestani todella oli lääkisopinnoissa hyötyä.

Noh, saa nyt nähdä mitä jakso tuo tullessaan. Tänään aamulla meillä oli siis jakson johdantoluento, jolle en mennyt. Eli hyvä alku jaksolle! :D En viitsinyt raahautua kouluun puoleksi tunniksi, kun meillä alkaa tutoristunto vasta klo 15, eikä luennon ja tutorin välissä ole mitään. Kuitenkin kotiuduimme vasta eilen illalla Pariisin reissulta, joka oli kyllä ihan mukava, mutta todella rankka kun joka päivä käveltiin kymmeniä kilometrejä.

kuva

Mikä (lääke)tieteessä kiehtoo?

Tässä tenttiin lukiessani ja youtube-videoita mm. ovulaatiosta ja anatomiasta katsellessani havahduin siihen ajatukseen, miten paljon tietoa ja opittavaa mahtuukin yhteen pieneen aihealueeseen. Ja aina voisi mennä vielä syvemmälle, opiskella enemmän ja tietää aiheesta enemmän. Lisää tietoa tulee myös koko ajan, siitä kertovat viikottain ilmestyvät Lääkärilehdet (joista en ole ehtinyt lukea vielä ainuttakaan). Lehdissä esitellään uutta tutkimustietoa ja suosituksia, jotka päivittyvät jatkuvasti. Hyvin paljon ihmiskehon toiminnoista ja säätelyjärjestelmistä on vielä hämärän peitossa. Uusia tutkimuksia julkaistaan jatkuvasti.

Lääketiede on kamppailua jatkuvasti muuttuvan tiedon kanssa, sen kanssa, että koskaan ei voi oikeasti osata kaikkea. Koskaan ei voi varmasti sanoa tietävänsä kaikesta kaikkea. Se on vähän kuin surffausta (en koskaan ole itse surfannut, mutta voisin kuvitella sen menevän jotakuinkin näin): täytyy yrittää pysyä (uuden tiedon) aallonharjalla, tai muuten jää jälkeen ja tippuu laudalta. Haastavaa ja vaativaa, mutta ah-niin-palkitsevaa kuitenkin.

Hyvän lääkärin on opittava etsimään tietoa, ja mikä tärkeämpää, hyväksymään muutoksia. Ei saa jähmettyä paikalleen tai juurtua omiin totuttuihin tapoihin, vaan pitää olla valmis kehittymään ja uudistumaan. Pitää olla valmis kokeilemaan uutta, ja myös hyväksymään muiden ehdotukset ja ideat. Opiskelu ei pääty lääkärin valaan ja valmistumiseen, vaan se on elinikäistä. Ei voi jäädä sinne oman klinikkansa neljän seinän sisälle hoitamaan potilaita, vaan pitää olla yhteyksissä ulkomaailmaan ja seurata ajankohtaisia uutisia ja tutkimuksia. Omalla kohdallani ajankohtaisena pysyminen on varmasti haaste, koska en muutenkaan ole kovin kiinnostunut seuraamaan uutisia. Tärkeät uutiset kuulen lähinnä tutuilta (tai facebookista :D) ja sitten vasta otan asiasta enemmän selvää. Tiedän, että tässä on todella paljon parantamisen varaa.

Uuden tiedon oppiminen ja hakeminen ei tietenkään ole minulle mitään uutta. Olenhan elämästäni jo noin 18 vuotta kuluttanut koulun penkillä. Ammattikorkeakoulussa opiskelu on jatkuvaa tutkimustiedon etsimistä ja esitelmien pitämistä kurssikavereille. Olen tehnyt opinnäytetyön, johon piti etsiä mahdollisimman tuoretta tietoa. Olen myös työelämässä tottunut etsimään tietoa esimerkiksi Duodecimin sairaanhoitajan tai lääkärin tietokannoista.

