Selvisin ekasta kandikesästä!

Okei, huomenna on vielä yksi työpäivä, mutta sen jälkeen se on ohi! Voi huokaista helpotuksesta ja todeta selvinneensä, vaikka monesti mielessä epäilyksen häivähdys asian suhteen onkin käväissyt. Positiivisin mielin ja ehkä jopa pienoisella haikeudella kuitenkin ripustan takin naulaan huomenna työpäivän päätteeksi, orientoidun seuraavaan viikon lomaan ja sen jälkeen alkavaan vitosvuoteen lääkiksessä. Toki koulun penkille palaaminen kaiken sen vastuun ja kiireen ja erityisesti vastuun ja vielä kerran vastuun jälkeen on varmasti kummallista.

Miten sitä onkin kasvanut tänä kesänä. Niin paljon on tullut opittua sekä lääketieteestä että itsestään. Siinä missä toukokuun lopulla osastolla aloitti ex-sairaanhoitaja, hieman epävarmana omista taidoistaan tai osaamisestaan tai siitä, että pitäisi jotain määräyksiä antaa, nyt syksyn saapuessa ovista asteleekin sitten ulos aivan eri nainen. Tiedostan, että matkaa lääkäriksi on vielä, mutta itsensä esittely lääkärinä ei ole tuntunut enää ollenkaan omituiselta. Rooliin sopeutuminen on siis tapahtunut, ja sitä jopa kokee pärjäävänsä melko hyvin tulevassa ammatissaan.

Hieman myös yllätyin toisaalta siitä, miten vähän ylitöitä sitä joutui tekemään. Ylempikurssilaisilta sitä oli kuullut kaikenlaisia kauhutarinoita siitä, miten aina menee ylitöiksi, ja miten stressaava ensimmäinen kandikesä onkaan. Todellakin, kyllä minullakin alkuun oli melko katkonaisia yöunia, kun mietin potilaita kotona (ja valitettavasti usein juuri aamuyön pimeimpinä tunteina), mutta nyt ainakin loppua kohti on muutamana päivänä tullut jopa pyöriteltyä peukaloita työpäivän aikana kun on vaikuttanut, että kaikki tehtävät on jo tehty. Helppoa työ ei kuitenkaan ole ollut.

En tiedä miten pukea sanoiksi kaikkea sitä, mitä mielessä on liikkunut tänä kesänä. Ensinnäkin täytyy sanoa (ja tämän kai olen todennut jo aiemminkin), että terveyskeskuksen vuodeosasto on älyttömän vaikea paikka ensimmäiseksi työpaikaksi keskenkasvuiselle lääkärille. Ehkä hieman jopa järkytyin siitä, mitä kaikkea osastolla voikaan tulla vastaan. Erityisesti tunsin riittämättömyyttä psykiatristen tapausten hoidossa, koska psykiatrian kliininen kurssi on vastassa vasta syksyllä. Sen lisäksi potilailla saattoi olla esimerkiksi neurologisia ongelmia, eikä neurologian kliinisestä kurssista ole vielä tietoakaan. Terveysporttia ja erikoissairaanhoitoa tuli konsultoitua usein.

Lääkärinä sitä joutuu ottamaan kantaa niin moneen asiaan, ja etsimään ratkaisuja ongelmiin, jotka eivät todellakaan ole aina edes lääketieteellisiä, ja joihin ei vastauksia löydy koulukirjoista tai luentosaleista. Eettisiä kysymyksiä joutuu etenkin vanhusten ja muistisairaiden hoidossa miettimään usein. Lakiakin jouduin kesän aikana pari kertaa lukemaan. Lääkärillä on aika paljon valtaa rajoittaa muun muassa itsemääräämisoikeutta (jollainen olisi periaatteessa perustuslain vastaista), mutta tietysti kaikesta pitää kantaa myös vastuu, ja vaatii aika paljon asioista perillä olemista kyetä tekemään tiettyjä vaikeita päätöksiä. Pitää myös kyetä puhumaan hyvinkin vaikeista asioista potilaiden tai näiden omaisten kanssa.

Terveyskeskuksen vuodeosastolla ei voi välttyä kuoleman kohtaamiselta. Jouduin kesän aikana esimerkiksi tekemään kuolintodistuksia ja huolehtimaan saattohoidosta. Omaisten kohtaamisten jälkeen saatoin taputella kyyneliä silmäkulmista. Elämän realiteettien kanssa pääsi hyvin läheisiin kosketuksiin. Niitä vaikeita keskusteluja käytiin usein myös hoitolinjoista tai hoitojen rajaamisista. Onneksi nykyaikana ainakin monilla vaikuttaa olevan jo tiedossa jonkinlainen hoitotahto, joka tietysti helpottaa lääkärin työtä, ja monesti tarve näihin keskusteluihin tuli potilaan suunnalta. Muistan kuitenkin jo sairaanhoitaja-aikoinani ajatelleeni, että onneksi se en ole minä, joka joutuu nämä keskustelut käymään, vaan lääkäri. Kesän aikana kuitenkin huomasin, että kyllä sekin helpottuu. Aika sinuiksi sitä tulee myös sen ajatuksen kanssa, että elämän on tarkoitus joskus loppuakin. Nämäkin asiat tulivat nyt pinnalle konkreettisemmin, koska olin itse se, joka päätökset teki, enkä enää hoitaja toteuttamassa toisen määräyksiä.

Yhteistyö hoitajien kanssa sujui mielestäni oikein hyvin. Tietysti asiaa varmasti helpotti se, että tiesin mitä heidän työhönsä kuuluu. Vaikka alkukesästä minua pohdituttikin, että osaanko irroittautua hoitajan roolista, niin loppujen lopuksi sekin kävi ihan itsestään. Ei minulla olisi ollut aikaakaan auttaa hoitotyössä mitenkään, koska lääkärinä sitä tietysti on omat (paperi)työt koko ajan. Toisaalta taas en ole sellainen lääkäri, joka jää sormi suussa seisomaan, jos hoitaja ei kerkeäkään avustamaan esim. steriilin pöydän teossa tai jossain muussa toimenpiteessä. Saan myös itsenäisesti avustettua potilaita esimerkiksi siirtymisessä tai vastaavassa. Tokihan se oma hoitajataustani on tänäkin kesänä ollut hyödyllinen voimavara, jota se todellakin varmasti tulee olemaan myös jatkossa.

Vaikka itse olenkin vielä opiskelija, sain tänä kesänä toimia myös seniorina/ohjaajana toisille, yhtä vuotta alemman vuosikurssin, opiskelijoille, jotka olivat amanuensseina osastollamme. Vaikka aluksi koinkin amanuenssin ohjaamisen melko rankaksi, kun omiin töihin oli vaikea muutenkin keskittyä tai työmäärää hallita, niin loppua kohti ohjaus alkoi sujua melko helposti ja koin ainakin loppuaikoina amanuenssin avun erittäin hyödyllisenä. Sitä myös huomasi, miten kovin erilaisia kaikki opiskelijat ovat keskenään. Itse kandina sitä on mieltänyt itsensä jokseenkin massaan kuuluvaksi ennemmin kuin yksilöksi, joka tietysti on erilainen kuin muut. Sairaanhoitajana tykkäsin ohjata opiskelijoita, ja huomasin pitäväni siitä edelleen nyt lääkärinäkin.

Vaikka mieli toisaalta tekisi jäädä tuonne osastolle töihin vielä pidemmäksikin aikaa, koska yhtenäkään aamuna ei harmittanut mennä töihin (päin vastoin), niin kyllä sitä huomaa miten paljon on vielä opittavaa. Etenkin tulevalle psykiatrian kurssille menen mielelläni oppimaan kaikista niistä asioista, joita jouduin kesän aikana kohtaamaan ilman sen suurempaa asiantuntemusta. Seuraavalla kerralla sitä onkin sitten jo vähän viisaampi ja osaavampi lääkäri. Ensi kesä tuo tietysti sitten myös uudet haasteet tullessaan, sillä silloin sitä työskennelläänkin lääkärin vastaanotolla.

Loppukaneettina voisi varsin kliseisesti sanoa, että kesä oli yllättävän mukava. Loppua kohti homma helpottui huomattavasti, ja ehkä sitä voisi jopa harkita geriatriaa erikoisalana joskus tulevaisuudessa.

Sairaanhoitaja lääkärin takissa

Nyt kun lääkistä on takana jo 2/3 (ensi viikon jälkeen siis), saan ensimmäistä kertaa olla lääkärin sijainen. Sama tilanne oli edessä kahdeksan vuotta sitten hoitajan urallani. Silloin jännitti todella paljon ensimmäinen kesä sairaanhoitajan sijaisena. Kun sitä oli yksin vastuussa potilaistaan ja kierroillakin piti olla se, joka keskusteli hoidosta lääkärin kanssa. Vastuu tuntui silloin todella painavalta. Jotenkin hassusti se vastuu ei tällä kertaa (ainakaan vielä) tunnu yhtä painavalta, vaikka vastuuta on oikeasti nyt paljon enemmän. Silloin hoitajana ollessani lääkäri teki kuitenkin päätökset hoidosta ja oli viime kädessä vastuussakin. Ehkä nyt takana olevat työvuodet ja toisaalta aika pitkä lääkisurakin vaikuttavat nyt tähän tunnelmaan. Ehkä se vastuu alkaa lopulta sittenkin painaa kun oikeasti astuu töihin parin viikon päästä.

Klinikan aikana on lääkäri-identiteettini vahvistunut hurjasti. Kun lähes joka päivä ollaan sairaalalla ja tehdään käytännössä lääkärin hommia (tai lähinnä seurataan vierestä, mutta kuitenkin), tunnen vahvasti identifioituvani nyt paljon enemmän lääkäriksi kuin hoitajaksi. Alkuun etenkin oli välillä sellainen olo, että kierron jälkeen pitäisi jäädä potilaan luo vielä keskustelemaan asioista, joita on puhuttu (koska todella usein lääkärin sanat menevät potilaalta osittain ohi ja hoitaja sitten vielä tarkentaa ja selittää suomeksi ne jutut, mitä potilas ei ymmärtänyt ja joita tämä ei uskaltanut kysyä), kuten usein hoitajana tein. Nyt hoitosuhde potilaaseen on yleensä tuon kierron (eli 5-10 min) mittainen, ja loppupäivästä onkin yleensä muuta tekemistä kuin käydä jututtamassa samoja potilaita uudelleen.

Nykyään olen jo hyväksynyt sen, että suhteeni potilaisiin on muuttunut. Että en enää ole soittokellon tavoitettavissa ja käy päivän mittaan juttelemassa potilaan kanssa tai hoida juoksevia asioita tai avusta potilasta päivittäisissä askareissa. Lääkäri toki hoitaa potilaan asioita, mutta tämä tapahtuu yleensä etäällä, tietokoneen ääressä. Jos hoitajana ajattelin, että työ on paljon paperitöitä, niin lääkärinä se on vielä paljon enemmän sitä. Lääkärin käsitys potilaan voinnista ja parantumisesta on myös paljon enemmän papereiden varassa. Ja paljon yksinäisempää.

Hoitajana sitä näkee samaa potilasta yleensä useana päivänä viikossa ja useita kertoja saman päivän aikana. Sitä näkee konkreettisesti jonkin lääkkeen tai hoidon vaikutuksen, ja potilasta voi haastatella useita kertoja päivän aikana. Ei ole ihmekään, että potilaat kertovat hoitajalle asioita, joista eivät lääkärille mainitse. Ei ole ihme, että hoitaja-potilas-suhde on usein paljon luottamuksellisempi kuin lääkäri-potilas. Hoitajana ollaan yhteydessä potilaan omaisiin, ja usein tavataankin näitä kun he tulevat käymään. Hoitaja on yhteydessä myös esimerkiksi fysioterapeuttiin ja näkee, mitä potilas syö milläkin aterialla. Lääkäri on omassa huoneessaan yleensä paperitöiden lomassa, eikä näe tästä mitään.

On minulla vähän ikävä sitä kaikkea konkreettista, mitä hoitotyö tuo mukanaan. Kyllä minä tykkään jutella potilaille ja olla perillä kaikesta, mitä näiden päivään sairaalassa kuuluu. Lääkärinä luen usein hoitotyön kirjauksia, jotta pääsisin paremmin kärryille potilaan toimintakyvystä. Lääkärillä ei kuitenkaan ole ollenkaan samalla tavalla aikaa perehtyä "käytännön" puoleen tai olla mukana toteuttamassa sitä potilaan hoidossa. Lääkärin ammatissa on paljon sellaista, mitä hoitajien ei tarvitse miettiä. Diagnostiikka ja hoitoratkaisut vaativat (ainakin minulta) paljon ajatustyötä ja konsultaatioita, paljon paperitöitä ja Terveysportin tutkimista.

