Työnteko opiskelujen ohella on mukavaa vaihtelua, etenkin koska aina sitä arvostaa kouluunpaluuta ihan eri tavalla. Kiireisten työvuorojen jälkeen on kiitollinen siitä, että saa palata koulun penkille, missä ei kukaan vaadi sinulta yhtään mitään, eikä ole kiire minnekään. Vastuuta ei ole kuin omasta itsestään ja opinnot saa yleensä hoitaa omaan tahtiin. Aamukuuden herätyksiä ei ole, koska koulu alkaa yleensä aikaisintaan kahdeksalta. Ja siihenkin päälle akateeminen vartti.
 |
| Koulumme etupihaa koristaa tällä hetkellä työmaa |
Tällä joululomalla olin siis kaksi viikkoa sairaanhoitajan töissä TAYS:ssa. Olin töihinmenosta kohtalaisen innoissani. Ymmärrettävästi työntekoon motivoi tietenkin raha, jota ei köyhällä opiskelijalla voi koskaan olla liikaa, mutta tiedonjanoista opiskelijaa motivoi myös työstä saatava käytännön kokemus, uuden oppiminen ja tietenkin se, että koulun uusia oppeja voi soveltaa välillä vanhaan tuttuun käytäntöön. Kirjoista lukemalla potilaat ja sairaudet tuntuvat jokseenkin kaukaisilta, mutta sairaalan käytävällä kaikki konkretisoituu aivan eri tavalla.
Ei sillä, että kovin paljoa koulussa opittuja asioita voisi ainakaan tällä hetkellä soveltaa omaan työhöni, koska erikoissairaanhoidon ongelmat ovat niin kovin eri tasoisia kuin mihin meitä nyt ollaan valmennettu. Meidän peruskoulutuksessa painotus on enemmänkin terveyskeskuksen vastaanottotyössä ja muutenkin opiskelu on ollut enemmänkin perusanatomiaa ja fysiologiaa ennemmin kuin erilaisia sairauksia, niiden hoitoa ja diagnostiikkaa... (viimeistä puolta vuotta lukuunottamatta).
Joka tapauksessa, menin iloisin mielin töihin ja odotin innolla näkeväni taas vanhoja työkavereitani. Työnteko on sitä paitsi nykyään melko helppoa, kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut. Joskus ajatus työpäivästä tuntui ahdistavalta ja jopa pelottavalta, kun vastassa saattoi olla ties mitä, mihin ei ole osannut varautua tai potilaita, joilla on ongelmia, jotka eivät aikaisemmin ole tulleet vastaan. Nyt tuntuu, että kaikesta kyllä selviää ja uudet jutut ovat vain mielenkiintoisia. Enää ei pelota ja olo on muutenkin melko itsevarma. Omaan ammattitaitoonkin suhtautuu luottavaisesti.
 |
| Koulumme pihaa |
Viimeisen viikon aikana työvuorot ovat kuitenkin olleet aivan älyttömän kiireisiä. Niin kiireisiä, ettei taukoja ole oikein ehtinyt pitää ja monesti vain kiukuttaa jos jokin ei heti suju täydellisesti. Potilaille ei ole ollut aikaa jutella mukavia ja muutenkin hymy ei ole ollut kovin herkässä. Kotiin tulessa sitä vain rojahtaa sohvalle ja ahmii suklaata, koska työpäivän aikana ei ole ehtinyt syödä kunnolla, eikä ruokaa jaksa enää edes laittaa.
Kiirevuorot ovat saaneet aikaan myös sen, etten mene innolla töihin. Ne ovat saaneet minut kieltäytymään muutamasta ekstravuorostakin, mikä on kerrassaan typerää, koska rahaa nyt tarvitsee aina. Jotenkin sitä vain arvostaa omaa vapaa-aikaa, jaksamista ja hyvinvointia niin paljon enemmän kuin ylityökorvauksia. Jos töissä olisi ollut suhteellisen rauhallista ja mukavaa, voisi tilanne olla tietysti toinen. Mutta kuka muka nauttii jatkuvasta kiireestä?
