Näytetään tekstit, joissa on tunniste kandi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kandi. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 11. elokuuta 2019

Viides ja lähes viimeinen

 Viides vuosi lääkistä alkaa huomenna. On uskomatonta (jälleen kerran toistan tätä samaa, mutta tottahan se on edelleen) miten nopeasti aika kuluu! Olin juuri viettämässä ainoaa kesälomaviikkoani mökillä, ja siellä ollessa mieleen palaavat aina elävästi ne hetket neljä vuotta sitten kun samaan aikaan iloitsin järjettömän paljon onnistumisestani lääkikseen pääsyssä ja samaan aikaan jännitin koulun alkua ja uusiin kurssikavereihini tutustumista. Itse lääkisopiskelu ei ole koskaan ollut se asia, jota jännitän. Jotenkin olen aina ajatellut kuitenkin selviäväni kaikesta, mitä koulussa voi vastaan tulla. Monet sanovatkin, että lääkiksen vaikein koe on pääsykoe, ja voin tämän myös itse allekirjoittaa. Tietysti lääkisopiskelu vaatii lukemista, lukemista ja lukemista, mutta jos on tähän jo valmiiksi orientoitunut (kuten pääsykokeeseen valmistautessa täytyykin olla), ei se ole mikään ongelma. Paljon jännittävämpää on siis jotenkin aina ollut kaikki se muu, mitä koulun alkuun ja uuteen lukuvuoteen liittyy, eli kaikki tapahtumat, uudet ihmist (uusi fuksikurssi!) sekä kliiniset haasteet ja "uralla eteneminen".

Vaikken tulevista opinnoista varsinaisesti ole koskaan kantanut huolta tai erityisemmin jaksanut etukäteen stressata, on myönnettävä, että olen kuitenkin henkisesti aina valmistautunut oikein hyvinkin jokaiseen jaksoon ja etenkin syksyn kynnyksellä seuraavaan vuosikurssiin. Tähän valmistautumiseen on kuulunut moodle-alueen selailu, aikataulujen kirjoittaminen (tietysti vanhanaikaisesti käsin) kalenteriin, ja mahdollisesti jo aiemmin opiskeltujen aiheeseen liittyvien juttujen selailu / kertailu. Nyt en ole näistä tehnyt oikeastaan mitään muuta kuin katsellut vähän moodlea.

Nyt onkin ihan hassua, miten vähäisesti olen valmistautunut tulevaan. Edessä ovat pienet klinikat eli psykiatria, lastentaudit ja gynekologia. Omalla kohdallani tuossa järjestyksessä. Puolet kurssistamme opiskeli nämä jo keväällä kun minä ja se toinen puolisko kävimme isoja klinikoita eli sisätauteja ja kirurgiaa. Tämä nelosvuoden kevään jako myös jakoi meidät eri paikkoihin töihin. Monet kaverini olivat kesän töissä psykiatrialla, kun itse taas pääsin isojen klinikoiden perusteella terveyskeskuksen vuodeosastolle. Voi olla montaa mieltä siitä, valmensivatko ne isot klinikat todella tuohon työhön... (Omasta mielestäni eivät.)



Pikkuklinikoita odotan kyllä kovasti ei vähiten sen vuoksi, että jouduin kesällä kohtaamaan niin paljon psykiatriaa, johon en kokenut vielä valmiuksia omaavani. Toivon nyt saavani vastauksia kysymyksiin, joita jouduin pähkäilemään kesällä. Toki kesällä minulla oli tällaisia tilanteita varten saatavilla konsultti terveyskeskuksessa sekä puhelin, jolla soittaa psykiatrille. Eivät valmiitkaan lääkärit voi tietää kaikkea kaikesta, joten konsultointi on jokaiselle tärkeää. Ja sitä jaloa taitoa sain kyllä kesällä opetella oikein olan takaa.

Pikkuklinikoissa on toki muutakin hyvää ja tärkeää kuin mahdolliset psykiatrian kurssin tarjoamat vastaukset. Tietysti lastentaudit on erikoisalana ensi kesää (terveyskeskuksen vastaanottotyö, mahdollisesti sisältäen esimerkiksi neuvolaa) erittäin tärkeä ja sitäkin vieraampi. On meillä toki ollut lasten sairauksiin ja hoitoon liittyviä luentoja, ja fuksivuonna opiskelimme ”kaiken” lapsen kasvusta ja kehityksestä. En kuitenkaan koe olevani nyt kovinkaan kompetentti vielä kohtaamaan ja hoitamaan lapsipotilaita. Gynekologiasta taas tuntuukin olevan aika hyvä käsitys, sillä nelosen syksylläkin kävimme läpi monia gynen aiheita, vaikkakin synnytystapahtuma ja siihen liittyvät asiat ovat muistissa ainoastaan melko hataroina.


Trendinä on vähän ollut (meidän vuonna ainakin ja tietääkseni aiemminkin), että hieman suurempi osa vuosikurssista toivoo isoja klinikoita, koska terkkaosasto on hivenen houkuttelevampi työpaikkana kuin psykiatria. Kuitenkin meille jo kolmosen keväänä kerrottiin, että pikkuklinikat ovat yleensä paremmin järjestetty kuin isot, ja ainakin nuo silloiset vitoset suosittelivat meitä tämän perusteella pohtimaan, haluammeko sittenkään välttämättä isoihin. Ainakin viime kevään perusteella voin sanoa, että paikoitellen sisätautikirurgian klinikasta puuttui struktuuri ja ajoittain kyllä koin olevani tuuliajolla kun harhailin sairaalan käytävillä koputtelemassa poliklinikan oviin ja kyselemässä pääsisinkö seuraamaan vastaanottoa.

Nyt saan kuitenkin itse nauttia kuulemma strukturoidummasta klinikka-ajasta, jossa aikataulut ovat selkeät ja ohjaus on paremmin järjestettyä, ainakin huhupuheiden perusteella. Yksi pikkuklinikoissa ollut kaverini sanoi keväällä, että on ihanaa kun iltaisin on vapaa-aikaa, eikä tarvitse erikseen opiskella kun klinikassa oppii kaiken tarpeellisen. Itse koin asian silloin aivan päin vastoin, nimittäin erikoissairaanhoidossa törmäsi hyvin vähän meidän oppimistavoitteisiimme, jotka tietysti olivat terveyskeskuslääkäriyteen valmentavalla tasolla.



Viides vuosi on viimeinen kokonainen lääkisvuosi. Valmistumiseeni on enää hieman reilu puolitoista vuotta aikaa, ja oikea työelämä on koko ajan lähempänä. On jotenkin hurjaa ja ehkä hieman pelottavaa, että niinkin pian joutuu olemaan jotain enemmän kuin vain keskenkasvuinen kandi. Tuntuu, että niin paljon olisi vielä opittavaa! Toisaalta odotan valmistumista myös innolla. Kesätyön loputtua jäi haikea fiilis, koska tuntui, että olisin vielä voinut jatkaa oikeissa töissä. Ja koin lopulta pärjäävänikin siellä ihan hyvin, vaikka toki vaikeita tilanteita ja omaa riittämättömyyttä tuli vastaan enemmän kuin tarpeeksi.

Nyt on kuitenkin se aika, kun pitää ottaa lääkiksestä kaikki ilo irti. Tänä vuonna pitäisi etenkin keväällä juosta kaikenlaisissa tapahtumissa (VAPPU!), koska se on viimeinen opiskelijakevääni. Valmistumme nimittäin jo maaliskuussa 2021, ja sitten sitä onkin jo varmaan tiukasti kiinni työelämässä. Valitettavasti vain tässä vaiheessa varmaan ikä alkaa painaa sen verran päälle, ettei opiskelijuuden viime hetkistä pysty nauttimaan täysin rinnoin, ei vain jaksa. Eikä oikeastaan kiinnostakaan. En ole oikeastaan fuksivuoden jälkeen enää jaksanut olla kovin aktiivisesti mukana lääkiksen tapahtumissa, ja tuntuu, että joka vuosi osallistumisasteeni vain heikkenee. Toki tämä nyt onkin ihan luonnollista ja sitä tapahtuu kaikille lääkiksen edetessä. Silti sitä miettii, että jos ei nyt niin ei koskaan, ja ehkä hiljaiselo tulee joskus tuonempana kaduttamaan.


Toisaalta, ehkä ei. Onhan elämässä paljon kaikkea muutakin kuin opiskelijana eläminen ja opiskelijatapahtumat. On elämää vielä lääkiksen jälkeenkin, ja siihen täytyy tässä pikku hiljaa alkaa orientoitua. Mutta ei nyt vielä, koska vielä on kesää ja lääkistä jäljellä!

torstai 1. elokuuta 2019

Selvisin ekasta kandikesästä!

Okei, huomenna on vielä yksi työpäivä, mutta sen jälkeen se on ohi! Voi huokaista helpotuksesta ja todeta selvinneensä, vaikka monesti mielessä epäilyksen häivähdys asian suhteen onkin käväissyt. Positiivisin mielin ja ehkä jopa pienoisella haikeudella kuitenkin ripustan takin naulaan huomenna työpäivän päätteeksi, orientoidun seuraavaan viikon lomaan ja sen jälkeen alkavaan vitosvuoteen lääkiksessä. Toki koulun penkille palaaminen kaiken sen vastuun ja kiireen ja erityisesti vastuun ja vielä kerran vastuun jälkeen on varmasti kummallista.

