Opetuskritiikki jatkukoon!

Perjantain ruotsintunnilla tuli melkein paha mieli ja katumus siitä, että olin ollut niin ärsyyntynyt kyseisen kielen opiskeluun ja opetukseen ja vieläpä purkanut ärsytystäni aika kovin sanoin täällä blogitekstin muodossa. Perjantainen ruotsintunti oli nimittäin ihan mukava.

Näin ne mielipiteet ja olotilat vain vaihtelevat päivästä toiseen ja ovat hyvin alttiita sille, millainen mieliala ylipäätään on vallitsemassa. Olin hyvin stressaantunut ja koin hukkuvani kouluhommiin (ja muihinkin) kun ruotsi oikein kunnolla ärsytti. Kun kaikki hommat oli saanut kunnialla pois alta, oli aikaa keskittyä myös ruotsiin eri tavalla.

Totesin myös meidän ruotsinopettajan olevan ihan hyvä. Ainakin tähän lääkisruotsin opetukseen, koska hän nimenomaan yrittää keskittyä niihin asioihin, jotka ovat meidän uramme kannalta tärkeitä. Eli ei esimerkiksi varsinaisen kieliopin opettamiseen. En nyt kuitenkaan voi pyörtää puheitani täysin, koska on ruotsissa silti jotain mätää.

Nimittäin ryhmäkoot. Ja ylipäänsä ryhmät. Meillä oli viimeksi läksynä lukea Karolinska instituutin TBL -opetuksesta. TBL (team-based learning) on vähän niin kuin meillä käytössä oleva PBL, mutta ryhmät ovat isompia. Ilmeisesti TBL:ssä pointtina on se, että opiskelijat opiskelevat ennalta jonkin tietyn aiheen ja sitten sen pohjalta etsivät ryhmissä vastausta johonkin ongelmaan. Kaiketi ryhmien on sitten tarkoitus opettaa toisiaan kun ovat jonkinlaiseen konsensukseen päässeet ja esitelmän kyhänneet kasaan. Kotiläksyartikkelissamme joku haastatelluista ruotsalaisista opiskelijoista oli maininnut miten tärkeää on, että ryhmät ovat toimivia. Että kaikki ovat vähän niin kuin samalla tasolla.

Sama pätee ruotsin opiskeluun. Olisi tärkeää, että ryhmät olisivat toimivia ja opiskelijat samalla tasolla toistensa kanssa. Muussa opetuksessamme kaikki tuntuvat olevan jokseenkin samalla tasolla tiedoissaan ja älykkyydessään, koska olemmehan tietysti kaikki tosi fiksuja jne. Noh, ehkä ennemminkin olemme kaikki jollakin tapaa lukuihmisiä ja tottuneet opiskelemaan ahkerasti. Kielitaidossa kuitenkin tasot vaihtelevat todella paljon. Voin kuvitella, että alueella, jossa suomenruotsalaisia on hyvin vähän ruotsin osaaminen ei tunnu mitenkään tärkeältä, eikä kielen opiskeluun silloin varmaan tule kovin paljoa panostettuakaan. Itse olen kuitenkin osittain ruotsinkieliseltä alueelta kotoisin, ja myöskin aina ollut hyvä kielissä.

Oma osaamiseni on siis melko korkealla tasolla ja koen pärjääväni ruotsin kanssa ihan hyvin. Sanavarasto on hakusessa, mutta kyllä se karttuu hyvin nopeaan tahtiin kun kieltä vain käyttää. En myöskään ole törmännyt mihinkään kovin suuriin kielioppiongelmiin, vaikka lauserakenteet eivät ihan tuoreessa muistissa olekaan. Meidän ruotsin ryhmässämme kuitenkin on yli kaksikymmentä opiskelijaa, joista kaikki ovat vähän eri tasolla kielitaitonsa kanssa. (Iso) osa ei edes ole kirjoittanut ruotsia ylioppilaskirjoituksissa, kun on tietysti panostanut lukiossa lääkistä varten tarvittuihin luonnontieteisiin. Minä sen sijaan olin hakoteillä vielä lukiossa ja luulin olevani enemmän humanisti kuin kova tiedenainen. Omasta ylioppilastodistuksestani löytyykin arvosanat kolmesta kielestä äidinkielen lisäksi, sekä psykologiaa ja terveystietoa. Fysiikka ja kemia pääsivät todistukseen vasta pääsykoekeväänä kun kävin ne sinne täydentämässä.