Kiireellä on tietysti hyvätkin puolensa. Tai ainakin yksi: päivä kuluu nopeasti. Kuitenkin paljon mieluummin juttelisin potilaiden kanssa joskus pidempäänkin ja antaisin sellaista hoitoa, jota omasta mielestäni voi kutsua hyväksi. En ole tyyväinen omaan suoritukseeni, jos teen vain voitavani. Vain sen pakollisen minimin, joka täytyy. Kaikki ylimääräinen pitää kiireessä karsia. Ja sellaista ylimärääistä on esimerkiksi työkavereiden kanssa juttelu. Työkaverit ovat yksi iso syy, miksi nautin töihin menemisestä. On mukava kuulla muiden kuulumisia ja kertoa myös omista opinnoistaan, jotka näyttävät monia kiinnostavan. Sellaiseen ei kuitenkaan ole viime aikoina ollut pahemmin aikaa.
Olen siis ihan todella iloinen kouluun paluusta, vaikka haikein mielin nyt taas ripustankin hoitajan vaatteet naulaan. Tuntuu kuitenkin mukavalta ajatella, että hoitotyö on aina yksi vaihtoehto minulle, ja todennäköisesti tulen vielä sairaanhoitajana keikkailemaankin kun ei lääkärin sijaisuuslupia vielä vähään aikaan ole tiedossakaan... Ei sillä, että lääkärin vastuu vielä kovasti houkuttelisikaan. Kai siihenkin sitten kasvaa opintojen edetessä ja jossain kohtaa lääkärin roolissakin toimiminen tuntuu yhtä itsevarmalta ja stressittömältä kuin sairaanhoitajana olo.
 |
| Kuvassa pyöräkatosta ja sisäänkäynti, jota yleisimmin käytämme |
Aina välillä lukuvuoden kuluessa ehtii unohtaa sen, miten ihanaa opiskeluaika oikeasti onkaan. Nyt kuitenkin mieleeni palasivat elävästi taas ne ajatukset, jotka silloin kolmisen vuotta sitten saivat minut kaivamaan kemian ja fysiikan kirjat esiin ja pänttäämään pääsykokeisiin. Sen tunteen, miten paljon mieluummin opiskelisinkaan jotain mielenkiintoista kuin raataisin kiireessä hoitotyössä. Vaikka työelämässä on omat hyvät puolensa, ja töitä ihmisen kuuluu tehdä, olen minä kuitenkin varmaan pohjimmiltani opiskelija. Nautin opiskelemisesta, uuden oppimisesta ja ihan vain lukemisesta. Etenkin nautin siitä vapaudesta, joka opiskelijalla on. Työtunteja ei määrää pomo vaan ennalta annetun lukujärjestyksen lisäksi opiskelutunnit saa määrätä aivan itse.
Koulussa näkee ihania ystäviä joka päivä ja muutenkin on paljon rennompaa kuin työssä. Lounastauko on yleensä tunnin mittainen, eikä tarvitse ahtaa kylmää ruokaa suuhunsa 20 minuutissa välillä johonkin potilaskelloon vastaten. Saa pukeutua miten haluaa, käyttää kynsilakkaa ja koruja sydämensä kyllyydestä. Äkillisessä sairastapauksessa voi hyvin mielin jäädä kotiin sairastamaan ilman huonoa omaatuntoa ja huolta siitä, että työkaverit jäävät pulaan jos sijaista ei tilallesi löydykään lyhyellä varoitusajalla.
Työnteko loma-ajalla siis kannattaa monestakin syystä. Se on mukavaa vaihtelua opiskeluarkeen, lisätienestiä opiskelijakukkaroon ja ennen kaikkea se opettaa arvostamaan sitä, mitä nyt on. Nyt ehkä hetken muistan osata nauttia tästä kiireettömästä, rennosta ja melko vastuuvapaasta ihanasta opiskelijaelämästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti