Mitä sairaanhoitajuudesta on ollut hyötyä/haittaa tähän mennessä...

"Siitä on varmaan tosi paljon hyötyä lääkäriopinnoissa, että olet sairaanhoitaja." on ehkä yleisin lause, jonka olen entisestä urastani ja nykyisistä opinnoistani puhuttaessa kuullut entisten työkavereideni, nykyisten koulukavereideni, sukulaisteni tai muiden ihmisten suusta. Onhan siitä, aivan varmasti. 

Tähän mennessä kuitenkin hyöty on ollut aika vähäinen. Ehkä enemmänkin hyötyä olisi ollut niistä biologian opinnoista, joita ehdin silloin nuoruusvuosina suorittaa. Niistä siis olisi hyötyä, jos niistä jotain muistaisi. Tiedän, että olen silloin opiskellut solubiologiaa ja myös yksilönkehitystä sekä anatomiaa. Olen jopa päässyt läpi näitä aihealueita käsittelevistä tenteistä. Mutta tässä taas nähdään, mitä sellaisella tenttiinlukemisella saavuttaa - ei yhtään mitään. Ne tiedot eivät jää päähän. Niistä ei ole yhtään mitään hyötyä tulevaisuudessa, jos niitä ei tarvitse vuosiin käyttää. En siis selvästi ollut näitä asioita oppinut niin, että muistaisin ne aina. Siksipä nyt tämän syksyn solujaksolla kaikki onkin ollut niin uutta ja ihmeellistä, ja samoin tässä LKK (lisääntyminen, kasvu ja kehitys) -jaksolla olen ollut yhtä pihalla kuin kaikki muutkin gastrulaatiosta, alkiolevyistä ja trofoblastisoluista.

Jossain aivopoimujen perimmäisessä sopukassa kuitenkin on välillä syttynyt jokin pieni tuikku, ja ajatus siitä, että tästä olen kuullut ennenkin, meniköhän se näin. Kaikki tieto ei siis ehkä olekaan vuotanut täysin ulos vuosien saatossa. Lisäksi osittain yksilönkehitystä on tietysti käyty sairaanhoitajaopinnoissa myös. Muttei koskaan niin solutasolla ja pikkutarkasti kuin mitä me opiskelemme. Sairaanhoitajuudessa helppoa oli se, että riitti kun asian ymmärsi kokonaisuutena, ei tarvinnut mennä ihan molekyylitasolle oikeastaan koskaan. Lääkärihän kuitenkin tulisi aina olemaan se, jonka pitäisi tietää nämä asiat, ja jota sitten voisi konsultoida. 

Vaikka tuutoreiden ja muiden kouluhommien parissa joudun puurtamaan ihan yhtä hiki hatussa kuin kaikki muutkin, niin sen sijaan harjoitustöissä koen olleeni ehkä hieman etuoikeutetussa asemassa. Meillä tosiaan ei nyt ihan kauhean paljon ole ollut käytännön harjoituksia, ja mikroskopoinnit ja laboratoriotyöt eivät ainakaan sairaanhoitajaopintojen takia sujuneet mitenkään paremmin kuin kenelläkään muullakaan. Sen sijaan ensimmäisen jakson ensiapuasiat olivat tuttuja, ja kaikki potilaskohtaamiset ovat aika helppoja tilanteita, ainakin henkisesti.

Meillä on ollut jo kaksi sellaista harjoitusta, jossa olemme saaneet mennä sairaalaan, vetää valkoiset takit päälle (ihan parasta!) ja mennä yhdessä jonkun opetushenkilön kanssa seisomaan potilaan sängyn vierelle kyselemään tältä kysymyksiä. Ensimmäisellä kerralla tavoitteena oli ilmeisesti se, että oppisimme miten pitää oikeasti käyttäytyä. Toisella kerralla harjoittelimme jo anamneesin (eli esitietojen) ottamista. Hassua, kun emme yhtään tiedä mistään sairauksista mitään. Tai siis muut eivät tietenkään tiedä, emmehän ole niitä vielä opiskelleet. On kuitenkin hyvä, että potilaiden kohtaamista harjoitellaan jo ihan alusta alkaen. Sillähän se jännitys saadaan lähtemään, kun asiasta tulee jossakin vaiheessa rutiinia.

