Opiskelutekniikoita, vinkkejä ja kokemuksia

Uuden lukijani esittämän postaustoiveen innoittamana ajattelin kirjoittaa aiheesta, joka varmaan askarruttaa joitakuita muitakin: miten opiskella pääsykokeeseen? Tai miten ylipäätään pitäisi opiskella tehokkaasti? Mikä opiskelutyyli sopii juuri minulle?

En voi kertoa, mikä olisi oikea tapa oppia, tai sopiiko oma tyylini kenellekään muulle. Lisäksi en ole edes itse varma, olenko vielä näiden 20 vuoden aikana löytänyt itselleni sopivaa, omaa opiskelutyyliäni. 20 vuottahan on siis kulunut jo peruskoulun alkamisesta, eli kai tässä jotain pitäisi olla itsestään jo havainnut...

Itse olen ainakin alleviivailija.

Kirjoitinkin jo aiemmin aika pinnallisesti siitä, miten opiskelin pääsykokeisiin, tai ehkä lähinnä mitä ja mistä luin. Lisäksi olen valitellut solujakson isoa työmäärää, ja varmaan myös antanut jonkinlaista kuvaa Tampereella lääkisopiskelusta ylipäätään. Joka tapauksessa, pääsykokeisiin lukiessa viimeistään olisi hyvä kehittää itselleen joku hyvä ja toimiva opiskelutyyli ja -rutiini, koska ei se lukeminen todellakaan siihen sisäänpääsyyn pääty! Aiheet muuttuvat totta kai varmaan motivoivimmiksi, koska ne liittyvät tulevaan ammattiin, mutta ainakin itseäni harmitti se, että laskeminen jää kokonaan pois. Aloin oikeasti tykästyä fysiikkaan ja monen tunnin laskurupeamiin. Olen aina tykännyt laskemisesta, ja oikean vastauksen saaminen on todella tyydyttävä tunne. Laskeminen myös toi vastapainoa pelkälle lukemiselle.

Tällä hetkellä olen toipunut solujakson alun tieto- ja opittavaksi tarkoitettu asia -shokista, ja päässyt ihan hyvin kiinni lukemiseen ja opiskeluun, eikä se loppujen lopuksi niiiiiin rankkaa olekaan, kuin olin kuvitellut. Kyllä sitä vapaa-aikaakin jää. Eri asia sitten on, ahtaako kalenterinsa täyteen kaikkea muuta tekemistä niin, että esim. tutoreiden teko jää edeltävään iltaan. Kyllä minäkin olen esimerkiksi viime sunnuntaina käyttänyt kuusi tuntia päivästä tutoreiden tekemiseen (eli itsenäiseen lukemiseen, kirjoittamiseen, videoiden katseluun...). Opiskelu on myös aika mukavaa siinä vaiheessa, kun asia on jollakin lailla jo ennestään tuttua, kuten solujakson asiat kokonaisuudessaan päällisin puolin ovatkin. Lukiosta tuttuja, eli pääsykoekirjojoista tuttuja.

Tästä päästäänkin varmaan siihen, mikä mielestäni on yksi kulmakivi kaikessa opiskelussa. Tämä ei ole itsekeksimäni lausahdus, mutta tiivistää aika hyvin sen, mitä itse ajattelen: Ulkoa opettelun niksi on se, että minimoi ulkoa opeteltavien asioiden määrän. Koskaan ei pitäisi yrittää opiskella asioita niin, että opettelee niitä ulkoa. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän tämä ehkä korostuu, ja ulkoaopeteltavien asioiden määrän minimoiminen myös helpottuu, kun on jo olemassa niin paljon aikaisempaa tietopohjaa. Jos joku on lukenut kognitiivista psykologiaa, niin varmaan skeemat ovat tuttu käsite. Uuden tiedon ymmärtäminen helpottuu, kun sen pystyy yhdistämään johonkin jo aiemmin opittuun käsitekokonaisuuteen. Ymmärtäminen vähentää ulkoaopettelun tarvetta. Asiat painuvat myös syvemmälle muistiin (omasta mielestäni, ei perustu tutkittuun tietoon tietääkseni!) kun ne ymmärtää vs. opettelee ulkoa. Silloin opittua osaa myös soveltaa, esimerkiksi juurikin lääkiksen pääsykokeessa, jotka ovat tähän asti ainakin perustuneet hyvin paljon tiedon soveltamiseen.

