Minäpäätänitse vs. Minäsuojaanpotilasta

Nyt kun laki terveydenhuoltoalalla työskentelevien rokotussuojasta on viimein tullut voimaan, on noussut kiivasta vastakkainasettelua niiden välillä, jotka vastustavat ”pakkorokotusta” viimeiseen asti sekä meidän muiden järkevien, jotka ymmärtävät miksi rokotuksia otetaan.

Minä suojaan potilasta.
Minut olen rokotettu.

En koe, että minulla olisi mitään paikkaa kyseenalaistaa asiantuntijoiden tutkimustuloksia tai päätöksiä siitä, että henkilökunnan rokottaminen kannaltaa. Siten voidaan ehkäistä kaikkein haavoittuvimmissa asemissa olevien potilaiden sairastumista influenssaan heidän ollessaan meidän käsissämme, meidän armoillamme. En voi ymmärtää, miten joku ei näe tätä. En voi ymmärtää, miten jonkun ammattietiikka antaisi saattaa potilaan vaaraan. Potilaan, joka ei itse voi suojata itseään, potilaan, jonka pitäisi voida luottaa meihin.

Rokotuksista ei ole todettu tulevan vakavia haittoja. Pistos sattuu, onpas kurjaa. Se pitää ottaa kerran vuodessa vain. Sitä ei anneta, jos et todellakaan voi ottaa rokotetta esimerkiksi heikentyneen immuunipuolustuksesi vuoksi tai jos olet allerginen rokotteen ainesosille. Rokote ei muokkaa immuunipuolustustasi sen enempää kuin taudinaiheuttajat, joita kohtaat joka päivä muutenkin. Rokotteessa tulevat vieraat aineet ovat vain murto-osa siitä mitä esimerkiksi yhden tupakan mukana inhaloit keuhkoihisi.

”Minäpäätänitse” -kamppanjan puolestapuhujat mainostavat olevansa myöskin fiksuja ja empaattisia ja haluavansa hoitaa potilaita hyvin. Mielestäni tässä on suuri ristiriita. Miten voi olla empaattinen, jos ei halua suojella potilasta oman piikkikammonsa kustannuksella? Mielestäni myöskään se, että kokee rokotteesta olevan hyödyn olevan liian vähäinen, ei ole empatiaa. Joku oli kommentoinut facebookissa olevaan ketjuun, että hän ei halua rokotetta, koska siitä saa vain 15% hyödyn, eikä esimerkiksi 80%. Eli hänen logiikallaan ihmisiä kannattaa pelastaa vain silloin, jos suurimman osan kuolema esimerkiksi ehkäistään. Ei, jos vain 15 sadasta pelastuu. Ihmishenkienkö arvo mitataan silloin määrällisesti? (Ko. Luku on ihan tuulesta temmattu!)

Fiksutko ovat sellaisia, jotka ajattelevat omilla aivoilaan? Yleensä tyhmimmät huutavat kovimpaan ääneen omaa viisauttaan. Viisasta olisi myöntää, ettei tiedä kaikkea. Rokotetta vastustavat nostavat esiin ”tutkimustuloksia” tai nojaavat siihen faktaan, ettei kaikkea ole tutkittu vielä. Ei ole tutkittu ihmisiä, jotka ovat saaneet rokotteen joka vuosi esimerkiksi 50 vuoden ajan. No ei kai, koska ei vielä ole rokotettu 50 vuoden ajan. Nämä ihmiset vaikuttavat hyvin kyvyttömiltä lukemaan tai arvioimaan tieteellistä tietoa. Se ei olisi mikään ongelma, jos sillä ei samanaikaisesti yritettäisi ratsastaa ja todistaa omia näkökantojaan.

