Sairaanhoitajan päivä

Tänään vietetään sairaanhoitajan päivää, ihan kansainvälisestikin. Huomasin ilmoituksen tästä facebookia selaillessani kun Tehy oli linkannut uutisensa sairaanhoitajan päivästä. Muistan kyllä tästä tienneeni jo aikaisemminkin, mutta kuten kavereiden syntymäpäivät, jäävät nämä tällaisetkin merkkipäivät tiedostamatta ennen kuin facebookissa niistä kerrotaan. Sen lisäksi, että haluan kiittää ihania sairaanhoitajakollegoitani, voisin myös juhlapäivän kunniaksi pohtia vähän omaa sairaanhoitajuuttani.

Tällä hetkellä olen ehkä ajautunut kauimmaksi ikinä tuosta edellisestä ammatistani. Tai nykyisestä ammatistani, enhän minä vielä ole mitään uutta ammattia saanut. Jäähyväisiä hoitotyölle on jätetty jo melkein vuoden ajan kun viime kesänä tiedostin, että tuskin enää kesätöitä hoitoalalla tulen tekemään. Keikkaillut olen kuitenkin vielä viime kesän jälkeenkin, mutta aina mielessä käväisee, että oliko tämä nyt viimeinen kerta. Uskoisin kuitenkin, että keikkailu tulee vielä ainakin vuoden verran jatkumaan, amanuenssuureista huolimatta, sillä en saa vielä lääkärin sijaisuutta oikeasti tehdäkään.

Nyt ollaan kuitenkin jo hyvää matkaa lähestymässä uutta ammattia, eikä sairaanhoitajuus tunnu enää olevan se ykkösjuttu minulle, vaikka toki olen edelleen ylpeä tuosta ammatistani ja häpeilemättä kerron kyllä avoimesti olevani sairaanhoitaja, jos se puheeksi tulee. Kuitenkin tässä vaiheessa usein tuntuu siltä, että haluan yrittää edetä samalla lailla kuin muutkin koulussa, enkä yritä tuoda itseäni esille mitenkään erityisesti. Vaikka monet asiat ovat jo ennestään tuttuja, ja kaikenlaista osaan jo valmiiksi tehdä (kuten katetrointi ja kanylointi), en halua liikaa korostaa sitä. Mielestäni yksi ärsyttävimpiä asioita ihmisten käytöksessä on liika ylimielisyys. Yritän siis yleensä olla nöyrä ja ottaa vastaan uutta tietoa, kuten muutkin, koska aina löytyy parantamisen varaa.

Koko opiskeluiden ajan olen siis kokenut melko ristiriitaisia tunteita tämän aikaisemman ammattini suhteen. Toisaalta sen vuoksi olen ollut koko ajan jossain määrin muita edellä opinnoissa, mutta toisaalta asian esille tuominen ei mielestäni aina ole asiallista. Sairaanhoitajuudesta kertominen on useimmiten ollut hankalaa, koska ihan odotetusti ja ymmärrettävästi se yleensä herättää etenkin opettajissa sellaisen reaktion, että "sinähän tiedät nämä asiat jo"/"tiedät miten tämä käytännössä menee". Niinhän minä tiedänkin. En kuitenkaan itse pitäisi yhtään siitä, jos joku opiskelijakollegani toisi itseään tai omia tietojaan esille koko ajan, joten yritän olla itse tekemättä sitä.

Ehkä tällainen ajattelu on typerää, koska nykypäivän työelämässä itsensä korostaminen ja kilpailu on arkipäivää, eikä omia saavutuksiaan tai taitojaan pitäisi mitenkään peitellä. Itse kuitenkin koen, että sairaanhoitajuus on ennemminkin minulle arvokasta sisäistä pääomaa oman osaamiseni ja ymmärrykseni kehittämisessä kuin jokin ylpeilyn aihe kun osaan jo etukäteen asiat, joita muut vasta harjoittelevat. Ennemminkin koen aikaisempien taitojeni toimivan hyvänä pohjana ja niiden uudelleen harjoittelu on itseni kehittämistä. Sen sijaan, että minun pitäisi tuoda esille tuhannet potilaskohtaamiseni kun ensi kertoja harjoittelemme vuorovaikutusta potilaiden kanssa, voin potilaiden jännittämisen sijaan pyrkiä reflektoimaan omaa osaamistani ja kehittämään jo olemassa olevia vuorovaikutustaitoja.

Parhaita asioita, joita aikaisempi osaamiseni terveydenhuollosta on tuonut tämän koulutuksen aikana, on ymmärrys siitä, miten koskaan ei ole valmis. Aina voi kehittyä. Jokainen potilas ja tilanne on erilainen. Meillä on esimerkiksi nyt ollut opetusta kuolevan potilaan hoidosta, ja olenkin sanonut kavereilleni, että vaikka kuolemaa olisi jo työelämässä kohdannutkin, ei siihen tule rutiinia. Jokaisen potilaan elämä ja myös kuolema on yksilöllinen. Samoin jokainen kohtaaminen on erilainen. 

Vaikkei koskaan tule olemaan valmis, ei se mielestäni ole ahdistava ajatus, toisin kuin mitä valmistumassa olevien kollegoiden suusta on kuullut. Itse suhtaudun työelämään siirtymiseen rauhallisin mielin (vaikka se onkin vasta kolmen vuoden päästä edessä), sillä ainakin sen sairaanhoitajuus on opettanut, että pitkälle pääsee hyvällä vuorovaikutuksella ja konsultoimalla kollegaa. Vaikeita tilanteita tulee varmasti eteen, mutta mistään ei lopulta ole pakko selviytyä ihan yksin. Erityisesti kollegiaalisuus on mielestäni lääkärimaailmassa jo näin opiskelijan silmiin huippujuttu.

Hoitoalalla kollegiaalisuus on myös olemassa. Ehkä sairaanhoitajaliitto ei puuhaa yhdessä tai ole niin tärkeä sairaanhoitajille kuin lääkäriliitto lääkäreille, mutta jokaisessa työyksikössä, jossa olen päässyt hoitajana työskentelemään, on kollegiaalisuus ollut kuin lämmin peitto, johon kääriytyä. Parasta työelämässä ovat olleet ihanat kollegat, jotka ovat viettäneet kanssani juhannusta tai uutta vuotta silloin kun oma puoliso ja perhe ovat muualla juhlimassa ja itse jumissa töissä; valvoneet pitkiä öitä kanssani toinen toistaan hereillä pitäen; opettaneet silloin kun itse otin ensiaskelia nuorena hoitajana; tukeneet silloin, kun itsellä on ollut hankala potilas ja jaksaminen on ollut kortilla; rohkaisseet epävarmoina hetkinä; iloinneet kanssani esimerkiksi silloin kun kerroin pässeeni lääkikseen; kuunnelleet mielenkiinnolla tarinoitani opiskeluvuosilta ja kyselleet lisää opinnoistani; lohduttaneet, jos jonkun potilaan kohtala on tuntunut henkisesti rankalta; vastanneet aina kysymyksiini ja tarjonneet apua, kun en ole jotain vielä itse osannut; olleet helposti lähestyttäviä ja mukavia silloinkin kun olen tullut uuteen paikkaan töihin; ja yksinkertaisesti vain olleet läsnä niin, ettei koskaan ole tuntunut siltä, että muserrun työtaakan alle.

Tämä on minun kokemukseni sairaanhoitajien kollegiaalisuudesta. Toki joskus on ollut myös hetkiä, joilloin on ollut niin kiire, että ilmapiiri työporukan kesken on ollut kireä, eikä etenkään uuteen paikkaan töihin tuleminen ole aina niin auvoista ollut. Minulla on kuitenkin pääosin vain hyviä kokemuksia hoitotyöstä ja olen onnistunut päätymään sellaisille osastoille töihin, joissa ilmapiiri on ollut hyvä ja työkaverit mukavia. Toki tähän varmasti vaikuttaa myös oma asenne. 

Nyt Tehyn sanoin "sairaanhoitajan päivänä on hyvä hetki kiittää sairaanhoitajaa arvokkaasta työstä", mutta sen lisäksi minä haluan kiittää myös sairaanhoitajia kollegiaalisuudesta ja siitä, mitä itse olen urallani teiltä saanut. 

Joululoma vol III

Eli kolmosvuoden joululoma. Ja se alkoi tänään!

Eilen ei tosiaan Suomi 100 -juhlia tullut kovin railakkaasti vietettyä kun tänä aamuna piti pakkasen siivittämänä raahautua Infektiojakson tenttiin jo aamu kasiksi. Se kuitenkin kannatti, koska nyt voi hyvällä omalla tunnolla aloittaa joululoman ja alkaa jo haaveilla ylihuomenna koittavasta Malediivien -matkasta (lähdemme sinne siis nyt vihdoin häämatkalle; luksushotelliin ja nauttimaan all inclusive -paketistamme.. mutta lisää matkasta ehkä tuonempana).

Kuten koko kuluneeseen jaksoon, olin tenttiinkin erityisen tyytyväinen. Mielestäni tentissä oli hyviä ja mielenkiintoisia kysymyksiä. Niihin oli ihan mukava vastatakin. Koko tentti tuntui vähän siltä kuin tekisit vapaaehtoisesti jotain aivonystyröitä kutittelevia tehtäviä. Ehkä samalta tuntuu lapsista kun he tekevät puuhakirjojen tehtäviä. Nyt ei tietenkään kyse ollut mistään puuhatehtävistä, mutta minä kyllä nautin lääketieteeellisistä ongelmista ja etenkin siitä kun niihin kokee tietävänsä vastauksen tai tosiaan osaavansakin jotain. Kun oppi ei ole ollut turhaa.

En kuitenkaan vältä, että olisin kaikkeen ihan täysin oikein vastannut, mutta kyllä koin ainakin muistaneeni suurimman osan asioista ja ainakin infektiosairauksien osalta varmaan pärjäisinkin ihan lääkärin työssä terveyskeskuksessa. Ainakin vähän. Ainakin jonkun valvomana. Ja Terveysportin avulla. Mutta kuitenkin. Ammatillista kasvua on siis taas tullut otettua joitakin (huomattavia) askelia eteenpäin ja taas lääkäriksi valmistuminen alkaa tuntua konkreettisemmalta.

Kokonaisuudessaan tämä kolmosvuoden puolikas on ollut mielenkiintoinen ja opettavainen ja ihanan kliininen; oikeita asioita ja sairauksia ja kaikkea mielenkiintoista! Todennäköisesti ja toivottavasti toinenkin puolikas on yhtä kiva. Rankka keväästä varmaan tulee, mutta toisaalta opiskelu on mukavaa ja hyvään tahtiinhan tässä on jo päästy.