Voisin myös käyttää esimerkkinä itseäni. Tänä vuonna opiskelin lukion fysiikat ja kemiat ihan perinpohjaisesti. Ymmärsin kaiken lukemani, käytin siihen hyvin paljon aikaa. Vuosina 2008 ja 2009 hakiessani luin Galenosta, vain Galenosta, enkä ymmärtänyt kaikkea fysiikkaa ja kemiaa, mitä siinä esiintyi. Opiskeluni perustui suurelta osin ulkoaopetteluun. En päässyt silloin sisään, pääsin nyt. En tiedä miten olisi käynyt, jos olisin jo alunalkaenkin panostanut enemmän fy-ke:en, olisinko jo valmis lääkäri?

Puhkiluettu Galenos. Sisältä täynnä alleviivauksia ja marginaalitekstejä. Ulkoaopettelu ei kannata.

Pääsykokeisiin viime keväänä lukiessani kirjoitin paljon muistiinpanoja, lähinnä kuitenkin suoraan kirjasta. Parempi tietenkin olisi kirjoittaa muistiinpanot vasta kun on asian lukenut kirjasta, omasta muistista, ja sitten lukea tekstit kirjasta uudelleen ja täydentää niitä omia muistiinpanojaan. Esimerkit myös ovat tärkeitä, ne auttavat asian ymmärtämisessä, ja soveltamisessa. Itse keksityt esimerkit ovat parempia kuin kirjassa annetut, koska niiden kautta opiskelija työstää oppimaansa asiaa. Jos jotain en pääsykokeisiin lukiessani ymmärtänyt, googletin ja etsin saman asian eri lähteistä mahdollisimman monella tavalla esitettynä. Joku voi esittää saman asian paljon selkeämmin kuin joku toinen. Sama tieto esitettynä eri tavoilla (esim. tekstinä, videona, kuultuna...) myös auttaa rakentamaan kokonaiskuvaa asiasta. Samaa meilläkin nyt on koulussa; sama asia toistuu tutor-keisseissä, itse opiskeltavana, mikroskopoinnissa ja luennoilla. Toimii!

Tärkeää on myös tosiaan se paljon mainostamani motivaatio oppimisessa. Motivoivaa voi tietenkin olla unelmien opiskelupaikka, mutta motivaatiota voi herättää paljon pienemmässäkin mittakaavassa esimerkiksi sillä, että haluaa selvittää jonkin asian. Joissakin oppikirjoissa ennen varsinaista tekstiä kappaleessa on "herätteleviä" kysymyksiä, kuten mistä sateenkaaren värit tulevat?, miksi veri on punaista? tai voiko ämpäri päässä sukeltaa?. Näiden kysymysten tarkoitus on herättää ajatuksia ja mielenkiinto tulevaa opiskeltavaa asiaa kohtaan. Vielä parempi on, jos keksit itse itsellesi motivoivia kysymyksiä, jos saat herätettyä halun oppia juuri se asia, mitä seuraavilla kirjan sivuilla käsitellään. Sama ajatus on meidän pbl:ssä. Käymme läpi "arvauskeskus"-tyylillä jotain ongelmaa, mistä emme tiedä etukäteen juuri mitään. Sitten opiskelemme aiheen herättämien oppimistavoitteiden/kysymysten ohjaamina itsenäisesti asioita, jotka opiskeltuamme tiedämmekin asiasta jotain! Varmaan jotkut turhautuvatkin siitä, että tutoreissa (eli siellä pbl:ssä) täytyy käsitellä keissiä ensin vain arvailemalla, mutta ainakin itsessäni se herättää halun selvittää asioita ja oppia!

