Viimeinen syksy preklinikkaa

Otsikko kertookin oleellisen. Nyt neljännen vuoden puolivälissä meillä alkaa (vihdoin) klinikka. En tiedä ihan tarkkaan vielä, mitä asiasta ajattelen, sillä olen nauttinut preklinikan vapaudestakin suunnattomasti. Lisäksi klinikka-ajasta on tullut kuultua jonkin verran ristiriitaista tietoa ja mielipiteitä ylempikurssilaisilta ihmisiltä. Se voi olla joko todella opettavaista ja mielenkiintoista tai sitten tappavan tylsää, riippuu yksiköstä (eli klinikasta) missä sattuu olemaan. Varmaan vähän sama kuin manuilun kanssa; toiset paikat olivat huippuopettavaisia ja kivoja, ja toiset taas nääh...

Klinikka tarkoittaa siis sitä, että arkipäivät maanantain seminaaripäiviä lukuunottamatta vietetään sairaalalla / terveyskeskuksessa tai muussa terveydenhuoltoalan laitoksessa ja ilmeisesti siellä sitten ainakin osallistutaan opetuskierroille, opetuspoleille, päästään mukaan mahdollisesti leikkauksiin ja tehdään toimenpiteitä, tutkitaan ja haastatellaan potilaita ja opetellaan lääkärinä olemista. Varmasti tulee myös paljon sellaisia hetkiä, jolloin ei oikein ole paikkaa mihin mennä: potilas kieltäytyy opiskelijan läsnäolosta tai ohjaajaa ei kiinnosta opettaa. Varmasti klinikassa tulee hetkiä, jolloin kokee olevansa ylimääräinen ja vain tiellä, enkä ole ihan varma miten itse sellaiseen suhtaudun. Hoitajan työssä kun ei koskaan ainakaan sellaista oloa ole tullut, vaan aina on ollut jotain hommia jossain. Opiskelijan roolin omaksuminen on edelleen joissain tilanteissa kovin vaikeaa.

Klinikassa myös ymmärtääkseni päivät ovat pidempiä ja aamut alkavat yleensä kahdeksalta tai puoli kahdeksan. Toista se on nyt, kun keskellä viikkoa voi hyvinkin olla useampikin vapaapäivä (jotka tietysti on tarkoitettu itseopiskeluun). Esimerkiksi nyt toisen kouluviikkomme torstain toogabileissä mietin, että onneksi sitä on vielä preklinikassa, ettei seuraavana päivänä ole pakollista kahdeksan aamua. (Silloin meillä oli seuraavan päivän klo 9:n luento, jolle kylläkin menin.) Luennoilla ei nimittäin ole minkäänlaista läsnäolopakkoa, joten preklinikassa voi hyvinkin nukkua useampanakin päivänä pitkään, mikäli väsyttää.

Aamuheräämiset eivät tosin minulle, aamuvirkulle, ole todellakaan mikään ongelma, mutta uskon tulevani ikävöimään tenttiviikkoja. Meillä päättyi juuri Jaksaminen -jakso tämän viikon torstain tenttiin ja jälleen saimme "nauttia" tenttiviikosta, joka olikin nyt koko lääkiksen neljänneksi viimeinen. Minulla on bipolaarinen suhtautuminen tenttiviikkoihin; toisaalta ne ovat todella stressaavia ja jopa ahdistavia joskus kun tuntuu, ettei saa kunnolla luettua, mutta toisaalta taas nautin siitä vapaudesta kun saa tehdä omat lukuaikataulunsa ja keskittyä koko päivän vain lukemiseen, jos niin haluaa. Voi mennä vaikka kahvilaan lukemaan ja uppoutua täysin siihen omaan tekemiseen. Kuten olen joskus aiemminkin sanonut, tenttiviikoista tulee hyvällä tavalla mieleen pääsykokeisiin lukuaika, ilman sitä kamalaa pelkoa siitä, ettei pääsekään sisään.

Jaksamisjaksosta on siis tosiaan nyt selvitty, ymmärtääkseni taas kunnialla, sillä tentti meni omasta mielestäni ihan hyvin. Jakson aikana tulivat tutuiksi mm. masennus, ahdistuneisuushäiriöt, skitsofrenia, unettomuus, anemiat, työuupumus ja erilaiset unihäiriöt. Näiden lisäksi opeteltiin psyykelääkkeiden farmakologiaa, joka oli jotenkin todella vaikeaa. Toisaalta taas hyvin silmiä avaavaa, koska en koskaan oikein ole perehtynyt masennuslääkkeiden eroihin tai miettinyt mitä psykoosilääkettä käytetään missäkin tilanteessa. Minulla ei myöskään ole ollut kovin suurta uskoa masennuslääkkeiden tehoon, mutta nyt kun sekä masennuksen elimellistä mekanismia (eli aivojen välittäjäaineiden muutoksia) että lääkkeiden vaikutusmekanismeja on tullut opiskeltua kunnolla, ei tunnu enää siltä, ettenkö määräisi masennuslääkkeitä potilailleni. Nyt minuun on tullut ainakin jonkinlaista uskoa ja luottoa siihen, että masennustakin voidaan todella hoitaa. Enemmän taitaa olla kiinni potilaiden hoitomyöntyvyydestä.

Seuraavaksi opiskelemme vatsan alueen kliinisiä asioita eli esimerkiksi suolistosyöpiä ja keliakiaa sekä sappi-, haima- ja umpisuolitulehduksia sekä niiden hoitoa. Meillä alkaa ylihuomenna ABC -jakso eli abdominal complaints, joka kaiken lisäksi toteutetaan kokonaan englanniksi! Ilmeisesti tällainen yhden jakson muodossa tapahtuva englannin opiskelu kuuluu kakkosvuoden englannin tieteellisen kirjoittamisen kurssin lisäksi englannin opetuksen curriculumiimme ja tälle jaksolle on siis sijoittunut myös vaihto-opiskelijoiden osallistuminen opetukseemme. International meininkiä on siis luvassa. Minua ei englannin puhuminen tai kuuntelu kyllä haittaa, koska olen niin tottunut siihen ja koen englantia hyvin osaavanikin. Suurin osa kirjoistakin on koko lääkiksen ajan tullut luettua englanniksi, joten sanastokin pitäisi olla hallussa.

Preklinikan viimeisiin jaksoihin kuuluvat edellisten lisäksi Nivelkipu ja Hätätilanteet, joista sitten lisää kun ne tulevat ajankohtaisiksi. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että kyllä tätä blogikirjoittelua ainakin tällä lailla harvakseltaan jaksaakin jatkaa, ja ehkä ajoittain on myös tarve vähän purkaa omia ajatuksiaan jonnekin. Ehkä se on myös jonkinlaista vanhan jakson hautaamiseen liittyvää käsittelyä kun kirjoittaa omat tuntemuksensa jaksosta tänne. :)

Kuvat ovat kesän Dubrovnikin matkaltamme. Olisipa vielä lämmin!

Ihana, kamala tenttiviikko

Rintakipu & hengenahdistus -jakso alkaa jo lähennellä maaliviivaa, sillä tästä viikonlopusta alkoi tenttiviikko ja ensi perjantaina horisontissa häämöttää jakson pelätty tentti. Tai ainakin itse olen siitä jo monta viikkoa ehtinyt stressata kun jakson massiivinen asiamäärä on alkanut valottua. Olen käyttänyt opiskeluun jo jakson kuluessa niin paljon aikaa, ettei sitä heti edes uskoisi, mutta silti tuntuu, etten tiedä vielä yhtään mitään ja lukemisen suhteen ollaan vielä alkutekijöissä.

Meillä tenttiviikot toimivat siis siten, että jokaisen jakson päättyessä on luvassa tenttiviikko, jolloin siis on yksi tentti (kyseisen jakson päätöstentti) torstaina tai perjantaina ja muut päivät sillä viikolla ovat vapaita, itseopiskeluun ja tenttiin kertaamiseen tarkoitettua aikaa. Tenttiviikot siis tavallaan tuntuvat vähän niin kuin lomalta, mutta ovat kuitenkin älyttömän stressaavia.

Minä pidän tenttiviikoista. Kaikesta huolimatta. Niistä tulee mieleen pääsykokeisiin lukukevät, vaikkakin sekin oli toisaalta ihan karmivaa aikaa pelkoineen ja toiveineen ja masennushetkineen. Kuitenkin lukeminen on mukavaa ja asia kiinnostavaa. Saa nukkua niin pitkään kuin haluaa ja luoda omat aikataulunsa oman mielensä mukaan. Joka päivä ehtii liikkumaan silloin kun itse haluaa, ja sitä tuleekin tehtyä, koska on aivan mahdotonta viettää koko päivä nenä kiinni kirjassa tai luentomuistiinpanoissa. Aivot tarvitsevat joskus lepoa ja happihyppelyjä. Tenttiviikolle myös harvoin tulee sovittua kamalasti muuta menoa, koska jo etukäteen ymmärtää ja osaa ottaa huomioon sen, että lukemiseen täytyy todella varata aikaa. Kalenteri näyttää siis mukavan tyhjältä aina tenttiviikon alkaessa.

Jos oikein laskin, nyt on menossa jo neljästoista tenttiviikko lääkiksen aikana ja jäljellä on tämän jälkeen enää neljä!! Ikinä. Vajaa vuoden päästä meillä alkaa klinikka ja vaikka sielläkin on tenttejä, ei tenttiviikkoja ole enää luvassa. Pitää siis nyt nauttia tästä ihanasta tenttiviikkoajasta (ja kuvitteellisesta lomailusta) täysillä! Ja toisaalta voi ajatella, että takana on neljätoista tenttiä, joista kaikista olen stressannut yhtä lailla ja silti niistä kaikista olen päässyt läpi. Tilastojen mukaan ei siis pitäisi olla syytä huoleen tälläkään kertaa.

Suunnittelen joka jaksossa tenttiviikolle paljon asioita, joita haluaisin tehdä (opiskelumielessä). Olen suunnitellut esimerkiksi nyt käyväni läpi Duodecimin Oppiportin (Suomalaisen lääkäriseuran nettisivuilla opiskelijoille ja terveydenhuoltoalan ammattilaisille tarjolla olevia) verkkokursseja mm. EKG:sta ja sen tulkinnasta, mutta en usko ehtiväni välttämättä taaskaan toteuttaa kaikkia suunnitelmiani. Haluan kuitenkin aina käydä kaikki luentokalvot ja tutorit läpi ennen tenttiä, vaikka niissä onkin paljon päällekäisyyksiä. Ja siihen menee kyllä runsaasti aikaa, koska tässäkin jaksossa meillä taisi olla luentoja päälle 20 tuntia.

Lisäksi ajattelin jakson aikana esimerkiksi lukevani nyt tenttiviikolla kirjoista asioita, joita en vain mitenkään ehtinyt jakson aikan tutoreihin lukea. Tuskinpa kuitenkaan tämäkään haave tulee toteutumaan, koska aikaa ei vain vieläkään ole riittävästi. Myös esimerkiksi Lääkärilehdissä (joita on jälleen kasaantunut kirjahyllyyn järkyttävä rästipino) olisi hyviä jakson aiheisiin liittyviä artikkeleita luettavaksi, mutta varmaan nekin jäävät taas odottelemaan parempia aikoja.

Vaikka tilanne kaiken lukemisen suhteen näyttää aika toivottomalta, uskon kuitenkin saavani tulevan viikon aikana sisäistettyä tarpeeksi tietoa tentistä läpipääsyyn ja tulevaisuuden varalle. Onneksi luvassa on vielä monta vuotta opiskeluja ennen valmistumista ja varmasti sydän- ja verisuoniasiat sekä hengityselimistön ongelmat konkretisoituvat sitten klinikassa paremmin.

Täytyy myös tähän velä sanoa, että Rintakipu & hengenahdistus oli tähän mennessä ehdottomasti paras jakso! Kaikki asia oli mielenkiintoista, luennot huippuhyviä ja asia kliinistä ja tärkeää. Jokainen uusi jakso on aina siihen mennessä paras, mutta se varmasti johtuu tästä kliinisyyden lisääntymisestä. Jokainen jakso vie kohti klinikkaa ja valmmistumista ja oikeaa lääkärin ammattia ja onkin ihan positiivista, että se tuntuu mielekkäältä. Oikeilla urilla siis edelleen ollaan!

Juhlatunnelmissa

Tänään on syytä juhlaan! Kandiseuramme täyttää tänä syksynä 45 vuotta ja Wuosijuhlia juhlitaan tänään. Juhlahumusta on saanut nauttia jo useamman viikon ajan, kun wuosijuhlien liitännäistapahtumia on järjestetty pitkin syksyä. Itse olin järjestämässä wuosijuhlaluentoa, joka meillä oli viime viikon tiistaina. Lisäksi on voinut osallistua Tuntemattoman sotilaan ennakkonäytökseen, excursiomatkalle Pietariin, teatteri-iltaan Luulosairas -näytelmää katsomaan tai tanssikurssille, jolla opeteltiin vanhojen tansseistakin tuttuja tansseja.

Syksy on joka vuosi täynnä tapahtumia wujuihin liittyen ja ahkera wuosijuhlatoimikunta yhdessä kandiseuramme isäntien ja emäntien kanssa näkee paljon vaivaa, jotta kaikilla olisi kivaa ja jotta kandiseuraamme olisi mukava kuulua. Tänä vuonna olin itse mukana, eikä todella käy kateeksi niitä, jotka joutuvat tekemään vielä enemmän töitä kuin minä (usein läpi vuoden). Wujutoimikuntaan kuuluminen kuitenkin kannatti; sain mieheni kanssa liput wuosijuhlille jonon ohi. Tänä vuonna nimittäin moni jäi nuolemaan näppejään kun innokkaita osallistujia oli runsaasti enemmän kuin mitä Tampere-taloon juhlijoita mahtuu. 

Joka viides vuosi juhlat ovat (kuulemma) vähän suuremmat ja hienommat. Tänä vuonna siis juhlistamme Linnan juhliinkin kelvanneissa puitteissa Tampere -talossa. Ilta jatkuu Pakkahuoneella jatkojen merkeissä ja huomenna sillistä saamme viettää jossain huippusalaisessa paikassa, jonne bussikuljetus lähtee heti aamusta. Luvassa on siis paljon varmasti kaikkea hienoa ja jännittävää!