Itse asiassa, tuossa pari viikkoa sitten tuntuikin siltä, että loman ei tarvitsisi tulla ihan vielä. Jaksaisihan tässä vielä opiskella vaikka monta kuukauttakin. Aivan turhaa lomailla välissä. Toisaalta, nyt kun vihdoin koitti oikea talvi, on todella kiva lähteä tropiikin lämpöön ja myöskin tällaisen tenttiinluku -rupeaman jälkeen aivotkin kaipaavat lepoa. Syväreitä tietysti voisi lomalla tehdä, mutta katsoo nyt onko edes aikaa. Olen nimittäin häämatkan jälkeen menossa pariksi viikoksi taas töihin. Sairaanhoitajaksi. Josko nyt sitten vihdoin viimeistä kertaa...

Toisaalta rupesin jo miettimään, että mitä jos jätän amanuenssuurit välistä ja teenkin töitä hoitajana ensi kesänä vielä. Mietin, että tulenko todella "manuna" oppimaan sen enempää kuin hoitotyössä oppisin? Opinko seuraamalla lääkäriä ja kurkkimalla olan yli enemmän kuin jos olisin ihan vastuussa potilaista itsenäisesti hoitajana? Pääsisinkö tekemään enemmän? En tiedä, koska kuitenkin sairaanhoitajanakin voin tutkia potilaita. Mikään ei estä minua ottamasta mukaan uusia hienoja stetoskooppejani ja refleksivasaraani töihin ja käyttämällä niitä tarpeen vaatiessa. Hoitajana en tietenkään pääse sanelemaan, mutta kyllä hoitajatkin laativat hoitotyön epikriisejä.

No, olisi se kuitenkin erilaista. Lisäksi toivon päsäeväni ensi kesänä mukaan leikkauksiin ja sinne ei kyllä osastotyöstä lähdetä. Kyllä minä varmaan pysyn alkuperäisessä suunnitelmassani ja leikin lääkäriä ensi kesänä kuten muutkin. Hoitotyöstä pääsee onneksi aina välillä keikkamuodossa nauttimaan!

Mutta nyt: Hyvää joulua ja ihanaa uutta vuotta!
Palailen ruorin ääreen taas varmaan joulun jälkeen, ellei Malediiveilla iske jokin kirjoituskärpäinen. Veikkaanpa kuitenkin, että ei...

Antibiootit ennen ja nyt

Tämä kirjoitus ei käsittele antibioottihoidon historiaa, vaikka siitäkin voisi tietysti olla jotakin kirjoitettavaa. Onhan se aika mielenkiintoinen kapitteli itsessään. Ajattelin kuitenkin nyt vauhtiin päästyäni (katso edellinen teksti) käsitellä vielä Infektiojaksoa ja erityisesti sen tarjoamia uusia oppeja. Mikä on muuttunut omalla kohdallani - mitä sellaista tiedän nyt, mitä en sairaanhoitajana tiennyt?

Antibioottien maailma on mielestäni yksi iso juttu, joka on hyvin erilainen sairaanhoitajalle ja lääkärille. Ylipäätään lääkehoito eroaa paljon hoito- ja lääkärintyössä. Lääkärin pitää tuntea lääkkeen farmakologiaa ja -dynamiikkaa, eli miten se vaikuttaa ja kulkee elimistössä. Lisäksi lääkärillä on vastuu oikean lääkkeen valinnasta suhteessa potilaan oireisiin, muihin sairauksiin ja lääkityksiin. Hoitaja toteuttaa lääkemääräykset, mutta tietää toki yleensä jotain myös lääkkeen vaikutuksista. Ei ehkä niin yksityiskohtaisesti kuin lääkäri, mutta tarpeeksi osatakseen seurata mahdollisia haittavaikutuksia ja myöskin lääkkeen aikaansaamia oireiden lieventymisiä.

kuva

Keskusteluissa muutamien vanhempien (medisiinari)kollegoiden kanssa on tullut ilmi, että vaikka lääkäreillä on tiedossaan paljon erilaisia lääkeaineita ja lääkkeiden kauppanimiäkin (tietysti, hehän niitä määräävät), ei lääkäri välttämättä useinkaan pääse näkemään itse tabletteja tai muita lääkemuotoja käytännössä. Hoitajalla taas on hyvinkin selvä kuva siitä, miltä mikäkin pilleri näyttää ja potilaan lääkekiposta on kokemuksen myötä helppo erottaa kymmenenkin erilaista vaaleaa tablettia toisistaan. Sairaanhoitaja osaa myös saattaa lääkkeet käyttökuntoon. Sairaalassa annetaan esimerkiksi antibiootit yleensä suonensisäisesti. Hyvin harva antibiootti on paketissa valmiina käyttökelpoisena liuksena ja yleensä antibioottijauhe pitää ensin liuottaa ja sitten laimentaa esimerkiksi keittosuolaliuokseen. Myös eri antibioottien infuusioajat (eli tiputusajat) vaihtelevat. Näissä kaikissa hoitotyön ammattilainen on se ekspertti lääkäriin verrattuna.

Jo ennestään siis omasin melko paljon käytännön kokemusta ja päässäni oli tiedossa useita eri antibioottien kauppanimiä ja käyttötarkoituksiakin sen mukaan, mitä olin itse päässyt urallani laimentelemaan. Tietysti pitää taas muistaa, että olen viettänyt suurimman osan sairaanhoitajapäivistäni sairaalassa, joten perusterveydenhuollon antibiooteista (ne, mitä määrätään esimerkiksi korvatulehdukseen tai poskiontelotulehdukseen) en kovinkaan paljon kokemusta tai tietoa omannut. Koskaan en myöskään ollut systemaattisesti opetellut, mihin taudinaiheuttajaan mitäkin antibioottia annetaan. En muista, oliko tällaisilla asioilla hoitajakoulutuksessa niin väliäkään. Ei ainakaan mitään suurta painotusta.

Nyt sen sijaan opiskelussa on lähdetty liikkeelle erilaisten mikrobilääkkeiden vaikutusmekanismeista bakteerisoluihin. Lääkkeiden kauppanimistä ei puhuta edes sivulauseessa, mutta sitäkin suuremmin painotetaan beetalaktaamien vaikutusta bakteerin soluseinämän peptidoglykaanin ristisidosten muodostumiseen tai makrolidien sitoutumiskohtaa ribosomin alayksikössä. Mikrobilääkkeet opiskellaan ryhmittäin, mikä on tietysti ihan hyvä lähtökohta. Eri infektiosairauksiin voidaan käyttää hyvin erilaisiakin antibiootteja riippuen esimerkiksi siitä, onko potilas allerginen penisilliineille. 

Jakson alussa kaikki tuntui todella sekavalta ja pelkäsin, etten saa minkäänlaista otetta tästä kaikesta. Nyt asiat ovat jo selkeytyneet, kuten edellisessä teksissäni mainostinkin. Edelleen tuntuu työläältä opetella ulkoa mitkä kaikki mikrobit ovat todennäköisimpiä taudinaiheuttajia esimerkiksi ylähengitystieinfektioissa (ja ne vielä vaihtelevat vuodenajan mukaan ja vuodesta toiseen sekä paikallisen epidemiatilanteen mukaankin), ja millä lääkkeillä niihin vaikutetaan. Lisäksi pitää huomioida yhä lisääntyvä bakteeriresistenssi, jonka vuoksi monet hyvät antibiootit ovat poistuneet suurelta osin käytöstä.

Ja sitten pari esimerkkiä antibioottiosaamisesta sairaanhoitajan ja lääketieteen opiskelijan näkökulmasta:

Potilas on menossa virtsateiden toimenpiteeseen, jota varten pitää antaa antibioottiprofylaksia. Vien potilaalle valkoisen jakouurteisen 500mg:n Ciprofloxasin -tabletin, joka on yksi niistä helposti tunnistettavista valkoisista pillereistä tyypillisen muotonsa vuoksi. Siprofloksasiinia käytetään myös muun muassa pyelonefriitin hoidossa ja ylipäätään yhdistän sen mielessäni urologian alalla käytettäväksi antibiootiksi. En kuitenkaan tiedä sen enempää mitään sen vaikutuskohteesta bakteerisolussa tai mikrobivaikutuskirjosta.

Nyttemmin olen oppinut, että siprofloksasiini kuuluu fluorokinoloni -mikrobilääkeryhmään ja niiden vaikutus kohdistuu bakteerisolun DNA-synteesiin. Ne estävät toposiomeraasi II ja IV -entsyymeitä ja siten DNA:n kaksoiskierteen aukeamista ja kahdentuneiden DNA-molekyylien irtoamista toisiinsa. Bakteerisolun jakautuminen ei siis onnistu. Fluorokinolonit ovat laajakirjoisia mikrobilääkkeitä, koska ne vaikuttavat sekä gramnegatiivisiin että -positiivisiin bakteereihin. Ne myös konsentroituvat hyvin virtsaan, minkä vuoksi niitä urologian puolella käytetäänkin. Ne ovat käyttökelpoisia myös monissa muissa infektioissa (mm. hengitystieinfektiossa). Valitettavasti bakteerien resistenssi näitä lääkkeitä kohtaan on lisääntynyt, mikä rajoittaa niiden käyttöä. Lapsille fluorokinoloneja ei pitäisi määrätä, koska ne voivat aiheuttaa kasvuiässä rustovaurioita.

Olen yövuorossa valmistautumassa puolenyön kiertoon. Luvassa on potilaiden nestevuorokauden vaihtumista varten sisäänmenneiden nesteiden laskeminen ja ulostulleiden vähentäminen. Pitää siis tyhjentää mahdolliset virtsapussit ja kirjata määrät ylös sekä arvioida paljonko tippumassa olevasta infuusionesteestä on mennyt vuorokauden vaihtuessa potilaan elimistöön ja paljonko on vielä tippumatta. Lisäksi pitää valmistella iv-antibiootit käyttökuntoon. Tällä kertaa kaikille potilailleni menee Cefuroxime -niminen antibiootti kolmesti vuorokaudessa, kahdeksan tunnin välein. Yksi antoajoista on klo 24. Lääke annostellaan suonensisäisesti ja se on lääkehuoneessa varastoituna lasisiin pulloihin jauheena. Lääke liuotetaan ja laimennetaan 100ml:n fysiologiseen keittosuolaliuokseen. Cefuroxime liukenee helposti ja se on ylipäätään käyttämukavuudeltaan helppo antibiootti. Kokemukseni mukaan hyvä, paljon käytetty perusantibiootti. Sitä annetaan potilaille niin munuaisaltaan tulehdukseen, haavainfektioihin kuin keuhkokuumeeseenkin.