Mielestäni ei ole mitenkään velvoitettua, että kaikki ihmiset osaisivat tehdä tieteellistä tutkimusta tai lukea niitä kriittisesti, ei todellakaan. Silloin kuitenkin pitäisi osata myöntää oma tietämättömyytensä tässä suhteesa ja ehkä kuunnella niitä muita, jotka kenties tekevät tutkimusta työkseen. Kaikki tutkimukset eivät ole yhtä hyviä. Vaikka joku ”tutkimus” olisi joskus jossain ”lehdessä” julkaistukin, se ei tarkoita, että se on tieteellisesti laadukas tai edes millään lailla lähellä totuutta. On aivan täysin eri asia, jos tutkija esimerkiksi yrittää todistaa väitettään oikeaksi ja samalla valikoi tutkittaviksi henkilöitä, jotka saavat tulokset näyttämään paremmilta. Esimerkiksi rokotuskriittisyydessä kyseinen ”tutkimus” voitaisiin toteuttaa niin, että laittaisin lehteen ilmoituksen: ”Haetaan tutkimukseen henkilöitä, joille on tullut kausi-influenssarokotteesta haittavaikutuksia!”. Kun oikeasti tutkimukseen pitäisi satunnaisesti valita suuri joukko ihmisiä, jotka ovat saaneet rokotteen ilman, että tutkija tietää kenelle on tullut mitäkin. (Tässä nyt vain hyvin kevyt esimerkki tutkimuksesta)

On valitettavaa ja hävettävää oman ammattikuntani puolesta todeta, että suurin osa minäpäätänitse -teesiä julistajista on hoitajia (on siellä varmaan lääkäreitäkin ja tietysti suurin osa hoitajista on mukana vastakkaisessa kamppanjassa minäsuojaanpotilasta). Tässä kohtaa huomaa mielestäni eron koulutuksessa selvimmin. Vaikka sairaanhoitajillekin nykyään painotetaan näyttöön perustuvan hoitotyön tärkeyttä ja koulutus on korekakoulutasoista, on kentällä paljon sairaanhoitajia, jotka ovat valmistuneet opistosta. Aikaisemmin näyttöön perustuvan hoitotyön merkitys on ollut tietääkseni paljon vähäisempi. Tieteellistä tietoa ja sen soveltamista ei ole samalla lailla opetettu. En voisi kuvitellakaan, että esimerkiksi kukaan nykyisistä kurssikavereistani voisi sortua edes lukemaan tai pitämään totena mitään epätieteellisiä julkaisuja (tai fb-kirjoituksia, joihin jotkut rokotteita vastustavat vetoavat) kuten nyt näiden tieteämättömien hoitajien kohdalla tapahtuu.

En halua vähätellä nyt hoitajia yleensä, koska onneksi suurin osa on todella fiksuja, ja vaikkei takana olisi koulunpenkillä opittua tietoa tieteellisten tutkimusten tulkinnasta, on työelämä opettanut opistostakin valmistuneille hoitajille paljon tästäkin asiasta. Lisäksi kriittinen ajattelu on usein ihan sisäsyntyistä. Kyllä maalaisjärjelläkin tajuaa, miksi meitä rokotetaan, vaikkei asiaan olisi sen enempää perehtynytkään, jos vain suostuu ilman tyhmiä ennakkoasenteita kuuntelemaan niitä, jotka asiasta jotain tietävät.

Puhun niin paljon tietämättömyydestä, koska mielestäni se todellakin on sitä. Muistan kun ensimmäistä kertaa olin hoitajana töissä niin, että minulle tarjottiin influenssarokotetta. Minä ajattelin, että ota sitä. Mitä minä sillä tekisin, koska olen kaksikymppinen ja perusterve? Jos sairastun, en minä siihen todennäköisesti kuole. Miksi ottaisin turhaan jonkin rokotuksen? En tullut edes ajatelleeksi, ettei se rokote todellakaan ole minua varten vaan potilaiden suojaamista varten. Sitten kun tästä kuulin / ajatus tuli mieleeni, olikin hyvin erilainen ääni kellossa. Miten olinkin voinut ensin ajatella niin itsekkäästi?

Itsekäs ajattelu on meille ominaista. Olemmehan ihmisiä. Meidän kuuluu yrittää selviytyä ja itsekkyys kuuluu selviytymisstrategiaamme. Itsekkyys ei kuitenkaan sovi terveydenhuoltoalalle. Siellä ei kyse ole omasta, vaan muiden (itseä paljon heikompien) selviytymisestä. Mielestän jokainen saa valita olla ottamatta rokotteita, jos näin välttämättä haluaa toimia, mutta silloin pitää myös se ammatti valita toisin.

