Joululoma vol III

Eli kolmosvuoden joululoma. Ja se alkoi tänään!

Eilen ei tosiaan Suomi 100 -juhlia tullut kovin railakkaasti vietettyä kun tänä aamuna piti pakkasen siivittämänä raahautua Infektiojakson tenttiin jo aamu kasiksi. Se kuitenkin kannatti, koska nyt voi hyvällä omalla tunnolla aloittaa joululoman ja alkaa jo haaveilla ylihuomenna koittavasta Malediivien -matkasta (lähdemme sinne siis nyt vihdoin häämatkalle; luksushotelliin ja nauttimaan all inclusive -paketistamme.. mutta lisää matkasta ehkä tuonempana).

Kuten koko kuluneeseen jaksoon, olin tenttiinkin erityisen tyytyväinen. Mielestäni tentissä oli hyviä ja mielenkiintoisia kysymyksiä. Niihin oli ihan mukava vastatakin. Koko tentti tuntui vähän siltä kuin tekisit vapaaehtoisesti jotain aivonystyröitä kutittelevia tehtäviä. Ehkä samalta tuntuu lapsista kun he tekevät puuhakirjojen tehtäviä. Nyt ei tietenkään kyse ollut mistään puuhatehtävistä, mutta minä kyllä nautin lääketieteeellisistä ongelmista ja etenkin siitä kun niihin kokee tietävänsä vastauksen tai tosiaan osaavansakin jotain. Kun oppi ei ole ollut turhaa.

En kuitenkaan vältä, että olisin kaikkeen ihan täysin oikein vastannut, mutta kyllä koin ainakin muistaneeni suurimman osan asioista ja ainakin infektiosairauksien osalta varmaan pärjäisinkin ihan lääkärin työssä terveyskeskuksessa. Ainakin vähän. Ainakin jonkun valvomana. Ja Terveysportin avulla. Mutta kuitenkin. Ammatillista kasvua on siis taas tullut otettua joitakin (huomattavia) askelia eteenpäin ja taas lääkäriksi valmistuminen alkaa tuntua konkreettisemmalta.

Kokonaisuudessaan tämä kolmosvuoden puolikas on ollut mielenkiintoinen ja opettavainen ja ihanan kliininen; oikeita asioita ja sairauksia ja kaikkea mielenkiintoista! Todennäköisesti ja toivottavasti toinenkin puolikas on yhtä kiva. Rankka keväästä varmaan tulee, mutta toisaalta opiskelu on mukavaa ja hyvään tahtiinhan tässä on jo päästy.

Itse asiassa, tuossa pari viikkoa sitten tuntuikin siltä, että loman ei tarvitsisi tulla ihan vielä. Jaksaisihan tässä vielä opiskella vaikka monta kuukauttakin. Aivan turhaa lomailla välissä. Toisaalta, nyt kun vihdoin koitti oikea talvi, on todella kiva lähteä tropiikin lämpöön ja myöskin tällaisen tenttiinluku -rupeaman jälkeen aivotkin kaipaavat lepoa. Syväreitä tietysti voisi lomalla tehdä, mutta katsoo nyt onko edes aikaa. Olen nimittäin häämatkan jälkeen menossa pariksi viikoksi taas töihin. Sairaanhoitajaksi. Josko nyt sitten vihdoin viimeistä kertaa...

Toisaalta rupesin jo miettimään, että mitä jos jätän amanuenssuurit välistä ja teenkin töitä hoitajana ensi kesänä vielä. Mietin, että tulenko todella "manuna" oppimaan sen enempää kuin hoitotyössä oppisin? Opinko seuraamalla lääkäriä ja kurkkimalla olan yli enemmän kuin jos olisin ihan vastuussa potilaista itsenäisesti hoitajana? Pääsisinkö tekemään enemmän? En tiedä, koska kuitenkin sairaanhoitajanakin voin tutkia potilaita. Mikään ei estä minua ottamasta mukaan uusia hienoja stetoskooppejani ja refleksivasaraani töihin ja käyttämällä niitä tarpeen vaatiessa. Hoitajana en tietenkään pääse sanelemaan, mutta kyllä hoitajatkin laativat hoitotyön epikriisejä.

No, olisi se kuitenkin erilaista. Lisäksi toivon päsäeväni ensi kesänä mukaan leikkauksiin ja sinne ei kyllä osastotyöstä lähdetä. Kyllä minä varmaan pysyn alkuperäisessä suunnitelmassani ja leikin lääkäriä ensi kesänä kuten muutkin. Hoitotyöstä pääsee onneksi aina välillä keikkamuodossa nauttimaan!

Mutta nyt: Hyvää joulua ja ihanaa uutta vuotta!
Palailen ruorin ääreen taas varmaan joulun jälkeen, ellei Malediiveilla iske jokin kirjoituskärpäinen. Veikkaanpa kuitenkin, että ei...

Antibiootit ennen ja nyt

Tämä kirjoitus ei käsittele antibioottihoidon historiaa, vaikka siitäkin voisi tietysti olla jotakin kirjoitettavaa. Onhan se aika mielenkiintoinen kapitteli itsessään. Ajattelin kuitenkin nyt vauhtiin päästyäni (katso edellinen teksti) käsitellä vielä Infektiojaksoa ja erityisesti sen tarjoamia uusia oppeja. Mikä on muuttunut omalla kohdallani - mitä sellaista tiedän nyt, mitä en sairaanhoitajana tiennyt?

Antibioottien maailma on mielestäni yksi iso juttu, joka on hyvin erilainen sairaanhoitajalle ja lääkärille. Ylipäätään lääkehoito eroaa paljon hoito- ja lääkärintyössä. Lääkärin pitää tuntea lääkkeen farmakologiaa ja -dynamiikkaa, eli miten se vaikuttaa ja kulkee elimistössä. Lisäksi lääkärillä on vastuu oikean lääkkeen valinnasta suhteessa potilaan oireisiin, muihin sairauksiin ja lääkityksiin. Hoitaja toteuttaa lääkemääräykset, mutta tietää toki yleensä jotain myös lääkkeen vaikutuksista. Ei ehkä niin yksityiskohtaisesti kuin lääkäri, mutta tarpeeksi osatakseen seurata mahdollisia haittavaikutuksia ja myöskin lääkkeen aikaansaamia oireiden lieventymisiä.

kuva

Keskusteluissa muutamien vanhempien (medisiinari)kollegoiden kanssa on tullut ilmi, että vaikka lääkäreillä on tiedossaan paljon erilaisia lääkeaineita ja lääkkeiden kauppanimiäkin (tietysti, hehän niitä määräävät), ei lääkäri välttämättä useinkaan pääse näkemään itse tabletteja tai muita lääkemuotoja käytännössä. Hoitajalla taas on hyvinkin selvä kuva siitä, miltä mikäkin pilleri näyttää ja potilaan lääkekiposta on kokemuksen myötä helppo erottaa kymmenenkin erilaista vaaleaa tablettia toisistaan. Sairaanhoitaja osaa myös saattaa lääkkeet käyttökuntoon. Sairaalassa annetaan esimerkiksi antibiootit yleensä suonensisäisesti. Hyvin harva antibiootti on paketissa valmiina käyttökelpoisena liuksena ja yleensä antibioottijauhe pitää ensin liuottaa ja sitten laimentaa esimerkiksi keittosuolaliuokseen. Myös eri antibioottien infuusioajat (eli tiputusajat) vaihtelevat. Näissä kaikissa hoitotyön ammattilainen on se ekspertti lääkäriin verrattuna.

Jo ennestään siis omasin melko paljon käytännön kokemusta ja päässäni oli tiedossa useita eri antibioottien kauppanimiä ja käyttötarkoituksiakin sen mukaan, mitä olin itse päässyt urallani laimentelemaan. Tietysti pitää taas muistaa, että olen viettänyt suurimman osan sairaanhoitajapäivistäni sairaalassa, joten perusterveydenhuollon antibiooteista (ne, mitä määrätään esimerkiksi korvatulehdukseen tai poskiontelotulehdukseen) en kovinkaan paljon kokemusta tai tietoa omannut. Koskaan en myöskään ollut systemaattisesti opetellut, mihin taudinaiheuttajaan mitäkin antibioottia annetaan. En muista, oliko tällaisilla asioilla hoitajakoulutuksessa niin väliäkään. Ei ainakaan mitään suurta painotusta.

Nyt sen sijaan opiskelussa on lähdetty liikkeelle erilaisten mikrobilääkkeiden vaikutusmekanismeista bakteerisoluihin. Lääkkeiden kauppanimistä ei puhuta edes sivulauseessa, mutta sitäkin suuremmin painotetaan beetalaktaamien vaikutusta bakteerin soluseinämän peptidoglykaanin ristisidosten muodostumiseen tai makrolidien sitoutumiskohtaa ribosomin alayksikössä. Mikrobilääkkeet opiskellaan ryhmittäin, mikä on tietysti ihan hyvä lähtökohta. Eri infektiosairauksiin voidaan käyttää hyvin erilaisiakin antibiootteja riippuen esimerkiksi siitä, onko potilas allerginen penisilliineille. 