Itse näen nämä kaksi ammattiani hyvin erilaisina. Olen jo aiemminkin pohtinut sitä, miten hoitaja ja lääkäri todella ovat eri alojen ammattilaisia, vaikka samojen asioiden parissa työskentelevätkin. Hoitotyö on toiminnan työtä, lääkärin työ on enemmän arvoitusten ratkaisua ja pohdiskelua. (Paitsi tietysti kirurgia, sekin on enemmän toimintaa kuin papereiden parissa pohdiskelua.) Ennen kaikkea lääkis on opettanut diagnostista ajattelua, jota en ehkä aikaisemmin osannut arvostaa. En tiennyt miten vaikeaa se oikeasti voi olla, ja miten paljon koulutusta lääkärin työn tekeminen todella vaatii. On niin paljon asioita, joita täytyy ottaa huomioon, vaikka ulkopuoliselle joskus asiat voisivatkin vaikuttaa suoraviivaisemmilta. - Tosin täytyy tähän väliin huomauttaa, että onhan lääkärin työ (kuten hoitajankin) todella vaihtelevaa erikoisalasta ja työpisteestä riippuen; tässä kohtaa ehkä vertasin sisätautiosaston lääkärin ja hoitajan työnkuvaa.

On minussa kuitenkin vielä jokin osa sairaanhoitajaakin. Osallistun mielelläni potilaiden hoitoon, jos vain olen paikalla sopivasti sitä toteuttamassa. En yleensä ole kertonut kenellekään olevani hoitaja, mutta kyllä se on joskus tullut ilmi kun olen innokkaasti lähtenyt avustamaan potilaiden siirroissa, tehnyt ihon pesut ennen steriiliä toimenpidettä, kerännyt tavaroita valmiiksi jotain toimenpidettä varten, ohjannut kurssikaveriani katetroinnissa tai opastanut ohjaavaa lääkäriäni lääkityssovelluksen käytössä. Hoitajataustalla sairaalassa ja osastoilla toimiminen on ollut toki paljon helpompaa, kun on kokemusta siitä, miten asiat yleensä toimivat.

Hoitajataustalla on ollut myös ajoittain kamala katsoa, miten huonosti jotkut kurssikaverini ja valmiit lääkäritkin noudattavat esimerkiksi käsihygieniaa tai unohtavat riisua takin eritystyshuoneeseen mentäessä. Olen kyllä puuttunut näihin tilanteisiin, mutta kyllä sitä kandina on kiusallista lähteä neuvomaan omaa "ohjaajaansa". Olen myös jokseenkin neuroottinen neulojen ja muiden terävien jätteiden pois keräämisessä, samoin kuin poliklinikkakäynnin jälkeen tutkimuspedin ja välineiden siivoamisessa. Joistain tavoistaan ei pääse eroon, ja toki hyvä niin.

Vaikka tässä vaiheessa opintoja lääkäri-identiteetti on jo melko vahvasti iskostunut minuun, tuntuu valkoinen takki ajoittain kuitenkin jotenkin väärältä. En edelleenkään osaa päättää, mitä nappeja pitäisin kiinni ja minkä kokoinen takki olisi minulle hyvä. Riisun takin mielelläni esimerkiksi lounaalla, ja jotenkin normaaleissa "smurffeissa" (eli sinisissä sairaalavaatteissa) olo on paljon kotoisampi. Onhan se takki usein liian pitkä, hihoja pitää kääriä, ja kun taskut pursuavat tavaraa, on takki myös aika painava. TAYS:ssa pienikokoiset takit ovat myös usein loppu, ja liian isossa takissa kuljeskelu nyt vähintääkin tuntuu siltä kuin lapsi olisi vetänyt isänsä liian isot kengät jalkaan. Vertauskuva on oikeastaan aika osuva.

Tällaisia pohdintoja tähän hetkeen. Olen harmillisen vähän ehkä toteuttanut blogin otsikon mukaista kirjoittelua siitä, millaista sairaanhoitajana on lääkiksessä. Toki olen kirjoitellut omista kokemuksistani, mutta usein ehkä ihan peruslääkisläisen näkökulmasta. Juttuideoita otetaan siis vastaan!

Pahin on takana

Ehkä.

Nimittäin kevään pahin (ja ainoa) tentti. Sisätautien ja kirurgian kliinisen jakson integroitu tentti, jonka "koealueeseen" kuuluu KAIKKI sisätaudeista ja kirurgiasta. Ilman, että mitään osaa tästä on tentitty kevään aikana erikseen. Eli aivan valtava alue, todella paljon sisältöä käytännössä 15 eri erikoisalalta (ortopedia, käsikirurgia, plastiikkakirurgia, gastrokirurgia, gastroenterologia, fysiatria, yleiskirurgia, urologia, verisuonikirurgia, nefrologia, hematologia, reumatologia, sisätaudit, kardiologia ja infektiotaudit)! Kun yhden kevään aikana näistä kaikkein tärkeimmät sisällöt ja ehkä vähän päälle, pitäisi kaiken muun elämänmenon ohella yrittää sisäistää, voi varmaan ymmärtää, että pienoinen paniikki oli päällä tänäkin aamuna ennen tuota tenttiä.

En ole aivan tyytyväinen tähän meidän klinikkajärjestelyymme. Olen koko kevään kokenut valtavaa stressiä siitä, etten opi päivisin sairaalalla tarpeeksi (koska esimerkiksi kirurgialla saattaa olla niin, että vietät päivän katsellen eturauhasen höyläystä kun oikeasti oppimistavoitteina olisivat vaikkapa munuaiskasvaimet, verivirtsaisuuden syyt tai kivesongelmat) ja iltaisin täytyy yrittää lukea satoja sivuja oppikirjojen tekstiä yrittäen sisäistää ja muistaa kaiken. En ymmärrä, miten voidaan olettaa, että pystymme parissa päivässä "erikoistumaan" kuhunkin erikoisalaan siinä määrin, että mieleen jäävät esimerkiksi jonkin taudin esiintyvyys, diagnostiset testit ja hoito edes pääpiirteissään. Kaikkein kamalinta on mielestäni ollut se, että hematologiaa (veritauteja) meillä oli yksi päivä tänä keväänä. Kyseessä on kuitenkin aihealue, jota meillä on tuskin ollenkaan käsitelty aikaisemmin lääkiksessä, ja erikoisalaan sisältyy kuitenkin monia eri (syöpä)tauteja ja verenkuvan muita poikkeavuuksia.

Olen toki tästä kaikesta antanutkin jo palautetta, ja aion antaa jatkossakin. Valitettava totuus on kuitenkin se, että lääkis on tosi rankka koulu, eikä siitä ehkä helpommalla voi päästäkään. Ellei sitten opiskeluaikaa pidennä vuodella-parilla, miksei jopa kolmella. Lääkärin ammatti on tietysti myös elinikäistä oppimista vaativa ammatti. Nimittäin esimerkiksi jotkin asiat, joita olemme opiskelleet viime syksynä ovat jo tähän kevääseen mennessä muuttuneet. Lääketieteellisen tiedon määrä kasvaa joka päivä huimasti, eikä kukaan pysty pysymään siinä täysin ajan hermoilla, vaikka kuinka yrittäisi. Eipä siis klinikastakaan voi varmaan paljoa helpommalla päästä...

Eikä siitä klinikasta siis vielä ole päästy. Kevätlukukausi ei nimittäin suinkaan pääty tänään, vaikka tentti onkin nyt takana. Ensi viikolla on vielä viimeinen maanantaiseminaarimme ja sitten muutama päivä Seinäjoen keskussairaalassa sisätaudeilla. Kevään aikana siis jokainen sisätautikirurgisen klinikan ryhmä on viettänyt kaksi viikkoa Seinäjoella kirurgialla ja kaksi viikkoa sisätaudeilla vuorollaan. Meidän ryhmällemme nämä kaksi sisätautiviikkoa sattuivat tähän lukuvuoden loppuun, mistä en ole ihan kamalan innoissani ollut. Olisi nimittäin ollut mukava nukkua tenttiä edeltävät yöt omassa pehmeässä sängyssä, eikä valvoa vieraassa paikassa kovalla patjalla stressatessa.

Ensi viikolla olisi myös mukavasti aikaa nähdä kavereita vielä ennen kesäksi eri puolille Suomea katoamista, mutta minkäs teet. Onhan siellä Seinäjoellakin tosin osa kavereistani, ja ehkä nyt vihdoin on aikaa tutustua kaupunkiinkin, kun ei lukupaniikki enää ole painamassa päälle. Ja täytyy ehkä tähän kohtaan vielä myöntää, että on Seinäjoella ollut ihan mukavaakin. Henkilökunta on suhtautunut opiskelijoihn mukavasti, meitä kohtaan on oltu kollegiaalisia, ja etenkin reumatautien poliklinikalla minulla oli yhtenä päivänä aivan huippulääkäri ja ihania potilaita, jotka antoivat kandin pistää kortisonia niveliinsä. Klinikassa parasta ovat olleet ne hetket, kun joku ottaa mielellään kandin viereensä vastaanottoa pitämään, ja antaa tämän osallistua potilaiden hoitoon.

Odotan ensi viikolta paljon. Se on lukuvuoden viimeinen viikko, eikä silloin enää tarvitse stressata integroidusta tentistä tai oikeastaan mistään. (Paitsi ehkä kesätöistä, ensimmäisestä kesästä lääkärinä!) Aion haalia takin taskuun muistiinpanovihkooni kaikki viimeiset tärpit sisätaudeilta tulevaisuuden varalle. Surullinen totuus on nimittäin se, että tämän kevään jälkeen lähestulkoon kaikki opetus sisätaudeista ja kirurgiasta lääkiksen aikana oli sitten siinä. Tulevaisuudessa minulla on luvassa gynekologia, lastentaudit, psykiatria... sitten knk, silmätaudit, ihotaudit, keuhkosairaudet ja neurologiaa... Ei kuitenkaan enää näitä asioita, joita tänä keväänä sain klinikassa nähdä ja kokea. Seuraavaksi ne tulevatkin sitten vastaan työelämässä.

Monet asiat pääsen ja joudun kohtaamaan varmasti jo tänä kesänä oikeissa töissä. Parin viikon päästä olenkin jo lääkärinä terveyskeskuksen vuodeosastolla, ja silloin tänään tenttiin kirjoittamiani hoitoratkaisuja sovelletaankin oikeisiin potilaisiin. Tämä alkaa nyt olla totisinta totta, enkä olekaan enää niin kovin varma, että pahin on takana. Se taitaakin olla vasta edessä.

Mutta nautitaan nyt vapaudesta ja vastuuttomuudesta vielä tämä hetki!

Amanuenssuurit

Olen täällä blogin puolella maininnut jo muutamaan otteeseen tänä kesänä kohdallani koittavan amanuenssuuriharjoittelun. Mutta mitä se tarkoittaa?

Lääkiksessä meillä työelämäharjoittelut tehdään loma-aikana ja siitä saa palkkaa. Hyvin pientä tosin, luokkaa 1500e/kk, joten rikastumaan ei amanuenssin töillä pääse. Eikä amanuenssina työskennellessä oikeasti ollakaan vastuussa potilaista, vaan koko aika toimitaan valvonnan alaisena ja ohjaaja on vastuussa kaikesta hoidosta ja diagnostiikasta. Amanuenssilla ei esimerkiksi ole mitään reseptinkirjoitusoikeuksia, koska vielä ei saa toimia lääkärin sijaisena. Sijaisena saa toimia kun tutkinnosta on suoritettu 2/3 eli neljännen vuoden jälkeen. Silloin onkin edessä sitten ensimmäinen kandikesä, yleensä jonkin terveyskeskuksen vuodeosastolla.

Amanuenssuureja tai lääkärin sijaisena toimimisia pitää kuitenkin lääkiksen aikana suorittaa tietty määrä, muistaakseni yhteensä neljän kuukauden verran, jotta tutkinto saadaan kasaan. Harjoitteluksi lasketaan siis amanuenssuurin lisäksi myös työssä oleminen, mutta kaikki tämä pitää tehdä omalla ajalla, eli lomalla. Siksi on siis ihan oikein, että siitä jotain palkkaa maksetaankin, koska kolmannen vuoden kesällä hyvin harva menee muihin töihin kuin amanuenssiksi.