Miten sitä onkin kasvanut tänä kesänä. Niin paljon on tullut opittua sekä lääketieteestä että itsestään. Siinä missä toukokuun lopulla osastolla aloitti ex-sairaanhoitaja, hieman epävarmana omista taidoistaan tai osaamisestaan tai siitä, että pitäisi jotain määräyksiä antaa, nyt syksyn saapuessa ovista asteleekin sitten ulos aivan eri nainen. Tiedostan, että matkaa lääkäriksi on vielä, mutta itsensä esittely lääkärinä ei ole tuntunut enää ollenkaan omituiselta. Rooliin sopeutuminen on siis tapahtunut, ja sitä jopa kokee pärjäävänsä melko hyvin tulevassa ammatissaan.

Hieman myös yllätyin toisaalta siitä, miten vähän ylitöitä sitä joutui tekemään. Ylempikurssilaisilta sitä oli kuullut kaikenlaisia kauhutarinoita siitä, miten aina menee ylitöiksi, ja miten stressaava ensimmäinen kandikesä onkaan. Todellakin, kyllä minullakin alkuun oli melko katkonaisia yöunia, kun mietin potilaita kotona (ja valitettavasti usein juuri aamuyön pimeimpinä tunteina), mutta nyt ainakin loppua kohti on muutamana päivänä tullut jopa pyöriteltyä peukaloita työpäivän aikana kun on vaikuttanut, että kaikki tehtävät on jo tehty. Helppoa työ ei kuitenkaan ole ollut.

En tiedä miten pukea sanoiksi kaikkea sitä, mitä mielessä on liikkunut tänä kesänä. Ensinnäkin täytyy sanoa (ja tämän kai olen todennut jo aiemminkin), että terveyskeskuksen vuodeosasto on älyttömän vaikea paikka ensimmäiseksi työpaikaksi keskenkasvuiselle lääkärille. Ehkä hieman jopa järkytyin siitä, mitä kaikkea osastolla voikaan tulla vastaan. Erityisesti tunsin riittämättömyyttä psykiatristen tapausten hoidossa, koska psykiatrian kliininen kurssi on vastassa vasta syksyllä. Sen lisäksi potilailla saattoi olla esimerkiksi neurologisia ongelmia, eikä neurologian kliinisestä kurssista ole vielä tietoakaan. Terveysporttia ja erikoissairaanhoitoa tuli konsultoitua usein.

Lääkärinä sitä joutuu ottamaan kantaa niin moneen asiaan, ja etsimään ratkaisuja ongelmiin, jotka eivät todellakaan ole aina edes lääketieteellisiä, ja joihin ei vastauksia löydy koulukirjoista tai luentosaleista. Eettisiä kysymyksiä joutuu etenkin vanhusten ja muistisairaiden hoidossa miettimään usein. Lakiakin jouduin kesän aikana pari kertaa lukemaan. Lääkärillä on aika paljon valtaa rajoittaa muun muassa itsemääräämisoikeutta (jollainen olisi periaatteessa perustuslain vastaista), mutta tietysti kaikesta pitää kantaa myös vastuu, ja vaatii aika paljon asioista perillä olemista kyetä tekemään tiettyjä vaikeita päätöksiä. Pitää myös kyetä puhumaan hyvinkin vaikeista asioista potilaiden tai näiden omaisten kanssa.

Terveyskeskuksen vuodeosastolla ei voi välttyä kuoleman kohtaamiselta. Jouduin kesän aikana esimerkiksi tekemään kuolintodistuksia ja huolehtimaan saattohoidosta. Omaisten kohtaamisten jälkeen saatoin taputella kyyneliä silmäkulmista. Elämän realiteettien kanssa pääsi hyvin läheisiin kosketuksiin. Niitä vaikeita keskusteluja käytiin usein myös hoitolinjoista tai hoitojen rajaamisista. Onneksi nykyaikana ainakin monilla vaikuttaa olevan jo tiedossa jonkinlainen hoitotahto, joka tietysti helpottaa lääkärin työtä, ja monesti tarve näihin keskusteluihin tuli potilaan suunnalta. Muistan kuitenkin jo sairaanhoitaja-aikoinani ajatelleeni, että onneksi se en ole minä, joka joutuu nämä keskustelut käymään, vaan lääkäri. Kesän aikana kuitenkin huomasin, että kyllä sekin helpottuu. Aika sinuiksi sitä tulee myös sen ajatuksen kanssa, että elämän on tarkoitus joskus loppuakin. Nämäkin asiat tulivat nyt pinnalle konkreettisemmin, koska olin itse se, joka päätökset teki, enkä enää hoitaja toteuttamassa toisen määräyksiä.

Yhteistyö hoitajien kanssa sujui mielestäni oikein hyvin. Tietysti asiaa varmasti helpotti se, että tiesin mitä heidän työhönsä kuuluu. Vaikka alkukesästä minua pohdituttikin, että osaanko irroittautua hoitajan roolista, niin loppujen lopuksi sekin kävi ihan itsestään. Ei minulla olisi ollut aikaakaan auttaa hoitotyössä mitenkään, koska lääkärinä sitä tietysti on omat (paperi)työt koko ajan. Toisaalta taas en ole sellainen lääkäri, joka jää sormi suussa seisomaan, jos hoitaja ei kerkeäkään avustamaan esim. steriilin pöydän teossa tai jossain muussa toimenpiteessä. Saan myös itsenäisesti avustettua potilaita esimerkiksi siirtymisessä tai vastaavassa. Tokihan se oma hoitajataustani on tänäkin kesänä ollut hyödyllinen voimavara, jota se todellakin varmasti tulee olemaan myös jatkossa.

Vaikka itse olenkin vielä opiskelija, sain tänä kesänä toimia myös seniorina/ohjaajana toisille, yhtä vuotta alemman vuosikurssin, opiskelijoille, jotka olivat amanuensseina osastollamme. Vaikka aluksi koinkin amanuenssin ohjaamisen melko rankaksi, kun omiin töihin oli vaikea muutenkin keskittyä tai työmäärää hallita, niin loppua kohti ohjaus alkoi sujua melko helposti ja koin ainakin loppuaikoina amanuenssin avun erittäin hyödyllisenä. Sitä myös huomasi, miten kovin erilaisia kaikki opiskelijat ovat keskenään. Itse kandina sitä on mieltänyt itsensä jokseenkin massaan kuuluvaksi ennemmin kuin yksilöksi, joka tietysti on erilainen kuin muut. Sairaanhoitajana tykkäsin ohjata opiskelijoita, ja huomasin pitäväni siitä edelleen nyt lääkärinäkin.

Vaikka mieli toisaalta tekisi jäädä tuonne osastolle töihin vielä pidemmäksikin aikaa, koska yhtenäkään aamuna ei harmittanut mennä töihin (päin vastoin), niin kyllä sitä huomaa miten paljon on vielä opittavaa. Etenkin tulevalle psykiatrian kurssille menen mielelläni oppimaan kaikista niistä asioista, joita jouduin kesän aikana kohtaamaan ilman sen suurempaa asiantuntemusta. Seuraavalla kerralla sitä onkin sitten jo vähän viisaampi ja osaavampi lääkäri. Ensi kesä tuo tietysti sitten myös uudet haasteet tullessaan, sillä silloin sitä työskennelläänkin lääkärin vastaanotolla.

Loppukaneettina voisi varsin kliseisesti sanoa, että kesä oli yllättävän mukava. Loppua kohti homma helpottui huomattavasti, ja ehkä sitä voisi jopa harkita geriatriaa erikoisalana joskus tulevaisuudessa.

torstai 30. toukokuuta 2019

Terveyskeskuslääkäri

Ensimmäinen viikko kesäkandina (lääkärinä!!!) ei ole ollut helppo, mutta onneksi se on lyhyt. Tänään vietettiin helatorstaita, jonka vuoksi virka-aikoja toteuttavilla työläisillä oli vapaapäivä. Täytyy myöntää, että tämä vapaapäivä osui hyvään saumaan, koska jo kolmen työpäivän jälkeen olin aika puhki. Täytyy myös sanoa, että syynä saattaa olla työstressin lisäksi jonkinlainen jetlag. Kotiuduin nimittäin viikon mittaiselta USA:n reissulta juuri sopivasti katsomaan jääkiekon MM-finaalia ja kannustamaan Suomen voittoon. Käytännössä kuitenkin nousin Amerikan mantereella koneeseen ja 24 h myöhemmin aloitin ensimmäisen kesäni lääkärinä. Paljoa toipumisaikaa reissusta ja aikaerosta en itselleni siis suonut.

Olin kuitenkin lomalla viikon koulun ja kesätöiden välissä. Viikko eri mantereella, aikavyöhykkeellä ja uudenlaisissa maisemissa vei kyllä mukavasti ajatukset pois tulevista koitoksista, enkä ehtinyt töiden aloitusta juuri stressata. Hyvä niin, koska kovin moni asia tässä elämässä ei ole niin jännittävää kuin ensiaskeleet lääkärinä.