Anamneesiharjoitus oli toisaalta todella helppo ja toisaalta hyvin vaikea. Minulle on aina vaikeaa asettua lääkäriopiskelijan rooliin ja rajata se sairaanhoitajuus kaiken ulkopuolelle. Tai ei kai toki niin selkeästi tarvitsisi rajata, mutta en myöskään halua olla mikään päällepäsmäri, kun meitä on yleensä iso joukko näissä harjoituksissa. En varmaan itse tykkäisi, jos joukossa olisi joku joka "tietää kaikesta jo kaiken" ja myös tuo sen ilmi, eikä antaisi esimerkiksi muille mahdollisuutta vastata ja oppia.

Siksi en ilmoittautunut vapaaehtoiseksi anamneesin ottajaksi, vaikka meidän ryhmästä ei ensin kukaan ilmoittanut halukkuuttaan. Olen haastatellut potilaita jo työssäni paljon ja kysellyt esitietoja lähes päivittäin. Tosin osastolle tulevista potilaista kysellään hieman eri asioita, kuin esimerkiksi lääkäri kysyy vastaanotolleen tulleelta tai päivystykseen tuodulta potilaalta.

Tällaisessa harjoituksessa on myös vaikeaa pitäytyä vain niissä asioissa, joita meidän oli tarkoitus potilaalta kysellä. Koska emme ole opiskelleet mitään sairauksia tai mitään lääkkeitä, niin mielestäni niitä ei nyt varsinaisesti ollut tarkoitus käsitellä, vaan lähinnä kysellä yleistä anamneesia. Itse kuitenkin vastauksia kuunnellessani sain selkeän kuvan siitä, mikä potilasta oikeasti vaivasi, ja jos olisin itse ollut haastattelemassa, olisin varmaan johdatellut keskustelua tiettyyn suuntaan. Lisäksi olisin kysynyt lääkityksestä tarkemmin, mutta koska muille luokkakavereilleni lääkkeiden nimet eivät varmaan sano juuri mitään, en kysynyt. 

Tiedän tietenkin, että jokaisella meistä opiskelijoista on erilaiset, omanlaisensa taustat, ja niitä pitää hyödyntää. Toivon, että löydän joskus jonkun kultaisen keskitien, jolla minun ei tarvitse enää miettiä, mikä on oikein, ja mikä mahdollisesti haittaa muiden oppimista. En myöskään halua toisaalta huonontaa omia oppimismahdollisuuksiani jättämällä käyttämättä jotain tilanteita, joissa voisin olla sairaanhoitajuuteni vuoksi ns. etulyöntiasemassa.

Toisaalta odotan klinikan alkamista (siihenhän on siis vielä kolme vuotta!), jotta olisimme oikeasti "kentällä" ja silloin viimeistään minun pitäisi käyttää kaikkia tietoja, mitä minulla jo on. Ehkä siinä vaiheessa kuitenkin myös muut kurssikaverini osaavat niitä samoja juttuja kuin mitä sairaanhoitajat. Ainakin karttuvan tiedon testin perusteella olin kolmosvuosikurssin keskiarvon hujakoilla. 

Meillä siis on kolme kertaa vuodessa karttuvan tiedon testi (kt-testi), jossa on n. 150 kysymystä, erinäisistä sairauksista ja niiden hoidosta, tai vastaavista asioista. Näihin kysymyksiin on monivalintavastaukset, joista oikeasta vastauksesta saa yhden pisteen ja väärästä puoli pistettä miinusta. Testin tarkoitus on mitata opiskelijan yleistä osaamistasoa, ja testi on sama kaikille vuosikursseille. Ei ole tarkoitus saaada välttämättä kaikkia oikein, eivätkä testin tulokset tule mihinkään viralliseen rekisteriin, vaan ne on tarkoitettu opiskelijalle itselleen kehittymisen seurantaa varten. Itse sain 26,5p, kun meidän kurssin keskiarvo oli noin 6-7p. En kuitenkaan todellakaan ollut paras, joku muu sai 10p enemmän kuin minä. Olin kuitenkin yllättynyt, että meidän vuosikurssilla oli noinkin hyvä keskiarvo, koska jos olisin suoraan tullut  lukiosta, olisin osannut vastata ehkä yhteen kysymykseen!

