Häiriöitynyttä hermostoa

Viime jaksomme, kolmosen kevään toinen jakso, oli nimeltään Hermoston toimintahäiriöt. Kokonaisuudessaan se oli neurologiaa, kliinistä sellaista.

Kakkosvuoden syksyllä opiskelimme hermoston rakennetta ja toimintaa perusanatomian ja -fysiologian näkökulmasta. Silloin pänttäsimme eri aivoalueita ja hermoratoja. Opiskelimme miten liikkeet saavat alkunsa aivoissa ja miten ne kulkevat sähköisenä käskynä lihakseen esimerkiksi kämmenessä. Opiskelimme myös muun muassa unen ja muistin toimintaa sekä eri aisteja. Mielenkiintoisinta ja mielestäni hyödyllisintä silloin oli opetella aivohermot, jotka jäivätkin mieleen aika hyvin.

Tässä jaksossa tärkeää asiaa tuli koko ajan lisää. Painotus oli nyt sairauksissa, niiden diagnostiikassa ja hoidossa. Opiskelimme ja kartutimme tietojamme Parkinsonin taudista, Alzheimerin taudista, aivoverenkiertohäiriöistä, MS-taudista, kehityshäiriöistä, neuromuskulaaritaudeista (eli hermo-lihastaudeista) sekä aivokasvaimista. Sen lisäksi harjoittelimme neurologisen statuksen (eli kaikkien niiden testien, mitä lääkäri tekee potilaalle yrittäessään selvittää mikä tällä on vikana) tekoa sekä toisillemme että oikeille potilaille neurologisella osastolla.

En edelleenkään voi sanoa olevani mitenkään innoissani neurologiasta. Se on mielestäni älyttömän vaikeaa, monimutkaista ja jollakin tapaa toivotonta. Neurologinen diagnostiikka on toki aika cool hommaa, koska näillä erilaisilla (maallikon silmään varmaan omituisilla) testeillä saadaan selville todella paljon potilaan neurologisesta tilasta ihan ilman mitään laboratoriokokeita tai röntgenkuvia. Häiriö, joka ilmenee esimerkiksi kädessä, voidaan jäljittää aivoihin asti. Onhan se ihmeellistä. Samaan aikaan kuitenkin toivottomuus nousee pintaan siinä, että vaikka potilaasta voitaisiin diagnosoida jos jonkinlaista ongelmaa oireiden taustalla, ei niille useinkaan voida tehdä yhtään mitään.

Mielestäni neurologiset sairaudet ovat siinä mielessä surullisia, että ne ovat suurimmaksi osaksi parantumattomia ja johtavat ennenaikaiseen kuolemaan. Monessa tapauksessa oireita voidaan tietenkin lievittää, mutta itse taudin kulkua ei voida pysäyttää. Esimerkkejä tällaisista ovat hyvin tunnetut ALS ja Alzheimerin tauti. On myös kovin surullista, miten vamma pienellekin aivoalueelle voi saada aikaan niin kokonaisvaltaisen vaikutuksen kehoon. Esimerkiksi Brocan (puhe) alueen tuhoutuminen vaikkapa aivoinfarktin seurauksena johtaa kykenemättömyyteen kommunikoida puhuen.

Tietysti kaikki sairaudet ja sairastaminen ovat jollakin tapaa surullisia. Potilaiden kohtalot herättävät myötätuntoa ja myöskin kiitollisuutta omasta terveydestään. Usein kuitenkin tilanne on se, että lääkärinä voi puuttua asiaan ja parantaa potilaan. En itse ehkä ole valmis luomaan uraa sellaisella alalla, jolla potilaat useimmiten eivät kokonaan parane. Ehkä tämä suhtautumiseni tulee joskus muuttumaan, mutta ainakaan tällä hetkellä neurologia ei ole omalla listallani ensimmäisten erikoistumisvaihtoehtojen joukossa.

Asiaan saattaa vaikuttaa myös se, etten koe opetuksen tässä jaksossa (kuten en siinä aikaisemmassakaan hermostojaksossa) olleen yhtä hyvää kuin muissa jaksoissa. En tiedä mikä siinä on, mutta aina tuntuu, ettei neurologiasta oikein saa otetta. Koko jakson ajan tuntui kuin olisi ollut ihan pihalla siitä, mistä luennoilla tai seminaareissa puhuttiin. Tuntui, että olin unohtanut kaiken aikaisemmin opitun ja oli todella vaikeaa muistella aikaisemmin opeteltuja aivojen alueita samaan aikaan kun päähän olisi pitänyt änkeä uutta tietoa sairauksista. Tenttiviikolla asiat onneksi selkiytyivät, kuten yleensäkin, mutta silti jäi tunne, että opetuksen olisi voinut organisoida jotenkin paremmin.

