Preklinikka Tampereen lääkiksessä

Nyt kun se on omalta osaltani ohi, koen olevani tarpeeksi asiantuntija kertomaan muillekin, mitä preklinikka-aika Tampereen lääkiksessä oikeastaan pitää sisältään.
Olen joskus aikaisemminkin kirjoitellut muun muassa tutoristunnoista ja aina ohimennen selittänyt jotain koulunkäynnistämme. Yhdessä postauksessa pohdin jopa omaa tyypillistä opiskeluviikkoani preklinikka-aikana (viime kevään Rintakipu ja hengenahdistus -jaksolta).

Preklinikka tarkoittaa siis aikaa ennen klinikkaa eli ennen sitä kun me joukoin parveilemme sairaalan käytävillä ja innokkaina käymme tutkimassa potilaita keräten erilaisista toimenpiteistä merkintöjä suoritusvihkosiimme. Preklinikka-aika kestää Tampereella 3,5 ensimmäistä vuotta lääkiksessä ja omasta mielestäni tuo aika oli todella vapaata.

Tampereen opetusohjelma koostuu jaksoista, joita on yleensä kolme syyslukukaudessa ja kolme keväällä. Fuksivuonna jaksot esimerkiksi olivat Johdanto, Solut ja kudokset (tai tämän nimi taitaa nykyisin olla jokin muu, kun opetusta on integroitu enemmän bioteknologian opiskelijoiden kanssa yhteiseksi...), Lisääntyminen, kasvu ja kehitys, Aineenvaihdunta, Liikkuminen sekä Hapensaanti. Jaksojen nimi kertoo jonkin verran siitä, mitä kukin pitää sisällään, mutta kokonaisuudessaan käydään parina ensimmäisenä vuonna läpi anatomiaa, fysiologiaa ja histologiaa kunkin elinjärjestelmän osalta. Kolmosvuonna mukaan tulee enemmän kliinistä asiaa eli sairauksia ja niiden hoitoa. Olen tarkemmin kuvannut tiivistettynä kutakin jaksoa täällä.

Tyypilliset luentoeväät talvipakkasilla: lämmin kahvi ja käsirasva kuiville käsille

Preklinikkaa rytmittävät luennot, joita meillä ei ole kovin paljoa. Luentoja on päivässä ollut enimmissään muistaakseni viisi, mutta tyypillisesti yksi - kolme, eikä niitä edes ole joka päivä. Lähes joka jaksolla (muistaakseni vain yhtä poikkeusta lukuunottamatta) olemme saaneet nauttia pbl:stä eli tutoristunnoista kahdesti viikossa. Näissä istunnoissa päätettyjä oppimistavoitteita opiskellessa onkin suurin osa preklinikan "vapaa-ajasta" vietetty. Tosin omaa opiskelua on saanut rytmittää ihan juuri siten kuin on halunnut ja opiskella vaikka keskellä yötä jos se omalle kohdalle sopii.

Luentojen ja tutoreiden lisäksi preklinikka-aikana joka jaksossa on ollut vaihteleva määrä ryhmätöitä (ehkä keskimäärin kolme / jakso, jakson pituudesta riippuen). Ryhmätöiden tavoitteena on ollut paremmin opettaa meille tiettyjä jakson asioita, kuten esimerkiksi lääkkeiden vaikutuksia, anatomiaa tai histologiaa. Parhaiten mieleeni on jäänyt kolmosvuoden Nestejakson diureettityö, jossa nautimme litran vettä ja sen lisäksi omavalinteista diureettia eli nesteenpoistolääkettä, jonka jälkeen pääsimme virtsaamaan parin tunnin ajan kannuihin ja omakohtaisesti kokemaan, miten nuo lääkkeet elimistössä vaikuttavat. Myös kaikki radiologian työt ovat olleet mielenkiintoisia, varmasti suurelti johtuen radiologian opettajamme karismaattisesta opetustyylistä. Sen sijaan inhokkejani ovat vuosien varrella olleet erilaiset histologian /patologian työt, koska erilaisten vaaleanpunaisten kudosnäyte -diojen tuijottelu ei ole minulle kovinkaan paljon oppia tarjonnut. Varmastikaan motivaatio histologian opiskeluun ei ole ihan kohdallaan ollutkaan.