Jakson alussa kaikki tuntui todella sekavalta ja pelkäsin, etten saa minkäänlaista otetta tästä kaikesta. Nyt asiat ovat jo selkeytyneet, kuten edellisessä teksissäni mainostinkin. Edelleen tuntuu työläältä opetella ulkoa mitkä kaikki mikrobit ovat todennäköisimpiä taudinaiheuttajia esimerkiksi ylähengitystieinfektioissa (ja ne vielä vaihtelevat vuodenajan mukaan ja vuodesta toiseen sekä paikallisen epidemiatilanteen mukaankin), ja millä lääkkeillä niihin vaikutetaan. Lisäksi pitää huomioida yhä lisääntyvä bakteeriresistenssi, jonka vuoksi monet hyvät antibiootit ovat poistuneet suurelta osin käytöstä.

Ja sitten pari esimerkkiä antibioottiosaamisesta sairaanhoitajan ja lääketieteen opiskelijan näkökulmasta:

Potilas on menossa virtsateiden toimenpiteeseen, jota varten pitää antaa antibioottiprofylaksia. Vien potilaalle valkoisen jakouurteisen 500mg:n Ciprofloxasin -tabletin, joka on yksi niistä helposti tunnistettavista valkoisista pillereistä tyypillisen muotonsa vuoksi. Siprofloksasiinia käytetään myös muun muassa pyelonefriitin hoidossa ja ylipäätään yhdistän sen mielessäni urologian alalla käytettäväksi antibiootiksi. En kuitenkaan tiedä sen enempää mitään sen vaikutuskohteesta bakteerisolussa tai mikrobivaikutuskirjosta.

Nyttemmin olen oppinut, että siprofloksasiini kuuluu fluorokinoloni -mikrobilääkeryhmään ja niiden vaikutus kohdistuu bakteerisolun DNA-synteesiin. Ne estävät toposiomeraasi II ja IV -entsyymeitä ja siten DNA:n kaksoiskierteen aukeamista ja kahdentuneiden DNA-molekyylien irtoamista toisiinsa. Bakteerisolun jakautuminen ei siis onnistu. Fluorokinolonit ovat laajakirjoisia mikrobilääkkeitä, koska ne vaikuttavat sekä gramnegatiivisiin että -positiivisiin bakteereihin. Ne myös konsentroituvat hyvin virtsaan, minkä vuoksi niitä urologian puolella käytetäänkin. Ne ovat käyttökelpoisia myös monissa muissa infektioissa (mm. hengitystieinfektiossa). Valitettavasti bakteerien resistenssi näitä lääkkeitä kohtaan on lisääntynyt, mikä rajoittaa niiden käyttöä. Lapsille fluorokinoloneja ei pitäisi määrätä, koska ne voivat aiheuttaa kasvuiässä rustovaurioita.

Olen yövuorossa valmistautumassa puolenyön kiertoon. Luvassa on potilaiden nestevuorokauden vaihtumista varten sisäänmenneiden nesteiden laskeminen ja ulostulleiden vähentäminen. Pitää siis tyhjentää mahdolliset virtsapussit ja kirjata määrät ylös sekä arvioida paljonko tippumassa olevasta infuusionesteestä on mennyt vuorokauden vaihtuessa potilaan elimistöön ja paljonko on vielä tippumatta. Lisäksi pitää valmistella iv-antibiootit käyttökuntoon. Tällä kertaa kaikille potilailleni menee Cefuroxime -niminen antibiootti kolmesti vuorokaudessa, kahdeksan tunnin välein. Yksi antoajoista on klo 24. Lääke annostellaan suonensisäisesti ja se on lääkehuoneessa varastoituna lasisiin pulloihin jauheena. Lääke liuotetaan ja laimennetaan 100ml:n fysiologiseen keittosuolaliuokseen. Cefuroxime liukenee helposti ja se on ylipäätään käyttämukavuudeltaan helppo antibiootti. Kokemukseni mukaan hyvä, paljon käytetty perusantibiootti. Sitä annetaan potilaille niin munuaisaltaan tulehdukseen, haavainfektioihin kuin keuhkokuumeeseenkin.

Ja niinhän se on. Kefuroksiimi on toisen polven kefalosporiini. Se on sairaaloissa paljon käytetty antibiootti, joka kelpaa monenlaisen infektion hoitoon. Kefalosporiinit ovat penisilliinin sukuisia antibiootteja ja ne kuuluvat beetalaktaamiryhmään. Beetalaktaamit estävät bakteerin soluseinämän rakentumista ja aiheuttavat myös autolyysiä (eli bakteerin itsemurhan). Jotkut bakteerit (erityisesti stafylokokit) kykenevät hajottamaan beetalaktaamia beetalaktamaasi -nimisellä entsyymillään, mutta kefalosporiinit kestävät beetalaktamaasia myös. Niiden käytössä ei vielä ainakaan ole suurta resistenssiongelmaa syntynyt. Kefalosporiineja voi myös antaa penisilliiniallergisille, jos allergia on lievä, sillä vain 5-10% penisilliiniallergisista saa niistäkin reaktion.

Edellä mainittujen mikrobilääkkeiden lisäksi olen oppinut myös paljon uutta sellaisistakin lääkkeistä, jotka eivät itselleni olleet aiemmasta elämästä tutuiksi tulleetkaan. Vaikka urologian puolella töitä olenkin sairaanhoitajana tehnyt, ovat monet avohoidossa käytettävät virtsatieinfektiolääkkeet jääneet vieraiksi. Sulfa-allergiasta puhutaan paljon ja monella potilaalla se onkin kirjattuna riskitietoihin. Sulfonamidit lääkeaineryhmänä eivät kuitenkaan minulle aiemmin sanoneet paljon mitään. Nyt niidenkin vaikutuksesta foolihapposynteesiin on kertynyt lisää tietoa. On todella antoisaa huomata miten uuden tiedon oppiminen saa aikaan ihania "ahaa" -elämyksiä kun joihinkin ehkä tiedostamattani esittämiini kysymyksiin tuleekin yhtäkkiä vastauksia.

Noh, tässä nyt oli vähän tätä höpinää antibiooteista... Pahoittelen, jos meni vähän liian yksityiskohtaiseksi tai sekavaksi. Tällainen kuitenkin toiminee myös omana tenttiinkertauksenani. :)
Mutta nyt takaisin opiskelun pariin!

Erikoisalani 2017

Jo ennen lääkistä olin miettinyt mille erikoisalalle haluaisin. Olin päättänyt, että jos joskus minusta sittenkin tulisi lääkäri, erikoistuisin gynekologiaan. Lääkiksen alettua lempierikoisala on jo monta kertaa muuttunut, mutta kiinnostus on kuitenkin säilynyt operatiivisia aloja kohtaan.

Erikoisalahaaveet eivät lääkiksen perusopintojen aikana ole varmasti monelle kovinkaan ajankohtaisia, eivätkä edes realistisia kun ei kokemusta ole juuri yhtään mistään. Omalla kohdallani tietysti muutaman vuoden sairaanhoitajuus taustalla on auttanut tässäkin. Sairaanhoitajana ajauduin kirurgian puolelle, vaikka ihan yhtä hyvin esimerkiksi sisätaudit tai naistentaudit olisivat entisessä kotikaupungissani voineet olla se, mihin päädyn töihin.

Opiskelujeni aikana silloin en preferoinut mitään erikoisalaa yli muiden, vaan lähinnä taas ajauduin jonnekin muiden mielipiteiden ohjaamana. Ensimmäisessä sairaalaharjoittelussani nimittäin ohjaajani sanoi, että minusta voisi tulla kirurginen hoitaja. Sinne ensimmäiseen harjoittelupaikkaan päädyin sitten myös kesätöihin siksi ja tuleviksi kesiksi, ja myös valmistumiseni jälkeen töihin. Sisätaudeilla harjoittelu oli myös ihan mukavaa ja tykkäsin kovasti monipuolisesta lääkehoidosta ja kaikista kummallisista infektiotaudeista. EKG:n tulkinta ja sydäntautiset potilaat olivat mielenkiintoisia ja teho-osastolla työskentelyä pidin joskus tulevaisuuden haaveenani.

Kirurgia kuitenkin vei mukanaan ja myös Tampereelle muuttaessani halusin ehdottomasti työskennellä nimenomaan kirurgian parissa. Kirurgisena hoitajana pidin siitä, että potilaat "parantuvat" hoidon myötä. Sisätautien pitkäpiimäinen pohdiskelu ja hidas lääkkeiden säätö ja niiden vaikutusten seuranta tuntuu tällä hetkellä omalle jokseenkin äkkipikaiselle ja kärsimättömälle luonteelleni sopimattomalta. Sen sijaan olen todennut nauttivani suuresti kaikenlaisista toimenpiteistä, haavojen mekaanisesta puhdistamisesta ja erilaisten haavojen sitomisratkaisujen kehittelystä.

Pidän siitä, että potilaat kuntoutuvat suhteellisen nopeasti erilaisten leikkausten jälkeen ja että lähes joka päivä vointi kohenee silminnähden. Pidän rutiineista ja siitä, että tietyn leikkauksen läpikäyneitä potilaita oppii ohjaamaan ja neuvomaan potilaslähtöisesti. Kun on nähnyt monta samanlaisesta leikkauksesta toipuvaa, osaa kertoa potilaallekin, miten kuntoutuminen yleensä etenee ja mitä on odotettavissa.

Sairaanhoitajana opin tykkäämään kanyloinnista. Koska anestesialääkäri on yleensä se, joka kutsutaan paikalle laittamaan kanyyli, jos se ei hoitohenkilökunnalta onnistu hankalien tai puhkeavien verisuonten vuoksi, ajattelin myös jossain vaiheessa haluavani anestesialääkäriksi. Tällä hetkellä anestesialääkärihaaveet ovat jokseenkin jääneet taka-alalle ja nyt haaveenani on lähinnä kirurgia erikoisalana.