Toki neurologia on aina ollut se, mistä olen pitänyt vähiten. Se jäi jo sairaanhoitajaopintojen aikoina vähemmälle, enkä koskaan oikein ollut neurologialla edes harjoittelussa. Neurologisten potilaiden hoidosta minulla on kaikkein vähiten kokemusta, vaikka toki esimerkiksi aivoinfarktin saaneita vanhuksia on urallani tullut useinkin vastaan. Ehkäpä siksi, kun oma pohjatietoni on ollut niin hatarissa kantimissa, uuden tiedon rakentaminen on neurologian osalta ollut erityisen vaikeaa.

Kaiken kaikkiaan Hermoston toimintahäiriöt -jakso oli mielenkiintoinen ja erittäin tärkeä. Neurologiset sairaudet ovat yleisiä ja niitä tulee varmasti vastaan sitten tk-työssä valmistumisen jälkeen. Toivoisin vain, että jossain kohtaa olisi enemmän aikaa paneutua niihin syvällisemmin ja ehkä myös kerrata sitä neuroanatomiaa, joka tuntuu suurelta osin unohtuneen. Tuskin sitä aikaa löytyy, kuten tähänkään asti ei ole löytynyt, mutta varmaan sitten vielä klinikassa nämäkin asiat kertautuvat ja lopulta ne opitaan ihan kantapään kautta.

Kakkosvuoden joululoma

Otsikossa piti miettiä, että onko tullut käytettyä "Joululoma"a jo aikaisemmin. Ehkä tämä selkeyttää sitten asioita, että eritellään kakkosvuoden joululoma omaksi kokonaisuudekseen. On tämä toisen vuoden joululoma kuitenkin ihan erilainen kuin ykkösvuonna. Ainakin se on viikkoa lyhyempi.

Joululomasuunnitelmat myös eroavat jonkin verran viimevuotisista, nimittäin aiemmista puheista huolimatta sain sittenkin lomalle töitä. Menen kuitenkin tutuksi tulleeseen kesätyöpaikkaani keikkailemaan vasta joulun jälkeen, koska olen "sairastanut" yli kolme viikkoa, enkä uskaltanut luvata olevani vielä maanantaina terve. Todennäköisesti en olekaan ihan vielä silloin toipunut.

Neljään viikkoon en ole siis urheillut tai tehnyt juuri mitään muuta kuin maannut kotona ja opiskellut.  Hirvittävä koko kehoa vavisuttava yskä vaivasi ensin reilu kaksi viikkoa niin, etten voinut uloskaan mennä kun pakkasessa hengittämisestä ei tullut mitään. Sain sitten vihdoin astmalääkkeet kokeiluun ja asiat tuntuivat menemän parempaan suuntaan, kunne alkuviikosta onnistuin hankkimaan itselleni jonkin oikean taudin ja viimeiset kolme päivää olen viettänyt lihas- ja nivelkipujen kourissa (koska aikuisillehan ei varsinaisesti nouse kuume...). Uskon, että parempaan suuntaan ollaan kuitenkin menossa, yskä on vähentynyt ja nenä vuotaa, eli kehoni ilmeisesti nyt puhdistuu taudinaiheuttajista ja kohta sitä päästään varmaan vihdoin hiihtämäänkin!

Eilen meillä oli vuoden viimeinen tentti ja me kakkosetkin pääsimme vihdoin aloittamaan joululomamme. Joululoman alkua (ja jokaisen tentin ohiolemista) juhlitaan/juhlittiin perinteisesti tenttisaunassa, kuten myös eilen. Itse en sinne viitsinyt mennä rasittamaan itseäni ja toisaalta mahdollisesti tartuttamaan muita. Sen sijaan menin nukkumaan puoli kahdeksalta illalla. Ihan rauhallinen joululoman aloitus siis. Onneksi sentään sain hyvästellä kavereitani joululomalle tentin jälkeisillä kahveilla.