Kiitos te ihanat, empaattiset ja fiksut ammattilaiset, jotka rokotatte itsenne ja suojaatte potilaitanne! <3

PBL eli tutorit - mitä ne ovat?

Tampereen lääkiksen erikoisuutena on PBL eli problem based learning, joka on yksi vallitsevimmista opiskelumuodoista preklinikassa (eli vuosina 1-3 ja nelosen puoliväliin saakka). Tutoristunnot koostuvat pienryhmästä opiskelijoita (käytännössä yleensä 10 henkeä) ja tutoropettajasta, joka yleensä on jonkin erikoisalan kliininen opettaja. Opettajan ei tarvitse olla kuluvan jakson aihealueen ekspertti, koska tutoropettajan rooli on enemmänkin valvoa, että ryhmä osaa ohjata itsensä oikeille urille. Ja tutorilla on käytössään tietysti opaslehtinen, missä lukee mihin loppupäätelmiin ryhmän tulisi milloinkin päästä ja mitä oppimistavoitteita meidän pitäisi itsellemme keksiä. Keuhkojakson tutorina voi siis toimia esimerkiksi lastenneurologi tai vaikkapa solubiologi.

Minä ja oikeastaan varmaan lähes kaikki muutkin tampereella käyttävät kaikesta pbl:n liittyvästä oikeastaan sanaa ”tutor”. Voisin tässä vähän valaista mitä se tarkoittaa:

Tutoristunto = pbl -istunto. Kahdesti viikossa tapahtuva kokoontuminen ryhmän kanssa, jossa puretaan viime kertaista potilascasea ja siitä saatuja oppimistavoitteita sekä avataan uusi case. Voidaan myös lyhentää ”tutor” -> ”Meillä on tänään tutor” = ”Meillä on tänään pbl-istunto/tutoristunto”

Tutor = ryhmän vetäjä, tutoropettaja

Tutorryhmä = pienryhmä, jossa istunnot toteutetaan. Ryhmät vaihtuvat puolen vuoden välein ja ne arvotaan (opetuskoordinaattorin toimesta). Yleensä opiskelijoita ryhmässä on 10. Ryhmän kanssa tehdään myös muita ryhmätöitä ja kliinisten taitojen harjoituksia kuluvan lukukauden aikana.

Tehdä tutoreita = opiskella itsenäisesti seuraavaa tutoristuntoa varten. Ryhmä on valinnut itselleen oppimistavoitteet, jotka jokainen opiskelee itsenäisesti tutoristuntojen välisenä aikana.

(Hupi)tutor = tämä on se kakkoskurssilainen, joka kaitsee fukseja. Tampereen lääkiksessä näitä ei kutsuta tutoreiksi, kuten muualla (koska saattaisi ymmärrettävästi mennä sekaisin pbl:n kanssa), vaan hupitutoreiksi tai tuttavallisemmin vain ”hutu”iksi.

Koska konseptia on vähän vaikeaa avata muuten, päätin tehdä tämän nyt tarinan muodossa. Kaikki henkilöt ja tilanteet ovat keksittyjä. Tosin tarina on saanut viitteitä tosielämästä.

Minun tutorryhmäni on ryhmä numero 8. Ryhmässä meitä on 10 lääketieteen opiskelijaa (minä, Ville, Kalle, Liisa, Taina, Janne, Mari, Leo, Annika ja Katri). Tutoropettajamme on Petteri Lentonen, lastentautien erikoislääkäri. Meillä on menossa Rintakipu ja hengenahdistus -jakso. Tässä jaksossa tutoristuntoja on yhteensä kymmenen, koska opiskeluviikkoja tenttiviikon lisäksi jaksoon kertyy 5 ja joka viikko on aina kaksi tutoristuntoa.
Tapaamme nyt kolmannen kerran, toisen opiskeluviikon maanantaina.

Viime kerralla oppimistavoitteeksi olemme saaneet astman ja allergian sekä niiden lääkehoidon. Viimeksi Ville oli puheenjohtajana, joten hän jatkaa nyt tutoristunnon ensimmäisellä puolikkaalla edelleen puheenjohtajana, kun puramme viime kerralla avattua keissiä. Ville kertoo meille, missä järjestyksessä keskustelemme asioista (ensin astman syntymekanismit - luokittelu - diagnostiikka ja lopuksi hoito, sisältäen lääkkeet; sitten käsittelemme allergian kokonaisuutena). Tähän on tyydyttävä, koska Ville on puheenjohtaja ja ehdotus onkin ihan järkevä.