Ja niinhän se on. Kefuroksiimi on toisen polven kefalosporiini. Se on sairaaloissa paljon käytetty antibiootti, joka kelpaa monenlaisen infektion hoitoon. Kefalosporiinit ovat penisilliinin sukuisia antibiootteja ja ne kuuluvat beetalaktaamiryhmään. Beetalaktaamit estävät bakteerin soluseinämän rakentumista ja aiheuttavat myös autolyysiä (eli bakteerin itsemurhan). Jotkut bakteerit (erityisesti stafylokokit) kykenevät hajottamaan beetalaktaamia beetalaktamaasi -nimisellä entsyymillään, mutta kefalosporiinit kestävät beetalaktamaasia myös. Niiden käytössä ei vielä ainakaan ole suurta resistenssiongelmaa syntynyt. Kefalosporiineja voi myös antaa penisilliiniallergisille, jos allergia on lievä, sillä vain 5-10% penisilliiniallergisista saa niistäkin reaktion.

Edellä mainittujen mikrobilääkkeiden lisäksi olen oppinut myös paljon uutta sellaisistakin lääkkeistä, jotka eivät itselleni olleet aiemmasta elämästä tutuiksi tulleetkaan. Vaikka urologian puolella töitä olenkin sairaanhoitajana tehnyt, ovat monet avohoidossa käytettävät virtsatieinfektiolääkkeet jääneet vieraiksi. Sulfa-allergiasta puhutaan paljon ja monella potilaalla se onkin kirjattuna riskitietoihin. Sulfonamidit lääkeaineryhmänä eivät kuitenkaan minulle aiemmin sanoneet paljon mitään. Nyt niidenkin vaikutuksesta foolihapposynteesiin on kertynyt lisää tietoa. On todella antoisaa huomata miten uuden tiedon oppiminen saa aikaan ihania "ahaa" -elämyksiä kun joihinkin ehkä tiedostamattani esittämiini kysymyksiin tuleekin yhtäkkiä vastauksia.

Noh, tässä nyt oli vähän tätä höpinää antibiooteista... Pahoittelen, jos meni vähän liian yksityiskohtaiseksi tai sekavaksi. Tällainen kuitenkin toiminee myös omana tenttiinkertauksenani. :)
Mutta nyt takaisin opiskelun pariin!

Erikoisalani 2017

Jo ennen lääkistä olin miettinyt mille erikoisalalle haluaisin. Olin päättänyt, että jos joskus minusta sittenkin tulisi lääkäri, erikoistuisin gynekologiaan. Lääkiksen alettua lempierikoisala on jo monta kertaa muuttunut, mutta kiinnostus on kuitenkin säilynyt operatiivisia aloja kohtaan.

Erikoisalahaaveet eivät lääkiksen perusopintojen aikana ole varmasti monelle kovinkaan ajankohtaisia, eivätkä edes realistisia kun ei kokemusta ole juuri yhtään mistään. Omalla kohdallani tietysti muutaman vuoden sairaanhoitajuus taustalla on auttanut tässäkin. Sairaanhoitajana ajauduin kirurgian puolelle, vaikka ihan yhtä hyvin esimerkiksi sisätaudit tai naistentaudit olisivat entisessä kotikaupungissani voineet olla se, mihin päädyn töihin.

Opiskelujeni aikana silloin en preferoinut mitään erikoisalaa yli muiden, vaan lähinnä taas ajauduin jonnekin muiden mielipiteiden ohjaamana. Ensimmäisessä sairaalaharjoittelussani nimittäin ohjaajani sanoi, että minusta voisi tulla kirurginen hoitaja. Sinne ensimmäiseen harjoittelupaikkaan päädyin sitten myös kesätöihin siksi ja tuleviksi kesiksi, ja myös valmistumiseni jälkeen töihin. Sisätaudeilla harjoittelu oli myös ihan mukavaa ja tykkäsin kovasti monipuolisesta lääkehoidosta ja kaikista kummallisista infektiotaudeista. EKG:n tulkinta ja sydäntautiset potilaat olivat mielenkiintoisia ja teho-osastolla työskentelyä pidin joskus tulevaisuuden haaveenani.

Kirurgia kuitenkin vei mukanaan ja myös Tampereelle muuttaessani halusin ehdottomasti työskennellä nimenomaan kirurgian parissa. Kirurgisena hoitajana pidin siitä, että potilaat "parantuvat" hoidon myötä. Sisätautien pitkäpiimäinen pohdiskelu ja hidas lääkkeiden säätö ja niiden vaikutusten seuranta tuntuu tällä hetkellä omalle jokseenkin äkkipikaiselle ja kärsimättömälle luonteelleni sopimattomalta. Sen sijaan olen todennut nauttivani suuresti kaikenlaisista toimenpiteistä, haavojen mekaanisesta puhdistamisesta ja erilaisten haavojen sitomisratkaisujen kehittelystä.

Pidän siitä, että potilaat kuntoutuvat suhteellisen nopeasti erilaisten leikkausten jälkeen ja että lähes joka päivä vointi kohenee silminnähden. Pidän rutiineista ja siitä, että tietyn leikkauksen läpikäyneitä potilaita oppii ohjaamaan ja neuvomaan potilaslähtöisesti. Kun on nähnyt monta samanlaisesta leikkauksesta toipuvaa, osaa kertoa potilaallekin, miten kuntoutuminen yleensä etenee ja mitä on odotettavissa.

Sairaanhoitajana opin tykkäämään kanyloinnista. Koska anestesialääkäri on yleensä se, joka kutsutaan paikalle laittamaan kanyyli, jos se ei hoitohenkilökunnalta onnistu hankalien tai puhkeavien verisuonten vuoksi, ajattelin myös jossain vaiheessa haluavani anestesialääkäriksi. Tällä hetkellä anestesialääkärihaaveet ovat jokseenkin jääneet taka-alalle ja nyt haaveenani on lähinnä kirurgia erikoisalana.

Kirurgia on kuitenkin haasteellinen erikoisala. Se ainakin tällä hetkellä vaatii aika paljoa päivystystyötä, mikä ei ehkä tulevaisuudessa ole esimerkiksi perheenäidille kovin optimaalinen ratkaisu. Lisäksi kirurgia on hyvin suosittu erikoisala ja sinne voi olla vaikea päästä erikoistumaan tai ylipäätään töihin. Nyt jo pelottaa tuleva mahdollinen työttömyys, kun lääkäreitä koulutetaan liikaa ja ulkomailta on jatkuva virta lisätyövoimaa lääketieteen saralle. Lisäksi parantuneet tutkimus- ja hoitomenetelmät vievät pohjaa kirurgisen leikkaushoidon tarpeelta. Robotit korvaavat lääkäreiden käsiä ja lopulta varmaan leikkaajia ei enää edes tarvita.

Lääkäriliiton internet -sivuilla on tietoa erikoistumisesta ja erilaisista erikoisaloista. Tutkin erikoisalani -vaalikoneen avulla minulle sopivimpia aloja ja tällainen on tämänhetkinen tulos:

Parhaiten sopivat:
1. Keuhkosairaudet ja allergologia
2. Suu- ja leukakirurgia
3. Korva-, nenä- ja kurkkutaudit

Huonoiten sopivat:
1. Terveydenhuolto
2. Infektiosairaudet
3. Kliininen kemia

Onneksi top 3:ssa sentään on operatiivisen alan erikoisaloja, mutta en voi kyllä sanoa keuhkosairauksien kiinnostavan erityisesti. Vaalikoneessa kuitenkin koin erittäin tärkeäksi, että tulevaisuudessa alalla on töitä ja että sinne pääsee helposti erikoistumaan. Siksi siis varmastikin sain ykkösvaihtoehdoksi keuhkosairaudet, jolla on suurin pula erikoislääkäreistä (ainakin tulevaisuudessa kun nykyiset jäävät eläkkeelle).

Korva- nenä- ja kurkkutaudit olivat jokseenkin yllättävä vaihtoehto, koska en ole koskaan ajatellut sitä varsinaisena vaihtoehtona itselleni. Tosin KNK tarjoaa paljon toimenpiteitä ja ehkä pienemmillä päivystyspakotuksilla kuin muut operatiiviset alat, koska toimenpiteitä pääsee tekemään paljon jo itse poliklinikkavastaanotolla.

En tiedä, mitä "terveydenhuolto" tässä vaalikoneessa tarkoittaa, koska toivon ainakin sopivani terveydenhuoltoalalle kun sinnehän tässä jokainen meistä kuitenkin valmistuu :)

Ajattelin kirjoitella näistä erikoisalahaaveista opintojeni edetessä, koska on mielenkiintoista nähdä, miten mielipiteet muuttuvat kun saa kokemusta sekä niiltä itseään kiinnostavilta aloilta että niiltä, joista ei vielä tiedä paljoakaan. Onneksi kaikki tiet ovat vielä auki, eikä päätöksiä erikoistumisesta tarvitse tehdä vielä vuosiin. Yritän pitää mielen avoimena ja säilyttää hyvän asenteen myös kaikkia niitä erikoisaloja kohtaan, jotka eivät (vielä) kiinnostakaan.

Hyvästit hoitotyölle (+ mitä hyötyä lääkisopinnoista on tässä työssä ollut)

Viimeistä viikkoa kesätöissä viedään ja kohta takana on todennäköisesti viimeinen kesäni sairaanhoitajana. "Todennäköisesti" siksi, ettei koskaan voi tietää minne maailma ja kohtalo heittää (jos vaikka lääkis jostain selittämättömästä syystä jääkin tänä vuonna kesken ja palaan hoitoalan hommiin lopuiäkseni ;)). Ensi kesänä kuitenkin olisi tarkoitus viimein päästä ensimmäistä kertaa kiinni lääkärintyöhön ja hoitamaan potilaita vähän eri näkökulmasta kuin tähän asti, nimittäin amanuenssuurin (eli manuilun) merkeissä. Amanuenssi on lääkäriharjoittelija, joka saa harjoittelusta kuitenkin palkkaa (mikä on ihan kiva, kun tuo kyseinen harjoittelu pitää kuitenkin suorittaa "omalla ajalla").

