Risteilyn jälkeen

Meillä alkaa huomenna kolmiviikkoisen hormonijakson viimeinen viikko (sen jälkeen on kylläkin vielä tenttiviikko). On jotenkin todella outoa, että jakso on kohta lopuillaan ja edessä on enää esimerkiksi vain yksi tutorkeissi ja sen mukanaan tuomat oppimistavoitteet. Tämänhetkin tutorkeissi (haiman hormonit, diabetes ja diabeteslääkkeet) on tosin myös edelleen työn alla näin sunnuntai-iltana, vaikka huomenna olisi jo keissin purku. Viikonloppu nimittäin vierähti railakkaasti Lääkisten superristeilyllä ruotsinlaivalla ja Tukholmassa pyörien. Unta tuli nautittua viime yönä vain neljän tunnin edestä, joten opiskelu on tänään ollut hieman takkuavaa.

Onneksi tämä jakso ei ole odotusten mukaisesti ollut kovinkaan rankka. Hormoniasioita on tullut jo ennen lääkikseen pääsyä luettua niin paljon, että kyllä nyt vähintäänkin puolet kaikesta on jo tiennyt ennestään. Varmasti enemmänkin. En myöskään stressaa vielä tentistäkään, koska lähden tenttiviikoksi lomamatkalle ja omalla kohdallani tämän jakson tentti onkin vasta maaliskuun puolella. Tosin silloin uusinta on tietysti keskellä uutta jaksoa (hyökkäys ja puolustus), jossa varmasti on omat haasteensa ja uudet opiskeltavat asiat, eikä varmasti ole kauhean kivaa lukea rästiin jääneeseen hormonitenttiin kun mielessä pyörivät jo valkosolut ja tulehdusreaktion proteiinit.

Tuntuu, että jo kuluneiden kahden opiskeluviikon aikana on tapahtunut kamalasti ja olen saanut todella paljon aikaan, vaikka lukukautta ei olekaan tosian vielä kulunut kuin se pari viikkoa. Olen aloittanut syvärit ja jopa innostunut aiheestani niin, että niitä on kiva tehdä. Odotan jo oikeastaan seuraavaa labrakeikkaa syväreiden parissa. Lisäksi harrastuspuolella on tapahtunut paljon; Pseudon (eli näytelmäkerhomme ja tulevan kevään näytelmämme) tanssitreenit ovat lähteneet mukavasti käyntiin ja ainakin toinen koreografioistani on jo valmis. Toisessa taas työstämistä riittääkin. Ainoa menoa hieman hidastava seikka on vastikään ilmenneet selkävaivat, jollaisia ei kyllä nyt tähän väliin ehtisi potemaan. Noh, kaipa nekin ajan kanssa paranevat. Kun kuitenkin tutkitusti selkävaivat paranevat itsestään noin viiden-kuuden viikon kuluttua ilman sen kummempia hoitoja.

Olen edelleen todella innoissani opiskelusta ja lääketieteestä ja kaikesta siihen liittyvästä. Erityisen kivalta tuntuu, kun opiskeluissa ollaan siinä pisteessä, että puhutaan jo lääkkeistä ja ihmisten hoitamisestakin. Ei pelkästään niistä normaaleista elimistön toiminnoista. Eli suunta on oikea ja edistystä on jo tapahtunut. Lääkäriys tuntuu jo vähän läheisemmältä (olenhan siis nyt jo oikeastaan 25%:sti lääkäri :D). Valmistuminenkaan ei enää ole "kuuden vuoden päässä" vaan oikeastaan siihen optimaalisessa tapauksessa menee enää neljä vuotta. Ja aika kuluu nopeasti, kuten ennenkin olen todennut. Ei tässä siis kovin kauaa enää saa opiskelijaelämää viettää.