Kuva TLK 43v Wuosijuhlilta

Itse en ole ehtinyt millään lailla orientoitua tuleviin juhliin; hyvä kun mekon olen hankkinut ja vähän kampausta miettinyt. Eilinen nestejakson tentti nimittäin vei ihan kaikki mehut. En ole kahteen viikkoon miettinyt oikeastaan muuta kuin tenttiä ja juoksennellut paikasta toiseen yrittäen edes jotenkin vasemmalla kädellä saada tehtyä kaiken pakollisen. Nyt kun kiire on vähän helpottanut, on vaikea huokaista helpotuksesta, kun on niin tottunut kiireeseen. Ei jotenkin edes osaa rentoutua. Nytkin mielessä pyörivät muun muassa tekemättömät syvärit ja jo tuleva jakso (infektio) mietityttää. Aina löytyy jotain stressattavaa. Irtipäästäminen on oikeasti ihan taitolaji. Ehkä sitä pitäisi opetella enemmän.

On varmaan taas sanomattakin selvää, että eilinen tentti meni ihan hyvin. Tämähän on jo totuttu kaava; aina sitä lukee paniikissa tenttiin ja tuntee, ettei osaa mitään. Oikeasti tiedän kyllä osaavani paljonkin ja hallitsevani kokonaisuuksia ihan hyvin. Perfektionistina sitä kuitenkaan ei tyydy yhtään vähempään kuin täydelliseen suoritukseen ja fakta on, ettei kaikkea vaan millään voi osata.

Nestejaksosta jäi kuitenkin kaikesta stressistä ja omaan osaamattomuuteen turhautumisesta huolimatta ihan hyvä fiilis. Jakso oli todella mielenkiintoinen. Nyt tuntuu, että sitä on oikeasti valmistumassa lääkäriksi. Koko ajan suunta on kauemmas sairaanhoitajuudesta ja kohti niitä tietoja ja taitoja, jotka ovat aiemmin olleet hämärän peitossa, vain lääkäreiden osaamisalueeseen kuuluvia juttuja. Koko ajan sitä myös kasvaa tietämys siitä, miten vähän aikaisemmin on oikeasti tiennytkään. Olen toki osannut hoitaa potilaita ja tiennyt mitä lääkettä annetaan milloinkin, mutta jotenkin se kaikki on vain ollut ikäänkuin jäävuoren huippu. Todennäköisesti joka tapauksessa päädytään samaan lopputulokseen sekä lääkärin että hoitajan tiedoilla, mutta oikeasti siellä pinnan alla on vielä vaikka kuinka paljon tavaraa, joka saattaisikin vaikuttaa päätöksiin ja lopputulokseen.

En oikein osaa edes kuvailla sitä eroa, mikä hoitajien ja lääkärien koulutuksessa ja osaamisessa on. Molempien kohdalla on puutoksia toiseen verrattuna ja tietysti paljon hyvää (mitä toisessa ei ehkä ole). Täytyy varmaan yrittää jossakin kohtaa kaivella tätä vähän syvemmältä ja ehkä sitä kautta osata selittää asioita paremmin. En nimittäin halua kuulostaa mihinkään suuntaan vähättelevältä! Joka tapauksessa olen erittäin kiitollinen omasta hoitajataustastani ja sitä mieltä, etten olisi voinut mitään parempaa ammattiyhdistelmää itselleni hankkia kuin sairaanhoitaja ja lääkäri. Parhaassa tapauksessa osaan jatkossakin yhdistää molempien professioiden parhaat puolet.

Tänään kuitenkin vaihdetaan vapaalle ja juhlitaan!
Onnea Tampereen lääketieteen kandidaattiseura 45v. <3

Kuva: Simo Salminen / Actun osk

Huh, kiirettä pitää!

Viime viikolla ajattelin kirjoittaa postauksen tyypillisestä kiireviikosta, jollainen oli sillä(kin) hetkellä käsillä. Sen tarkoituksena olisi ollut konkretisoida minun kokemaani (ja usein valittelemaani) kiirettä ja vapaa-ajan puutetta sekä ehkä toimia jonkinlaisena perusteena omille läheisilleni, jotka ihmettelevät kun minulla ei ole koskaan aikaa nähdä. Vaikka näennäisesti kalenteri näyttäisikin tyhjältä, on varsinaista vapaa-aikaa oikeasti nykyään todella vähän. Kiireviikko -postauksen kanssa kävi kuitenkin niin, etten kiireiltäni edes kerennyt kirjoittaa tuota postausta, vaan se odottaa edelleen hyvin keskeneräisenä luonnoksissa, eikä varmaan näe päivänvaloa koskaan.

Kun asiaa vain on ihan liikaa...

Kiireviikkoja on kuitenkin tähän nyt osunut putkeen useita. Kiireviikko minulle tarkoittaa sitä, ettei esimerkiksi kerkeä missään kohtaa löhöämään sohvalla katsomassa tv:tä tai ehdi lukemaan mitään muita kuin koulukirjoja. Eli siis varsinaisesti rentoutumaan. Eikä niitä koulukirjojakaan kerkeä lukea sillä lailla, että kokisi olevansa hyvin perehtynyt aiheeseen. Vaikka hehkutinkin nestejakson ihanaa kliinisyyttä, täytyy myöntää, että tämä jakso on myös sisällöllisesti aivan todella syvällinen ja syvältä. Siis todella mielenkiintoinen, mutta asiaa on kertakaikkiaan liikaa. Aivan liikaa niin, että sen voisi täysin muutamassa hassussa viikossa sisältää.

Eilen meillä oli jakson viimeinen varsinainen koulupäivä ja pohdintaseminaari. Pohdintaseminaaripäivät ovat yleensä jaksojen huipentumia, viimeisiä hetkiä imeä itseensä oppia ja kysellä asiantuntijoilta apua itseään mietityttäviin kysymyksiin. Seminaareja varten saamme jakson alussa kysymyksiä (nyt niitä oli 34), joihin pitää jakson aiheiden tiimoilta osata jotakin vastata ja sitten joku onnekas (tai jotkut onnekaat) pääsee seminaarissa vuorollaan vastaamaan kysymyksiin. Opiskelijakollegat sitten tarvittaessa täydentävät vastauksia ja myös opettajat sanovat omat mielipiteensä tai korjaavat virheellisiä väittämiä.

Asioita pitäisi siis nyt osata jo melko hyvinkin, mutta silti tuntuu, etten ole saanut otetta vielä oikein mistään. Munuaisten ja virtsateiden toiminta ei ollutkaan niin paljoa sitä kivaa urologiaa, minkä koen hallitsevani vaan sitäkin enemmän sisätautista nefrologiaa, erilaisten elektrolyyttihäiriöiden ja happo-emästasapainon pyörittelyä. Tähän jaksoon on sisältynyt varmaan eniten kaikenmaailman kaavioita, jos ei aineenvaihduntaa ja hormonijaksoa lasketa mukaan. Kaavioista minä en pidä. Enkä ihan niin kovasti varnaan sisätaudeistakaan.

Pahinta on varmasti se, että opiskelussa joutuu turvautumaan yhä enemmän ulkoa oppimisen surkeuteen, kun ei ehdi oikeasti pohtia mistä mikäkin johtuu, ja viikon päästä koittava tentti kolkuttelee jo ovella. Vaikka haluankin oppia asiat kunnolla, haluan myös päästä tentistä läpi. Ja tentistä läpipääsyä varten täytyy tällä kertaa varmaan valita se helpompi reitti. Eli ulkoaopettelu. Kai sitä sitten taas jossakin kohtaa ehtii tätäkin tietoa syventämään itsenäisesti...

Wuosijuhlaluennon tarjoiluja

Tällä viikolla tosiaan ilmeisesti monilla oli syysloma (vaan ei tietenkään lääkiksellä), koska meidänkin lukujärjestyksemme näytti aika tyhjältä. Tällä viikolla olisikin ollut oikein hyvin aikaa itsenäiselle opiskelulle, jollen olisi ollut järjestämässä kandiseuramme vuosijuhlaluentoa (ja sen lisäksi järjestänyt itselleni muutakin ohjelmaa illoiksi). Vuosijuhlaluento oli viime tiistaina ja järjestelyihin meni aikaa oikeastaan koko päivä aamusta iltaan (tietysti järkkäilyjä olimme tehneet aika paljon jo aiemminkin). Kaiken kukkuraksi onnistuin vielä sairastumaan maanantai-iltana, joten tiistai menikin sitten lähinnä särkylääkkeiden voimalla. Kaikesta onneksi selviää ja luento onnistui mielestäni oikein hyvin.

Kaikenlainen ylimääräinen touhuaminen ja järkkäily on tosiaankin kuitenkin aika kuormittavaa ja vie aikaa opiskelulta, joka kyllä vaatisi oman aikansa. Varmaan kroppakin on käynyt viime viikkoina niin ylikierroksilla, että vastustuskyky on sen verran matalalla, että sitä sairastuu helpommin. Toisaalta flunssa estää käymästä esimerkiksi jumpissa, mikä vapauttaa aikaa opiskelulle. Tai vapauttaisi, jos jaksaisi lukea yhtään mitään kun päätä särkee ja vain väsyttää. Sairaana ei kyllä ole mitenkään kovin vastaanottavaisessa tai opiskeluoptimaalisessa tilassa.

Olenkin nyt päättänyt (taas kerran), etten ota ensi keväälle mitään ylimärääistä ohjelmaa. Näytelmäkerhomme tietysti hakee kohta taas tanssijoita ja näyttelijöitä ja ties mihin muuhun ryhmään tarvitaan tekijöitä, mutta yritän pysyä tällä kertaa poissa produktiosta. Olen siis nyt käsikirjoittamassa, joten se saanee riittää. Vapaat arki-illat ensi keväänä olisivat ihania! Kun sitä vain osaisi pysyä lujana eikä aina rynnätä joka paikkaan vapaaehtoisena riemusta kiljuen: "joo, minä minä!". Viime vuonna sitä jollakin tapaa osasikin ottaa aikaa itselleen. Toisaalta, kakkosella ei myöskään ollut niin paljoa kaikkea muuta "pakollista". Esimerkiksi ruotsia ja syväreitä. Tai kliinisen anatomian kurssia, jolle ihan vapaavalintaisesti vastikää ilmoittauduin, vaikken yhtäkään opintopistettä enää tarvitse kun vapaavalintaisetkin sain aiempien opintojen vuoksi hyväksiluettua. Toisaalta kaikki mihin on itse vapaaehtoisesti mennyt on yleensä ihan mielekästä.

Mutta kyllä sitä lepoa ja rauhaa joskus kaipaisi. Ehkä ensi joululomalla sitten.

Rauhalliset kynttiläillat kunniaan!

Iloinen vanhuus

Raskaan hyökkäys ja puolustus -jakson ja onneksi ihan hyvin menneen perjantaisen tentin jälkeen on ilo toivottaa kevyt "Vanheneminen" -jakso tervetulleeksi elämään.
Eilen se alkoi ja viisi viikkoa se kestää, minkä jälkeen toinen vuosi lääkiksessä onkin taputeltu kasaan ja kandin arvonimi ansaittu (tai saatu, en tiedä millä perusteella se oikeastaan ansaitaan kun kakksovuoden jälkeen sen saa lääkiksessä automaattisesti ilman sen suurempia tutkintoja tai kirjoitelmia). Kesä on siis jo todella lähellä!!

Itse asiassa, perjantaina tentin jälkeen kurssikaverini toivottelivat toisilleen jo hyvää kesälomaa. Huhujen mukaan nimittäin vanhenemisjakso on erittäin helppo ja rento. Eilisen jakson aloituspäivän ja tutorin jälkeen voin kyllä itsekin tähän väitteeseen yhtyä. Luennot olivat ihan mielenkiintoisia, mutta enemmänkin sellaisia, mitä voisi mennä ihan huvikseen vain kuuntelemaan (ja joita varmaan ikäihmiset menevätkin kun puhujana oli kuuluisa professorimme Jaakko Valvanne, joka oikeasti onkin todella hauska ja miellyttävä persoona). En kuitenkaan kokenut oppineeni juuri mitään uutta ja sellainen uskon tämän tulevan jaksonkin olevan; ihan mukava ja mielenkiintoinen, mutta ei juuri mitään uutta opettava.

Ehkä ennakkoasenteisiini jakson tarjoamasta tiedollisesta sisällöstä vaikuttaa suuresti se, että opiskelemme yhdessä TAMK:n ensihoitaja- ja fysioterapeuttiopiskelijoiden kanssa. Meillä on tässä jaksossa yhteisiä luentoja ja tutorryhmäämme täydentää nyt neljä TAMK:n opiskelijaa. Mielestäni moniammatillinen yhteistyö on mielenkiintoista ja on hauskaa tutustua uusiin ihmisiin. Ihmettelen kuitenkin suuresti sitä, että jakso kuuluu esimerkiksi ensihoitajien perusopintoihin, mutta minä sairaanhoitajan tutkinnon suorittaneena ja jopa vanhustyötä tehneenä, en saanut jaksosta mitään hyväksiluettua. Yhtenä jakson tavoitteena on oppia kohtaamaan vanha ihminen ja me menemme tutustumaan mm. Palvelukoteihin. Voisin väittää, että hoitamistani potilaista yli 90% on ollut vähintäänkin iäkkäiksi luettavia, joten uskon osaavani kyllä kohdata vanhan ihmisen. Jälleen on vähän vaikeaa suhtautua sellaisiin asioihin, joita minun pitäisi "opiskella" ja jotka kuitenkin samalla ovat ihan itsestäänselvyyksiä jo.