Hoitotyön parissa on kohta vietetty yhteensä kahdeksan (!) kesää (ja tietysti ihan täyspäiväisesti ympäri vuodenkin silloin kun en vielä lääkiksessä ollut). Niistä ensimmäiset kaksi työskentelin lähihoitajan sijaisena, kun ei sairaanhoitajaopinnoista ollut vielä kertynyt tarpeeksi opintopisteitä sairaanhoitajan sijaisena toimimiseen. Lähempänä valmistumista ja valmistumisen jälkeen työskentelin sitten melkolailla kokoaikaisesti sairaanhoitajana entisessä kotikaupungissani, sielläkin kirurgian parissa. Kokemusta sairaanhoitajan työstä on siis kertynyt jo aika lailla, vaikka edelleen tuntuu, että hoitotyössäkin olisi vielä niin paljon opittavaa ja nähtävää. Erityisesti niillä erikoisaloilla, joiden parissa en ole kovin paljoa työskennellyt. Kokonaan valmiiksi ei tule varmaan koskaan.

Viimeiset kolme kesääni (pääsykokeen jälkeen) olenkin sitten viettänyt TAYS:ssa hoitajan työssä. Näinä kesinä mukana on kuitenkin koko ajan kulkenut ajatus, ettei kyse ole työstä, jota teen loppuelämäni. Ajatus, etten ole luomassa uraani hoitajana. Toisaalta voisi ajatella, ettei työ silloin tuntuisi kovin tärkeältä, kun siitähän on kuitenkin kohta luopumassa ja jättämässä koko hoitoalan taakseen. Toisaalta se kuitenkin on tuntunut sitäkin tärkeämmältä juuri siksi, ettei sitä enää kovin kauaa tee. Työhön on jaksanut panostaa, kun kuitenkin tietää, ettei kovin kauaa enää tarvitse. Raskaatkin hetket on sen ajatuksen voimalla jaksanut kestää.

Jokainen kesä on myös jollakin tavalla ollut haikea. Ehkä eniten tämä viimeisin. Haikea siksi, että samalla sitä sanoo jäähyväisiä ammatille, joka joskus oli se ainoa. Se, mitä varten teki töitä ja mitä lopulta uskoi haluavansakin loppuelämäkseen. Haikeutta olen tuntenut myös siksi, että vaikka kuinka hyvin sitä on aina sulahtanut mukaan työpaikan arkeen ja työporukkaan, on silti aina ollut jotenkin ulkopuolinen. Mukavien työkavereiden kanssa ei tule vietettyä aikaa enää syksyn alettua, eikä työyhteisöön koskaan voi päästä kunnolla mukaan kun lähtökohtaisestikin sinne tulee aina vain käymään. "Takinkääntäjänä" sitä on myös jollakin tapaa aina ulkopuolinen, erilainen kuin muut osaston hoitajat. Enkä silti kuitenkaan ole millään tapaa yksi lääkäreistä, koska kuitenkin teen sairaanhoitajan töitä.

Omissa kesätöissäni lääkiksen aikana ovat opintoni luonnollisesti tulleet usein puheeksi. Ovathan ne niin iso osa omaa arkeani ja elämääni. Joskus työkaverit ovat vitsaillen viitanneet minuun tulevana lääkärinä, ja olen itsekin laskenut joskus leikkiä esimerkiksi siitä, miten turhauttavaa on mennä kärttämään osaston lääkäriltä jotain jatkohoito-ohjeita tai reseptejä potilaalle kun voisin itsekin ne kirjoittaa. En tietenkään oikeasti voisi (vielä). Olen kuitenkin edelleen välttänyt aktiivisesti mainostamasta opintojani kenellekään, sillä en koe sen vaikuttavan mihinkään. Kaikista vähiten koen olevani yhtään parempi sairaanhoitaja kuin muut sen vuoksi, että opiskelen lääkiksessä. Ehkä olen parempi sairaanhoitaja kuin mitä minä olisin ilman lisäkoulutusta, mutta muihin verrattuna minulta uupuu aimo annos tärkeää käytännön kokemusta, jota ilman jään niinä kuukausina, jotka vietän koulun penkkiä kuluttaen.

En ylipäätään koe, että kahden ensimmäisen vuoden lääkiksen opinnoilla pääsee oikeassa elämässä kovinkaan pitkälle. Oma tietämykseni sairauksien taustoista ja mekanismeista on tietysti lisääntynyt ja ymmärrän asioita nyt paljon paremmin. Leikkauskertomuksien lukeminen on helppoa, koska osaan anatomiaa nyt niin paljon paremmin kuin ennen. Myös latinankieliset ilmaisut on aika helppo suomentaa kun oma sanavarasto on kasvanut lääkiksen aikana niin huimasti. Kaikki käytännön jutut ja sairauksien hoitoon liittyvät asiat ovat kuitenkin oman osaamiseni kannalta perua sairaanhoitajaopinnoista ja sairaanhoitajana vietetyistä vuosista, eivät lääkiksen myötä tullutta tietoa. Nekin lääkisopit, jotka olisivat voineet tuoda jotakin lisää tämänhetkiseen ammatillisuuteeni, ovat suureksi osaksi viime kevään aikana unohtuneet, kun ei niitä ole tarvinnut osata (esimerkiksi autonomiseen hermostoon vaikuttavien lääkkeiden farmakodynamiikka).

Monet työkaverini ovat minun laillani kiinnostuneita oppimaan uutta ja lisäämään ammattitaitoaan. Kuuluuhan elinikäinen kouluttautuminen myös sairaanhoitajan ammattiin. Lääketiede kehittyy koko ajan ja sen mukana (ja rinnalla) myös hoitotiede. Olemme usein työvuorossa etsineet lisää tietoa jostakin harvinaisesta sairaudesta tai muuten vain keskustelleet sairauksien syntymekanismeista tai fysiologiasta. Niistä osaan sentään jonkin verran kertoa ja avata vieraita ja uusia käsitteitä vähän tarkemmin, vaikka harmittavan paljon palasia kokonaiskuvasta kuitenkin ehtii hukkua tiedon käyttämättömyyden vuoksi aivojen syövereihin, enkä lopulta osaa kovin koherentisti ketään "opettaa". On kuitenkin mukavaa kun voin edes jollakin tapaa olla hyödyksi muille.

Mitä hyötyä siis lääkisopinnoista on sairaanhoitajalle? Kahden ensimmäisen vuoden opinnoista ei paljoa mitään. Ensimmäisen vuoden jälkeen tuntui, että osasi jo jotakin enemmän; olimmehan sentään juuri opetelleet kuuntelemaan sydäntä ja keuhkoja sekä tulkitsemaan keuhkokuvia. Toisen vuoden jälkeen osaamme tutkia aivohermot ja arvioida geriatrista potilasta kokonaisvaltaisesti. Tämänhetkisen työni kannalta kummastakaan taidosta ei ole mitään varsinaista hyötyä. Voin kuitenkin myöntää, että ehkä sorrun jonkinlaiseen vähättelyyn tässä kohtaa. Ehkä lääkisopinnoista todella on jotain hyötyä. Ehkä en vain tiedosta sitä kaikkea, mitä olen kahden viimeisimmän lukuvuoden aikana oppinut. Erilaisia kliinisiä taitoja ja opittuja niksejä on tietysti helpompi arvioida kuin sitä hiljaista tietoa, mitä päähänsä on kerännyt. En ole ehkä oppinut mitään uusia erillisiä kokonaisuuksia vaan täydentänyt niitä kokonaisuuksia, joita olen jo aiemmin elämässäni omaksunut sairauksista ja niiden hoidosta, fysiologiasta ja anatomiasta. Helpointa on verrata vanhaa tietoa uuteen jos on oppinut jotain täysin uutta. Omalla kohdallani lähes kaikki on kuitenkin vain vanhan pohjatiedon päälle rakentamista, jolloin uuden erottaminen vanhasta vaikeutuu.

Kaikesta kritiikistä huolimatta uskon olevani parempi sairaanhoitaja nyt kuin kaksi vuotta sitten lääkisopintojeni ansiosta. Siksi onkin niin haikeaa pian sanoa hyvästit tälle mitä mielenkiintoisimmalle ja tärkeimmälle ammatille kun lähden jatkamaan polkuani eri suuntaan. Vaikken lääkisopintojen hyötyjä katsonut niin kovin suuriksi (vielä) sairaanhoitajauraani ajatellen, uskon kuitenkin vakaasti, että sairaanhoitajataustani osoittautuu tulevaisuudessa parhaimmaksi ammatiksi, joka minulla voisi lääkäriurani pohjalla olla.

Kuvan maisema on Venetsiasta, eikä liity tapaukseen. Kuva on kuitenkin häämatkaltamme ja koska tämä blogi tarvitsee enemmän kuvia ja minä tarvitsen jonkin kanavan mihin jakaa matkakuviani, niin tässä tämä nyt sitten on.

Sairaanhoitajakesäni

Sairaanhoitajakesäni alkaa olla kohta ohi. Minullakin alkaa maanantaina loma, mutta tavanomaisesta poikkeavasti en viettänytkään nyt perjantaina viimeistä haikeaa päivää töissä, vaan edessä on vielä viikonlopun kaksi aamuvuoroa. Jossakin välissä varmaan pitäisi ehtiä leipomaan töihin jokin kakku tai muu vastaava, mutta taitaa nyt kyllä jäädä välistä :( Huomenna nimittäin koko vapaa-aika kuluu kurssimme kesäkokoontumisessa.

Edessä on kaksi viikkoa lomaa, joiden aikana aion rentoutua toivottavasti auringon paisteessa. Todennäköisesti kuitenkin sataa, kuten muutenkin koko tähänastisen kesän aikana. Se on kuitenkin onneksi aikaa, jolloin ei tarvitse stressata mistään!

Työt ovatkin tuottaneet rutkasti stressiä. Lähes joka päivä töissä on ollut kiire ja usein sain miettiä, että onneksi en joudu hoitajan töitä enää tekemään. On surullista, että joutuu ajattelemaan niin, koska oikeasti kyllä tykkäisin hoitajankin töistä (kuten olen jo monesti todennut), mutta jatkuvan kiireen alaisena toimiminen ja kelloihin vastaaminen kesken ruokatauon on aivan hanurista. Varsinkin kun töitä joutuu tekemään sitten oman hyvinvoinnin  kustannuksella, tulee närästystä jo siitä, ettei saa ruokaansa nauttia rauhassa. Ei ehdi vessaan työpäivän aikana, eikä saa nukutuksi kunnolla etenkään iltavuoron jälkeen kun päässä vilisevät kiireisen illan tapahtumat ja jossain takaraivossa nalkuttaa ääni, jonka mukaan sitä on unohtanut tehdä tai kirjata jotain. Ajatukset eivät pysy kasassa, kun jatkuvasti työnteon keskeyttää potilas, joka soittaa kelloon tai omainen, joka soittaa osaston puhelimeen. Tai jokin muu asia. En tarkoita, että tämä olisi mitenkään omaisten tai potilaiden syy, mutta tekemistä on ihan riittävästi ilman kaikkea ylimääräistäkin. Siksi hoitajia ei saisi olla liian vähän! Harmillisesti usein näin vaan on.