Amanuenssina voi toimia periaatteessa milloin vain lääkiksen aikana (tai jälkeenkin?), jos työpaikan saa itselleen hankittua. Opintopisteitä harjoittelusta saa kuitenkin vasta kolmannen vuoden jälkeen ja vasta kolmosvuosikurssilaisille jaetaan koulun kautta harjoittelupaikkoja. Esimerkiksi viime vuoden kesällä meistä moni oli jo amanuenssina kaupunginsairaalassa tai keskussairaaloissa, mutta he eivät tästä kerryttäneet itselleen vielä harjoittelupisteitä. Kokemusta sen sijaan varmasti runsaastikin.

Amanuenssuuriharjoittelu ja amanuenssina eli "manuna" toimiminen on siis nimenomaan harjoittelua. Tarkoitus on saada ensimmäisiä kosketuksia työelämään, kerätä potilaskohtaamisia ja oppia kliinisiä taitoja. Riippuu työpaikasta, ohjaajasta ja amanuenssista itsestään, miten paljon pääsee käytännössä tekemään ja miten paljon harjoittelusta saa irti. Sama pätee kyllä varmasti kaikkien alojen harjoitteluun, joten lääkis ei ole tässä kohtaa poikkeus.

Harjoitteluja suoritetaan erilaisissa toimipisteissä. Käytännössä voi olla töissä missä vain terveydenhuollon pisteessä, jossa työskentelee lääkäreitä. Yliopiston kautta haetaan paikkoja yliopistosairaalasta ja lähimmistä sairaaloista (joiden kanssa yliopistolla on sopimus amanuenssipaikoista), esimerkiksi meidän kohdallamme amanuenssipaikkoja on tarjolla TAYS:n eri osastoilta ja poliklinikoilta, Valkeakosken aluesairaalasta, Vammalan aluesairaalasta ja myös Seinäjoelta ja Hämeenlinnasta. Tampereella ja Pirkanmaalla on tietysti myös paljon muitakin mahdollisia harjoittelupaikkoja, esimerkiksi kaikki terveyskeskukset, mutta niitä pitää hakea itsenäisesti.

Yliopisto pyrkii järjestämään jokaiselle ainakin yhden kolmen tai neljän viikon pituisen harjoittelujakson (ainakin näin on Tampereella), mutta koska kesälomaa ja mahdollista harjoitteluaikaa on yhteensä 2,5 kk, opiskelijat yleensä pyrkivät hankkimaan ainakin yhden harjoittelujakson itsenäisesti. Koulun kautta jaettavien amanuenssipaikkojen määrä vaihtelee vuosittain riippuen eri klinikoiden kyvystä tarjota harjoittelupaikkaa opiskelijoille, eikä voi olla varma, saako paikkoja enemmän kuin yhden. Meidän kohdallamme paikkojen jakojärjestys arvottiin (eli se järjestys, jossa sai toivomansa paikan todennäköisimmin). Meidän vuosikurssimme, kuten aikaisempienkin kohdalla halukkaille on jaettu toinenkin harjoittelupaikka, jos niitä on ensimmäisen kierroksen jälkeen jäänyt yli. Tänä vuonna meidän kurssimme oli ollut niin omatoiminen, että toisen kierroksen jälkeen jäi yli vielä kolmaskin paikka halukkaille, joten amanuensseja pääsi koulun kautta suorittamaan vaikka koko kesäksi jos halusi.

Itse kuuluin myös tähän joukkoon, joka oli hankkinut yhden amanuenssipaikan itsenäisesti, koska en voinut luottaa siihen, että koulun kautta järjestyisi kaksi paikkaa tai edes että pääsisin toivomaani paikkaan, jos arpaonni ei suosisikaan. Lopulta kävi ihan hyvin, koska oma paikkani jakojärjestyksessä sijoittui kolmenkymmenen ensimmäisen joukkoon ja minulle riitti koulun kautta se paikka, jota toivoinkin. Itse hankkimani paikka oli vanhasta kotikaupungistani siltä osastolta, jolla olen ollut sairaanhoitajanakin!!

Hankin paikan itsenäisesti myös siksi, että halusin päästä kirurgialle harjoitteluun. Omana toiveenani on päästä mukaan leikkauksiin, koska ne ovat jääneet oikeastaan kokonaan omalta uraltani sairaanhoitajana väliin. En nimittäin koskaan ole työskennellyt leikkaussalin puolella vaan lähinnä hoitanut potilaita ennen ja jälkeen leikkausten. Tulee siis olemaan mielenkiintoista nähdä myös se toinen puoli potilaan hoidosta.

Tulee tietysti myös hyvin jännittävää mennä töihin lääkäriksi tai lääkäriharjoittelijaksi sellaiseen paikkaan, jossa olen jo aikaisemmin ollut sairaanhoitajana. Roolin vaihdos konkretisoituu varmasti tänä kesänä oikein kunnolla. Kaikesta huolimatta odotan innolla vanhojen työkavereiden tapaamista ja kuulumisten vaihtoa sekä toivon, että ilmapiiri on edelleen yhtä mukava kuin silloin 3,5 vuotta sitten kun sieltä lähdin. Ylipäätään odotan amanuenssuurilta melko paljon; vähintäänkin mielenkiintoisia kokemuksia ja paljon uutta tietoa ja varmuutta potilaiden tutkimisessa ja diagnostiikassa. Kuulemma amanuenssina ainakin oppii sanelemaan...

Tällaisia tunnelmia ja ajatuksia siis tässä vaiheessa amanuenssuureista. Kysymyksiä saa esittää ja vastaan niihin mielelläni, jos tässä ei tullut kaikkea amanuenssuureista vielä katettua ja jotain jäi epäselväksi :)

Ja hyvää äitienpäivää erityisesti omalle äidilleni, joka ehkä joskus näitäkin kerkeää kiireiltänsä lukemaan! <3

Sairaanhoitajan päivä

Tänään vietetään sairaanhoitajan päivää, ihan kansainvälisestikin. Huomasin ilmoituksen tästä facebookia selaillessani kun Tehy oli linkannut uutisensa sairaanhoitajan päivästä. Muistan kyllä tästä tienneeni jo aikaisemminkin, mutta kuten kavereiden syntymäpäivät, jäävät nämä tällaisetkin merkkipäivät tiedostamatta ennen kuin facebookissa niistä kerrotaan. Sen lisäksi, että haluan kiittää ihania sairaanhoitajakollegoitani, voisin myös juhlapäivän kunniaksi pohtia vähän omaa sairaanhoitajuuttani.

Tällä hetkellä olen ehkä ajautunut kauimmaksi ikinä tuosta edellisestä ammatistani. Tai nykyisestä ammatistani, enhän minä vielä ole mitään uutta ammattia saanut. Jäähyväisiä hoitotyölle on jätetty jo melkein vuoden ajan kun viime kesänä tiedostin, että tuskin enää kesätöitä hoitoalalla tulen tekemään. Keikkaillut olen kuitenkin vielä viime kesän jälkeenkin, mutta aina mielessä käväisee, että oliko tämä nyt viimeinen kerta. Uskoisin kuitenkin, että keikkailu tulee vielä ainakin vuoden verran jatkumaan, amanuenssuureista huolimatta, sillä en saa vielä lääkärin sijaisuutta oikeasti tehdäkään.

Nyt ollaan kuitenkin jo hyvää matkaa lähestymässä uutta ammattia, eikä sairaanhoitajuus tunnu enää olevan se ykkösjuttu minulle, vaikka toki olen edelleen ylpeä tuosta ammatistani ja häpeilemättä kerron kyllä avoimesti olevani sairaanhoitaja, jos se puheeksi tulee. Kuitenkin tässä vaiheessa usein tuntuu siltä, että haluan yrittää edetä samalla lailla kuin muutkin koulussa, enkä yritä tuoda itseäni esille mitenkään erityisesti. Vaikka monet asiat ovat jo ennestään tuttuja, ja kaikenlaista osaan jo valmiiksi tehdä (kuten katetrointi ja kanylointi), en halua liikaa korostaa sitä. Mielestäni yksi ärsyttävimpiä asioita ihmisten käytöksessä on liika ylimielisyys. Yritän siis yleensä olla nöyrä ja ottaa vastaan uutta tietoa, kuten muutkin, koska aina löytyy parantamisen varaa.

Koko opiskeluiden ajan olen siis kokenut melko ristiriitaisia tunteita tämän aikaisemman ammattini suhteen. Toisaalta sen vuoksi olen ollut koko ajan jossain määrin muita edellä opinnoissa, mutta toisaalta asian esille tuominen ei mielestäni aina ole asiallista. Sairaanhoitajuudesta kertominen on useimmiten ollut hankalaa, koska ihan odotetusti ja ymmärrettävästi se yleensä herättää etenkin opettajissa sellaisen reaktion, että "sinähän tiedät nämä asiat jo"/"tiedät miten tämä käytännössä menee". Niinhän minä tiedänkin. En kuitenkaan itse pitäisi yhtään siitä, jos joku opiskelijakollegani toisi itseään tai omia tietojaan esille koko ajan, joten yritän olla itse tekemättä sitä.

Ehkä tällainen ajattelu on typerää, koska nykypäivän työelämässä itsensä korostaminen ja kilpailu on arkipäivää, eikä omia saavutuksiaan tai taitojaan pitäisi mitenkään peitellä. Itse kuitenkin koen, että sairaanhoitajuus on ennemminkin minulle arvokasta sisäistä pääomaa oman osaamiseni ja ymmärrykseni kehittämisessä kuin jokin ylpeilyn aihe kun osaan jo etukäteen asiat, joita muut vasta harjoittelevat. Ennemminkin koen aikaisempien taitojeni toimivan hyvänä pohjana ja niiden uudelleen harjoittelu on itseni kehittämistä. Sen sijaan, että minun pitäisi tuoda esille tuhannet potilaskohtaamiseni kun ensi kertoja harjoittelemme vuorovaikutusta potilaiden kanssa, voin potilaiden jännittämisen sijaan pyrkiä reflektoimaan omaa osaamistani ja kehittämään jo olemassa olevia vuorovaikutustaitoja.

Parhaita asioita, joita aikaisempi osaamiseni terveydenhuollosta on tuonut tämän koulutuksen aikana, on ymmärrys siitä, miten koskaan ei ole valmis. Aina voi kehittyä. Jokainen potilas ja tilanne on erilainen. Meillä on esimerkiksi nyt ollut opetusta kuolevan potilaan hoidosta, ja olenkin sanonut kavereilleni, että vaikka kuolemaa olisi jo työelämässä kohdannutkin, ei siihen tule rutiinia. Jokaisen potilaan elämä ja myös kuolema on yksilöllinen. Samoin jokainen kohtaaminen on erilainen. 

Vaikkei koskaan tule olemaan valmis, ei se mielestäni ole ahdistava ajatus, toisin kuin mitä valmistumassa olevien kollegoiden suusta on kuullut. Itse suhtaudun työelämään siirtymiseen rauhallisin mielin (vaikka se onkin vasta kolmen vuoden päästä edessä), sillä ainakin sen sairaanhoitajuus on opettanut, että pitkälle pääsee hyvällä vuorovaikutuksella ja konsultoimalla kollegaa. Vaikeita tilanteita tulee varmasti eteen, mutta mistään ei lopulta ole pakko selviytyä ihan yksin. Erityisesti kollegiaalisuus on mielestäni lääkärimaailmassa jo näin opiskelijan silmiin huippujuttu.

Hoitoalalla kollegiaalisuus on myös olemassa. Ehkä sairaanhoitajaliitto ei puuhaa yhdessä tai ole niin tärkeä sairaanhoitajille kuin lääkäriliitto lääkäreille, mutta jokaisessa työyksikössä, jossa olen päässyt hoitajana työskentelemään, on kollegiaalisuus ollut kuin lämmin peitto, johon kääriytyä. Parasta työelämässä ovat olleet ihanat kollegat, jotka ovat viettäneet kanssani juhannusta tai uutta vuotta silloin kun oma puoliso ja perhe ovat muualla juhlimassa ja itse jumissa töissä; valvoneet pitkiä öitä kanssani toinen toistaan hereillä pitäen; opettaneet silloin kun itse otin ensiaskelia nuorena hoitajana; tukeneet silloin, kun itsellä on ollut hankala potilas ja jaksaminen on ollut kortilla; rohkaisseet epävarmoina hetkinä; iloinneet kanssani esimerkiksi silloin kun kerroin pässeeni lääkikseen; kuunnelleet mielenkiinnolla tarinoitani opiskeluvuosilta ja kyselleet lisää opinnoistani; lohduttaneet, jos jonkun potilaan kohtala on tuntunut henkisesti rankalta; vastanneet aina kysymyksiini ja tarjonneet apua, kun en ole jotain vielä itse osannut; olleet helposti lähestyttäviä ja mukavia silloinkin kun olen tullut uuteen paikkaan töihin; ja yksinkertaisesti vain olleet läsnä niin, ettei koskaan ole tuntunut siltä, että muserrun työtaakan alle.