Kliinisten taitojen harjoittelua - ABI-näytteen otto
Tässä ehkä vähän liian monta lusikkaa sopassa

Erilaisia työssä ja potilaiden kohtaamisessa tarvittavia taitoja olemme harjoitelleet niin ikään joka jaksossa kliinisten taitojen harjoitustöissä, joita ovat esimerkiksi olleet nivelten tutkimiset, keuhkojen auskultointi, spirometrian tulkinta, kanylointi ja vatsan tutkiminen. Lääkiksen ryhmäkokojen suurenemisen ja opetusresurssien vähentymisen on viime vuosina huomannut siitä, että jotkin tällaiset kliinisten taitojen "ryhmä"työt onkin järjestetty koko kurssille pidettävänä luentona. Aina se ei ole ollenkaan haitannut, vaan esimerkiksi viime kevään ekg:n tulkintatyössä luennot toimivat ihan hyvin. Olisi kuitenkin ehkä mukavaa, jos opetusta voisi kokea saavansa riittävästi, eikä taitoja opetellessa kävisi niin, että aika loppuu kesken, eikä osa pääse ollenkaan harjoittelemaan opettajan ohjauksessa.

Preklinikkaan on kuulunut myös erilaisia seminaareja. Aluksi ne olivat tyypillisesti asiantuntija-seminaareja, joita varten varauduttiin vastaamalla erilaisiin kysymyksiin koskien jakson aikana opiskeltuja asioita. Sitten niitä pohdittiin yhdessä jakson opettajien kanssa. Nämä seminaarit toimivat eräänlaisena tenttiinkertauksena ja yhteenvetona koko jakson asioista niitä soveltaen. Nykyisin seminaarimme ovat olleet lähinnä potilastapauksia, joita kukin opiskelija on esitellyt vuorollaan. Potilasseminaarit tulevat jatkumaan myös klinikassa. Mielestäni potilastapaukset ovat usein mielenkiintoisia ja opettavaisia, etenkin kun niistä sitten keskustellaan vielä esittelyn jälkeen lisää.

Mutta tähän päättyy nyt siis preklinikka-aika, joka kaiken edellä mainitun lisäksi on tarjonnut paljon vapaa-aikaa! Vapaapäivien lisäksi tulen kaipaamaan luentoja, koska vaikka niillä istuessa joskus koinkin keskittymisvaikeuksia, oli mukava myös vain istua kahvia siemaillen ja asiantuntijaa kuunnellen. Kenellekään ei tarvinnut oikeastaan vastata tekemisistään, ja luennolle saattoi saapua missä asussa halusi ja periaatteessa mihin aikaan halusi (tosin en itse koskaan ole harrastanut myöhästelyä). Klinikassa pitää varmastikin yrittää antaa itsestään jotenkin enemmän. Ainakin esittää kiinnostunutta ja käyttäytyä asianmukaisesti. Pukukoodikin on vähän niin kuin ennalta päätetty... Myöskään vapaapäivistä ei keskellä viikkoa saada enää nauttia.

Kirjaston opiskelutilassa tuli monesti tehtyä tutoreita tai luettua tenttiin.

Preklinikka oli siis mukavaa aikaa, ja kehotan kaikkia joilla se on vielä edessä tai kesken, nauttimaan siitä täysin rinnoin. Ylipäätään kehottaisin jokaista nauttimaan elämästä tässä ja nyt, koska kyllä jokainen hetki on omalla tavallaan arvokas ja ainutlaatuinen. Uskon, että klinikka-aika tulee omalla kohdallani olemaan myös ihan yhtä kiva, vaikkakin todella erilainen kuin aikaisemmat opintoni. Ja toisaalta vähän pelottavakin, koska en tosiaan vieläkään tarkalleen tiedä mitä edessä onkaan...

Preklinikan viimeisiä

Niin se preklinikka-aika alkaa vihdoin olla ohi! Viimeinen jakso Hätätilanteet on perjantaina tentin jälkeen paketissa ja tänään kokoonnumme tutorryhmäni kanssa viimeistä kertaa tutoristunnolle. Suurimmalla osalla kurssilaisistani preklinikan viimeinen koulupäivä oli viime perjantaina, jolloin meillä oli aamulla vihoviimeinen luento ja sen jälkeen seminaari.