Ne päivät, jolloin työnsä ehti tehdä rauhassa ja potilaiden sekä työkaverien kanssa seurustella, olivat ihania! Jos niitä koko kesä olisikin ollut täynnä niin töille olisi vielä haikeampi heittää jäähyväiset nyt. Onneksi kesätyö antoi minulle kuitenkin kaikkea muutakin sen varsinaisen palkan lisäksi. Sain taas arvokasta kokemusta työelämästä ja pääsin harjaannuttamaan kliinisiä taitojani, jotka pakostikin lukuvuoden aikana olivat hieman ruostuneet. Onneksi asiat palautuivat hyvinkin nopeasti mieleen. Sen lisäksi tunsin ehkä osaavani vähän enemmän kuin ennen, hahmottavani asioita helpommin ja olin lääkisopintojeni aikana löytänyt taas uuden kiinnostuksen uuden oppimista kohtaan. Hankalat ja monimutkaiset potilastapaukset tuntuivat ainakin kesän alussa ennemmin mielenkiintoisilta kuin raskailta hoidettavilta.

Käytin myös yleensä rauhalliset hetket hyväkseni katselemalla potilaiden röntgenkuvia. Niiden katseluhan tai tulkintahan ei yleensä hoitajalle kuulu millään lailla, vaikka toki niistäkin voi oppia yhtä sun toista ammattiin katsomatta. On todella hyvää harjoitusta katsella kuvia ja yrittää tehdä niistä omat tulkintansa ja löydöksensä ja sen jälkeen lukea röntgenlääkärin lausunto. Itse löysin jopa jo nyt joitakin asioita kuvista, mutta tietysti suurin osa meni aivan ohi. Koin kuvien katselun myös hyväksi anatomian kertaukseksi.

Onnellisia ja opettavaisia hetkiä olivat myös ne, kun jotkut mukavat lääkärit käyttivät aikaa asioiden selventämiseen ja opettamiseen. Hoitotyössä muutenkin oppii joka päivä jotain, jos vain pitää silmät ja korvat auki ja on halukas oppimaan. Potilastapaukset olivat myös mielenkiintoisia. Uskon, että omien opintojeni kannalta en olisi voinut kesää hyödyllisemmin käyttää kuin tekemällä sairaanhoitajan töitä TAYS:ssa.

Onneksi kaikkein pahimmat kiirekaaospäivät näyttivät sijoittuneen alkukesälle, koska nyt loppuviikkoina meno on rauhoittunut. Toivon, että viimeiset päiväni sujuvat hyvin ja töitä saa tehdä tasaiseen tahtiin. Silloin tästä kesästä jää hyvä maku suuhun ja töihin on ilo palata taas ensi vuonna (tai toivottavasti keikkailemaan jo aiemmin).

Lääkisläisten kesätyöpaikat

Tällä hetkellä minun ja varmaan monen teistä lukijoistakin elämää siivittää hyvin vahvasti kesätyö. Oma työpaikkani on tutussa sairaalaympäristössä, jossa harjoitan jo olemassaolevaa sairaanhoitajan ammattiani. Siinä mielessä olin hyvin onnekkaassa asemassa kurssikavereihini verrattuna, koska minulla oli jo ennestään ammatti, jolla saada kohtalaisen helposti töitä vieläpä omalta alalta. Aika hyvin kuitenkin melkein kaikki halukkaat kurssiltani työllistyivät, ja yllättävän moni jopa pääsi "oman alan hommiin" tai ainakin johonkin läheisesti terveydenhuoltoalaa liippaaviin töihin. Monet kuitenkin myös tekevät tänäkin kesänä niitä edelliskesiltä tuttuja töitä esimerkiksi myyjänä.

Minun laillani TAYSin käytäviä kuluttaa muutama muukin kurssilaiseni. Ihan kaikkien kesätyöpaikkoja en saanut udeltua, mutta esimerkiksi tänään yksi kavereistani ilmestyi osastollemme ottamaan EKG:ta potilaasta. Meitä lääkäriopiskelijoita on siis esimerkiksi Fimlabin (kuten ehkä nimestäkin voi päätellä, kyseessä on laboratoriopalveluja tuottava yritys) palveluksessa mm. verinäytteiden ja sydänfilmien ottajana. Ne ovatkin jo ensimmäisen vuoden harjoitustöissä tutuksi tulleita toimenpiteitä, ja varmasti kesä näytteenottajana tuo mukavaa rutiinia työskentelyyn. Potilaitakin saa kohdata, joten mikäs sen parempaa.

Kurssikavereitani toimii myös muuten sairaaloissa tai laitoksissa esimerkiksi laitoshuoltajana tai sihteerinä. Jotkut ovat myös yksityisillä firmoilla töissä vastaanotossa potilasneuvonnassa ja ajanvarauksessa. Sen lähemmäs potilaita ja käytäntöä ensimmäisen vuoden opiskeluilla tuskin pääsee, ellei sitten tee hoitajan töitä. Niitäkin jotkut kurssikaverini uskaltautuivat täksi kesäksi tekemään. Mielestäni se on ihailtavaa ja todella hyväksi tuleville lääkäreille. Perus-/lähihoitajan sijaisena (tai nimike varmaankin on hoitoapulainen kun ei nimikesuojatun ammattilaisen töitä saa ilman alalla opiskelua tehdä) toimiminen on perushoidon näennäisestä helppoudesta huolimatta aika rankkaa sekä fyysisesti että henkisesti. Sen lähemmäs ihmistä on vaikeaa päästä. Siinä työssä saa myös nähdä ne kaikki elämän puolet, mitä ei ehkä vielä omalle kohdalle ole sattunut.

Toivon, että hoitotyössä toimiminen on kavereilleni kasvattava ja opettava kokemus. Itse ainakin ensimmäinen kesätyöpaikka pitkäaikaissairaiden osastolla kasvatti ihan eri lailla kuin mitkään muut kokemukset elämässä sitä ennen. Menin hoitotyöhön silloin ihan ummikkona, en tiennyt edes miten vessassa autetaan ihmistä ja esimerkiksi toisen suihkuttaminen tuntui todella omituiselta. Onneksi kaiken oppii aika äkkiä ja maalaisjärjellä pärjää pitkälle. Hoitotyöhön kesäksi meneviä/menneitä kurssikavereitani yritin kyllä parhaani mukaan jos ei nyt neuvoa niin ainakin henkisesti valmistaa tulevaan. Tärkeintä on kuitenkin kohdata se ihminen ja kaikki paperiasiat ja muu byrokratia on oikeasti toissijaista. Varmasti hoitotyötaustalla lääkäriopiskelijasta tulee joskus parempi lääkäri kuin ilman niitä kokemuksia.

Aika moni meidän kurssilainen pääsi jo fuksivuoden aikana aloittamaan syvärit eli syventävän opinnäytetyönsä. Niiden parissa kuluukin sitten joidenkin kesä. En itse ole aloittanut syväreitä, joten en tiedä niistä vielä paljon mitään. Elän kuitenkin käsityksessä, että niiden tekemiseen voi kuulua vähän sekalaisesti vaikka ja mitä. Jotkut esimerkiksi lukevat potilaskertomuksia ja poimivat sieltä dataa johonkin isompaan aineistoon, josta sitten kirjoittavat esimerkiksi artikkelin. Jotkut taas pääsevät ihan potilaiden kanssa tekemisiin, tekevät näille esimerkiksi jotain kliinisiä tutkimuksia tai haastattelevat näitä. Syväreistä on kai joissakin tapauksissa mahdollista saada palkkaakin. Riippuu varmaan kenelle tekee ja miten osaa neuvotella oman työnsä tärkeydestä. Itse olen vieläkin ihmeissäni siitä, että lääkäriopiskelijalle maksetaan harjoittelusta palkkaa.

Palkallista harjoittelua eli amanuenssuuria meillä ei kuitenkaan ole ohjelmassa ennen kuin kolmannen vuoden jälkeen. Harjoittelu on pakollinen tutkintoon kuuluva osa ja se suoritetaan "omalla ajalla", eli loma-aikoina. Siksi kai onkin reilua, että siitä maksetaan. Sairaanhoitajaopiskelijoilla harjoittelu kuitenkin tapahtuu pääosin lukuvuoden aikana. Amanuenssuureja suoritetaan esimerkiksi yliopistosairaalassa tai terveyskeskuksissa. On kai aika sama mihin menee harjoitteluun, paitsi yksityiset lääkäriasemat eivät ilmeisesti kelpaa. Harjoitteluksi lasketaan myös lääkärin sijaisena toimiminen, mutta siihen saadaan luvat vasta neljännen vuoden jälkeen.

Itse olen jo nyt kovasti miettinyt amanuenssuuria. Toisaalta kiehtoisi toimia "lääkärinä" jo mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, varsinkin kun kliinistä osaamista on jo taustalla, vaikkei niitä asioita olisikaan vielä koulussa tullut vastaan. Amanuenssina kun saisi ilmeisesti toimia missä vain opintojen vaiheessa, jos vain joku sellaiseksi palkkaa. Harjoitteluksi sitä ei kuitenkaan lasketa ennen kuin vasta kolmannen vuoden jälkeen.

On jotenkin ihan minun tapaistani jo nyt suunnitella asioita, jotka tulevat tapahtumaan vasta kaukana tulevaisuudessa (tai vähintäänkin vuoden päästä). Olisi hyvä harjoitella elämään hetkessä ja nauttimaan siitä. Itse olen ainakin näinä kolmena päivänä kyllä nauttinut nykyisestä kesätyöstä ja etukäteen jo harmittaa kun sairaanhoitajan työt jossain vaiheessa vaihtuvat mitään osaamattoman ja täysin kaikesta pihallaolevan lääkäriharjoittelijan rooliin.

Vuoden viimeinen jakso

Tänään starttaa/starttasi sitten lukuvuoden viimeinen jakso Hapen saanti käyntiin. Jotenkin haikeaa ajatella, että näiden seitsemän viikon jälkeen (eli ihan kohta!) se fuksivuosi on sitten todella ohi. Toisaalta taas odotan jo innolla kesää, kesätöitä, lämpöä (toivottavasti tämä kesä on parempi kuin viime kesä), lomailua, koulustressin poistumista ja sitä, että ollaan taas askel lähempänä sitä lisensiaatin tutkintoa. Toisaalta olisi kiire valmistua, mutta toisaalta pitäisi osata nauttia tästä hetkestä ja opiskeluajasta. Minunhan pitäisi tietää paremmin, olen jo kerran työelämästä saanut nauttia.