Vaikka olen tottunut siihen, että kaikkea ei voi osata, ja että uutta tietoa on ensinnäkin etsittävä ja toiseksi hyväksyttävä osaksi omaa työtään, on kuitenkin paljon mukavampi olla silloin kun asiat ovat itselle tuttuja ja ne osaa hyvin. Olen kokenut monta uutta työyhteisöä ja -paikkaa, joissa en tietenkään aluksi tai edes jonkin ajan kuluttua ole ollut ihan kotonani tai voinut sanoa hallitsevani työni ja työpaikan tavat edes kovin hyvin. Potilaiden hoitaminen on tietenkin samanlaista periaatteessa joka paikassa, ihmiset ovat aina ihmisiä ja perustarpeet ovat samanlaisia. Kuitenkin jokaisessa sairaalassa, joka yksikössä, jokaisella osastolla käytännöt hieman vaihtelevat. Paljon mukavammalta työ tuntuu silloin kun voi olla varma siitä, että osaa kaiken, kun on jo pitkään ollut samassa paikassa töissä.

Kokemus samalta erikoisalalta tai osastolta ei kuitenkaan lääketieteessä (tähän lukeutuu myös hoitotiede) anna oikeutta tuudittautua siihen itsevarmuuden tunteeseen, että osaan jo kaiken, minun ei tarvitse enää opiskella lisää. Juuri uuden, muuttuvan tieteellisen tiedon vuoksi koskaan ei tule olemaan täysin valmis.

Ja sepäs siinä juuri kiehtookin! On niin mielenkiintoista, miten monimutkainen ja upea ihmiselimistö kaikilta toiminnoiltaan on. On mielenkiintoista, miten lääketiede on esimerkiksi viimeisen sadan, viidenkymmenen, kymmenen tai edes vuoden aikana kehittynyt! Moni asia on muuttunut jo sinä aikana kun minä olen opiskellut ensin biologiaa ja sitten sairaanhoitajaksi. Jo pääsykokeeseen  lukiessani huomasin kuinka biologian kirjoissa oli jotain sellaista tietoa, mikä oli minun lukioaikanani vasta selvityksen alla. Tulevaisuudessa esimerkiksi genetiikka tulee varmasti paljon suurempaan rooliin kuin ennen. Ihmisillä tulee olemaan mahdollisuus tutkia omat geeninsä ja sairauksia diagnosoidaan ja hoidetaan tai ennaltaehkäistään geenikarttojen perusteella.

Jatkuva kehittyminen on tottakai haaste, mutta se takaa myös sen, ettei koskaan tule olemaan tylsää. Olen joskus vitsaillut sillä, että minulla on jokin keskittymishäiriö. Se tietenkään ei ole totta, tietenkin jaksan keskittyä, jos tarvitsee. Tylsistyn kuitenkin helposti. Kiinnostunut uusista asioista nopeasti, olen innokas kokeilemaan uutta. Varmasti tällaisten luonteenpiirteiden takia koen uuden tiedon hyväksymisen helpommaksi kuin ehkä joku toinen.

Lukiossa joku joskus sanoi pelkäävänsä, että hänestä tulee "ikuinen opiskelija". Minä puolestani vastasin, että ikuisena opiskelijana olohan olisi ihanaa! Olen edelleen samaa mieltä. En ehkä ajattele ikuista opiskelijuutta ihan samalla tavalla kuin silloin, koska haluan tehdä myös oikeita töitä. Onneksi tulevassa ammatissani saan ja joudun olemaan myös opiskelija, oppimaan ja kehittymään jatkuvasti, haastamaan itseäni. Olemaan joustava, näkemään ja kokemaan jatkuvasti uutta. Opettamaan myös muita, oppimaan muilta. Löytämään uusia ratkaisuja vanhoihin ongelmiin. Innostumaan uusista asioista. Tiedätkö sen "ahaa" -elämyksen aiheuttaman ilon ja tyydytyksen tunteen, kun vihdoin tajuat jotakin, mitä olet pitkään miettinyt, kun vihdoin löydät ratkaisun vaikeaan kysymykseen? Siltä minusta tuntuu lähes joka päivä.

Se siinä tieteessä, erityisesti lääketieteessä, kiehtoo.