Nimeäni ei löydy vielä Valviran Terhikki -rekisteristä, enkä ole vielä ehtinyt saamaan yksilöintitunnustani (eli sv-numeroa), joten reseptien kirjoitusoikeutta ei ole, mutta koska nelosvuoden opinnot on yliopiston puolesta rekisteriin lyöty, on minulla oikeus harjoittaa (tulevaa) ammattiani nyt terveyskeskuksen vuodeosastolla. Saan siis vihdoin tehdä ihan oikeita lääkärin töitä. Tällaisesta se kymmenen vuoden takainen minäni osasi vain haaveilla. Ja pari-vuotta-siitä-eteenpäin-minäni ei olisi, lääkishaaveet haudattuaan, ehkä koskaan tätä uskonut edes mahdolliseksi. Pitkä matka on siis kuljettu niistä epätoivon kyyneleistä, joita vuodatin kun toista kertaa lääkis jäi vain haaveeksi vuonna 2009. Onneksi matkan aikana on ollut lukuisia tilaisuuksia manuilun ja klinikan merkeissä totuttautua ajatukseen valkoisessa takissa kuljeskelusta ja hoitovastuun ottamisesta, niin kaikki ei tule nyt yhdellä rysäyksellä yllätyksenä työelämässä.

On se silti ex-hoitajalle aika erikoinen tunne, kun lääkemääräyksiin ei tarvitsekaan kirjata enää jonkun toisen (oikean lääkärin) nimeä, vaan lääkkeitä voi määrätä ihan omalla nimellä. On myös outoa antaa määräyksiä tai pyytää hoitajia tekemään jotain. Vähän sellainen olo, kuin juoksuttaisin tai passuuttaisin toisia. Entisaikoina edellisessä ammatissani olisin tietysti toteuttanut määräykset itse. Ei siihen kuitenkaan lääkärinä olisi millään aikaa. Nyt jo on tullut huomattua, miten paljon lääkärin työt ovatkaan oikeastaan lähinnä paperitöitä. Vietän noin 90 % päivästäni huoneessani koneen ääressä, ja vain 10 % potilaiden kanssa. Potilaita siinä silti lähes koko aika hoidetaan.



Ensimmäisenä päivänä lääkkeitä määrätessäni tai laboratoriokokeita tilatessani tuli mieleen monesti kysymys "voinko oikeasti tehdä näin?". Onko minulla siis valtuuksia tehdä näitä asioita? Pitääkö kysyä joltakulta varmistusta? Oudolta on tuntunut nähdä oman nimen edessä titteli "terveyskeskuslääkäri" ja esitellä itsensä potilaille "olen lääkärinne". Epävarmuutta on monissa asioissa vielä paljon, ja onneksi tukea saa vanhemmilta ja viisaammilta. Yllättävän paljon on kuitenkin myös varmuutta, ja suurimmaksi osaksi aikaa sellainen olo, että tietää mitä tekee. Uskon, että sairaanhoitajuudestani on jotain hyötyä.

Täytyy kuitenkin sanoa, että terveyskeskuksen vuodeosasto ei ole aloittelevalle lääkärille mikään helpoin paikka. Olen näin kuullut sanottavan ennenkin, ja voin nyt myös itse todeta sen (vaikka vain muutaman päivän kokemuksella). Potilailla on usein monia eri sairauksia, pitkät lääkelistat, eikä hoitopäätöksissä voi aina edetä kovin suoraviivaisesti. Se, mitä meille on opetettu nyt esimerkiksi tämän kevään aikana erikoissairaanhoidossa, ei ehkä pädekään terveyskeskuksessa. Pitää oikeasti miettiä, ketä hoitaa ja miten. Vaikka jonkin sairauden hoitosuosituksissa olisi tietynlaiset ohjeet, ei niitä aina voi noudattaa. Potilaat ovat yksilöitä, ja kun moni asia on vaikuttamassa tilanteeseen, ei 1+1 olekaan aina 2. Aina potilaan tai tämän omaisten oma mielipide hoidosta ei myöskään ole sama kuin mikä olisi sen hetkinen hoitosuositus.



Stressiltä en myöskään ole täysin välttynyt. Vaikken töiden aloitusta ennen ehtinytkään kovasti murehtimaan, tulivat työjutut sitten jo ensimmäisen työpäivän jälkeisenä yönä mieleen, ja valvoinkin sitten kaksi tuntia keskellä yötä pohtien potilaiden hoitoa. Sen jälkeen olen tietoisesti pyrkinyt olemaan ajattelematta mitään työjuttuja vapaa-ajalla. Muistan samaa tapahtuneen myös sairaanhoitajana alkuaikoina, kun oli vähän epävarma omasta osaamisesta ja toiminnasta. Silloin tuli joskus soiteltua töiden jälkeen osastollekin ja varmistettua, että oli muistanut tehdä sen ja sen asian. Eilen minä soitin myös osastolle kotoa, koska eräs lääkemääräykseni alkoi mietityttää. Ymmärtääkseni myös aloittelevat lääkärit terveyskeskuksen vastaanotolta joskus soittelevat potilaiden perään, kun jokin asia tuleekin yllättäen mieleen tai ehtivät lukea tarkemmin hoitosuosituksia.

Toivottavasti tällaiset hetket vähenevät kesän kuluessa. Uskon kaikesta huolimatta kesästä tulevan mukava ja opettavainen. Ainakin työpäivät kuluvat nopeasti, kun yleensä on aika kiire. Tai näin voisin ainakin päätellä näiden kolmen päivän jälkeen. Onhan siitä kandikesästä ennenkin selvitty. Ehkäpä selviän minäkin.

Tsemppiä kaikille muillekin kesäkandeille!


maanantai 10. joulukuuta 2018

Preklinikan viimeisiä

Niin se preklinikka-aika alkaa vihdoin olla ohi! Viimeinen jakso Hätätilanteet on perjantaina tentin jälkeen paketissa ja tänään kokoonnumme tutorryhmäni kanssa viimeistä kertaa tutoristunnolle. Suurimmalla osalla kurssilaisistani preklinikan viimeinen koulupäivä oli viime perjantaina, jolloin meillä oli aamulla vihoviimeinen luento ja sen jälkeen seminaari.

Itse olin tuosta viimeisestä luennosta jotenkin tohkeissani ja haikeilla mielinkin, koska se tosiaan oli lääkiksen viimeinen. Meillä ei klinikassa enää luentoja ole, vaan "tietoiskut" ja muut esitetään maanantaisin seminaareissa. Voi tietysti olla, että olen tässä asiassa väärässä tai se tulee muuttumaan, mutta ainakin tämän hetkisen käsitykseni mukaan tilanne on näin. Piti siis jättää haikeat jäähyväiset luennoille kuuntelemalla vielä viimeisen kerran asiantuntijaa erilaisista sähköön, hukkumiseen ja palovammoihin liittyvistä hätätilanteista. Preklinikan viimeinen seminaari käsitteli monivammapotilaan hoitoa ja arviointia.

Tänään aivan viimeinen tutoristuntomme käsittelee niin ikään monivammapotilasta, jonka hoito onkin tämän jakson aikana tullut aika lailla tutuksi. Monissa hätätilanteissa tosin terveyskeskuslääkärin toiminta-arsenaali on aika rajallinen - yleensä tärkeintä on lähettää potilas nopeasti (elintoimintojen varmistamisen jälkeen) eteen päin oikeaan hoitopaikkaan, joka yleensä on yliopistosairaala. On hyvä, että meidän opetuksessamme on koko ajan painotettu paljon sitä, mitä me oikeasti tulemme siellä kentällä (eli terveyskeskuksessa) sitten tekemään, eikä turhaan liikaa painoteta yliopistosairaalatasoista hoitoa, koska me kaikki kuitenkin erikoistumme lopulta eri aloille.

Olen iloinen, että preklinikka loppuu. Odotan klinikkaa todella innolla, vaikka se vähän pelottaakin. Tuntematon kun on. Emme ole vielä saaneet oikeastaan mitään infoa klinikasta vaan kaikki tieto pohjautuu huhupuheisiin vanhempikurssilaisten suunnalta. Klinikasta meitä infotaan virallisesti vasta tammikuussa kun koulu - ja se klinikka - vihdoin alkavat. Tiedän kuitenkin sen, että maanantait tulevat olemaan seminaaripäiviä koululla ja kaikkina muina päivinä olemme pääsääntöisesti 8-15 (tai 16) jossakin sairaalalla, osastolla/leikkaussalissa/poliklinikalla hääräilemässä ja oppimassa. Muutamia päivystyksiäkin meillä on, eli päivät tulevat ajoittain olemaan todella pitkiäkin.

Olen tavallaan iloinen, että tutoristunnot nyt loppuvat. Olen aina suhtautunut niihin ristiriitaisin tuntein. Uuden keissin avaaminen on ollut aina mielenkiintoista ja silloin siitä keskusteleminen tutorryhmän kanssa on ollut antoisaa. Kuitenkin keissin purkaminen, kun kaikki lukevat tietokoneiltaan samoja asioita, joita itsekin on Oppiportista lukenut, tuntuu todella puuduttavalta ajoittain. Etenkin Abdominal Complaints -jaksossa englannin puhuminen oli kaikkien mielestä ilmeisesti niin hankalaa tai kiusallista, että nuo purut etenkin olivat inhottavia - kaikki olivat suurimmaksi osaksi hiljaa ja kommentoivat vain lyhyesti mumisten. Toisaalta taas en haluaisi vaihtaa pbl -opetusta mihinkään luentopohjaiseen. Luennot ovat ihan kivoja, mutta yleensä kolmellakin luennolla peräkanaa istuminen alkaa tuntua puuduttavalta. En jaksa keskittyä sellaiseen passiiviseen oppimiseen niin kauan, että siitä olisi mitään hyötyä. Tutorkeissit pakottavat itsenäiseen opiskeluun jakson aikana, mikä on todella hyvä.