Nytkään en uskaltanut lähteä kamalasti arvailemaan, varsinkaan jos en ollut ainakin 99% varma vastauksestani. Siksi vastasinkin vain vähän päälle kolmeenkymmeneen kysymykseen. Vastausanalyysin mukaan kaikki kirurgian kysymykset olivat minulta menneet väärin. Noloa. Kirurginen hoitaja kun olen...

Tenttiv... eikun LOMAVIIKKO!

Solu- ja kudokset -jakso on viittä vaille valmis. Tänään oli jakson viimeinen seminaari ja palautekeskustelu. Ensi viikko on tenttiviikko, jolloin ei siis ole mitään muuta ohjelmaa koulun puolesta kuin torstaina tentti. Tentti, johon en aio osallistua.

En nyt suinkaan ole ruvennut laiskottelemaan tai jättämään tenttejä uusintaan siksi, että saisin lomailla tai muuten keskittyä vapaa-aikaan, vaan päädyin hakemaan aikaisempien biologian opintojeni hyväksilukua tentin osalta. Olenhan opiskellut solubiologiaa, geenitekniikkaa ja kaikkea muutakin, mitä tällä jaksolla on käsitelty, jo kauan sitten Helsingin yliopistossa biologiaa opiskellessani. Jo jakson alussa meille kerrottiin mahdollisuudesta hyväksilukea aikaisempia opintoja niin, että tenttiin ei tarvitsisi osallistua. Mitään tutor-istuntoja tai harjoitustöitä ei voisi hyväksilukea. Aika monella meistä on aikaisempia solubiologian (tai vastaavan alan) opintoja, joten arvioisin, että tentin suorittajia meistä on ehkä vain n.70%. 

Ajattelin aluksi, että en hyväksilukisi aikaisempia suorituksiani, koska niistä on jo monta vuotta aikaa, enkä kyllä muista enää juuri mitään oppimaani. Halusin panostaa tähän jaksoon ihan kunnolla ja oikeasti opiskella käsiteltäviä asioita niin kuin muutkin. Tajusin kuitenkin nyt viime metreillä, että ei se viikon tenttipänttäys ja stressi ole sen arvioista. Meidän pbl-tyylinen opetuksemme mielestäni pakottaakin opiskelemaan asioita jo jakson kuluessa koko ajan, ja koen kyllä oppineeni ihan riittävästi soluasiaa ilman tenttiinlukuakin. Ajattelin kyllä ihan vain omaksi ilokseni kerrata jakson asioita ensi viikolla kuitenkin. Mutta ainakaan ei tarvitse stressata siitä.

Stressaan asioista hyvin herkästi, enkä oikein osaa oppia siitä pois, vaikka kuinka yrittäisin. Ensi viikko (kuten kaikki aiemmatkin) näyttää taas kovin täydeltä kun kalenterin sivuja katsoo. Tulevat e-bileemme vievät hirveästi vapaa-aikaa sen lisäksi, että on muutenkin ollut vähän kaikenlaista vapaa-ajan aktiviteettia. Kotona olisi mukavaa tehdä jotain muutakin kuin istua nenä kiinni kirjassa tai tietokoneen näytössä solukuolemaa tai mitoosia googletellen tai histologisia preparaattikuvia katsellen. 

