Yle julkaisi juuri listan eri alojen työntekijöiden keskimääräisistä palkoista. Lääkärit (yllätys-yllätys) loistivat listan kärkisijoilla keskimääräisellä lähes 7000e/kk palkalla. Mediaani kuitenkin oli vähän alhaisempi, noin 6500e. Onneksi sentään listan loppuun oli lisätty disclaimer siitä, että kyseessä on tosiaan palkka, johon on laskettu mukaan kaikki lisät. Lääkärin kohdalla se tarkoittaa tietysti päivystämisestä kertyviä haittalisiä ja sairaanhoitajankin keskimääräinen 3000e:n kuukausipalkka koostuu pitkälti yö- ja sunnuntailisistä.
Mielestäni todellinen palkkojen vertailu tulisi tehdä peruspalkoilla, eikä sellaisilla, joiden tienaamiseen ihmisiltä edellytetään epämukavia työaikoja. Sairaanhoitajan peruspalkka ei nimittäin todellakaan ole 3000e kuussa, eivätkä kaikki tee vuorotyötä. Lääkäriliiton julkaisemien tilastojen mukaan esimerkiksi erikoistuvan lääkärin peruspalkka (ilman päivystyslisiä siis) oli 3845 euroa kuussa vuonna 2015. Tai mikäli työkokemusta oli ehtinyt kerätä yli kolmen vuoden ajalta, tienasi sitten 4112e/kk. Ei siis todellakaan kuutta tuhatta euroa kuussa. Siis normityönä.
Olen aina ollut sitä mieltä, että epämukavuudesta kuuluukin maksaa. Kuinka moni oikeasti haluaa tehdä töitä esimerkiksi jouluna kun muu perhe viettää juhlapäivää tai juhannuksena kun muu Suomi rentoutuu mökillä tai riehuu festareilla (jonka jälkeen olet sitten paikkailemassa humalaisia itseään kolhineita tai sairaskohtauksen saaneita)? Itse ainakin rakastan rauhallisia viikonloppuja kun miehenikin on vapaalla, pitkiä aamiaisia ja vapaapäivän tuomia mahdollisuuksia. Jos olisin nyt sairaanhoitajan kolmivuorotyössä, noita vapaita rentoutusviikonloppuja osuisi kolmeen viikkoon yksi ja sekin todennäköisesti menisi jossain reissussa sukulaisia tai ystäviä tapaamassa. Kaikki yhteinen suunnittelu vaikeutuu huomattavasti kun yksi osapuolista on vuorotyössä. Ei sellaiseen kukaan suostuisi, jos siitä ei saisi sopivaa korvausta.
Kirjoitan tietysti sairaanhoitajan näkökulmasta, koska siitä jotain tiedän. Opintojeni aikana ja asiaan enemmän perehdyttyäni tiedän kuitenkin myös jotain nykyään lääkäriydestä ja lääkärin palkasta. Ja olen alkanut todella ärsyyntyä puolituttujen (tai myös niiden tutumpien ihmisten) heittelemistä kommenteista siitä, miten minusta varmasti tulee rikas lääkäri. No, eipä varmasti tule.
Progressiivisen verotuksen ansiosta kukaan ei täällä työnteolla rikastu. Ei edes raskasta työtä tekemällä ja kellon ympäri päivystämällä. Tai ehkä sillä. Jos uhraa vapaa-aikansa ja terveytensä työnteolle. Laskin huvikseni veronmaksajien keskusliiton sivuilla olevasta tilastosta kuinka paljon sitä todella jää käteen esimerkiksi tuolla 6500e/kk lääkäripalkalla. Pelkän veroprosentin mukaisen vähennyksen jälkeen 3900e/kk. Siitä sitten vielä työeläkemaksut ja muut. Erikoistuvan lääkärin peruspalkasta (eli jos tienaisi vaikkapa 4000e/kk), käteen jäisi n.2600e/kk. Jälleen ilman tellejä ja vellejä. Sairaanhoitajan "keskimääräisellä" peruspalkalla (edellyttäen ainakin sunnuntaivuorojen tekemistä, mahdollisesti myös yövuoroja) käteen jää 2130e/kk.
Verotuksen ansiosta näennäinen 2500e:n palkkaero onkin todellisuudessa vain vähän reilu tonni, ja erikoistuvan lääkärin ja sairaanhoitajankin taskuun jäävä viiden sadan euron seteli ei todellisuudessa olekaan ihan niin paljon kuin saattoi kuvitella. Uralla edetessä ja päivystystä tekemällä siis näyttäisi siltä, että palkkapussi kasvaisi ja voisi päästä rikastumaan, mutta jos verottaja haukkaa tästäkin suurimman siivun niin what's the point? Miksi tehdä raskasta päivystystä, jos sillä ei edes tienaa? Miksi tehdä vaativaa ja raskasta työtä kun sillä ei edes rikastu? Pakko olla kyse jonkinlaisesta kutsumuksesta alaa kohtaan, koska helpommallakin voisi päästä. Ja vieläpä samalla palkalla.
Älkää ymmärtäkö väärin, arvostan kaikkien työtä. Mielestäni mikään ammatti ei ole huono, koska jokaista tarvitaan. Jokainen ihminen on arvokas ja yhdessä me pyöritämme tätä yhteiskuntaa. Työ itsessään on arvokasta myös yksilön terveydelle ja sitä kautta vähintään me kaikki edistämme terveyttä ja tienaamme myös verorahoja turvaamaan sairaaloiden ja terveyskeskusten toimintaa. Siksi en myöskään halua moittia verotusta, koska ymmärrän miksi se on olemassa. Ja olen siitä kiitollinen. Vaikka itse antaisinkin suuremmalla palkallani isomman panostuksen oman arkityöni lisäksi kansamme terveydelle, annan sen ilomielin. Kyllä tämä on minulle kutsumus ja koen ihmisten auttamisen tärkeäksi.
