Viides ja lähes viimeinen

 Viides vuosi lääkistä alkaa huomenna. On uskomatonta (jälleen kerran toistan tätä samaa, mutta tottahan se on edelleen) miten nopeasti aika kuluu! Olin juuri viettämässä ainoaa kesälomaviikkoani mökillä, ja siellä ollessa mieleen palaavat aina elävästi ne hetket neljä vuotta sitten kun samaan aikaan iloitsin järjettömän paljon onnistumisestani lääkikseen pääsyssä ja samaan aikaan jännitin koulun alkua ja uusiin kurssikavereihini tutustumista. Itse lääkisopiskelu ei ole koskaan ollut se asia, jota jännitän. Jotenkin olen aina ajatellut kuitenkin selviäväni kaikesta, mitä koulussa voi vastaan tulla. Monet sanovatkin, että lääkiksen vaikein koe on pääsykoe, ja voin tämän myös itse allekirjoittaa. Tietysti lääkisopiskelu vaatii lukemista, lukemista ja lukemista, mutta jos on tähän jo valmiiksi orientoitunut (kuten pääsykokeeseen valmistautessa täytyykin olla), ei se ole mikään ongelma. Paljon jännittävämpää on siis jotenkin aina ollut kaikki se muu, mitä koulun alkuun ja uuteen lukuvuoteen liittyy, eli kaikki tapahtumat, uudet ihmist (uusi fuksikurssi!) sekä kliiniset haasteet ja "uralla eteneminen".

Vaikken tulevista opinnoista varsinaisesti ole koskaan kantanut huolta tai erityisemmin jaksanut etukäteen stressata, on myönnettävä, että olen kuitenkin henkisesti aina valmistautunut oikein hyvinkin jokaiseen jaksoon ja etenkin syksyn kynnyksellä seuraavaan vuosikurssiin. Tähän valmistautumiseen on kuulunut moodle-alueen selailu, aikataulujen kirjoittaminen (tietysti vanhanaikaisesti käsin) kalenteriin, ja mahdollisesti jo aiemmin opiskeltujen aiheeseen liittyvien juttujen selailu / kertailu. Nyt en ole näistä tehnyt oikeastaan mitään muuta kuin katsellut vähän moodlea.

Nyt onkin ihan hassua, miten vähäisesti olen valmistautunut tulevaan. Edessä ovat pienet klinikat eli psykiatria, lastentaudit ja gynekologia. Omalla kohdallani tuossa järjestyksessä. Puolet kurssistamme opiskeli nämä jo keväällä kun minä ja se toinen puolisko kävimme isoja klinikoita eli sisätauteja ja kirurgiaa. Tämä nelosvuoden kevään jako myös jakoi meidät eri paikkoihin töihin. Monet kaverini olivat kesän töissä psykiatrialla, kun itse taas pääsin isojen klinikoiden perusteella terveyskeskuksen vuodeosastolle. Voi olla montaa mieltä siitä, valmensivatko ne isot klinikat todella tuohon työhön... (Omasta mielestäni eivät.)

Pikkuklinikoita odotan kyllä kovasti ei vähiten sen vuoksi, että jouduin kesällä kohtaamaan niin paljon psykiatriaa, johon en kokenut vielä valmiuksia omaavani. Toivon nyt saavani vastauksia kysymyksiin, joita jouduin pähkäilemään kesällä. Toki kesällä minulla oli tällaisia tilanteita varten saatavilla konsultti terveyskeskuksessa sekä puhelin, jolla soittaa psykiatrille. Eivät valmiitkaan lääkärit voi tietää kaikkea kaikesta, joten konsultointi on jokaiselle tärkeää. Ja sitä jaloa taitoa sain kyllä kesällä opetella oikein olan takaa.

Pikkuklinikoissa on toki muutakin hyvää ja tärkeää kuin mahdolliset psykiatrian kurssin tarjoamat vastaukset. Tietysti lastentaudit on erikoisalana ensi kesää (terveyskeskuksen vastaanottotyö, mahdollisesti sisältäen esimerkiksi neuvolaa) erittäin tärkeä ja sitäkin vieraampi. On meillä toki ollut lasten sairauksiin ja hoitoon liittyviä luentoja, ja fuksivuonna opiskelimme ”kaiken” lapsen kasvusta ja kehityksestä. En kuitenkaan koe olevani nyt kovinkaan kompetentti vielä kohtaamaan ja hoitamaan lapsipotilaita. Gynekologiasta taas tuntuukin olevan aika hyvä käsitys, sillä nelosen syksylläkin kävimme läpi monia gynen aiheita, vaikkakin synnytystapahtuma ja siihen liittyvät asiat ovat muistissa ainoastaan melko hataroina.