Tällä hetkellä ei siis tunnu siltä, että jään kaipaamaan preklinikka-aikaa, paitsi ehkä pitkien aamujen ja keskelle viikkoa sijoittuvien vapaapäivien suhteen. Klinikassa samanlaisesta vapaa-ajasta tuskin päästään enää nauttimaan. Aika aikansa kutakin kuitenkin. Uskon, että klinikka on omalla tavallaan paljon antoisampi ja mielenkiintoisempi kuin opintoni tähän asti. Niin, ja olemme kyllä tosiaan saaneet klinikkasijoituksemme tietää. Olemme ainakin sisätauti-kirurgisessa klinikassa joka viikko eri yksikössä, ja kaikeksi onneksi minä pääsen kokemaan pehmeän laskun menemällä ensimmäiseksi viikokseni sille osastolle, jolla olen ollut töissä sairaanhoitajanakin! Ainakin siis henkilökunta, osasto ja potilaiden vaivat ovat suurimmaksi osaksi tuttuja.

Perjantaina meillä on tosiaan edessä preklinikan viimeinen tentti ja sitä edeltää nyt viimeinen tenttiviikko (josta aion nauttia). Tentin jälkeen juhlimme preklinikan päättäjäisiä koko kurssin voimin ja siitä suuntaammekin kolmeksi viikoksi joululomalle. Omalla kohdallani joululoma ei mene lomailun merkeissä, sillä menen amanuenssiksi sille terveyskeskuksen vuodeosastolle, jonne ensi kesänä menen sitten oikeisiin töihin. Toisaalta tämän rankan nelosvuoden syksyn jälkeen lomailukin olisi tehnyt ihan hyvää. Noh... tuleehan pääsiäisloma sitten joskus huhtikuussa. Sitä odotellessa.


tiistai 22. toukokuuta 2018

Puoliksi lääkäri

Joka vuosi on ollut edessä jokin uusi merkkipaalu tällä tiellä lääkäriyteen. Fuksivuoden lopuksi hehkutin sitä, miten olen "jo" 1/6 lääkäri, ja viime vuoden keväällä kandin tittelin lisäksi saavutettiin 1/3 lääkäri -välietappi. Nyt kolmannen vuoden lopulla voin kutsua itseäni jo puolikkaaksi lääkäriksi. Tästä eteenpäin olenkin enemmän lääkäri kuin ei-lääkäri, ja ensi kesänä onkin edessä sitten jo lääkärin sijaisuus ensimmäistä kertaa elämässäni.

Nyt ollaan virallisesti kesälomalla, kun viimeisetkin koulutyöt on hoidettu pois alta! Tätä lomailua kestää vielä tämän viikon loppuun ja sitten ensi maanantaina aloitankin ensimmäisen amanuenssuurin. Lomailu kuluukin siis varmaan itse asiassa opiskelun merkeissä tämän viikon lopulla, koska en kehtaa mennä harjoitteluun ihan tietämättömänä. Ainakin anatomiaa täytyy kerrata, sillä olen menossa kirurgialle harjoitteluun.




Puolikkaana lääkärinä sitä tietää jo aika paljon kaikesta. Kolmas vuosi oli lääkiksessä erityisen mukava ja opettavainen, sillä kaikki opetus oli hyvin kliinistä. Meille puhuttiin sairauksista, niiden diagnostiikasta ja hoidosta. Paksujen englanninkielisten opusten sijaan luimme tänä vuonna Käypä Hoito -suosituksia ja opiskelimme sitä, miten potilaita täällä Suomessa kuuluu hoitaa. Tutorkeissit olivat mielekkäitä, ja seminaareissa käsiteltiin potilastapauksia.

Me pääsimme tapaamaan potilaita aikaisempaan verrattuna melko usein, ja haastattelun lisäksi nyt sai koskeakin (eli tutkia). Kartutimme kliinisiä taitoja erilaisissa harjoitustöissä ja niitä myös testattiin helmikuussa kliinisten taitojen evaluaatioissa, joissa meidän kurssimme pärjäsi paremmin kuin yksikään kurssi kuuteentoista vuoteen! Itse pärjäsin mielestäni kohtalaisesti. Sen sijaan kirjallisissa, kuusi kertaa vuodessa järjestettävissä, karttuvan tiedon testeissä olen pärjännyt tänä vuonna todella hyvin. Oppia on siis kertynyt ja taitoja opittu.




Kevään viimeinen jakso, Diagnostiikka ja hoito, päättyi omalta osaltani tänään, kun sain viimeisetkin tehtävät palautettua. Meillä ei ollut tässä jaksossa tenttiä, kuten muissa jaksoissa, vaan oppimista arvioidaan EBM-työllä ja epidemiologian kotitentillä. Evidence based medicine -työ tarkoitti meidän kohdallamme systemaattista kirjallisuuskatsausta viiden tieteellisen artikkelin pohjalta. Jokaisella oli jokin kiistanalainen lääketieteellinen aihe (kuten tenniskyynärpään leikkaushoito), josta piti löytää tutkimuksia, ja niiden perusteella tehdä johtopäätöksiä hoidosta. Ymmärtääkseni kaikista aiheista johtopäätös tutkimusten perusteella oli se, ettei mitään voida varmaksi sanoa.

Epidemiologian kotitentti tehtiin pareittain, ja siinä piti arvioida kysymysten pohjalta erästä artikkelia sydäninfarktin diagnostiikasta. Artikkeli oli todella vaikeaselkoinen, ja tentin tekemiseen meni kauan aikaa (meillä varmaan yhteensä lähemmäs kymmenen tuntia kun itseopiskeluaikakin lasketaan). Olen kuitenkin kaikesta huolimatta sitä mieltä, että tämä jakso on opettanut minulle paljon. Kaikkia tutkimuksia ei voi pitää yhtä luotettavina, eikä niiden tuloksia voi niin vain hyväksyä faktoina, mihin hyvin usein törmää erilaisissa iltapäivälehtien otsikoissa.




Lääkärin on tärkeää ymmärtää, millaista tietoa tutkimukset oikeasti tarjoavat, ja osata soveltaa sitä omaan työhönsä potilaiden hoidossa. Lääkärin on oltava objektiivinen, eikä lääkäri voi olla vietävissä raflaavilla klikkiotsikoilla. Tämä jakso opetti eniten oman harkinnan ja aivojen käyttöä, mikä ehkä onkin kaikkein tärkein oppi, mitä tämä koulutus voi meille tarjota.

Tämä puolikas lääkäri siis kokee olevansa taas vähän valmiimpi kohtaamaan työelämän haasteet ja osaavansa omaksua uutta tietoa kuitenkin sitä koko ajan arvioiden ja soveltaen. Puolet lääkiksestä on nyt takana, mutta puolet vielä onneksi edessä. Vaikka paljon on opittukin, paljon on vielä sellaista, mitä en todellakaan osaa tai muista. Odotan kovasti ensi vuoden puolessa välissä alkavaa klinikkaa, mutta sitä ennen tietenkin ensimmäistä kesää amanuenssina.

Hyvää kesälomaa!

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Potilaskohtaamisia

Kolmas lääkisvuosi ei Tampereella muista kaupungeista poiketen tuo opetukseen mukaan vielä klinikkaa, joka alkaa meillä vasta nelosen puolivälissä. Sen sijaan kolmas vuosi on toki paljon aikaisempia kliinisempi ja myös potilaskohtaamisia on ollut preklinikkaan nähden ihan kiitettävästi.

Meillä on toki alusta saakka ollut silloin tällöin käyntejä TAYS:ssa tai muissa lähialueiden terveydenhuollon toimipisteissä, mutta erityisesti tänä vuonna ne ovat lisääntyneet. Opintojen alusta saakka meille on yritetty opettaa potilaiden oikeanlaista kohtaamista ja kahtena ensimmäisenä vuonna olemme oikeastaan vain päässeet juttelemaan potilaille, eli korkeintaan ottamaan anamneesia (esitietoja). Tutkia ei ole tarvinnut eikä mitään diagnoosia tai hoitoja määrätä.




Tänä vuonna siihen on tullut muutos. Emme tietenkään ole vielä kelvollisia diagnosoimaan ketään tai edes tiedä välttämättä miten mitäkin vaivaa pitäisi hoitaa, mutta potilaiden tutkimista olemme päässeet harjoittelemaan jonkin verran jo.