Siitä opiskelijaelämästä... Viikonlopun risteily todisti taas sen, että en todellakaan ole enää kahdenkympin paremmassa päässä. Arvostan niin paljon enemmän hyviä yöunia, omaa sänkyä ja omia rutiineja kuin hauskanpitoa ja useamman vuorokauden sosialisoitumista. Laivalla oli hauskaa ja Tukholmassa shoppailu kavereiden kanssa oli ihanaa, mutta kyllä silti kotiin oli vallan mahtavaa tulla. Odotan ensi viikkoa ja takaisin arkielämään palaamista (vaikka se arkikin katkeaa jo ensi lauantaina kun lennämme kohti alppeja...). Haluan syödä terveellisesti, liikkua ja voida hyvin. En halua viettää aikaani meluisissa paikoissa, ahtaa sisääni roskaruokaa tai mikä vielä pahempaa, alkoholia. Olen kyllä nyt oikein kunnolla taas tätiytynyt ainakin fuksivuoteen verrattuna. Ja ehkä ihan hyvä niin.

Täytyy yrittää aina välillä muistaa ja jaksaa kirjoitella tännekin, jotta pysyy blogi hengissä. Nyt varmaan useammankin lääkikseen pyrkijän pääsykoeluvut ovat jo hyvässä vauhdissa, ja kai tällaisia kokemusblogejakin kaivataan. Eli jos nyt satuit tänne eksymään ja olet hakemassa lääkikseen, niin tervetuloa! :) Jos on jotain juttutoiveita tai kysymyksiä, niin aina saa jättää kommenttia. Kivaa tammikuuta kaikille!

Ei vaan kiinnosta

Nyt on jo muutaman viikon ajan (oikeastaan melkeinpä ensimmäisestä tai toisesta kouluviikosta lähtien) ollut sellainen olo, että ei ihan kamalasti nappaa mikään. Ainakaan mikään lääkikseen liittyvä. Tai no, ehkä tässä nyt on mukana hieman liioittelua, koska kyllä se opiskelu välillä kiinnostaa ja joihinkin tapahtumiin on ihan kiva osallistua. Mutta pohjavire tässä syksyssä on kyllä ollut sellainen, että en ole oikein innostunut mistään.

Mistään lääkikseen liittyvästä. Tai ainakaan paljoa. Sitä jo melkein voisi diagnosoida itsensä masentuneeksi, mutta onneksi sentään innostun muista asioista (esimerkiksi juurikin niistä hääsuunnitelmista) ja haluan nähdä kavereita ja viettää aikaa poikaystävän (anteeksi, siis sulhasen) kanssa ja olen oikeastaan oikein onnellinen. Mutta jokin nyt siinä koulunkäynnissä mättää. Ehkä on vain liikaa kaikkea. Ehkä se, että ei ole oikeasti aikaa tehdä tutoreita kunnolla ja se, että joka viikonloppu joutuu käyttämään n. 6h päivästä opiskeluun vie ilon siitä kaikesta mmuustakin toiminnasta.

Nyt ei kiinnosta edelleenkään opiskella yhtään, mieluummin katselisin hääkirpputoreja ja kiertelisin kaupoilla. Tämä ei kuitenkaan ole niinkään epänormaalia, koska kaikenlainen sijaistoiminta silloin kun pitäisi opiskella on ihan tuttua. Enkä nyt ole koskaan pitänyt anatomian ja histologian pänttäämistä mitenkään kamalan mielenkiintoisena. Enemmän olen sen sijaan huolissani siitä, että esimerkiksi tänä aamuna skippasin yhden sitsi-ilmoittautumisen ihan vapaaehtoisesti ja aiemminkin syksyllä jätin sitsit väliin. Siis sitsit?! Sen, mitä rakastan kaikkein eniten opiskelijaelämässä...

Tiesin kyllä, että tänä vuonna otan rauhallisemmin, enkä mene kaikkeen mukaan (kuten olen jo useita kertoja täälläkin todennut), mutta en kyllä kuvitellut sellaista päivää koittavan kun sitseille meno ei kiinnosta. Vieläpä tässä vaiheessa, preklinikassa, kun ei aikaisia pakollista läsnäoloa vaativia aamuja ole kovin paljoa, eikä varsinkaan tarvitse potilaita varten olla edustavassa kunnossa. Ehkä se on kuitenkin nyt se ikä vain ottanut vihoin minutkin kiinni. En varsinaisesti koe olevani liian vanha mihinkään sinänsä, en vain ole kiinnostunut esimerkiksi viikolla juhlimisesta. Viime vuonna varmaan fuksius jaksoi kantaa aika pitkälle ja sitä unohti olevansa jo vanha :D