Koen kuitenkin myös oman vapaa-aikani ja perheeni minulle tärkeäksi. En haluaisi uhrata omaa elämääni muiden vuoksi kun eivät sitä muutkaan kansalaiset tee. Vaikka näen progressiivisen verotuksen ihan hyvänä ja ymmärrän, miksi täällä veroja maksetaan, pitäisi sitä kuitenkin mielestäni vähän edes keventää, jotta haittakorvauksista oikeasti jäisi jotain käteen ja jotta työ tuntuisi mielekkäältä. Vähintäänkin toivoisin, että lääkärien huippupalkoista puhuttaessa ja uutisoitaessa ihmiset osaisivat ottaa huomioon, millä hinnalla kyseinen palkka ansaitaan ja mitä siitä oikeasti käytännössä jää käteen. Toivoisin, että lääkäreitä (ja kaikkia ammattilaisia) osattaisiin arvostelun sijaan oikeasti arvostaa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kutsumus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kutsumus. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 1. lokakuuta 2017
lauantai 16. syyskuuta 2017
Erikoisalani 2017
Jo ennen lääkistä olin miettinyt mille erikoisalalle haluaisin. Olin päättänyt, että jos joskus minusta sittenkin tulisi lääkäri, erikoistuisin gynekologiaan. Lääkiksen alettua lempierikoisala on jo monta kertaa muuttunut, mutta kiinnostus on kuitenkin säilynyt operatiivisia aloja kohtaan.
Erikoisalahaaveet eivät lääkiksen perusopintojen aikana ole varmasti monelle kovinkaan ajankohtaisia, eivätkä edes realistisia kun ei kokemusta ole juuri yhtään mistään. Omalla kohdallani tietysti muutaman vuoden sairaanhoitajuus taustalla on auttanut tässäkin. Sairaanhoitajana ajauduin kirurgian puolelle, vaikka ihan yhtä hyvin esimerkiksi sisätaudit tai naistentaudit olisivat entisessä kotikaupungissani voineet olla se, mihin päädyn töihin.
Opiskelujeni aikana silloin en preferoinut mitään erikoisalaa yli muiden, vaan lähinnä taas ajauduin jonnekin muiden mielipiteiden ohjaamana. Ensimmäisessä sairaalaharjoittelussani nimittäin ohjaajani sanoi, että minusta voisi tulla kirurginen hoitaja. Sinne ensimmäiseen harjoittelupaikkaan päädyin sitten myös kesätöihin siksi ja tuleviksi kesiksi, ja myös valmistumiseni jälkeen töihin. Sisätaudeilla harjoittelu oli myös ihan mukavaa ja tykkäsin kovasti monipuolisesta lääkehoidosta ja kaikista kummallisista infektiotaudeista. EKG:n tulkinta ja sydäntautiset potilaat olivat mielenkiintoisia ja teho-osastolla työskentelyä pidin joskus tulevaisuuden haaveenani.
Kirurgia kuitenkin vei mukanaan ja myös Tampereelle muuttaessani halusin ehdottomasti työskennellä nimenomaan kirurgian parissa. Kirurgisena hoitajana pidin siitä, että potilaat "parantuvat" hoidon myötä. Sisätautien pitkäpiimäinen pohdiskelu ja hidas lääkkeiden säätö ja niiden vaikutusten seuranta tuntuu tällä hetkellä omalle jokseenkin äkkipikaiselle ja kärsimättömälle luonteelleni sopimattomalta. Sen sijaan olen todennut nauttivani suuresti kaikenlaisista toimenpiteistä, haavojen mekaanisesta puhdistamisesta ja erilaisten haavojen sitomisratkaisujen kehittelystä.
Pidän siitä, että potilaat kuntoutuvat suhteellisen nopeasti erilaisten leikkausten jälkeen ja että lähes joka päivä vointi kohenee silminnähden. Pidän rutiineista ja siitä, että tietyn leikkauksen läpikäyneitä potilaita oppii ohjaamaan ja neuvomaan potilaslähtöisesti. Kun on nähnyt monta samanlaisesta leikkauksesta toipuvaa, osaa kertoa potilaallekin, miten kuntoutuminen yleensä etenee ja mitä on odotettavissa.
Sairaanhoitajana opin tykkäämään kanyloinnista. Koska anestesialääkäri on yleensä se, joka kutsutaan paikalle laittamaan kanyyli, jos se ei hoitohenkilökunnalta onnistu hankalien tai puhkeavien verisuonten vuoksi, ajattelin myös jossain vaiheessa haluavani anestesialääkäriksi. Tällä hetkellä anestesialääkärihaaveet ovat jokseenkin jääneet taka-alalle ja nyt haaveenani on lähinnä kirurgia erikoisalana.
Kirurgia on kuitenkin haasteellinen erikoisala. Se ainakin tällä hetkellä vaatii aika paljoa päivystystyötä, mikä ei ehkä tulevaisuudessa ole esimerkiksi perheenäidille kovin optimaalinen ratkaisu. Lisäksi kirurgia on hyvin suosittu erikoisala ja sinne voi olla vaikea päästä erikoistumaan tai ylipäätään töihin. Nyt jo pelottaa tuleva mahdollinen työttömyys, kun lääkäreitä koulutetaan liikaa ja ulkomailta on jatkuva virta lisätyövoimaa lääketieteen saralle. Lisäksi parantuneet tutkimus- ja hoitomenetelmät vievät pohjaa kirurgisen leikkaushoidon tarpeelta. Robotit korvaavat lääkäreiden käsiä ja lopulta varmaan leikkaajia ei enää edes tarvita.