Tieni lääkikseen oli pitkä ja polku mutkainen, osa 2: Elämäni sairaanhoitajana

Olin todella allapäin kun sain tietää, etten päässyt taaskaan lääketieteelliseen toisella yrittämälläni vuonna 2009. Olin vielä enemmän masentunut kun osoitteen muutokseni takia en ollut sairaanhoitajaopintojen valinnastakaan saanut mitään tuloksia sinä päivänä kuin olisi pitänyt. Soitin hädissäni hakupalveluun ja sieltä onneksi kerrottiin, että olin sentään päässyt ammattikorkeakouluun opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Päätin, että lääkiksen osalta tämä oli tässä. Sairaanhoitajan ammatti on ihan hyvä vaihtoehto.

Niin se olikin. Opintojen edetessä ja etenkin työharjoittelujen myötä huomasin, että hoitoala oli minua varten. Töihin pääsi, myös opiskeluaikana. Ei tarvinnut enää viettää rahattomia kesiä kun kesätöihin oikein pyydettiin. Lisäksi hoitoalalla on todella monenlaisia eri töitä; erikoisaloja riittää, samoin on poliklinikkaa, kotihoitoa, palvelutaloja, leikkaussaleja, vuodeosastoja sairaalassa, hoitajavastaanottoa, päivystystä... alaa ei tarvitse kokonaan vaihtaa, jos alkaa työpaikka kyllästyttää, voi vaihtaa esimerkiksi erikoisalaa tai toimipistettä. Jokainen työpäivä on erilainen ja vastuuta riittää myös sairaanhoitajilla (yleensä enemmän kuin mistä maksetaan). Työ on mielenkiintoista, ja vaikka palkkaus oikeasti ei varsinkaan erikoissairaanhoidossa ole työn vaativuutta vastaava, tuntui se opiskelijabudjetin jälkeen suurelta. Vähintäänkin minulle riittävältä.

En oikeastaan sairaanhoitajaopintojen aikana juurikaan enää haikaillut lääkikseen. En varsinkaan ajatellut sinne enää hakevani. En, vaikka välillä lääkäriopiskelijoita työelämässä nähdessäni sisälläni tuntui pieni kirpaisu: "tuo olisin voinut olla minä". Tai kun kuulin jonkun hakevan lääkikseen tai päässeen sinne, ei kai se tuntemani pistos vain kateutta voinut olla?

Valmistuin sairaanhoitajaksi ja pääsin heti töihin mieluisaan paikkaan, kirurgian vuodeosastolle. Vaikka työ vatsaelinkirurgian parissa oli ajoittain kirjaimellisesti paskaa, pääasiassa viihdyin työssäni hyvin. Osastomme hoitajat olivat hyvin osaavia ja aktiivisia, ja minua välillä mietitytti, että mihin niitä lääkäreitä oikeastaan tarvitaan (leikkaussalin ulkopuolella). Näin työurallani monenlaisia lääkäripersoonia, toiset todella mukavia, toiset taas eivät niinkään. Myös osaamista oli eri tasoista, osa lääkäreistä vaikutti hyvin ammattitaitoisilta, toisten kohdalla taas tuntui, että heitä piti vahtia...

kuvan lähde

Varmaankin tällaiset ajatukset hieman siivittivät uusia haaveita lääkiksestä. Ne heräsivät vähitellen, kateuden pistokset muuttuivat terävämmiksi ja kaipuu lääketiedettä opiskelemaan tuntui pakottavammalta. Ajatusten muuttuminen teoiksi vaati kuitenkin useamman suuren elämänmuutoksen, muun muassa uudelle paikkakunnalle (Tampereelle) muuton. Hyppy tuntemattomaan ja omalta mukavuusalueeltani poistuminen oli todennäköisesti tähänastisen elämäni paras päätös. Ja se kannatti.

Tampereelta en tuntenut juuri ketään, ja olin täällä vain kerran Särkänniemi -reissuja luukunottamatta käynyt. Tampere oli aina ollut vain välietappi Keski-Suomeen Etelä-Suomesta mentäessä. Iso kaupunki, mutta ei siellä koskaan mitään minulle ollut. Nytkään Tampere ei kaikkea tarvitsemaani minulle tarjonnut, kuten esimerkiksi töitä.