Noh, niille, jotka kritisoivat lääkärikoulutuksen teoreettisuutta ja "kovaa tiedettä" tai sitä ettei lääkäreille opeteta mitään inhimillisyyttä tai humanistisia asioita, tämä jakso varmaan todistaa nyt toista. Uskon, että tämä jakso on juuri kaikkea sitä, mitä ihmiset uskovat lääkiksestä uupuvan. Vaikka itse olenkin siinä uskossa, ettei minun tarvitsisi tätä jaksoa aiemman koulutuspohjani vuoksi edes suorittaa, istun silti mieluummin näillä rennoilla luennoilla kuin opiskelen bakteereiden virulenssitekijöitä tai opettelen ulkoa jotain muuta, minkä tiedän pian unohtavani. Kai siis lääkiskin joskus voi olla vähän rennompaa ja kevyempää. Yritetään nyt nauttia vain tästä.

Olin perjantaisen tentin jälkeen niin helpottunut ja hyvillä fiiliksillä siitä, että yksi raskaimmista tähänastisista jaksoista oli vihdoin takana päin. Uuden jakson alku tuntui taas mukavalta ja tervetulleelta vaihtelulta. Ja jakson toinen päivä olikin heti vapaa. Vapaapäiviä tähän jaksoon sisältyy muutenkin paljon ja meno tuntuu monellakin tapaa rennommalta. Esimerkiksi torstain jälkeen meillä on kymmenen päivää pääsiäislomaa, minkä aikana ehtisi lähteä vaikka reissuun. Ehtisi siis, mikäli ei olisi kaikkia muita velvoitteita. Itselläni (ja noin sadalla muulla medisiinarilla) viikon päästä perjantaina ja lauantaina ovat nimittäin näytelmämme kenraalit, jotka sitten haukkaavatkin ison siivun viikonlopusta. Tänään minulla ovat viimeiset tanssitreenit ennen kenraaleja ja sekin tuntuu todella ihanalta. Vaikken sitä ehkä ole kovin auliisti myöntänyt, niin kyllä monta tuntia viikosta vievät tanssitkin ovat jokseenkin stressanneet. Esitykset ovat vielä edessä, mutta sitten sekin projekti on taas tämän vuoden osalta ohi.

Kesä on selkeästi siis tulossa! Sen huomaan myös henkilökohtaisesti vuotavista silmistä ja jatkuvasta aivastelusta, jonka joko katupöly tai siitepölyt saavat aikaan. Allergisen on välillä kyllä vaikeaa nauttia kauniistakin keväästä...

Kakkosvuoden joululoma

Otsikossa piti miettiä, että onko tullut käytettyä "Joululoma"a jo aikaisemmin. Ehkä tämä selkeyttää sitten asioita, että eritellään kakkosvuoden joululoma omaksi kokonaisuudekseen. On tämä toisen vuoden joululoma kuitenkin ihan erilainen kuin ykkösvuonna. Ainakin se on viikkoa lyhyempi.

Joululomasuunnitelmat myös eroavat jonkin verran viimevuotisista, nimittäin aiemmista puheista huolimatta sain sittenkin lomalle töitä. Menen kuitenkin tutuksi tulleeseen kesätyöpaikkaani keikkailemaan vasta joulun jälkeen, koska olen "sairastanut" yli kolme viikkoa, enkä uskaltanut luvata olevani vielä maanantaina terve. Todennäköisesti en olekaan ihan vielä silloin toipunut.

Neljään viikkoon en ole siis urheillut tai tehnyt juuri mitään muuta kuin maannut kotona ja opiskellut.  Hirvittävä koko kehoa vavisuttava yskä vaivasi ensin reilu kaksi viikkoa niin, etten voinut uloskaan mennä kun pakkasessa hengittämisestä ei tullut mitään. Sain sitten vihdoin astmalääkkeet kokeiluun ja asiat tuntuivat menemän parempaan suuntaan, kunne alkuviikosta onnistuin hankkimaan itselleni jonkin oikean taudin ja viimeiset kolme päivää olen viettänyt lihas- ja nivelkipujen kourissa (koska aikuisillehan ei varsinaisesti nouse kuume...). Uskon, että parempaan suuntaan ollaan kuitenkin menossa, yskä on vähentynyt ja nenä vuotaa, eli kehoni ilmeisesti nyt puhdistuu taudinaiheuttajista ja kohta sitä päästään varmaan vihdoin hiihtämäänkin!

Eilen meillä oli vuoden viimeinen tentti ja me kakkosetkin pääsimme vihdoin aloittamaan joululomamme. Joululoman alkua (ja jokaisen tentin ohiolemista) juhlitaan/juhlittiin perinteisesti tenttisaunassa, kuten myös eilen. Itse en sinne viitsinyt mennä rasittamaan itseäni ja toisaalta mahdollisesti tartuttamaan muita. Sen sijaan menin nukkumaan puoli kahdeksalta illalla. Ihan rauhallinen joululoman aloitus siis. Onneksi sentään sain hyvästellä kavereitani joululomalle tentin jälkeisillä kahveilla.

Hermostojakso on nyt onneksi paketissa. Kaikista hyvistä sanoistani huolimatta, jakso oli kuitenkin aika rankka ja ikävä. Tunnen, etten oppinut asioita kunnolla ja opetus ei aina ollut ihan sellaista kuin olisin odottanut. En myöskään usko, että suoriuduin tentissä kovin hyvin, joten läpipääsy ei ole ihan taattu. Siksi en oikein voinutkaan aloittaa lomaani helpottuneena ja alkaa rentoutua, kun takaraivossa kummittelee ajatus uusinnasta. (Oikeasti pelottava ajatus uusinnasta ei varmaan synny takaraivossa, vaan ehkä ennemminkin ohimolohkojen sisäosissa ja otsalohkon alueilla, jotka ovat yhteydessä muistoihin, tunteisiin ja korkeampiin ajattelutoimintoihin.)

Toisaalta uusintaan lukeminen voi olla ihan hyväkin juttu, ainakin asioita tulisi sitten kerrattua, kun joka tapauksessa tuntuu, ettei niitä kunnolla vielä tullut opituksi. Vaikkei uusintaa olisikaan edessä, olisi opiskeltuja asioita silti hyvä kertailla. Ja onneksi ne opintojen puolesta tietysti vielä kertaantuvatkin, joskin kliinisemmissä merkeissä. Joskus tulevaisuudessa meillä nimittäin on edessä jakso nimeltä Hermoston toimintahäiriöt (tai jotain sinnepäin) ja tietysti neurologisia potilaita tulee sitten vastaan itse klinikassa, jolloin asiat taas kertautuvat. Juuri nyt osaisin tehdä neurologista statusta ainakin jonkin verran, tutkia motoriikkaa ja aivohermojen toimintaa. Mutta nekin taidot varmaan häviävät, jos ei niitä harjoittele.

Olisko joululomalla aika ottaa sulhanen koekaniiniksi ja harjoitella jo tähän mennessä opittuja potilaan tutkimisen taitoja? :)

Tieto lisää mielenkiintoa

Hyvää joululomaa kaikille eilen (tai aiemmin) lomansa aloittaneille, eli ainakin meidän lääkiksen opiskelijoista 5/6:lle... Ainoat koulutöissä raatavat taitavat olla enää vain meidän kurssilaiset, epäonniset kaikkoset, joilla lukukauden viimeinen tentti on vasta ensi viikon perjantaina. Kateeksi käy niitä, jotka tänä aamuna tai eilen illalla ovat olleet lentokentällä valmiina matkustamaan joululoman seikkailuihin. Niitä ihmisiä ainakin oman snapchatini perusteella on monta!

Tämäkin lauantai on iloisesti kulunut aivojen ja hermojen opiskelun merkeissä mielenkiintoisia poikkileikkauskuvia milloin mistäkin tumakkeista piirrellen. Samalla tavalla tulevat seuraavat viisi päivää kulumaan muutamia virkistäviä keskeytyksiä lukuunottamatta. Huh, tuntuu, että tentti tulee aivan liian nopeasti, vaikka se samalla tarkoittaakin myös minun joululomani alkua.

Tenttiin lukeminen on kyllä oikeastaan ollut yllättävän mukavaa. Tällä kertaa opeteltavaa ja kerrattavaa on todella paljon, ja nyt tuntuu, etten varmasti pääsisi tentistä läpi jos se olisi vaikkapa jo huomenna. On kuitenkin sellainen aika itsevarma olo siitä, että kaikki on sisäistettävissä (ainakin suurimmaksi osaksi) ja kyllä tämäkin tentti varmaan hoidetaan ihan kunnialla pois alta.

En oikein ymmärrä, miksi en ole ensi viikon perjantaista yhtään stressaantunut tai pyöri tenttipaniikin kourissa tai ylipäätään hakkaa päätäni seinään kun neurologia on niiin kamalaa. Koska se ei ole. En ymmärrä, miksei se nyt olekaan kamalaa kun olen viettänyt viimeiset kuutisen vuotta inhoten kaikkea aivoihin liittyvää ja ajatellen, etten koskaan tahdo hoitaa neurologisia potilaita tai ymmärrä neurologiasta mitään. Ymmärrys ja osaaminen on tietysti tämän jakson aikana lisääntynyt huimasti, mikä varmaan vaikuttaa muuttuneisiin mielipiteisiini.

Hermostojakso ei ole mielestäni "helppo ja hauska", kuten eräs kurssikaverini jakson alussa kaikkien ihmetykseksi totesi. Se on kuitenkin mielenkiintoinen. Ja kuten sanottu, ehdottomasti kaikkein raskain jakso tähän asti. Opeteltavan asian osalta ainakin. Tuntuu, että tässä jaksossa todella olen ollut samalla viivalla kuin kurssikaverini, koska ei ainakaan omasta mielestäni sairaanhoitajakoulussa mihinkään hermoston rakenteisiin paneuduttu sen syvällisemmin kuin lukiossakaan. Silloin riitti kun osasi karkeasti aivojen osat; isoaivot, pikkuaivot, väliaivot, keskiaivot, aivosilta ja ydinjatke. Tällä kertaa vaaditaan myös erilaisten tyvi- ja muiden tumakkeiden osaamista sekä monia erinäisiä hermoratoja, joita en kyllä kuollaksenikaan voi vielä hallita.

Uutta tietoa on tässä jaksossa tullut aivan valtavasti lisää ja töitä on saanut todellakin tehdä yrittäessään integroida kaikkea uutta vanhan osaamisen päälle ja sekaan. Myös ryhmätyöt ja kliiniset taidot ovat tuoneet aina jotain aivan täysin uutta. Olemme päässeet tutkimaan silmänpohjia ja testaamaan tärykalvon toimintaa, mitä meille hoitajaopiskelijoille ei todellakaan silloin aikoinan opetettu. Nyt tuntuu, että osaan ja tiedän jo niin paljon enemmän kuin ennen jaksoa, vaikka samaan aikaan onkin hyvin pihallaoleva olo.

Aina aiemmin tenttiin lukiessa on tullut tunne, että mitä väliä enää lukea. On ehkä ollut vähän vaikea löytää kertailtavia asioita kun koko jakso on aina ollut ikään kuin kertausta. Hoitajana osasin ja tiesin kaikesta jo niin paljon aikaisemmin (vaikka lääkiksessä tosin mennäänkin paljon syvemmälle asioissa), että ne asiat, mitä en tenttiviikon alkaessa osannut, olivat sellaisia, mitä en edes halunnut osata. Tai kokenut tärkeäksi.

Nyt uutta asiaa on tullut vastaan niin valtavasti, että se kaikki tuntuu tärkeältä. Nyt minulla on ihan selkeät tavoitteet kertailussa ja tiedossa ne asiat, jotka vaativat vielä parantamista. Nyt myös haluan oppia uutta, koska se todella on uutta eikä vain jotain mitä minun tarvitsee kaivaa pölyisistä muistilaatikoistani. Uuden oppiminen jollakin tavalla todella innostaa, mikä on varmaan ihan hyvä kun tässä saa vielä monta vuotta viettää opiskelijan roolissa.

Ja mikä tärkeintä, en enää inhoa neurologiaa! Nyt sitä tekee mieli melkein lukea ihan huvikseenkin :D

Pikaisesti vähän kuulumisia

Kamala tauko tullut kirjoittamiseen!
En tiedä, olenko ollut edes niin kiireinen, vai eikö nyt vain ole löytynyt mitään hyvää saumaa kirjoittaa. Tai mielenkiintoista sanottavaa.

Sen voin sanoa, että ainakin olen ollut todella stressaantunut. Stressitasosta kertoo aika hyvin jo kavereillenikin jakamani tarina eräästä aamusta kun pesin hampaat kahdesti, koska en vain muistanut, että olin ne jo pessyt. Enkä kaivelemallakaan saanut tapahtumasta mitään mielikuvaa päähäni. Sinä aamuna olin aika huolissani (mielen)terveydestäni, mutta toisaalta hampaiden pesu on sellainen jokapäiväinen mekaaninen toimenpide, että ei siitä välttämättä mitään erityisiä muistijälkiä aina jääkään. Tosin se ei valitettavasti ole ainoa asia, missä muistini vähän lipsuu. Onneksi on kalenteri, ilman sitä tästä ei tulisi mitään.

Stressi on kuitenkin ehkä vähän helpottanut, vaikka viimeisiä viedäänkin tenttiviikolla (keskiviikkona siis on ravintojakson tentti). Olen nimittäin saanut tehtyä melkein kaikki englannin tehtävät ja jopa saanut todella hyvää palautetta niistä. Lääketieteellinen tieto ja tutkimus - jaksommekin alkaa olla pian pulkassa, ainakaan minun ei tarvitse tutkielmaamme enää hirveästi osallistua. Ja kohta on loma! Tentin jälkeen alkaa siis tavallaan syysloma, jonka keskeyttää vain seuraavalla viikolla keskiviikkona seminaari, jossa esittelemme tutkimuksemme, ja sen jälkeen on vuorossa karttuvan tiedon testi (jossa siis monivalintakysymyksillä mitataan osaamistamme eri alueilta lääketieteessä).