Hermostojakso on nyt onneksi paketissa. Kaikista hyvistä sanoistani huolimatta, jakso oli kuitenkin aika rankka ja ikävä. Tunnen, etten oppinut asioita kunnolla ja opetus ei aina ollut ihan sellaista kuin olisin odottanut. En myöskään usko, että suoriuduin tentissä kovin hyvin, joten läpipääsy ei ole ihan taattu. Siksi en oikein voinutkaan aloittaa lomaani helpottuneena ja alkaa rentoutua, kun takaraivossa kummittelee ajatus uusinnasta. (Oikeasti pelottava ajatus uusinnasta ei varmaan synny takaraivossa, vaan ehkä ennemminkin ohimolohkojen sisäosissa ja otsalohkon alueilla, jotka ovat yhteydessä muistoihin, tunteisiin ja korkeampiin ajattelutoimintoihin.)

Toisaalta uusintaan lukeminen voi olla ihan hyväkin juttu, ainakin asioita tulisi sitten kerrattua, kun joka tapauksessa tuntuu, ettei niitä kunnolla vielä tullut opituksi. Vaikkei uusintaa olisikaan edessä, olisi opiskeltuja asioita silti hyvä kertailla. Ja onneksi ne opintojen puolesta tietysti vielä kertaantuvatkin, joskin kliinisemmissä merkeissä. Joskus tulevaisuudessa meillä nimittäin on edessä jakso nimeltä Hermoston toimintahäiriöt (tai jotain sinnepäin) ja tietysti neurologisia potilaita tulee sitten vastaan itse klinikassa, jolloin asiat taas kertautuvat. Juuri nyt osaisin tehdä neurologista statusta ainakin jonkin verran, tutkia motoriikkaa ja aivohermojen toimintaa. Mutta nekin taidot varmaan häviävät, jos ei niitä harjoittele.

Olisko joululomalla aika ottaa sulhanen koekaniiniksi ja harjoitella jo tähän mennessä opittuja potilaan tutkimisen taitoja? :)

Tieto lisää mielenkiintoa

Hyvää joululomaa kaikille eilen (tai aiemmin) lomansa aloittaneille, eli ainakin meidän lääkiksen opiskelijoista 5/6:lle... Ainoat koulutöissä raatavat taitavat olla enää vain meidän kurssilaiset, epäonniset kaikkoset, joilla lukukauden viimeinen tentti on vasta ensi viikon perjantaina. Kateeksi käy niitä, jotka tänä aamuna tai eilen illalla ovat olleet lentokentällä valmiina matkustamaan joululoman seikkailuihin. Niitä ihmisiä ainakin oman snapchatini perusteella on monta!

Tämäkin lauantai on iloisesti kulunut aivojen ja hermojen opiskelun merkeissä mielenkiintoisia poikkileikkauskuvia milloin mistäkin tumakkeista piirrellen. Samalla tavalla tulevat seuraavat viisi päivää kulumaan muutamia virkistäviä keskeytyksiä lukuunottamatta. Huh, tuntuu, että tentti tulee aivan liian nopeasti, vaikka se samalla tarkoittaakin myös minun joululomani alkua.

Tenttiin lukeminen on kyllä oikeastaan ollut yllättävän mukavaa. Tällä kertaa opeteltavaa ja kerrattavaa on todella paljon, ja nyt tuntuu, etten varmasti pääsisi tentistä läpi jos se olisi vaikkapa jo huomenna. On kuitenkin sellainen aika itsevarma olo siitä, että kaikki on sisäistettävissä (ainakin suurimmaksi osaksi) ja kyllä tämäkin tentti varmaan hoidetaan ihan kunnialla pois alta.

En oikein ymmärrä, miksi en ole ensi viikon perjantaista yhtään stressaantunut tai pyöri tenttipaniikin kourissa tai ylipäätään hakkaa päätäni seinään kun neurologia on niiin kamalaa. Koska se ei ole. En ymmärrä, miksei se nyt olekaan kamalaa kun olen viettänyt viimeiset kuutisen vuotta inhoten kaikkea aivoihin liittyvää ja ajatellen, etten koskaan tahdo hoitaa neurologisia potilaita tai ymmärrä neurologiasta mitään. Ymmärrys ja osaaminen on tietysti tämän jakson aikana lisääntynyt huimasti, mikä varmaan vaikuttaa muuttuneisiin mielipiteisiini.

