Yksi tärkemmistä kirjoituksistani tässä blogissa on varmaan juuri tämä tässä: miten minä päädyin opiskelemaan lääkäriksi, ja miksi. Miksi vaihdan alaa kun minulla on jo hyvä ja tärkeä ammatti? Tämä kirjoitus koskee eniten varmasti juuri teitä, jotka olette samassa tilanteessa kuin minä olin; sairaanhoitajia, jotka miettivät alan vaihtoa, tai jotka olette alunperinkin halunneet lääkikseen.
Aloitetaan vaikka aivan alusta:
Olipa kerran kahdeksankymmentäluku ja perheeseen syntyi tyttölapsi.
Tai ehkä ei nyt mennä ihan niin pitkälle, koska sillä tuskin on merkitystä tämän tarinan kannalta :) Lapsuuden aikaisista asioista mainitaan kuitenkin se, että olen aina ollut kiltti lapsi, kympin tyttö. Koulussa pärjännyt todella hyvin ja opiskellut ahkerasti. Kai sillä jotain merkitystä on pääsykoemenestyksen kannalta ollut.
Ensimmäisen kerran muistan ajatelleeni lääkäriä ammattina joskus ala-asteen ensimmäisillä luokilla, kun pikkuveljeni (moi vaan M!) loukkasi jalkansa pulkkamäessä. En muista tarkalleen mitä tapahtui tai mitä itse tein siinä tilanteessa muuta kuin kannoin pikkuveljen kotiin äidin hoiviin, mutta muistan tuon ajatuksen "minusta tulee isona lääkäri!" käyneen silloin mielessäni.
Se olikin muistaakseni ainoa kerta kun asiaa nuorempana ajattelin. Lapsena halusin lähinnä näyttelijäksi, kirjailijaksi, näyttelijäksi, Neiti Etsiväksi tai näyttelijäksi.
Lukiossa...
... opiskelin lähinnä aineita, jotka minua kiinnostivat. Psykologiaa, kieliä, biologiaa, matikkaa (lyhyttä tosin, koska yläasteella en ollut ottanut valinnaista matematiikan kurssia ja olin siinä uskossa, etten voi tämän takia pitkää matikkaa lukiossa lukea). Fysiikkaa ja kemiaa kävin ne pakolliset, eli yhden kurssin molempia. En ollut kummassakaan aineessa mitenkään huono, mutta ne eivät minua kiinnostaneet. Olin enemmän humanisti kuin luonnontieteilijä tuolloin. En todellakaan edes harkinnut uraa lääkärinä. Vielä vähemmän sairaanhoitajana. Kumpiakaan ei myöskään omassa suvussani ollut ollenkaan, joten ei minua tähän suuntaan mistään päin tönittykään.
Jatkuvaa luonneanalyysia itsestäni tässä aikojen kuluessa tehdessäni olen huomannut, että olen melko lailla vaikutuksille altis. Haluan itse ajatella asian positiivisesti niin, että olen uusille asioille avoin ja helposti mukautuvainen. Tämä on kuitenkin aika tärkeä selitys siihen, miksi olen kulkenut lääkikseen juuri näitä polkuja pitkin.
Lääkäriksi nimittäin päätin haluta (nimenomaan päätin haluta, en tuntenut mitään suurta paloa ja intohimoa asiaa kohtaan) lukion 2.vuoden jälkeen kun eräs silloinen tuttuni kertoi haaveilevansa eläinlääkärin urasta. Haave lääkiksestä katosi kuitenkin lähes yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, kun tajusin, etten ole käynyt ollenkaan mitään sinne vaadittavia kursseja lukiossa, enkä niitä enää abivuonna ehtisi käydä. Sen sijaan päätin haluta (jälleen päätin haluta) kauppakorkeaan, koska kaverini halusivat sinne myös.
On kamalaa, kun ei tiedä mitä haluaa isona tehdä. Siis oikeasti todella kamalaa. En tiennyt yhtään mitä halusin elämältäni yläasteen jälkeen, siksi menin lukioon. Lukiosta valmistuessani en ollut oikeastaan asian suhteen yhtään sen päämäärätietoisempi. Siksi varmaan olinkin niin helposti ohjailtavissa ammatinvalinnan suhteen, sananmukaisesti oikea tuuliviiri.