Mielestäni kivoimpia harjoituksia tai opetuksia tänä vuonna ovat olleet päivystyksen seuranta ja terveyskeskuskustyöskentely. Ensimmäisessä olimme yhden illan ajan seuraamassa terveyskeskuspäivystystä. Jokainen siis vuorollaan yhdessä paikassa, yksin (= ilman muita kurssikavereita; paikalla toki se "oikea lääkäri"). Tällä kertaa ei siis tarvinnut liikkua kandilaumana. Monien kurssikaverieni kohdalle osui jopa joku tuttu lääkäri, eli tänä tai edelliskeväänä valmistunut kollega, joka oli jo koulusta tuttu. Omalla kohdallani päivystävä lääkäri oli ihan vieras, jo kauan sitten valmistunut. Mutta ei se mitään, mukavaa oli silti.



Tk-päivystyskokemus oli minulle ihan uusi, sillä sairaanhoitajana tai edes sh-opiskelijana en ole koskaan työskennellyt perusterveydenhuollossa erästä vanhusten pitkäaikaisosastoa lukuunottamatta. Ilta oli yllättävänkin rauhallinen, vaikka päivystävä lääkäri näytti kovasti stressaavan "kiireestä", joka omasta mielestäni oli olematonta (ainakin verrattuna sairaaloiden ensiapuihin, joissa olen päässyt työskentelemään sairaanhoitajana). Toisaalta, helppohan se on vierestä kommentoida, kun itsellä ei ole minkäänlaista vastuuta hoitopäätöksistä tai muustakaan.

Kokemus oli kuitenkin mielenkiintoinen ja opettavainen. Vastaanotolla pääsin katsomaan mm. lasten korvia ja rintakipuisen ekg:ta, kuuntelin korva tarkkana lääkärin antamia ohjeita ja kävin myös omassa päässäni diagnosointiprosessia.. ja ilokseni huomasin, että itsekin olisin hoitanut melkein kaikki potilaat samalla lailla kuin kyseinen lääkäri. Jollakin tapaa tuntui, että olisin voinut pärjätä tuollaisessa päivystyksessä jo nyt otsekin. Se ilahdutti, vaikka tosiasiassa vierestä katsoessa on taas helppo kommentoida. :)



Päivystyksen lisäksi olemme tänä keväänä viettäneet kukin aamupäivän terveyskeskuksen vastaanotolla leikkimässä itse lääkäriä. Saimme kukin ottaa vastaan potilaan itsenäisesti, haastatella ja tutkia tämän ja jopa tehdä alustavaa diagnoosiakin sekä miettiä hoito-ohjeita. Paikalla oli tietysti myös oikea lääkäri, ohjaajamme, joka lopulta oli vastuussa hoidosta ja jonka nimissä kaiken kirjasimme. Tuo harjoitus oli kuitenkin hyvin tärkeä ja opettavainen ja jälleen tuli olo, että olisi sitä jollakin tasolla pärjännyt siinäkin hommassa itsenäisesti. Ihan oikeaan suuntaan tässä kaiketi ollaan siis menossa.

Joka jaksoon on tänä vuonna kuulunut myös muita potilaiden kohtaamisia; olemme kiertäneet sydänosastoa kuunnellen potilaiden sydänten sivuääniä, käyneet tutkimassa ja haastattelemassa päivystyspotilasta, tehneet toimintakykyarviota mielenterveyskuntoutujalle, seuranneet neurologista kuntoutujaa Lahden sairaalassa, tehneet neurologista statusta ja oppineet palliatiivisesta hoidosta potilastapausten kautta. Kaikki kohtaamiset ovat olleet hyvin antoisia.

Tuntuu, että olen oppinut myös itsestäni paljon. Sen lisäksi, että kehityn koko ajan paremmaksi lääkärinaluksi, olen varmasti nyt myös parempi hoitaja kuin aikaisemmin. Ei vain tiedollisesti vaan myös porilaiden kohtaamisen osalta. Koko ajan tuntuu helpommalta nähdä ihminen diagnoosien takana ja miettiä mitä merkitystä mahdollisilla sairauksilla ja oireilla on kyseisen potilaan elämän kannalta. Vastaanotolla vuorovaikuttaminen ei tunnu niin kovin haasteelliselr´ta kun sitä on saanut harjoitella jo opintojen aikna niin runsaasti ja kartutettua eväitä erilaisiin tilanteisiin. (Tässä ajatuksena takana on tietysti oletus siitä, että opintojeni edetessä vastaavia harjoituksia tulee moninkertainen määrä vielä lisää.)




Tuleva kesä tuo mukanan amnuenssuurit eli lääkäriharjoittelun, jonka aikana potilaskohtaamisia kertyy ainakin rutkasti lisää. Tänä kesänä pääsen ensimmäistä kertaa olemaan potilaiden kanssa tekemisissä kandina ilman, että kyseessä on jokin yksittäinen harjoitus ja "ylimääräinen" haastattelu tai tutkiminen potilaan oikean hoidon ohella. Nyt pääsen osallistumaan potilaiden hoitoon ihan oikeasti lääkärin roolissa, vaikkakin vain harjoittelijana. Kesästä tulee varmasti jännittävä ja kokemuksien täyteinen. Niistä sitten lisää kun sen aika on!


Ihanan aurinkoinen kevätsää ja kukkaan puhkeava kasvillisuus sekä kevätpörriäiset saivat viikonloppuna minut innostumaan makrokuvauksesta. 

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Lääketieteen ytimessä

Toissa viikolla hikoiltiin hermoston toimintahäiriöiden tentin kimpussa, viime viikko huilailtiin pääsiäisloman merkeissä Lontoossa ja uusi jakso Diagnostiikka ja hoito alkoi tänään.
Olisi todella paljon kirjoitettavaa kaikesta, viime jaksostakin, koska blogin päivitys on ensin koulukiireiden ja sitten totaalisen lomautumisen vuoksi jäänyt taaskin vähän liian vähälle.. Ja toisaalta sitä aina miettii, että lukeeko tätä edes kukaan. (Vaikka tilastojen mukaan sivun katselijamäärä on pysynyt melko vakiona nämä vuodet.) Mutta koska uusi jakso on nyt ajankohtaisimpana mielessä, kirjoitellaan siitä nyt ensin.




Siispä asiaan.
Diagnostiikka ja hoito on jaksona jonkinlainen lääkiksen sillisalaatti. En oikein ole koskaan kuullut keneltäkään mitään hyvää tästä jaksosta, eikä kukaan ole oikein osannut myöskään pahemmin summata, että mitä tällä jaksolla edes opiskellaan tai opitaan. Mitä tästä siis odotettavasti jääkään käteen?

Kaikki muu opiskelu on lääkiksessä tähän asti ollut suhteellisen selkeää Vaikka toki kakkossyksyn LTT (Lääketieteellinen tieto ja tutkimus) sekä kolmosen aloittanut Ennaltaehkäisy olivat niin ikään aikamoisia ei-välttämättä-ihan-niin-oleelliselta-tuntuvia jaksoja, jäi niistäkin lopulta jotain käteen. Silloin sentään tiesi, mitä jaksossa tullaan opiskelemaan.

Diagnostiikka ja hoito taas on aiheena sellainen, että sehän sisältää kaiken. Siis ihan kaiken, mitä lääkärin työhön kuuluu ja mihin koko lääketiede perustuu. Onko tarkoitus nyt siis opiskella yhden 7 viikon jakson aikana koko lääkiksen opetussuunnitelman mukaiset asiat ja omaksua lääkärintyön keskeinen sisältö? Varmasti tämä viimeisin onkin ihan hyödyksi, kun ensi kesänä kuitenkin leikimme amanuenssien rooleissa lääkäreitä ja jotain varmaan pitäisi osatakin.



Tämä teksti vaikuttaa varmaan aika päämäärättömältä ja kaoottiselta, mutta sellainen on olotilakin just nyt. Tiedän, ettei tässä jaksossa meillä ole tenttiä. Sen sijaan luvassa on joku ainakin vanhempien vuosikurssien mukaan harmaita hiuksia ja unettomia öitä aiheuttava suhteellisen raskas EBM (evidence baced medicine) -työ, joka siis kaiketi on kuin ”minisyvärit”. Eli tehdään kirjallisuuskatsaus jostakin aiheesta. Tähän tietysti sisältyy paljon tieteellistä tiedonhakua ja vieraskielisten artikkeleiden lukemista sekä kirjoittamista. Lähdeviittauksia ja kieliopin hiomista. Wordin kanssa tappelua. Kaikkea sellaista ihanaa, josta luulin todellakin päässeeni eroon silloin kun sairaanhoitajaopintojeni opinnäytetyön palautin.

Kirjallisuusviitteiden ja lähdeluettelon kanssa onkin tässä tapeltu jo omien syväreiden kanssa melkein vuoden verran, enkä todellakaan odota EBM-työn tekoa innolla. Onhan se kuitenkin varmaan helpompaa nyt kun kirjoittamisesta on jo jonkin verran kokemusta. Ja tykkäänhän minä kirjoittaa. Mieluiten kuitenkin kirjoittaisin tällaista blogitekstin kaltaista hömppää, jonka ei tarvitse perustua mihinkään muuhun kuin omiin ajatuksiini. Lääketieteessä (ja tieteessä yleensä) ei kuitenkaan voi esittää faktatietona mitään, mikä ei perustu luotettaviin tutkimuksiin, eikä kyllä oiekastaan silloinkaan. Faktoja ei ole, paitsi ehkä matematiikassa ja fysiikassa. Tieteellisellä tutkimuksella voidaan kuitenkin päästä jonnekin sen faktatiedon lähimaastoon ja perustaa oma toiminta sitten sille tiedolle.