Innolla odotan nyt kuitenkin myös tätä uutta jaksoa. Samalla lailla kuin joka jaksoa tänä vuonna. Alussa kun tutorkeissien oppimistavoitteet, tiukat aikataulut ja kaikki muut menot eivät vielä kuormita ollenkaan, on mieli optimistinen ja sitä suorastaan janoaa saada uutta tietoa aiheesta, josta (periaatteessa) ei tiedä vielä mitään.

Tässä jaksossa asia on jälleen mielestäni käytännönläheisempää kuin aiemmin. Niin se varmaan meneekin, että mitä pidemmälle opinnoissamme päädymme, sitä lähemmäs sitä oikeaa lääkärintyötä ja sen vaatimia tietoja opiskeltavat aiheet menevät. Tällä kertaa vuorossa on sydän ja verenkierto- sekä hengityselimistö. Ryhmätyöt liittyvät niiden toiminnan ja rakenteen tutkimiseen. Luvassa on mm. verenpaineen mittausta (joka siis on ihan perusjuttu sairaanhoitajalle tietenkin), sydämen ja keuhkojen auskultointia (eli stetoskoopilla kuuntelua, ei ihan niin perusjuttu minulle), EKG:n (eli "sydänkäyrän") ottamista ja tulkintaa (sitä toki olen tehnyt paljonkin, vaikka tulkinta tosin on lääkäreiden hommaa) ja varmaan jotain muuta vielä. Dissektioiden sijaan meillä on obduktio, eli ruumiinavaus, jossa tällä kertaa keskitytään siis niihin elimiin, eikä niinkään liikuntaelimistön rakenteisiin. Harmillisesti tämä on minun ryhmälläni jo tällä viikolla, kun emme ole vielä ehtineet juuri mitään opiskella. Enemmänhän siitä saisi irti, jos tietäisi jostain jo jotain.

Vaikka osittain asia on hyvinkin tuttua, tulee varmasti jakson aikana myös paljon lisää tietoa, ja ennen kaikkea kertausta niistä asioista, jotka ovat varmaan jo päässeet unohtumaan. Kaiken kaikkiaan nyt alkava jakso tuntuu eniten "omalta", siis sellaiselta, josta minulla ehkä on jo paljonkin tietoa. Ainakin toivon opiskelun nyt olevan skeemojen täydentämistä. Siis aiemmin opitun pohjalle rakentamista. Ainakin toivon, että omat lähtökohtani jakson aiheisiin ovat hieman paremmat kuin muilla (ainakin niiden pitäisi olla), ja opiskelu olisi helpompaa kuin aiemmin. Kyllä sairaanhoitajaopinnoissakin on aika hyvin käyty läpi hengitys- ja verenkiertoelimistöä, ja isolla osalla hoitamistani potilaista on jotain ongelmia näissä ollutkin sairaalassa ollessaan. Toivon siis tässä jaksossa voivani viimein ajatella, että aikaisemmasta koulutuksestani todella oli lääkisopinnoissa hyötyä.

Noh, saa nyt nähdä mitä jakso tuo tullessaan. Tänään aamulla meillä oli siis jakson johdantoluento, jolle en mennyt. Eli hyvä alku jaksolle! :D En viitsinyt raahautua kouluun puoleksi tunniksi, kun meillä alkaa tutoristunto vasta klo 15, eikä luennon ja tutorin välissä ole mitään. Kuitenkin kotiuduimme vasta eilen illalla Pariisin reissulta, joka oli kyllä ihan mukava, mutta todella rankka kun joka päivä käveltiin kymmeniä kilometrejä.

kuva

Niin paljon draamaa

Toivottavasti ette pidä tätä nyt blogin tason laskuna (minkä tason?) tai luule, ettei minulla ole mitään oikeaa kerrottavaa tai kirjoitettavaa. Yksi lempipuuhistani vapaa-ajalla, silloin kun saa heittää aivot ihan oikeasti vain narikkaan, on sairaalasarjojen katselu. Kuten olen usein maininnutkin, olen Greyn anatomian binge-katsoja (eli monta jaksoa putkeen niin paljon, että lopulta on melkein paha olo). Onneksi (tai onnettomuudeksi) nyt alkoi vielä Sykkeen kolmas kausi, ja vaikkei sitä voi vielä putkeen useita jaksoja katsoakaan, pääsee sitä nyt ihan sitten tavalliseen tahtiin kerran viikossa seuraamaan.

kuva

Syke oli yksi niistä asioista, joista ihan blogin alkumetreillä kirjoitin. Tämän postauksen inspiraationa toimi Sykkeen Johanna, joka sairaanhoitajana haaveili lääkärin urasta. Lasta ja avioliittoa sekä -kriisiä lukuunottamatta pystyin jollakin tavalla samaistumaan tuohon henkilöhahmoon. Olinhan itsekin ennen sairaanhoitaja, joka haaveili lääkärin urasta.

Oikeana ammattilaisena suurin osa sairaalasarjoista sekä kiehtoo, että toden teolla ärsyttää. Kiinnitän tietysti huomiota asioihin, jotka tehdään väärin. Asioihin, jotka eivät oikeasti olisi mahdollisia sekä niihin juttuihin, joissa on vedetty ihan överiksi. Ennen kaikkea sairaalasarjat antavat todella kiehtovan kuvan sairaalan sisäisistä ihmissuhteista. Niitä toki on, mutta ei läheskään samalla mitalla kuin esimerkiksi Greyn anatomiassa. Mutta se nyt onkin paljon kauempana todellisuudesta kuin esimerkiksi Syke.

 Sykettä onkin kehuttu realistiseksi sarjaksi. Sitä on myös kehuttu laadukkaaksi ja erilaiseksi, koska se on tehty sairaanhoitajien, eikä lääkärien näkökulmasta. Toki pieneen traumapoli-miljööseen kuvitteellisessa osassa Hyksin sairaaloita on ahdettu mukaan vähän kaikkea, mikä ei varmasti oikeasti olisi mahdollista. Samassa paikassa esimerkiksi leikataan neurologisia potilaita ja hoidetaan virtsatieinfektiosta kärsiviä mummoja, saati sitten lapsipotilaita. Ja samat hoitajat tekevät kaikkea. Ja ovat jotenkin sattumalta aina samoissa vuoroissa. Mutta niin se draamasarjan kannalta tietysti täytyykin hoitaa. Realismista se mielestäni on kuitenkin kaukana.

Samoin edelleen särähtää korvaan kaikki Johannaan ja hänen lääkisuraansa liittyvät asiat. Ensimmäisessä jaksossa Johanna pääsi pätemään pätemästä päästyään enkefaliittiin ja aivoihin liittyvissä asioissa. Sattumalta heillä oli juuri ollut tentti kyseisistä aiheista. Onhan se hienoa, että lääkiksen ensimmäisillä viikoilla aletaan heti opiskella kaikki aivoista, saati sitten vielä kliinisiä asioita hermostollisista sairauksista! Hirveän mielenkiintoista se lääkisopiskelu! Ja heti saa opetella lumbaalipunktionkin... Not.

Epärealistiselta tuntuu myös se, että pienen lapsen lähes yh-äitinä (koska ex-mies ilmeisesti on ulkomailla) lääkisopiskelun rinnalla Johanna pystyy painamaan töitä lähes entiseen tahtiin. Hieman haukottelua ja nukahtelua töissä toki kuvattiin, mutta kyllä meno silti vaikutti aika kovalta. Ylipäänsä se, että hetken mielijohteesta lääkikseen hakeminen ilman mitään aikaisempaa pohjaa luonnontieteistä samaisen lapsen ja täyspäiväisen työn kanssa johti sisäänpääsyyn ensimmäisellä yrityksellä antaa kyllä aika lailla liian helpon kuvan siitä, millaista työtä se pääsykoeprosessi oikeasti ihmiseltä vaatii.

Kuten sanottua, ymmärrän kyseessä olevan kuvitteellisen draamasarjan. Jos sarjaa kuitenkin kiitellään realistisesta otteestaan, niin joitakin asioita voisi tehdä toisin. Kyllä sitä voi olla opiskeluista väsynyt, jos on ollut tentti esimerkiksi juuri solutason asioista ja biokemiasta. Se varmasti uuvuttaakin enemmän kuin neurologia, koska asia ei ole läheskään yhtä mielenkiintoista, mutta silti pakko opiskella. Kyllä niilläkin asioilla halutessaan voi alkaa päteä, koska loppujen lopuksi kaikki sairaudet pohjimmiltaan ilmentyvät juuri siellä solutasolla.

Lopuksi, jotta tämä postaus yhtään millään lailla liittyisi blogini muihin juttuihin, eikä olisi vain tyhjänpäiväistä nurinaa siitä, miten joku draamasarja ei nyt sattunut ihan miellyttämään.. toivon, etten ole ensi kesänä tai koskaan tulevaisuudessakaan samanlainen kuin Johanna. Toki varmasti olen kiinnostunut asioista, joista olen koulussa kuullut ja haluan tietää niistä enemmän ja varmasti tilaisuuden tullen käyttää niitä tietoja ja taitoja, joita olen itselleni kerryttänyt, mutta toivottavasti en tee sitä ketään ärsyttäen. Toivottavasti kukaan ei joudu huokailemaan vierelläni, että taasko se alkoi päteä... taasko piti todistaa olevansa lääkiksessä. Minä en ainakaan tunne millään tasolla olevani edes 1/6 lääkäri, vaikka sekin etappi on ihan kohta saavutettu.

Mitä pidemmälle koulua käy, sitä tyhmemmäksi itsensä tuntee. Tai ehkä tyhmä ei ole oikea sana. Joskus viime syksynä varmaan kuvittelin tietäväni asioista jo aika paljon. Osaavani jo aika paljon. Joskus kauan sitten töissä ollessani ehkä ajattelin pystyväni jollakin tasolla hoitamaan samoja asioita kuin lääkärit. Nyt tuntuu, että osaan vähemmän kuin viime kesänä töissä ollessani. Nyt huomaa miten paljon on asioita, jotka on vielä opittava... niin paljon kaikkea, mitä ei vielä tiedä. Miten paljon siitäkin, mitä osaa ja tietää, voisi tietää ja osata paremmin. Onneksi olen kohta vasta 1/6 lääkäri, koska en todellakaan ole valmis siihen vastuuseen.