On siis ihan ymmärrettävää, etteivät kaikki meidän ryhmässämme ole ihan yhtä hyvin kärryillä kun opettaja kertoo ohjeita ruotsiksi ja kun meidän täytyy keskustella esimerkiksi onnettomuustilanteesta sujuvasti lääketieteellisiä termejä käyttäen. Koen sen hyvin epäreiluksi. En niinkään omalta kannaltani, koska kertaus on tietysti aina hyödyllistä. Koen, että on epäreilua, että ne ihmiset, joilla on vaikeuksia ruotsin kanssa, joutuvat jakamaan oppituntinsa minunlaisteni kieli-ihmisten kanssa. (Enkä tosiaan tarkoita tätä tekstiä minään omakehuna.)

Olisi paljon reilumpaa ja ehkä hyödyllisempää, jos meidät opiskelijat jaettaisiin esimerkiksi ruotsin kielitasotestin mukaan ryhmiin. Ne, joiden taidot ovat enemmän ruosteessa, pitäisi sijoittaa pienempiin ryhmiin, joissa opettajalla olisi aikaa ja resursseja neuvoa tarkemmin ja opiskelutahtia voisi ehkä hidastaa, jotta ehdittäisiin käydä ihan perusasioita läpi. Lähiopetusta voisi olla jopa vähemmän niillä, jotka suoriutuvat esimerkiksi ruotsin tekstien kirjoituksesta suhteellisen kivuttomassa ajassa... En itse ainakaan panisi pahitteeksi, jos voisin suorittaa enemmän ruotsia itsenäisesti ja istua vähemmän yliopistolla muka pakollisilla ruotsin tunneilla.

Ylipäätään lääkisopetuksen ryhmäkoot ovat alkaneet enenevissä määrin huolestuttaa minua. Ruotsi on vain yksi osa-alue tästä. Nyt kun klinikka alkaa häämöttää (ai missä muka?), ovat isot opiskelijaryhmämme alkaneet lähinnä ahdistaa. Ei sillä, että olisin aiemminkaan esimerkiksi kliinisiä taitoja opiskellessani arvostanut sitä, että pitää jakaa yhden opettajan kädestä-pitäen-ohjausaika noin kymmenen kurssikaverini kanssa. Mutta saadaanko me tulevat lääkärit oikeasti edes opetella tarpeellisia taitoja tarpeeksi? Ehtiikö kukaan oikeasti katsomaan, että teemme asiat oikein, kun vahdittavana on kymmenen muuta ihmistä? Jos ryhmäkoot vain kasvavat ja opettajaresurssit pysyvät samana, on tulevaisuus aika surkea. En itse ainakaan haluaisi vain arvailla, miten jotkut jutut kuuluu tehdä, kun on päässyt vain vähän vilkuilemaan opiskelijakollegan olan takaa tai katselemaan kun joku toinen innokas pääsee tekemään toimenpiteitä, joita oikeasti kaikkien pitäisi harjoitella. Millaisia lääkäreitä tulee opiskelijoista, jotka pääsevät tutkimaan ja haastattelemaan potilaita aina vain parin kanssa? Oikeassa elämässä hommat tulee kuitenkin hoitaa itsenäisesti.

Tämän syksyn teema näissä kirjoituksissa taitaakin olla jonkinlainen kannanotto yksityiskohtiin (tai oikeastaan aika laajankin skaalan asioihin), jotka opetuksessamme ovat pielessä. Noh, ehkä se syksyn mittaa helpottaa ja alan nähdä myös hyviä puolia :)
Onhan niitä tietysti! Paljonkin!
Enemmän niistä sitten tuonempana...