Lähestyvän tentin myötä olen siis osittain omaksunut jo tutuksi tulleen hälläväliä -asenteen, enkä jaksa ihan hirveästi siitä enää stressata. Koko jakso on muutenkin ollut tavallaan jo ennestään tuttua asiaa, vain hieman syvällisemmin ehkä nyt opiskeltuna, ettei se ole tuntunut kamalan vaikealta. Ruuansulatuskanavan normaalin anatomian, histologian ja fysiologian lisäksi olemme saaneet oppia ravintosuosituksista, lihavuudesta ja veren rasvoista. Suurimmaksi osaksi asia on ollut siis aika kansantajuista, loogista, itsestään selvää ja sellaista, mitä nyt muutenkin omaa aikaa seuraamalla tietäisi. Ei tämä kuluva jakso siis itsessään ole sitä stressiä minulle aiheuttanut, vaan lähinnä nuo samaan aikaan menossa olevat jaksot (LTT ja englanti). Olen monta kertaa ajatellutkin, että onneksi olen Tampereella, jossa yhtä asiaa saa opetella kerrallaan (vaikka se sisältääkin monta aspektia samasta elimistön osasta), eikä niin, että käynnissä olisi monta eri kurssia samaan aikaan.

Ravintojaksolla olemme päässeet hieman tutustumaan myös farmakologiaan, josta ehkä kirjoitan sitten vielä enemmänkin. Voin kuitenkin sen sanoa, että myös farmakologia on tuottanut harmaita hiuksia. Vaikka tiedänkin suurimman osan tälläkin jaksoilla mainituista lääkkeistä ennestää, en ollut osannut kuvitella, että lääkiksessä joutuukin sitten laskemaan vielä lääkkeiden farmakokineettisiä suureita. Ei niitä työelämässä kukaan kuitenkaan koskaan laske. Elleivät sitten lääkärit suljettujen ovien takana? Tai jollakin erikoisalalla? Varmasti jollakin tietyllä erikoisalalla, mutta en minä ainakaan sinne tähtää.

Tämä ja huominen menevätkin nyt tosiaan sitten tenttiinluku-loppukiihdytyksen vauhdissa ja loman alettua varmaan palaan ruotuun ja kirjoittelen vähän enemmän kuulumisista ja kaikesta muustakin, ehkä jopa niistä hääjutuista.

PS. Minä olen muuttunut "tylsäksi". En ollut edes Hämeenkadun approssa!

LTT DONE! Tavallaan.

Nyt on LTT -jakso osittain toivottavasti takanapäin!
"Osittain" sen takia, että osa ryhmätöistä jatkuu vielä seuraavan (Ravinto) jakson aikana ja myös tutkimustyömme on tekemättä ja sen esittämisseminaari vasta lokakuussa edessä.
"Toivottavasti" siksi, että jälleen kerran olen epävarma tentistä läpipääsyn suhteen. En muista, että kertaakaan tenttiin mennessä olisi ollut sellainen itsevarma ja luottavainen olo, eikä tämä päivä tehnyt mitään poikkeusta asiaan. Tentti oli jotenkin todella hankala, vaikka suurin osa kurssikavereistani ilmeisesti on sitä mieltä, että se oli helppo.

Lääketieteellinen tieto ja tutkimus -jakson tentissä meille annettiin luettavaksi englanninkielinen artikkeli, jota kaikki tenttikysymykset koskivat. Se fakta, että kaikki neljä tenttiin mahdollisesti tulevaa artikkelia (joista yksi oli sitten se oikea) olivat jakson ajan luettavissa Moodlessa, ei oikeastaan kamalan paljoa helpottanut asiaa. Toki olin lukenut tämänpäiväisenkin artikkelin kertaalleen, ja eilen vielä selaillut sen läpi. Kysymykset kuitenkin olivat jotenkin niin vaikeita, että ei niihin kyllä ihan vain artikkelia lukemalla osannut vastata. Jotenkin kysymykset oli myös muotoiltu niin soveltavasti, että vaikka koin hallitsevani jakson aiheet aika hyvin, ei vastausta tullut ainakaan mistään apteekin hyllyltä paperille.

Olen myös aika epävarma siitäkin, että mitä tämän jakson aikana olisi oikeasti pitänyt oppia. Millä syvyydellä? Tilastotiede ei todellakaan ole mikään mieluinen aihe, enkä sen parissa kovasti aikaa tulevaisuudessa enää halua viettää. Mutta koin silti oppineeni aika hyvin aihealueeseen liittyvät käsitteet ja niiden merkityksen. Kuitenkin on vähän epävarma olo sellaisten asioiden suhteen kuin tilastollinen testaus ja testisuureet. Kuinka hyvin ne oli tarkoitus osata? Oliko tarkoitus ymmärtää täysin mitä se SPSS-ohjelma tekee kun laskee riippuvuuksia tai p-arvoja? Ehkä ei. Tai ehkä sitten omien syväreiden/mahdollisen tulevan väitöskirjan kohdalla joku ohjaa ja neuvoo näissä asioissa tarkemmin, mitä se juuri siinä kohdassa tarkoittaa.

Noh, nyt voi hetkeksi heittää huolet tilastoista ja tutkimuksista, ainakin tenttitulosten julkaisuun asti. Tänä viikonloppuna voi keskittyä täysillä muihin asioihin kuin kouluun, koska uusi jakso alkaa vasta maanantaina ja juuri nyt ei ole mitään deadlineja painostamassa (paitsi oikeasti on englannin kurssin toisen sarjan tehtävien deadline tulossa ja oikeasti pitäisi sitä tutkimustakin tehdä ja oikeasti vielä syväreidenkin eteen jotain tehdä). Mutta nyt lähden jo perinteeksi muodostuneelle tenttikahville ansaitusti hieman rentoutumaan :)

P.S. Uuden fuksikurssin nimeksi tuli isännän mukaan Cursus Starck. Winter is coming....

1/6 lääkäri

Fuksivuosi on nyt kunnialla purkitettu ja muistotilaisuus vietettiin eilisillan tenttisaunassa. Pitäisi varmaan olla jollakin tapaa haikea fiilis, ja sitä yritinkin tentin jälkeen aulassa kavereistanikin kaivaa esille, mutta ei sitä varmaan vielä oikein tajua, että tämä oli nyt tässä. Me ei koskaan enää saada olla fukseja. Me ei koskaan enää opiskella Biolla, meidän koulun B-rakennuksella, joka puretaan nyt kesällä. Nyt fuksivuosi elää enää muistoissamme.

Uskoisin, että suoriuduin vuodesta ihan kunnialla tätä viimeistä tenttiä myöten. Vaikka uusinta kävi usein ajatuksissa kun lukumotivaatiota ei kuluneella viikolla ollut yhtään, sain kuitenkin aika paljon tietoa paperille tentissä raapustettua ja läpipääsy pitäisi olla kyllä ihan taattu. Myös muuten opiskelut sujuivat aika kiitettävästi, tein kaikki tehtävät ajallani, valmistauduin lähes kaikkiin tutoristuntoihin ja pääsin läpi jokaisesta tentistä, usein ihan hyvin pistein. En voi siis itseäni laiskaksi opiskelijaksi haukkua, vaikka välillä elämässä olikin ihan kaikkea muuta kuin se opiskelu.

Fuksivuosi oli kyllä ihan oikeasti elämäni paras. En usko, että koskaan aikaisemmin olen nauttinut elämästäni niin paljon ja täysillä kuin kuluneiden yhdeksän kuukauden aikana. Oli lähes koko ajan ihan hirveän hauskaa, paljon tekemistä ja menemistä ja ihania ihmisiä ympärillä. Toki siihenkin aikaan sisältyi paljon ylä- ja alamäkiä, kuten elämään yleensä, mutta kaiken kaikkiaan voin kyllä rehellisesti sanoa, että vuosi oli aivan mahtava. Toisaalta sen haluaisi kokea uudelleen, mutta toisaalta sitä vain on niin onnellinen kaikesta, että se yksikin vuosi riittää. Enkä toisaalta tiedä, jaksaisinko mennä ja osallistua enää uudelleen niin paljon kuin nyt. Kai sitä energiaa löytyi siitä ajatuksesta, että fukseja ollaan kerran vain.

Onneksi kuitenkin oma fuksivuosi oli niin ihana, se motivoi kyllä yrittämään olla mahdollisimman hyvä hupituutori ensi syksynä ja tekemään loistava fuksivuosi myös nuoremmille tuleville kollegoille. Uskon, että oma viihtymiseni oli paljon nykyisten kakkosten ansiota. Kesällä en tosiaan edes odottanut lääkikseltä mitään sosiaalista elämää tai koulun ulkopuolista ohjelmaa. En tiennyt siitä mitään, enkä uskonut saavani edes kavereita kun olin niin vanha. Onneksi todellisuus oli kuitenkin toinen. Onneksi meidän omat hutumme (ne kakkoskurssin hupitutorit) olivat niin innokkaita ja kannustavia, että sitä väkisinkin lähti mukaan kaikkeen ja totesi tykkäävänsä siitä menemisestä. Lääkis myös osoittautui hyvin kollegiaaliseksi ja rennoksi yhteisöksi.

Fuksivuodesta mieleen jäivätkin parhaiten varmaan kaikki muut tapahtumat kuin se itse opiskelu. Uskon kuitenkin, että syynä on se, että niin monet opiskeltavat asiat olivat jo ennestään tuttuja, etten koe mitään valtavaa uutta tietomäärää missään kohtaa omaksuneeni tai kuulleeni jotain ihan mullistavaa jostain sairaudesta. Voin kuvitella, että ilman aikaisempaa terveydenhuoltoalan koulutusta olisin imenyt noita tärppejä sairauksista ja niiden hoidosta ihan yhtä innoissani kuin kurssikaverini. Kuitenkin ryhmätyöt ja kaikki minulle uusi oli erittäin hauskaa ja mielenkiintoista. Myös sellainen uusivanha, mitä olin ehkä joskus vähän tehnyt sairaanhoitajaopiskeluiden aikana, mutta joka sittemmin oli työelämän myötä jäänyt (esimerkiksi ekg:n tulkinta) oli mielenkiintoista. Parhaiten mieleen ovat varmasti jääneet dissektiot, koska niissä oppi todella paljon, mutta ne olivat myös aika rankkoja päiviä. Lisäksi suturointi on yksi taito, jonka oppimisesta olen erityisen iloinen, koska sen osaamisesta olin jo pitkään haaveillut.

Haaveilin ennen myös lääkärin ammatista, erityisesti viime keväänä pääsykokeisiin lukiessa se haave oli hyvin realistisena mielessä. Tämän vuoden aikana, vaikka olemmekin oikeaa polkua kohti tuota unelma-ammattiamme kulkeneet, me olemme olleet vasta untuvikkoja medisiinarimaailmassa, eikä lääkäriys ole tuntunut kovin konkreettiselta vielä. Syksyllä toki saimme muutaman kerran vetää valkotakit päällemme ja kulkea laumassa pitkin TAYS:n käytäviä, mutta kovin vähän potilaiden kohtaamista loppupeleissä tämän ensimmäisen vuoden aikana saimme harjoitella. Oli siis joskus aika helppo unohtaa opiskelevansa lääkiksessä tai valmistuvansa lääkäriksi. Etenkin kun opiskelumme painottui niin paljon normaaliin kehon anatomiaan ja fysiologiaan, eikä sairauksista meille vielä juurikaan puhuttu.

On siis mukavaa päästä kesällä töihin oikeiden potilaiden pariin. Todellisuus on nimittäin aika erilaista kuin millaisen kuvan luentosalin seinälle heijastettavat power point -diat antavat potilaista ja heidän hoidostaan. Sairaalan arkeen kuuluu myös kaikkea muuta kuin vain potilaan sairauskertomus. Itse se potilas on kaikkea muutakin. Ja hyvä niin. En haluaisi koskaan olla lääkäri, joka hoitaa vain potilaan papereita. Toivottavasti tulevaisuuden maailmassa lääkäreillä ei ole niin kiire, että aikaa potilaan oikeaan kohtaamiseen ja konkreettiseen hoitamiseen ei ole. Toivottavasti tulevaisuudessa myös lääkärinä saan keskustella potilaan kanssa muistakin asioista kuin ihan vain juuri siitä oleellisesta. Toivottavasti saan myötäelää potilaan kanssa niitä ilon ja onnen tunteita, mitä tähänkin asti sairaanhoitajana, kun asiat ovatkin järjestyneet.

En osaa ehkä omien lähtökohtieni vuoksi sanoa, miten paljon tämän ensimmäisen vuoden aikana keskimäärin lääkisopiskelijoilla on tapahtunut kasvua lääkäriksi. Itse koen ainakin tuon lääkäristymisen olleen omalla kohdallani hyvin vähäistä. Kyllä minä olen edelleen paljon enemmän sairaanhoitaja kuin lääkäri tai edes lääkärinalku. Ehkä ensi vuonna asiat ovat toisin kun saavutamme kandin arvonimen. Nyt olen vasta lääketieteen opiskelija ja hyvin lapsenkengissä sillä alalla. Tämä vuosi olikin ehkä kuitenkin enemmän kanssaopiskelijoihin, meidän kurssiin, lääkiksen tapoihin ja ylempikurssilaisiin tutustumista. Tämä fuksivuosi oli ehkä enemmän siitä opiskelijaelämästä nauttimista ja itsensä toteuttamista erinäisissä projekteissa kuin varsinaisesti sitä vakavaa opiskelua. Kyllä me jotain opimmekin, siitä ei tarvitse olla huolissaan, mutta kun fukseja oltiin nyt ihan viimeistä kertaa niin ehkä kaikki fuksijutut kuitenkin otettiin vakavammin kuin itse se koulunkäynti.

Ensi vuosi onkin varmaan jo aivan erilainen. Ainakin opiskelutilamme ovat erilaiset. Vanha Bio on haudattu ja opiskelu jatkuu uudessa Arvo B-rakennuksessa, jonka nousua olemme ensimmäisen opiskeluvuotemme aikana saaneet ihan vierestä seurata. Ensi vuonna fuksivuodesta pääsee kuitenkin nauttimaan tulevien lääkisopiskelijoiden kautta ja ehkä sitä kokee sitten itsensä jo viisaammaksi ja vanhemmaksi (ainakin lääkiksen suhteen, oikeasti vanhemmaksi en halua itseäni kokea, vaikka sitä olenkin!).