Toisaalta taas tämä järjetön stressi ja itseltään liikaa vaatiminen varmasti verottavat innostuneisuutta osallistua mihinkään. Usein tekisi vain mieli makoilla sängyssä ja katsella Netflix-sarjoja sen sijaan että tekisi jotain hyödyllistä tai edes jotakin muka-hauskaa. Kaikki vapaa-ajan toimintakin tuntuu tällä hetkellä lähinnä rasitteelta ja velvollisuudelta. Siltä, että koska viime vuonna olin niin aktiivinen, niin kaikki varmasti nytkin odottavat sitä samaa osallistumisinnokkuutta minulta.

En tiedä ihan miten tästä nyt lähtisi etenemään. Varmaan ensimmäisenä voisi antaa itselleen luvan olla vain rauhassa ja olla vaatimatta liikoja. Uskon, että lääkiksessä on paljon ylisuorittajia ja minä olen ehdottomasti sellainen. Yritän nyt vain ottaa rennosti ja tehdä vain sen mitä jaksan. Harmi vaan, kun on kerännyt itselleen niin paljon vastuuta kannettavaksi, että ihan kaikesta ei kuitenkaan voi luistaa. Harmittaa myös, että en tänään varmaan jaksa mennä näytelmäkerhomme Pseudon tutustumisiltaan, vaikka ihan kamalasti kyllä haluaisin. Etenkin kun siellä näytetään viime kevään näytelmämme Making of -video. Mutta toivottavasti pääsen näkemään sen joskus toistekin. Jos tässä ei nyt tapahdu jotain ihmettä ja saan jostain energiaa lähteäkin paikan päälle...

Ehkäpä tämä kaikki helpottaa sitten ensi jaksossa kun päivät näyttävät vähän lyhyemmiltä ja LTT-jaksosta on viimein päästy lopullisesti eroon. Tai ehkä se koko loppuopiskeluaikakin tulee olemaan tällaista. Huh, toivottavasti ei!
Mutta pääpointtina nyt varmaan, että se elämä siis lääkiksessä(kään) ole aina mitään ruusuilla tanssimista.

Kakkosluokkalainen

Tokaluokkalaisenakin on ihana olla! Fuksivuosi oli parasta mitä olin siihen asti kokenut, mutta olen iloinen, että se on ohi, eikä toista ole tulossa. Tai ainakin tällä hetkellä tuntuu, ettei enää jaksaisi samaa menoa kuin viime vuonna.

Nyt olen vanhempi ja viisaampi. Ainakin vanhempi. Sekä oikeasti olen tietysti nyt vuoden vanhempi kuin fuksivuoteni alkaessa, että myös se oma oikea ikä tuntuu konkreettisemmalta nyt. Fuksit ovat aina pieniä ja viattomia. Fuksit ovat tavallaan aina muita opiskelijoita "nuorempia" fyysisestä iästään huolimatta. Enää en ole fuksi, joten olen taas ehkä vähän lähempänä omaa fysiologista ikääni. En kuitenkaan mikään täysi vanhus vieläkään (mielestäni kenekään alle 75-vuotiaan ei edes pitäisi käyttä sanaa "vanhus" itsestään - se on vain tyhmää).

Hutuilu (hupituutorointi) on ollut kivaa. Uusiin fukseihin, jotka maanantaina tulivat kouluun, on ollut ihana tutustua tämän viikon aikana. On ollut myös hauska nähdä, miten aktiivisia ja innoissaan kaikki ovat. Meidän fuksit ovat mahtavia! Oman ryhmäni fuksit ovat ainakin tajunneet jo hyvin pienellä kannustuksella mm. Fuksipisteiden keräämisen tärkeyden ja lähtevät innokkaina mukaan kaikkeen. Ja ovat niin ihania. On kiva päästä taas elämään fuksivuotta tavallaan muiden kautta. Olisi hirveän rankkaa joutua itse elämään se uudelleen, koska esimerkiksi tällä viikolla fuksiparat ovat jääneet kovin vähille yöunille. Ei sillä, että itsekään olisi saanut ihan kamalasti nukuttua.