Sen sijaan harrastusmahdollisuuksia, tekemistä, tapahtumia ja paljon kaikkea mielenkiintoista nähtävää sekä elämää - sitä oli Tampere tulvillaan, ja rakastuinkin kaupunkiin heti. Asiaan varmaan vaikutti myös ihana asuntomme ja löytämäni tankotanssistudio Pole Academy.

Edessä häämöttävä työttömyys (edes keikkatöitä ei ollut tarjolla, koska säästötoimenpiteistä johtuen lyhytaikaisia sijaisia ei juuri mihinkään saanut palkata) antoi viimeisen sysäyksen hitaasti hautumassa olleille ajatuksilleni siitä, että hakisin vielä uudelleen lääkikseen. Tällä kertaa Tampereelle. (Tosin epätoivoisina aikoina harkitsin myös Kuopiota, koska olisin saanut (vanhojen tietojen mukaan) enemmän lähtöpisteitä sieltä ja pisterajat ovat yleensä olleet alhaisemmat.) Tällä kertaa en vain kertonut hakuaikeistani juuri kenellekään. Aikaisemmilla kerroilla olin puhunut asiasta paljon, ja pettymys hylättyjen tulosten jälkeen oli paljon pahempi kun sitä vielä joutui selittelemään kaikille. En halunnut joutua samaan uudelleen. Kerroin siis vain muutamille läheisilleni (ainakin aluksi, loppua kohti asiasta tietävien määrä kuitenkin kasvoi, koska olen hirveän huono salailemaan asioita).

Ne, jotka eivät tienneet hakemisestani mitään varmaan ajattelivat, että olen todella laiska kun en tee muuta kuin urheilen ja makaan kotona työttömänä. Oikeasti olin kyllä kotona, mutta aika lailla opiskelin arkipäivät poikaystäväni ollessa töissä, ja usein viikonloppuisin myös muutaman tunnin ainakin toisena päivänä. Luku-urakka oli valtava.

Pääsykoekirjallisuus oli vuosien aikana muuttunut. Galenos oli haudattu ja tilalle olivat tulleet lukion fysiikan, kemian ja biologian kurssit. Ne kaikki. Yhteensä 18 kurssia (8 fysiikkaa, 5 kemiaa ja 5 biologiaa). Nyt ei siis ollut kysymystäkään siitä, opiskelisinko fysiikan ja kemian tiedot kunnolla pohjalle ennen pääsykoetta. Biologiasta en niinkään kantanut huolta, koska olinhan sitä jo yliopistossa lukenut sen lisäksi, että olin sen vuosia sitten ylioppilaskirjoituksissa kirjoittanut. Aloitin siis luku-urakkani lokakuussa, hieman ennen Tampereelle muuttoani (töistä ei siinä vaiheessa ollut kuulunut mitään, ja päätin joka tapauksessa hakea opiskelemaan, vaikka saisinkin töitä). Aloitin lukemisen aivan alusta, fysiikan ja kemian 1. kursseista.

Opiskelin suunnilleen aina yhden kurssin kahteen viikkoon, edeten kursseja kronologisessa järjestyksessä, mikäli vain kirjat olivat saatavilla. Lainasin kaikki fysiikan ja kemian kirjat kirjastosta (varausmaksu oli vain 1e), varaten teokset hyvissä ajoin ennen kuin niitä tulin tarvitsemaan. Biologian kirjat ostin käytettyinä omaksi. Lisäksi ostin omaksi fysiikan ja kemian kertauskirjat. Luin fysiikasta Physica-sarjaa, koska sain siihen mallivastaukset. Lukiessani tein muistiinpanoja (koska tykkään kirjoittaa käsin ja koska kirjat eivät olleet omiani ja tarvitsin muistiinpanoja tulevaisuudessa kerratessani) ja laskin jokaisen laskun mitä kirjoissa oli.