Leo aloittaa kertomalla miten astma määritellään ja Annika täydentää omista muistiinpanoistaan tarkistaen, että astmassa keskeistä on limakalvoturvotus ja keuhkoputkien ahtautuminen. Katri selittää tarkemmin tulehdusreaktion mekanismeista. Kun päästään diagnoosivaiheeseen, Taina kertoo miten hän joutui tekemään kotona kahden viikon PEF-puhallusseurantaa lapsena kun epäiltiin astmaa. Tutoropettajamme kertoo myös muutaman mielenkiintoisen esimerkin lasten astmasta, lastentautien lääkäri kun on. Kaikki kuuntelevat suurella mielenkiinnolla konkreettisia esimerkkejä.

Purku sujuu jouhevasti, lähes kaikki ovat äänessä saman verran ja se on mukavaa. Joskus ryhmä sattuu olemaan hyvin epätasapainoinen ja jotkut puhuvat paljon ja toiset ovat hiljaa. Meidän ryhmällämme ei ole ollut tämän suhteen ongelmaa. Olemme myös usein kiinnostuneita erilaisista asioista. Esimerkiksi Mari lukee paljon tutkimuksia ja muistaa ulkoa erilaisia tilastoja, joita sitten valottaa meille muillekin. Liisalla on oma lapsi, jolla on ollut infektioiden yhteydessä hengityksen vinkumista, ja hän kertoo meille siitä. Itse valotan joskus esimerkeillä sairaanhoitajamaailmasta. Kukin antaa tutoristuntoihin oman panoksensa ja yleensä eri näkökulmista, mikä minun mielestäni rikastuttavat oppimistapahtumaa.

Saamme purun tehtyä tunnissa, jonka jälkeen olemme taas hieman viisaampia. On aika avata uusi keissi ja valita sitä varten uusi puheenjohtaja ja sihteeri. Viime kerralla minä olin sihteeri, joten olen nyt puheenjohtaja. Liisasta tulee sihteeri, koska hän on aakkosissa minusta seuraava.

Tutoropettajamme jakaa meille jokaiselle paperille printatun casen (nykyään nämä kyllä heijastetaan huoneen näytölle luettavaksi niin, ettei turhaa paperijätettä synny enää niin paljoa) ja luemme sen itsenäisesti hiljaa. Kyseessä on 68 -vuotias toimistosihteeri, jolla on taustalla pitkä tupakkahistoria. Limaista yskää on ollut jo pitkään ja nyt potilaan henkeä ahdistaa. Casessa on vähän lisätietoa ja lopulta kysytään, miten lähtisimme potilasta tutkimaan ja oireilua selvittämään.

Minä puheenjohtajana avaan keskustelun kysymällä oliko keississä mitään epäselviä termejä, jotka pitäisi avata niin, että kaikki ovat kartalla siitä, mistä on kyse. Annika kysyy mitä karkeat rahinat keuhkoauskultaatiossa tarkoittavat ja muut, jotka ovat olleet hereillä keuhkoauskultaatioluennolla selventävät, että ne syntyvät esimerkiksi liman liikkeistä keuhkoputkissa. Keskustelemme laajasti potilaan oireista ja tupakoinnista ja Janne tuo esiin epäilyn keuhkoahtaumataudista. Liisa sihteerinä kirjaa ylös avainsanoja keskustelustamme, esimerkiksi: "COPD", "askivuosi", "rahinat", "hengenahdistus", "spirometria"...

Päätämme, että teetämme kuvitteelliselle potilaallemme spirometrian joidenkin peruslabrojen lisäksi ja tutoropettaja antaa meille potilaan spirometriavastauksen tulkittavaksi. Tästä aiheesta ei ole vielä ollut luentoa ja heittelemme ilmaan jotain hajafaktoja, jotka fuksivuoden spirometrian tulkinta -työstä ovat mieleen jääneet. Lopulta keskustelu tyrehtyy ja pyydän Liisaa laittamaan avainsanoja sisältävät lappuset seinälle. Liisa jäsentää ne sinne mieleiseensä järjestykseen oman loogisen ajattelutapansa mukaan ja tekee samalla yhteenvetoa keskustelustamme.