Lääkäriliiton internet -sivuilla on tietoa erikoistumisesta ja erilaisista erikoisaloista. Tutkin erikoisalani -vaalikoneen avulla minulle sopivimpia aloja ja tällainen on tämänhetkinen tulos:
Parhaiten sopivat:
1. Keuhkosairaudet ja allergologia
2. Suu- ja leukakirurgia
3. Korva-, nenä- ja kurkkutaudit
Huonoiten sopivat:
1. Terveydenhuolto
2. Infektiosairaudet
3. Kliininen kemia
Onneksi top 3:ssa sentään on operatiivisen alan erikoisaloja, mutta en voi kyllä sanoa keuhkosairauksien kiinnostavan erityisesti. Vaalikoneessa kuitenkin koin erittäin tärkeäksi, että tulevaisuudessa alalla on töitä ja että sinne pääsee helposti erikoistumaan. Siksi siis varmastikin sain ykkösvaihtoehdoksi keuhkosairaudet, jolla on suurin pula erikoislääkäreistä (ainakin tulevaisuudessa kun nykyiset jäävät eläkkeelle).
Korva- nenä- ja kurkkutaudit olivat jokseenkin yllättävä vaihtoehto, koska en ole koskaan ajatellut sitä varsinaisena vaihtoehtona itselleni. Tosin KNK tarjoaa paljon toimenpiteitä ja ehkä pienemmillä päivystyspakotuksilla kuin muut operatiiviset alat, koska toimenpiteitä pääsee tekemään paljon jo itse poliklinikkavastaanotolla.
En tiedä, mitä "terveydenhuolto" tässä vaalikoneessa tarkoittaa, koska toivon ainakin sopivani terveydenhuoltoalalle kun sinnehän tässä jokainen meistä kuitenkin valmistuu :)
Ajattelin kirjoitella näistä erikoisalahaaveista opintojeni edetessä, koska on mielenkiintoista nähdä, miten mielipiteet muuttuvat kun saa kokemusta sekä niiltä itseään kiinnostavilta aloilta että niiltä, joista ei vielä tiedä paljoakaan. Onneksi kaikki tiet ovat vielä auki, eikä päätöksiä erikoistumisesta tarvitse tehdä vielä vuosiin. Yritän pitää mielen avoimena ja säilyttää hyvän asenteen myös kaikkia niitä erikoisaloja kohtaan, jotka eivät (vielä) kiinnostakaan.
Erikoisalahaaveet eivät lääkiksen perusopintojen aikana ole varmasti monelle kovinkaan ajankohtaisia, eivätkä edes realistisia kun ei kokemusta ole juuri yhtään mistään. Omalla kohdallani tietysti muutaman vuoden sairaanhoitajuus taustalla on auttanut tässäkin. Sairaanhoitajana ajauduin kirurgian puolelle, vaikka ihan yhtä hyvin esimerkiksi sisätaudit tai naistentaudit olisivat entisessä kotikaupungissani voineet olla se, mihin päädyn töihin.
Opiskelujeni aikana silloin en preferoinut mitään erikoisalaa yli muiden, vaan lähinnä taas ajauduin jonnekin muiden mielipiteiden ohjaamana. Ensimmäisessä sairaalaharjoittelussani nimittäin ohjaajani sanoi, että minusta voisi tulla kirurginen hoitaja. Sinne ensimmäiseen harjoittelupaikkaan päädyin sitten myös kesätöihin siksi ja tuleviksi kesiksi, ja myös valmistumiseni jälkeen töihin. Sisätaudeilla harjoittelu oli myös ihan mukavaa ja tykkäsin kovasti monipuolisesta lääkehoidosta ja kaikista kummallisista infektiotaudeista. EKG:n tulkinta ja sydäntautiset potilaat olivat mielenkiintoisia ja teho-osastolla työskentelyä pidin joskus tulevaisuuden haaveenani.
Kirurgia kuitenkin vei mukanaan ja myös Tampereelle muuttaessani halusin ehdottomasti työskennellä nimenomaan kirurgian parissa. Kirurgisena hoitajana pidin siitä, että potilaat "parantuvat" hoidon myötä. Sisätautien pitkäpiimäinen pohdiskelu ja hidas lääkkeiden säätö ja niiden vaikutusten seuranta tuntuu tällä hetkellä omalle jokseenkin äkkipikaiselle ja kärsimättömälle luonteelleni sopimattomalta. Sen sijaan olen todennut nauttivani suuresti kaikenlaisista toimenpiteistä, haavojen mekaanisesta puhdistamisesta ja erilaisten haavojen sitomisratkaisujen kehittelystä.
Pidän siitä, että potilaat kuntoutuvat suhteellisen nopeasti erilaisten leikkausten jälkeen ja että lähes joka päivä vointi kohenee silminnähden. Pidän rutiineista ja siitä, että tietyn leikkauksen läpikäyneitä potilaita oppii ohjaamaan ja neuvomaan potilaslähtöisesti. Kun on nähnyt monta samanlaisesta leikkauksesta toipuvaa, osaa kertoa potilaallekin, miten kuntoutuminen yleensä etenee ja mitä on odotettavissa.
Sairaanhoitajana opin tykkäämään kanyloinnista. Koska anestesialääkäri on yleensä se, joka kutsutaan paikalle laittamaan kanyyli, jos se ei hoitohenkilökunnalta onnistu hankalien tai puhkeavien verisuonten vuoksi, ajattelin myös jossain vaiheessa haluavani anestesialääkäriksi. Tällä hetkellä anestesialääkärihaaveet ovat jokseenkin jääneet taka-alalle ja nyt haaveenani on lähinnä kirurgia erikoisalana.