Itse olin tuosta viimeisestä luennosta jotenkin tohkeissani ja haikeilla mielinkin, koska se tosiaan oli lääkiksen viimeinen. Meillä ei klinikassa enää luentoja ole, vaan "tietoiskut" ja muut esitetään maanantaisin seminaareissa. Voi tietysti olla, että olen tässä asiassa väärässä tai se tulee muuttumaan, mutta ainakin tämän hetkisen käsitykseni mukaan tilanne on näin. Piti siis jättää haikeat jäähyväiset luennoille kuuntelemalla vielä viimeisen kerran asiantuntijaa erilaisista sähköön, hukkumiseen ja palovammoihin liittyvistä hätätilanteista. Preklinikan viimeinen seminaari käsitteli monivammapotilaan hoitoa ja arviointia.

Tänään aivan viimeinen tutoristuntomme käsittelee niin ikään monivammapotilasta, jonka hoito onkin tämän jakson aikana tullut aika lailla tutuksi. Monissa hätätilanteissa tosin terveyskeskuslääkärin toiminta-arsenaali on aika rajallinen - yleensä tärkeintä on lähettää potilas nopeasti (elintoimintojen varmistamisen jälkeen) eteen päin oikeaan hoitopaikkaan, joka yleensä on yliopistosairaala. On hyvä, että meidän opetuksessamme on koko ajan painotettu paljon sitä, mitä me oikeasti tulemme siellä kentällä (eli terveyskeskuksessa) sitten tekemään, eikä turhaan liikaa painoteta yliopistosairaalatasoista hoitoa, koska me kaikki kuitenkin erikoistumme lopulta eri aloille.

Olen iloinen, että preklinikka loppuu. Odotan klinikkaa todella innolla, vaikka se vähän pelottaakin. Tuntematon kun on. Emme ole vielä saaneet oikeastaan mitään infoa klinikasta vaan kaikki tieto pohjautuu huhupuheisiin vanhempikurssilaisten suunnalta. Klinikasta meitä infotaan virallisesti vasta tammikuussa kun koulu - ja se klinikka - vihdoin alkavat. Tiedän kuitenkin sen, että maanantait tulevat olemaan seminaaripäiviä koululla ja kaikkina muina päivinä olemme pääsääntöisesti 8-15 (tai 16) jossakin sairaalalla, osastolla/leikkaussalissa/poliklinikalla hääräilemässä ja oppimassa. Muutamia päivystyksiäkin meillä on, eli päivät tulevat ajoittain olemaan todella pitkiäkin.

Olen tavallaan iloinen, että tutoristunnot nyt loppuvat. Olen aina suhtautunut niihin ristiriitaisin tuntein. Uuden keissin avaaminen on ollut aina mielenkiintoista ja silloin siitä keskusteleminen tutorryhmän kanssa on ollut antoisaa. Kuitenkin keissin purkaminen, kun kaikki lukevat tietokoneiltaan samoja asioita, joita itsekin on Oppiportista lukenut, tuntuu todella puuduttavalta ajoittain. Etenkin Abdominal Complaints -jaksossa englannin puhuminen oli kaikkien mielestä ilmeisesti niin hankalaa tai kiusallista, että nuo purut etenkin olivat inhottavia - kaikki olivat suurimmaksi osaksi hiljaa ja kommentoivat vain lyhyesti mumisten. Toisaalta taas en haluaisi vaihtaa pbl -opetusta mihinkään luentopohjaiseen. Luennot ovat ihan kivoja, mutta yleensä kolmellakin luennolla peräkanaa istuminen alkaa tuntua puuduttavalta. En jaksa keskittyä sellaiseen passiiviseen oppimiseen niin kauan, että siitä olisi mitään hyötyä. Tutorkeissit pakottavat itsenäiseen opiskeluun jakson aikana, mikä on todella hyvä.