Histologian preparaattitentti muuten oli eilen ja läpi meni!! :) Jee, ensimmäiset "oikeat" opintopisteet 

ansaittu. Tai siis yksi opintopiste. Toki johdanto -jaksosta sain myös opintopisteitä, ja lisäksi olen hyväksilukenut niitä bilsan opintoja vapaa-valinnaisiin, eli minulla on kasassa nyt 20 op. Ja vasta päälle kuukausi käyty koulua :D

Preparaattitentti ei ollut kovin vaikea. Jos oli ollut hereillä mikroskopoinnissa ja yhtään solunetin harjoitustenttejä tehnyt, niin kyllä siitä läpi pääsi. Yksi melko vaikea ja epäselvä kuva tentissä oli, ja se menikin väärin, mutta muuten taisin vastata kaikkiin oikein. Pisteitäni en ole kysynyt, mutta heti tentin jälkeen ilmoitustaululle laitettiin oikeat vastaukset, mistä sitten pystyi tarkistamaan miten oli mennyt...

Kuvassa löyhää sidekudosta
Kuvan lähde

Solujakso oli kyllä loppujen lopuksi ihan mielenkiintoinen. En usko, että kaikkia opittuja tietoja todellakaan tulee tulevaisuudessa tarvitsemaan, mutta mielestäni on tärkeää ymmärtää tietyt asiat ihan solutasolta asti. Esimerkiksi monien lääkeaineiden vaikutukset perustuvat siihen, että ne vaikuttavat tietyssä pisteessä esimerkiksi proteiinin valmistusketjua tai solun signalointia. Tuntui myös, että ymmärsin asioita sen sijaan, että olisin opetellut niitä ulkoa. Tykkään luonnontieteistä varmaan niin paljon juurikin siksi, että ne ovat loogisia. Kun ymmärtää jotakin perusasioita, niin loput tiedot on helppo rakentaa sen pohjan varaan. Tuntui myös, että joitakin asioita ymmärsi paremmin kun oli opiskellut kunnolla sitä kemiaa. Ei sitä suoranaisesti tällä jaksolla tarvittu, mutta ainakaan käsitteet aminohapoista, kovalenttisista sidoksista tai pelkistymisestä eivät olleet minulle millään lailla vieraita. 

Seuraavaksi alkaakin sitten Lisääntyminen, kasvu ja kehitys -jakso, jonka aikana käydään mm. neuvolassa, opetellaan lantion anatomiaa ja ainakin huhupuheiden perusteella päästään leikkelemään istukkaa. Jee. Luvassa on siis vihdoin jotain oikeaa ja käytännönläheistä. Sellaista tietoa, mitä voi joskus lääkärintyössä tarvitakin. Laitoimme juuri kurssimme anatomian kirjojen ryhmätilauksen menemään, ja kirjat varmaan saapuvat jo ensi jakson alkuun. Itse tilasin 3-osaisen anatomian kuvaston. Ihan älyttömän kalliin, mutta toivottavasti on hintansa arvoinen! Latinan opiskelua siis luvassa...

Nyt sitten pieni hengähdystauko ennen seuraavaa jaksoa luvassa. Aion nukkua ja ehkä vihdoin päästä harrastamaan liikuntaakin. Tänään muuten siivosin ensimmäistä kertaa varmaan kahteen kuukauteen. Ei vaan ole ehtinyt tai jaksanut. Onneksi on hyvä avomies, joka on pitänyt kodin kunnossa ja jääkaapin täynnä <3

Tieni lääkikseen oli pitkä ja polku mutkainen, osa 1: Elämäni ennen sairaanhoitajaopintoja

Yksi tärkemmistä kirjoituksistani tässä blogissa on varmaan juuri tämä tässä: miten minä päädyin opiskelemaan lääkäriksi, ja miksi. Miksi vaihdan alaa kun minulla on jo hyvä ja tärkeä ammatti? Tämä kirjoitus koskee eniten varmasti juuri teitä, jotka olette samassa tilanteessa kuin minä olin; sairaanhoitajia, jotka miettivät alan vaihtoa, tai jotka olette alunperinkin halunneet lääkikseen.


Aloitetaan vaikka aivan alusta:

Olipa kerran kahdeksankymmentäluku ja perheeseen syntyi tyttölapsi.
Tai ehkä ei nyt mennä ihan niin pitkälle, koska sillä tuskin on merkitystä tämän tarinan kannalta :) Lapsuuden aikaisista asioista mainitaan kuitenkin se, että olen aina ollut kiltti lapsi, kympin tyttö. Koulussa pärjännyt todella hyvin ja opiskellut ahkerasti. Kai sillä jotain merkitystä on pääsykoemenestyksen kannalta ollut.