Kirurgia on kuitenkin haasteellinen erikoisala. Se ainakin tällä hetkellä vaatii aika paljoa päivystystyötä, mikä ei ehkä tulevaisuudessa ole esimerkiksi perheenäidille kovin optimaalinen ratkaisu. Lisäksi kirurgia on hyvin suosittu erikoisala ja sinne voi olla vaikea päästä erikoistumaan tai ylipäätään töihin. Nyt jo pelottaa tuleva mahdollinen työttömyys, kun lääkäreitä koulutetaan liikaa ja ulkomailta on jatkuva virta lisätyövoimaa lääketieteen saralle. Lisäksi parantuneet tutkimus- ja hoitomenetelmät vievät pohjaa kirurgisen leikkaushoidon tarpeelta. Robotit korvaavat lääkäreiden käsiä ja lopulta varmaan leikkaajia ei enää edes tarvita.
Lääkäriliiton internet -sivuilla on tietoa erikoistumisesta ja erilaisista erikoisaloista. Tutkin erikoisalani -vaalikoneen avulla minulle sopivimpia aloja ja tällainen on tämänhetkinen tulos:
Parhaiten sopivat:
1. Keuhkosairaudet ja allergologia
2. Suu- ja leukakirurgia
3. Korva-, nenä- ja kurkkutaudit
Huonoiten sopivat:
1. Terveydenhuolto
2. Infektiosairaudet
3. Kliininen kemia
Onneksi top 3:ssa sentään on operatiivisen alan erikoisaloja, mutta en voi kyllä sanoa keuhkosairauksien kiinnostavan erityisesti. Vaalikoneessa kuitenkin koin erittäin tärkeäksi, että tulevaisuudessa alalla on töitä ja että sinne pääsee helposti erikoistumaan. Siksi siis varmastikin sain ykkösvaihtoehdoksi keuhkosairaudet, jolla on suurin pula erikoislääkäreistä (ainakin tulevaisuudessa kun nykyiset jäävät eläkkeelle).
Korva- nenä- ja kurkkutaudit olivat jokseenkin yllättävä vaihtoehto, koska en ole koskaan ajatellut sitä varsinaisena vaihtoehtona itselleni. Tosin KNK tarjoaa paljon toimenpiteitä ja ehkä pienemmillä päivystyspakotuksilla kuin muut operatiiviset alat, koska toimenpiteitä pääsee tekemään paljon jo itse poliklinikkavastaanotolla.
En tiedä, mitä "terveydenhuolto" tässä vaalikoneessa tarkoittaa, koska toivon ainakin sopivani terveydenhuoltoalalle kun sinnehän tässä jokainen meistä kuitenkin valmistuu :)
Ajattelin kirjoitella näistä erikoisalahaaveista opintojeni edetessä, koska on mielenkiintoista nähdä, miten mielipiteet muuttuvat kun saa kokemusta sekä niiltä itseään kiinnostavilta aloilta että niiltä, joista ei vielä tiedä paljoakaan. Onneksi kaikki tiet ovat vielä auki, eikä päätöksiä erikoistumisesta tarvitse tehdä vielä vuosiin. Yritän pitää mielen avoimena ja säilyttää hyvän asenteen myös kaikkia niitä erikoisaloja kohtaan, jotka eivät (vielä) kiinnostakaan.
maanantai 9. toukokuuta 2016
Vuosi sitten tähän aikaan...
Meillä alkoi kevään viimeinen kouluviikko nyt. Ensi viikolla ei ole muuta kuin itsenäistä opiskelua torstaina häämöttävää fuksivuoden viimeistä tenttiä varten. Olemme siis samassa veneessä tavallaan lääkikseen hakijoiden kanssa, ensi viikolla molemmat stressaamme tentistä. Toki pääsykokeisiin valmistautuvilla keskiviikkoinen pääsykoe on hieman tärkeämpi tilanne kuin meidän jaksotenttimme. Me saamme aina uusia sen, useitakin kertoja. Pääsykoe voi kuitenkin päättää sinun loppuelämäsi suunnan.
Viime vuonna olin hyvinkin tuskaisen tietoinen tästä faktasta. Kun yhteen päivään, yhteen koetilanteeseen keskittyy niin paljon paineita, toiveita ja ratkaisevia käänteitä, on ihme miten sitä oikeasti edes pysyy järjissään pääsykoekevään ajan. Ja sitten ne hermot pitäisi pitää jäissä vielä itse siellä koetilanteessa kun olet sadan muun hakijan ympäröimä. Ja ne sadat muut hakijat alkavat jo kiireessä rustata kaiken tietonsa paperille kun itse et edes tiedä mistä aloittaa.
Minä pysyin järjissäni varmastikin sillä, että en todellakaan lukenut 12h päivässä ja muistin urheilla ja tehdä kaikkea muutakin. Vuosi sitten tähän aikaan olin itse asiassa lomareissulla Saksassa ja Hollannissa. Ihan muutaman päivän vain. Mutta se oli hyvä irtiotto pääsykoelukemis-arjesta ja aivot saivat hieman levätä. Loman jälkeen aloitin kesätyöt, viikkoa ennen pääsykoetta. Lukeminen jäi siis töiden myötä myös vähemmälle. Mutta siinä vaiheessa asiat pitäisi osata jo niin hyvin, ettei niillä viimeisten viikkojen lukemisilla ole muuta virkaa kuin jo aiemmin opitun kertaaminen.