Tällä hetkellä ei siis tunnu siltä, että jään kaipaamaan preklinikka-aikaa, paitsi ehkä pitkien aamujen ja keskelle viikkoa sijoittuvien vapaapäivien suhteen. Klinikassa samanlaisesta vapaa-ajasta tuskin päästään enää nauttimaan. Aika aikansa kutakin kuitenkin. Uskon, että klinikka on omalla tavallaan paljon antoisampi ja mielenkiintoisempi kuin opintoni tähän asti. Niin, ja olemme kyllä tosiaan saaneet klinikkasijoituksemme tietää. Olemme ainakin sisätauti-kirurgisessa klinikassa joka viikko eri yksikössä, ja kaikeksi onneksi minä pääsen kokemaan pehmeän laskun menemällä ensimmäiseksi viikokseni sille osastolle, jolla olen ollut töissä sairaanhoitajanakin! Ainakin siis henkilökunta, osasto ja potilaiden vaivat ovat suurimmaksi osaksi tuttuja.

Perjantaina meillä on tosiaan edessä preklinikan viimeinen tentti ja sitä edeltää nyt viimeinen tenttiviikko (josta aion nauttia). Tentin jälkeen juhlimme preklinikan päättäjäisiä koko kurssin voimin ja siitä suuntaammekin kolmeksi viikoksi joululomalle. Omalla kohdallani joululoma ei mene lomailun merkeissä, sillä menen amanuenssiksi sille terveyskeskuksen vuodeosastolle, jonne ensi kesänä menen sitten oikeisiin töihin. Toisaalta tämän rankan nelosvuoden syksyn jälkeen lomailukin olisi tehnyt ihan hyvää. Noh... tuleehan pääsiäisloma sitten joskus huhtikuussa. Sitä odotellessa.

Vähän erilainen jakso

Ehdinkin jo pohdiskella sitä, miten Diagnostiikka ja hoito vaikuttaa sillisalaatilta, josta ei oikein saa otetta, eikä jakson sisältöä ole onnistuneesti vielä minulle ylempikurssilaisten toimesta määritelty. Nyt kuitenkin kun ensimmäinen viikko lähentelee loppuaan, ollaan vähän viisaampia.

Nimittäin minä pidän tästä jaksosta. Onhan se toki hyvin erilainen kuin aikaisemmat. Mutta ehkä hyvällä tavalla. Emme tietääkseni tule tässä jaksossa varsinaisesti opiskelemaan mitään sairauksia (ainakaan kovin spesifisesti) vaan enimmäkseen erilaisten diagnostisten testien käyttöä, hyötyjä ja tarpeellisuutta. Opimme olemaan kriittisiä tutkitun tiedon suhteen ja miettimään sitä, millaisia tutkimuksia potilaalle kannattaa tehdä diagnostiikan saralla, ja mitä ei.

Tutoristunnotkin ovat aikaisemmasta poikkeavia. Nyt ne ovat vihdoin sellaista Housemaista pohdiskelua, mitä ehkä alunperin odotinkin. Nyt tutoristunnot sisältävät pelkästään sitä osaa, mistä minä olen aina pitänyt, brainstormausta. Minulle mieluisin osuus tutoristunnoissa on aina uuden potilastapauksen avaus; luemme tekstin ja sitten keskustelemme siitä. En ole koskaan liiemmin pitänyt purkutilaisuuksista, joissa jokainen enemmän tai vähemmän omiin muistiinpanoihinsa pohjautuen kertoo muille samoja asioita, joita kaikki ovat kotona lukeneet, ilman sen kummempaa aiheen pureskelua tai soveltamista.

Nyt taas tutoristunnoissa emme saa oppimistavoitteita. Kaikki tieto on tavallaan jo omassa päässämme. Viimeksi esimerkiksi pohdimme sepelvaltimotaudin todennäköisyyttä erilaisilla potilailla, arvioimme rasituskokeen tarvetta ja tulkitsimme sydänfilmejä. Sepelvaltimotaudin ennakkotodennäköisyys ja sen merkitys oikeassa potilastyössä konkretisoitui ihan eri tavalla kuin Rintakipu ja hengenahdistus -jaksossa nyt kun sitä sai pyöritellä ja sijoittaa "tosielämään".