Hermostojakso ei ole mielestäni "helppo ja hauska", kuten eräs kurssikaverini jakson alussa kaikkien ihmetykseksi totesi. Se on kuitenkin mielenkiintoinen. Ja kuten sanottu, ehdottomasti kaikkein raskain jakso tähän asti. Opeteltavan asian osalta ainakin. Tuntuu, että tässä jaksossa todella olen ollut samalla viivalla kuin kurssikaverini, koska ei ainakaan omasta mielestäni sairaanhoitajakoulussa mihinkään hermoston rakenteisiin paneuduttu sen syvällisemmin kuin lukiossakaan. Silloin riitti kun osasi karkeasti aivojen osat; isoaivot, pikkuaivot, väliaivot, keskiaivot, aivosilta ja ydinjatke. Tällä kertaa vaaditaan myös erilaisten tyvi- ja muiden tumakkeiden osaamista sekä monia erinäisiä hermoratoja, joita en kyllä kuollaksenikaan voi vielä hallita.

Uutta tietoa on tässä jaksossa tullut aivan valtavasti lisää ja töitä on saanut todellakin tehdä yrittäessään integroida kaikkea uutta vanhan osaamisen päälle ja sekaan. Myös ryhmätyöt ja kliiniset taidot ovat tuoneet aina jotain aivan täysin uutta. Olemme päässeet tutkimaan silmänpohjia ja testaamaan tärykalvon toimintaa, mitä meille hoitajaopiskelijoille ei todellakaan silloin aikoinan opetettu. Nyt tuntuu, että osaan ja tiedän jo niin paljon enemmän kuin ennen jaksoa, vaikka samaan aikaan onkin hyvin pihallaoleva olo.

Aina aiemmin tenttiin lukiessa on tullut tunne, että mitä väliä enää lukea. On ehkä ollut vähän vaikea löytää kertailtavia asioita kun koko jakso on aina ollut ikään kuin kertausta. Hoitajana osasin ja tiesin kaikesta jo niin paljon aikaisemmin (vaikka lääkiksessä tosin mennäänkin paljon syvemmälle asioissa), että ne asiat, mitä en tenttiviikon alkaessa osannut, olivat sellaisia, mitä en edes halunnut osata. Tai kokenut tärkeäksi.

Nyt uutta asiaa on tullut vastaan niin valtavasti, että se kaikki tuntuu tärkeältä. Nyt minulla on ihan selkeät tavoitteet kertailussa ja tiedossa ne asiat, jotka vaativat vielä parantamista. Nyt myös haluan oppia uutta, koska se todella on uutta eikä vain jotain mitä minun tarvitsee kaivaa pölyisistä muistilaatikoistani. Uuden oppiminen jollakin tavalla todella innostaa, mikä on varmaan ihan hyvä kun tässä saa vielä monta vuotta viettää opiskelijan roolissa.

Ja mikä tärkeintä, en enää inhoa neurologiaa! Nyt sitä tekee mieli melkein lukea ihan huvikseenkin :D

Ihmeelliset aivot

Olen aivan ihmeissäni, siksi pakko kirjoittaa tällainen postaus.
HERMOSTOJAKSO EI OLE IHAN HIRVEÄ!
Ainakaan toistaiseksi.

Tämä viikko on koostunut pelkistä luennoista ja tutoreista, eli varsinaisia harjoitustöitä ei vielä ole ollut. Mutta viikko on oikeastaan silti ollut aika mukava. Toki toisen päivän luento hermovälittäjäaineista oli aivan hirveä, koska asiaa vain tuli niin tolkuttomasti lyhyen ajan sisään, ettei siitä oikeastaan jäänyt yhtään mitään käteen. Ei edes minulle, vaikka uskoin jotain niistäkin esimerkiksi lääkehoitotietämykseni valossa tietävän.. Noh, luennon jälkeenkin siis osasin vain ne asiat, jotka olivat tiedossa jo ennestään. Eli lähinnä asetyylikoliinin, adrenaliinin ja noradrenaliinin vaikutukset pintapuolisesti.

On myös ollut hyvin epäilahduttavaa huomata, miten kaikessa aina palataan viime syksyn solujaksolle. G-proteiineista ei pääse eroon vaikka kuinka haluaisi. Toki tämä on ihan loogista, koska kaikki asiat mitä opiskelemme tapahtuvat oikeastaan solutasolla ja esimerkiksi hermoston välittäjäaineet saavat sieltä sitten isompia vaikutuksia aikaan juurikin reseptoriproteiinien kautta. En siis ymmärrä, miksi olen koskaan kuvitellutkaan, ettei Solujakson juttuja tarvitsi jälkikäteen osata tai kaivaa muististaan...