Kirurgia on kuitenkin haasteellinen erikoisala. Se ainakin tällä hetkellä vaatii aika paljoa päivystystyötä, mikä ei ehkä tulevaisuudessa ole esimerkiksi perheenäidille kovin optimaalinen ratkaisu. Lisäksi kirurgia on hyvin suosittu erikoisala ja sinne voi olla vaikea päästä erikoistumaan tai ylipäätään töihin. Nyt jo pelottaa tuleva mahdollinen työttömyys, kun lääkäreitä koulutetaan liikaa ja ulkomailta on jatkuva virta lisätyövoimaa lääketieteen saralle. Lisäksi parantuneet tutkimus- ja hoitomenetelmät vievät pohjaa kirurgisen leikkaushoidon tarpeelta. Robotit korvaavat lääkäreiden käsiä ja lopulta varmaan leikkaajia ei enää edes tarvita.

Lääkäriliiton internet -sivuilla on tietoa erikoistumisesta ja erilaisista erikoisaloista. Tutkin erikoisalani -vaalikoneen avulla minulle sopivimpia aloja ja tällainen on tämänhetkinen tulos:

Parhaiten sopivat:
1. Keuhkosairaudet ja allergologia
2. Suu- ja leukakirurgia
3. Korva-, nenä- ja kurkkutaudit

Huonoiten sopivat:
1. Terveydenhuolto
2. Infektiosairaudet
3. Kliininen kemia

Onneksi top 3:ssa sentään on operatiivisen alan erikoisaloja, mutta en voi kyllä sanoa keuhkosairauksien kiinnostavan erityisesti. Vaalikoneessa kuitenkin koin erittäin tärkeäksi, että tulevaisuudessa alalla on töitä ja että sinne pääsee helposti erikoistumaan. Siksi siis varmastikin sain ykkösvaihtoehdoksi keuhkosairaudet, jolla on suurin pula erikoislääkäreistä (ainakin tulevaisuudessa kun nykyiset jäävät eläkkeelle).

Korva- nenä- ja kurkkutaudit olivat jokseenkin yllättävä vaihtoehto, koska en ole koskaan ajatellut sitä varsinaisena vaihtoehtona itselleni. Tosin KNK tarjoaa paljon toimenpiteitä ja ehkä pienemmillä päivystyspakotuksilla kuin muut operatiiviset alat, koska toimenpiteitä pääsee tekemään paljon jo itse poliklinikkavastaanotolla.

En tiedä, mitä "terveydenhuolto" tässä vaalikoneessa tarkoittaa, koska toivon ainakin sopivani terveydenhuoltoalalle kun sinnehän tässä jokainen meistä kuitenkin valmistuu :)

Ajattelin kirjoitella näistä erikoisalahaaveista opintojeni edetessä, koska on mielenkiintoista nähdä, miten mielipiteet muuttuvat kun saa kokemusta sekä niiltä itseään kiinnostavilta aloilta että niiltä, joista ei vielä tiedä paljoakaan. Onneksi kaikki tiet ovat vielä auki, eikä päätöksiä erikoistumisesta tarvitse tehdä vielä vuosiin. Yritän pitää mielen avoimena ja säilyttää hyvän asenteen myös kaikkia niitä erikoisaloja kohtaan, jotka eivät (vielä) kiinnostakaan.

Ennaltaehkäisy -jakso

En tiedä, olenko paljoakaan tullut vielä kirjoitelleeksi kolmannen vuoden sujumisesta muuta kuin ruotsin osalta. Ruotsi nyt on varmaan tällä hetkellä kuitenkin sellainen eniten tunteita herättävä asia. Mutta on elämässäni meneillään paljon muutakin kuin ruotsin opiskelu tai mieleen palauttelu!

Kolmosen ensimmäinen jakso on Ennaltaehkäisy, kuten varmaan aiemmin kerroinkin. Odotin jaksolta nimen perusteella jotenkin paljon enemmän. Odotin ensinnäkin, että rokoteasioita käsiteltäisiin monella luennolla, koska ne ovat se asia, joka ensimmäisenä itselleni ainakin tulee ennaltaehkäisystä mieleen. Rokotteet ovat myös sellainen asia, johon lääkärinä varmaan törmää usein. Perusterveydenhuollon lääkärit kun tekevät esimerkiksi neuvolavastaanottoa, jolloin rokoteasiat ovat erittäinkin ajankohtaisia pieniä lapsia hoitaessa. Rokotteet ovat myös jatkuvasti sellainen kuuma puheenaihe, että on erittäin hyödyllistä lääkärinä osata kertoa puolueettomia faktoja ja myös ymmärtää miksi jotkut ihmiset vastustavat rokotteita. Yleensähän vastustus johtuu tietämättömyydestä ja silloin tarvitaan ammattilaista, joka osaa vastata vanhempien mieltä askarruttaviin kysymyksiin.

Rokotteet ovat kuitenkin olleet hyvin pieni (jokseenkin tarpeellinen ja minullekin aika uutta oppia sisältävä) kokonaisuus jakson alkupuolella. Niitä käsiteltiin yhdellä luennolla ja yhdessä tutorkeississä. Onneksi sentään sen verran. Sen sijaan tämä jakso on ollut aika paljon sellaista liibalaaba -asiaa, jonka "opiskeluun" en itse ainakaan olisi tarvinnut tutortavoitteita tai luentoja. Pidän liibalaaba -asioina sellaisia "oppeja", jotka ovat itsestäänselvyyksiä ihmisille, joilla on minkäänlaista koulutusta tai yleistietoa tai elämänkokemusta. Tai no, ehkä monet asiat ovat itsestäänselvyyksiä minulle siksi, että olen terveydenhuoltoalalla ollut jo jonkin aikaa...

Monet jakson sisältämät teemat ovat meille myös jo tähänastisten opintojen aikana tulleet tutuiksi. Tiedämme, mitä kuuluu ravintosuosituksiin tai miten liikunta edistää terveyttä, tiedämme tupakoinnin ja alkoholin terveyshaitoista, osaamme puhua potilaalle kuin ihmiselle ja varmasti jokainen järkevä ymmärtää, että sairauksien kustannukset pienenevät, jos koko sairauksien synty ehkäistään. Lisäksi sellaiset asiat, joita nyt ehkä opiskelemme koulujen terveystarkastuksien sisällöistä tai rokoteohjelmasta, eivät varmasti jää päähämme pysyvästi, vaan ne pitää tarpeen tullen sitten tarkistaa.

On tässä jaksossa kyllä toisaalta ollut tosi paljon hyödyllistäkin sisältöä. Parhaana tähän asti olen kokenut gynekologin pitämän ryhmätyön, jossa harjoittelimme gynekologisen statuksen tekoa (eli potilaan tutkimista) sekä papa -näytteen ottoa. Harjoituskappaleina olivat tietysti fantomit eli "mallinuket" tai tässä tapauksessa pelkkä naisen alapään malli. Harjoitustyössä kuitenkin pääsi tekemään jotain konkreettista ja toisaalta sen pitäjä oli ihan huippuopettaja! Jos koko lääkis olisi tällaista, olisin varmaan opiskelusta paljon enemmän innoissani. Ryhmätyö oli integroitu tähän jaksoon varmasti siksi, että papa-seulonnat kuuluvat yhteen erittäin onnistuneista hankkeista syöpien ehkäisyssä. Suomessa seulotaan myös rintasyöpiä, mutta ehkä mammografian ottamisen harjoittelu ei ole ihan samanlaista lääkärihommaa tai edes tarpeellinen taito yleislääkärin osata kuin papa-koe.

Toinen harjoitustyö, jolla olisi ollut edellytyksiä olla todella hyvä ja opettavainen, mutta joka toteutuksen ja ohjauksen puutteellisuudessaan osoittautui täysin turhaksi farssiksi, oli terveystarkastus -työ. Toteutimme terveystarkastukset kolmen ryhmissä niin, että oman kurssikaverin lisäksi ryhmään kuului yksi terveydenhoitajaopiskelija. Meidän tulevien lääkärien oli suoritettava terveystarkastus terveydenhoitajaopiskelijalle ja sen perusteella laadittava nuorison terveystodistus tai ajokorttitodistus. Terveydenhoitajaopiskelija taas suoritti terveystarkastuksen (johon kuului lähinnä elintavoista keskustelua ja neuvontaa) toiselle lääkisopiskelijalle. Terveydenhoitajaopiskelija meidän ryhmässä oli jo ihan ammattilainen ja se osa harjoituksesta meni todella hyvin. Minulle taas "lääkärinä" tilanne oli täysin vieras, ajokorttitodistus -lomake ihan outo ja kumpikaan meistä lääkisopiskelijoista ei oikein edes tiennyt, mitä olisi pitänyt tutkia. Koin, ettemme saaneet edeltävästi tarpeeksi ohjeistusta sen suhteen, mitä terveystarkastukseen lopulta kuuluu. Ajattelin, että saisimme jotkut ohjeet ennen harjoitustyötä, mutta sellaisia ei tullut. Siinä sitten vastaanottotilanteessa tahkoamaan lomakkeen kääntöpuolella olevia vaatimuksia näkökentästä ja kontrastieroista...