On helpottavaa tietää, että enää ei tarvitse käyttää kaikkea energiaa kurssikavereihin tutustumiseen ja mahdollisten ystävyyssuhteiden solmimiseen sen lisäksi, että niin koulussa kuin kaupungissakin kaikki on uutta ja ihmeellistä. Nyt uusia tutustumisen kohteita ovat tietenkin fuksit, mutta tällä hetkellä mielestäni on ensisijaista tutustua oman hupitutorryhmän fukseihin ja antaa fuksien tutustua toisiinsa. Kyllä sitä lukuvuoden aikana ehtii tustua, ainakin niihin, jotka ovat aktiivisia ja osallistuvat tapahtumiin.

Koen, että tämä vuosi on enemmän sellainen "minun vuoteni", aikaa itselle ja omille jutuille, omalle elämälle. Toinen vuosi tuntuu jotenkin helpommalta kuin fuksivuosi. Ei varmastikaan opintojen suhteen, ainakaan tässä jaksossa (LTT), jossa tunnen olevani suurimman osan ajasta ihan hukassa ja hyvin vieraiden käsitteiden äärellä. Se on kuitenkin helpompi siksi, että kaikki on paljon tutumpaa. Myös suurin osa tulevista tapahtumista on sellaisia, mitä järjestettiin viime vuonnakin, joten tietää mitä on odotettavissa. Nyt tietää, mihin kannattaa mennä ja minkä voi jättää väliin ilman tunnetta, että on jäänyt paitsi jostakin tärkeästä.

Tänä vuonna asiat voi ottaa vakavammin, keskittyä virallisempiin juttuihin ja miettiä mahdollisesti myös sitä tulevaisuutta, vaikka lääkäriura onkin vielä aika kaukana. Tämän vuoden loputtua minä olen jo kandi. Se tuntuu isolta askeleelta. On paljon hienompaa kutsua itseään kandiksi kuin tönkösti lääketieteen opiskelijaksi. Ylipäätään sanalla opiskelija ei ihan hirveästi painoarvoa ole tosi tilanteissa. Kandi sen sijaan on jo jotakin, vaikkakin sitten yleensä ehkä sellainen ei-juuri-mitään-osaava lääkärinalku. Mutta kuitenkin jotakin.

Toinen vuosi on ollut konkreettisesti parempi jo sillä, että en joutunut jonottamaan lippuja eilisiin toogabileisiin, kuten viime vuonna. Fuksiparat laitoimme kuitenkin avajaisbileiden jälkeisenä aamu(yö)nä jonottamaan, vaikka lippuja olisi ollut joka tapauksessa kaikille tarpeeksi, koska se vain on perinne. Mitä olisikaan fuksivuosi ilman toogalippujen jonotusta? Tällä kertaa toogabileet eivät myöskään stressaneet yhtään samalla tavalla kuin viime vuonna, kun en yhtään tiennyt mitä oli odotettavissa tai osaisinko edes sitoa päälleni lakanan toogaksi.

Samaa stressittömyyttä odotan myös loppuvuodelta. En aio tänä vuonna ottaa itselleni sellaista työtehtävätaakkaa kuin viimeksi, enkä aio rampata kaiken maailman kissanristiäisissä. Aion panostaa jo luotuihin kaverisuhteisiin ja tutustua fukseihin. Toivon myös uusien tutorryhmien antavan tilaisuuden tutustua paremmin niihin omiin kurssikavereihin, joihin ei vielä viime vuoden aikana tullut kovin hyvin tutustuttua. Tämä vuosi tulee varmaan olemaan tasaisempi, rauhallisempi, vakavampi, mutta kuitenkin omalla tavallaan ihan yhtä kiva kuin viimekin vuosi. Kyllä sitä pitää osata nauttia rauhasta ja pitkistä yöunistakin.