Toiset oppivat tunteiden kautta, tekemällä, piirtämällä tai näkemällä. Itse olen osa näitä kaikkia. Hyvin usein yhdistän musiikin johonkin visuaaliseen kuvaan, tekemiseen tai ajatukseen, joka minulla on ollut viimeksi kun olen jonkun biisin esimerkiksi kuullut. Omaan visuaalisen/valokuvamuistin siltä osin, että muistan missä kohtaa esimerkiksi sivulla jokin asia on ollut. Kuvia ja kaavioita muistan myös jonkin verran, esimerkiksi silmät sulkemalla pystyn ne osittain ainakin visualisoimaan. Piirtäminen varmaan liittyy kokemusmuistiin. Myös pbl:ssä on tarkoituksena asioiden "kokeminen" potilastapausten kautta, jolloin ne ehkä jäisivät paremmin mieleen. En menisi vielä vannomaan tämän tyylin nimeen tässä vaiheessa pbl:n osalta, koska meidän potilastapauksemme eivät juuri liity nyt varsinaisiin sairauksiin.

Kokemuksen/kokemisen avulla oppivia suosittelen kyllä käymään iltalukion kemian tai fysiikan kursseja, mikäli siellä opiskelu on muutakin kuin luentoja tai etäopiskelua. Tietenkin iltalukio (tai miksei valmennuskurssikin) tarjoaa mahdollisuuden kysyä asioista, jotka jäävät epäselviksi (mitä itseopiskellessa ajoittain todella kaipasin!!), mutta mahdollisten tunnilla tehtävien (kemiallisten) kokeiden ja reaktioiden kautta asiat voivat myös jäädä mieleen paremmin. Myös tämä osuus jäi itseltäni kokonaan sivu suun, ja viime keväänä Heurekan tapaisessa tiedekeskuksessa (Saksassa tai Hollannissa) vieraillessani olin ihan innoissani virtapiiri-harjoituksista, jotka oli tarkoitettu lapsille. Kyseessä siis olivat ihan perus lamppu-patteri-virtajohdin -yhdistelmät, mutta joillaisilla en ollut koskaan saanut itse leikkiä. Sähköfysiikka olikin itselleni yksi hankalimmista aihealueista.

Iltalukio tai valmennuskurssi varmaan myös auttaa, jos on hankaluuksia lukurutiinin säilyttämisessä. Itselleni tämä ei kuitenkaan ollut mikään ongelma. Olen muutenkin innokas aikatauluttamaan kaikkea ja myös pitämään kiinni aikatauluista. Jos joku pääsykokeisiin lukija omaa samanlaisen OCD-käytöksen järjestelmällisyyden ja aikataulujen suhteen (esimerkiksi nauttii lukujärjestyksen suunnittelusta ja kalenteriin kirjaamisesta), niin suosittelen tekemään hyvän lukusuunnitelman, mielellään sellaisen, mihin voi jollain kivalla + -merkillä tai yliviivaten merkata ne asiat, jotka on jo suorittanut/lukenut. Itselleni myös tämä tuotti mielihyvää ja piti yllä motivaatiota :D

Itsehän harrastin viime keväänä liikuntaa 5-7 päivänä viikossa, lisäksi pidin aina vähintään yhden vapaapäivän. En myöskään lukenut päivässä kuin 5-10 tuntia, enimmäkseen klo 8-16 välisenä aikana. Pidän tärkeänä sitä, että elämässä on muutakin kuin pääsykokeisiin luku, ja että se muu on muutakin kuin lukemista. Aivojen täytyy saada levätä välillä. Silloin kroppa voi kyllä olla töissä, esimerkiksi pelata jalkapalloa tai tanssia tai mistä nyt vain itse tykkääkään. Kirjojen pariin on paljon kivempi palata kun on tehnyt välillä ihan jotain muutakin. Vanha ja varmaan aika kulunut lausahdus ihmisen fyysispsyykkissosiaalisuudesta on varmasti tuttu. Se on kuitenkin yhtä varmasti totta. Pääsykokeisiin lukiessa ei kannata unohtaa niitä fyysisiä ja sosiaalisia puolia itsessään, vaikka keskittyykin psyykkiseen (oppimiseen). Omalla kohdallani myös palkitseminen toimi motivaattorina. Esimerkiksi hyvin opiskeltujen tuntien jälkeen annoin itselleni luvan käydä ostamassa jotain hyvää (yleensä kiinalaista) lounaaksi. Ruualla palkitseminen on myös vähän petollista, siksi kannattaakin kiinnittää huomiota myös siihen fyysiseen puoleen ;)