Vaikka harjoitustyö sinänsä oli mielestäni totaalisen huono, koska ilman ohjeistusta toimiessani tein todennäköisesti ihan väärät testit kun muka tutkin näkökenttiä tai kuuloa, oli se kuitenkin opettavainen. Tilanne sai minut pohtimaan sitä, miten varmasti lääkärinä vastaan tulee useinkin tilanteita, joissa ei ole ihan varma miten pitäisi toimia. Lääkärin todistuksia tarvitaan vähän kaikkeen ja todennäköisesti potilaat tulevat pyytämään sellaisia lomakkeita ja lausuntoja, joista et ole koskaan kuullutkaan. Uskon, että epävarmuuden sietokyky on lääkärin työssä ihan oleellinen juttu. Myös luovuutta ja tiedonhakukykyjä tullaan tarvitsemaan.

Se onkin ehkä yksi asia, joka perustavanlaatuisesti erottaa sekä lääketieteen opinnot että lääkärintyön sairaanhoitajan opinnoista ja työstä. Epävarmuus. Sairaanhoitajana olen tottunut siihen, että koskaan ei joudu tekemään päätöksiä yksin. Aika harvoin perustavanlaatuisia päätöksiä edes joutuu tekemään, koska aina voi kysyä lääkäriltä. Loppukädessä vastuu on lääkärillä. Toimenpiteissäkin ne kaikkein hankalimmat ja pelottavimmat voi jättää lääkärille. Hoidossa voi mukaan pyytää kollegan tueksi ja neuvomaan. Harjoittelut ovat hyvin ohjattuja ja ohjeistettuja. Sairaanhoitajan opinnoissa kaikessa on opettaja mukana melkein kädestäpitäen neuvomassa. Asioita ei joudu tekemään yksin ennen kuin ne osaa ja itse luottaa omaan osaamiseensa. Lääkärinä taas olet hyvin usein yksin. Yksin ja vastuussa. Lääkärin pitää vain selviytyä monenlaisista tilanteista, vaikka ne olisivat ihan outoja ja uusia. Tietysti konsultaatiomahdollisuudet ovat olemassa, mutta lähin kollega saattaa olla kymmenien tai satojen kilometrien päässä, riippuen työpaikastasi.

Omat kokemukseni hoitajan työstä ovat tietysti lähinnä vain vuodeosastoilta isoista sairaaloista, joten varmasti hoitajatkin joutuvat tekemään yksinäistä ja vastuullista työtä esimerkiksi vastaanotoilla. Ja tietysti sairaanhoitajan työ on omalla tavallaan hyvin vastuullista. En tarkoita millään lailla vähätellä sitä. Tietyt erot kuitenkin väkisinkin pohdituttavat ja laittavat miettimään miten "helppoa" elämä on hoitajan ollut. Koen myös, että sairaanhoitajien koulutus on monella tapaa parempaa kuin lääkärien. Varmasti erot johtuvat myös siitä, että sairaanhoitajat ovat opiskelleet ihan lähimenneisyydessä ammattiopistossa ja lääkärikoulutus on ollut aina yliopistotasoista. Ammattiin tähtäävät koulutukset kun tuppaavat perustumaan enemmän käytännön osaamiseen ja yliopisto-opetus on ollut perinteisesti luentopohjaista.

En koe siis tässä Ennaltaehkäisy -jaksossa oppineeni ihan kamalasti uutta asiaa. Siksi tenttiin valmistautuminen tuleekin varmaan olemaan hankalaa. Jo jakson aluksi meitä peloteltiin, että tentti on mennyt aiemmilla vuosikursseilla aina todella huonosti ja että jakso kannattaa ottaa tosissaan. En tiedä onko tentissä sitten kysytty todella spesifejä lakiasioita tai täytynyt luetella rokoteohjelman rokotteet ja niiden antoajat, koska muuten en kokisi jakson sisältöä kamalan hankalaksi. Asiaan voi tietysti myös vaikuttaa muun muassa se, että olen jo opiskellut aika paljon ennaltaehkäisystä terveydenhuollossa ja esimerkiksi oma AMK:n opinnäytetyöni käsitteli tämän jakson tärkeitä teemoja: motivoivaa haastattelua ja elämäntapojen parannuksen muutosvaiheita.

Yön pimeinä hetkinä

Olen aina pitänyt yövuoroista. Hoitotyössä yövuorot kuuluvat oleellisena osana kolmivuorotyöjärjestelmään ja niitä joutuu tekemään melkein jokainen. Poikkeuksia ovat tietysti sellaiset työpaikat, joissa ollaan töissä vain arkena (esimerkiksi poliklinikat ja terveyskeskuksen hoitajavastaanoton kaltaiset paikat), ja sellaiset tilanteet, joissa esimerkiksi työterveyslääkäri on todennut yötyön olevan liian haitallista työntekijälle (esimerkiksi raskaana olevat naiset). Yötyötä tekeville pitää lisäksi järjestää säännölliset terveystarkastukset. Onhan se ihan oikea riski terveydelle.

Ihmiselimistö noudattaa monenlaisia rytmejä. Suurin osa hormonierityksestä on rytmittäistä (kasvuhormonia erittyy öisin, kortisolia aamuyöstä, kuukautiskierron hormonit ovat ihan oma lukunsa...). Siksi ei olekaan mikään ihme, että satunnainen yötyö laittaa kehon ainakin väliaikaisesti ihan sekaisin. Minulle vaikeinta on ollut nukkua päivällä. Ainakaan tarpeeksi pitkään. Ihmekös tuo, kun pimeähormoni melatoniinista ei ole kirkkaassa päivänvalossa tietoakaan tai kun kortisoli toimii piristeenä heti aamusta.

Yövuorot näyttävät kalenteriin kirjoitettuina salakavalan mukavilta. Ne vievät vain yön tunnit. Ne jättävät koko päivän vapaaksi. Eli on ihan kamalan paljon vapaa-aikaa yövuorojen välipäivinä! Niin, vapaa-aikaa nukkumiseen. Jotenkin sitä unohtaa, että normaalisti ne yön tunnit on varattu oikeasti nukkumiselle. Nukkumista ei kirjoiteta kalenteriin, joten sitä on vaikeaa ottaa huomioon. Tämä on yleisin virhe, jonka olen aina tehnyt. Ennen tätä kesää siis. Nyt olen taas vanhempi ja viisaampi ja olen lakannut sopimasta mitään menoja yövuorojen välipäiville. Siis sille ajalle klo 7.15 ja 20.45 välissä, jonka vietän töistä "vapaalla". Tuohon väliin mahtuu siis 13,5h, joista optimaalisessa tapauksessa 8 käytetään nukkumiseen. Jäljelle jää siis vain noin 5 tuntia, jos työmatkat vähennetään. Jos vähennetään aika, joka kuluu ilta- ja aamutoimissa, on tehokasta peliaikaa vain noin 4 tuntia. Ihan hyvin sekin tietysti. Minä vain en yövuorojen jälkeen ole parhaimmillani.

Ne päivät, joina ollaan yöllä töissä, ovat siis omalla kohdallani ainakin jokseenkin hukattuja. Mitään kunnollista ei saa aikaan, minnekään ei jaksa lähteä. Olenkin jollakin tapaa lakannut pitämästä yövuoroista. Tai ainakaan ajattelemasta niitä minään semivapaina päivinä. Sen sijaan töissä olo yövuorossa on usein ihan mukavaa. Yöllä on yleensä rauhallista, kun potilaat nukkuvat, jos ne nukkuvat. Yöllä ei tietenkään ole tarkoituksena seurustella kenenkään potilaan kanssa, vaan antaa sairaille yörauha. Niin ne päättäjätkin hoitajamitotuksineen varmasti ajattelevat. Ettei yöllä tapahdu mitään.

Hoitajamäärä onkin ihan sopiva silloin kun yövuoro pitää sisällään niitä perusjuttuja; kipujen lääkitsemistä, antibioottien tiputusta, asennon- ja vaipanvaihtoa... Mutta kun alkaa tapahtua, ollaan yövuorossa pienellä porukalla jokseenkin pulassa. Hoitajaurani alkuaikoina vedin jotenkin katastrofeja puoleeni ja aina minun valvoessani osastolla tapahtui jotain erikoista. En usko, että syynä oli varsinaisesti minun kokemattomuuteni, koska erikoisuuksien aiheuttajia olivat myös muiden kuin minun henkilökohtaisesti hoitamani potilaat. Tällaisia erikoisuuksia saattoivat olla esimerkiksi leikkauspotilaan verenvuoto tai elvytystilanne. Useammin olen kuolemankin kohdannut yövuoron aikana kuin päivällä.

Olen joskus kuullut tai lukenut, että aamuyön tuntia neljän ja viiden välillä kutsutaan "suden tunniksi" tai kello viittä suden hetkeksi, koska silloin ihminen kuolee todennäköisemmin kuin mihinkään muuhun kellonaikaan. Uskon väitteessä olevan perää, vaikken nyt mitään tutkimusta asian selvittämiseen jaksa tehdäkään (varmasti jostain löytyy jotain luotettavampaakin tietoa), sillä muistaakseni ruumiinlämpökin on alhaisimmillaan noina aamuyön tunteina. Varmasti myös syke on alhaisimmillaan, ja kaiketi väsynyt ja sairas keho on todennäköisempi luopumaan taistelustaan tällaisena hetkenä kuin muuten.