Saa nähdä, miten käy. Yleensä on ollut aivan sama mitä lupailen tai sanon, samalla lailla koen tarvetta työntää lusikkani joka soppaan ja ilmoittautua vapaaehtoiseksi sinne ja tänne. Toivottavastikuitenkin nyt kakkosella osaan hillitä itseäni vähän paremmin kuin viimeksi. Ainakaan nyt ei enää motivaattorina toimi se, että lääkiksen fuksivuosi koetaan vain kerran!

Rauhalliset koti-illat

Nyt taitaa ensimmistä kertaa lääkisurani aikana ikä alkaa painaa, tai jonkinlainen mummovaihde on ainakin löytynyt, kun jätin vapaaehtoisesti menemättä tapahtumaan, johon lähes kaikki kaverini ovat innoissaan menossa. Eikä huomenna edes ole mikään aikainen herätys. Kandiseuramme klubilla juhlitaan tänään pikkupääsiäistä, mutta minä istun kotona ja (toivottavasti) luen tehokkaana selän anatomiaa huomista ryhmätyötä varten.

Toisaalta juuri nyt ei kyllä anatomian lukeminen niin kamalasti kiinnostaisi, vaan voisi jopa tehdä mieli osallistua beerbong-turnaukseen (joka ainoana tarjollaolevana ohjelmanumerona tämäniltaisissa kekkereissä ei juuri houkutellut niihin osallistumaan). Olen nimittäin viimeisen kahden viikon aikana ollut enemmän tai vähemmän flunssassa/toipilaana, jonka seurauksena viimeksi olen urheillut yli viikko sitten, ja tämänkin viikon tanssitreenit ovat jääneet väliin. Kunto ei anna periksi nousta edes kolmea rappusväliä ilman hirveää hengenahdistusta ja läähätystä, ja yöt menevät yskiessä.

Rauhallisia koti-iltoja on siis viime päivinä saatu viettää oikein olan takaa. Eilenkin jäivät kurssikavereideni tuparit kokematta, mikä kyllä harmitti suuresti. Mutta näillä mennään ja toivottavasti viikonloppuna olen jo kunnossa. Lauantaina nimittäin on luvassa oikein tehotreenit tanssin osalta kun näytelmäkerhomme porukka, oikeastaan lähes kaikki kevään projektiin osallistuvat, viettää mökkiviikonloppua, joka ei suinkaan ainakaan omalta osaltani ole mitään lepäilyä ja rentoa hengausta takkatulen ääressä, vaan kaikkien tanssien tunnin pituisia treenejä ja koko setin läpivientiä. Minähän innokkaana fuksina nimittäin ilmoittauduin halukkaaksi osallistumaan lähes jokaiseen tarjolla olleeseen tanssiin, minkä seurauksena treenejäkin on viikossa ollut ihan kiitettävästi.

Fuksi-innokkuus osallistua ihan kaikkeen on kyllä ehkä nyt vuodenvaihteen jälkeen kuitenkin vähän laantunut. Kun ei ole enää samanlaista tarvetta tutustua ihan kaikkiin (koska tuntee jo lähes kaikki), ja kun lähes kaikissa tapahtumissa pyörii sama aktiiviporukka ja tutut naamat, niin ei niihin välttämättä ole sellaista hinkua osallistua. Toki kavereita on kiva nähdä ja tuttujen kanssa on kiva viettää aikaa, mutta aluksi ehkä suurin motiivini osallistua tapahtumiin oli uusiin ihmisiin tutustuminen. Lisäksi tietysti vapaa-aikaa rajoittavat nyt tanssitreenit ja käynnissä olevan jakson työmäärä. Ja onhan se ihan mukavaa välillä ottaa ihan rauhallisesti ja viettää ilta katsomalla vaikka Greyn anatomiaa...