Itse tosiaankin loppuvaiheessa vain kertailin, tein harjoituskokeita ja Epionen valmennuksen vaikeimpia soveltavia tehtäviä. En todellakaan osannut ja muistanut ihan kaikkia asioita koealueesta, joka on todellakin valtava. En kuitenkaan stressannut siitä, koska uskoin osaavani kaikki ne tärkeimmät asiat ja ennen kaikkea tarpeeksi. Jos en niillä tiedoilla pääsisi lääkikseen, niin sitten... no, se olisi ollut kurjaa. Mutta ihminen ei ole tietokone, johon mahtuu rajattomasti faktaa. Kaikkea ei voi osata, eikä oikeasti tarvitsekaan. Pääsykokeessa iso merkitys on myös tiedon soveltamisella ja sillä, että osaa siinä hetkessä olla looginen ja hoksaa nopeasti tarvittavat asiat.
Vuosi sitten tähän aikaan tunteeni olivat älyttömän ristiriitaiset. Olin toisaalta hyvin toiveikas lääkikseen pääsemisen suhteen, mutta toisaalta taas aivan epätoivon partaalla. Mihin sitä olikaan ryhtynyt ja miksi sitä haluaa tieten tahtoen hankkia itselleen lisää pettymyksiä? Miksei vain voinut tyytyä siihen, mitä jo oli? Halusinko edes oikeasti lääkäriksi? Niinä hetkinä kun epätoivo yritti iskeä, kuuntelin silloin juuri julkaistua Elastisen Eteen ja Ylös -biisiä ja sain siitä lisää uskoa. Eniten maailmassa toivoin, että juuri tällä kertaa onnistuisin ja että tämä luku-urakka vihdoin tuottaisi tulosta. En enää edes muista mitä kaikkea lupasin ja vannoin tekeväni elämässäni toisin jos vain pääsisin lääkikseen. Silloin siitä opiskelupaikasta olisi mielellään vaikka maksanut.
Matkalla töihin sairaalalle usein mietin, miten paljon mieluummin kulkisin sitten syksyllä samaa reittiä vähän pidemmälle lääketieteen yksikölle, joka sijaitsee sairaalan vieressä. Toivoin sitä niin paljon, etten oikein uskaltanut edes ajatella asiaa. Olin pääsykokeen jälkeen aivan varma, että koe meni huonosti ja tälläkin kertaa sisäänpääsy jäisi monen pisteen päähän. En kertonut kuin yhdelle työkaverilleni, että olin hakenut lääkikseen. Aika harva muukaan ihminen asiasta tiesi. Silloin pääsykokeen jälkeen harmitti, että sitä oli tullut kertoneeksi kenellekään.
Ennen lääkistä osasin unelmoida oikeastaan vain siitä opiskelusta ja siitä, miten joskus valmistuisin. Ajatukset siitä, että olisinkin lääkäri ja ehkä joskus töissä entisten työkavereideni kanssa, mutta eri roolissa, tuntuivat todella hassuilta. Oli kuitenkin hauska miettiä, mitä asioita ehkä tekisin sitten lääkärinä toisin kuin muut hoitajataustani vuoksi. Oli hauska miettiä ihmisten reaktioita kun joskus kertoisin päässeeni lääkikseen. Miten sukulaiseni ilahtuisivat, miten äiti olisi riemuissaan ja miten kaverini yllättyisivät, kun eivät edes tienneet minun hakevan. Kaikki ne ajatukset kuitenkin tuntuivat epärealistisilta, vähän kuin unelmoisi lottovoitosta tietäen, ettei sellainen omalle kohdalle kuitenkaan osu.
Onneksi en tiennyt, millaista arki lääkiksessä oikeasti oli. Minulla ei ollut mitään käsitystä edes siitä, miten Tampereen lääkis eroaa muista. Omissa mielikuvissani ne kaikki olivat samanlaisia ja vastasivat aika paljon sitä, millaista opiskelu biotieteellisessä oli ollut. Kuvittelin itseni ahkerana opiskelijana, onnellisena siitä, että työelämän vastuu oli kaukana (takana ja) edessä päin. En muista tarkalleen, ajattelinko ollenkaan opiskelijaelämän sisältävän mitään koulun ulkopuolisia aktiviteetteja. Yliopistoliikunnasta tosin haaveilin myös. Helsingissä se oli toiminut hyvin ja jäsenmaksu koko vuodelle oli samansuuruinen kuin Fressin yhden kuukauden jäsenmaksu. Siinä taisi kuitenkin olla kaikki, mitä minä opiskeluiden lisäksi kaipasin. En varmasti osannut kuvitellakaan saavani kavereita, koska olin niin vanha. En osannut haaveillakaan siitä kaikesta, mitä se lääkistodellisuus oikeasti oli. Onneksi en tiennyt tästä kaikesta mitään, koska olisin halunnut sitä vielä paljon enemmän ja sitten se ainakin olisi tuntunut liian hyvältä ollakseen minun saavutettavissani.
On harmillista, miten ne pienet ilon säpsähdykset ja "pääsin lääkiksen" -ajatukset ovat pikkuhiljaa jääneet pois. Ainoastaan kirjastossa vastaan tulevat lääkiksen pääsykokeisiin valmistautuvat nuoret muistuttavat itseä siitä miten hirveää se viime vuonna oli ja saavat aikaan kiitollisuuden tunteen siitä, että ei onneksi koskaan enää. Tenttiviikon ahdistuksessa sellaiset kiitollisuuden tunteet ovat oikein tervetulleita. Muistaisipa sitä useammin arvostaa sitä mitä nyt on. Olla onnellinen siitä, että on nyt tässä ja myös ylpeä itsestään kun saavutti yhden suurimmista haaveistaan.