Ennen ensi syksyä on edessä kuitenkin toivottavasti lämmin ja ihana kesä, josta aion nauttia täysillä. Viime kesän toivoin kuluvan nopeasti, ensin pääsykoetuloksia ja sitten koulunalkua jännittäen. Nyt minulla ei ole mihinkään kiire. Toisaalta tuntuu haikealta, että joitakuita kavereistani näen vasta elokuussa seuraavan kerran, mutta kyllä se kesä oikeasti menee äkkiä.

Kiitos C. Kukko tästä mahtavasta fuksivuodesta - syksyllä jatketaan!

Tenttiinlukumotivaatiopula

Se on huomenna! Pääsykoe! Minuakin jännittää. Voin vain kuvitella miltä lääkikseen hakijoista tällä hetkellä tuntuu ja miten vaikeaa on varmaan olla juuri nyt ajattelematta sitä huomista ja elämän yhtä suurimmista koitoksista. Mutta sitten se on ohi!

Toivoisin, että oma tenttinikin olisi jo huomenna. Tämä jakso tuntui aluksi liian helpolta ja kivalta, eikä ahdistanut yhtään. Nyt tenttiviikolla ja jo sitä ennen viime viikolla ahdistus on vain kasvanut ja lukumotivaatiota on ollut ihan älyttömän vaikea löytää. En jaksaisi lukea yhtään, olen saanut siitä ihan tarpeekseni tämän vuoden aikana. Lisäksi tuntuu, etten ole oppinut jakson aikana yhtään mitään, ja ne vähäiset oppimani asiat olen jo unohtanut.

Ei auta muu kuin marssia sinne tenttitilaisuuteen ylihuomenna ja toivoa läpipääsyä, koska en jaksaisi uusintaankaan varmaan lukea, vaan olisi kiva päästä vain kesälomalle rentoutumaan. Kesälomalla voisi sitten ajan kanssa kertailla näitä mukaopittuja asioita ilman stressiä tentistä. Tenttiinluvut olisi pitänyt aloittaa paljon aiemmin, mutta jotenkin noiden tanssinäytösten jälkeen tuntui, että se kouluvuosi oli nyt tässä, eikä enää ollut minkäänlaista opiskeluinnokkuutta. Tuntui, että oli jo antanut kaikkensa tälle vuodelle ja että se voisi olla jo pulkassa. Mutta ei, vielä tuo helkutin tentti tuossa kummittelemassa.

Lisäksi nyt tuntuu siltä, että meillä on ollut aika huonoa opetusta tässä jaksossa. Tai ei nyt varsinaisesti se opetus varmaan ole huonoa ollut, mutta aika monet luentodiat ovat sekavia ja niistä asioiden kertaaminen on vaikeaa. Asiaa on niin paljon ja se on niin monimutkaista, että olisin kaivannut tarkempaa syventymistä tai enemmän käsittelyaikaa esimerkiksi sydämen ja verenkierron säätelyyn tai veren hyytymisjärjestelmään. Kaikki ryhmätyöt olivat hyviä ja opettavaisia, mutta niitä olisi voinut olla tässä jaksossa vielä enemmän, koska nyt pitkän jakson loppupuolella ei oikeastaan enää muista mitä siellä ihan aluksi opetettiinkaan.

En myöskään pidä siitä, että fysiologian kirjaa lukiessa niin monet asiat on selitetty fysiikan kaavojen tai teorian avulla. Pääsykokeen jälkeen sitä heitti totaalisesti kaikki fysiikan ja kemian asiat mielestään, eikä niihin mielellään palaa. Tietysti ihmiselimistön toiminta on hyvin paljolti fysiikan lakien alainen ja verenkierron dynamiikkaa ja sydämen pumppaustoimintaa tietenkin selitetään fysiikan kaavojen avulla, mutta silti ne tuntuvat vain sekoittavan enemmän. Lisäksi hyvin monia asioita hemoglobiinin happiaffiniteetista sydämen johtoratajärjestelmän toimintaan selitetään erilaisilla kuvaajilla, joista en myöskään välitä yhtään. On ärsyttävää lukea tekstiä, jossa viitataan jatkuvasti käyrän pisteeseen a, b, c... Ja katse hyppii samalla tekstistä seuraavan sivun kuvaan, johon jatkuvasti viitataan.

Kai sitä pitää vain luottaa siihen, että tutoreita tehdessä ja luennoilla istuessa jotain on jäänyt mieleen ja loput osaakin sitten päätellä. Myös aikaisemmasta koulutuksestani tietysti on ollut hyötyä, kun osasin paljon jo ennestään. En kuitenkaan nyt ihan täysin luota niihin aiempiin tietoihini sydän- ja hengitysasioista kun en kuitenkaan niiden parissa juuri ole töitä tehnyt. Äh, joka tapauksessa se on kohta ohi. Ja sitten luvassa onkin toivottavasti pitkä ja ihana kesä ilman huolta opinnoista. Kunpa lääkisopetuskin loppuisi jo vapun jälkeen, niin kuin niin monilla muilla yliopistoaloilla!

Vuosi sitten tähän aikaan...

Meillä alkoi kevään viimeinen kouluviikko nyt. Ensi viikolla ei ole muuta kuin itsenäistä opiskelua torstaina häämöttävää fuksivuoden viimeistä tenttiä varten. Olemme siis samassa veneessä tavallaan lääkikseen hakijoiden kanssa, ensi viikolla molemmat stressaamme tentistä. Toki pääsykokeisiin valmistautuvilla keskiviikkoinen pääsykoe on hieman tärkeämpi tilanne kuin meidän jaksotenttimme. Me saamme aina uusia sen, useitakin kertoja. Pääsykoe voi kuitenkin päättää sinun loppuelämäsi suunnan.

Viime vuonna olin hyvinkin tuskaisen tietoinen tästä faktasta. Kun yhteen päivään, yhteen koetilanteeseen keskittyy niin paljon paineita, toiveita ja ratkaisevia käänteitä, on ihme miten sitä oikeasti edes pysyy järjissään pääsykoekevään ajan. Ja sitten ne hermot pitäisi pitää jäissä vielä itse siellä koetilanteessa kun olet sadan muun hakijan ympäröimä. Ja ne sadat muut hakijat alkavat jo kiireessä rustata kaiken tietonsa paperille kun itse et edes tiedä mistä aloittaa.

Minä pysyin järjissäni varmastikin sillä, että en todellakaan lukenut 12h päivässä ja muistin urheilla ja tehdä kaikkea muutakin. Vuosi sitten tähän aikaan olin itse asiassa lomareissulla Saksassa ja Hollannissa. Ihan muutaman päivän vain. Mutta se oli hyvä irtiotto pääsykoelukemis-arjesta ja aivot saivat hieman levätä. Loman jälkeen aloitin kesätyöt, viikkoa ennen pääsykoetta. Lukeminen jäi siis töiden myötä myös vähemmälle. Mutta siinä vaiheessa asiat pitäisi osata jo niin hyvin, ettei niillä viimeisten viikkojen lukemisilla ole muuta virkaa kuin jo aiemmin opitun kertaaminen.

Itse tosiaankin loppuvaiheessa vain kertailin, tein harjoituskokeita ja Epionen valmennuksen vaikeimpia soveltavia tehtäviä. En todellakaan osannut ja muistanut ihan kaikkia asioita koealueesta, joka on todellakin valtava. En kuitenkaan stressannut siitä, koska uskoin osaavani kaikki ne tärkeimmät asiat ja ennen kaikkea tarpeeksi. Jos en niillä tiedoilla pääsisi lääkikseen, niin sitten... no, se olisi ollut kurjaa. Mutta ihminen ei ole tietokone, johon mahtuu rajattomasti faktaa. Kaikkea ei voi osata, eikä oikeasti tarvitsekaan. Pääsykokeessa iso merkitys on myös tiedon soveltamisella ja sillä, että osaa siinä hetkessä olla looginen ja hoksaa nopeasti tarvittavat asiat.

Vuosi sitten tähän aikaan tunteeni olivat älyttömän ristiriitaiset. Olin toisaalta hyvin toiveikas lääkikseen pääsemisen suhteen, mutta toisaalta taas aivan epätoivon partaalla. Mihin sitä olikaan ryhtynyt ja miksi sitä haluaa tieten tahtoen hankkia itselleen lisää pettymyksiä? Miksei vain voinut tyytyä siihen, mitä jo oli? Halusinko edes oikeasti lääkäriksi? Niinä hetkinä kun epätoivo yritti iskeä, kuuntelin silloin juuri julkaistua Elastisen Eteen ja Ylös -biisiä ja sain siitä lisää uskoa. Eniten maailmassa toivoin, että juuri tällä kertaa onnistuisin ja että tämä luku-urakka vihdoin tuottaisi tulosta. En enää edes muista mitä kaikkea lupasin ja vannoin tekeväni elämässäni toisin jos vain pääsisin lääkikseen. Silloin siitä opiskelupaikasta olisi mielellään vaikka maksanut.

Matkalla töihin sairaalalle usein mietin, miten paljon mieluummin kulkisin sitten syksyllä samaa reittiä vähän pidemmälle lääketieteen yksikölle, joka sijaitsee sairaalan vieressä. Toivoin sitä niin paljon, etten oikein uskaltanut edes ajatella asiaa. Olin pääsykokeen jälkeen aivan varma, että koe meni huonosti ja tälläkin kertaa sisäänpääsy jäisi monen pisteen päähän. En kertonut kuin yhdelle työkaverilleni, että olin hakenut lääkikseen. Aika harva muukaan ihminen asiasta tiesi. Silloin pääsykokeen jälkeen harmitti, että sitä oli tullut kertoneeksi kenellekään.

Ennen lääkistä osasin unelmoida oikeastaan vain siitä opiskelusta ja siitä, miten joskus valmistuisin. Ajatukset siitä, että olisinkin lääkäri ja ehkä joskus töissä entisten työkavereideni kanssa, mutta eri roolissa, tuntuivat todella hassuilta. Oli kuitenkin hauska miettiä, mitä asioita ehkä tekisin sitten lääkärinä toisin kuin muut hoitajataustani vuoksi. Oli hauska miettiä ihmisten reaktioita kun joskus kertoisin päässeeni lääkikseen. Miten sukulaiseni ilahtuisivat, miten äiti olisi riemuissaan ja miten kaverini yllättyisivät, kun eivät edes tienneet minun hakevan. Kaikki ne ajatukset kuitenkin tuntuivat epärealistisilta, vähän kuin unelmoisi lottovoitosta tietäen, ettei sellainen omalle kohdalle kuitenkaan osu.

Onneksi en tiennyt, millaista arki lääkiksessä oikeasti oli. Minulla ei ollut mitään käsitystä edes siitä, miten Tampereen lääkis eroaa muista. Omissa mielikuvissani ne kaikki olivat samanlaisia ja vastasivat aika paljon sitä, millaista opiskelu biotieteellisessä oli ollut. Kuvittelin itseni ahkerana opiskelijana, onnellisena siitä, että työelämän vastuu oli kaukana (takana ja) edessä päin. En muista tarkalleen, ajattelinko ollenkaan opiskelijaelämän sisältävän mitään koulun ulkopuolisia aktiviteetteja. Yliopistoliikunnasta tosin haaveilin myös. Helsingissä se oli toiminut hyvin ja jäsenmaksu koko vuodelle oli samansuuruinen kuin Fressin yhden kuukauden jäsenmaksu. Siinä taisi kuitenkin olla kaikki, mitä minä opiskeluiden lisäksi kaipasin. En varmasti osannut kuvitellakaan saavani kavereita, koska olin niin vanha. En osannut haaveillakaan siitä kaikesta, mitä se lääkistodellisuus oikeasti oli. Onneksi en tiennyt tästä kaikesta mitään, koska olisin halunnut sitä vielä paljon enemmän ja sitten se ainakin olisi tuntunut liian hyvältä ollakseen minun saavutettavissani.

On harmillista, miten ne pienet ilon säpsähdykset ja "pääsin lääkiksen" -ajatukset ovat pikkuhiljaa jääneet pois. Ainoastaan kirjastossa vastaan tulevat lääkiksen pääsykokeisiin valmistautuvat nuoret muistuttavat itseä siitä miten hirveää se viime vuonna oli ja saavat aikaan kiitollisuuden tunteen siitä, että ei onneksi koskaan enää. Tenttiviikon ahdistuksessa sellaiset kiitollisuuden tunteet ovat oikein tervetulleita. Muistaisipa sitä useammin arvostaa sitä mitä nyt on. Olla onnellinen siitä, että on nyt tässä ja myös ylpeä itsestään kun saavutti yhden suurimmista haaveistaan.

Minä toivon teille kaikille pääsykoelukijoille jaksamista, onnea ja niitä uskomattomia itkunsekaisen seinillepomppimisilon tunteita, joita itse sain viime vuoden kesäkuun viimeisenä päivänä tuntea. Haaveista on oikeasti ihan mahdollista tehdä totta.

Ja kiitos teille, jotka luette pääsykokeisiin yliopiston kirjastossa. Kiitos, että muistutatte minua välillä siitä, miten paljon tämän eteen on tehty töitä ja miten paljon tätä on haluttu.

Tenttiä varten opiskelu

Tässä minä taas tuskastelen jakson aikana kertyneiden luentomuistiinpanojen ja omien töherrysteni äärellä sitä, miten toisaalta tentti on ylihuomenna liian pian ja miten toisaalta sen toivoisi olevan jo tänään, jotta loppuisi tämä stressi. En tosiaankaan jaksaisi enää lukea.

Olen melko varma, etten osaa asioita vielä niin hyvin kuin pitäisi, enkä luota omiin kykyihini niin paljoa, että voisin uskoa tentin menevän läpi. Toivossa on kuitenkin toistaiseksi vielä hyvä elää. Tenttipaniikkia lietsotaan myös ainakin kolmessa puhelimeni whatsapp-keskustelussa, eivätkä ne ollenkaan auta asiaa omalla kohdallani. Tänään eksyin myös kirjastolle lukemaan (koska työpöytä on niin paljon parempi kuin omani), vaikkein siitä yleensä tykkää. Kun ympärillä on muita ihmisiä, jotka opiskelevat samoja asioita samaa tenttiä varten, sitä väkisinkin vertaa itseään muihin. Juuri nyt se ei samalla lailla haittaa kuin viime keväänä kun muut hakijat olivat kilpailijoitani. Mutta silti sitä miettii, pitäisikö osata asiat vielä paremmin tai eri tavalla kun joku muu on keskittynyt ihan eri aihealueeseen kuin itse.