Itsehän en ollut töissä pääsykoekevään aikana. Minulla ei myöskään ole lapsia tai mitään muita velvotteita. Uskon, että työssäolon ohessakin olisin pystynyt lukemaan, mutta en yhdessä keväässä. Pääsykoeurakka olisi silloin omalla kohdallani ollut pidempi, enkä tiedä, olisinko siihen sittenkään lähtenyt. En myöskään tiedä miten pienten lasten vanhemmat jaksavat opiskella, tai lukea pääsykokeisiin. Varmasti se on mahdollista, ja kyllähän siitä aina todisteita löytyy. Hatunnosto heille! Mutta muun elämän aikataulutukseen pääsykoeluku-urakan aikana en pysty antamaan neuvoja, valitettavasti.

Itse käytin näitä kertauskirjoina. Lisäksi  kertasin laskemalla mm. farmasian ja DI:n pääsykokeita... ja tietenkin niitä vanhoja lääkiksen pääsykokeita.

Toivottavasti tämä nyt taas avasi vähän lisää asiaa, tai antoi edes jotain vinkkejä pääsykokeisiin lukeville. :)

Vielä sen voisin sanoa, että jos opiskelet biologiaa Lukion biologia -kirjasarjasta, niin kannattaa vaikka kertausvaiheessa katsoa jotain muuta sarjaa. Itse en ainakaan löytyänyt Lukion biologiasta mitään tarkkaa selostusta soluhengityksestä, mutta sitä kysyttiin tämän kevään pääsykokeessa aika yksityiskohtaisesti, joten kaiketi se jossain muussa kirjasarjassa on vähän tarkemmin käsitelty aihe. Muutenkin, jos haluat opetella asioita hieman syvällisemmin kuin lukion bilsan kirjoissa, on se varmaan ihan fiksua, koska ne samat asiat tulevat sitten syvällisemmin seuraavana syksynä KUN pääset lääkikseen. Syvällisempi opiskelu voi myös auttaa aiheen ymmärtämisessä. Jos et halua mennä syvemmälle, ei hätää, ei tarvitse! En minkään mennyt :)

Tieni lääkikseen oli pitkä ja polku mutkainen, osa 1: Elämäni ennen sairaanhoitajaopintoja

Yksi tärkemmistä kirjoituksistani tässä blogissa on varmaan juuri tämä tässä: miten minä päädyin opiskelemaan lääkäriksi, ja miksi. Miksi vaihdan alaa kun minulla on jo hyvä ja tärkeä ammatti? Tämä kirjoitus koskee eniten varmasti juuri teitä, jotka olette samassa tilanteessa kuin minä olin; sairaanhoitajia, jotka miettivät alan vaihtoa, tai jotka olette alunperinkin halunneet lääkikseen.


Aloitetaan vaikka aivan alusta:

Olipa kerran kahdeksankymmentäluku ja perheeseen syntyi tyttölapsi.
Tai ehkä ei nyt mennä ihan niin pitkälle, koska sillä tuskin on merkitystä tämän tarinan kannalta :) Lapsuuden aikaisista asioista mainitaan kuitenkin se, että olen aina ollut kiltti lapsi, kympin tyttö. Koulussa pärjännyt todella hyvin ja opiskellut ahkerasti. Kai sillä jotain merkitystä on pääsykoemenestyksen kannalta ollut.