Lopulta on aika valita oppimistavoitteet keissin perusteella. On melko ilmiselvää, että kyseessä on nyt copd eli keuhkoahtaumatauti, sen diagnostiikka, hoito, oireet jne. Otamme siis minun ehdotuksestani ja ryhmän kannatuksesta sekä tutoropettajan varmistuksella tavoitteeksi opiskella kaiken keuhkoahtaumataudista ja sen lisäksi vielä spirometriasta. Tutoristuntomme päättyy 1,5 tunnin jälkeen ja lähdemme opiskelemaan uusia oppimistavoitteitamme.

Toivottavasti tämä teksti selvensi edes jotenkin. Lisäkysymyksiäkin saa esittää, koska en ehkä osaa enää ajatella tätä koko tutorhommaa "ulkopuolisen" näkökulmasta. Ja tavoitteeksi voi siis erilaisten sairauksien lisäksi tulla opiskella esimerkiksi anatomiaa (sepelvaltimoiden anatomia, kurkunpään anatomia) tai perufysiologiaa (sydämen pumppaustoiminta, kaasujen vaihtuminen keuhkoissa). Nyt kolmosella kaikki perusasiat on jo käyty, joten meidän oppimistavoitteemme ovat yleensä jonkun sairauden ja siihen liittyvien tutkimusmenetelmien opiskelua.

Kun on pakko pysähtyä

Kevät on kulunut melkoisessa hurauksessa, kuten tähänkin astiset viimeiset kolme vuotta. Tuntuu uskomattomalta, että siitä on jo kolme vuotta kun viikkoni kuluivat päivisin keittiön pöydän ääressä istuen ja fysiikan laskuja pähkäillen ja iltaisin salilla tai tankotanssitunnilla hikoillen. Nyt lääkisunelmaani on eletty jo puoliväliin asti!

Koulumme kuutoskurssi oli juuri kurssimatkallaan ja heidän viimeinen koulupäivänsä sijoittui samoihin aikoihin helmikuulle kuin tämän vuoden abit viettivät penkkareitaan. Erääseen nyt valmistuvaan kaveriini tutustuin ollessani kesätöissä ennen lääkistä kun hän suoritti samalla osastolla amanuenssiaan. Tulevana kesänä minä olen vuorostani amanuenssi ja yhtä pian kuin tuo kaverini, vietän sitten minäkin viimeistä koulupäivääni lääkiksessä (ja todennäköisesti koko elämässäni)!

Aika kuluu siivillä, kuten aiemminkin olen todennut. Aika rientää silloin kun on mukavaa. Ja myöskin kun on paljon tekemistä. Molemmat kohdat pätevät tähän lääkiselämääni. Päivät ovat yleensä aamusta iltaan täynnä vähintään opiskeluhommia, mutta hyvin usein myös paljon mukavampaakin tekemistä. Tänään oli kuitenkin pakko pysähtyä. Olen nimittäin sairastunut. Onneksi vain flunssaan ja melko lievään sellaiseen ainakin tällä hetkellä, mutten silti jaksanut kouluun pelkkien luentojen vuoksi raahautua. Eilinen oli jo tarpeeksi rankka koulupäivä puolikuntoisena.

Annoin itselleni luvan ottaa sairaspäivänä vähän rennommin, enkä ole tänään opiskellut yhtään mitään, vaikka varmaankin pitäisi. Onhan tässä koko viikonloppu kuitenkin aikaa... Opiskelijalle nimittäin viikonloput eivät tarkoita vapaa-aikaa vaan omalla kohdallani ne ainakin ovat tehokkaita lukupäiviä. Sitä ei varmaan tule ikävä sitten valmistumisen jälkeen vaan vapaapäivistä saa sitten todennäköisesti nauttia rentoutuen (tai senhetkisen elämäntilanteen mukaisesti ainakin).