Ilmoittauduin kevään ylioppilaskirjoituksiin fysiikan ja kemian osalta, ja sainkin kurssit luettua juuri ja juuri kirjoituksiin mennessä, kuten olin suunnitellutkin. Kirjoitukset menivät hyvin (fysiikka E ja kemia L). Niiden jälkeen aloin lukea biologiaa, käydä läpi vanhoja valmennuskurssimateriaalejani (kyllä, olin säästänyt ne vuodelta 2008!) ja laskea netistä löytyviä fysiikan ja kemian tehtäviä (enimmäkseen vanhoja ylioppilastehtäviä, farmasian pääsykoetehtäviä ja DI:n pääsykoetehtäviä). Keväällä löysin Khan Academyn, joka tarjoaa ilmaiseksi aivan loistavia opetusvideoita lähes kaikista aineista, ainakin niistä, joita itse tarvitsin! Ne ovat englanniksi. Harmitti, kun en ollut löytänyt palvelua aikaisemmin. Aiemmin olin katsellut myös Opetus tv:n videoita, joista myös oli paljon apua. Ja kysellyt joihinkin vaikeisiin tehtäviin apua Älyvuodosta.

Sen verran täytyy pääsykoeurakastani sanoa, että on todella rankkaa opiskella fysiikkaa ja kemiaa yksin ilman aikaisempaa pohjaa. Varsinkin kun lukiosta on jo aikaa ja perus-matemaattiset käsitteet ovat jo unohtuneet. Esimerkiksi derivaatta tuntui asialta, josta en ollut koskaan kuullutkaan; ja integroimista ei ollutkaan edes lyhyen matematiikan kursseilla lukiossa opetettu. Minulla ei ollut ketään, jolta olisin voinut kysyä neuvoja, onneksi oli Google. Silti monet käsitteet oli todella vaikea ymmärtää, etenkin fysiikasta. Vaati todella paljon aikaa, pakaralihaksia, itkettyjä kyyneliä, purettua ahdistusta, täyttä epätoivoon vaipumista ja mahtavaa kannustusta todella ihanalta ja kärsivälliseltä poikaystävältä, että edes pääsykokeeseen asti selvittiin yhtenä kappaleena ja suurin piirtein järjissään. Kuten sanottu, fysiikan ja kemian itseopiskelu nollasta yo-kirjoitusten L:n (tai lähes L:n) on aivan tajuttoman rankkaa, mutta se on mahdollista. Minä pystyin siihen, niin pystyt sinäkin! Tärkeintä kaikessa oppimisessa on motivaatio. Nimenomaan motivaatio. Jokainen pystyy oppimaan (jos nyt ei oikeasti ole jotakin neurologista sairautta ja oppimisvaikeutta), jos vaan on tarpeeksi motivoitunut siihen.

Ja kyllä kannatti!
Kaikki se kannatti. Kaikki ne vuodet. Uhratut tunnit opiskellessa. Kaikki se tuntemani ahdistus ja epätoivo ja -usko poistui järjettömänä hyperventilaatiokohtauksena ja itkuna kun vastoin kaikkia odotuksiani luin 30.6. Opintopolku -palvelusta maailman kauneimman sanan HYVÄKSYTTY.

Mul ei ollu mitää muut ku mahdollisuusja tieto siitä että mitä tahdon voin saavuttaa.Koval duunilla asiat vaan onnistuu.Kokeillaan ja sit taas noustaan jos kaadutaan.Hanskat ei tipahda, periks ei anneta.Ne sanoo et pysty, et voi, ei kannata.Mun korvissa se kaikki kuulostaa haasteelt.

Elastinen - Eteen ja ylös 

Tieni lääkikseen oli pitkä ja polku mutkainen, osa 1: Elämäni ennen sairaanhoitajaopintoja

Yksi tärkemmistä kirjoituksistani tässä blogissa on varmaan juuri tämä tässä: miten minä päädyin opiskelemaan lääkäriksi, ja miksi. Miksi vaihdan alaa kun minulla on jo hyvä ja tärkeä ammatti? Tämä kirjoitus koskee eniten varmasti juuri teitä, jotka olette samassa tilanteessa kuin minä olin; sairaanhoitajia, jotka miettivät alan vaihtoa, tai jotka olette alunperinkin halunneet lääkikseen.