Edellinen lause onkin varmaan se, mitä tässä jaksossa on tarkoitus oppia. Miten meidän toimintamme lääkärinä pitää pohjautua tieteelliseen tutkittuun tietoon. Miten meidän pitää osata soveltaa todennäköisyyksiä ja tilastoja kun vastaanotolla on potilas, jolle aiomme määrätä jotain tutkimuksia. Millä perusteella määräämme toiselle röntgenkuvauksen ja toiselle magneettitutkimuksen (tämä varmaan on se ikuinen muutakin kansaa mietityttävä ongelma; mikseivät kaikki voi saada sitä polven magneettia silloin kun polveen sattuu). Nyt ollaan siis lääkäriyden ytimessä.

Se ydin ei ehkä ole ihan kaikkein mielenkiintoisin, ei ainakaan verrattuna ekg:n tulkintaan ja nestehoitoon, joita ollaan tänä vuonna saatu muissa jaksoissa opiskella. Verrattuna sellaiseen konkreettiseen potilaan hoitoon ja sairauksien diagnostiikkaan liittyvään asiaan. Tämän jakson tarjoama tieto on kuitenkin se oleellinen ja tärkeä ydin, jonka varaan sitten muuta tietoa rakennetaan.

Tällaista siis uskoisin ainakin tämän jakson meille tuovan.




Piti alunperin kirjoittaa kyllä jostan ihan muusta (esimerkiksi siitä, mitä tässä jaksossa käytännössä tehdään), mutta koska harhauduinkin näille pohdintaraiteille, täytynee tehdä myöhemmin toinen postaus, jossa sitten mennään vähän konkreettisempiin sfääreihin.

keskiviikko 7. maaliskuuta 2018

Jännitystä elämään

Tämä teksti on kirjoitettu eilen, jolloin se oli myös tarkoitus julkaista. Siksi kirjoitus on vähän nyt epäajankohtainen ja väärässä aikamuodossakin, mutta eipä anneta tuon haitata:


Ainakin Tampereella elettiin muutama päivä jänityksessä lakkouhan alla, kun yliopistohenkilökuntaa koskeva lakkouhkaus roikkui päällä kuin musta pilvi. Huomiselle oli annettu nimittäin lakkouhka, mikä lakon toteutuessa olisi tarkoittanut kaiken opetuksen peruuntumista ilman mitään korvaavan opetuksen järjestämistä myöhemmin. Omalla kohdallani se olisi tarkoittanut sitä, että tähän jaksoon kuuluva potilaan tutkiminen olisi peruuntunut ja erään ystäväni kohdalla potilaan haastattelun videointiharjoitus olisi jäänyt kokonaan tältä kolmosvuodelta (ja siis koko lääkikseltä) puuttumaan. Se jos mikä olisi ollut epäreilua!

Onneksi lakko ei toteudu vaan osapuolet pääsivät sopuun ja me opiskelijat saamme opetusta ja harjoitella tärkeitä taitoja suunnitelman mukaisesti. Uhka kuitenkin laittoi miettimään paljon sitä, miten tärkeitä nämä harjoitustilanteet oikeasti ovatkaan meidän lääkäriksi kasvamisemme kannalta. Etenkin ystäväni puolesta harmitti jo valmiiksi tuo vuorovaikutusharjoituksen väliin jääminen. Onneksi kaikki kääntyi parhain päin!

Omalla kohdallani vuorovaikutustaidot eli ”potilaan” haastattelun videointi -harjoitus oli ajankohtainen pari viikkoa sitten. Tuo harjoitus kuuluu kaikilla kolmosilla lukujärjestykseen Tampereella jossain kohtaa lukuvuotta. Puolella kurssistamme se oli jo syksyllä, kun me muut taas paahdoimme silloin ruotsinopintojen parissa.

Tämä vuorovaikutustaitoharjoitus kuumotteli jo aikapäiviä ennen kuin se edes oli lähitulevaisuudessa, koska onhan se nyt aika hurjaa, että pidät ”ensimmäistä kertaa” ”vastaanottoa”, jonne tulee joku ventovieras ”potilas” (meidän leikkipotilaamme olivat yleensä jonkin järjestön kokemuskouluttajia, esimerkiksi reumaliitosta jne.), ja sitten se vielä kuvataan. Ja katsotaan. Muiden kurssikavereiden, noiden ”potilaiden” ja opettajien läsnäollessa. Onneksi ryhmäkoko noissa tilanteissa oli vain neljän opiskelijan suuruinen, joten omaa naamaa ei tarvinnut tuijotella koko kurssin kanssa yhdessä arvostellen.

Kaikesta jännityksestä huolimatta potilaan kohtaamista pidän itselleni aika luontevana, koska tietenkin sairaanhoitaja usein työskentelee potilaan kanssa jopa intiimimmin kuin lääkäri. Läsnä ollaan kaikenlaisissa tilanteissa ja pokka pitää pitää, tuli vastaan mitä vain. Potilaaseen pitää kyetä luomaan luottamuksellinen hoitosuhde, jotta se mitä itse sanot tulee vastaanotetuksi ja myöskin potilas voi kokea tulevansa kuulluksi ja uskaltaa kertoa oireistaan tai voinnistaan sinulle. En pelkää potilaita, mutta pelkäsin (tai ehkä parempi sanavalinta on jännitin) videokuvaamista ja koko tilanteen ”arvioimista” jälkikäteen.

Koin oman harjoitukseni menneen ihan hyvin, vaikka potilastapaus olikin todella vaikea ja ehkä hieman harmitti, että niin paljon keskityttiin itse diagnostiikkaan ja hoitoon, vaikka tuossa harjoituksessa pääpointti olikin vain vuorovaikutus ja potilaalle olisi voinut määrätä vaikka yksisarvisjauhetta vaivan hoitoon ilman, että siihen puututtaisiin. Ehkäpä kuitenkin juuri hankalan tapauksen vuoksi harjoitus olikin niin opettavainen. Tietysti videolta myös näki paljon sellaisia asioita, joita ei itse tiedosta (kuten esimerkiksi käsien vääntely tai suun liikuttelu typerästi potilasta kuunnellessa x)).

Koen olevani ihan hyvä vuorovaikuttaja ja yleensä tulen potilaiden kanssa todella hyvin toimeen. Uskon kokemuksen opettaneen lukemaan ihmisiä melko hyvin ja työskentelemään oman persoonani lisäksi myös ammattilaisena. Kuitenkin parantamisen varaa on aina. Kuten tuosta videoharjoituksesta opin, voisin tuoda enemmän esiin omaa ajatusprosessiani potilaan suuntaan. Potilaat kun eivät ole ajatusten lukijoita. Etenkin nykypäivänä kun maallikotkin yleensä ovat hyvin valveutuneita ja ehkä jopa suhtautuvat joskus epäluuloisesti lääkäreihin, on tärkeää perustella omaa toimintaansa ja valintojaan. Omalla kohdallani se tarkoittaa sitä, että minun pitäisi enemmän selventää potilaalle, miten olen hänen oireensa ymmärtänyt ja mistä arvelen niiden johtuvan. Yleensä hoitomuodot perustelenkin kyllä ja annan potilaalle myös tilaa vaikuttaa omaan hoitoonsa.

Kaikesta jännittävyydestään huolimatta ja ehkä pienestä harmistuksesta toivuttuani olen kyllä sitä mieltä, että tuo vuorovaikutustaidot -harjoitus on yksi tärkeimmistä ja opettavaisimmista lääkiksen ryhmätöistä ja olen oikein iloinen ystäväni puolesta, ettei lakkouhka vienyt tätä oppimismahdollisuutta häneltä! :)




Näin jälkikäteen sanottuna, olen omasta puolestanikin iloinen, ettei tämänpäiväinen potilaan neurologinen tutkiminen peruuntunut, koska olihan se nyt hauskaa! On mukavaa oppia uutta ja päästä käyttämään uusia taitoja ihan käytännössä. Ja ainakin omalle kohdalleni sattui oikein mukava potilas, jonka kanssa aika vierähti ihan siivillä!

keskiviikko 3. tammikuuta 2018

2018

Nyt kun ollaan päästy jo uuden vuoden puolelle, voisi ensimmäinen blogiteksti otsikon mukaisesti koskea tätä vuotta. Mitä on odotettavissa minun vuodeltani 2018?

Täytän tänä vuonna 30. Jokseenkin pelottava luku ja ala-asteikäistä itseäni lainatakseni: "vanha". Yllättävää kyllä, mikään kolmenkympin kriisi ei ole kuitenkaan vielä iskenyt. Ehkä osittain siksi, etten enää ajattele 30 -vuotiaan ihmisen olevan vanha tai edes välttämättä kovin aikuinen. Ehkä oman ikää kuvaavan numeron kasvaessa käsite esimerkiksi keski-ikäisyydestä siirtyy koko ajan kauemmas. Nyt esimerkiksi pidän viisikymppisiä keski-ikäisinä, kun joskus olen saattanut ajatella niin kolmekymppisistä.