Minä toivon teille kaikille pääsykoelukijoille jaksamista, onnea ja niitä uskomattomia itkunsekaisen seinillepomppimisilon tunteita, joita itse sain viime vuoden kesäkuun viimeisenä päivänä tuntea. Haaveista on oikeasti ihan mahdollista tehdä totta.
Ja kiitos teille, jotka luette pääsykokeisiin yliopiston kirjastossa. Kiitos, että muistutatte minua välillä siitä, miten paljon tämän eteen on tehty töitä ja miten paljon tätä on haluttu.
Viime vuonna olin hyvinkin tuskaisen tietoinen tästä faktasta. Kun yhteen päivään, yhteen koetilanteeseen keskittyy niin paljon paineita, toiveita ja ratkaisevia käänteitä, on ihme miten sitä oikeasti edes pysyy järjissään pääsykoekevään ajan. Ja sitten ne hermot pitäisi pitää jäissä vielä itse siellä koetilanteessa kun olet sadan muun hakijan ympäröimä. Ja ne sadat muut hakijat alkavat jo kiireessä rustata kaiken tietonsa paperille kun itse et edes tiedä mistä aloittaa.
Minä pysyin järjissäni varmastikin sillä, että en todellakaan lukenut 12h päivässä ja muistin urheilla ja tehdä kaikkea muutakin. Vuosi sitten tähän aikaan olin itse asiassa lomareissulla Saksassa ja Hollannissa. Ihan muutaman päivän vain. Mutta se oli hyvä irtiotto pääsykoelukemis-arjesta ja aivot saivat hieman levätä. Loman jälkeen aloitin kesätyöt, viikkoa ennen pääsykoetta. Lukeminen jäi siis töiden myötä myös vähemmälle. Mutta siinä vaiheessa asiat pitäisi osata jo niin hyvin, ettei niillä viimeisten viikkojen lukemisilla ole muuta virkaa kuin jo aiemmin opitun kertaaminen.
Itse tosiaankin loppuvaiheessa vain kertailin, tein harjoituskokeita ja Epionen valmennuksen vaikeimpia soveltavia tehtäviä. En todellakaan osannut ja muistanut ihan kaikkia asioita koealueesta, joka on todellakin valtava. En kuitenkaan stressannut siitä, koska uskoin osaavani kaikki ne tärkeimmät asiat ja ennen kaikkea tarpeeksi. Jos en niillä tiedoilla pääsisi lääkikseen, niin sitten... no, se olisi ollut kurjaa. Mutta ihminen ei ole tietokone, johon mahtuu rajattomasti faktaa. Kaikkea ei voi osata, eikä oikeasti tarvitsekaan. Pääsykokeessa iso merkitys on myös tiedon soveltamisella ja sillä, että osaa siinä hetkessä olla looginen ja hoksaa nopeasti tarvittavat asiat.
Vuosi sitten tähän aikaan tunteeni olivat älyttömän ristiriitaiset. Olin toisaalta hyvin toiveikas lääkikseen pääsemisen suhteen, mutta toisaalta taas aivan epätoivon partaalla. Mihin sitä olikaan ryhtynyt ja miksi sitä haluaa tieten tahtoen hankkia itselleen lisää pettymyksiä? Miksei vain voinut tyytyä siihen, mitä jo oli? Halusinko edes oikeasti lääkäriksi? Niinä hetkinä kun epätoivo yritti iskeä, kuuntelin silloin juuri julkaistua Elastisen Eteen ja Ylös -biisiä ja sain siitä lisää uskoa. Eniten maailmassa toivoin, että juuri tällä kertaa onnistuisin ja että tämä luku-urakka vihdoin tuottaisi tulosta. En enää edes muista mitä kaikkea lupasin ja vannoin tekeväni elämässäni toisin jos vain pääsisin lääkikseen. Silloin siitä opiskelupaikasta olisi mielellään vaikka maksanut.
Matkalla töihin sairaalalle usein mietin, miten paljon mieluummin kulkisin sitten syksyllä samaa reittiä vähän pidemmälle lääketieteen yksikölle, joka sijaitsee sairaalan vieressä. Toivoin sitä niin paljon, etten oikein uskaltanut edes ajatella asiaa. Olin pääsykokeen jälkeen aivan varma, että koe meni huonosti ja tälläkin kertaa sisäänpääsy jäisi monen pisteen päähän. En kertonut kuin yhdelle työkaverilleni, että olin hakenut lääkikseen. Aika harva muukaan ihminen asiasta tiesi. Silloin pääsykokeen jälkeen harmitti, että sitä oli tullut kertoneeksi kenellekään.
Ennen lääkistä osasin unelmoida oikeastaan vain siitä opiskelusta ja siitä, miten joskus valmistuisin. Ajatukset siitä, että olisinkin lääkäri ja ehkä joskus töissä entisten työkavereideni kanssa, mutta eri roolissa, tuntuivat todella hassuilta. Oli kuitenkin hauska miettiä, mitä asioita ehkä tekisin sitten lääkärinä toisin kuin muut hoitajataustani vuoksi. Oli hauska miettiä ihmisten reaktioita kun joskus kertoisin päässeeni lääkikseen. Miten sukulaiseni ilahtuisivat, miten äiti olisi riemuissaan ja miten kaverini yllättyisivät, kun eivät edes tienneet minun hakevan. Kaikki ne ajatukset kuitenkin tuntuivat epärealistisilta, vähän kuin unelmoisi lottovoitosta tietäen, ettei sellainen omalle kohdalle kuitenkaan osu.