Opinto-ohjaajani nimittäin abivuonna tyrmäsi täysin haaveeni kauppiksesta: "ei sinne kannata hakea kun olet saanut yhteiskuntaopista numeron 6 (se oli ainoa kutonen, joka minulla on ikinä ollut todistuksessani... yhteiskuntaoppi vaan ei yhtään kiinnostanut!), mutta biologiasta olet kirjoittanut L:n (kirjoitin sen jo syksyllä)... mitä jos lähtisit lukemaan biologiaa?".
Itse asiassa asiaa ei minulle muistaakseni edes esitetty näin hienovaraisesti, vaan lähinnä opo piti selvänä, että menen Helsingin yliopistoon opiskelemaan biologiaa. Lähdin sieltä vastaanotolta kyseiset oppaat ja lehtiset mukanani ja varmaankin tyytyväisenä siihen, että olin saanut jonkinlaisen suunnan elämälleni.
Biologian valintakokeeseen lukeminen oli aika vaivatonta, koska koealue oli sama, jonka olin syksyn ylioppilaskirjoituksiin lukenut. Pääsin sisään Helsingin yliopistoon ylioppilasjuhlieni jälkeisenä syksynä ja aloitin opinnot siellä.
Biologian ylioppilas
Yliopisto-opiskelu oli kuitenkin todella erilaista kuin lukiossa. Opiskeltavat asiat olivat huomattavasti vaikeampia ja paljon oli sellaista asiaa, joka minua ei tippaakaan kiinnostanut (kaikki kasveihin liittyvä). En pärjännytkään enää yliopistossa yhtä hyvin kuin aikaisemmin. Voi olla, että olin myös henkisesti aika väsynyt ja välivuosi olisi voinut tehdä terää. En kuitenkaan kadu aikaani biologisessa yhtään, koska tutustuin siellä hienoihin ihmisiin, pääsin mahtaviin bileisiin (SITSIT!!) ja kasvoin hurjan paljon ihmisenä, itsenäistyin. Opinkin kai jotain, mutta ajan myötä ne kaikki tiedot ovat enemmän tai vähemmän jääneet unholaan. Parhaiten kai muistan sen, että labrassa ei saa syödä.
En tiennyt sitä silloin, tai varmaan ollutkaan koskaan ajatellut asiaa, mutta biologian opinnot ovat monelle lääketieteelliseen hakijalle "plan B", jos ei lääkikseen pääsekään. Niin myös joillekin minun vuosikurssilaisilleni. Nyt myös haluni opiskella lääkäriksi syttyi oikeasti, jälleen ulkopuolisen vaikutuksen ansiosta. Mutta nyt se kesti pidempään kuin muutaman viikon. Olin kai vihdoin ymmärtänyt, että lääketieteellisessä saisin paneutua paremmin ihmisen fysiologiaan ja anatomiaan, mikä olikin oikeastaan ainoa yksittäinen aihe, joka oli lukiossa kiinnostanut 100%:sti. Menin äitini maksamalle valmennuskurssille ja aloin lukea Galenosta. Viikissä vietin aikaa melko vähän, kurssejakin suoritin ensimmäisenä opiskeluvuotenani varmaankin vain 30 opintopisteen verran.
Hain lääkikseen ensimmäisen kerran vuonna 2008. Kaupunki oli Turku, koska sinne oli osa lukioaikaisista tutuistanikin suunnannut, enkä voinut eteläsuomalaisena kuvitellakaan lähteväni "johonkin pohjoiseen", kuten esimerkiksi Tampereelle. Helsinkiin en hakenut, koska "sinnehän ei pääse kukaan".
En tosiaan omannut minkäänlaisia pohjatietoja fysiikasta tai kemiasta, lähdin kylmiltään lukemaan Galenosta, jota en suurimmalta osalta ymmärtänyt ollenkaan. Valemennuskurssilla olin ihan pihalla, ja etenemistahti oli minulle liian nopea, koska olisin tarvinnut alkuun ihan vain perusopetusta fysiikasta ja kemiasta. Todennäköisesti useamman vuoden ajan...
On siis varmaan sanomattakin selvää, että rahallisesta panostuksesta huolimatta pärjäsin valintakokeessa surkeasti. Itse asiassa lähdin kokeesta kesken kaiken pois, kun ajattelin näin ehtiväni aikaisempaan junaan ja ajoissa kotiin. Enpä olisi tehtäviä varmaan osannut tehdäkään, vaikka olisin loppuun asti yrittänyt. En kysynyt omia pisteitäni tuona vuonna ollenkaan ja hautasin lääkishaaveet nyt omasta mielestäni lopullisesti. Olinpahan yrittänyt. Ei minusta ollut siihen.