Mihinkään kriisiin ei myöskään ole aihetta, koska koen oman elämäni olevan ihan hyvässä pisteessä. Tietysti joskus teininä varmasti ajattelin omaavani tässä kohtaa jo ammatin, aviomiehen, omakotitalon ja liudan lapsia, mutta ainakin puolet näistäkin tavoitteista on kuitenkin jo saavutettu. Elämä ei myöskään tosiaan lopu kun täyttää 30, joten aikaa on vielä vaikka mihin! Ehkä en kuvitellut enää opiskelevani tässä iässä, mutta olen tuostakin päätöksestä kuitenkin kovin onnellinen.
Kolmekymppinen opiskelija on tietysti melko "vanha" kun tämänkin vuoden fuksit olivat parhaassa tapauksessa minua 10 vuotta nuorempia. Ikä kuitenkaan ei ole enää niin iso juttu tässä iässä. Ainakaan minulle.



En tosin tiedä onko kolmenkympin kriisin tarkoitus iskeä ennen kuin täyttää 30 vai vasta sen jälkeen? Tai kenties syntymäpäivänä? No, se jää nähtäväksi sitten... Mutta onneksi tähän vuoteen tulee kuulumaan paljon muutakin kuin mahdolliset kriisit.

Vuosi jatkuu opiskelujen osalta tietysti kolmannella vuosikurssilla ja keväällä on luvassa edelleen toinen toistaan mielenkiintoisemman oloisia jaksoja ja kliinisten taitojen varastoa tulee varmasti kasvatettua opintojen edetessä. Meillä on nyt ensimmäiseksi luvassa jakso nimeltä Rintakipu ja hengenahdistus, jonka aikana vihdoin toivottavasti opin tulkitsemaan ekg:tä ja keuhkokuvia kunnolla niin, että joskus olisi toivoa diagnosoida potilaita oikein. Lisäksi mukaan tulee tietysti kaikkia sydän- ja hengityselinsairauksia sekä lääkkeitä. Jakso on varmasti vaikea, mutta ah, miten mielenkiintoinen!

Kevät jatkuu sitten Hermoston toiminnan häiriöt ja Diagnostiikka ja hoito -jaksoilla, joiden sisällöstä en oikeastaan vielä tiedä mitään. Ylipäätään olen ajatellut, että tänä vuonna voisi olla stressaamasta asioista hirveästi etukäteen. Mitä tulee, se tulee ja turha sitä on etukäteen murehtia. Ei siis ole kova hinkukaan nyt selvittää etukäteen, mitä noihin kahteen jaksoon sisältyy. Hoidetaan rintakivut ja hengenahdistukset ensin. Uusi mottoni voisi siis varmaan olla tälle vuodelle carpe diem, tai jotain muuta lennokasta ja vähästressistä.




Jonkin verran tulevaisuutta pitää kyllä etukäteen miettiä. Kesällä pääsen nimittäin ensimmäistä kertaa lääkärin hommiin. En aivan oikeisiin töihin tietenkään, mutta amanuenssiksi! Jotkut varailivat amanuenssuuripaikkoja jo viime kesän aikana, mitä itse pidin ihan täysin liian aikaisena toimintana, mutta mikä lopulta osoittautui nykypäivän malliksi. Meitä lääketieteen opiskelijoita on niin valtavan paljon, että kilpailua harjoittelu- ja kesätyöpaikoista on kovasti. Niinpä minäkin sitten sovin jo kesäkuuksi amanuenssuurin 10 kuukautta etukäteen eli viime elokuussa. Toinen paikka tulee yliopiston kautta ja ne me saamme tieteää nyt keväällä.

Tietysti voisi laittaa kaikki panoksensa vain tähän yliopiston kautta järjestettävään paikkaan, mutta meidänkin kurssilla on niin paljon opiskelijoita, että todennäköisesti koulu pystyy tarjoamaan vain yhden 3-4 viikon mittaisen harjoittelujakson. Itse kuitenkin ainakin haluan olla lähes koko kesän töissä, koska mistäs muualta opiskelija rahaa saa. (Oikeasti elämisen ja tulojen kannalta viisaampaahan minun olisi ottaa vain 3-4 viikon amanuenssuuri ja tehdä loppukesä sairaanhoitajan töitä; ei amanuensseille makseta juuri mitään.)

Mutta. Ei mennä negailun puolelle. Amanuenssiharjoittelu on varmasti todella mielenkiintoista ja jännittävää! :) Oikeastaan sillä ei ole ihan hirveästi väliä, millaisen paikan saan koulun kautta, koska kaikkialla varmasti on mielenkiintoista ja oppii paljon. Itse sopimani paikka on kirurgialle, joten pääsen sitä puolta joka tapauksessa sitten kesän aikana näkemään. Ja kenties olen vähän viisaampi sen suhteen, haluanko lopulta kirurgiksi ollenkaan...




Kesän jälkeen ollaankin sitten nelosella! Syksyllä on edessä viimeinen puolivuotinen prekliinistä opiskelua tutoristuntoineen ja luentoineen. Sen jälkeen pitäisi olla valmis klinikkaan eli vaeltelemaan sairaalassa isona kandilaumana opettajaa seuraten ja potilaita päästä varpaisiin tutkien. Nyt siis on edessä enää yksi vuosi perinteistä lääkisopiskelua. Perinteisellä tarkoita sitä mitä se on tähän asti ollut. Aikaisemman kokemukseni nojalla voin veikata, että tuo vuosi menee nopeasti!

Koulu ja opinnot näyttelevät niin isoa roolia elämässäni, etten osaa tähän hätään lisätä mitään erityisisä suunnitelmia siivilielämäni puolelta vuodelle 2018. Ehkä etsimme uutta asuntoa tänä vuonna, koska nämä nykyiset kaksion neliömme alkavat käydä hieman ahtaiksi. Toisaalta taas meillä on ihana asunto huippusijainnilla ja mukava vuokranantaja, joten saa nähdä haluammeko sittenkään muuttaa vielä vähään aikaan. Asunnon lisäksi hankintana voisi tänä vuonna olla auto, sillä oma rakas 18 -vuotislahjaksi saamani Citroen alkaa nyt todella vedellä viimeisiään. Toisaalta me kaupunkilaisina hyvin harvoin mitään autoa tarvitsemme, joten sekin hankinta saattaa lykkääntyä ensi vuoden puolelle...

Luvassa on kuitenkin kaiken kaikkiaan varmasti kiva vuosi. En tiedä voiko tulevaisuudessa mikään vuosi vetää vertoja 2017:lle, koska se vain oli yksinkertaisesti paras. Mutta varmasti yritys on kova. Ja uuden moton mukaisesti aion joka tapauksessa nauttia joka hetkestä!

perjantai 6. lokakuuta 2017

Mahtavan kliininen nestejakso!

Nestejakso on ollut todella kiva tähän asti. Vaikka se onkin etukäteistiedon mukaisesti osoittautunut raskaaksi ja painavaa (KLIINISTÄ!) asiaa sisältäväksi, on se myös todella mielekäs ja mielenkiintoinen. Jakson kliinisyys tuntuu ihanalta ja vihdoinkin on sellainen olo, että opiskelee ihan oikeaa alaa ja lääketiedettä!

Johdantoluennolla meille sanottiinkin, että jos tässä jaksossa viimeistään ei herää opiskeluinnostus, tulisi miettiä, onko oikealla alalla. Minä ainakin todella olen oikealla alalla. Olen tykännyt melkein kaikesta tähän jaksoon liittyvästä. Esimerkiksi eilisellä nestehoito -luennolla yritin imeä itseeni ihan jokaisen anestesialääkärin suusta tulevasta sanasta ja kirjoitin sormet sauhuten seitsemän sivua luentomuistiinpanoja wordilla. Samana päivänä harjoittelimme kanylointia ja tänään tutkimme urologisia potilaita TAYS:ssa.

Nestejaksolla käsitellään elimistön nesteitä ja niiden sisältämiä ioneja, nesteiden vaihduntaa (eli munuaisten toimintaa) ja virtsa-asioita. Harjoitustöitä ja kliinisiä taitoja kertyy mukavasti ja tutorkeissit ovat ainakin tähän asti olleet todella mielenkiintoisia ja hyvin kliinisiä. Tällä hetkellä oppimistavoitteina ovat esimerkiksi virtsaumpi, hydronefroosi (eli suomeksi vesimunuainen), eturauhasen liikakasvu ja virtsaamisrefleksi. Joukossa on siis kolme "diagnoosia", paljon enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Fuksivuoden keväällä ja kakkosella muistaakseni oppimistavoitteisiin saattoi kuulua joku yksittäinen sairaus tai elintoimintojen häiriö, mutta pääosin keissit olivat hyvin paljon perusanatomiaan ja -fysiologiaan painottuvia.

Nyt meille opetetaan nestehoitoa (eli mitä infuusionesteitä tulee antaa milloinkin), virtsateiden katetrointia ja laskimoiden kanylointia. Koin suuria valaistumisen tunteita nestehoito -luennolla kun luennoitsija selitti mitä elimistön nesteitä korvataan milläkin liuoksilla ja mitä tulee antaa kenellekin. Tietysti tiesin suuren osan asioista jo ennestään sairaanhoitajuuteni vuoksi (ja ehkä siksi luentoa olikin helppo seurata), mutta silti monet sh-opintojen opeista olivat unohtuneet ja jäljellä oli lähinnä sellainen käytännön kokemustieto, että Ringeriä annetaan virtsantuloa vauhdittamaan ja vuotavalle potilaalle, mutta jos minun olisi pitänyt selittää eri liuosten elektrolyyttikoostumusta tarkemmin tai natriumin vaikutuksia elimistön nestetasapainossa (tai ylipäätään sitä, mihin eri iv-nesteet kehossa jakautuvat), en olisi päässyt puusta pitkälle.