Myös yövuorossa töissä ollessa aamuyön tunnit noin 4-6 välillä ovat kaikkein vaikeimmat. Väsyttää, paleltaa ja on nälkä. Silloin mikään muu ei tunnu yhtä ihanalta kuin ajatus omasta sängystä, pehmeistä peitoista ja lämmöstä... Silloin sitä kadehtii jopa sairaalassa makaavia potilaita, jotka sentään saavat olla sängyssä peiton alla ja nukkua, jos nukuttaa. Yövuorot kuitenkin opettavat arvostamaan omaa sänkyä ja yöunia. Mikään ei tunnu ihanammalta kuin oma sänky aamulla kun väsyneenä vihdoin pääsee kotiin.

Yövuorotkin tulevat olemaan asia, jonka jätän taakseni lääkäriurallani. Eivät tietenkään kokonaan. Todennäköisesti tulen päivystämään aika paljon, jos haaveilemastani kirurgin urasta tulee joskus todellisuutta. Kyselemällä kartuttamani tiedon valossa lääkärinä päivystäminen vaikuttaa vielä raskaammalta kuin hoitajana tekemäni yövuorot. Ainakin jos ei saa nukkua. Uskon, että soteuudistuksen myötä päivystäessä ei tosiaan enää saa nukkua. Mitä järkeä sellaisessa edes olisi? Eihän se ole mitenkään tuottavaa, jos nukkumisesta maksetaan palkkaa. Lääkäreillä ei kuitenkaan tule päivystämisestä samanlaisia vapaita kuin hoitajilla. Hoitajat eivät joudu olemaan töissä kellon ympäri tai tekemään yövuoroa aamuvuoron päälle (paitsi joskus erityistilanteissa ja omasta tahdostaan). Yövuorojen päättyessä on luvassa aina vapaapäiviä urakasta toipumiseen. Seuraavana päivänä ei todellakaan mennä aamuksi töihin tavalliseen tapaan.

Päivystäminen tuntuu jollakin tapaa uhkaavalta ja pelottavalta asialta. En todellakaan ole väsyneenä parhaimmillani; ajatus ei luista ja kädet ovat kömpelöt. Toivon todella, että siinä vaiheessa kun päivystäminen tulee omalle kohdalleni ajankohtaiseksi, ovat lääkärienkin kohdalla säädökset vähän muuttuneet ja yötyöstä annetaan aikaa toipua. Onneksi päivystysvelvollisuudet tuntuvat tällä hetkellä vielä hyvin kaukaiselta tulevaisuudelta, ei välttämättä edes miltään kovin konkreettiselta tulevaisuudelta. Nyt saan vielä hetken nauttia yövuoroista (ja niiden mahdollisesta rauhasta) omalla tutulla osastolla. Vielä pari yötä ja yksi iltavuoro ensi sunnuntaina....

... ja sitten se alkaa. Kolmas vuosi.

Sairaanhoitajakesäni

Sairaanhoitajakesäni alkaa olla kohta ohi. Minullakin alkaa maanantaina loma, mutta tavanomaisesta poikkeavasti en viettänytkään nyt perjantaina viimeistä haikeaa päivää töissä, vaan edessä on vielä viikonlopun kaksi aamuvuoroa. Jossakin välissä varmaan pitäisi ehtiä leipomaan töihin jokin kakku tai muu vastaava, mutta taitaa nyt kyllä jäädä välistä :( Huomenna nimittäin koko vapaa-aika kuluu kurssimme kesäkokoontumisessa.

Edessä on kaksi viikkoa lomaa, joiden aikana aion rentoutua toivottavasti auringon paisteessa. Todennäköisesti kuitenkin sataa, kuten muutenkin koko tähänastisen kesän aikana. Se on kuitenkin onneksi aikaa, jolloin ei tarvitse stressata mistään!

Työt ovatkin tuottaneet rutkasti stressiä. Lähes joka päivä töissä on ollut kiire ja usein sain miettiä, että onneksi en joudu hoitajan töitä enää tekemään. On surullista, että joutuu ajattelemaan niin, koska oikeasti kyllä tykkäisin hoitajankin töistä (kuten olen jo monesti todennut), mutta jatkuvan kiireen alaisena toimiminen ja kelloihin vastaaminen kesken ruokatauon on aivan hanurista. Varsinkin kun töitä joutuu tekemään sitten oman hyvinvoinnin  kustannuksella, tulee närästystä jo siitä, ettei saa ruokaansa nauttia rauhassa. Ei ehdi vessaan työpäivän aikana, eikä saa nukutuksi kunnolla etenkään iltavuoron jälkeen kun päässä vilisevät kiireisen illan tapahtumat ja jossain takaraivossa nalkuttaa ääni, jonka mukaan sitä on unohtanut tehdä tai kirjata jotain. Ajatukset eivät pysy kasassa, kun jatkuvasti työnteon keskeyttää potilas, joka soittaa kelloon tai omainen, joka soittaa osaston puhelimeen. Tai jokin muu asia. En tarkoita, että tämä olisi mitenkään omaisten tai potilaiden syy, mutta tekemistä on ihan riittävästi ilman kaikkea ylimääräistäkin. Siksi hoitajia ei saisi olla liian vähän! Harmillisesti usein näin vaan on.

Ne päivät, jolloin työnsä ehti tehdä rauhassa ja potilaiden sekä työkaverien kanssa seurustella, olivat ihania! Jos niitä koko kesä olisikin ollut täynnä niin töille olisi vielä haikeampi heittää jäähyväiset nyt. Onneksi kesätyö antoi minulle kuitenkin kaikkea muutakin sen varsinaisen palkan lisäksi. Sain taas arvokasta kokemusta työelämästä ja pääsin harjaannuttamaan kliinisiä taitojani, jotka pakostikin lukuvuoden aikana olivat hieman ruostuneet. Onneksi asiat palautuivat hyvinkin nopeasti mieleen. Sen lisäksi tunsin ehkä osaavani vähän enemmän kuin ennen, hahmottavani asioita helpommin ja olin lääkisopintojeni aikana löytänyt taas uuden kiinnostuksen uuden oppimista kohtaan. Hankalat ja monimutkaiset potilastapaukset tuntuivat ainakin kesän alussa ennemmin mielenkiintoisilta kuin raskailta hoidettavilta.

Käytin myös yleensä rauhalliset hetket hyväkseni katselemalla potilaiden röntgenkuvia. Niiden katseluhan tai tulkintahan ei yleensä hoitajalle kuulu millään lailla, vaikka toki niistäkin voi oppia yhtä sun toista ammattiin katsomatta. On todella hyvää harjoitusta katsella kuvia ja yrittää tehdä niistä omat tulkintansa ja löydöksensä ja sen jälkeen lukea röntgenlääkärin lausunto. Itse löysin jopa jo nyt joitakin asioita kuvista, mutta tietysti suurin osa meni aivan ohi. Koin kuvien katselun myös hyväksi anatomian kertaukseksi.

Onnellisia ja opettavaisia hetkiä olivat myös ne, kun jotkut mukavat lääkärit käyttivät aikaa asioiden selventämiseen ja opettamiseen. Hoitotyössä muutenkin oppii joka päivä jotain, jos vain pitää silmät ja korvat auki ja on halukas oppimaan. Potilastapaukset olivat myös mielenkiintoisia. Uskon, että omien opintojeni kannalta en olisi voinut kesää hyödyllisemmin käyttää kuin tekemällä sairaanhoitajan töitä TAYS:ssa.

Onneksi kaikkein pahimmat kiirekaaospäivät näyttivät sijoittuneen alkukesälle, koska nyt loppuviikkoina meno on rauhoittunut. Toivon, että viimeiset päiväni sujuvat hyvin ja töitä saa tehdä tasaiseen tahtiin. Silloin tästä kesästä jää hyvä maku suuhun ja töihin on ilo palata taas ensi vuonna (tai toivottavasti keikkailemaan jo aiemmin).

Lääkisläisten kesätyöpaikat

Tällä hetkellä minun ja varmaan monen teistä lukijoistakin elämää siivittää hyvin vahvasti kesätyö. Oma työpaikkani on tutussa sairaalaympäristössä, jossa harjoitan jo olemassaolevaa sairaanhoitajan ammattiani. Siinä mielessä olin hyvin onnekkaassa asemassa kurssikavereihini verrattuna, koska minulla oli jo ennestään ammatti, jolla saada kohtalaisen helposti töitä vieläpä omalta alalta. Aika hyvin kuitenkin melkein kaikki halukkaat kurssiltani työllistyivät, ja yllättävän moni jopa pääsi "oman alan hommiin" tai ainakin johonkin läheisesti terveydenhuoltoalaa liippaaviin töihin. Monet kuitenkin myös tekevät tänäkin kesänä niitä edelliskesiltä tuttuja töitä esimerkiksi myyjänä.

Minun laillani TAYSin käytäviä kuluttaa muutama muukin kurssilaiseni. Ihan kaikkien kesätyöpaikkoja en saanut udeltua, mutta esimerkiksi tänään yksi kavereistani ilmestyi osastollemme ottamaan EKG:ta potilaasta. Meitä lääkäriopiskelijoita on siis esimerkiksi Fimlabin (kuten ehkä nimestäkin voi päätellä, kyseessä on laboratoriopalveluja tuottava yritys) palveluksessa mm. verinäytteiden ja sydänfilmien ottajana. Ne ovatkin jo ensimmäisen vuoden harjoitustöissä tutuksi tulleita toimenpiteitä, ja varmasti kesä näytteenottajana tuo mukavaa rutiinia työskentelyyn. Potilaitakin saa kohdata, joten mikäs sen parempaa.