Sepelvaltimotaudin ennakkotodennäköisyys tarkoittaa siis sitä, miten todennäköistä on, että potilaalla on oireiden ja muun anamneesin (esitietojen) perusteella sepelvaltimotauti, eikä rintakivun voi olettaa johtuvan esimerkiksi närästyksestä. Tähän vaikuttavat ikä ja sukupuoli sekä sukuanamneesi, kolesteroliarvot ja elintavat (erityisesti tupakointi). Mikäli vastaanotolle tulee 30-vuotias tupakoimaton hoikka nainen, jolla ei ole edes kohonnutta verenpainetta, on hyvin epätodennäköistä, että rintakivun taustalla olisi sepelvaltimotauti. 65 -vuotiaan ylipainoisen tupakoivan diabeetikkomiehen kohdalla tilanne taas on aivan toinen.

Diagnostisen testin (eli esimerkiksi tietyt labrakokeet, rasitus-ekg, magneettikuvaus jne.) valinta taas riippuu tästä ennakkotodennäköisyydestä sekä itse testistä. Mikäli sairauden todennäköisyys on hyvin matala jo etukäteen (kuten tällä 30 -vuotiaalla naisella), ei rasitus-ekg:n tekeminen anna oikeastaan mitään lisäinformaatiota. Kaikissa testeissä on aina vaara vääriin positiivisiin (eli että terve saakin positiivisen testituloksen, joka viittaisi sairauteen) tai vääriin negatiivisiin (testin mukaan sairas olisikin terve), joka sitten taas altistaa potilaan uusille testeille, joista voi olla haittaa. Turhia testejä ei ole myöskään taloudellisesti mitenkään kannattavaa tehdä (vaikka itse testi ei olisi kovin kallis, se on pois joltakulta toiselta, joka oikeasti olisi sitä tarvinnut ja nyt joutuukin odottamaan pidempään).

Toisaalta sitten taas tuntuu, että tämä jakso on yhtä deadlinejen juhlaa. Tieteellisten tutkimusten tulkintaa ja muita hyödyllisiä taitoja opiskellaan jakson aikana monissa ryhmätöissä, joita varten on moodlessa ennakkotehtäviä sekä artikkeleita tylsiä hetkiä piristämään. Lisäksi tietysti on se aikaisemmin mainitsemani EBM -työ sekä kotitentti parin kanssa ja seminaari, joita varten pitää valmistautua ja lukea tutkimuksia. Tekeminen ei siis lopu kesken ja pitää olla kyllä kalenteri kädessä tarkkana siitä, että tehtävät tulevat aikarajoihin mennessä tehdyiksi. Onneksi sentään ei ole tenttiä.

Uskon, että tästä jaksosta selvitään ihan kunnialla ja jonkinlainen mielenkiinto jaksaa säilyä loppuun asti. Hyvin pian koittaakin sitten kesäloma ja AMANUENSSUURIT. Jännää.. Mutta niistä sitten oma juttunsa joksus tuonempana.

PBL eli tutorit - mitä ne ovat?

Tampereen lääkiksen erikoisuutena on PBL eli problem based learning, joka on yksi vallitsevimmista opiskelumuodoista preklinikassa (eli vuosina 1-3 ja nelosen puoliväliin saakka). Tutoristunnot koostuvat pienryhmästä opiskelijoita (käytännössä yleensä 10 henkeä) ja tutoropettajasta, joka yleensä on jonkin erikoisalan kliininen opettaja. Opettajan ei tarvitse olla kuluvan jakson aihealueen ekspertti, koska tutoropettajan rooli on enemmänkin valvoa, että ryhmä osaa ohjata itsensä oikeille urille. Ja tutorilla on käytössään tietysti opaslehtinen, missä lukee mihin loppupäätelmiin ryhmän tulisi milloinkin päästä ja mitä oppimistavoitteita meidän pitäisi itsellemme keksiä. Keuhkojakson tutorina voi siis toimia esimerkiksi lastenneurologi tai vaikkapa solubiologi.