Mutta takaisin Hermostojaksoon. Ensimmäisellä viikolla olemme siis istuneet pitkähköillä luennoilla kuuntelemassa ei pelkästään turhauttavan nopeatempoista selostusta hermovälittäjäaineista, mutta myös neurobiologiaa, jossa käytiin oikeastaan koko aivojen anatomia kolmen päivän aikana läpi. Onneksi luennoitsija oli todella hyvä, ja antoi aina välissä mielenkiintoisia esimerkkejä tai näytti youtube-videoita esimerkiksi Huntingtonin tautipotilaasta (se ei kyllä ollut mukavaa katseltavaa ollenkaan, melkein alkoi itkettää), joten luennoilla jaksoi kuunnella ja seurata. Aivot alkoivat jopa jollakin tavalla kiinnostaa ja kirjoitin monta sivua muistiinpanoja kuunnellessani. (Tänään tosin en enää jaksanut yhden tunnin vuoksi raahautua sateessa koululle...)

Olen luentojen lisäksi ahkerasti koko eilisen illan ja tämän aamun tehnyt tutoria, jonka oppimistavoitteina ovat aivojen anatomia ja verenkierto. On ilahduttavaa, miten näinkin vaikea asia alkaa lopulta selkeytyä kun sitä vain kertaa tarpeeksi paljon. Samat asiat ovat tulleet luennolla (jossa en kyllä yhtään hahmottanut missä kohtaa aivorunkoa/basaaliganglioita tai väliaivoja mennään), luettu eilen anatomian kirjasta kuvia katsellen ja piirrellen, ja lopulta tänään katseltu youtuben opetusvideoista. Ja  nyt se kokonaiskuva alkaa vihdoin hahmottua. Paljon on vielä tietysti opiskeltavaa, enkä usko hahmottavani aivojen anatomiaa ihan noin vain ja osaavani ulkoa nimetä kaikkia alueita, mutta ainakin toivoa on!!

Olen myös päättänyt nyt testailla vähän uusia lähestymistapoja opiskeluun. Omat opiskelumetodini ovat olleet ihan toimivia, mutta työläitä. Nyt kirjoitan luennolla muistiinpanoja tabletilla, mikä on paljon nopeampaa kuin käsin kirjoittaminen, jolloin luentoa pystyy seuraamaan ihan eri tavalla. Tutormuistiinpanot teen myös koneella, myös ajansäästöllisistä syistä. Mutta aion kirjoittaa ne kuitenkin vielä käsin puhtaaksi sitten tenttiviikolla (kun on enemmän aikaa). Koen, että käsin tekeminen (kirjoittaminen ja piirtäminen) synnyttää paremmat muistijäljet kuin koneella kirjoitus. Aikaa siis säästyy rutkasti, eikä tunnu, että koko ajan hukkuu kouluhommiin.

Lisäksi jakso vaikuttaa inhimilliseltä myös koulun aikataulujen puolesta sikäli, että jakso on pitkä ja asioiden kertailuun on aikaa, koska vapaapäiviä näyttää olevan siellä täällä. Toki koulutyöhön menee aikaa viikossa se 40 tuntia, jos oikeasti haluaa tehdä kunnolla tutorit ja opiskella asioita jo ennen tenttiviikkoa (mitä todellakin suosittelen), mutta itseopiskeluun näyttäisi myös olevan nyt varattu hyvin aikaa. Se tuntuu helpottavalta. Kaiken lisäksi koko jakso vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta, vaikka aiemmin olin toisessa uskossa.

Ehkä neurobiologian opiskelu on niin palkitsevaa, kun siinä on mukana koko ajan kliinisyys ja käytännönläheisyys. Aivojen eri alueita opiskelemalla pakosti miettii samalla, mitä siitä aiheutuu, jos tähän kohtaan tuleekin vika. Uskoisin, että suurin osa meistä opiskelijoista on oikeasti paljon kiinnostuneempi niistä oikeista sairauksista ja niiden parantamisesta kuin elimistön normaalista toiminnasta, vaikka tietysti se pitää ensin opiskella pohjatiedoksi.

Valoisin mielin siis jatketaan tätä uutta jaksoa ja innokaana odotellaan huomisia kandiseuramme Wuosijuhlia! TLK täyttää 44 vuotta. Onnittelut meille! :)