Tämä on minun kokemukseni sairaanhoitajien kollegiaalisuudesta. Toki joskus on ollut myös hetkiä, joilloin on ollut niin kiire, että ilmapiiri työporukan kesken on ollut kireä, eikä etenkään uuteen paikkaan töihin tuleminen ole aina niin auvoista ollut. Minulla on kuitenkin pääosin vain hyviä kokemuksia hoitotyöstä ja olen onnistunut päätymään sellaisille osastoille töihin, joissa ilmapiiri on ollut hyvä ja työkaverit mukavia. Toki tähän varmasti vaikuttaa myös oma asenne. 

Nyt Tehyn sanoin "sairaanhoitajan päivänä on hyvä hetki kiittää sairaanhoitajaa arvokkaasta työstä", mutta sen lisäksi minä haluan kiittää myös sairaanhoitajia kollegiaalisuudesta ja siitä, mitä itse olen urallani teiltä saanut. 

Potilaskohtaamisia

Kolmas lääkisvuosi ei Tampereella muista kaupungeista poiketen tuo opetukseen mukaan vielä klinikkaa, joka alkaa meillä vasta nelosen puolivälissä. Sen sijaan kolmas vuosi on toki paljon aikaisempia kliinisempi ja myös potilaskohtaamisia on ollut preklinikkaan nähden ihan kiitettävästi.

Meillä on toki alusta saakka ollut silloin tällöin käyntejä TAYS:ssa tai muissa lähialueiden terveydenhuollon toimipisteissä, mutta erityisesti tänä vuonna ne ovat lisääntyneet. Opintojen alusta saakka meille on yritetty opettaa potilaiden oikeanlaista kohtaamista ja kahtena ensimmäisenä vuonna olemme oikeastaan vain päässeet juttelemaan potilaille, eli korkeintaan ottamaan anamneesia (esitietoja). Tutkia ei ole tarvinnut eikä mitään diagnoosia tai hoitoja määrätä.

Tänä vuonna siihen on tullut muutos. Emme tietenkään ole vielä kelvollisia diagnosoimaan ketään tai edes tiedä välttämättä miten mitäkin vaivaa pitäisi hoitaa, mutta potilaiden tutkimista olemme päässeet harjoittelemaan jonkin verran jo.

Mielestäni kivoimpia harjoituksia tai opetuksia tänä vuonna ovat olleet päivystyksen seuranta ja terveyskeskuskustyöskentely. Ensimmäisessä olimme yhden illan ajan seuraamassa terveyskeskuspäivystystä. Jokainen siis vuorollaan yhdessä paikassa, yksin (= ilman muita kurssikavereita; paikalla toki se "oikea lääkäri"). Tällä kertaa ei siis tarvinnut liikkua kandilaumana. Monien kurssikaverieni kohdalle osui jopa joku tuttu lääkäri, eli tänä tai edelliskeväänä valmistunut kollega, joka oli jo koulusta tuttu. Omalla kohdallani päivystävä lääkäri oli ihan vieras, jo kauan sitten valmistunut. Mutta ei se mitään, mukavaa oli silti.

Tk-päivystyskokemus oli minulle ihan uusi, sillä sairaanhoitajana tai edes sh-opiskelijana en ole koskaan työskennellyt perusterveydenhuollossa erästä vanhusten pitkäaikaisosastoa lukuunottamatta. Ilta oli yllättävänkin rauhallinen, vaikka päivystävä lääkäri näytti kovasti stressaavan "kiireestä", joka omasta mielestäni oli olematonta (ainakin verrattuna sairaaloiden ensiapuihin, joissa olen päässyt työskentelemään sairaanhoitajana). Toisaalta, helppohan se on vierestä kommentoida, kun itsellä ei ole minkäänlaista vastuuta hoitopäätöksistä tai muustakaan.

Kokemus oli kuitenkin mielenkiintoinen ja opettavainen. Vastaanotolla pääsin katsomaan mm. lasten korvia ja rintakipuisen ekg:ta, kuuntelin korva tarkkana lääkärin antamia ohjeita ja kävin myös omassa päässäni diagnosointiprosessia.. ja ilokseni huomasin, että itsekin olisin hoitanut melkein kaikki potilaat samalla lailla kuin kyseinen lääkäri. Jollakin tapaa tuntui, että olisin voinut pärjätä tuollaisessa päivystyksessä jo nyt otsekin. Se ilahdutti, vaikka tosiasiassa vierestä katsoessa on taas helppo kommentoida. :)

Päivystyksen lisäksi olemme tänä keväänä viettäneet kukin aamupäivän terveyskeskuksen vastaanotolla leikkimässä itse lääkäriä. Saimme kukin ottaa vastaan potilaan itsenäisesti, haastatella ja tutkia tämän ja jopa tehdä alustavaa diagnoosiakin sekä miettiä hoito-ohjeita. Paikalla oli tietysti myös oikea lääkäri, ohjaajamme, joka lopulta oli vastuussa hoidosta ja jonka nimissä kaiken kirjasimme. Tuo harjoitus oli kuitenkin hyvin tärkeä ja opettavainen ja jälleen tuli olo, että olisi sitä jollakin tasolla pärjännyt siinäkin hommassa itsenäisesti. Ihan oikeaan suuntaan tässä kaiketi ollaan siis menossa.

Joka jaksoon on tänä vuonna kuulunut myös muita potilaiden kohtaamisia; olemme kiertäneet sydänosastoa kuunnellen potilaiden sydänten sivuääniä, käyneet tutkimassa ja haastattelemassa päivystyspotilasta, tehneet toimintakykyarviota mielenterveyskuntoutujalle, seuranneet neurologista kuntoutujaa Lahden sairaalassa, tehneet neurologista statusta ja oppineet palliatiivisesta hoidosta potilastapausten kautta. Kaikki kohtaamiset ovat olleet hyvin antoisia.

Tuntuu, että olen oppinut myös itsestäni paljon. Sen lisäksi, että kehityn koko ajan paremmaksi lääkärinaluksi, olen varmasti nyt myös parempi hoitaja kuin aikaisemmin. Ei vain tiedollisesti vaan myös porilaiden kohtaamisen osalta. Koko ajan tuntuu helpommalta nähdä ihminen diagnoosien takana ja miettiä mitä merkitystä mahdollisilla sairauksilla ja oireilla on kyseisen potilaan elämän kannalta. Vastaanotolla vuorovaikuttaminen ei tunnu niin kovin haasteelliselr´ta kun sitä on saanut harjoitella jo opintojen aikna niin runsaasti ja kartutettua eväitä erilaisiin tilanteisiin. (Tässä ajatuksena takana on tietysti oletus siitä, että opintojeni edetessä vastaavia harjoituksia tulee moninkertainen määrä vielä lisää.)

Tuleva kesä tuo mukanan amnuenssuurit eli lääkäriharjoittelun, jonka aikana potilaskohtaamisia kertyy ainakin rutkasti lisää. Tänä kesänä pääsen ensimmäistä kertaa olemaan potilaiden kanssa tekemisissä kandina ilman, että kyseessä on jokin yksittäinen harjoitus ja "ylimääräinen" haastattelu tai tutkiminen potilaan oikean hoidon ohella. Nyt pääsen osallistumaan potilaiden hoitoon ihan oikeasti lääkärin roolissa, vaikkakin vain harjoittelijana. Kesästä tulee varmasti jännittävä ja kokemuksien täyteinen. Niistä sitten lisää kun sen aika on!


Ihanan aurinkoinen kevätsää ja kukkaan puhkeava kasvillisuus sekä kevätpörriäiset saivat viikonloppuna minut innostumaan makrokuvauksesta. 

Kuumottelua

Kulunut viikko oli rehellisesti sanottuna ehkä jopa kiireisempi kuin edellinen. Kiireen huomaa muun muassa siitä, ettei ehdi kunnolla liikkumaan, koska iltaisin ei vain muilta velvollisuuksilta ole aikaa mennä jumppaan. Ja se harmittaa.

Voisivathan asiat tietysti olla huonomminkin. Niin kuin yksi ystäväni sanoi (ja minkä olen tietenkin itsekin todennut), suurin osa näistä "velvollisuuksista" on ihan mukavaa tekemistä ja vapaaehtoisestihan olen lusikkani joka soppaan työntänyt. Kaikki kuitenkin alkaa lopulta stressata jos menoja on liikaa. Mukavatkin asiat tuntuvat silloin velvoitteilta, eikä mistään oikein nauti.

Mutta tätä kiire/stressivalitusta on täälläkin varmaan kuultu jo ihan riittämiin. Opiskelut teettävät paljon töitä ja vapaa-ajalla on kamalasti kaikkea. Aivan. Tämä on tullut jo selväksi.

Mutta mitä tähän kohtaan elämää ja lääkistä sitten oikeasti kuuluu? Millaista se opiskelu kaiken kiireen takana oikein on?

Nyt ollaan edetty EKG:n perusteista jo vähän pidemmälle, nimittäin sepelvaltimotautiin ja sydäninfarktiin. Verenpainelääkkeet teettivät paljon työtä, mutta oli todella mukavaa huomata, että asioista tiesi jo todella paljon etukäteen. -Priilit, -sartaanit ja -ololit olivat jo tuttuja lääkkeiden nimien päätteitä lukuisien potilaiden lääkelistoista ja osaston lääkehuoneen hyllyiltä poimittuina.

Sydän- ja verisuonisairaudetkin ovat tulleet työelämän aikana niin tutuiksi, että erilaiset oireet ja hoidot olivat imeytyneet mieleen ihan salakavalasti. Asian systemaattinen opiskelu vaatii tietenkin paljon lukemista, mutta kyllä se kaikki on helpompaa kun pohjalla on niin paljon tietoa, jonka varaan omaa osaamistaan voi rakentaa.

Tänä keväänä on kirjapänttäämisen lisäksi luvassa paljon kaikkea jännittävää, josta tällainen stressaaja voi tietenkin etukäteen hermoilla. Kolmosvuonna ylipäätään kaikki pääsevät viettämään yhden illan terveyskeskuspäivystyksessä sekä aamupäivän terveyskeskuksen vastaanotolla, jossa otetaan ihan itse vastaan potilas! Minulla terveyskeskuspäivystys on vastassa muutaman viikon päästä ja tuo vastaanottotilanne jossain kohtaa kevään aikana.

Oikean potilaan lisäksi meillä on tänä vuonna (osalla kurssikavereistani oli jo syksyllä) myös harjoitus, jossa vastaanotetaan ja haastatellaan "potilas" ja koko tilanne videoidaan ja sitten yhdessä muutaman muun kurssikaverin sekä opettajan kanssa katsotaan ja arvostellaan. Kovin kuumottavan kuuloisia harjoituksia kaikkineen siis tiedossa. Onneksi se kaikki on tosiaan vain harjoitusta, vaikkakin terveyskeskuksessa potilastapaamiset ovatkin ihan oikeita. Mukana on kuitenkin aina opettaja katsomassa, että asiat hoituvat ja me opimme jotain.

Näiden lisäksi meillä on noin kuukauden kuluttua kliinisten taitojen evaluaatio, jossa saamme jokainen vuorollamme näyttää opettajille osaamistamme erilaisissa potilaan tutkimis- ja hoitamistaidoissa kuten kanyloinnissa, nestehoidon suunnittelussa, sydämen ja keuhkojen kuuntelussa, ekg:n tulkinnassa, katetroinnissa, suturoinnissa jne. Viime syksyn nestejakson kanylointiharjoituksessa totesin, etten tosiaan ole parhaimmillani kun joku katsoo vierestä, vaikka muuten kyseinen toimenpide minulta sujuisikin. Evaluaatiokin siis jännittää melkoisesti!