Minä ja oikeastaan varmaan lähes kaikki muutkin tampereella käyttävät kaikesta pbl:n liittyvästä oikeastaan sanaa ”tutor”. Voisin tässä vähän valaista mitä se tarkoittaa:

Tutoristunto = pbl -istunto. Kahdesti viikossa tapahtuva kokoontuminen ryhmän kanssa, jossa puretaan viime kertaista potilascasea ja siitä saatuja oppimistavoitteita sekä avataan uusi case. Voidaan myös lyhentää ”tutor” -> ”Meillä on tänään tutor” = ”Meillä on tänään pbl-istunto/tutoristunto”

Tutor = ryhmän vetäjä, tutoropettaja

Tutorryhmä = pienryhmä, jossa istunnot toteutetaan. Ryhmät vaihtuvat puolen vuoden välein ja ne arvotaan (opetuskoordinaattorin toimesta). Yleensä opiskelijoita ryhmässä on 10. Ryhmän kanssa tehdään myös muita ryhmätöitä ja kliinisten taitojen harjoituksia kuluvan lukukauden aikana.

Tehdä tutoreita = opiskella itsenäisesti seuraavaa tutoristuntoa varten. Ryhmä on valinnut itselleen oppimistavoitteet, jotka jokainen opiskelee itsenäisesti tutoristuntojen välisenä aikana.

(Hupi)tutor = tämä on se kakkoskurssilainen, joka kaitsee fukseja. Tampereen lääkiksessä näitä ei kutsuta tutoreiksi, kuten muualla (koska saattaisi ymmärrettävästi mennä sekaisin pbl:n kanssa), vaan hupitutoreiksi tai tuttavallisemmin vain ”hutu”iksi.

Koska konseptia on vähän vaikeaa avata muuten, päätin tehdä tämän nyt tarinan muodossa. Kaikki henkilöt ja tilanteet ovat keksittyjä. Tosin tarina on saanut viitteitä tosielämästä.

Minun tutorryhmäni on ryhmä numero 8. Ryhmässä meitä on 10 lääketieteen opiskelijaa (minä, Ville, Kalle, Liisa, Taina, Janne, Mari, Leo, Annika ja Katri). Tutoropettajamme on Petteri Lentonen, lastentautien erikoislääkäri. Meillä on menossa Rintakipu ja hengenahdistus -jakso. Tässä jaksossa tutoristuntoja on yhteensä kymmenen, koska opiskeluviikkoja tenttiviikon lisäksi jaksoon kertyy 5 ja joka viikko on aina kaksi tutoristuntoa.
Tapaamme nyt kolmannen kerran, toisen opiskeluviikon maanantaina.

Viime kerralla oppimistavoitteeksi olemme saaneet astman ja allergian sekä niiden lääkehoidon. Viimeksi Ville oli puheenjohtajana, joten hän jatkaa nyt tutoristunnon ensimmäisellä puolikkaalla edelleen puheenjohtajana, kun puramme viime kerralla avattua keissiä. Ville kertoo meille, missä järjestyksessä keskustelemme asioista (ensin astman syntymekanismit - luokittelu - diagnostiikka ja lopuksi hoito, sisältäen lääkkeet; sitten käsittelemme allergian kokonaisuutena). Tähän on tyydyttävä, koska Ville on puheenjohtaja ja ehdotus onkin ihan järkevä.

Leo aloittaa kertomalla miten astma määritellään ja Annika täydentää omista muistiinpanoistaan tarkistaen, että astmassa keskeistä on limakalvoturvotus ja keuhkoputkien ahtautuminen. Katri selittää tarkemmin tulehdusreaktion mekanismeista. Kun päästään diagnoosivaiheeseen, Taina kertoo miten hän joutui tekemään kotona kahden viikon PEF-puhallusseurantaa lapsena kun epäiltiin astmaa. Tutoropettajamme kertoo myös muutaman mielenkiintoisen esimerkin lasten astmasta, lastentautien lääkäri kun on. Kaikki kuuntelevat suurella mielenkiinnolla konkreettisia esimerkkejä.

Purku sujuu jouhevasti, lähes kaikki ovat äänessä saman verran ja se on mukavaa. Joskus ryhmä sattuu olemaan hyvin epätasapainoinen ja jotkut puhuvat paljon ja toiset ovat hiljaa. Meidän ryhmällämme ei ole ollut tämän suhteen ongelmaa. Olemme myös usein kiinnostuneita erilaisista asioista. Esimerkiksi Mari lukee paljon tutkimuksia ja muistaa ulkoa erilaisia tilastoja, joita sitten valottaa meille muillekin. Liisalla on oma lapsi, jolla on ollut infektioiden yhteydessä hengityksen vinkumista, ja hän kertoo meille siitä. Itse valotan joskus esimerkeillä sairaanhoitajamaailmasta. Kukin antaa tutoristuntoihin oman panoksensa ja yleensä eri näkökulmista, mikä minun mielestäni rikastuttavat oppimistapahtumaa.