Ensimmäisen kerran muistan ajatelleeni lääkäriä ammattina joskus ala-asteen ensimmäisillä luokilla, kun pikkuveljeni (moi vaan M!) loukkasi jalkansa pulkkamäessä. En muista tarkalleen mitä tapahtui tai mitä itse tein siinä tilanteessa muuta kuin kannoin pikkuveljen kotiin äidin hoiviin, mutta muistan tuon ajatuksen "minusta tulee isona lääkäri!" käyneen silloin mielessäni.

Se olikin muistaakseni ainoa kerta kun asiaa nuorempana ajattelin. Lapsena halusin lähinnä näyttelijäksi, kirjailijaksi, näyttelijäksi, Neiti Etsiväksi tai näyttelijäksi.


Lukiossa...

... opiskelin lähinnä aineita, jotka minua kiinnostivat. Psykologiaa, kieliä, biologiaa, matikkaa (lyhyttä tosin, koska yläasteella en ollut ottanut valinnaista matematiikan kurssia ja olin siinä uskossa, etten voi tämän takia pitkää matikkaa lukiossa lukea). Fysiikkaa ja kemiaa kävin ne pakolliset, eli yhden kurssin molempia. En ollut kummassakaan aineessa mitenkään huono, mutta ne eivät minua kiinnostaneet. Olin enemmän humanisti kuin luonnontieteilijä tuolloin. En todellakaan edes harkinnut uraa lääkärinä. Vielä vähemmän sairaanhoitajana. Kumpiakaan ei myöskään omassa suvussani ollut ollenkaan, joten ei minua tähän suuntaan mistään päin tönittykään.

Jatkuvaa luonneanalyysia itsestäni tässä aikojen kuluessa tehdessäni olen huomannut, että olen melko lailla vaikutuksille altis. Haluan itse ajatella asian positiivisesti niin, että olen uusille asioille avoin ja helposti mukautuvainen. Tämä on kuitenkin aika tärkeä selitys siihen, miksi olen kulkenut lääkikseen juuri näitä polkuja pitkin.

Lääkäriksi nimittäin päätin haluta (nimenomaan päätin haluta, en tuntenut mitään suurta paloa ja intohimoa asiaa kohtaan) lukion 2.vuoden jälkeen kun eräs silloinen tuttuni kertoi haaveilevansa eläinlääkärin urasta. Haave lääkiksestä katosi kuitenkin lähes yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, kun tajusin, etten ole käynyt ollenkaan mitään sinne vaadittavia kursseja lukiossa, enkä niitä enää abivuonna ehtisi käydä. Sen sijaan päätin haluta (jälleen päätin haluta) kauppakorkeaan, koska kaverini halusivat sinne myös.

On kamalaa, kun ei tiedä mitä haluaa isona tehdä. Siis oikeasti todella kamalaa. En tiennyt yhtään mitä halusin elämältäni yläasteen jälkeen, siksi menin lukioon. Lukiosta valmistuessani en ollut oikeastaan asian suhteen yhtään sen päämäärätietoisempi. Siksi varmaan olinkin niin helposti ohjailtavissa ammatinvalinnan suhteen, sananmukaisesti oikea tuuliviiri.
Opinto-ohjaajani nimittäin abivuonna tyrmäsi täysin haaveeni kauppiksesta: "ei sinne kannata hakea kun olet saanut yhteiskuntaopista numeron 6 (se oli ainoa kutonen, joka minulla on ikinä ollut todistuksessani... yhteiskuntaoppi vaan ei yhtään kiinnostanut!), mutta biologiasta olet kirjoittanut L:n (kirjoitin sen jo syksyllä)... mitä jos lähtisit lukemaan biologiaa?".
Itse asiassa asiaa ei minulle muistaakseni edes esitetty näin hienovaraisesti, vaan lähinnä opo piti selvänä, että menen Helsingin yliopistoon opiskelemaan biologiaa. Lähdin sieltä vastaanotolta kyseiset oppaat ja lehtiset mukanani ja varmaankin tyytyväisenä siihen, että olin saanut jonkinlaisen suunnan elämälleni.