Kurssikavereitani toimii myös muuten sairaaloissa tai laitoksissa esimerkiksi laitoshuoltajana tai sihteerinä. Jotkut ovat myös yksityisillä firmoilla töissä vastaanotossa potilasneuvonnassa ja ajanvarauksessa. Sen lähemmäs potilaita ja käytäntöä ensimmäisen vuoden opiskeluilla tuskin pääsee, ellei sitten tee hoitajan töitä. Niitäkin jotkut kurssikaverini uskaltautuivat täksi kesäksi tekemään. Mielestäni se on ihailtavaa ja todella hyväksi tuleville lääkäreille. Perus-/lähihoitajan sijaisena (tai nimike varmaankin on hoitoapulainen kun ei nimikesuojatun ammattilaisen töitä saa ilman alalla opiskelua tehdä) toimiminen on perushoidon näennäisestä helppoudesta huolimatta aika rankkaa sekä fyysisesti että henkisesti. Sen lähemmäs ihmistä on vaikeaa päästä. Siinä työssä saa myös nähdä ne kaikki elämän puolet, mitä ei ehkä vielä omalle kohdalle ole sattunut.

Toivon, että hoitotyössä toimiminen on kavereilleni kasvattava ja opettava kokemus. Itse ainakin ensimmäinen kesätyöpaikka pitkäaikaissairaiden osastolla kasvatti ihan eri lailla kuin mitkään muut kokemukset elämässä sitä ennen. Menin hoitotyöhön silloin ihan ummikkona, en tiennyt edes miten vessassa autetaan ihmistä ja esimerkiksi toisen suihkuttaminen tuntui todella omituiselta. Onneksi kaiken oppii aika äkkiä ja maalaisjärjellä pärjää pitkälle. Hoitotyöhön kesäksi meneviä/menneitä kurssikavereitani yritin kyllä parhaani mukaan jos ei nyt neuvoa niin ainakin henkisesti valmistaa tulevaan. Tärkeintä on kuitenkin kohdata se ihminen ja kaikki paperiasiat ja muu byrokratia on oikeasti toissijaista. Varmasti hoitotyötaustalla lääkäriopiskelijasta tulee joskus parempi lääkäri kuin ilman niitä kokemuksia.

Aika moni meidän kurssilainen pääsi jo fuksivuoden aikana aloittamaan syvärit eli syventävän opinnäytetyönsä. Niiden parissa kuluukin sitten joidenkin kesä. En itse ole aloittanut syväreitä, joten en tiedä niistä vielä paljon mitään. Elän kuitenkin käsityksessä, että niiden tekemiseen voi kuulua vähän sekalaisesti vaikka ja mitä. Jotkut esimerkiksi lukevat potilaskertomuksia ja poimivat sieltä dataa johonkin isompaan aineistoon, josta sitten kirjoittavat esimerkiksi artikkelin. Jotkut taas pääsevät ihan potilaiden kanssa tekemisiin, tekevät näille esimerkiksi jotain kliinisiä tutkimuksia tai haastattelevat näitä. Syväreistä on kai joissakin tapauksissa mahdollista saada palkkaakin. Riippuu varmaan kenelle tekee ja miten osaa neuvotella oman työnsä tärkeydestä. Itse olen vieläkin ihmeissäni siitä, että lääkäriopiskelijalle maksetaan harjoittelusta palkkaa.

Palkallista harjoittelua eli amanuenssuuria meillä ei kuitenkaan ole ohjelmassa ennen kuin kolmannen vuoden jälkeen. Harjoittelu on pakollinen tutkintoon kuuluva osa ja se suoritetaan "omalla ajalla", eli loma-aikoina. Siksi kai onkin reilua, että siitä maksetaan. Sairaanhoitajaopiskelijoilla harjoittelu kuitenkin tapahtuu pääosin lukuvuoden aikana. Amanuenssuureja suoritetaan esimerkiksi yliopistosairaalassa tai terveyskeskuksissa. On kai aika sama mihin menee harjoitteluun, paitsi yksityiset lääkäriasemat eivät ilmeisesti kelpaa. Harjoitteluksi lasketaan myös lääkärin sijaisena toimiminen, mutta siihen saadaan luvat vasta neljännen vuoden jälkeen.

Itse olen jo nyt kovasti miettinyt amanuenssuuria. Toisaalta kiehtoisi toimia "lääkärinä" jo mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, varsinkin kun kliinistä osaamista on jo taustalla, vaikkei niitä asioita olisikaan vielä koulussa tullut vastaan. Amanuenssina kun saisi ilmeisesti toimia missä vain opintojen vaiheessa, jos vain joku sellaiseksi palkkaa. Harjoitteluksi sitä ei kuitenkaan lasketa ennen kuin vasta kolmannen vuoden jälkeen.

On jotenkin ihan minun tapaistani jo nyt suunnitella asioita, jotka tulevat tapahtumaan vasta kaukana tulevaisuudessa (tai vähintäänkin vuoden päästä). Olisi hyvä harjoitella elämään hetkessä ja nauttimaan siitä. Itse olen ainakin näinä kolmena päivänä kyllä nauttinut nykyisestä kesätyöstä ja etukäteen jo harmittaa kun sairaanhoitajan työt jossain vaiheessa vaihtuvat mitään osaamattoman ja täysin kaikesta pihallaolevan lääkäriharjoittelijan rooliin.

Sydämen asialla

Uusi jakso on lähtenyt hyvin käyntiin sydänasioiden merkeissä. Maanatain tutorista saimme tavoitteeksi opiskella sydämen anatomiaa ja sen toimintaa pumppuna sekä läppärakenteita. Eilisestä tutorista taas oppimistavoitteeksi muodostuivat muun muassa sydämen sähköinen toiminta ja sydänlihassolun histologia. Tänään meille pidettiin luento ekg:sta. 

Tällä viikolla on ehditty siis opiskella jo vaikka mitä. Harjoitustyössä kuuntelimme sydänääniä niillä syksyllä lahjaksisaamillamme stetoskoopeilla. Kuuntelimme sekä normaaleja sydänääniä että sivuääniä ensin sellaisista harjoitus"kaiuttimista" yhdessä, sitten toisiltamme. Nyt on siis hallussa sekä aortta-, keuhkovaltimo- sekä oikean että vasemman puoleisten eteiskammioläppien kuuntelualueet. Joka kohdasta se sydämen pamppailu kuulosti hieman erilaiselta, joten mielenkiintoinen harjoitus oli! Lisäksi kuuntelimme hengitysääniä, joita itse en tosin meluisassa huoneessa juuri osannut kuunnella... poikaystävä saanee siis toimia myöhemmin koehenkilönä tämän suhteen.

Samaisessa harjoitustyössä opettelimme verenpaineen mittausta. Kuulostaa ehkä hassulta ajatukselta, että sairaanhoitaja opettelee mittaamaan verenpainetta, kun se kuitenkin on yksittäinen toimenpide, jonka suoritan tavallisen työpäivän aikana yleensä ainakin viisi kertaa. Tosin automaattimittarilla. Nyt meillä oli käytössä manuaaliset mittarit, joissa siis joko elohopeapatsaan tai painemittarin näyttämän lukeman avulla sydänääniä olkavarsivaltimosta kuuntelemalla tulkitaan potilaan systolinen ja diastolinen verenpaine. Olen toki tällaisellakin mittaustavalla joskus verenpainetta potilaalta tarkastanut, kun automaattimittari ei esimerkiksi eteisvärinäpotilaalla ole kunnollista tulosta (tai minkäänlaista tulosta) antanut. Mutta meille luennolla todettu fakta, että "harmillisen usein hoitajat mittaavat verenpaineita automaattimittarilla" (vaikka manuaalinen tapa on niin paljon parempi ja tarkempi), tuntui aika kurjalta. On hyvin idealistista ajatella, että hoitajilla olisi aikaa pumppailla mansettiin painetta ja sitten vähentää sitä pikkuhiljaa samalla potilaan pulssia stetoskoopilla kuunnellen ja käyttäen koko tapahtumaan yhden potilaan kohdalla aikaa n. 3-4min, kun automaattimittarilla verenpaineen saa mitattua alle minuutissa, eikä se sido hoitajaa istumaan hiljaa potilaan vierellä, vaan voi samalla esimerkiksi kirjata jotain. Eikä osastoilla yleensä ole kuin yksi manuaalinen verenpainemittari. On hyvin harmillista, että ihmiset, jotka eivät sitä oikeaa hoitajien työtä ole koskaan tehneet ja sitä kiirettä nähneet, alkavat kommentoida työskentelykäytäntöjä. Noh, ei kommentti varmasti pahalla ollut tarkoitettu. Mutta on helppoa sanoa, miten asioita pitäisi tehdä. Todellisuus vain usein ei takaa hyvien ideoiden toteuttamismahdollisuuksia.

Verenpaineenmittausharjoituskin - vaikkakin jo tuttua hommaa - oli aika hauska. Kaikki oikea tekeminen voittaa kyllä 6-0 kirjojen parissa istumisen. Nyt huomaa taas sen alkujakson hämmennyksen siitä, mistä kirjasta olisi paras lukea ja mitä. Kyllä meille joka jaksossa on annettu listat kirjoista, joita olisi jakson aikana hyvä lukea, mutta niitä on niin monta. Saman asian voi opiskella halutessaan vaikka wikipediasta, jos on varma tiedon oikeellisuudesta. Itse en tosiaan vielä ole ainakaan tehnyt päätöstä siitä, käytänkö mieluummin anatomian teksti- vai kuvastokirjaa, luenko fysiologiaa Boronin vai Guytonin kirjasta, opiskenko histologiaa solunetistä vai kahlaanko histologian tiiliskiven paksuista opusta... Internetin aika on tuonut lisäksi valtavasti tietoa ihan parin klikkauksen päähän, ja sieltäkin voisi lukea kaiken tarvitsemani tiedon ihan helposti ja nopeasti. Voisin katsella youtube-videoita tai kuunnella sydänääniä netistä monta tuntia joka päivä, jos aika riittäisi ja jos jaksaisin. Tietoa on niin paljon, että siihen ihan hukkuu.