Liikkumisjakso on työmäärästään huolimatta edelleen hyvin mielenkiintoinen. Jaksoon on sisältynyt jo mielenkiintoisia ryhmätöitä (tänään tutkimme mm. polven nivelsiteitä) ja yksi elämäni parhaimmista luennoista selän kliinisestä anatomiasta. Kaikki kliinistä työtä sivuavat asiat ovat mielekkyysasteella lähellä sataa verrattuna esimerkiksi aineenvaihdunnajakson ureasyklin välivaiheisiin. Toki tähän väliin on nyt pakko huomauttaa, että vastikää olin tilaisuudessa, jossa keskusteltiin harvinaisista aineenvaihduntasairauksista, ja kun siellä mainittiin näissä sairauksissa esimerkiksi puutokset CPS1-entsyymissä tai glykogeenin kertymäsairaudet, olin ihan täpinöissäni kun oikeasti tajusin mistä puhuttiin. Kiitos aineenvaihduntajakson! (Jonka tentti muuten meni läpi ja aika hyvin pistein!)

Tänään siis on tiedossa rauhallinen koti-ilta anatomian parissa, ja siitä pitäisi olla kiitollinen eikä harmitella tylsyyttä. Nyt kun on kerrankin aikaa tehdä asiat kunnolla ja piirrellä niitä anatomisia rakenteita, niin tilaisuus pitäisi ottaa avosylin vastaan. On kuitenkin ehkä jokin ihmisyysgeeni, joka ohjaa lykkäämään asioita viime tinkaan, lähelle deadlinea, tai hidastelemaan kun aikaa työn tekoon olisi runsaasti. Uskon ainakin itse omaavani tällaisen piirteen. Toimin paremmin pienen paineen alla, työskentelen tehokkaammin jos on vähän kiire. Jos olisin illalla menossa viettämään aikaa kavereideni kanssa, niin varmasti nyt käyttäisin jokaisen hetken huolella hyväkseni anatomiaa opiskellen, enkä kirjoittaisi tätäkään blogia ja vetelehtisi kahvikuppi kädessä kotona keittiöstä sohvalle ja takaisin.

Siksi en usko, että esimerkiksi pääsykokeisiin lukeminenkaan on tehokasta, jos painaa 12-tunnin päivää! Älkää siis hyvät ihmiset rehkikö itseänne uuvuksiin, vaan antakaa aivojenne välillä levätäkin. Keksikää mukavaa tekemistä lukemisen rinnalle päivän täytteeksi. Menkää kaverin kanssa teelle ja puhukaa jostain muusta kuin opiskelusta. Elämässä pitää olla muutakin. Tai viettäkää rauhallisia koti-iltoja, mutta ei kirjojen parissa.

Ihanaisen ystäväni NP:n keittämää kukkateetä.

Liian vanha lääkikseen?

Uskallan veikata, että moni muukin "vanhempi" lääkikseen hakija pohtii ikäkysymystä, kuten aikaisempaan postaukseeni (Ensiaskelia lääkiksessä) kommentoijakin. Kuten minäkin. Ja jos ei suo asialle edes ajatusta, hyvä niin! Koska ikä on vain numero.

En ole koskaan varsinaisesti allekirjoittanut edellistä sanontaa. Mielestäni ikä on paljon muutakin. Se on elämänkokemusta, se on ryppyjä, se on fyysistä kuntoa, mielen virkeyttä, oppimiskykyä, perspektiiviä asioihin, elettyä elämää, historiaa ja muistoja. Iän myötä karttuvat monet asiat, mutta toisaalta rapistuvat toiset. Totta kai kaksi 20-vuotiasta voivat olla henkisesti yhtä kaukana toisistaan kuin yksi 7 -vuotias ja toinen 50 -vuotias. Mutta suomalaisessa, suhteellisen "tasapaksussa" yhteiskunnassa kuitenkin suurin osa väestöstä kokee samoja asioita suurin piirtein saman ikäisenä, ainakin ennen aikuisikää. Yhteiskunta ohjailee meitä kasvamaan vastuullisiksi ihmisiksi, ja suurimmalla osalla onkin aikuisuuden kynnyksellä melko hyvät eväät elämään olemassa.

Lääkikseen hakijat, tai varsinkin sinne pääsijät, ovat mielestäni ehkä keskimääräistä fiksumpaa porukkaa. En tarkoita tätä ylpeilynä tai minään vastaavana, vaan että pääsykoe on niin vaativa, että sen läpäisyyn vaaditaan määrätietoisuutta ja asialle omistautumista. Tavoitteiden asettaminen ja suunnitelmissa pysyminen vaatii taas kypsyyttä ja vastuunkannon taitoa. Lisäksi pääsykoeurakka vaatii elämänhallinnan taitoa ja pitkäjänteisyyttä. Nämäkin osoittavat kypsyyttä.

Edellä mainituista syistä johtuen varmaankin olen tullut niin hyvin toimeen oikeastaan kaikkien tapaamieni kurssikavereideni kanssa. Heistä nuorimmat ovat minua 9 vuotta nuorempia, ja monet muutkin 6-8 vuotta nuorempia. Olen kuitenkin tutustunut myös moniin oman ikäisiinikin (tai ainakin lähellä omaa ikääni oleviin) kurssikavereihin, ja totta puhuen en edes muista kuka oli minkäkin ikäinen. Yhdessä aikaa viettäessä, puuhaillessa ja keskustellessa ikä unohtuu. Siitä muistuttavat ainoastaan eroavat elämäntilanteet, jotka nekään eivät niin paljoa eroa toisistaan. Suurimmat erot varmaan ovat ne, että toiset ovat juuri muuttaneet pois kotoa ja minä taas olen asunut jo monta vuotta omillani. Lukiomuistoista voin puhua aivan yhtä hyvin kuin kuka tahansa muukin. Ei se maailma niin paljoa ole kahdeksassa vuodessa muuttunut, enkä ole lukioaikoja unohtanut. Vaikka olen kokenut enemmän kuin muut, opiskellut muita aloja ja ehtinyt valmistua ja tehdä töitäkin, ei sekään mielestäni ole mikään este sujuvalle ja tasavertaiselle kanssakäymiselle. Ehkä voin antaa toisille jotain neuvoja ja ehkä nuoremmat voivat jotain minulta oppia, toivottavasti ainakin. Se on vain mukavaa.

Itse en tosiaan pidä itseäni minään "mummona" tai "tätinä" tai juuri ajattele olevani niin paljon vanhempi kuin muut. Toivon, etteivät nuoremmat kurssikaverini myöskään ajattele näin. Tässäkin kohtaa kuitenkin kaikki riippuu varmaan henkilön luonteesta. Olen pitänyt itseäni aina hyvällä tavalla lapsellisena, sellaisena, joka innoissaan lähtee mukaan kaikenlaiseen tekemiseen ja ylipäätään iloitsee elämästä. Vaikka tykkään välillä olla ihan yksin ja väsyn sosiaalisesti (kuten ensimmäisen viikon jälkeen), koen kuitenkin olevani enemmän sosiaalinen kuin epäsosiaalinen ja enemmän ekstro- kuin introvertti. Voisin toki valita myös sen tien, etten jaksaisi kuunnella minua nuorempien juttuja tai lähteä mihinkään tapahtumiin. Voisin valita fiinin viinisiemailun jossakin hienossa cocktail -baarissa sen sijaan että lähtisin haalarit päällä opiskelijabileisiin. Mutta ne ovat omia valintoja. Eikä mielestäni  kukaan voi määritellä minkä ikäisenä kuuluisi käyttäytyä milläkin tavalla. Vaikka olisin nyt jo neljäkymppinen, valitsisin silti varmaan ne haalarit tällä hetkellä. Koska olen lääkiksen fuksi. Koska haluan kokea sen kaiken, mitä se fuksius pitää sisällään.

Mutta niin, olen kyllä aikaisemmin ollut aikamoinen ikärasisti. Muistan jo ala-asteella pitäneeni minua vuotta nuorempia kakaroina, kuin se yksi vuosi olisi ollut kamala kuilu välissämme. Erikoista kuitenkin on, että omat veljeni olivat minua nuorempia, ja minulla oli myös nuorempia kavereita. Heidän kohdallaan en tietenkään ajatellut näin. Melko ristiriitaisia ajatuksia siis.
Vanhemmalla iällä suurin osa kavereistani oli oman ikäisiäni, mutta minulla oli myös vuosi-pari itseäni nuorempia kavereita. Edelleenkään kavereideni kohdalla ikäero ei haitannut. En kuitenkaan olisi voinut koskaan ajatella esimerkiksi seurustelevani itseäni nuoremman pojan (tai miehen) kanssa, en edes vuotta nuoremman! Baarissakin käydessä tuli usein kommentoitua tuskastuneena sitä, miten "täällä on vaan 18-vuotiaita" tai viitattua itseämme nuorempiin jollakin muulla tavalla (lue: lapsi).

Ennen koulun alkua stressasinkin eniten sitä minkä ikäistä porukkaa ryhmässämme tulisi olemaan. Pelkäsin sitä, että olisin kaikkein vanhin. Mietin mitä puhuttavaa minulla voisi jonkun tämän kevään ylioppilaan kanssa olla. Toivoin, että kurssillamme olisi joku muukin vanhempi niin että minäkin voisin ystävystyä jonkun kanssa. En varmaan tosissani ajatellut voivani ystävystyä juurikin näiden opiskelukavereideni kanssa, jotka olivat syntyneet silloin kun minä aloitin koulun. Toisin kuitenkin kävi.

Ihan alusta asti olen ehkä enemmän ajatunut juuri -95 tai -96 -syntyneiden seuraan. Varmasti koska heitä on huomattavasti enemmän kuin "kasareita" meidän porukasta. Sittemmin sitä on tullut tutustuttua myös muihin. Omassa hupitutor-ryhmässäni on toinen meidän kurssin "kuuluisista" -97-syntyneistä. Ja mielestäni kyseinen, minua 9 vuotta nuorempi tyttö on yksi parhaista tyypeistä, joihin olen tähän mennessä tutustunut. Ikäero ei todellakaan ole haitannut! Vaikka siitä jatkuvasti vitsaillemmekin.. :) Enkä todellakaan nykyään enää arvosta/arvostele ihmisiä sillä perusteella, minkä ikäisiä nämä ovat. En myöskään ajattele minua nuorempia poikia minään kakaroina, kuten ehkä joskus kriittisinä sinkkuaikoina. Meidän vuosikurssilla on todella aktiivista, osaavaa, kypsää ja hauskaa porukkaa. Iästä riippumatta. Kurssimme on kyllä tosiaan aika nuori, varmaan 50% on syntynyt aikavälillä 94-96, ja ehkä siksi kaikki ovatkin niin aktiivisia. Jaksavat.

Mutta kyllä tällainen aikuinen nainenkin tosiaan jaksaa vielä nuorten mukana. Ainakin puolille öin asti. Usein lähden kyllä ajoissa kotiin nukkumaan kaiken maailman pippaloista. Mutta en tiedä johtuuko se niinkään iästä vai siitä, että olen vain ilta-uninen.

En tiedä oliko tästä postauksesta nyt hyötyä kenellekään, toivottavasti! Lääkikseen mahtuu niin monenlaisia ihmisiä, eri taustoilla, eri syntymävuosilla, eri kiinnostuksen kohteilla, että ei kannata etukäteen jännittää ainakaan sitä, että olisi liian vanha. Kyllä niitä töitä ehtii tehdä, ellei se eläkeikä ihan oven takana kolkuttele! Eikä sitä omaa ikää mikään pakko ole mainostaa, jos ei halua. Ei kukaan ole minulta oikeastaan edes sitä kysynytkään, itse olen sen tuonut esiin siksi, koska mielestäni ikäeroasiat ovat nykyään jopa hauskoja. On hauska vitsailla siitä, mitä itse olen jo tehnyt kun joku toinen on ollut vasta vaipoissa. Tai siitä, miten osa kurssikavereistani ei ollut edes syntynyt kun Suomi voitti jääkiekon MM-kisat -95.

Positiivisia asioita itseään nuorempien kanssa hengailussa löytyy kyllä: olen useita kertoja kuullut näyttäväni paljon nuoremmalta. Olen oppinut paljon uusia sanoja (esimerkiksi sykkiminen... joo, en tiennyt, mitä se tarkoittaa!) Ja opiskelijaporukassa baariin mennessä on itsetuntoa hivelevää kun joka kerta minultakin kysytään ne paperit! :)