Saamme purun tehtyä tunnissa, jonka jälkeen olemme taas hieman viisaampia. On aika avata uusi keissi ja valita sitä varten uusi puheenjohtaja ja sihteeri. Viime kerralla minä olin sihteeri, joten olen nyt puheenjohtaja. Liisasta tulee sihteeri, koska hän on aakkosissa minusta seuraava.

Tutoropettajamme jakaa meille jokaiselle paperille printatun casen (nykyään nämä kyllä heijastetaan huoneen näytölle luettavaksi niin, ettei turhaa paperijätettä synny enää niin paljoa) ja luemme sen itsenäisesti hiljaa. Kyseessä on 68 -vuotias toimistosihteeri, jolla on taustalla pitkä tupakkahistoria. Limaista yskää on ollut jo pitkään ja nyt potilaan henkeä ahdistaa. Casessa on vähän lisätietoa ja lopulta kysytään, miten lähtisimme potilasta tutkimaan ja oireilua selvittämään.

Minä puheenjohtajana avaan keskustelun kysymällä oliko keississä mitään epäselviä termejä, jotka pitäisi avata niin, että kaikki ovat kartalla siitä, mistä on kyse. Annika kysyy mitä karkeat rahinat keuhkoauskultaatiossa tarkoittavat ja muut, jotka ovat olleet hereillä keuhkoauskultaatioluennolla selventävät, että ne syntyvät esimerkiksi liman liikkeistä keuhkoputkissa. Keskustelemme laajasti potilaan oireista ja tupakoinnista ja Janne tuo esiin epäilyn keuhkoahtaumataudista. Liisa sihteerinä kirjaa ylös avainsanoja keskustelustamme, esimerkiksi: "COPD", "askivuosi", "rahinat", "hengenahdistus", "spirometria"...

Päätämme, että teetämme kuvitteelliselle potilaallemme spirometrian joidenkin peruslabrojen lisäksi ja tutoropettaja antaa meille potilaan spirometriavastauksen tulkittavaksi. Tästä aiheesta ei ole vielä ollut luentoa ja heittelemme ilmaan jotain hajafaktoja, jotka fuksivuoden spirometrian tulkinta -työstä ovat mieleen jääneet. Lopulta keskustelu tyrehtyy ja pyydän Liisaa laittamaan avainsanoja sisältävät lappuset seinälle. Liisa jäsentää ne sinne mieleiseensä järjestykseen oman loogisen ajattelutapansa mukaan ja tekee samalla yhteenvetoa keskustelustamme.

Lopulta on aika valita oppimistavoitteet keissin perusteella. On melko ilmiselvää, että kyseessä on nyt copd eli keuhkoahtaumatauti, sen diagnostiikka, hoito, oireet jne. Otamme siis minun ehdotuksestani ja ryhmän kannatuksesta sekä tutoropettajan varmistuksella tavoitteeksi opiskella kaiken keuhkoahtaumataudista ja sen lisäksi vielä spirometriasta. Tutoristuntomme päättyy 1,5 tunnin jälkeen ja lähdemme opiskelemaan uusia oppimistavoitteitamme.

Toivottavasti tämä teksti selvensi edes jotenkin. Lisäkysymyksiäkin saa esittää, koska en ehkä osaa enää ajatella tätä koko tutorhommaa "ulkopuolisen" näkökulmasta. Ja tavoitteeksi voi siis erilaisten sairauksien lisäksi tulla opiskella esimerkiksi anatomiaa (sepelvaltimoiden anatomia, kurkunpään anatomia) tai perufysiologiaa (sydämen pumppaustoiminta, kaasujen vaihtuminen keuhkoissa). Nyt kolmosella kaikki perusasiat on jo käyty, joten meidän oppimistavoitteemme ovat yleensä jonkun sairauden ja siihen liittyvien tutkimusmenetelmien opiskelua.