Aloitetaan vaikka aivan alusta:

Olipa kerran kahdeksankymmentäluku ja perheeseen syntyi tyttölapsi.
Tai ehkä ei nyt mennä ihan niin pitkälle, koska sillä tuskin on merkitystä tämän tarinan kannalta :) Lapsuuden aikaisista asioista mainitaan kuitenkin se, että olen aina ollut kiltti lapsi, kympin tyttö. Koulussa pärjännyt todella hyvin ja opiskellut ahkerasti. Kai sillä jotain merkitystä on pääsykoemenestyksen kannalta ollut.

Ensimmäisen kerran muistan ajatelleeni lääkäriä ammattina joskus ala-asteen ensimmäisillä luokilla, kun pikkuveljeni (moi vaan M!) loukkasi jalkansa pulkkamäessä. En muista tarkalleen mitä tapahtui tai mitä itse tein siinä tilanteessa muuta kuin kannoin pikkuveljen kotiin äidin hoiviin, mutta muistan tuon ajatuksen "minusta tulee isona lääkäri!" käyneen silloin mielessäni.

Se olikin muistaakseni ainoa kerta kun asiaa nuorempana ajattelin. Lapsena halusin lähinnä näyttelijäksi, kirjailijaksi, näyttelijäksi, Neiti Etsiväksi tai näyttelijäksi.


Lukiossa...

... opiskelin lähinnä aineita, jotka minua kiinnostivat. Psykologiaa, kieliä, biologiaa, matikkaa (lyhyttä tosin, koska yläasteella en ollut ottanut valinnaista matematiikan kurssia ja olin siinä uskossa, etten voi tämän takia pitkää matikkaa lukiossa lukea). Fysiikkaa ja kemiaa kävin ne pakolliset, eli yhden kurssin molempia. En ollut kummassakaan aineessa mitenkään huono, mutta ne eivät minua kiinnostaneet. Olin enemmän humanisti kuin luonnontieteilijä tuolloin. En todellakaan edes harkinnut uraa lääkärinä. Vielä vähemmän sairaanhoitajana. Kumpiakaan ei myöskään omassa suvussani ollut ollenkaan, joten ei minua tähän suuntaan mistään päin tönittykään.

Jatkuvaa luonneanalyysia itsestäni tässä aikojen kuluessa tehdessäni olen huomannut, että olen melko lailla vaikutuksille altis. Haluan itse ajatella asian positiivisesti niin, että olen uusille asioille avoin ja helposti mukautuvainen. Tämä on kuitenkin aika tärkeä selitys siihen, miksi olen kulkenut lääkikseen juuri näitä polkuja pitkin.

Lääkäriksi nimittäin päätin haluta (nimenomaan päätin haluta, en tuntenut mitään suurta paloa ja intohimoa asiaa kohtaan) lukion 2.vuoden jälkeen kun eräs silloinen tuttuni kertoi haaveilevansa eläinlääkärin urasta. Haave lääkiksestä katosi kuitenkin lähes yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, kun tajusin, etten ole käynyt ollenkaan mitään sinne vaadittavia kursseja lukiossa, enkä niitä enää abivuonna ehtisi käydä. Sen sijaan päätin haluta (jälleen päätin haluta) kauppakorkeaan, koska kaverini halusivat sinne myös.

On kamalaa, kun ei tiedä mitä haluaa isona tehdä. Siis oikeasti todella kamalaa. En tiennyt yhtään mitä halusin elämältäni yläasteen jälkeen, siksi menin lukioon. Lukiosta valmistuessani en ollut oikeastaan asian suhteen yhtään sen päämäärätietoisempi. Siksi varmaan olinkin niin helposti ohjailtavissa ammatinvalinnan suhteen, sananmukaisesti oikea tuuliviiri.
Opinto-ohjaajani nimittäin abivuonna tyrmäsi täysin haaveeni kauppiksesta: "ei sinne kannata hakea kun olet saanut yhteiskuntaopista numeron 6 (se oli ainoa kutonen, joka minulla on ikinä ollut todistuksessani... yhteiskuntaoppi vaan ei yhtään kiinnostanut!), mutta biologiasta olet kirjoittanut L:n (kirjoitin sen jo syksyllä)... mitä jos lähtisit lukemaan biologiaa?".
Itse asiassa asiaa ei minulle muistaakseni edes esitetty näin hienovaraisesti, vaan lähinnä opo piti selvänä, että menen Helsingin yliopistoon opiskelemaan biologiaa. Lähdin sieltä vastaanotolta kyseiset oppaat ja lehtiset mukanani ja varmaankin tyytyväisenä siihen, että olin saanut jonkinlaisen suunnan elämälleni.