Omalla kohdallani pysähtyminen ja rentoutuminen on kuitenkin hankalaa. En ole tänäänkään osannut vain maata paikallani (tai ehkä se kuuluu tähän naisflunssaan, että on pakko touhuta jotain kuitenkin koko ajan). Sen sijaan olen ommellut muutamia vaatekappaleita näytelmämme tanssijoille ja valinnut valokuvia kehitettäväksi. Olenkin aikaisemmin varmaan jo kertonut, että olen puvustamassa näytelmässämme ja vaikka lähdin mukaan asenteella, että minähän en ompelukoneesen koske (koska viime kerrasta on varmaan yli 15 vuotta aikaa), päädyinkin sitten lopulta ostamaan itselleni oman ompelukoneen ja harjoittelemaan tuota taitoa uudelleen!

Viime viikonloppuna ompelin neljä mekkoa ja tänään tehokkaana sairaspäivänä on tullut tehtyä yhdet housut ja kaksi toppia. Innostuinkin siitä siis tosissani. Nytkin sormet vähän syyhyäisivät päästä taas ompelemaan, mutta valitettavasti kangas on loppu... Ei siis kuitenkaan aivan tehoton flunssapäivä! Olenhan toki katsellut myös piirrettyjä ja juonut teetä, joten levättykin tietysti on.

Joskus olisi kuitenkin syytä pysähtyä edes hetkeksi. Miettimään, miten tänne on tultu ja nauttimaan juuri siitä mitä sillä hetkellä ympärillä tapahtuu. Vanhoja valokuvia muun muassa lääkisvuosien varrelta katsellessa totesin melkein haikeudella, että onpas todella ollut kivaa. Monia hyviä hetkiä, joiden ikuistamisesta olen oikein onnellinen. Muistelun lisäksi kuitenkin olisi tärkeää keskittyä luomaankin niitä muistoja. Ehkä tämän sairastumisen opetus onkin pysähtyä hetkeksi ja nauttia tästä kaikesta ennen kuin on liian myöhäistä. Esimerkiksi nauttia lääkiksestä ja käydä niissä tapahtumissa ennen kuin pian valmistun. Ehkä minäkin siis aktivoidun uudelleen. Ainakin vähän.

Jännitystä elämään

Tämä teksti on kirjoitettu eilen, jolloin se oli myös tarkoitus julkaista. Siksi kirjoitus on vähän nyt epäajankohtainen ja väärässä aikamuodossakin, mutta eipä anneta tuon haitata:


Ainakin Tampereella elettiin muutama päivä jänityksessä lakkouhan alla, kun yliopistohenkilökuntaa koskeva lakkouhkaus roikkui päällä kuin musta pilvi. Huomiselle oli annettu nimittäin lakkouhka, mikä lakon toteutuessa olisi tarkoittanut kaiken opetuksen peruuntumista ilman mitään korvaavan opetuksen järjestämistä myöhemmin. Omalla kohdallani se olisi tarkoittanut sitä, että tähän jaksoon kuuluva potilaan tutkiminen olisi peruuntunut ja erään ystäväni kohdalla potilaan haastattelun videointiharjoitus olisi jäänyt kokonaan tältä kolmosvuodelta (ja siis koko lääkikseltä) puuttumaan. Se jos mikä olisi ollut epäreilua!

Onneksi lakko ei toteudu vaan osapuolet pääsivät sopuun ja me opiskelijat saamme opetusta ja harjoitella tärkeitä taitoja suunnitelman mukaisesti. Uhka kuitenkin laittoi miettimään paljon sitä, miten tärkeitä nämä harjoitustilanteet oikeasti ovatkaan meidän lääkäriksi kasvamisemme kannalta. Etenkin ystäväni puolesta harmitti jo valmiiksi tuo vuorovaikutusharjoituksen väliin jääminen. Onneksi kaikki kääntyi parhain päin!

Omalla kohdallani vuorovaikutustaidot eli ”potilaan” haastattelun videointi -harjoitus oli ajankohtainen pari viikkoa sitten. Tuo harjoitus kuuluu kaikilla kolmosilla lukujärjestykseen Tampereella jossain kohtaa lukuvuotta. Puolella kurssistamme se oli jo syksyllä, kun me muut taas paahdoimme silloin ruotsinopintojen parissa.