Ensimmäisen kerran muistan ajatelleeni lääkäriä ammattina joskus ala-asteen ensimmäisillä luokilla, kun pikkuveljeni (moi vaan M!) loukkasi jalkansa pulkkamäessä. En muista tarkalleen mitä tapahtui tai mitä itse tein siinä tilanteessa muuta kuin kannoin pikkuveljen kotiin äidin hoiviin, mutta muistan tuon ajatuksen "minusta tulee isona lääkäri!" käyneen silloin mielessäni.

Se olikin muistaakseni ainoa kerta kun asiaa nuorempana ajattelin. Lapsena halusin lähinnä näyttelijäksi, kirjailijaksi, näyttelijäksi, Neiti Etsiväksi tai näyttelijäksi.


Lukiossa...

... opiskelin lähinnä aineita, jotka minua kiinnostivat. Psykologiaa, kieliä, biologiaa, matikkaa (lyhyttä tosin, koska yläasteella en ollut ottanut valinnaista matematiikan kurssia ja olin siinä uskossa, etten voi tämän takia pitkää matikkaa lukiossa lukea). Fysiikkaa ja kemiaa kävin ne pakolliset, eli yhden kurssin molempia. En ollut kummassakaan aineessa mitenkään huono, mutta ne eivät minua kiinnostaneet. Olin enemmän humanisti kuin luonnontieteilijä tuolloin. En todellakaan edes harkinnut uraa lääkärinä. Vielä vähemmän sairaanhoitajana. Kumpiakaan ei myöskään omassa suvussani ollut ollenkaan, joten ei minua tähän suuntaan mistään päin tönittykään.

Jatkuvaa luonneanalyysia itsestäni tässä aikojen kuluessa tehdessäni olen huomannut, että olen melko lailla vaikutuksille altis. Haluan itse ajatella asian positiivisesti niin, että olen uusille asioille avoin ja helposti mukautuvainen. Tämä on kuitenkin aika tärkeä selitys siihen, miksi olen kulkenut lääkikseen juuri näitä polkuja pitkin.

Lääkäriksi nimittäin päätin haluta (nimenomaan päätin haluta, en tuntenut mitään suurta paloa ja intohimoa asiaa kohtaan) lukion 2.vuoden jälkeen kun eräs silloinen tuttuni kertoi haaveilevansa eläinlääkärin urasta. Haave lääkiksestä katosi kuitenkin lähes yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, kun tajusin, etten ole käynyt ollenkaan mitään sinne vaadittavia kursseja lukiossa, enkä niitä enää abivuonna ehtisi käydä. Sen sijaan päätin haluta (jälleen päätin haluta) kauppakorkeaan, koska kaverini halusivat sinne myös.

On kamalaa, kun ei tiedä mitä haluaa isona tehdä. Siis oikeasti todella kamalaa. En tiennyt yhtään mitä halusin elämältäni yläasteen jälkeen, siksi menin lukioon. Lukiosta valmistuessani en ollut oikeastaan asian suhteen yhtään sen päämäärätietoisempi. Siksi varmaan olinkin niin helposti ohjailtavissa ammatinvalinnan suhteen, sananmukaisesti oikea tuuliviiri.
Opinto-ohjaajani nimittäin abivuonna tyrmäsi täysin haaveeni kauppiksesta: "ei sinne kannata hakea kun olet saanut yhteiskuntaopista numeron 6 (se oli ainoa kutonen, joka minulla on ikinä ollut todistuksessani... yhteiskuntaoppi vaan ei yhtään kiinnostanut!), mutta biologiasta olet kirjoittanut L:n (kirjoitin sen jo syksyllä)... mitä jos lähtisit lukemaan biologiaa?".
Itse asiassa asiaa ei minulle muistaakseni edes esitetty näin hienovaraisesti, vaan lähinnä opo piti selvänä, että menen Helsingin yliopistoon opiskelemaan biologiaa. Lähdin sieltä vastaanotolta kyseiset oppaat ja lehtiset mukanani ja varmaankin tyytyväisenä siihen, että olin saanut jonkinlaisen suunnan elämälleni.