 No, pieni kuumottelu sopineekin tähän vuodenaikaan kun ulkona nautitaan paukkuvista pakkasista (ainakin ensi viikolla kun kuulemma mittarit lähentelevät kahtakymmentä miinusastetta) sekä narskuvista hangista. Kuten sanottua, luminen talvi suo kuitenkin upeat puitteet kuvailuun ja tilannetta edesauttaa mukavasti aviomieheltä lahjaksi saatu järkkärikamera. <3

Työelämä vs. opiskelijaelämä

Huomenna alkaa taas koulu! Kolmosvuosikurssi jatkuu kevätlukukauden merkeissä. Seuraa taas vaihdos työelämästä (saatiinhan siitä mahtipontiset kaksi viikkoa jo nauttiakin) opiskeluarkeen. Ihanaan opiskeluarkeen.

Työnteko opiskelujen ohella on mukavaa vaihtelua, etenkin koska aina sitä arvostaa kouluunpaluuta ihan eri tavalla. Kiireisten työvuorojen jälkeen on kiitollinen siitä, että saa palata koulun penkille, missä ei kukaan vaadi sinulta yhtään mitään, eikä ole kiire minnekään. Vastuuta ei ole kuin omasta itsestään ja opinnot saa yleensä hoitaa omaan tahtiin. Aamukuuden herätyksiä ei ole, koska koulu alkaa yleensä aikaisintaan kahdeksalta. Ja siihenkin päälle akateeminen vartti.

Koulumme etupihaa koristaa tällä hetkellä työmaa

Tällä joululomalla olin siis kaksi viikkoa sairaanhoitajan töissä TAYS:ssa. Olin töihinmenosta kohtalaisen innoissani. Ymmärrettävästi työntekoon motivoi tietenkin raha, jota ei köyhällä opiskelijalla voi koskaan olla liikaa, mutta tiedonjanoista opiskelijaa motivoi myös työstä saatava käytännön kokemus, uuden oppiminen ja tietenkin se, että koulun uusia oppeja voi soveltaa välillä vanhaan tuttuun käytäntöön. Kirjoista lukemalla potilaat ja sairaudet tuntuvat jokseenkin kaukaisilta, mutta sairaalan käytävällä kaikki konkretisoituu aivan eri tavalla.

Ei sillä, että kovin paljoa koulussa opittuja asioita voisi ainakaan tällä hetkellä soveltaa omaan työhöni, koska erikoissairaanhoidon ongelmat ovat niin kovin eri tasoisia kuin mihin meitä nyt ollaan valmennettu. Meidän peruskoulutuksessa painotus on enemmänkin terveyskeskuksen vastaanottotyössä ja muutenkin opiskelu on ollut enemmänkin perusanatomiaa ja fysiologiaa ennemmin kuin erilaisia sairauksia, niiden hoitoa ja diagnostiikkaa... (viimeistä puolta vuotta lukuunottamatta).

Joka tapauksessa, menin iloisin mielin töihin ja odotin innolla näkeväni taas vanhoja työkavereitani. Työnteko on sitä paitsi nykyään melko helppoa, kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut. Joskus ajatus työpäivästä tuntui ahdistavalta ja jopa pelottavalta, kun vastassa saattoi olla ties mitä, mihin ei ole osannut varautua tai potilaita, joilla on ongelmia, jotka eivät aikaisemmin ole tulleet vastaan. Nyt tuntuu, että kaikesta kyllä selviää ja uudet jutut ovat vain mielenkiintoisia. Enää ei pelota ja olo on muutenkin melko itsevarma. Omaan ammattitaitoonkin suhtautuu luottavaisesti.

Koulumme pihaa

Viimeisen viikon aikana työvuorot ovat kuitenkin olleet aivan älyttömän kiireisiä. Niin kiireisiä, ettei taukoja ole oikein ehtinyt pitää ja monesti vain kiukuttaa jos jokin ei heti suju täydellisesti. Potilaille ei ole ollut aikaa jutella mukavia ja muutenkin hymy ei ole ollut kovin herkässä. Kotiin tulessa sitä vain rojahtaa sohvalle ja ahmii suklaata, koska työpäivän aikana ei ole ehtinyt syödä kunnolla, eikä ruokaa jaksa enää edes laittaa.

Kiirevuorot ovat saaneet aikaan myös sen, etten mene innolla töihin. Ne ovat saaneet minut kieltäytymään muutamasta ekstravuorostakin, mikä on kerrassaan typerää, koska rahaa nyt tarvitsee aina. Jotenkin sitä vain arvostaa omaa vapaa-aikaa, jaksamista ja hyvinvointia niin paljon enemmän kuin ylityökorvauksia. Jos töissä olisi ollut suhteellisen rauhallista ja mukavaa, voisi tilanne olla tietysti toinen. Mutta kuka muka nauttii jatkuvasta kiireestä?

Kiireellä on tietysti hyvätkin puolensa. Tai ainakin yksi: päivä kuluu nopeasti. Kuitenkin paljon mieluummin juttelisin potilaiden kanssa joskus pidempäänkin ja antaisin sellaista hoitoa, jota omasta mielestäni voi kutsua hyväksi. En ole tyyväinen omaan suoritukseeni, jos teen vain voitavani. Vain sen pakollisen minimin, joka täytyy. Kaikki ylimääräinen pitää kiireessä karsia. Ja sellaista ylimärääistä on esimerkiksi työkavereiden kanssa juttelu. Työkaverit ovat yksi iso syy, miksi nautin töihin menemisestä. On mukava kuulla muiden kuulumisia ja kertoa myös omista opinnoistaan, jotka näyttävät monia kiinnostavan. Sellaiseen ei kuitenkaan ole viime aikoina ollut pahemmin aikaa.

Olen siis ihan todella iloinen kouluun paluusta, vaikka haikein mielin nyt taas ripustankin hoitajan vaatteet naulaan. Tuntuu kuitenkin mukavalta ajatella, että hoitotyö on aina yksi vaihtoehto minulle, ja todennäköisesti tulen vielä sairaanhoitajana keikkailemaankin kun ei lääkärin sijaisuuslupia vielä vähään aikaan ole tiedossakaan... Ei sillä, että lääkärin vastuu vielä kovasti houkuttelisikaan. Kai siihenkin sitten kasvaa opintojen edetessä ja jossain kohtaa lääkärin roolissakin toimiminen tuntuu yhtä itsevarmalta ja stressittömältä kuin sairaanhoitajana olo.

Kuvassa pyöräkatosta ja sisäänkäynti, jota yleisimmin käytämme

Aina välillä lukuvuoden kuluessa ehtii unohtaa sen, miten ihanaa opiskeluaika oikeasti onkaan. Nyt kuitenkin mieleeni palasivat elävästi taas ne ajatukset, jotka silloin kolmisen vuotta sitten saivat minut kaivamaan kemian ja fysiikan kirjat esiin ja pänttäämään pääsykokeisiin. Sen tunteen, miten paljon mieluummin opiskelisinkaan jotain mielenkiintoista kuin raataisin kiireessä hoitotyössä. Vaikka työelämässä on omat hyvät puolensa, ja töitä ihmisen kuuluu tehdä, olen minä kuitenkin varmaan pohjimmiltani opiskelija. Nautin opiskelemisesta, uuden oppimisesta ja ihan vain lukemisesta. Etenkin nautin siitä vapaudesta, joka opiskelijalla on. Työtunteja ei määrää pomo vaan ennalta annetun lukujärjestyksen lisäksi opiskelutunnit saa määrätä aivan itse.

Koulussa näkee ihania ystäviä joka päivä ja muutenkin on paljon rennompaa kuin työssä. Lounastauko on yleensä tunnin mittainen, eikä tarvitse ahtaa kylmää ruokaa suuhunsa 20 minuutissa välillä johonkin potilaskelloon vastaten. Saa pukeutua miten haluaa, käyttää kynsilakkaa ja koruja sydämensä kyllyydestä. Äkillisessä sairastapauksessa voi hyvin mielin jäädä kotiin sairastamaan ilman huonoa omaatuntoa ja huolta siitä, että työkaverit jäävät pulaan jos sijaista ei tilallesi löydykään lyhyellä varoitusajalla.

Työnteko loma-ajalla siis kannattaa monestakin syystä. Se on mukavaa vaihtelua opiskeluarkeen, lisätienestiä opiskelijakukkaroon ja ennen kaikkea se opettaa arvostamaan sitä, mitä nyt on. Nyt ehkä hetken muistan osata nauttia tästä kiireettömästä, rennosta ja melko vastuuvapaasta ihanasta opiskelijaelämästä.

Antibiootit ennen ja nyt

Tämä kirjoitus ei käsittele antibioottihoidon historiaa, vaikka siitäkin voisi tietysti olla jotakin kirjoitettavaa. Onhan se aika mielenkiintoinen kapitteli itsessään. Ajattelin kuitenkin nyt vauhtiin päästyäni (katso edellinen teksti) käsitellä vielä Infektiojaksoa ja erityisesti sen tarjoamia uusia oppeja. Mikä on muuttunut omalla kohdallani - mitä sellaista tiedän nyt, mitä en sairaanhoitajana tiennyt?

Antibioottien maailma on mielestäni yksi iso juttu, joka on hyvin erilainen sairaanhoitajalle ja lääkärille. Ylipäätään lääkehoito eroaa paljon hoito- ja lääkärintyössä. Lääkärin pitää tuntea lääkkeen farmakologiaa ja -dynamiikkaa, eli miten se vaikuttaa ja kulkee elimistössä. Lisäksi lääkärillä on vastuu oikean lääkkeen valinnasta suhteessa potilaan oireisiin, muihin sairauksiin ja lääkityksiin. Hoitaja toteuttaa lääkemääräykset, mutta tietää toki yleensä jotain myös lääkkeen vaikutuksista. Ei ehkä niin yksityiskohtaisesti kuin lääkäri, mutta tarpeeksi osatakseen seurata mahdollisia haittavaikutuksia ja myöskin lääkkeen aikaansaamia oireiden lieventymisiä.

kuva

Keskusteluissa muutamien vanhempien (medisiinari)kollegoiden kanssa on tullut ilmi, että vaikka lääkäreillä on tiedossaan paljon erilaisia lääkeaineita ja lääkkeiden kauppanimiäkin (tietysti, hehän niitä määräävät), ei lääkäri välttämättä useinkaan pääse näkemään itse tabletteja tai muita lääkemuotoja käytännössä. Hoitajalla taas on hyvinkin selvä kuva siitä, miltä mikäkin pilleri näyttää ja potilaan lääkekiposta on kokemuksen myötä helppo erottaa kymmenenkin erilaista vaaleaa tablettia toisistaan. Sairaanhoitaja osaa myös saattaa lääkkeet käyttökuntoon. Sairaalassa annetaan esimerkiksi antibiootit yleensä suonensisäisesti. Hyvin harva antibiootti on paketissa valmiina käyttökelpoisena liuksena ja yleensä antibioottijauhe pitää ensin liuottaa ja sitten laimentaa esimerkiksi keittosuolaliuokseen. Myös eri antibioottien infuusioajat (eli tiputusajat) vaihtelevat. Näissä kaikissa hoitotyön ammattilainen on se ekspertti lääkäriin verrattuna.

Jo ennestään siis omasin melko paljon käytännön kokemusta ja päässäni oli tiedossa useita eri antibioottien kauppanimiä ja käyttötarkoituksiakin sen mukaan, mitä olin itse päässyt urallani laimentelemaan. Tietysti pitää taas muistaa, että olen viettänyt suurimman osan sairaanhoitajapäivistäni sairaalassa, joten perusterveydenhuollon antibiooteista (ne, mitä määrätään esimerkiksi korvatulehdukseen tai poskiontelotulehdukseen) en kovinkaan paljon kokemusta tai tietoa omannut. Koskaan en myöskään ollut systemaattisesti opetellut, mihin taudinaiheuttajaan mitäkin antibioottia annetaan. En muista, oliko tällaisilla asioilla hoitajakoulutuksessa niin väliäkään. Ei ainakaan mitään suurta painotusta.

Nyt sen sijaan opiskelussa on lähdetty liikkeelle erilaisten mikrobilääkkeiden vaikutusmekanismeista bakteerisoluihin. Lääkkeiden kauppanimistä ei puhuta edes sivulauseessa, mutta sitäkin suuremmin painotetaan beetalaktaamien vaikutusta bakteerin soluseinämän peptidoglykaanin ristisidosten muodostumiseen tai makrolidien sitoutumiskohtaa ribosomin alayksikössä. Mikrobilääkkeet opiskellaan ryhmittäin, mikä on tietysti ihan hyvä lähtökohta. Eri infektiosairauksiin voidaan käyttää hyvin erilaisiakin antibiootteja riippuen esimerkiksi siitä, onko potilas allerginen penisilliineille. 