Onneksi en tiennyt, millaista arki lääkiksessä oikeasti oli. Minulla ei ollut mitään käsitystä edes siitä, miten Tampereen lääkis eroaa muista. Omissa mielikuvissani ne kaikki olivat samanlaisia ja vastasivat aika paljon sitä, millaista opiskelu biotieteellisessä oli ollut. Kuvittelin itseni ahkerana opiskelijana, onnellisena siitä, että työelämän vastuu oli kaukana (takana ja) edessä päin. En muista tarkalleen, ajattelinko ollenkaan opiskelijaelämän sisältävän mitään koulun ulkopuolisia aktiviteetteja. Yliopistoliikunnasta tosin haaveilin myös. Helsingissä se oli toiminut hyvin ja jäsenmaksu koko vuodelle oli samansuuruinen kuin Fressin yhden kuukauden jäsenmaksu. Siinä taisi kuitenkin olla kaikki, mitä minä opiskeluiden lisäksi kaipasin. En varmasti osannut kuvitellakaan saavani kavereita, koska olin niin vanha. En osannut haaveillakaan siitä kaikesta, mitä se lääkistodellisuus oikeasti oli. Onneksi en tiennyt tästä kaikesta mitään, koska olisin halunnut sitä vielä paljon enemmän ja sitten se ainakin olisi tuntunut liian hyvältä ollakseen minun saavutettavissani.
On harmillista, miten ne pienet ilon säpsähdykset ja "pääsin lääkiksen" -ajatukset ovat pikkuhiljaa jääneet pois. Ainoastaan kirjastossa vastaan tulevat lääkiksen pääsykokeisiin valmistautuvat nuoret muistuttavat itseä siitä miten hirveää se viime vuonna oli ja saavat aikaan kiitollisuuden tunteen siitä, että ei onneksi koskaan enää. Tenttiviikon ahdistuksessa sellaiset kiitollisuuden tunteet ovat oikein tervetulleita. Muistaisipa sitä useammin arvostaa sitä mitä nyt on. Olla onnellinen siitä, että on nyt tässä ja myös ylpeä itsestään kun saavutti yhden suurimmista haaveistaan.
Minä toivon teille kaikille pääsykoelukijoille jaksamista, onnea ja niitä uskomattomia itkunsekaisen seinillepomppimisilon tunteita, joita itse sain viime vuoden kesäkuun viimeisenä päivänä tuntea. Haaveista on oikeasti ihan mahdollista tehdä totta.
Ja kiitos teille, jotka luette pääsykokeisiin yliopiston kirjastossa. Kiitos, että muistutatte minua välillä siitä, miten paljon tämän eteen on tehty töitä ja miten paljon tätä on haluttu.
tiistai 4. elokuuta 2015
"Vain" sairaanhoitaja
Sanotaan, että sairaanhoitaja on kutsumusammatti. Niin kai lääkärikin. Lääkäriys kuitenkin varmaan houkuttaa monia myös palkkauksen vuoksi. Sairaanhoitajaksi kai kukaan ei pelkän palkan vuoksi lähde lukemaan, koska kuten yleisesti tiedetään, palkka ei ole päätä huimaava. Lisäksi työ on usein paljon "likaisempaa" kuin esimerkiksi nyt se lääkärin työ. Siksi siis jonkinlaista auttamisen halua ja kutsumusta ainakin omasta mielestäni vaaditaan kun valitsee sairaanhoitajan ammatikseen. Näin ei pitäisi olla. Sairaanhoitajan työtä ei saisi ajatella kutsumuksena tai sairaanhoitajien tarpeena pyyteettömästi auttaa hädässä olevia ja laittaa muut itsensä edelle. Tällaiset ajatukset ovat kompastuskivenä paljon kaivatulle palkkakehitykselle hoitotyössä.
Sairaanhoitaja ei ollut koskaan unelma-ammattini, enkä koe tunteneeni varsinaisesti kutsumusta siihen. Jos kutsumuksesta puhutaan, se oli se lääkiksen ääni kun pääni sisällä kuiski. Varmaan ajattelin sairaanhoitajan työn olevan "jotain sinne päin", kun hoitoalalle lähdin. Ja olihan minulla toki halu auttaa, empaattinen luonne ja halu tehdä ihmisläheistä työtä. Mutta silti. Kuten kaverini kanssa lääkikseen pääsyäni juhliessamme totesimme: nyt vihdoin pääsin opiskelemaan sitä, mitä koko ajan oli tarkoitettukin. Kuljin vain hieman kiertoteitä pitkin. Mutta jos uskotaan kohtaloon, niin tällä kaikella varmasti on ollut tarkoituksensa.
En siis koe varsinaisesti olevani alanvaihtaja, koska lääkis on ollut alkuperäinen suunnitelmani aina. (Tai siis niin kauan kuin olen tiennyt mitä haluan "isona" tehdä.)
Minä kuitenkin olen alanvaihtaja. Lääkäriksi opiskeleminen ei ole sairaanhoitajan mahdollisuus "jatkokouluttautua", kuten tässä artikkelissa (Yle) napakasti todetaan. Omat karvanikin hieman nousivat pystyyn kun Syke -sarjan jossakin jaksossa Johanna huomaa ilmoituksen, joka meni suunnilleen näin: "Sairaanhoitaja, haluatko jatkokouluttautua lääkäriksi...?". Väärin väärin väärin. Ja järjetöntä. Vaikka itse olenkin huono esimerkki kun teen juuri näin, ei sairaanhoitajilla pitäisi olla mitään tarvetta "jatkokouluttautua" lääkäreiksi. Sairaanhoitajista on pulaa. Sairaanhoitajat ovat hoitotyön asiantuntijoita, mitä esimerkiksi lääkärit eivät ole. Sairaanhoitaja ja lääkäri ovat kaksi eri ammattia, eivät mikään alempi ja ylempi osa jotain kokonaisuutta.