Biologian valintakokeeseen lukeminen oli aika vaivatonta, koska koealue oli sama, jonka olin syksyn ylioppilaskirjoituksiin lukenut. Pääsin sisään Helsingin yliopistoon ylioppilasjuhlieni jälkeisenä syksynä ja aloitin opinnot siellä.


Biologian ylioppilas

Yliopisto-opiskelu oli kuitenkin todella erilaista kuin lukiossa. Opiskeltavat asiat olivat huomattavasti vaikeampia ja paljon oli sellaista asiaa, joka minua ei tippaakaan kiinnostanut (kaikki kasveihin liittyvä). En pärjännytkään enää yliopistossa yhtä hyvin kuin aikaisemmin. Voi olla, että olin myös henkisesti aika väsynyt ja välivuosi olisi voinut tehdä terää. En kuitenkaan kadu aikaani biologisessa yhtään, koska tutustuin siellä hienoihin ihmisiin, pääsin mahtaviin bileisiin (SITSIT!!) ja kasvoin hurjan paljon ihmisenä, itsenäistyin. Opinkin kai jotain, mutta ajan myötä ne kaikki tiedot ovat enemmän tai vähemmän jääneet unholaan. Parhaiten kai muistan sen, että labrassa ei saa syödä.

En tiennyt sitä silloin, tai varmaan ollutkaan koskaan ajatellut asiaa, mutta biologian opinnot ovat monelle lääketieteelliseen hakijalle "plan B", jos ei lääkikseen pääsekään. Niin myös joillekin minun vuosikurssilaisilleni. Nyt myös haluni opiskella lääkäriksi syttyi oikeasti, jälleen ulkopuolisen vaikutuksen ansiosta. Mutta nyt se kesti pidempään kuin muutaman viikon. Olin kai vihdoin ymmärtänyt, että lääketieteellisessä saisin paneutua paremmin ihmisen fysiologiaan ja anatomiaan, mikä olikin oikeastaan ainoa yksittäinen aihe, joka oli lukiossa kiinnostanut 100%:sti. Menin äitini maksamalle valmennuskurssille ja aloin lukea Galenosta. Viikissä vietin aikaa melko vähän, kurssejakin suoritin ensimmäisenä opiskeluvuotenani varmaankin vain 30 opintopisteen verran.

Hain lääkikseen ensimmäisen kerran vuonna 2008. Kaupunki oli Turku, koska sinne oli osa lukioaikaisista tutuistanikin suunnannut, enkä voinut eteläsuomalaisena kuvitellakaan lähteväni "johonkin pohjoiseen", kuten esimerkiksi Tampereelle. Helsinkiin en hakenut, koska "sinnehän ei pääse kukaan".

En tosiaan omannut minkäänlaisia pohjatietoja fysiikasta tai kemiasta, lähdin kylmiltään lukemaan Galenosta, jota en suurimmalta osalta ymmärtänyt ollenkaan. Valemennuskurssilla olin ihan pihalla, ja etenemistahti oli minulle liian nopea, koska olisin tarvinnut alkuun ihan vain perusopetusta fysiikasta ja kemiasta. Todennäköisesti useamman vuoden ajan...
On siis varmaan sanomattakin selvää, että rahallisesta panostuksesta huolimatta pärjäsin valintakokeessa surkeasti. Itse asiassa lähdin kokeesta kesken kaiken pois, kun ajattelin näin ehtiväni aikaisempaan junaan ja ajoissa kotiin. Enpä olisi tehtäviä varmaan osannut tehdäkään, vaikka olisin loppuun asti yrittänyt. En kysynyt omia pisteitäni tuona vuonna ollenkaan ja hautasin lääkishaaveet nyt omasta mielestäni lopullisesti. Olinpahan yrittänyt. Ei minusta ollut siihen.