Onneksi tämä jakso on, kuten aiemmin arvelinkin, jokseenkin jo ennestään tuttua asiaa. Sen vuoksi opiskelu onkin nyt helpohkoa, kun tiedän ennestään jo asioista jotakin. Tosin pelkään sitä, että lopulta tulen osaamaan vain ne asiat, jotka osasin jo ennestäänkin. Ettei tavallaan tästä jaksosta jää käteen mitään uutta. Siis kun joskus esimerkiksi vuoden päästä sydänasioita muistelee. Olen jo näiden vuosien aikana oikeastaan päässyt sinuiksi sen asian kanssa, että kaikkea ei voi osata eikä muistaa, ihmisiähän tässä vain ollaan. Toisaalta taas sitä toivoisi olevansa vielä 19-vuotias idealisti, lukion penkiltä yliopistomaailmaan siirtynyt nuori, joka uskoisi vielä muistavansa kaiken lukemansa, jos oikeasti haluaa. Ei tarvitsisi pikkuisia yksityiskohtia opiskellessa turhautua siitä, että tekee turhaa työtä kun ei näitä asioita kuitenkaan tule muistamaan myöhemmin enää.

Toisaalta, voihan sitä ajatella niinkin, että jos ne pikkuyksityiskohdat kokee tarpeeksi tärkeiksi, kyllä ne varmaan tulevaisuudessakin tulee muistamaan. Kyse on omasta kiinnostuksesta ja siitä, mihin sen suuntaa. Kertauskin on opintojen äiti. Minun pitäisi tietää, onhan tämä nyt varmasti kahdeksas kerta kun opiskelen samoja asioita sydämestä... (lukio, ylioppilaskirjoitukset, pääsykoe x3, biologian opinnot, sairaanhoitajaopinnot) Tosin ehkä eri syvyydellä ja eri osia painottaen, ja omaksi puolustuksekseni pakko myöntää suurimmasta osasta noista opinnoista olevan aikaa lähes kymmenen vuotta ;)

- jälkikäteen luettuna edelläoleva teksti oli aikamoista ajatusten virtaa. En ole varma, mikä sen punainen lanka loppujen lopuksi oli, mutta olkoot nyt näin :D -

Mikä (lääke)tieteessä kiehtoo?

Tässä tenttiin lukiessani ja youtube-videoita mm. ovulaatiosta ja anatomiasta katsellessani havahduin siihen ajatukseen, miten paljon tietoa ja opittavaa mahtuukin yhteen pieneen aihealueeseen. Ja aina voisi mennä vielä syvemmälle, opiskella enemmän ja tietää aiheesta enemmän. Lisää tietoa tulee myös koko ajan, siitä kertovat viikottain ilmestyvät Lääkärilehdet (joista en ole ehtinyt lukea vielä ainuttakaan). Lehdissä esitellään uutta tutkimustietoa ja suosituksia, jotka päivittyvät jatkuvasti. Hyvin paljon ihmiskehon toiminnoista ja säätelyjärjestelmistä on vielä hämärän peitossa. Uusia tutkimuksia julkaistaan jatkuvasti.

Lääketiede on kamppailua jatkuvasti muuttuvan tiedon kanssa, sen kanssa, että koskaan ei voi oikeasti osata kaikkea. Koskaan ei voi varmasti sanoa tietävänsä kaikesta kaikkea. Se on vähän kuin surffausta (en koskaan ole itse surfannut, mutta voisin kuvitella sen menevän jotakuinkin näin): täytyy yrittää pysyä (uuden tiedon) aallonharjalla, tai muuten jää jälkeen ja tippuu laudalta. Haastavaa ja vaativaa, mutta ah-niin-palkitsevaa kuitenkin.

Hyvän lääkärin on opittava etsimään tietoa, ja mikä tärkeämpää, hyväksymään muutoksia. Ei saa jähmettyä paikalleen tai juurtua omiin totuttuihin tapoihin, vaan pitää olla valmis kehittymään ja uudistumaan. Pitää olla valmis kokeilemaan uutta, ja myös hyväksymään muiden ehdotukset ja ideat. Opiskelu ei pääty lääkärin valaan ja valmistumiseen, vaan se on elinikäistä. Ei voi jäädä sinne oman klinikkansa neljän seinän sisälle hoitamaan potilaita, vaan pitää olla yhteyksissä ulkomaailmaan ja seurata ajankohtaisia uutisia ja tutkimuksia. Omalla kohdallani ajankohtaisena pysyminen on varmasti haaste, koska en muutenkaan ole kovin kiinnostunut seuraamaan uutisia. Tärkeät uutiset kuulen lähinnä tutuilta (tai facebookista :D) ja sitten vasta otan asiasta enemmän selvää. Tiedän, että tässä on todella paljon parantamisen varaa.

Uuden tiedon oppiminen ja hakeminen ei tietenkään ole minulle mitään uutta. Olenhan elämästäni jo noin 18 vuotta kuluttanut koulun penkillä. Ammattikorkeakoulussa opiskelu on jatkuvaa tutkimustiedon etsimistä ja esitelmien pitämistä kurssikavereille. Olen tehnyt opinnäytetyön, johon piti etsiä mahdollisimman tuoretta tietoa. Olen myös työelämässä tottunut etsimään tietoa esimerkiksi Duodecimin sairaanhoitajan tai lääkärin tietokannoista.

Vaikka olen tottunut siihen, että kaikkea ei voi osata, ja että uutta tietoa on ensinnäkin etsittävä ja toiseksi hyväksyttävä osaksi omaa työtään, on kuitenkin paljon mukavampi olla silloin kun asiat ovat itselle tuttuja ja ne osaa hyvin. Olen kokenut monta uutta työyhteisöä ja -paikkaa, joissa en tietenkään aluksi tai edes jonkin ajan kuluttua ole ollut ihan kotonani tai voinut sanoa hallitsevani työni ja työpaikan tavat edes kovin hyvin. Potilaiden hoitaminen on tietenkin samanlaista periaatteessa joka paikassa, ihmiset ovat aina ihmisiä ja perustarpeet ovat samanlaisia. Kuitenkin jokaisessa sairaalassa, joka yksikössä, jokaisella osastolla käytännöt hieman vaihtelevat. Paljon mukavammalta työ tuntuu silloin kun voi olla varma siitä, että osaa kaiken, kun on jo pitkään ollut samassa paikassa töissä.

Kokemus samalta erikoisalalta tai osastolta ei kuitenkaan lääketieteessä (tähän lukeutuu myös hoitotiede) anna oikeutta tuudittautua siihen itsevarmuuden tunteeseen, että osaan jo kaiken, minun ei tarvitse enää opiskella lisää. Juuri uuden, muuttuvan tieteellisen tiedon vuoksi koskaan ei tule olemaan täysin valmis.

Ja sepäs siinä juuri kiehtookin! On niin mielenkiintoista, miten monimutkainen ja upea ihmiselimistö kaikilta toiminnoiltaan on. On mielenkiintoista, miten lääketiede on esimerkiksi viimeisen sadan, viidenkymmenen, kymmenen tai edes vuoden aikana kehittynyt! Moni asia on muuttunut jo sinä aikana kun minä olen opiskellut ensin biologiaa ja sitten sairaanhoitajaksi. Jo pääsykokeeseen  lukiessani huomasin kuinka biologian kirjoissa oli jotain sellaista tietoa, mikä oli minun lukioaikanani vasta selvityksen alla. Tulevaisuudessa esimerkiksi genetiikka tulee varmasti paljon suurempaan rooliin kuin ennen. Ihmisillä tulee olemaan mahdollisuus tutkia omat geeninsä ja sairauksia diagnosoidaan ja hoidetaan tai ennaltaehkäistään geenikarttojen perusteella.

Jatkuva kehittyminen on tottakai haaste, mutta se takaa myös sen, ettei koskaan tule olemaan tylsää. Olen joskus vitsaillut sillä, että minulla on jokin keskittymishäiriö. Se tietenkään ei ole totta, tietenkin jaksan keskittyä, jos tarvitsee. Tylsistyn kuitenkin helposti. Kiinnostunut uusista asioista nopeasti, olen innokas kokeilemaan uutta. Varmasti tällaisten luonteenpiirteiden takia koen uuden tiedon hyväksymisen helpommaksi kuin ehkä joku toinen.

Lukiossa joku joskus sanoi pelkäävänsä, että hänestä tulee "ikuinen opiskelija". Minä puolestani vastasin, että ikuisena opiskelijana olohan olisi ihanaa! Olen edelleen samaa mieltä. En ehkä ajattele ikuista opiskelijuutta ihan samalla tavalla kuin silloin, koska haluan tehdä myös oikeita töitä. Onneksi tulevassa ammatissani saan ja joudun olemaan myös opiskelija, oppimaan ja kehittymään jatkuvasti, haastamaan itseäni. Olemaan joustava, näkemään ja kokemaan jatkuvasti uutta. Opettamaan myös muita, oppimaan muilta. Löytämään uusia ratkaisuja vanhoihin ongelmiin. Innostumaan uusista asioista. Tiedätkö sen "ahaa" -elämyksen aiheuttaman ilon ja tyydytyksen tunteen, kun vihdoin tajuat jotakin, mitä olet pitkään miettinyt, kun vihdoin löydät ratkaisun vaikeaan kysymykseen? Siltä minusta tuntuu lähes joka päivä.