Tämä vuorovaikutustaitoharjoitus kuumotteli jo aikapäiviä ennen kuin se edes oli lähitulevaisuudessa, koska onhan se nyt aika hurjaa, että pidät ”ensimmäistä kertaa” ”vastaanottoa”, jonne tulee joku ventovieras ”potilas” (meidän leikkipotilaamme olivat yleensä jonkin järjestön kokemuskouluttajia, esimerkiksi reumaliitosta jne.), ja sitten se vielä kuvataan. Ja katsotaan. Muiden kurssikavereiden, noiden ”potilaiden” ja opettajien läsnäollessa. Onneksi ryhmäkoko noissa tilanteissa oli vain neljän opiskelijan suuruinen, joten omaa naamaa ei tarvinnut tuijotella koko kurssin kanssa yhdessä arvostellen.

Kaikesta jännityksestä huolimatta potilaan kohtaamista pidän itselleni aika luontevana, koska tietenkin sairaanhoitaja usein työskentelee potilaan kanssa jopa intiimimmin kuin lääkäri. Läsnä ollaan kaikenlaisissa tilanteissa ja pokka pitää pitää, tuli vastaan mitä vain. Potilaaseen pitää kyetä luomaan luottamuksellinen hoitosuhde, jotta se mitä itse sanot tulee vastaanotetuksi ja myöskin potilas voi kokea tulevansa kuulluksi ja uskaltaa kertoa oireistaan tai voinnistaan sinulle. En pelkää potilaita, mutta pelkäsin (tai ehkä parempi sanavalinta on jännitin) videokuvaamista ja koko tilanteen ”arvioimista” jälkikäteen.

Koin oman harjoitukseni menneen ihan hyvin, vaikka potilastapaus olikin todella vaikea ja ehkä hieman harmitti, että niin paljon keskityttiin itse diagnostiikkaan ja hoitoon, vaikka tuossa harjoituksessa pääpointti olikin vain vuorovaikutus ja potilaalle olisi voinut määrätä vaikka yksisarvisjauhetta vaivan hoitoon ilman, että siihen puututtaisiin. Ehkäpä kuitenkin juuri hankalan tapauksen vuoksi harjoitus olikin niin opettavainen. Tietysti videolta myös näki paljon sellaisia asioita, joita ei itse tiedosta (kuten esimerkiksi käsien vääntely tai suun liikuttelu typerästi potilasta kuunnellessa x)).

Koen olevani ihan hyvä vuorovaikuttaja ja yleensä tulen potilaiden kanssa todella hyvin toimeen. Uskon kokemuksen opettaneen lukemaan ihmisiä melko hyvin ja työskentelemään oman persoonani lisäksi myös ammattilaisena. Kuitenkin parantamisen varaa on aina. Kuten tuosta videoharjoituksesta opin, voisin tuoda enemmän esiin omaa ajatusprosessiani potilaan suuntaan. Potilaat kun eivät ole ajatusten lukijoita. Etenkin nykypäivänä kun maallikotkin yleensä ovat hyvin valveutuneita ja ehkä jopa suhtautuvat joskus epäluuloisesti lääkäreihin, on tärkeää perustella omaa toimintaansa ja valintojaan. Omalla kohdallani se tarkoittaa sitä, että minun pitäisi enemmän selventää potilaalle, miten olen hänen oireensa ymmärtänyt ja mistä arvelen niiden johtuvan. Yleensä hoitomuodot perustelenkin kyllä ja annan potilaalle myös tilaa vaikuttaa omaan hoitoonsa.

Kaikesta jännittävyydestään huolimatta ja ehkä pienestä harmistuksesta toivuttuani olen kyllä sitä mieltä, että tuo vuorovaikutustaidot -harjoitus on yksi tärkeimmistä ja opettavaisimmista lääkiksen ryhmätöistä ja olen oikein iloinen ystäväni puolesta, ettei lakkouhka vienyt tätä oppimismahdollisuutta häneltä! :)

Näin jälkikäteen sanottuna, olen omasta puolestanikin iloinen, ettei tämänpäiväinen potilaan neurologinen tutkiminen peruuntunut, koska olihan se nyt hauskaa! On mukavaa oppia uutta ja päästä käyttämään uusia taitoja ihan käytännössä. Ja ainakin omalle kohdalleni sattui oikein mukava potilas, jonka kanssa aika vierähti ihan siivillä!