Ammatinvalintaa

Jatkoin biologian opintoja syksyllä ja toisena vuonna meillä oli ammatinvalintaa käsittelevä kurssi (en muista millä nimellä se silloin kulki). Meille kuitenkin kävi puhumassa työelämän edustajia, jotka olivat myös opiskelleet biotieteitä aikanaan. Lisäksi meillä oli tuutoropettaja -tapaamisia, joissa keskukstelimme siitä, mitä haluamme valmistumisemme jälkeen tehdä. Minulle selkeni tässä vaiheessa, että aika lailla vaihtoehdot työelämässä biotieteitä opiskelleena olisivat joko toimia tutkijana (ei!) tai opettajana (ei ei ei!). En halunnut kumpaakaan.

Joku työelämän edustaja mainitsi puheessaan, että hänen kollegoitaan työelämässä (oli muistaakseni jotenkin lääketeollisuudessa) olivat mm. sairaanhoitajat. Takerruin mielessäni tähän kommenttiin: Miksi opiskella 5 vuotta yliopistolla, jos paljon lyhyemmällä (silloin 1,5 vuotta tuntui paljon pidemmältä ajalta) ja huonommalla (anteeksi, olin nuori, tietämätön ja ajattelematon, enkä arvostanut juuri sairaanhoitajatutkintoa) koulutuksella pääsee samoihin töihin? Tällöin aloin ensimmäistä kertaa ajatella kouluttautumista sairaanhoitajaksi, koska työllisyysmahdollisuudet olisivat huomattavasti laajemmat ja paremmat kuin biologisesta valmistuessani. Myös tuutoropettajani kehotti (ainakin epäsuorasti) miettimään muita vaihtoehtoja, jos niitä oli. Koska töitä olisi oikeasti valmistumisen jälkeen vaikea saada, jos ei jo opiskeluaikana verkostoituisi hyvin.

Lisäksi palava halu päästä lääkikseen oli herännyt taas. Minä todellakin halusin sinne. Opiskelin koko kevään 2009 ahkerasti ja unohdin lähestulkoon kokonaan sosiaalisen elämäni. En edellenkään tajunnut lukea kemiaa ja fysiikkaa pohjalle, vaan tahkosin Galenosta. Lähinnä opetellen ulkoa vaikeita asioita, joita en voinut ilman fy-ke-pohjaa mitenkään ymmärtää. En mennyt enää valmennuskurssille, sen koin turhana. Hain jälleen Turkuun. Lisäksi hain sairaanhoitajaksi varavaihtoehtona.

Pääsykoe meni huomattavasti paremmin kuin edellisellä kerralla, jopa osasin tehtäviä (pääsykokeen teemana oli sauna). En kuitenkaan osannut tarpeeksi. Kompastuskivekseni koitui yksi tehtävä ja Henryn vakio, joka on sen jälkeen kummitellut päässäni aika ajoin. Olisin osannut tehdä tehtävän, jos olisin löytänyt kaavakokoelmasta Henryn vakioiden arvot. En löytänyt, turhauduin, aika loppui kesken. Jos olisin saanut 7 pistettä enemmän kokeesta (käytännössä sen yhden tehtävän verran), olisin päässyt sisään.

Silloin tuntui, että olin jo päässyt aika lähelle sisäänpääsyrajaa. Nyt jälkikäteen ajateltuna 7 pistettä on kyllä aika hurjan paljon. Ja jos olisin oikeasti osannut asiat, niin ei se sisäänpääsy olisi tuosta yhdestä tehtävästä jäänyt kiinni. Pääsin kuitenkin ammattikorkeakouluun opiskelemaan sairaanhoitajaksi! Ja sille tielle jäin.... (until now).

Oli tarkoitus kertoa koko tarinani tähän asti oleellisilta osin (ilmeisesti tämä kaikki on oleellista), mutta koska runosuoni lähti taas laulamaan ja tekstiä tuli nyt näinkin paljon, päätin jakaa tämän tarinan kahteen osaan. Seuraava postaus siis käsittelee elämääni sen jälkeen, kun vihdoin löysin sille tarkoituksen.


To be continued...