Jakson alussa kaikki tuntui todella sekavalta ja pelkäsin, etten saa minkäänlaista otetta tästä kaikesta. Nyt asiat ovat jo selkeytyneet, kuten edellisessä teksissäni mainostinkin. Edelleen tuntuu työläältä opetella ulkoa mitkä kaikki mikrobit ovat todennäköisimpiä taudinaiheuttajia esimerkiksi ylähengitystieinfektioissa (ja ne vielä vaihtelevat vuodenajan mukaan ja vuodesta toiseen sekä paikallisen epidemiatilanteen mukaankin), ja millä lääkkeillä niihin vaikutetaan. Lisäksi pitää huomioida yhä lisääntyvä bakteeriresistenssi, jonka vuoksi monet hyvät antibiootit ovat poistuneet suurelta osin käytöstä.

Ja sitten pari esimerkkiä antibioottiosaamisesta sairaanhoitajan ja lääketieteen opiskelijan näkökulmasta:

Potilas on menossa virtsateiden toimenpiteeseen, jota varten pitää antaa antibioottiprofylaksia. Vien potilaalle valkoisen jakouurteisen 500mg:n Ciprofloxasin -tabletin, joka on yksi niistä helposti tunnistettavista valkoisista pillereistä tyypillisen muotonsa vuoksi. Siprofloksasiinia käytetään myös muun muassa pyelonefriitin hoidossa ja ylipäätään yhdistän sen mielessäni urologian alalla käytettäväksi antibiootiksi. En kuitenkaan tiedä sen enempää mitään sen vaikutuskohteesta bakteerisolussa tai mikrobivaikutuskirjosta.

Nyttemmin olen oppinut, että siprofloksasiini kuuluu fluorokinoloni -mikrobilääkeryhmään ja niiden vaikutus kohdistuu bakteerisolun DNA-synteesiin. Ne estävät toposiomeraasi II ja IV -entsyymeitä ja siten DNA:n kaksoiskierteen aukeamista ja kahdentuneiden DNA-molekyylien irtoamista toisiinsa. Bakteerisolun jakautuminen ei siis onnistu. Fluorokinolonit ovat laajakirjoisia mikrobilääkkeitä, koska ne vaikuttavat sekä gramnegatiivisiin että -positiivisiin bakteereihin. Ne myös konsentroituvat hyvin virtsaan, minkä vuoksi niitä urologian puolella käytetäänkin. Ne ovat käyttökelpoisia myös monissa muissa infektioissa (mm. hengitystieinfektiossa). Valitettavasti bakteerien resistenssi näitä lääkkeitä kohtaan on lisääntynyt, mikä rajoittaa niiden käyttöä. Lapsille fluorokinoloneja ei pitäisi määrätä, koska ne voivat aiheuttaa kasvuiässä rustovaurioita.

Olen yövuorossa valmistautumassa puolenyön kiertoon. Luvassa on potilaiden nestevuorokauden vaihtumista varten sisäänmenneiden nesteiden laskeminen ja ulostulleiden vähentäminen. Pitää siis tyhjentää mahdolliset virtsapussit ja kirjata määrät ylös sekä arvioida paljonko tippumassa olevasta infuusionesteestä on mennyt vuorokauden vaihtuessa potilaan elimistöön ja paljonko on vielä tippumatta. Lisäksi pitää valmistella iv-antibiootit käyttökuntoon. Tällä kertaa kaikille potilailleni menee Cefuroxime -niminen antibiootti kolmesti vuorokaudessa, kahdeksan tunnin välein. Yksi antoajoista on klo 24. Lääke annostellaan suonensisäisesti ja se on lääkehuoneessa varastoituna lasisiin pulloihin jauheena. Lääke liuotetaan ja laimennetaan 100ml:n fysiologiseen keittosuolaliuokseen. Cefuroxime liukenee helposti ja se on ylipäätään käyttämukavuudeltaan helppo antibiootti. Kokemukseni mukaan hyvä, paljon käytetty perusantibiootti. Sitä annetaan potilaille niin munuaisaltaan tulehdukseen, haavainfektioihin kuin keuhkokuumeeseenkin.

Ja niinhän se on. Kefuroksiimi on toisen polven kefalosporiini. Se on sairaaloissa paljon käytetty antibiootti, joka kelpaa monenlaisen infektion hoitoon. Kefalosporiinit ovat penisilliinin sukuisia antibiootteja ja ne kuuluvat beetalaktaamiryhmään. Beetalaktaamit estävät bakteerin soluseinämän rakentumista ja aiheuttavat myös autolyysiä (eli bakteerin itsemurhan). Jotkut bakteerit (erityisesti stafylokokit) kykenevät hajottamaan beetalaktaamia beetalaktamaasi -nimisellä entsyymillään, mutta kefalosporiinit kestävät beetalaktamaasia myös. Niiden käytössä ei vielä ainakaan ole suurta resistenssiongelmaa syntynyt. Kefalosporiineja voi myös antaa penisilliiniallergisille, jos allergia on lievä, sillä vain 5-10% penisilliiniallergisista saa niistäkin reaktion.

Edellä mainittujen mikrobilääkkeiden lisäksi olen oppinut myös paljon uutta sellaisistakin lääkkeistä, jotka eivät itselleni olleet aiemmasta elämästä tutuiksi tulleetkaan. Vaikka urologian puolella töitä olenkin sairaanhoitajana tehnyt, ovat monet avohoidossa käytettävät virtsatieinfektiolääkkeet jääneet vieraiksi. Sulfa-allergiasta puhutaan paljon ja monella potilaalla se onkin kirjattuna riskitietoihin. Sulfonamidit lääkeaineryhmänä eivät kuitenkaan minulle aiemmin sanoneet paljon mitään. Nyt niidenkin vaikutuksesta foolihapposynteesiin on kertynyt lisää tietoa. On todella antoisaa huomata miten uuden tiedon oppiminen saa aikaan ihania "ahaa" -elämyksiä kun joihinkin ehkä tiedostamattani esittämiini kysymyksiin tuleekin yhtäkkiä vastauksia.

Noh, tässä nyt oli vähän tätä höpinää antibiooteista... Pahoittelen, jos meni vähän liian yksityiskohtaiseksi tai sekavaksi. Tällainen kuitenkin toiminee myös omana tenttiinkertauksenani. :)
Mutta nyt takaisin opiskelun pariin!

Lääkärinä rikastuu?

Yle julkaisi juuri listan eri alojen työntekijöiden keskimääräisistä palkoista. Lääkärit (yllätys-yllätys) loistivat listan kärkisijoilla keskimääräisellä lähes 7000e/kk palkalla. Mediaani kuitenkin oli vähän alhaisempi, noin 6500e. Onneksi sentään listan loppuun oli lisätty disclaimer siitä, että kyseessä on tosiaan palkka, johon on laskettu mukaan kaikki lisät. Lääkärin kohdalla se tarkoittaa tietysti päivystämisestä kertyviä haittalisiä ja sairaanhoitajankin keskimääräinen 3000e:n kuukausipalkka koostuu pitkälti yö- ja sunnuntailisistä.

Mielestäni todellinen palkkojen vertailu tulisi tehdä peruspalkoilla, eikä sellaisilla, joiden tienaamiseen ihmisiltä edellytetään epämukavia työaikoja. Sairaanhoitajan peruspalkka ei nimittäin todellakaan ole 3000e kuussa, eivätkä kaikki tee vuorotyötä. Lääkäriliiton julkaisemien tilastojen mukaan esimerkiksi erikoistuvan lääkärin peruspalkka (ilman päivystyslisiä siis) oli 3845 euroa kuussa vuonna 2015. Tai mikäli työkokemusta oli ehtinyt kerätä yli kolmen vuoden ajalta, tienasi sitten 4112e/kk. Ei siis todellakaan kuutta tuhatta euroa kuussa. Siis normityönä.

Olen aina ollut sitä mieltä, että epämukavuudesta kuuluukin maksaa. Kuinka moni oikeasti haluaa tehdä töitä esimerkiksi jouluna kun muu perhe viettää juhlapäivää tai juhannuksena kun muu Suomi rentoutuu mökillä tai riehuu festareilla (jonka jälkeen olet sitten paikkailemassa humalaisia itseään kolhineita tai sairaskohtauksen saaneita)? Itse ainakin rakastan rauhallisia viikonloppuja kun miehenikin on vapaalla, pitkiä aamiaisia ja vapaapäivän tuomia mahdollisuuksia. Jos olisin nyt sairaanhoitajan kolmivuorotyössä, noita vapaita rentoutusviikonloppuja osuisi kolmeen viikkoon yksi ja sekin todennäköisesti menisi jossain reissussa sukulaisia tai ystäviä tapaamassa. Kaikki yhteinen suunnittelu vaikeutuu huomattavasti kun yksi osapuolista on vuorotyössä. Ei sellaiseen kukaan suostuisi, jos siitä ei saisi sopivaa korvausta.

Kirjoitan tietysti sairaanhoitajan näkökulmasta, koska siitä jotain tiedän. Opintojeni aikana ja asiaan enemmän perehdyttyäni tiedän kuitenkin myös jotain nykyään lääkäriydestä ja lääkärin palkasta. Ja olen alkanut todella ärsyyntyä puolituttujen (tai myös niiden tutumpien ihmisten) heittelemistä kommenteista siitä, miten minusta varmasti tulee rikas lääkäri. No, eipä varmasti tule.

Progressiivisen verotuksen ansiosta kukaan ei täällä työnteolla rikastu. Ei edes raskasta työtä tekemällä ja kellon ympäri päivystämällä. Tai ehkä sillä. Jos uhraa vapaa-aikansa ja terveytensä työnteolle. Laskin huvikseni veronmaksajien keskusliiton sivuilla olevasta tilastosta kuinka paljon sitä todella jää käteen esimerkiksi tuolla 6500e/kk lääkäripalkalla. Pelkän veroprosentin mukaisen vähennyksen jälkeen 3900e/kk. Siitä sitten vielä työeläkemaksut ja muut. Erikoistuvan lääkärin peruspalkasta (eli jos tienaisi vaikkapa 4000e/kk), käteen jäisi n.2600e/kk. Jälleen ilman tellejä ja vellejä. Sairaanhoitajan "keskimääräisellä" peruspalkalla (edellyttäen ainakin sunnuntaivuorojen tekemistä, mahdollisesti myös yövuoroja) käteen jää 2130e/kk.

Verotuksen ansiosta näennäinen 2500e:n palkkaero onkin todellisuudessa vain vähän reilu tonni, ja erikoistuvan lääkärin ja sairaanhoitajankin taskuun jäävä viiden sadan euron seteli ei todellisuudessa olekaan ihan niin paljon kuin saattoi kuvitella. Uralla edetessä ja päivystystä tekemällä siis näyttäisi siltä, että palkkapussi kasvaisi ja voisi päästä rikastumaan, mutta jos verottaja haukkaa tästäkin suurimman siivun niin what's the point? Miksi tehdä raskasta päivystystä, jos sillä ei edes tienaa? Miksi tehdä vaativaa ja raskasta työtä kun sillä ei edes rikastu? Pakko olla kyse jonkinlaisesta kutsumuksesta alaa kohtaan, koska helpommallakin voisi päästä. Ja vieläpä samalla palkalla.

Älkää ymmärtäkö väärin, arvostan kaikkien työtä. Mielestäni mikään ammatti ei ole huono, koska jokaista tarvitaan. Jokainen ihminen on arvokas ja yhdessä me pyöritämme tätä yhteiskuntaa. Työ itsessään on arvokasta myös yksilön terveydelle ja sitä kautta vähintään me kaikki edistämme terveyttä ja tienaamme myös verorahoja turvaamaan sairaaloiden ja terveyskeskusten toimintaa. Siksi en myöskään halua moittia verotusta, koska ymmärrän miksi se on olemassa. Ja olen siitä kiitollinen. Vaikka itse antaisinkin suuremmalla palkallani isomman panostuksen oman arkityöni lisäksi kansamme terveydelle, annan sen ilomielin. Kyllä tämä on minulle kutsumus ja koen ihmisten auttamisen tärkeäksi.

Koen kuitenkin myös oman vapaa-aikani ja perheeni minulle tärkeäksi. En haluaisi uhrata omaa elämääni muiden vuoksi kun eivät sitä muutkaan kansalaiset tee. Vaikka näen progressiivisen verotuksen ihan hyvänä ja ymmärrän, miksi täällä veroja maksetaan, pitäisi sitä kuitenkin mielestäni vähän edes keventää, jotta haittakorvauksista oikeasti jäisi jotain käteen ja jotta työ tuntuisi mielekkäältä. Vähintäänkin toivoisin, että lääkärien huippupalkoista puhuttaessa ja uutisoitaessa ihmiset osaisivat ottaa huomioon, millä hinnalla kyseinen palkka ansaitaan ja mitä siitä oikeasti käytännössä jää käteen. Toivoisin, että lääkäreitä (ja kaikkia ammattilaisia) osattaisiin arvostelun sijaan oikeasti arvostaa.