 |
| kuvan lähde Syke -sairaalasarjan Johanna (oikealla) haluaa opiskella lääkäriksi. |
Ymmärrän, että olen jo käyttänyt hyväksi Suomen ilmaista koulutusjärjestelmää ja valtion rahoja kun olen suorittanut kalliin sairaanhoitajan tutkinnon. Ja nyt aion tuhlata niitä vielä lisää suorittamalla vielä kalliimman lääketieteen lisensiaatin tutkinnon. Uskon kuitenkin tulevani korvaamaan tämän vielä moninkertaisesti, ainakin sellaisessa muodossa, jonka arvoa ei voida rahassa mitata. En vain voi sille mitään. Jos haaveilee jostakin, ja vuosia miettii, että olisiko sittenkin pitänyt tehdä jotain toisin, olisiko sittenkin pitänyt hakea lääkikseen vielä uudelleen (tai mitä ikinä se omalla kohdallasi onkaan), on vastaus yleensä kyllä. Kyllä olisi pitänyt. Yleensä sitä enemmän katuu niitä asioita, joita ei ole tehnyt kuin niitä, joita on tehnyt.
Se on siis syy sille, miksi vaihdan alaa. En varmaan voisi elää elämääni onnellisena, jos joutuisin ikuisesti miettimään ja jossittelemaan, olisinko sittenkin voinut olla lääkäri. Jos olisin loppuelämäni ollut vain sairaanhoitaja.
Edellinen lauseeni on tarkoituksella provosoiva. Valitsin tämän postauksen otsikoksi myös muodon "vain" sairaanhoitaja, koska se kuvaa omaa ajatusmaailmaani noin 7 vuotta sitten. Ja tiedän, että näin ajattelevia ihmisiä on muitakin. Itse en todellakaan enää kuulu tähän joukkoon, onneksi. Syytän edelleenkin kypsymättömyyttäni ja tietämättömyyttäni siitä, että olen koskaan voinut olla arvostamatta sairaanhoitajia. Yleensä se todellakin on tietämättömyyttä. Uskon, että ainakin lähes 90% ihmisistä, joita olen hoitanut, ovat arvostaneet meitä hoitajia. Monet ovat myös suoraan sanoneet, että teemme heidän mielestään arvokasta työtä. Itse en ollut nuorempana koskaan joutunut olemaan sairaalassa, ja tietoni sairaanhoitajan työstä olivat lähinnä peräisin amerikkalaisista tv-sarjoista, kuten Housesta (siinähän hoitajat eivät tee juuri mitään).
 |
| kuvan lähde House -sairaalasarjassa lääkäri tekevät myös mm. sairaanhoitajien, röntgenhoitajien ja potilaskuljettajien työt. |
Totta kai alaa opiskellessa ja työtä tehdessäni arvostus omaa itseäni ja kollegoitani kohtaan on kasvanut hurjan suureksi. Me sairaanhoitajat emme ole mitään lääkärin pikku apulaisia. Olemme oman alamme asiantuntijoita, ja siinä ohessa myös, halusimme tai emme, kaikkea muutakin mitä potilas tarvitsee. Kaikki se ei varsinaisesti vastaa sairaanhoitajan koulutusta, mutta potilaan hoitaminen on paljon kokonaisvaltaisempaa kuin ainoastaan yksittäiseen haavaan tuijottamista. (Jos se haava nyt oli se tulosyy.) Olemmekin töissä monesti vitsailleet, että pitäisi olla tarjoilijan, siivoojan, mekaanikon ja psykoterapeutin koulutuksetkin sen varsinaisen hoitotyön koulutuksen päälle... Sairaanhoitaja venyy ja taipuu moneen, ja työ on sekä fyysisesti että henkisesti joskus todella rankkaa.
Kokenella hoitajalla on paljon arvokasta tietoa, jota fiksu lääkäri ymmärtää hyödyntää ja samalla myös arvostaa työyhteisönsä hoitajia. Hoitajat ovat niitä, jotka viettävät potilaan kanssa suurimman osan ajasta ja heille potilas yleensä uskoutuu. Myös hoitavaa lääkäriä koskevista asioista, kuten siitä millaisen vaikutelman he tästä saivat.
Arvostan omaa työtäni ja sairaanhoitajuuttani. Olen saanut osakseni aikoinaan ihmettelyä, että miksi ihmeessä minusta tuli "vain sairaanhoitaja" kun olisin voinut ryhtyä vaikka mihin, olinhan aina niin hyvä koulussakin... Ja uskon, että samat ihmettelijät arvostavat minua nyt paljon enemmän kun olen sentään päässyt lääkikseen. Älkää suotta. Olen ihan sama ihminen kuin ennenkin. Jos et ole arvostanut minua sairaanhoitajana, ei sinulla ole mitään syytä arvostaa minua lääkärinäkään. Erilainen koulutus (nimenomaan erilainen, ei välttämättä millään lailla korkeampi tai parempi) ei tee minua paremmaksi ihmiseksi. Ihmisarvoa ei mitata ammatin perusteella.
On mielenkiintoista, miten jotkut kohtaamiset muodostuvat elämässä todella merkittäviksi, vaikka ne olisivat olleet vain muutaman minuutin mittaisia. En enää edes muista sen ulkomaalaisen naisen nimeä, jonka tapasin ensimmäistä sairaalaharjoittelua tehdessäni sairaanhoitajaopiskelijana. Nainen oli jostain syystä tutustumassa osastoomme/tapaamassa jotakuta osastomme hoitajista. Esittelin itseni liitesanoin: "... but I'm just a student". Tähän nainen minulle vastasi mieleeni painuneet sanat, jotka ovat hyvä ohjenuora meille kaikille: "Never say you are "just" anything."
Olkaa ylpeinä juuri sitä mitä olette! :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)