En tiedä omaavatko jotkut kaverini jotain yliluonnollisia aivoja, joihin mahtuu tietoa kaikkia pikkuyksityiskohtia myöten, vai olenko vain itse sen verran harjaantunut opiskelija ja kokemuksen muovaama yksilö, etten ainakaan itse jaksa panostaa samalla tavalla kaikkien pikkuasioiden opiskeluun kuin ehkä joku toinen. Pääsykokeita varten sitä luki aivan kaiken ja yritti muistaa yksityiskohtiakin ulkoa, koska pääsykoe kuitenkin voi olla sillä lailla kettumainen, että siinä voidaan kysyä mitä tahansa (esimerkiksi suotyyppejä... -_-). Nyt minun mielestäni meitä ei kuitenkaan pitäisi ohjata opiskelemaan kaikkia mahdollisia solun proteiineja ja yksityiskohtia, joista ensi syksynä päässämme ei ole minkäänlaista muistijälkeä.

Voin myöntää jo nyt unohtaneeni aika paljon solujakson asioista. Solujakson, joka meillä oli puoli vuotta sitten. En ole unohtanut niitä asioita, jotka ovat tässä opiskelujen aikana kertaantuneet, vaan juurikin ne pikkuisen yksityiskohdat, proteiinirakenteet ja toisiolähetit. Mitä järkeä siis on päntätä päähänsä asioita, joista ei kuitenkaan tentin jälkeen muista mitään?

Olen yrittänyt muillekin selventää ajattelutapaani tämän suhteen. En koe mitenkään järkeväksi ajankäytön tai oman jaksamisen kannalta opiskella asioita, joita ei usko muistavansa enää tentin jälkeen - saati sitten tulevaisuudessa tarvitsevansa. Toivon, että myös tentin laatijat ovat sen verran järkeviä, että kysyvät asioita, joilla on jotain merkitystä. Kuitenkin sitä pitäisi ihan oikeasti opiskella elämää, ei koulua varten. Vaikkei lääkis mikään ammattikoulu varsinaisesti olekaan, opiskelemme ammattia varten. Tenttituloksilla ei oikeasti ole mitään väliä. Emme saa arvosanoja, jotka määrittelevät joskus sen, mihin yliopistoon pääsemme opiskelemaan tai joilla yritämme saada stipendejä tai kilpailla kavereiden kanssa.

Oppimisella tietysti on väliä, niillä tiedoilla, joita keräämme. Opiskelussa pitäisi keskittyä niihin asioihin, jotka ovat tulevaisuuden kannalta merkityksellisiä, niihin asioihin, jotka varmasti muistamme vielä tulevaisuudessa. Emme me mitään tärkeitäkään asioita tule muistamaan, jos ne eivät kertaannu tai jos ei niitä tietoja joudu käyttämään. Mutta se se pointti onkin, pitää opiskella niitä asioita, jotka tulevat vastaan uudelleenkin. Ne ovat hyödyllisiä. Jos et todennäköisesti tule seuraavien vuosien aikana tarvitsemaan tietoa jostakin pikkuisesta yksityiskohdasta, kenties anatomisesta rakenteesta, jotka ei edes ole kaikilla, niin miksi käyttää energiaa sen opiskeluun kun se kohta on kadonnut muististasi?

Siinä mielessä olen taas iloinen siitä, että minulla on kokemusta työelämästä ja aikaisempia opintoja. Tiedän miten opitut asiat häviävät päästä, jos ei niitä koskaan kertaa tai omassa työssä tarvitse. Tiedän myös aika paljon siitä, mikä on oikeasti hyödyllistä tietoa tulevaisuuden kannalta. Se varmaan onkin suurin etu aikaisemmasta koulutuksestani. Ei ehkä niinkään se, mitä olen silloin ennen opiskellut, koska niitä asioita en kuitenkaan enää muista. Vaan se taito keskittyä oleelliseen.

Opiskelumotivaatio kadoksissa

Liikkumisjakson tentti häämöttää nurkan takana, tarkalleen ensi torstaiaamuna klo 9.00. Lukupäiviä ei siis ole enää kauhean monta, enkä minä ole opiskellut tenttiä varten juuri yhtään. 

Viime viikko oli tavallaan todella ihana, monipuolinen ja kiva, mutta toisaalta myös aivan älyttömän raskas. Dissektio-opetus vaati oman veronsa, sekä henkisesti että fyysisesti, vaikkei sitä henkistä puolta varmaan siinä työskennellessä ainakaan hirveästi miettinyt tai tajunnut. Lisäksi tietenkin oli tanssitreenejä ja lääkäripäivillä kiertelyä sekä perjantaina narikkavuoro, joten jalat ja koko kroppa olivat kovilla. Kotona kävin viikolla lähinnä nukkumassa, ja illalla sitä kaatuikin sänkyyn ihan rättiväsyneenä... ja seuraavana aamuna sitten taas ennen kahdeksaa pirteänä ylös. Viikko huipentui Turun sitsi-excuun, josta kotiuduttiin perjantain ja lauantain välisenä yönä vasta kolmelta.

On siis ollut hirveän hauskaa ja kivaa, mutta se kaikki hauskanpito on kyllä vaatinut veronsa. Olen todella väsynyt edelleen, vaikka eilinen oli suhteellisen rauhallinen päivä, ja olen saanut nukkua nyt kunnolla. Väsymys kuitenkin vaikuttaa opiskelumotivaatioon, joka tällä hetkellä on nolla. En ehtinyt tällä viikolla tehdä juuri mitään kouluhommia, enkä opiskella tenttiä varten ollenkaan. Oikeastaan kun suulliseen anatomian tenttiin panosti ja stressasi sitä edeltävästi niin paljon, niin nyt tuntuu, ettei tähän tulevaan jaksotenttiin jaksa panostaa ollenkaan. Melkein tekisi mieli ottaa vähän etumatkaa lomaan ja mennä suoraan vain uusintaan. 

Voi siis sanoa, että tentin jälkeen alkava pääsiäisloma ja lomaviikolle varaamamme Pariisinmatka tulee todella tarpeeseen. Vielä kun selviäisi siitä tentistä...

Muuten tykkään kyllä siitä, että meillä Tampereella opetus on jaksomuotoista, eikä kursseittain, mutta tenttiviikolla oikeastaan aina tulee sellainen olo, että asiaa on yhteen jaksoon ihan liikaa ja liian laajasti. Olisi kiva opiskella kerralla vain esimerkiksi anatomiaa, eikä sitten liittää siihen kaikkea muutakin "sälää", kuten nivelten tutkimista ja luun yms. histologiaa. Olisi mukavaa vielä jos neurovaskulaarinen anatomia olisi ihan oma kokonaisuutensa, eikä lihasten, luiden ja muiden kudosten rinnalla opiskeltava asia. Ylipäänsä olisi kiva, jos opiskeltavaa asiaa olisi vähemmän ja aikaa enemmän. Olisi kiva, jos koko ajan ei tuntuisi siltä, että tietoa on liikaa, eikä se kaikki voi mitenkään mahtua samaan aikaan päähäni.

Kaikkein parasta ehkä olisi, jos sitä ylimääräistä energiaa ei kuluisi niin valtavasti tähän stressaamiseen ja ajatuksiin, että ei osaa, ei pysty. Pitäisi osata kanavoida se siihen opiskeluun. Varmaan jonkinnäköiset mindfullness-harjoitukset olisivat omalla kohdallani ihan paikallaan. Tai joku stressinhallintakurssi. Pitäisi lopettaa tuskastelu.

Toisilla iskee syysväsymys ja kaamosmasennus, itse kärsin varmaankin kevätväsymyksestä. Tunne on tuttu kyllä aiemmiltakin vuosilta. Pitkän talven jälkeen aurinkoiset kevätpäivät ovat ihania, mutta silloin sitä myös huomaa miten väsynyt itse on. Tehtävää on kamalasti ja ennen kesää olisi saatava ykkösvuosi vedettyä vielä kunnialla kasaan. Pitää varmaan lohduttautua vain sillä, että omalla kohdallani sentään tentti on uusittavissa, eikä koko tulevaisuuteni riipu siitä.. toisin kuin ehkä teillä pääsykokeisiin lukijoilla. Ihan hirveästi jaksamista vaan teille! Toivottavasti teidän opiskelumotivaatio ei ole yhtä hukassa kuin minun :)

Katse kohti tulevaa

Kaikesta synkistelystäni huolimatta aineenvaihdunnan jaksotentti ei mennyt (ainakaan toivottavasti) ihan penkin alle. Tentti oli itse asiassa ihan kiva, tehtävät soveltavia ja isoja kokonaisuuksia kattavia ja luulen pärjänneeni ihan hyvin. Läpi pitäisi ainakin päästä, ellen nyt ole tehnyt jotain ihan mullistavia virheitä huomaamattani. Hieman kyllä harmittaa kun omasta osaamisestani innostuneena ja sanoja vain paperille sen kummemmin miettimättä vuodattaessani kirjoitin tenttiin "NADH" enkä "NADPH" kun kysyttiin pentoosifosfaattireitin mielekkyyttä. Yksi pieni P-kirjain, mutta oikeasti aika merkittävä virhe. Noh, eipä tuo mitään. Ei sen siihen pitäisi kaatua.

Olo on huojentunut, kun ei tarvitse uuden jakson alkaessa enää miettiä näitä kamalia aineenvaihduntareittejä tai muistella entsyymejä, joita en tule koskaan myöhemmin varmasti ilman kirjan sivujen selaamista muistamaan. Toisaalta taas jossain sisimmässäni kuiskuttelee kuitenkin jokin pieni ääni, jonka mielestä tentti ei ole voinut mennä hyvin jos sen jälkeen on itsevarma olo. Osa minua alkaa uskoa sitä ääntä ja ajattelee, että niinpä... jos pääsykoe tuntuu menneen hyvin, niin silloin ei ainakaan pääse sisään. Se saa minut muistelemaan itseäni viime keväänä: pääsykokeen jälkeen oli ihan hyvä ja varma olo, mutta sitten omaa pistearviota tehdessä kaikki vain romahti kun totesin, että en todellakaan vastannut kysymyksiin oikein, enkä varmasti saa tarpeeksi pisteitä kasaan sisäänpäästäkseni. Sitten taas ajatukset palautuvat oikeille raiteille ja havahdun siihen todellisuuteen, että riittiväthän ne pisteet! Kyllä se itsevarma ja hyvä olo sen pääsykokeen jälkeen oli ihan aiheellista. Minä pääsin lääkikseen. Miksen siis nyt voisi tuntea oloani hyväksi tentin jälkeen? Kyllä se varmaan jostain omasta osaamisesta sittenkin kertoo. Miksei kertoisi?

Eiköhän siis ole aika vain suunnata katse nyt tulevaan Liikkuminen -jaksoon, jonka puitteissa pääsemme oikein huolella pänttäämään latinaa ja anatomiaa. Suurin osa kurssikavereistani pääsee tai joutuu (miten sen nyt haluaa ajatella) myös ensimmäistä kertaa kosketuksiin kuoleman kanssa, kun anatomiaa opiskellessamme saamme/joudumme dissektoimaan vainajia. Itse olen ehdottomasti sitä mieltä, että on todella tärkeää oppimisen kannalta tutkia ihmisen elimistöä ihan oikeasta ruumiista ja nimenomaan itse omin käsin toimenpiteitä suorittamalla. En odota innolla varsinaisesti sitä, että pääsemme leikkelemään ruumiita, mutta silti otan hyvin kiitollisena vastaan niiden ihmisten lahjan, jotka ovat itsensä kuolemansa jälkeen lääketieteelle testamentanneet. Olen sairaanhoitajaopintojeni aikana nähnyt ruumiinavauksen, eikä se varsinaisesti mikään kovin miellyttävä kokemus ollut. Ikimuistoinen kylläkin, ja opettavainen. Olen myös ollut paljon tekemisissä kuoleman kanssa työelämässä; olen todistanut kuolevan potilaan viimeisiä hetkiä tämän vierellä ja pukenut vainajia valkoisiin. Olen kohdannut kuolemaa myös omassa elämässäni. Se ei siis ole minulle mitenkään vieras asia. Tulevat dissektiot eivät ehkä tämän vuoksi mitenkään pelota minua, mutta herättävät ajatuksia kylläkin. Vaikka kuoleman läsnäoloon onkin jossain määrin jo tottunut ja siihen suhtautuu nykyisin luonnollisena osana elämää, niin en usko sen koskaan muuttuvan arkipäiväiseksi asiaksi kuitenkaan.

Uskon tulevan jakson olevan rankka, mutta myös antoisa ja mielenkiintoinen. Tykkään siitä, että meillä on paljon käytännön harjoituksia, siis noiden dissektioiden lisäksi. Ilmeisesti tutkimme toistemme niveliä ja muutenkin liikkumiselimistön anatomiaa. Meillä on myös paljon tehtävämonisteita opiskelua helpottamassa. Itse opin ainakin paremmin tehtäviä tekemällä kuin kirjaa lukemalla. Hankin jopa anatomian värityskirjan, jonka kanssa kevätillat tulevat varmasti kulumaan mukavasti...

Maanantaita odotellessa. Tai miksen aloittaisi väritysprojektia jo tänään?