Trendinä on vähän ollut (meidän vuonna ainakin ja tietääkseni aiemminkin), että hieman suurempi osa vuosikurssista toivoo isoja klinikoita, koska terkkaosasto on hivenen houkuttelevampi työpaikkana kuin psykiatria. Kuitenkin meille jo kolmosen keväänä kerrottiin, että pikkuklinikat ovat yleensä paremmin järjestetty kuin isot, ja ainakin nuo silloiset vitoset suosittelivat meitä tämän perusteella pohtimaan, haluammeko sittenkään välttämättä isoihin. Ainakin viime kevään perusteella voin sanoa, että paikoitellen sisätautikirurgian klinikasta puuttui struktuuri ja ajoittain kyllä koin olevani tuuliajolla kun harhailin sairaalan käytävillä koputtelemassa poliklinikan oviin ja kyselemässä pääsisinkö seuraamaan vastaanottoa.

Nyt saan kuitenkin itse nauttia kuulemma strukturoidummasta klinikka-ajasta, jossa aikataulut ovat selkeät ja ohjaus on paremmin järjestettyä, ainakin huhupuheiden perusteella. Yksi pikkuklinikoissa ollut kaverini sanoi keväällä, että on ihanaa kun iltaisin on vapaa-aikaa, eikä tarvitse erikseen opiskella kun klinikassa oppii kaiken tarpeellisen. Itse koin asian silloin aivan päin vastoin, nimittäin erikoissairaanhoidossa törmäsi hyvin vähän meidän oppimistavoitteisiimme, jotka tietysti olivat terveyskeskuslääkäriyteen valmentavalla tasolla.

Viides vuosi on viimeinen kokonainen lääkisvuosi. Valmistumiseeni on enää hieman reilu puolitoista vuotta aikaa, ja oikea työelämä on koko ajan lähempänä. On jotenkin hurjaa ja ehkä hieman pelottavaa, että niinkin pian joutuu olemaan jotain enemmän kuin vain keskenkasvuinen kandi. Tuntuu, että niin paljon olisi vielä opittavaa! Toisaalta odotan valmistumista myös innolla. Kesätyön loputtua jäi haikea fiilis, koska tuntui, että olisin vielä voinut jatkaa oikeissa töissä. Ja koin lopulta pärjäävänikin siellä ihan hyvin, vaikka toki vaikeita tilanteita ja omaa riittämättömyyttä tuli vastaan enemmän kuin tarpeeksi.

Nyt on kuitenkin se aika, kun pitää ottaa lääkiksestä kaikki ilo irti. Tänä vuonna pitäisi etenkin keväällä juosta kaikenlaisissa tapahtumissa (VAPPU!), koska se on viimeinen opiskelijakevääni. Valmistumme nimittäin jo maaliskuussa 2021, ja sitten sitä onkin jo varmaan tiukasti kiinni työelämässä. Valitettavasti vain tässä vaiheessa varmaan ikä alkaa painaa sen verran päälle, ettei opiskelijuuden viime hetkistä pysty nauttimaan täysin rinnoin, ei vain jaksa. Eikä oikeastaan kiinnostakaan. En ole oikeastaan fuksivuoden jälkeen enää jaksanut olla kovin aktiivisesti mukana lääkiksen tapahtumissa, ja tuntuu, että joka vuosi osallistumisasteeni vain heikkenee. Toki tämä nyt onkin ihan luonnollista ja sitä tapahtuu kaikille lääkiksen edetessä. Silti sitä miettii, että jos ei nyt niin ei koskaan, ja ehkä hiljaiselo tulee joskus tuonempana kaduttamaan.


Toisaalta, ehkä ei. Onhan elämässä paljon kaikkea muutakin kuin opiskelijana eläminen ja opiskelijatapahtumat. On elämää vielä lääkiksen jälkeenkin, ja siihen täytyy tässä pikku hiljaa alkaa orientoitua. Mutta ei nyt vielä, koska vielä on kesää ja lääkistä jäljellä!