Katetrointiharjoitustyössä suurin osa oli tietysti tuttua asiaa, mutta kivana lisänä oli myös suprapubisen katetrin laittoharjoitus, jossa siis katetri asetettiin vatsanpeitteiden läpi rakkoon. Kyseinen toimenpide nimittäin on sellainen pienkirurginen toimenpide, johon sairaanhoitaja osallistuu lähinnä avustajana. Siitä minulla itselläni ei siis ollut minkäänlaista aikaisempaa kokemusta ja uusien juttujen harjoittelu on aina ihanaa! Vaikka harjoittelut tietysti tehtiin taas "fantomilla" eli nukella, sai siitä silti jonkinlaista kokemusta puuduttamisesta ja vatsanpeitteiden kerrosten lävistämisestä trokaarilla (eli pitkällä neulamaisella pistimellä, jonka kautta katetrin saa ujutettua rakkoon). Oikean ihmisen kohdalla kaikki toimenpiteet tietysti tuntuvat monin verroin jännittävämmiltä.

Kanylointityö jännitti taas ennalta todella paljon. Olen tosiaan kanyloinut paljon urani aikana ja jopa tykkään siitä. En kuitenkaan tykkää työskennellä "valvovan silmän" alla ja myös se, että muilla mahdollisesti on jotain ennakko-odotuksia minun osaamistasostani luo aivan erilaisia paineita suoritukseen. Niinpä sitten puhkaisinkin kaverini ensimmäisen suonen ja sain kanyylin laitettua vasta toisella yrityksellä. Kaverini teki saman minulle, joten piikittelyt onneksi menivät tasan :) Täytyy kuitenkin varmaan totutella olemaan toisten arvioitavana ja suoriutumaan erilaisista toimenpiteistä niin, että kriittiset silmät tarkkailevat vierestä. Sekin kai kuuluu niihin haasteisiin, mitä minulla on tässä lääkäriurallani edessä.

Tänään kävimme haastattelemassa potilaita urologian osastolla TAYS:ssa. Sairaalaan on aina mukava mennä ja kyllä se valkoisen takin päälle pukeminen on edelleen jotenkin kutkuttavan jännittävää. Ihan hassua, mutta toisaalta kivaa saada pienistä asioista iloa. Potilaat ovat aina myös todella mukavia ja suhtautuvat ihanan vastaanottavaisesti opiskelijoihin. Kliiniset opettajat ja professorit osaavat yleensä myös oikeasti opettaa ja tuntui, että tänäänkin päähän jäi todella paljon tietoa ja käteen paljon enemmän kuin vain kuittaus ryhmätyökorttiin.

Fiilikset ovat siis todella positiiviset tällä hetkellä ja olen iloinen tästä jaksosta sekä kolmosvuodesta ja lääkisopinnoista. Opiskelu on rankkaa, mutta mukavaa.
Niin, ja ennaltaehkäisyn tentti meni läpi!

tiistai 23. toukokuuta 2017

Lääketieteen kandidaatti

Kakkosvuoden loputtua viime torstaina meistä tuli vihdoin kandeja. Kuulostaa paljon hienommalta kuin mitä se todellisuudessa on. Tai kuulostaa ehkä siltä, että olemme tehneet jotain erikoista saadaksemme tämän arvonimen (joka muilla aloilla on oikeastaan tutkinto, jota varten pitää tehdä jonkinnäköinen kandityö/tutkielma). Meidän ei tarvitse lääkiksessä kuin suoriutua kahden ensimmäisen vuoden opinnoista ja kandin titteli tipahtaa nätisti syliin.

Lääketieteen kandidaatti on siis nimenomaan arvonimi, eikä mikään tutkinto. Sillä ei todellakaan voi hakea töitä tai mitään muutakaan ainakaan kahden vuoden jälkeen. Nelosen jälkeen onkin sitten toinen tilanne kun haetaan lääkärintöitä ja työskennellään "kesäkandina". Arvonimi ei muutu, mutta opintopisteitä on siinä vaiheessa tuplasti enemmän kuin nyt ja lääketieteen lisensiaatin tutkinnosta on suoritettu jo 2/3, mikä oikeuttaa toimimaan lääkärin sijaisena.

Kakkosen jälkeen ei siis mitään lääkärintöitä ole tarjolla, mutta edelleen monet meidän kurssilaiset hakeutuivat omaa opiskelualaa liippaaviin töihin. Muutama työskentelee tänäkin kesänä hoitajana (mukaanlukien minä), näytteenottajana laboratoriossa tai jopa amanuenssina. Amanuenssuurit (eli lääkäriharjoittelijana toimiminen ilman varsinaista vastuuta) lasketaan opiskeluihin harjoitteluna kolmannen vuoden jälkeen. Tänä kesänä manuilevat kurssikaverini eivät siis hyödy opintojensa kannalta virallisesti työstään, vaikkakin varmasti omakohtaista hyötyä tulee paljonkin kun näkee lääkärintyötä käytännössä ja pääsee varmasti itsekin tekemään kaikenlaista jännittävää.

Tämän tekstin perusteella voi varmaan kuvitella, etten ole kovinkaan innoissani kandin arvonimestä. Kaikki tässä esittämäni kritiikki on kuitenkin harhaanjohtavaa - olen nimittäin todella innoissani uudesta tittelistä ja sen myötä tilatuista nimineuloista, joissa oman nimen edessä komeilee kirjaimet LK. Kaikista lääketieteen opiskelijoista puhutaan esimerkiksi sairaalalla kandeina, vaikkeivat he olisi muuta kuin johdantojakson läpikäyneitä fuksipalleroita. Kandidaattejahan (eli kokelaita) me kaikki olemme. Ja on niin kamalan työlästä lausua "lääketiteen opiskelija" kun voisi vain nopeasti sanoa olevansa kandi. Nyt niin voi sanoa ilman minkäänlaista syyllisyyden tunnetta siitä, ettei nyt oikeasti vielä ihan kandi olekaan.

Minä ja kurssikaverini olimme niin innoissamme kandiudestamme (ja varmasti tietysti myös kakkosvuoden päättymisestä), että järjestimme kurssillemme kandijuhlan. Sellainen ei ole tähän mennessä tietääkseni meidän lääkiksessä ollut tapana, mutta toivon, että aloitimme uuden perinteen. Juhlia ei voi koskaan olla liikaa! Ja olihan se ihana juhlistaa jo toista päättynyttä lukuvuotta. Jos opiskelisimme jossakin muussa lääkiskaupungissa, olisi meillä preklinikka nyt toisen vuoden myötä ohi. Ensi vuonna siirtyisimme jo klinikkaan eli sairaalalle pyörimään ja ihmettelemään potilaita ja hoitotoimenpiteitä. Valitettavasti (tai kenties onneksi) Tampereella klinikkavaihe alkaa vasta neljännen vuoden keväästä, eli itselläni on vielä 1,5 vuotta edessä "normaalia" opiskelua.

Odotan todella paljon kolmosta. Se vaikuttaa sisällöltään juuri siltä, mitä odotin lääkiksen olevan. Tietysti aina odotan kliinisempiä kursseja ja muutenkin tulevaisuudelta paljon. Olen kuitenkin kuullut ihan faktana, että kolmosella ollaan jo selvästi kliinisempien asioiden kimpussa kuin sitä ennen. Eihän meillä olekaan enää juuri mitään perusfysiologiaa opiskeltavana. Ensi vuonna toistuvat myös jotkut jo läpikäytyjen jaksojen asiat, kuten hermoston toimintahäiriöt ja rintakipu & hengenahdistus. Eli painotus tulee olemaan sairauksissa. Vihdoinkin!!

Uskon, että kolmas vuosi lääkiksessä tulee olemaan tähän asti rankin (tietysti; asioidenhan kuuluu muuttua vaikeammaksi mitä pidemmälle mennään), mutta myös antoisin. Olen jotenkin jo fuksivuodesta saakka odottanut, että pääsisin kolmoselle. Fuksina tietysti nautti siitä, että oli fuksi, mutta tämä toinen vuosi oli jotenkin sellainen väliinputoamisvuosi. Kakkoset ovat melkein fukseja itsekin, mutta itse en ainakaan halunnut olla enää toista kertaa fuksi. Kolmantena vuonna on jonkinlaista auktoriteettiäkin (ainakin omassa mielessäni) kertynyt ja ainakin pikkufuksien silmissä kolmoset ovat jo jotain todella merkittävää. Jos opiskelisin jotain muuta alaa (esimerkiksi ammattikoulussa tai sairaanhoitajaksikin) voisi ensi vuosi olla viimeinen opiskeluvuoteni.

Onneksi tässä ollaan nyt vasta 1/3 lääkäreitä ja edessä on vielä monta kivaa vuotta lääkiksessä ennen kuin joutuu ottamaan sen todellisen raskaan vastuun kantaakseen. Mutta silti... 1/3 jo! Huhhuh.