Erikoisalani 2017

Jo ennen lääkistä olin miettinyt mille erikoisalalle haluaisin. Olin päättänyt, että jos joskus minusta sittenkin tulisi lääkäri, erikoistuisin gynekologiaan. Lääkiksen alettua lempierikoisala on jo monta kertaa muuttunut, mutta kiinnostus on kuitenkin säilynyt operatiivisia aloja kohtaan.

Erikoisalahaaveet eivät lääkiksen perusopintojen aikana ole varmasti monelle kovinkaan ajankohtaisia, eivätkä edes realistisia kun ei kokemusta ole juuri yhtään mistään. Omalla kohdallani tietysti muutaman vuoden sairaanhoitajuus taustalla on auttanut tässäkin. Sairaanhoitajana ajauduin kirurgian puolelle, vaikka ihan yhtä hyvin esimerkiksi sisätaudit tai naistentaudit olisivat entisessä kotikaupungissani voineet olla se, mihin päädyn töihin.

Opiskelujeni aikana silloin en preferoinut mitään erikoisalaa yli muiden, vaan lähinnä taas ajauduin jonnekin muiden mielipiteiden ohjaamana. Ensimmäisessä sairaalaharjoittelussani nimittäin ohjaajani sanoi, että minusta voisi tulla kirurginen hoitaja. Sinne ensimmäiseen harjoittelupaikkaan päädyin sitten myös kesätöihin siksi ja tuleviksi kesiksi, ja myös valmistumiseni jälkeen töihin. Sisätaudeilla harjoittelu oli myös ihan mukavaa ja tykkäsin kovasti monipuolisesta lääkehoidosta ja kaikista kummallisista infektiotaudeista. EKG:n tulkinta ja sydäntautiset potilaat olivat mielenkiintoisia ja teho-osastolla työskentelyä pidin joskus tulevaisuuden haaveenani.

Kirurgia kuitenkin vei mukanaan ja myös Tampereelle muuttaessani halusin ehdottomasti työskennellä nimenomaan kirurgian parissa. Kirurgisena hoitajana pidin siitä, että potilaat "parantuvat" hoidon myötä. Sisätautien pitkäpiimäinen pohdiskelu ja hidas lääkkeiden säätö ja niiden vaikutusten seuranta tuntuu tällä hetkellä omalle jokseenkin äkkipikaiselle ja kärsimättömälle luonteelleni sopimattomalta. Sen sijaan olen todennut nauttivani suuresti kaikenlaisista toimenpiteistä, haavojen mekaanisesta puhdistamisesta ja erilaisten haavojen sitomisratkaisujen kehittelystä.

Pidän siitä, että potilaat kuntoutuvat suhteellisen nopeasti erilaisten leikkausten jälkeen ja että lähes joka päivä vointi kohenee silminnähden. Pidän rutiineista ja siitä, että tietyn leikkauksen läpikäyneitä potilaita oppii ohjaamaan ja neuvomaan potilaslähtöisesti. Kun on nähnyt monta samanlaisesta leikkauksesta toipuvaa, osaa kertoa potilaallekin, miten kuntoutuminen yleensä etenee ja mitä on odotettavissa.

Sairaanhoitajana opin tykkäämään kanyloinnista. Koska anestesialääkäri on yleensä se, joka kutsutaan paikalle laittamaan kanyyli, jos se ei hoitohenkilökunnalta onnistu hankalien tai puhkeavien verisuonten vuoksi, ajattelin myös jossain vaiheessa haluavani anestesialääkäriksi. Tällä hetkellä anestesialääkärihaaveet ovat jokseenkin jääneet taka-alalle ja nyt haaveenani on lähinnä kirurgia erikoisalana.

Kirurgia on kuitenkin haasteellinen erikoisala. Se ainakin tällä hetkellä vaatii aika paljoa päivystystyötä, mikä ei ehkä tulevaisuudessa ole esimerkiksi perheenäidille kovin optimaalinen ratkaisu. Lisäksi kirurgia on hyvin suosittu erikoisala ja sinne voi olla vaikea päästä erikoistumaan tai ylipäätään töihin. Nyt jo pelottaa tuleva mahdollinen työttömyys, kun lääkäreitä koulutetaan liikaa ja ulkomailta on jatkuva virta lisätyövoimaa lääketieteen saralle. Lisäksi parantuneet tutkimus- ja hoitomenetelmät vievät pohjaa kirurgisen leikkaushoidon tarpeelta. Robotit korvaavat lääkäreiden käsiä ja lopulta varmaan leikkaajia ei enää edes tarvita.

Lääkäriliiton internet -sivuilla on tietoa erikoistumisesta ja erilaisista erikoisaloista. Tutkin erikoisalani -vaalikoneen avulla minulle sopivimpia aloja ja tällainen on tämänhetkinen tulos:

Parhaiten sopivat:
1. Keuhkosairaudet ja allergologia
2. Suu- ja leukakirurgia
3. Korva-, nenä- ja kurkkutaudit

Huonoiten sopivat:
1. Terveydenhuolto
2. Infektiosairaudet
3. Kliininen kemia

Onneksi top 3:ssa sentään on operatiivisen alan erikoisaloja, mutta en voi kyllä sanoa keuhkosairauksien kiinnostavan erityisesti. Vaalikoneessa kuitenkin koin erittäin tärkeäksi, että tulevaisuudessa alalla on töitä ja että sinne pääsee helposti erikoistumaan. Siksi siis varmastikin sain ykkösvaihtoehdoksi keuhkosairaudet, jolla on suurin pula erikoislääkäreistä (ainakin tulevaisuudessa kun nykyiset jäävät eläkkeelle).

Korva- nenä- ja kurkkutaudit olivat jokseenkin yllättävä vaihtoehto, koska en ole koskaan ajatellut sitä varsinaisena vaihtoehtona itselleni. Tosin KNK tarjoaa paljon toimenpiteitä ja ehkä pienemmillä päivystyspakotuksilla kuin muut operatiiviset alat, koska toimenpiteitä pääsee tekemään paljon jo itse poliklinikkavastaanotolla.

En tiedä, mitä "terveydenhuolto" tässä vaalikoneessa tarkoittaa, koska toivon ainakin sopivani terveydenhuoltoalalle kun sinnehän tässä jokainen meistä kuitenkin valmistuu :)

Ajattelin kirjoitella näistä erikoisalahaaveista opintojeni edetessä, koska on mielenkiintoista nähdä, miten mielipiteet muuttuvat kun saa kokemusta sekä niiltä itseään kiinnostavilta aloilta että niiltä, joista ei vielä tiedä paljoakaan. Onneksi kaikki tiet ovat vielä auki, eikä päätöksiä erikoistumisesta tarvitse tehdä vielä vuosiin. Yritän pitää mielen avoimena ja säilyttää hyvän asenteen myös kaikkia niitä erikoisaloja kohtaan, jotka eivät (vielä) kiinnostakaan.

Hyvästit hoitotyölle (+ mitä hyötyä lääkisopinnoista on tässä työssä ollut)

Viimeistä viikkoa kesätöissä viedään ja kohta takana on todennäköisesti viimeinen kesäni sairaanhoitajana. "Todennäköisesti" siksi, ettei koskaan voi tietää minne maailma ja kohtalo heittää (jos vaikka lääkis jostain selittämättömästä syystä jääkin tänä vuonna kesken ja palaan hoitoalan hommiin lopuiäkseni ;)). Ensi kesänä kuitenkin olisi tarkoitus viimein päästä ensimmäistä kertaa kiinni lääkärintyöhön ja hoitamaan potilaita vähän eri näkökulmasta kuin tähän asti, nimittäin amanuenssuurin (eli manuilun) merkeissä. Amanuenssi on lääkäriharjoittelija, joka saa harjoittelusta kuitenkin palkkaa (mikä on ihan kiva, kun tuo kyseinen harjoittelu pitää kuitenkin suorittaa "omalla ajalla").

Hoitotyön parissa on kohta vietetty yhteensä kahdeksan (!) kesää (ja tietysti ihan täyspäiväisesti ympäri vuodenkin silloin kun en vielä lääkiksessä ollut). Niistä ensimmäiset kaksi työskentelin lähihoitajan sijaisena, kun ei sairaanhoitajaopinnoista ollut vielä kertynyt tarpeeksi opintopisteitä sairaanhoitajan sijaisena toimimiseen. Lähempänä valmistumista ja valmistumisen jälkeen työskentelin sitten melkolailla kokoaikaisesti sairaanhoitajana entisessä kotikaupungissani, sielläkin kirurgian parissa. Kokemusta sairaanhoitajan työstä on siis kertynyt jo aika lailla, vaikka edelleen tuntuu, että hoitotyössäkin olisi vielä niin paljon opittavaa ja nähtävää. Erityisesti niillä erikoisaloilla, joiden parissa en ole kovin paljoa työskennellyt. Kokonaan valmiiksi ei tule varmaan koskaan.

Viimeiset kolme kesääni (pääsykokeen jälkeen) olenkin sitten viettänyt TAYS:ssa hoitajan työssä. Näinä kesinä mukana on kuitenkin koko ajan kulkenut ajatus, ettei kyse ole työstä, jota teen loppuelämäni. Ajatus, etten ole luomassa uraani hoitajana. Toisaalta voisi ajatella, ettei työ silloin tuntuisi kovin tärkeältä, kun siitähän on kuitenkin kohta luopumassa ja jättämässä koko hoitoalan taakseen. Toisaalta se kuitenkin on tuntunut sitäkin tärkeämmältä juuri siksi, ettei sitä enää kovin kauaa tee. Työhön on jaksanut panostaa, kun kuitenkin tietää, ettei kovin kauaa enää tarvitse. Raskaatkin hetket on sen ajatuksen voimalla jaksanut kestää.

Jokainen kesä on myös jollakin tavalla ollut haikea. Ehkä eniten tämä viimeisin. Haikea siksi, että samalla sitä sanoo jäähyväisiä ammatille, joka joskus oli se ainoa. Se, mitä varten teki töitä ja mitä lopulta uskoi haluavansakin loppuelämäkseen. Haikeutta olen tuntenut myös siksi, että vaikka kuinka hyvin sitä on aina sulahtanut mukaan työpaikan arkeen ja työporukkaan, on silti aina ollut jotenkin ulkopuolinen. Mukavien työkavereiden kanssa ei tule vietettyä aikaa enää syksyn alettua, eikä työyhteisöön koskaan voi päästä kunnolla mukaan kun lähtökohtaisestikin sinne tulee aina vain käymään. "Takinkääntäjänä" sitä on myös jollakin tapaa aina ulkopuolinen, erilainen kuin muut osaston hoitajat. Enkä silti kuitenkaan ole millään tapaa yksi lääkäreistä, koska kuitenkin teen sairaanhoitajan töitä.

Omissa kesätöissäni lääkiksen aikana ovat opintoni luonnollisesti tulleet usein puheeksi. Ovathan ne niin iso osa omaa arkeani ja elämääni. Joskus työkaverit ovat vitsaillen viitanneet minuun tulevana lääkärinä, ja olen itsekin laskenut joskus leikkiä esimerkiksi siitä, miten turhauttavaa on mennä kärttämään osaston lääkäriltä jotain jatkohoito-ohjeita tai reseptejä potilaalle kun voisin itsekin ne kirjoittaa. En tietenkään oikeasti voisi (vielä). Olen kuitenkin edelleen välttänyt aktiivisesti mainostamasta opintojani kenellekään, sillä en koe sen vaikuttavan mihinkään. Kaikista vähiten koen olevani yhtään parempi sairaanhoitaja kuin muut sen vuoksi, että opiskelen lääkiksessä. Ehkä olen parempi sairaanhoitaja kuin mitä minä olisin ilman lisäkoulutusta, mutta muihin verrattuna minulta uupuu aimo annos tärkeää käytännön kokemusta, jota ilman jään niinä kuukausina, jotka vietän koulun penkkiä kuluttaen.