Ammatinvalintaa
Jatkoin biologian opintoja syksyllä ja toisena vuonna meillä oli ammatinvalintaa käsittelevä kurssi (en muista millä nimellä se silloin kulki). Meille kuitenkin kävi puhumassa työelämän edustajia, jotka olivat myös opiskelleet biotieteitä aikanaan. Lisäksi meillä oli tuutoropettaja -tapaamisia, joissa keskukstelimme siitä, mitä haluamme valmistumisemme jälkeen tehdä. Minulle selkeni tässä vaiheessa, että aika lailla vaihtoehdot työelämässä biotieteitä opiskelleena olisivat joko toimia tutkijana (ei!) tai opettajana (ei ei ei!). En halunnut kumpaakaan.
Joku työelämän edustaja mainitsi puheessaan, että hänen kollegoitaan työelämässä (oli muistaakseni jotenkin lääketeollisuudessa) olivat mm. sairaanhoitajat. Takerruin mielessäni tähän kommenttiin: Miksi opiskella 5 vuotta yliopistolla, jos paljon lyhyemmällä (silloin 1,5 vuotta tuntui paljon pidemmältä ajalta) ja huonommalla (anteeksi, olin nuori, tietämätön ja ajattelematon, enkä arvostanut juuri sairaanhoitajatutkintoa) koulutuksella pääsee samoihin töihin? Tällöin aloin ensimmäistä kertaa ajatella kouluttautumista sairaanhoitajaksi, koska työllisyysmahdollisuudet olisivat huomattavasti laajemmat ja paremmat kuin biologisesta valmistuessani. Myös tuutoropettajani kehotti (ainakin epäsuorasti) miettimään muita vaihtoehtoja, jos niitä oli. Koska töitä olisi oikeasti valmistumisen jälkeen vaikea saada, jos ei jo opiskeluaikana verkostoituisi hyvin.
Lisäksi palava halu päästä lääkikseen oli herännyt taas. Minä todellakin halusin sinne. Opiskelin koko kevään 2009 ahkerasti ja unohdin lähestulkoon kokonaan sosiaalisen elämäni. En edellenkään tajunnut lukea kemiaa ja fysiikkaa pohjalle, vaan tahkosin Galenosta. Lähinnä opetellen ulkoa vaikeita asioita, joita en voinut ilman fy-ke-pohjaa mitenkään ymmärtää. En mennyt enää valmennuskurssille, sen koin turhana. Hain jälleen Turkuun. Lisäksi hain sairaanhoitajaksi varavaihtoehtona.
Pääsykoe meni huomattavasti paremmin kuin edellisellä kerralla, jopa osasin tehtäviä (pääsykokeen teemana oli sauna). En kuitenkaan osannut tarpeeksi. Kompastuskivekseni koitui yksi tehtävä ja Henryn vakio, joka on sen jälkeen kummitellut päässäni aika ajoin. Olisin osannut tehdä tehtävän, jos olisin löytänyt kaavakokoelmasta Henryn vakioiden arvot. En löytänyt, turhauduin, aika loppui kesken. Jos olisin saanut 7 pistettä enemmän kokeesta (käytännössä sen yhden tehtävän verran), olisin päässyt sisään.
Silloin tuntui, että olin jo päässyt aika lähelle sisäänpääsyrajaa. Nyt jälkikäteen ajateltuna 7 pistettä on kyllä aika hurjan paljon. Ja jos olisin oikeasti osannut asiat, niin ei se sisäänpääsy olisi tuosta yhdestä tehtävästä jäänyt kiinni. Pääsin kuitenkin ammattikorkeakouluun opiskelemaan sairaanhoitajaksi! Ja sille tielle jäin.... (until now).
Oli tarkoitus kertoa koko tarinani tähän asti oleellisilta osin (ilmeisesti tämä kaikki on oleellista), mutta koska runosuoni lähti taas laulamaan ja tekstiä tuli nyt näinkin paljon, päätin jakaa tämän tarinan kahteen osaan. Seuraava postaus siis käsittelee elämääni sen jälkeen, kun vihdoin löysin sille tarkoituksen.
To be continued...