Biologian valintakokeeseen lukeminen oli aika vaivatonta, koska koealue oli sama, jonka olin syksyn ylioppilaskirjoituksiin lukenut. Pääsin sisään Helsingin yliopistoon ylioppilasjuhlieni jälkeisenä syksynä ja aloitin opinnot siellä.


Biologian ylioppilas

Yliopisto-opiskelu oli kuitenkin todella erilaista kuin lukiossa. Opiskeltavat asiat olivat huomattavasti vaikeampia ja paljon oli sellaista asiaa, joka minua ei tippaakaan kiinnostanut (kaikki kasveihin liittyvä). En pärjännytkään enää yliopistossa yhtä hyvin kuin aikaisemmin. Voi olla, että olin myös henkisesti aika väsynyt ja välivuosi olisi voinut tehdä terää. En kuitenkaan kadu aikaani biologisessa yhtään, koska tutustuin siellä hienoihin ihmisiin, pääsin mahtaviin bileisiin (SITSIT!!) ja kasvoin hurjan paljon ihmisenä, itsenäistyin. Opinkin kai jotain, mutta ajan myötä ne kaikki tiedot ovat enemmän tai vähemmän jääneet unholaan. Parhaiten kai muistan sen, että labrassa ei saa syödä.

En tiennyt sitä silloin, tai varmaan ollutkaan koskaan ajatellut asiaa, mutta biologian opinnot ovat monelle lääketieteelliseen hakijalle "plan B", jos ei lääkikseen pääsekään. Niin myös joillekin minun vuosikurssilaisilleni. Nyt myös haluni opiskella lääkäriksi syttyi oikeasti, jälleen ulkopuolisen vaikutuksen ansiosta. Mutta nyt se kesti pidempään kuin muutaman viikon. Olin kai vihdoin ymmärtänyt, että lääketieteellisessä saisin paneutua paremmin ihmisen fysiologiaan ja anatomiaan, mikä olikin oikeastaan ainoa yksittäinen aihe, joka oli lukiossa kiinnostanut 100%:sti. Menin äitini maksamalle valmennuskurssille ja aloin lukea Galenosta. Viikissä vietin aikaa melko vähän, kurssejakin suoritin ensimmäisenä opiskeluvuotenani varmaankin vain 30 opintopisteen verran.

Hain lääkikseen ensimmäisen kerran vuonna 2008. Kaupunki oli Turku, koska sinne oli osa lukioaikaisista tutuistanikin suunnannut, enkä voinut eteläsuomalaisena kuvitellakaan lähteväni "johonkin pohjoiseen", kuten esimerkiksi Tampereelle. Helsinkiin en hakenut, koska "sinnehän ei pääse kukaan".

En tosiaan omannut minkäänlaisia pohjatietoja fysiikasta tai kemiasta, lähdin kylmiltään lukemaan Galenosta, jota en suurimmalta osalta ymmärtänyt ollenkaan. Valemennuskurssilla olin ihan pihalla, ja etenemistahti oli minulle liian nopea, koska olisin tarvinnut alkuun ihan vain perusopetusta fysiikasta ja kemiasta. Todennäköisesti useamman vuoden ajan...
On siis varmaan sanomattakin selvää, että rahallisesta panostuksesta huolimatta pärjäsin valintakokeessa surkeasti. Itse asiassa lähdin kokeesta kesken kaiken pois, kun ajattelin näin ehtiväni aikaisempaan junaan ja ajoissa kotiin. Enpä olisi tehtäviä varmaan osannut tehdäkään, vaikka olisin loppuun asti yrittänyt. En kysynyt omia pisteitäni tuona vuonna ollenkaan ja hautasin lääkishaaveet nyt omasta mielestäni lopullisesti. Olinpahan yrittänyt. Ei minusta ollut siihen.