Sairaanhoitajallakin on kyllä paljon vastuuta, enkä halua vähätellä sitä mitenkään. Onneksi osastotyössä ympärillä on yleensä loistavia kollegoita, joilta saa apua ja tukea. En voisi kuvitellakaan käyttäytyväni heidän seurassaan ylimielisesti tai alkavani neuvoa ihmisiä, jotka sentään ovat viettäneet viimeiset 9kk työelämässä minun istuessani koulunpenkillä opiskelemassa solujuttuja. Vaikka ehkä jonain päivänä tiedän joistain asioista enemmän kuin sairaanhoitajakollegani, uskon muistavani arvostaa heidän osaamistaan ja tietämystään edelleen. Kokemusta työelämästä ja potilaiden kanssa vietettyjä hetkiä kun ei kuitenkaan voi kirjojen tekstejä lukemalla korvata. Yksi päivä töissä yleensä opettaa enemmän kuin viikko koulunpenkillä.

Kyllä varmasti tämänkin tekstin lukee joku Syke-sarjan ohjaaja/tuottaja ja sarjan realistisuus paranee ;D No ei, draama on draamaa ja ennen kaikkea viihdettä. Ei kaikkea pidä aina ottaa niin vakavasti!

kuva

p.s. Teksi painottuikin Sykkeeseen, mutta kuvilla yritän korvata Greyn anatomian vähälle huomiolle jäämisen!

Päivä sairaanhoitajana

Olin tässä joululomalla taannoisessa kesätyöpaikassani keikalla yhden aamuvuoron verran. Ensimmäistä kertaa koko syksyn aikana sairaalassa ammattilaisen, eikä opiskelijan roolissa. Pitkästä aikaa sain olla jälleen sairaanhoitaja.

Ajattelin koulun alettua syksyllä, etten varmaan jaksaisi tehdä töitä koulun ohella, koska uskoin opiskelun olevan niin rankkaa. Loppujen lopuksi opiskelu ei nyt vielä syksyllä ehkä ollutkaan ihan niin rankkaa, kuin ehkä joskus tulevaisuudessa se tulee olemaan, ja olisin hyvin voinut olla silloin tällöin töissäkin. Valitettavasti vain säästösyistä johtuen täällä Tampereella on hyvin vähän keikkatöitä tarjolla. Oikeastaan ei ollenkaan. Ainakaan siellä, missä haluaisin työskennellä.

Ei kyllä haittaakaan, että olen saanut rauhassa keskittyä opiskeluun ja kandiseuramme tarjoamaan oheistoimintaan, tutustua uusiin kurssikavereihini ja myös nauttia omasta vapaa-ajastani. Mutta kyllä ihan innoissani lähdin keikalle kuitenkin. Ovathan lisäansiot aina tervetulleita, ja pidän myös sairaanhoitajan työstä ja kyseisestä osastosta.

"Töihin paluu" jännitti kuitenkin reilun neljän kuukauden tauon jälkeen sen verran, että edeltävä yö tuli nukuttua huonosti. Eniten varmaan jännitti se, miten selviän aamuherätyksestä kun koko syksyn oli saanut nukkua suhteellisen pitkään (yleensä puoli kymmeneen...) ja nyt kello oli soimassa jo kuudelta. Olen myös taipuvainen stressaamaan ihan turhista ja tyhmistäkin asioista. Ja tosiaan, heräsin jo tunti ennen kellon soittoa, enkä saanut enää unta kun mietin mihin säilön osastolla ulkovaatteeni (?!) :D

Lopulta itse työpäivä sujui hyvin, enkä ollutkaan itse siitä työnteosta etukäteen stressannut. Kyllä työkokemusta on sen verran jo takana, että hommat hoituvat, vaikka välissä olisi vähän taukoakin. Paikkakin oli tuttu ja samoin työkaverit, joita oli todella kiva nähdä pitkän tauon jälkeen! Samoin oli todella kivaa hoitaa pitkästä aikaa oikeita potilaita, oikeita sairauksia, tehdä oikeita toimenpiteitä. Tietää tekevänsä jotain oikeasti hyödyllistä.

Opin myös jälleen jotain uutta. Lääkärinkierrolla tuli puheeksi, että opiskelen itsekin nyt lääkiksessä, ja kirurgi kertoikin minulle sitten tarkemmin kierrolla esille tulleista asioista, kuten aivohermojen tutkimisesta. On hienoa, että opiskelijoihin suhtaudutaan niin hyvin, ja että vanhemmat kollegat haluavat jakaa omaa osaamistaan ja tietoaan! Olin siitä kiitollinen.

Mietin etukäteen kuitenkin myös, olisiko outoa olla taas sairaanhoitajan roolissa, kun olen viimeksi syksyn aikana käynyt sairaalassa kurssikavereideni kanssa isossa ryhmässä, selkeästi opiskelijana, valkoinen takki päällä ja stetarit taskussa. Suhtautuisivatko kollegani minuun eri tavalla? Odottaisiko joku minun osaavan nyt jotain paremmin, jotain enemmän? Miltä minusta tuntuisi?

Ei oikeastaan tuntunut mitenkään erilaiselta. Ainoastaan tuo kirurgin hieman tarkemmin asioista selittäminen oli erona tavalliselle työpäivälle. Opiskeluni eivät tulleet onneksi puheeksi millään lailla potilaiden kanssa. Työkaverini tietysti tiesivät mihin syksyllä lähdin opiskelemaan, ja puhuimmekin paljon opinnoista ja muusta siihen liittyvästä. Mutta puhuimme myös muista asioista. Se, että olen lääkäriopiskelija ei vaikuttanut työpäivääni mitenkään. Ja hyvä niin. Sain olla päivän ihan vain sairaanhoitaja.

Olen monesti aiemminkin sanonut läheisilleni, että minulla on jo hyvä ammatti. Se ammatti kyllä olisi minulle tavallaan riittänytkin, vaikken koskaan lääkikseen olisi päässytkään. Olisin varmaan koko loppuelämäni jossitellut ja pohtinut pitäisikö vielä yrittää hakea, mutta silti. Minulla on jo hyvä ammatti. Mielenkiintoinen ammatti. Pidän sairaanhoitajan työstä, pidän potilaiden hoitamisesta. Pidän siitä, että jokainen päivä on erilainen ja työ on saamaan aikaan niin haastavaa ja palkitsevaa.

Oli mukava olla pitkästä aikaa töissä tuo aamuvuoro. Toivottavasti saan jatkossa lisää keikkatöitä. En aio asiasta kuitenkaan stressata, on sitä tekemistä keväällä luvassa muutenkin ihan kiitettävästi. Kiirettä tulee varmasti pitämään.

Ensi kesänä viimeistään jälleen sairaanhoitajan rooliin! :)

"Vain" sairaanhoitaja

Sanotaan, että sairaanhoitaja on kutsumusammatti. Niin kai lääkärikin. Lääkäriys kuitenkin varmaan houkuttaa monia myös palkkauksen vuoksi. Sairaanhoitajaksi kai kukaan ei pelkän palkan vuoksi lähde lukemaan, koska kuten yleisesti tiedetään, palkka ei ole päätä huimaava. Lisäksi työ on usein paljon "likaisempaa" kuin esimerkiksi nyt se lääkärin työ. Siksi siis jonkinlaista auttamisen halua ja kutsumusta ainakin omasta mielestäni vaaditaan kun valitsee sairaanhoitajan ammatikseen. Näin ei pitäisi olla. Sairaanhoitajan työtä ei saisi ajatella kutsumuksena tai sairaanhoitajien tarpeena pyyteettömästi auttaa hädässä olevia ja laittaa muut itsensä edelle. Tällaiset ajatukset ovat kompastuskivenä paljon kaivatulle palkkakehitykselle hoitotyössä.

Sairaanhoitaja ei ollut koskaan unelma-ammattini, enkä koe tunteneeni varsinaisesti kutsumusta siihen. Jos kutsumuksesta puhutaan, se oli se lääkiksen ääni kun pääni sisällä kuiski. Varmaan ajattelin sairaanhoitajan työn olevan "jotain sinne päin", kun hoitoalalle lähdin. Ja olihan minulla toki halu auttaa, empaattinen luonne ja halu tehdä ihmisläheistä työtä. Mutta silti. Kuten kaverini kanssa lääkikseen pääsyäni juhliessamme totesimme: nyt vihdoin pääsin opiskelemaan sitä, mitä koko ajan oli tarkoitettukin. Kuljin vain hieman kiertoteitä pitkin. Mutta jos uskotaan kohtaloon, niin tällä kaikella varmasti on ollut tarkoituksensa. 

En siis koe varsinaisesti olevani alanvaihtaja, koska lääkis on ollut alkuperäinen suunnitelmani aina. (Tai siis niin kauan kuin olen tiennyt mitä haluan "isona" tehdä.)

Minä kuitenkin olen alanvaihtaja. Lääkäriksi opiskeleminen ei ole sairaanhoitajan mahdollisuus "jatkokouluttautua", kuten tässä artikkelissa (Yle) napakasti todetaan. Omat karvanikin hieman nousivat pystyyn kun Syke -sarjan jossakin jaksossa Johanna huomaa ilmoituksen, joka meni suunnilleen näin: "Sairaanhoitaja, haluatko jatkokouluttautua lääkäriksi...?". Väärin väärin väärin. Ja järjetöntä. Vaikka itse olenkin huono esimerkki kun teen juuri näin, ei sairaanhoitajilla pitäisi olla mitään tarvetta "jatkokouluttautua" lääkäreiksi. Sairaanhoitajista on pulaa. Sairaanhoitajat ovat hoitotyön asiantuntijoita, mitä esimerkiksi lääkärit eivät ole. Sairaanhoitaja ja lääkäri ovat kaksi eri ammattia, eivät mikään alempi ja ylempi osa jotain kokonaisuutta.

kuvan lähde
Syke -sairaalasarjan Johanna (oikealla) haluaa opiskella lääkäriksi.

Ymmärrän, että olen jo käyttänyt hyväksi Suomen ilmaista koulutusjärjestelmää ja valtion rahoja kun olen suorittanut kalliin sairaanhoitajan tutkinnon. Ja nyt aion tuhlata niitä vielä lisää suorittamalla vielä kalliimman lääketieteen lisensiaatin tutkinnon. Uskon kuitenkin tulevani korvaamaan tämän vielä moninkertaisesti, ainakin sellaisessa muodossa, jonka arvoa ei voida rahassa mitata. En vain voi sille mitään. Jos haaveilee jostakin, ja vuosia miettii, että olisiko sittenkin pitänyt tehdä jotain toisin, olisiko sittenkin pitänyt hakea lääkikseen vielä uudelleen (tai mitä ikinä se omalla kohdallasi onkaan), on vastaus yleensä kyllä. Kyllä olisi pitänyt. Yleensä sitä enemmän katuu niitä asioita, joita ei ole tehnyt kuin niitä, joita on tehnyt.