Se siinä tieteessä, erityisesti lääketieteessä, kiehtoo.

"Vain" sairaanhoitaja

Sanotaan, että sairaanhoitaja on kutsumusammatti. Niin kai lääkärikin. Lääkäriys kuitenkin varmaan houkuttaa monia myös palkkauksen vuoksi. Sairaanhoitajaksi kai kukaan ei pelkän palkan vuoksi lähde lukemaan, koska kuten yleisesti tiedetään, palkka ei ole päätä huimaava. Lisäksi työ on usein paljon "likaisempaa" kuin esimerkiksi nyt se lääkärin työ. Siksi siis jonkinlaista auttamisen halua ja kutsumusta ainakin omasta mielestäni vaaditaan kun valitsee sairaanhoitajan ammatikseen. Näin ei pitäisi olla. Sairaanhoitajan työtä ei saisi ajatella kutsumuksena tai sairaanhoitajien tarpeena pyyteettömästi auttaa hädässä olevia ja laittaa muut itsensä edelle. Tällaiset ajatukset ovat kompastuskivenä paljon kaivatulle palkkakehitykselle hoitotyössä.

Sairaanhoitaja ei ollut koskaan unelma-ammattini, enkä koe tunteneeni varsinaisesti kutsumusta siihen. Jos kutsumuksesta puhutaan, se oli se lääkiksen ääni kun pääni sisällä kuiski. Varmaan ajattelin sairaanhoitajan työn olevan "jotain sinne päin", kun hoitoalalle lähdin. Ja olihan minulla toki halu auttaa, empaattinen luonne ja halu tehdä ihmisläheistä työtä. Mutta silti. Kuten kaverini kanssa lääkikseen pääsyäni juhliessamme totesimme: nyt vihdoin pääsin opiskelemaan sitä, mitä koko ajan oli tarkoitettukin. Kuljin vain hieman kiertoteitä pitkin. Mutta jos uskotaan kohtaloon, niin tällä kaikella varmasti on ollut tarkoituksensa. 

En siis koe varsinaisesti olevani alanvaihtaja, koska lääkis on ollut alkuperäinen suunnitelmani aina. (Tai siis niin kauan kuin olen tiennyt mitä haluan "isona" tehdä.)

Minä kuitenkin olen alanvaihtaja. Lääkäriksi opiskeleminen ei ole sairaanhoitajan mahdollisuus "jatkokouluttautua", kuten tässä artikkelissa (Yle) napakasti todetaan. Omat karvanikin hieman nousivat pystyyn kun Syke -sarjan jossakin jaksossa Johanna huomaa ilmoituksen, joka meni suunnilleen näin: "Sairaanhoitaja, haluatko jatkokouluttautua lääkäriksi...?". Väärin väärin väärin. Ja järjetöntä. Vaikka itse olenkin huono esimerkki kun teen juuri näin, ei sairaanhoitajilla pitäisi olla mitään tarvetta "jatkokouluttautua" lääkäreiksi. Sairaanhoitajista on pulaa. Sairaanhoitajat ovat hoitotyön asiantuntijoita, mitä esimerkiksi lääkärit eivät ole. Sairaanhoitaja ja lääkäri ovat kaksi eri ammattia, eivät mikään alempi ja ylempi osa jotain kokonaisuutta.

kuvan lähde
Syke -sairaalasarjan Johanna (oikealla) haluaa opiskella lääkäriksi.

Ymmärrän, että olen jo käyttänyt hyväksi Suomen ilmaista koulutusjärjestelmää ja valtion rahoja kun olen suorittanut kalliin sairaanhoitajan tutkinnon. Ja nyt aion tuhlata niitä vielä lisää suorittamalla vielä kalliimman lääketieteen lisensiaatin tutkinnon. Uskon kuitenkin tulevani korvaamaan tämän vielä moninkertaisesti, ainakin sellaisessa muodossa, jonka arvoa ei voida rahassa mitata. En vain voi sille mitään. Jos haaveilee jostakin, ja vuosia miettii, että olisiko sittenkin pitänyt tehdä jotain toisin, olisiko sittenkin pitänyt hakea lääkikseen vielä uudelleen (tai mitä ikinä se omalla kohdallasi onkaan), on vastaus yleensä kyllä. Kyllä olisi pitänyt. Yleensä sitä enemmän katuu niitä asioita, joita ei ole tehnyt kuin niitä, joita on tehnyt.

Se on siis syy sille, miksi vaihdan alaa. En varmaan voisi elää elämääni onnellisena, jos joutuisin ikuisesti miettimään ja jossittelemaan, olisinko sittenkin voinut olla lääkäri. Jos olisin loppuelämäni ollut vain sairaanhoitaja.

Edellinen lauseeni on tarkoituksella provosoiva. Valitsin tämän postauksen otsikoksi myös muodon "vain" sairaanhoitaja, koska se kuvaa omaa ajatusmaailmaani noin 7 vuotta sitten. Ja tiedän, että näin ajattelevia ihmisiä on muitakin. Itse en todellakaan enää kuulu tähän joukkoon, onneksi. Syytän edelleenkin kypsymättömyyttäni ja tietämättömyyttäni siitä, että olen koskaan voinut olla arvostamatta sairaanhoitajia. Yleensä se todellakin on tietämättömyyttä. Uskon, että ainakin lähes 90% ihmisistä, joita olen hoitanut, ovat arvostaneet meitä hoitajia. Monet ovat myös suoraan sanoneet, että teemme heidän mielestään arvokasta työtä. Itse en ollut nuorempana koskaan joutunut olemaan sairaalassa, ja tietoni sairaanhoitajan työstä olivat lähinnä peräisin amerikkalaisista tv-sarjoista, kuten Housesta (siinähän hoitajat eivät tee juuri mitään). 

kuvan lähde
House -sairaalasarjassa lääkäri tekevät myös mm. sairaanhoitajien, röntgenhoitajien ja potilaskuljettajien työt.

Totta kai alaa opiskellessa ja työtä tehdessäni arvostus omaa itseäni ja kollegoitani kohtaan on kasvanut hurjan suureksi. Me sairaanhoitajat emme ole mitään lääkärin pikku apulaisia. Olemme oman alamme asiantuntijoita, ja siinä ohessa myös, halusimme tai emme, kaikkea muutakin mitä potilas tarvitsee. Kaikki se ei varsinaisesti vastaa sairaanhoitajan koulutusta, mutta potilaan hoitaminen on paljon kokonaisvaltaisempaa kuin ainoastaan yksittäiseen haavaan tuijottamista. (Jos se haava nyt oli se tulosyy.) Olemmekin töissä monesti vitsailleet, että pitäisi olla tarjoilijan, siivoojan, mekaanikon ja psykoterapeutin koulutuksetkin sen varsinaisen hoitotyön koulutuksen päälle... Sairaanhoitaja venyy ja taipuu moneen, ja työ on sekä fyysisesti että henkisesti joskus todella rankkaa.

Kokenella hoitajalla on paljon arvokasta tietoa, jota fiksu lääkäri ymmärtää hyödyntää ja samalla myös arvostaa työyhteisönsä hoitajia. Hoitajat ovat niitä, jotka viettävät potilaan kanssa suurimman osan ajasta ja heille potilas yleensä uskoutuu. Myös hoitavaa lääkäriä koskevista asioista, kuten siitä millaisen vaikutelman he tästä saivat. 

Arvostan omaa työtäni ja sairaanhoitajuuttani. Olen saanut osakseni aikoinaan ihmettelyä, että miksi ihmeessä minusta tuli "vain sairaanhoitaja" kun olisin voinut ryhtyä vaikka mihin, olinhan aina niin hyvä koulussakin... Ja uskon, että samat ihmettelijät arvostavat minua nyt paljon enemmän kun olen sentään päässyt lääkikseen. Älkää suotta. Olen ihan sama ihminen kuin ennenkin. Jos et ole arvostanut minua sairaanhoitajana, ei sinulla ole mitään syytä arvostaa minua lääkärinäkään. Erilainen koulutus (nimenomaan erilainen, ei välttämättä millään lailla korkeampi tai parempi) ei tee minua paremmaksi ihmiseksi. Ihmisarvoa ei mitata ammatin perusteella. 

On mielenkiintoista, miten jotkut kohtaamiset muodostuvat elämässä todella merkittäviksi, vaikka ne olisivat olleet vain muutaman minuutin mittaisia. En enää edes muista sen ulkomaalaisen naisen nimeä, jonka tapasin ensimmäistä sairaalaharjoittelua tehdessäni sairaanhoitajaopiskelijana. Nainen oli jostain syystä tutustumassa osastoomme/tapaamassa jotakuta osastomme hoitajista. Esittelin itseni liitesanoin: "... but I'm just a student". Tähän nainen minulle vastasi mieleeni painuneet sanat, jotka ovat hyvä ohjenuora meille kaikille: "Never say you are "just" anything."

Olkaa ylpeinä juuri sitä mitä olette! :)