Ammatinvalintaa

Jatkoin biologian opintoja syksyllä ja toisena vuonna meillä oli ammatinvalintaa käsittelevä kurssi (en muista millä nimellä se silloin kulki). Meille kuitenkin kävi puhumassa työelämän edustajia, jotka olivat myös opiskelleet biotieteitä aikanaan. Lisäksi meillä oli tuutoropettaja -tapaamisia, joissa keskukstelimme siitä, mitä haluamme valmistumisemme jälkeen tehdä. Minulle selkeni tässä vaiheessa, että aika lailla vaihtoehdot työelämässä biotieteitä opiskelleena olisivat joko toimia tutkijana (ei!) tai opettajana (ei ei ei!). En halunnut kumpaakaan.

Joku työelämän edustaja mainitsi puheessaan, että hänen kollegoitaan työelämässä (oli muistaakseni jotenkin lääketeollisuudessa) olivat mm. sairaanhoitajat. Takerruin mielessäni tähän kommenttiin: Miksi opiskella 5 vuotta yliopistolla, jos paljon lyhyemmällä (silloin 1,5 vuotta tuntui paljon pidemmältä ajalta) ja huonommalla (anteeksi, olin nuori, tietämätön ja ajattelematon, enkä arvostanut juuri sairaanhoitajatutkintoa) koulutuksella pääsee samoihin töihin? Tällöin aloin ensimmäistä kertaa ajatella kouluttautumista sairaanhoitajaksi, koska työllisyysmahdollisuudet olisivat huomattavasti laajemmat ja paremmat kuin biologisesta valmistuessani. Myös tuutoropettajani kehotti (ainakin epäsuorasti) miettimään muita vaihtoehtoja, jos niitä oli. Koska töitä olisi oikeasti valmistumisen jälkeen vaikea saada, jos ei jo opiskeluaikana verkostoituisi hyvin.

Lisäksi palava halu päästä lääkikseen oli herännyt taas. Minä todellakin halusin sinne. Opiskelin koko kevään 2009 ahkerasti ja unohdin lähestulkoon kokonaan sosiaalisen elämäni. En edellenkään tajunnut lukea kemiaa ja fysiikkaa pohjalle, vaan tahkosin Galenosta. Lähinnä opetellen ulkoa vaikeita asioita, joita en voinut ilman fy-ke-pohjaa mitenkään ymmärtää. En mennyt enää valmennuskurssille, sen koin turhana. Hain jälleen Turkuun. Lisäksi hain sairaanhoitajaksi varavaihtoehtona.

Pääsykoe meni huomattavasti paremmin kuin edellisellä kerralla, jopa osasin tehtäviä (pääsykokeen teemana oli sauna). En kuitenkaan osannut tarpeeksi. Kompastuskivekseni koitui yksi tehtävä ja Henryn vakio, joka on sen jälkeen kummitellut päässäni aika ajoin. Olisin osannut tehdä tehtävän, jos olisin löytänyt kaavakokoelmasta Henryn vakioiden arvot. En löytänyt, turhauduin, aika loppui kesken. Jos olisin saanut 7 pistettä enemmän kokeesta (käytännössä sen yhden tehtävän verran), olisin päässyt sisään.

Silloin tuntui, että olin jo päässyt aika lähelle sisäänpääsyrajaa. Nyt jälkikäteen ajateltuna 7 pistettä on kyllä aika hurjan paljon. Ja jos olisin oikeasti osannut asiat, niin ei se sisäänpääsy olisi tuosta yhdestä tehtävästä jäänyt kiinni. Pääsin kuitenkin ammattikorkeakouluun opiskelemaan sairaanhoitajaksi! Ja sille tielle jäin.... (until now).

Oli tarkoitus kertoa koko tarinani tähän asti oleellisilta osin (ilmeisesti tämä kaikki on oleellista), mutta koska runosuoni lähti taas laulamaan ja tekstiä tuli nyt näinkin paljon, päätin jakaa tämän tarinan kahteen osaan. Seuraava postaus siis käsittelee elämääni sen jälkeen, kun vihdoin löysin sille tarkoituksen.


To be continued...