Biologian valintakokeeseen lukeminen oli aika vaivatonta, koska koealue oli sama, jonka olin syksyn ylioppilaskirjoituksiin lukenut. Pääsin sisään Helsingin yliopistoon ylioppilasjuhlieni jälkeisenä syksynä ja aloitin opinnot siellä.


Biologian ylioppilas

Yliopisto-opiskelu oli kuitenkin todella erilaista kuin lukiossa. Opiskeltavat asiat olivat huomattavasti vaikeampia ja paljon oli sellaista asiaa, joka minua ei tippaakaan kiinnostanut (kaikki kasveihin liittyvä). En pärjännytkään enää yliopistossa yhtä hyvin kuin aikaisemmin. Voi olla, että olin myös henkisesti aika väsynyt ja välivuosi olisi voinut tehdä terää. En kuitenkaan kadu aikaani biologisessa yhtään, koska tutustuin siellä hienoihin ihmisiin, pääsin mahtaviin bileisiin (SITSIT!!) ja kasvoin hurjan paljon ihmisenä, itsenäistyin. Opinkin kai jotain, mutta ajan myötä ne kaikki tiedot ovat enemmän tai vähemmän jääneet unholaan. Parhaiten kai muistan sen, että labrassa ei saa syödä.

En tiennyt sitä silloin, tai varmaan ollutkaan koskaan ajatellut asiaa, mutta biologian opinnot ovat monelle lääketieteelliseen hakijalle "plan B", jos ei lääkikseen pääsekään. Niin myös joillekin minun vuosikurssilaisilleni. Nyt myös haluni opiskella lääkäriksi syttyi oikeasti, jälleen ulkopuolisen vaikutuksen ansiosta. Mutta nyt se kesti pidempään kuin muutaman viikon. Olin kai vihdoin ymmärtänyt, että lääketieteellisessä saisin paneutua paremmin ihmisen fysiologiaan ja anatomiaan, mikä olikin oikeastaan ainoa yksittäinen aihe, joka oli lukiossa kiinnostanut 100%:sti. Menin äitini maksamalle valmennuskurssille ja aloin lukea Galenosta. Viikissä vietin aikaa melko vähän, kurssejakin suoritin ensimmäisenä opiskeluvuotenani varmaankin vain 30 opintopisteen verran.

Hain lääkikseen ensimmäisen kerran vuonna 2008. Kaupunki oli Turku, koska sinne oli osa lukioaikaisista tutuistanikin suunnannut, enkä voinut eteläsuomalaisena kuvitellakaan lähteväni "johonkin pohjoiseen", kuten esimerkiksi Tampereelle. Helsinkiin en hakenut, koska "sinnehän ei pääse kukaan".

En tosiaan omannut minkäänlaisia pohjatietoja fysiikasta tai kemiasta, lähdin kylmiltään lukemaan Galenosta, jota en suurimmalta osalta ymmärtänyt ollenkaan. Valemennuskurssilla olin ihan pihalla, ja etenemistahti oli minulle liian nopea, koska olisin tarvinnut alkuun ihan vain perusopetusta fysiikasta ja kemiasta. Todennäköisesti useamman vuoden ajan...
On siis varmaan sanomattakin selvää, että rahallisesta panostuksesta huolimatta pärjäsin valintakokeessa surkeasti. Itse asiassa lähdin kokeesta kesken kaiken pois, kun ajattelin näin ehtiväni aikaisempaan junaan ja ajoissa kotiin. Enpä olisi tehtäviä varmaan osannut tehdäkään, vaikka olisin loppuun asti yrittänyt. En kysynyt omia pisteitäni tuona vuonna ollenkaan ja hautasin lääkishaaveet nyt omasta mielestäni lopullisesti. Olinpahan yrittänyt. Ei minusta ollut siihen.