En ylipäätään koe, että kahden ensimmäisen vuoden lääkiksen opinnoilla pääsee oikeassa elämässä kovinkaan pitkälle. Oma tietämykseni sairauksien taustoista ja mekanismeista on tietysti lisääntynyt ja ymmärrän asioita nyt paljon paremmin. Leikkauskertomuksien lukeminen on helppoa, koska osaan anatomiaa nyt niin paljon paremmin kuin ennen. Myös latinankieliset ilmaisut on aika helppo suomentaa kun oma sanavarasto on kasvanut lääkiksen aikana niin huimasti. Kaikki käytännön jutut ja sairauksien hoitoon liittyvät asiat ovat kuitenkin oman osaamiseni kannalta perua sairaanhoitajaopinnoista ja sairaanhoitajana vietetyistä vuosista, eivät lääkiksen myötä tullutta tietoa. Nekin lääkisopit, jotka olisivat voineet tuoda jotakin lisää tämänhetkiseen ammatillisuuteeni, ovat suureksi osaksi viime kevään aikana unohtuneet, kun ei niitä ole tarvinnut osata (esimerkiksi autonomiseen hermostoon vaikuttavien lääkkeiden farmakodynamiikka).

Monet työkaverini ovat minun laillani kiinnostuneita oppimaan uutta ja lisäämään ammattitaitoaan. Kuuluuhan elinikäinen kouluttautuminen myös sairaanhoitajan ammattiin. Lääketiede kehittyy koko ajan ja sen mukana (ja rinnalla) myös hoitotiede. Olemme usein työvuorossa etsineet lisää tietoa jostakin harvinaisesta sairaudesta tai muuten vain keskustelleet sairauksien syntymekanismeista tai fysiologiasta. Niistä osaan sentään jonkin verran kertoa ja avata vieraita ja uusia käsitteitä vähän tarkemmin, vaikka harmittavan paljon palasia kokonaiskuvasta kuitenkin ehtii hukkua tiedon käyttämättömyyden vuoksi aivojen syövereihin, enkä lopulta osaa kovin koherentisti ketään "opettaa". On kuitenkin mukavaa kun voin edes jollakin tapaa olla hyödyksi muille.

Mitä hyötyä siis lääkisopinnoista on sairaanhoitajalle? Kahden ensimmäisen vuoden opinnoista ei paljoa mitään. Ensimmäisen vuoden jälkeen tuntui, että osasi jo jotakin enemmän; olimmehan sentään juuri opetelleet kuuntelemaan sydäntä ja keuhkoja sekä tulkitsemaan keuhkokuvia. Toisen vuoden jälkeen osaamme tutkia aivohermot ja arvioida geriatrista potilasta kokonaisvaltaisesti. Tämänhetkisen työni kannalta kummastakaan taidosta ei ole mitään varsinaista hyötyä. Voin kuitenkin myöntää, että ehkä sorrun jonkinlaiseen vähättelyyn tässä kohtaa. Ehkä lääkisopinnoista todella on jotain hyötyä. Ehkä en vain tiedosta sitä kaikkea, mitä olen kahden viimeisimmän lukuvuoden aikana oppinut. Erilaisia kliinisiä taitoja ja opittuja niksejä on tietysti helpompi arvioida kuin sitä hiljaista tietoa, mitä päähänsä on kerännyt. En ole ehkä oppinut mitään uusia erillisiä kokonaisuuksia vaan täydentänyt niitä kokonaisuuksia, joita olen jo aiemmin elämässäni omaksunut sairauksista ja niiden hoidosta, fysiologiasta ja anatomiasta. Helpointa on verrata vanhaa tietoa uuteen jos on oppinut jotain täysin uutta. Omalla kohdallani lähes kaikki on kuitenkin vain vanhan pohjatiedon päälle rakentamista, jolloin uuden erottaminen vanhasta vaikeutuu.

Kaikesta kritiikistä huolimatta uskon olevani parempi sairaanhoitaja nyt kuin kaksi vuotta sitten lääkisopintojeni ansiosta. Siksi onkin niin haikeaa pian sanoa hyvästit tälle mitä mielenkiintoisimmalle ja tärkeimmälle ammatille kun lähden jatkamaan polkuani eri suuntaan. Vaikken lääkisopintojen hyötyjä katsonut niin kovin suuriksi (vielä) sairaanhoitajauraani ajatellen, uskon kuitenkin vakaasti, että sairaanhoitajataustani osoittautuu tulevaisuudessa parhaimmaksi ammatiksi, joka minulla voisi lääkäriurani pohjalla olla.

Kuvan maisema on Venetsiasta, eikä liity tapaukseen. Kuva on kuitenkin häämatkaltamme ja koska tämä blogi tarvitsee enemmän kuvia ja minä tarvitsen jonkin kanavan mihin jakaa matkakuviani, niin tässä tämä nyt sitten on.

Yön pimeinä hetkinä

Olen aina pitänyt yövuoroista. Hoitotyössä yövuorot kuuluvat oleellisena osana kolmivuorotyöjärjestelmään ja niitä joutuu tekemään melkein jokainen. Poikkeuksia ovat tietysti sellaiset työpaikat, joissa ollaan töissä vain arkena (esimerkiksi poliklinikat ja terveyskeskuksen hoitajavastaanoton kaltaiset paikat), ja sellaiset tilanteet, joissa esimerkiksi työterveyslääkäri on todennut yötyön olevan liian haitallista työntekijälle (esimerkiksi raskaana olevat naiset). Yötyötä tekeville pitää lisäksi järjestää säännölliset terveystarkastukset. Onhan se ihan oikea riski terveydelle.

Ihmiselimistö noudattaa monenlaisia rytmejä. Suurin osa hormonierityksestä on rytmittäistä (kasvuhormonia erittyy öisin, kortisolia aamuyöstä, kuukautiskierron hormonit ovat ihan oma lukunsa...). Siksi ei olekaan mikään ihme, että satunnainen yötyö laittaa kehon ainakin väliaikaisesti ihan sekaisin. Minulle vaikeinta on ollut nukkua päivällä. Ainakaan tarpeeksi pitkään. Ihmekös tuo, kun pimeähormoni melatoniinista ei ole kirkkaassa päivänvalossa tietoakaan tai kun kortisoli toimii piristeenä heti aamusta.

Yövuorot näyttävät kalenteriin kirjoitettuina salakavalan mukavilta. Ne vievät vain yön tunnit. Ne jättävät koko päivän vapaaksi. Eli on ihan kamalan paljon vapaa-aikaa yövuorojen välipäivinä! Niin, vapaa-aikaa nukkumiseen. Jotenkin sitä unohtaa, että normaalisti ne yön tunnit on varattu oikeasti nukkumiselle. Nukkumista ei kirjoiteta kalenteriin, joten sitä on vaikeaa ottaa huomioon. Tämä on yleisin virhe, jonka olen aina tehnyt. Ennen tätä kesää siis. Nyt olen taas vanhempi ja viisaampi ja olen lakannut sopimasta mitään menoja yövuorojen välipäiville. Siis sille ajalle klo 7.15 ja 20.45 välissä, jonka vietän töistä "vapaalla". Tuohon väliin mahtuu siis 13,5h, joista optimaalisessa tapauksessa 8 käytetään nukkumiseen. Jäljelle jää siis vain noin 5 tuntia, jos työmatkat vähennetään. Jos vähennetään aika, joka kuluu ilta- ja aamutoimissa, on tehokasta peliaikaa vain noin 4 tuntia. Ihan hyvin sekin tietysti. Minä vain en yövuorojen jälkeen ole parhaimmillani.

Ne päivät, joina ollaan yöllä töissä, ovat siis omalla kohdallani ainakin jokseenkin hukattuja. Mitään kunnollista ei saa aikaan, minnekään ei jaksa lähteä. Olenkin jollakin tapaa lakannut pitämästä yövuoroista. Tai ainakaan ajattelemasta niitä minään semivapaina päivinä. Sen sijaan töissä olo yövuorossa on usein ihan mukavaa. Yöllä on yleensä rauhallista, kun potilaat nukkuvat, jos ne nukkuvat. Yöllä ei tietenkään ole tarkoituksena seurustella kenenkään potilaan kanssa, vaan antaa sairaille yörauha. Niin ne päättäjätkin hoitajamitotuksineen varmasti ajattelevat. Ettei yöllä tapahdu mitään.

Hoitajamäärä onkin ihan sopiva silloin kun yövuoro pitää sisällään niitä perusjuttuja; kipujen lääkitsemistä, antibioottien tiputusta, asennon- ja vaipanvaihtoa... Mutta kun alkaa tapahtua, ollaan yövuorossa pienellä porukalla jokseenkin pulassa. Hoitajaurani alkuaikoina vedin jotenkin katastrofeja puoleeni ja aina minun valvoessani osastolla tapahtui jotain erikoista. En usko, että syynä oli varsinaisesti minun kokemattomuuteni, koska erikoisuuksien aiheuttajia olivat myös muiden kuin minun henkilökohtaisesti hoitamani potilaat. Tällaisia erikoisuuksia saattoivat olla esimerkiksi leikkauspotilaan verenvuoto tai elvytystilanne. Useammin olen kuolemankin kohdannut yövuoron aikana kuin päivällä.

Olen joskus kuullut tai lukenut, että aamuyön tuntia neljän ja viiden välillä kutsutaan "suden tunniksi" tai kello viittä suden hetkeksi, koska silloin ihminen kuolee todennäköisemmin kuin mihinkään muuhun kellonaikaan. Uskon väitteessä olevan perää, vaikken nyt mitään tutkimusta asian selvittämiseen jaksa tehdäkään (varmasti jostain löytyy jotain luotettavampaakin tietoa), sillä muistaakseni ruumiinlämpökin on alhaisimmillaan noina aamuyön tunteina. Varmasti myös syke on alhaisimmillaan, ja kaiketi väsynyt ja sairas keho on todennäköisempi luopumaan taistelustaan tällaisena hetkenä kuin muuten.

Myös yövuorossa töissä ollessa aamuyön tunnit noin 4-6 välillä ovat kaikkein vaikeimmat. Väsyttää, paleltaa ja on nälkä. Silloin mikään muu ei tunnu yhtä ihanalta kuin ajatus omasta sängystä, pehmeistä peitoista ja lämmöstä... Silloin sitä kadehtii jopa sairaalassa makaavia potilaita, jotka sentään saavat olla sängyssä peiton alla ja nukkua, jos nukuttaa. Yövuorot kuitenkin opettavat arvostamaan omaa sänkyä ja yöunia. Mikään ei tunnu ihanammalta kuin oma sänky aamulla kun väsyneenä vihdoin pääsee kotiin.

Yövuorotkin tulevat olemaan asia, jonka jätän taakseni lääkäriurallani. Eivät tietenkään kokonaan. Todennäköisesti tulen päivystämään aika paljon, jos haaveilemastani kirurgin urasta tulee joskus todellisuutta. Kyselemällä kartuttamani tiedon valossa lääkärinä päivystäminen vaikuttaa vielä raskaammalta kuin hoitajana tekemäni yövuorot. Ainakin jos ei saa nukkua. Uskon, että soteuudistuksen myötä päivystäessä ei tosiaan enää saa nukkua. Mitä järkeä sellaisessa edes olisi? Eihän se ole mitenkään tuottavaa, jos nukkumisesta maksetaan palkkaa. Lääkäreillä ei kuitenkaan tule päivystämisestä samanlaisia vapaita kuin hoitajilla. Hoitajat eivät joudu olemaan töissä kellon ympäri tai tekemään yövuoroa aamuvuoron päälle (paitsi joskus erityistilanteissa ja omasta tahdostaan). Yövuorojen päättyessä on luvassa aina vapaapäiviä urakasta toipumiseen. Seuraavana päivänä ei todellakaan mennä aamuksi töihin tavalliseen tapaan.

Päivystäminen tuntuu jollakin tapaa uhkaavalta ja pelottavalta asialta. En todellakaan ole väsyneenä parhaimmillani; ajatus ei luista ja kädet ovat kömpelöt. Toivon todella, että siinä vaiheessa kun päivystäminen tulee omalle kohdalleni ajankohtaiseksi, ovat lääkärienkin kohdalla säädökset vähän muuttuneet ja yötyöstä annetaan aikaa toipua. Onneksi päivystysvelvollisuudet tuntuvat tällä hetkellä vielä hyvin kaukaiselta tulevaisuudelta, ei välttämättä edes miltään kovin konkreettiselta tulevaisuudelta. Nyt saan vielä hetken nauttia yövuoroista (ja niiden mahdollisesta rauhasta) omalla tutulla osastolla. Vielä pari yötä ja yksi iltavuoro ensi sunnuntaina....

... ja sitten se alkaa. Kolmas vuosi.