Se on siis syy sille, miksi vaihdan alaa. En varmaan voisi elää elämääni onnellisena, jos joutuisin ikuisesti miettimään ja jossittelemaan, olisinko sittenkin voinut olla lääkäri. Jos olisin loppuelämäni ollut vain sairaanhoitaja.

Edellinen lauseeni on tarkoituksella provosoiva. Valitsin tämän postauksen otsikoksi myös muodon "vain" sairaanhoitaja, koska se kuvaa omaa ajatusmaailmaani noin 7 vuotta sitten. Ja tiedän, että näin ajattelevia ihmisiä on muitakin. Itse en todellakaan enää kuulu tähän joukkoon, onneksi. Syytän edelleenkin kypsymättömyyttäni ja tietämättömyyttäni siitä, että olen koskaan voinut olla arvostamatta sairaanhoitajia. Yleensä se todellakin on tietämättömyyttä. Uskon, että ainakin lähes 90% ihmisistä, joita olen hoitanut, ovat arvostaneet meitä hoitajia. Monet ovat myös suoraan sanoneet, että teemme heidän mielestään arvokasta työtä. Itse en ollut nuorempana koskaan joutunut olemaan sairaalassa, ja tietoni sairaanhoitajan työstä olivat lähinnä peräisin amerikkalaisista tv-sarjoista, kuten Housesta (siinähän hoitajat eivät tee juuri mitään). 

kuvan lähde
House -sairaalasarjassa lääkäri tekevät myös mm. sairaanhoitajien, röntgenhoitajien ja potilaskuljettajien työt.

Totta kai alaa opiskellessa ja työtä tehdessäni arvostus omaa itseäni ja kollegoitani kohtaan on kasvanut hurjan suureksi. Me sairaanhoitajat emme ole mitään lääkärin pikku apulaisia. Olemme oman alamme asiantuntijoita, ja siinä ohessa myös, halusimme tai emme, kaikkea muutakin mitä potilas tarvitsee. Kaikki se ei varsinaisesti vastaa sairaanhoitajan koulutusta, mutta potilaan hoitaminen on paljon kokonaisvaltaisempaa kuin ainoastaan yksittäiseen haavaan tuijottamista. (Jos se haava nyt oli se tulosyy.) Olemmekin töissä monesti vitsailleet, että pitäisi olla tarjoilijan, siivoojan, mekaanikon ja psykoterapeutin koulutuksetkin sen varsinaisen hoitotyön koulutuksen päälle... Sairaanhoitaja venyy ja taipuu moneen, ja työ on sekä fyysisesti että henkisesti joskus todella rankkaa.

Kokenella hoitajalla on paljon arvokasta tietoa, jota fiksu lääkäri ymmärtää hyödyntää ja samalla myös arvostaa työyhteisönsä hoitajia. Hoitajat ovat niitä, jotka viettävät potilaan kanssa suurimman osan ajasta ja heille potilas yleensä uskoutuu. Myös hoitavaa lääkäriä koskevista asioista, kuten siitä millaisen vaikutelman he tästä saivat. 

Arvostan omaa työtäni ja sairaanhoitajuuttani. Olen saanut osakseni aikoinaan ihmettelyä, että miksi ihmeessä minusta tuli "vain sairaanhoitaja" kun olisin voinut ryhtyä vaikka mihin, olinhan aina niin hyvä koulussakin... Ja uskon, että samat ihmettelijät arvostavat minua nyt paljon enemmän kun olen sentään päässyt lääkikseen. Älkää suotta. Olen ihan sama ihminen kuin ennenkin. Jos et ole arvostanut minua sairaanhoitajana, ei sinulla ole mitään syytä arvostaa minua lääkärinäkään. Erilainen koulutus (nimenomaan erilainen, ei välttämättä millään lailla korkeampi tai parempi) ei tee minua paremmaksi ihmiseksi. Ihmisarvoa ei mitata ammatin perusteella. 

On mielenkiintoista, miten jotkut kohtaamiset muodostuvat elämässä todella merkittäviksi, vaikka ne olisivat olleet vain muutaman minuutin mittaisia. En enää edes muista sen ulkomaalaisen naisen nimeä, jonka tapasin ensimmäistä sairaalaharjoittelua tehdessäni sairaanhoitajaopiskelijana. Nainen oli jostain syystä tutustumassa osastoomme/tapaamassa jotakuta osastomme hoitajista. Esittelin itseni liitesanoin: "... but I'm just a student". Tähän nainen minulle vastasi mieleeni painuneet sanat, jotka ovat hyvä ohjenuora meille kaikille: "Never say you are "just" anything."

Olkaa ylpeinä juuri sitä mitä olette! :)

Kuka mitä ja miksi?

Kuka minä olen?

Olen 27 -vuotias sairaanhoitaja, joka on haaveillut lääkiksestä enemmän ja vähemmän viimeisten 10 vuoden aikana. Nyt vihdoin haaveeni toteutui ja kova työ palkittiin - pääsin opiskelemaan lääketiedettä Tampereen yliopistoon!

Kokemukset bloggauksesta ovat aivan olemattomat, toivottavasti ne kuitenkin tämän matkan aikana karttuvat! Kokemukset blogien lukemisesta myös rajoittuvat suurimmaksi osaksi viimeisen kuukauden ajalle, ja nekin vain lääketiedettä sivuaviin blogeihin. Annettakoon minulle siis anteeksi blogin tämähetkinen alkeellinen ulkomuoto ja kuvattomuus.

Valokuvauksesta toki tykkään hupimielessä paljonkin, joten toivottavasti jatkossa saan aikaiseksi liittää tekstin mukaan myös kuvia, jotka mielestäni elävöittävät tekstiä kivasti ja kertovat aina myös omaa tarinaansa.

Lukemistani blogeista osa on ollut anonyymeja ja osa bloggaajista on kirjoittanut omalla nimellään. Aion toistaiseksi ainakin pysytellä (osittain) anonyyminä minäkin, vaikkakin kaikki minut tuntevat varmasti tulevat minut tästä blogista tunnistamaan. Eikä sillä väliä, juttelisin näitä asioita varmasti muutenkin, jos puheeksi jonkun kanssa tulisi.


Mitä tässä blogissa aion kirjoittaa?

Aion kertoa opiskeluistani, kokemuksistani, fuksivuodesta, harrastuksistani... varmasti tulen vertailemaan myös paljon lääkäriopintoja ja sairaanhoitajaopintoja tai sairaanhoitajan työtä tulevaan lääkärintyöhöni. Uskon, että sairaanhoitajakoulutuksestani on paljon hyötyä tulevan ammattini kannalta - omaan vähän erilaisen perspektiivin asioihin ja tiedän niistä jo jotain ennestäänkin. Olen monesti kuullut sanottavan, että ne lääkärit, jotka ovat ennestään sairaanhoitajia, ovat todella hyviä nykyisiä lääkäreitä; oma-aloitteisia ja näkevät hoidon kokonaisvaltaisemmin. Ja mukavia.

Uskon, että tulevan (opiskelu-)urani aikana tulen törmäämään sairaanhoitaja - lääkäri vastakkainasetteluun tai (myös ei-imarteleviin) kommentteihin joko sairaanhoitajista tai lääkäreistä. Aion todennäköisesti myös pohtia näitä tilanteita ja omaa suhtautumistani niihin. Kun nyt kuitenkin kuulun "molempiin leireihin".

Haluaisin mainita kuitenkin myös vaitiolovelvollisuudestani. Minulla on sekä sairaanhoitajana että varmasti myös lääketieteen opiskelijana vaitiolovelvollisuus koskien kaikkia tapaamiani potilaita ja heidän hoitoaan - aion siis kuvata kliinistä harjoittelua ja potilashoitoa vain yleisellä tasolla. Valitettavasti siis osa varmasti hyvin mielenkiintoisesta materiaalista ja pohdinnasta voi tapahtua ainoastaan oman pääni sisällä, enkä voi sitä tässä blogissa jakaa.

Uskon, että kaikkea jännittävää ja hauskaa tulee kuitenkin runsaasti vastaan muutenkin - sellaista, mistä voin vapaasti kirjoittaa. 

Miksi perustin blogin?

Olen aina tykännyt kirjoittaa, vaikka viime vuosina se on jäänyt harmittavan vähälle. Tämä bloggaaminen voisi kuitenkin olla hyvä keino korjata tilanne.

Koen myös olevani hyvin pohdiskeleva ihminen, ja minulla on paljon mielipiteitä ja näkemyksiä erilaisista asioista. En kuitenkaan (aina) tuo itseäni kauheasti esille, ainakaan vieraammassa porukassa, joten avautumisiani saa nykyisin kuunnella lähinnä vain poikaystäväni. Blogi toivottavasti hieman lievittää tätä avautumis-/purnaamistarvettani myös. Ja poikaystävä pääsee vähemmällä. Tai sitten ei.

Odotan niin innolla koulun alkamista, että olen jo kahlannut läpi kaikki mahdolliset lääkisopiskelusta kertovat nykyiset tai vanhat blogit. En kuitenkaan löytänyt kenenkään omassa elämäntilanteessani olevan blogia (tai sitten en osannut etsiä oikeilla hakusanoilla), jota olisin "vertaistukena" voinut lukea ja sitä kautta lievittää omaa jännitystäni opintojen alkua odotellessa. Joka tapauksessa jokaisen lääkiksessä aloittavan tarina on muutenkin varmasti vähän erilainen, joten koen tuovani tähän lääkisblogimaailmaan (sairaanhoitajataustan ja vähän vanhemman ikäni) lisäksi joka tapauksessa uutta näkökulmaa ja erilaisia mietintöjä.

Haluaisin blogini tarjoavan sitä itseni kaipaamaa vertaistukea samassa tilanteessa oleville nykyisille tai tuleville lääkäriopiskelijoille, tai sairaanhoitajille, jotka miettivät lääkisopintoja.

Ja koska tuleva ensimmäinen vuosi on varmasti sekä opiskelun että muiden aktiviteettien osalta rankka ja kiireinen, voi tämä blogi toimia myös tiedotuskanavana kuulumisistani läheisilleni.


Katsotaan siis mitä tästä tulee! :)