Ammatinvalintaa

Jatkoin biologian opintoja syksyllä ja toisena vuonna meillä oli ammatinvalintaa käsittelevä kurssi (en muista millä nimellä se silloin kulki). Meille kuitenkin kävi puhumassa työelämän edustajia, jotka olivat myös opiskelleet biotieteitä aikanaan. Lisäksi meillä oli tuutoropettaja -tapaamisia, joissa keskukstelimme siitä, mitä haluamme valmistumisemme jälkeen tehdä. Minulle selkeni tässä vaiheessa, että aika lailla vaihtoehdot työelämässä biotieteitä opiskelleena olisivat joko toimia tutkijana (ei!) tai opettajana (ei ei ei!). En halunnut kumpaakaan.

Joku työelämän edustaja mainitsi puheessaan, että hänen kollegoitaan työelämässä (oli muistaakseni jotenkin lääketeollisuudessa) olivat mm. sairaanhoitajat. Takerruin mielessäni tähän kommenttiin: Miksi opiskella 5 vuotta yliopistolla, jos paljon lyhyemmällä (silloin 1,5 vuotta tuntui paljon pidemmältä ajalta) ja huonommalla (anteeksi, olin nuori, tietämätön ja ajattelematon, enkä arvostanut juuri sairaanhoitajatutkintoa) koulutuksella pääsee samoihin töihin? Tällöin aloin ensimmäistä kertaa ajatella kouluttautumista sairaanhoitajaksi, koska työllisyysmahdollisuudet olisivat huomattavasti laajemmat ja paremmat kuin biologisesta valmistuessani. Myös tuutoropettajani kehotti (ainakin epäsuorasti) miettimään muita vaihtoehtoja, jos niitä oli. Koska töitä olisi oikeasti valmistumisen jälkeen vaikea saada, jos ei jo opiskeluaikana verkostoituisi hyvin.

Lisäksi palava halu päästä lääkikseen oli herännyt taas. Minä todellakin halusin sinne. Opiskelin koko kevään 2009 ahkerasti ja unohdin lähestulkoon kokonaan sosiaalisen elämäni. En edellenkään tajunnut lukea kemiaa ja fysiikkaa pohjalle, vaan tahkosin Galenosta. Lähinnä opetellen ulkoa vaikeita asioita, joita en voinut ilman fy-ke-pohjaa mitenkään ymmärtää. En mennyt enää valmennuskurssille, sen koin turhana. Hain jälleen Turkuun. Lisäksi hain sairaanhoitajaksi varavaihtoehtona.

Pääsykoe meni huomattavasti paremmin kuin edellisellä kerralla, jopa osasin tehtäviä (pääsykokeen teemana oli sauna). En kuitenkaan osannut tarpeeksi. Kompastuskivekseni koitui yksi tehtävä ja Henryn vakio, joka on sen jälkeen kummitellut päässäni aika ajoin. Olisin osannut tehdä tehtävän, jos olisin löytänyt kaavakokoelmasta Henryn vakioiden arvot. En löytänyt, turhauduin, aika loppui kesken. Jos olisin saanut 7 pistettä enemmän kokeesta (käytännössä sen yhden tehtävän verran), olisin päässyt sisään.

Silloin tuntui, että olin jo päässyt aika lähelle sisäänpääsyrajaa. Nyt jälkikäteen ajateltuna 7 pistettä on kyllä aika hurjan paljon. Ja jos olisin oikeasti osannut asiat, niin ei se sisäänpääsy olisi tuosta yhdestä tehtävästä jäänyt kiinni. Pääsin kuitenkin ammattikorkeakouluun opiskelemaan sairaanhoitajaksi! Ja sille tielle jäin.... (until now).

Oli tarkoitus kertoa koko tarinani tähän asti oleellisilta osin (ilmeisesti tämä kaikki on oleellista), mutta koska runosuoni lähti taas laulamaan ja tekstiä tuli nyt näinkin paljon, päätin jakaa tämän tarinan kahteen osaan. Seuraava postaus siis käsittelee elämääni sen jälkeen, kun vihdoin löysin sille tarkoituksen.


To be continued...