Vielä viimeinen rutistus

Meillä alkoi tänään tenttiviikko, mikä tarkoittaa sitä, että nyt viimeistään pitäisi yrittää sisäistää koko aineenvaihdunnan kauneus (vai kauheus?). Viime viikon lopulla järjestetyssä seminaarissa, jossa kävimme läpi erilaisia jaksoon liittyviä asioita väittämien ja  pohdintatehtävien muodossa, tunsin olevani aika hyvin perillä kaikesta. En ehkä jokaisesta yksityiskohdasta, mutta kuitenkin siitä kokonaiskuvasta. Itse asiassa olo oli aika varma ja hyvä koko jakson suhteen. Mutta kuten yleensäkin, kyllä todellisuus jollakin tapaa aika vetää alas sieltä pilven päältä haaveilemasta... nyt kun katson viime vuosien tenttikysymyksiä, alkaa taas olo olla sellainen, että edessä tulee olemaan ensimmäinen hylätty.

Toivon kuitenkin, ettei näin käy, ja aion nyt nähdä vaivaa tämän kertailun eteen, niin että saavutan uudelleen sellaisen itsevarmuuden ja osaamisen tunteen. En halua enää koskaan jauhaa tänne blogiin aineenvaihduntajaksoahdistuksesta. Olisi niin paljon mukavampi kirjoittaa jostain kivasta tai opiskelun herättämistä innostuksen ja uuden oppimisen ilon tunteista. Tyhjästä on kuitenkin todella paha nyhjäistä, koska tämä jakso ei ole missään mielessä ollut niitä omia lemppareitani. Tämä jakso on saanut monta kertaa oikeasti miettimään, että tätäkö minä todella halusin? Tätäkö varten tuhlasin puoli vuotta elämästäni pääsykoekirjoja läpi rämpimällä ja siirryin mukavasta työssäkäyvän ihmisen varallisuudesta opiskelijaelämän köyhyyteen?

Oli tässä jaksossa kuitenkin muutama kivakin juttu; ensinnäkin pääsin tutkimaan onko minulla laktoosi-intoleranssi kun teimme itsellemme laktoosi- tai glukoosirasituskokeen. Toisessa harjoitustyössä taas pääsin harrastamaan pipetointia, josta jollakin ihmeellisellä tavalla on tullut yksi lempiasioistani labratöissä. Laktaattidehydrogenaasientsyymin aktiivisuuden tutkiminen plasma- ja murskattuja verisoluja sisältävistä näytteistä oli kyllä oikeasti aika mielenkiintoista. Etenkin kun työelämässä vastaan on tullut verikokeiden tuloksia, joissa myös LD-tasoissa on ollut jotakin poikkeavaa. Uskon, että tulevaisuudessa tulen sairaanhoitajanakin kiinnittämään tällaisiin asioihin enemmän huomiota kuin ennen kun en edes tarkalleen tiennyt, miksi joitakin asioita tutkitaan.

Uskon, että etenkin ensi jakson asioista tulee olemaan paljonkin hyötyä niin omassa elämässä, sairaanhoitajan työssä kuin sitten lääkärinäkin. Ensi jakso meillä on Liikkuminen, johon kuuluu liikkumiselimistön anatomian opiskelu (eli siis kehon kaikki luut ja lihakset, ligamentit ja joiltakin osin myös hermot ja verisuonitus). Lisäksi opiskelemme nivelten rakennetta ja tutkimista (joka minua erityisesti erinäisten omakohtaisten liikuntavammojen vuoksi kiinnostaa), luun histologista rakennetta ja kaikkea muutakin mielenkiintoista. Opiskelu tulee olemaan varmasti aika rankkaa, koska anatomiaa ei oikein voi opiskella muuten kuin ulkoa. Meillä onkin lähes 100-sivuinen harjoitustyövihko ja monisteet siihen päälle "kotitehtäviksi" niinä aikoina kun varsinaista opetusta ei ole. En tiedä millaisia ensi jakson tutorkeissit ja niiden oppimistavoitteet tulevat olemaan, mutta ainakin tähän asti nekin ovat "vapaa-ajalla" teettäneet aivan hirveästi työtä, joten en odota ensi jakson olevan missään mielessä kevyt.

Onneksi nyt ei enää ole ihan samanlaista hinkua osallistua joka asiaan ja kaikkiin bileisiin, kun syksyllä oli. Siihen varmaan on vaikuttanut oman kaveripiirin muodostuminen, ei enää ole samanlaista tarvetta päästä tutustumaan kaikkiin. Eli opiskelullekin toivottavasti löytyy nyt paremmin aikaa!

Kun aineenvaihduntaviidakossa kaikki on kytkeytynyt yhteen, niin suunnistamisen pitäisi olla aika selkeää, eikö?
Kuvan lähde.

Joululoma

Tämän syksyn ensimmäinen ja viimeinen tentti ohi! Läpipääsystä olen melko varma, hyvistä pisteistä en niinkään... mutta onneksi meillä ei saada arvosanoja! :)

Tunnen kuitenkin osanneeni jakson asiat ihan tarpeeksi hyvin, niin, että hallitsin kokonaisuudet. Kaikkia pikkujuttuja en tentissä (enkä nytkään) muistanut tai edes yrittänyt opetella ulkoa. Yritin tenttiin lukiessa pitää mielessä sen, että tässä opiskellaan elämää ja tulevaa uraa varten, eikä sitä tenttiä. Eli ei pitäisi ajatella läpipääsyä tavoitteena. Pitäisi ajatella, että opettelen asiat niin, että osaan soveltaa niitä jatkossa ja rakentaa niiden varaan uutta tietoa. Uskon onnistuneeni tässä tavoitteessa. Toki vuoden päästä näitä LKK-jakson asioita miettiessa voi olla, että suurin osa (ainakin embryologia) on painunut jonnekin syvälle muistin syövereihin, joista sitä on lähes mahdoton kaivaa pinnalle...

Mutta ainakin tenttitulosten julkaisuun asti voi nyt hengähtää helpotuksesta ja ajatella; ohi on! Ei enää lääkistä siis tälle vuodelle. Ei enää opiskelua ennen kuin ensi vuonna. Kuulostaapa kovin kaukaiselta, vaikkakin se ensi vuosi ja uusi lukukausi häämöttää ihan nurkan takana. Sitä ennen on kuitenkin hyvin aikaa rentoutua ja palautua kuukauden joululomalla.. aah. Mitä luksusta.

Rahatilanteen kannalta optimaalisinta olisi tietenkin ollut viettää joululoma ainakin osittain töissä. Niin minun oli alun perin aikomus tehdäkin, mutta yllättäen (sarkastisesti yllättäen, koska eihän se mikään yllätys oikeasti ole) ollaan taas säästölinjalla, eikä ainakaan sille osastolle, jossa olin kesätöissä, saa palkata lyhytaikaisia sijaisia nyt joulunaikaan. Olisin varmaan jostain saanut töitä, jos olisin oikeasti niitä vähän reippaammin hakenut. En kuitenkaan nyt välttämättä koe hirmuista tarvetta rehkiä joululomalla töissä, koska takana on kuitenkin aika rankka syksy. On varmaan ihan hyvä ladata vähän akkuja ihan rauhassa, ilman mitään lääketieteeseen liittyvää (kuten sairaalassa työskentelelyä). 

Toisaalta pakko varmaan sivuta lääketiede-asioita lomallakin, koska olen luvannut itselleni, että luen kaikki kotiin tähän mennessä tulleet Lääkärilehdet ainakin selaillen läpi. Lisäksi ajattelin ahkerana vähän jo katsella ensi vuoden ensimmäisen jakson (aineenvaihdunta) asioita, tai ainakin kertailla kemiaa. (Koska kuulemma jotain kemiallisia reaktioita käydään ensi jaksossa läpi.) Yhtenä aikomuksenani oli myös kertailla kuluneen syksyn opintoja hieman, jotta kaikki "opittu" ei ehkä ihan heti unohtuisi. Tässä taka-ajatuksena taas se elämää ja uraa varten opiskelu...

Todennäköisesti vaihdan kuitenkin ihan totaalisesti vapaalle ja unohdan kaikki suuret ja kunnianhimoiset suunnitelmat opiskelusta ja istun sohvannurkassa katsomassa Greyn anatomiaa. Eilinenkin meni hyvin pitkälti näin. En jaksanut eilen enää päntätä, ajatuksena jos en jotain osaa tähän mennessä, niin en sitä enää tänään kyllä tule oppimaankaan. Katsoin varmaan viisi jaksoa Greyn anatomian 1. tuotantokautta, kävin katsomassa Nääspeksin jo toisen kerran (koska kaverini oli kipeä, eikä itse päässyt) ja ylipäätään muuten vain välttelin lukemista. 

Tuleva/nyt alkanut joululoma on toki ihana, mutta hieman haikealta tuntuu ajatella, että ihania kurssikavereita näkee vasta ensi vuonna. Pahimmassa tapauksessa vasta kuukauden päästä. Onneksi olemme jo muutamien kanssa sopineet näkevämme joululomalla, esimerkiksi vanhempiemme luona vieraillessamme. Lisäksi meillä on nyt loman alkuun suunnitteilla Taru sormusten herrasta- ja Harry Potter -leffamaratonit. Ja tänään juhlimme kurssin kesken päättynytttä lukukautta tenttisaunan merkeissä. Oikeastaan luvassa on tenttidisko! :)

Lomalla aion epätodennäköisesti toteutuvien opiskelusuunnitelmieni lisäksi vierailla sukulaisilla ja liian vähälle huomiolle jääneillä ei-lääkis-kavereillani ja EHKÄ matkustaa joko kotimaassa tai ulkomailla. Kovasti olemme poikaystäväni kanssa katselleet äkkilähtöjä, mutta mitään kovin hyvää matkaa ei ole vielä tullut vastaan. Noh, ehkä parempi säästää nekin rahat johonkin tarpeellisempaan.

En varmaan tänne kovin paljoa joululomatekemisistäni kirjoittele, koska ne tuskin ketään kiinnostavat. :D Sen sijaan varmaan teen jonkun yhteenvetotekstin kuluneesta lukukaudesta tai jotain muuta lääkikseen liittyvää. 

Railakasta viikonloppua!

Kuluneen jakson kirjoja.

Kehityksen huipulla

Otsikko kai koskee minua itseänikin. Johan tässä iässä pitäisi vihdoin olla sekä fyysisen että henkisen kasvun osalta valmis, kypsä ja elämänsä kunnossa. Aivojen otsalohkonkin pitäisi jo 25. ikävuoteen mennessä olla kehittynyt. Ajattelin kuitenkin tässä postauksessa käydä läpi kohta lopuillaan olevaa jaksoamme; Lisääntyminen, kasvu ja kehitys.

Kohta se on ohi, viimeinen viikko menossa. Yhdeksän päivää tenttiin (ensi viikko on siis tenttiviikko). Ja mikä parasta, yhdeksän päivää joululomaan! Nopeasti se syyslukukausi on vierähtänyt. Nopeasti tämä massiivisen pitkältä vaikuttanut 7+1 viikon pituinen jaksokin on kulunut. Ja millainen jakso!

Tässä tentin kynnyksellä todella tuntuu, että koko ihmisen kasvu ja kehitys ihan kaksitumaisesta tsygootista (eli hedelmöittyneestä munasolusta) aikuisikään asti pitäisi nyt osata. Ja niinhän se pitääkin. Eikä pelkästään fyysinen puoli, vaan myös se psykososiaalinen kehitys, murrosikä, kaikki lapsen oppimat taidot ja seksuaalisuus. Näiden lisäksi bonuksena on vielä anatomiaa ja lääketiede-lisänä kehityshäiriöitä ja genetiikkaa. Tuntuu kuitenkin, että valtavasta tenttiaineistosta huolimatta osaankin jotakin! En tiedä, osaanko tarpeeksi hyvin tenttiä ajatellen, tai osaisinko selittää mitään asioita kovin yksityiskohtaisesti, mutta jonkinlainen kokonaisuus on tässä kuitenkin tullut hahmotetuksi.

Täytyy jälleen kerran olla kiitollinen Tampereen lääkiksen opetussuunnitelmalle. Olenkin sanonut kurssikavereille, että ilman pbl:ää ja tutor-istuntoja tuskin lukisin yhtään mitään tässä jakson aikana. Kaikki opiskelu jäisi tenttiviikolle, ja mikä paniikki siitä seuraisikaan... Nyt kuitenkin tutor-keissit ja oppimistavoitteet pakottavat opiskelemaan jo jakson aikana, aika paljonkin. Lisäksi samat asiat kertautuvat sitten luennoilla ja mahdollisesti vielä jossakin ryhmätyössä.

Ryhmätöitä varten meillä on ollut ennakkotehtäviä, kuten ne kamalat lantion anatomiatöihin valmistavat monisteet, joita tuskailin monena iltana. Mutta se tuskastelu kyllä kannatti, koska itse anatomian ryhmäopetuksessa asiat hahmotti paljon paremmin, kun niitä oli jo etukäteen opiskellut (vaikkakaan itseopiskelu ei tuntunut kovin hyvin jäävän päähän). Ehkä tärkeämpää varsinaista opetusta edeltävässä itseopiskelussa on se, että pohtii kysymystä, kuin se, että löytäisi vastauksen siihen. Kysymyksen pohtiminen, ja mikä parempaa, sen herättämät (jopa tuskan) tunteet, herättävät myös motivaation saada vastaus, ja näin tieto jää ehkä paremmin mieleen.

Tämä jakso alkoi lokakuun puolivälin jälkeen naisen ja miehen genitaalien anatomialla ja sukusolujen kypsymisen opiskelulla sekä histologialla. Teoriaopinnot etenivät hedelmöityksen kautta sikiön alkukehitykseen, gastrulaatioon (alkiokerrosten muodostumiseen), neurulaatioon (hermostoputken kehittyminen) ja organogeneesiin (elinten muodostumiseen). Myös istukan kehitystä, anatomiaa ja fysiologiaa opiskelimme sekä kirjoista että oikeaa istukkaa leikkelemällä sairaalan yhteydessä olevassa kliinisessä opetuskeskuksessa. Meitä oli iso ryhmä, eikä siinä kovin paljoa itse saanut tehdä, mutta ainakin harjoituksen jälkeen muistan varmaan aina, että napalaskimoa on vain yksi. (Napavaltimoita sen sijaan kaksi.)

Jossakin välissä pääsimme myös leikkimään lääkäriä päiväkoteihin nallesairaalan muodossa. Hoidimme lasten pehmoleluja mm. laastarein ja kierresidoksin. Lapsille jäi toivottavasti mukava kokemus "lääkärissä" käynnistä ja me saimme kokemusta eri-ikäisten lasten kanssa vuorovaikuttamisesta. Lapsen lääkärinä (tai tässä tilanteessa lapsen nallen tai muun lelun lääkärinä) toimiminen oli yllättävän haastavaa, kun piti miettiä, millaisia asioita lapselle voi puhua. Mitä hoito-ohjeita voi kotiin antaa, niin että lapsi ymmärtää ne? Ymmärtääkö lapsi, jos kirjoitan ohjeeksi, että lepoa viikon ajan? Tietääkö lapsi mikä on viikko? Omat potilaani, tai potilaideni huoltajat (eli lapset) olivat kaikki aika reippaita, ja ne ujoimmatkin uskaltautuivat vastaamaan, kun jotain kysyin. Uskon siis jatkossakin pärjääväni lasten kanssa vastaanottotilanteissa. Nallesairaala siis oli kaiken kaikkiaan hyödyllinen kokemus. Meillä se onneksi kuuluu pakolliseen opetukseen, eli kaikki pääsevät sinne.

Teoriaopetus jatkui raskauden ajan muutoksien ja sikiön kasvun opiskelulla. Synnytystä emme valitettavasti päässeet "livenä" näkemään, mikä tietysti olisi oppimisen kannalta ollut optimaalisinta, mutta ainakin saimme jonkinnäköisen video-kuva-demonstraation synnytyksen kulusta ja vauvan ulosauttamisesta. Minulla tässä tilanteessa oli tosin etulyöntiasema aikaisemman koulutukseni vuoksi, koska olen päässyt sairaanhoitajaopintojeni aikana lyhyeksi ajaksi harjoitteluun synnytysosastolle, ja synnytyksiä olen nähnyt kolme, joista yksi oli sektio (eli keisarileikkaus). Vaikka en silloin aivan tiennyt, mitä lääkkeitä potilaalle esimerkiksi annettiin, niin ainakin minulla on jokin mielikuva, miten asiat ovat edenneet synnytyksen aikana ja miltä se oikea synnytys tai sektio näyttää.

Olemme käyneet tähän mennessä läpi vauvan ja lapsen sekä nuoren kehityksen aikuiseksi, kaikki siihen liittyvät osa-alueet ja myöskin murrosiän muutokset. Nyt tiedän, mitä murrosikämittarilla esimerkiksi G4P4 pojan kohdalla tai M3P2 tytön kohdalla tarkoittavat. Minun pitäisi osata tulkita kasvukäyrää ja tietää mitä Lene-testillä (leikki-ikäisen neurologinen kehitys) tutkitaan. Näitä kehitysasioita pääsimme käytännössä opiskelemaan yhden aamupäivän aikana, jonka saimme viettää neuvolassa. Omalle kohdalleni sattui neuvola, joka toimi sekä äitiys- että lastenneuvolana, ja pääsin näkemään sekä vauvan että leikki-ikäisen neuvolatutkimuksia. Lisäksi yksi neuvolan asiakkaista sinä aamupäivänä oli raskaanaoleva nainen, joten pääsin myös näkemään äitiysneuvolapuolta. Hyvinkin opettavainen tilaisuus siis, vaikka itse toiminkin neuvolakäynnillä lähinnä vain tarkkailijana.

Jaksoon on sisältynyt lisäksi eettisten asioiden (mm. abortin ja keinohedelmöityksen) pohdintaa seminaareissa, genetiikkaa, kehitysvammaisuuden syiden opiskelua ja tietysti histologiaa. Nyt tutkimme histologisia (miehen ja naisen lisääntymiselimistö sekä sikiö) preparaatteja virtuaalimikroskoopeilla, emmekä enää vanhoilla käsikäyttöisillä laitteilla. Virtuaalimikroskopointi on paljon nopeampaa ja helpompaa kuin objektiivien säätely.

Nyt meillä on jäljellä enää torstaina viimeinen tutor-istunto ja ilmeisesti jaksoa kertaava seminaari. Ja tietenkin tentti. Haluaisin uskoa, että hallitsen jakson asiat tarpeeksi hyvin, mutta kyllä kertausta vielä tarvitaan! Tänään ajattelin kertailla anatomiaa. Huomenna on vapaapäivä, ja varmaan kertailemme yhdessä kurssikavereideni kanssa jotain juttuja.
Viikonlopun aion rentoutua Tartossa (paikalliseen lääkikseen tutustuen) ja sitten viimeinen rutistus tenttiinlukua ja se ihana joululoma!

Täytyy sanoa, että vaikka kulunut jakso on ollut raskas, ja nyt tuntuu, että se sisältää enemmän tietoa kuin yksi ihminen voi näin lyhyessä ajassa sisäistää, on jakso ollut myös monipuolinen ja mielenkiintoinen. Alkujakson tutorkeissien oppimistavoitteet olivat ihan järjettömän laajoja, ja niitä oli paljon. Nyt loppua kohti tahti on inhimillistynyt, ja asiat ovat aika lailla maalaisjärjellä ymmärrettäviä.

Olen iloinen, että opetustilaisuudet ovat olleet niin monipuolisia; luentoja, itsenäistä opiskelua, seminaareja, ryhmätöitä, käytännön taitoja, potilaskäyntejä, neuvolaa ja nallesairaalaa. Ainoa huono puoli käytännön harjoituksissa on se, että niitä on liian vähän ja ryhmäkoot ovat liian isoja.

Mitä sairaanhoitajuudesta on ollut hyötyä/haittaa tähän mennessä...

"Siitä on varmaan tosi paljon hyötyä lääkäriopinnoissa, että olet sairaanhoitaja." on ehkä yleisin lause, jonka olen entisestä urastani ja nykyisistä opinnoistani puhuttaessa kuullut entisten työkavereideni, nykyisten koulukavereideni, sukulaisteni tai muiden ihmisten suusta. Onhan siitä, aivan varmasti. 

Tähän mennessä kuitenkin hyöty on ollut aika vähäinen. Ehkä enemmänkin hyötyä olisi ollut niistä biologian opinnoista, joita ehdin silloin nuoruusvuosina suorittaa. Niistä siis olisi hyötyä, jos niistä jotain muistaisi. Tiedän, että olen silloin opiskellut solubiologiaa ja myös yksilönkehitystä sekä anatomiaa. Olen jopa päässyt läpi näitä aihealueita käsittelevistä tenteistä. Mutta tässä taas nähdään, mitä sellaisella tenttiinlukemisella saavuttaa - ei yhtään mitään. Ne tiedot eivät jää päähän. Niistä ei ole yhtään mitään hyötyä tulevaisuudessa, jos niitä ei tarvitse vuosiin käyttää. En siis selvästi ollut näitä asioita oppinut niin, että muistaisin ne aina. Siksipä nyt tämän syksyn solujaksolla kaikki onkin ollut niin uutta ja ihmeellistä, ja samoin tässä LKK (lisääntyminen, kasvu ja kehitys) -jaksolla olen ollut yhtä pihalla kuin kaikki muutkin gastrulaatiosta, alkiolevyistä ja trofoblastisoluista.

Jossain aivopoimujen perimmäisessä sopukassa kuitenkin on välillä syttynyt jokin pieni tuikku, ja ajatus siitä, että tästä olen kuullut ennenkin, meniköhän se näin. Kaikki tieto ei siis ehkä olekaan vuotanut täysin ulos vuosien saatossa. Lisäksi osittain yksilönkehitystä on tietysti käyty sairaanhoitajaopinnoissa myös. Muttei koskaan niin solutasolla ja pikkutarkasti kuin mitä me opiskelemme. Sairaanhoitajuudessa helppoa oli se, että riitti kun asian ymmärsi kokonaisuutena, ei tarvinnut mennä ihan molekyylitasolle oikeastaan koskaan. Lääkärihän kuitenkin tulisi aina olemaan se, jonka pitäisi tietää nämä asiat, ja jota sitten voisi konsultoida. 

Vaikka tuutoreiden ja muiden kouluhommien parissa joudun puurtamaan ihan yhtä hiki hatussa kuin kaikki muutkin, niin sen sijaan harjoitustöissä koen olleeni ehkä hieman etuoikeutetussa asemassa. Meillä tosiaan ei nyt ihan kauhean paljon ole ollut käytännön harjoituksia, ja mikroskopoinnit ja laboratoriotyöt eivät ainakaan sairaanhoitajaopintojen takia sujuneet mitenkään paremmin kuin kenelläkään muullakaan. Sen sijaan ensimmäisen jakson ensiapuasiat olivat tuttuja, ja kaikki potilaskohtaamiset ovat aika helppoja tilanteita, ainakin henkisesti.

Meillä on ollut jo kaksi sellaista harjoitusta, jossa olemme saaneet mennä sairaalaan, vetää valkoiset takit päälle (ihan parasta!) ja mennä yhdessä jonkun opetushenkilön kanssa seisomaan potilaan sängyn vierelle kyselemään tältä kysymyksiä. Ensimmäisellä kerralla tavoitteena oli ilmeisesti se, että oppisimme miten pitää oikeasti käyttäytyä. Toisella kerralla harjoittelimme jo anamneesin (eli esitietojen) ottamista. Hassua, kun emme yhtään tiedä mistään sairauksista mitään. Tai siis muut eivät tietenkään tiedä, emmehän ole niitä vielä opiskelleet. On kuitenkin hyvä, että potilaiden kohtaamista harjoitellaan jo ihan alusta alkaen. Sillähän se jännitys saadaan lähtemään, kun asiasta tulee jossakin vaiheessa rutiinia.

Anamneesiharjoitus oli toisaalta todella helppo ja toisaalta hyvin vaikea. Minulle on aina vaikeaa asettua lääkäriopiskelijan rooliin ja rajata se sairaanhoitajuus kaiken ulkopuolelle. Tai ei kai toki niin selkeästi tarvitsisi rajata, mutta en myöskään halua olla mikään päällepäsmäri, kun meitä on yleensä iso joukko näissä harjoituksissa. En varmaan itse tykkäisi, jos joukossa olisi joku joka "tietää kaikesta jo kaiken" ja myös tuo sen ilmi, eikä antaisi esimerkiksi muille mahdollisuutta vastata ja oppia.

Siksi en ilmoittautunut vapaaehtoiseksi anamneesin ottajaksi, vaikka meidän ryhmästä ei ensin kukaan ilmoittanut halukkuuttaan. Olen haastatellut potilaita jo työssäni paljon ja kysellyt esitietoja lähes päivittäin. Tosin osastolle tulevista potilaista kysellään hieman eri asioita, kuin esimerkiksi lääkäri kysyy vastaanotolleen tulleelta tai päivystykseen tuodulta potilaalta.

Tällaisessa harjoituksessa on myös vaikeaa pitäytyä vain niissä asioissa, joita meidän oli tarkoitus potilaalta kysellä. Koska emme ole opiskelleet mitään sairauksia tai mitään lääkkeitä, niin mielestäni niitä ei nyt varsinaisesti ollut tarkoitus käsitellä, vaan lähinnä kysellä yleistä anamneesia. Itse kuitenkin vastauksia kuunnellessani sain selkeän kuvan siitä, mikä potilasta oikeasti vaivasi, ja jos olisin itse ollut haastattelemassa, olisin varmaan johdatellut keskustelua tiettyyn suuntaan. Lisäksi olisin kysynyt lääkityksestä tarkemmin, mutta koska muille luokkakavereilleni lääkkeiden nimet eivät varmaan sano juuri mitään, en kysynyt. 

Tiedän tietenkin, että jokaisella meistä opiskelijoista on erilaiset, omanlaisensa taustat, ja niitä pitää hyödyntää. Toivon, että löydän joskus jonkun kultaisen keskitien, jolla minun ei tarvitse enää miettiä, mikä on oikein, ja mikä mahdollisesti haittaa muiden oppimista. En myöskään halua toisaalta huonontaa omia oppimismahdollisuuksiani jättämällä käyttämättä jotain tilanteita, joissa voisin olla sairaanhoitajuuteni vuoksi ns. etulyöntiasemassa.

Toisaalta odotan klinikan alkamista (siihenhän on siis vielä kolme vuotta!), jotta olisimme oikeasti "kentällä" ja silloin viimeistään minun pitäisi käyttää kaikkia tietoja, mitä minulla jo on. Ehkä siinä vaiheessa kuitenkin myös muut kurssikaverini osaavat niitä samoja juttuja kuin mitä sairaanhoitajat. Ainakin karttuvan tiedon testin perusteella olin kolmosvuosikurssin keskiarvon hujakoilla. 

Meillä siis on kolme kertaa vuodessa karttuvan tiedon testi (kt-testi), jossa on n. 150 kysymystä, erinäisistä sairauksista ja niiden hoidosta, tai vastaavista asioista. Näihin kysymyksiin on monivalintavastaukset, joista oikeasta vastauksesta saa yhden pisteen ja väärästä puoli pistettä miinusta. Testin tarkoitus on mitata opiskelijan yleistä osaamistasoa, ja testi on sama kaikille vuosikursseille. Ei ole tarkoitus saaada välttämättä kaikkia oikein, eivätkä testin tulokset tule mihinkään viralliseen rekisteriin, vaan ne on tarkoitettu opiskelijalle itselleen kehittymisen seurantaa varten. Itse sain 26,5p, kun meidän kurssin keskiarvo oli noin 6-7p. En kuitenkaan todellakaan ollut paras, joku muu sai 10p enemmän kuin minä. Olin kuitenkin yllättynyt, että meidän vuosikurssilla oli noinkin hyvä keskiarvo, koska jos olisin suoraan tullut  lukiosta, olisin osannut vastata ehkä yhteen kysymykseen!

Nytkään en uskaltanut lähteä kamalasti arvailemaan, varsinkaan jos en ollut ainakin 99% varma vastauksestani. Siksi vastasinkin vain vähän päälle kolmeenkymmeneen kysymykseen. Vastausanalyysin mukaan kaikki kirurgian kysymykset olivat minulta menneet väärin. Noloa. Kirurginen hoitaja kun olen...