Ruotsiärsytys

Ennaltaehkäisyä on opiskeltu nyt jo melkein kaksi viikkoa. Kolme vielä edessä. Ennaltaehkäisyn lisäksi puolella meidän kurssista on alkanut ruotsi. Pöydälläni komeileekin kirja Svenska för läkare ja kaksi muinaisjäänne-sanakirjaa, jotka lainasin kirjastosta kun sellaiset oli pakko viimeisimmälle ruotsin tunnille varata mukaan. Sanakirjat haisevat vanhalle painovuosi näyttäisi olevan 1971. Aion todellakin palauttaa ne piakkoin.

Ruotsin opiskelu ärsyttää jollakin tapaa nyt todella paljon. En koe, että opetus on varsinaisesti kamalan hyvää, ja lähinnä noiden sanakirjojen käyttöpakko vei ärsytykseni ihan uudelle tasolle. Minulla oli joskus sellainen pieni, taskukokoinen ruotsin sanakirja, mutta hankkiuduin siitä eroon pari vuotta sitten koska kuka muka nykypäivänä käyttää mitään painettua sanakirjaa kun kaikki tieto on netissä? Lisäksi meillä on käytössä MOT-sanakirjapalvelu sähköisenä yliopiston puolesta. Miksi ihmeessä siis pitää tunnille raahata painettu sanakirja??? Perusteluna tälle oli se, että meidän pitää osata käyttää sanakirjaa. Mutta hei haloo, kuka muka ei osaa? Ja miksi pitää testata opiskelijoiden taitoja asiassa, jolla ei nykypäivänä ole enää minkäänlaista merkitystä?

On todella rasittavaa kun asioita tehdään vain tekemisen vuoksi, eikä todellakaan mietitä syitä tehdä jotain. Jos opetussuunnitelma on peräisin jostain 90 -luvulta niin eikö olisi aika jo päivittää sitä? Mielestäni meillä lääkiksessä ainakin yritetään koko ajan kehittää opetusta muun muassa opiskelijoiden jaksopalautteiden perusteella, mutta kuulin jostain, ettei kielikeskus (joka meille ruotsin opetusta tarjoaa) edes ota palautetta vastaan. Jos tämä oikeasti on tilanne, niin siinä kyllä niin sanotusti lyödään kirvestä omaan nilkkaan. Toki eri kielten opiskelun pakollisuus tutkinnoissa varmaan takaa kielten kurssien opiskelijamäärät ja opetustarpeen jatkossakin, mutta vieroksun todellakin tuollaista kehitysvastaisuutta nykyaikana.

Ei ruotsin opiskelu kaiketi muilta osin niin kovin vanhanaikaista olekaan, mutta sanakirjaärsytys vain heittää nyt varjonsa kaikkeen muuhunkin ruotsiin liittyvään. Melkoista ärsytystä herättävät myös kotitehtävät. Näin 29 -vuotiaana en ehkä odottanut joutuvani enää "läksyjä" tekemään, korkeintaan ehkä auttamaan omaa lastani läksyissään joskus. Mutta niin vain kävi, että kahdesti viikossa saan nyt ruotsinläksyjä kotiin tehtäväksi. Tietysti myös lääkiksen tutoreiden (eli sen pbl:n) oppimistavoitteet voi mieltää läksyiksi, mutta ne sentään yleensä liittyvät lääketieteeseen ja ovat siksi mielekkäitä. Ruotsin osaltakin tietysti meille yritetään opettaa juuri niitä juttuja, jotka ovat tulevassa ammatissamme tärkeitä, mutten silti koe välttämättä tarvitsevani niitä asioita tai edes muistavani niitä enää siinä vaiheessa kun joskus urallani ruotsia tarvitsisin.

Turhautumiseen vaikuttaa varmaan myös se, että koen ruotsin opiskelun jotekin todella vaikeaksi. En oikein tiedä mitä minun kuuluisi varsinaisesti tässä kurssissa oppia, koska osaan jo ruotsia. Olen opiskellut sitä yläasteella ja lukiossa. Näistä opinnoista tietysti on jo yli 10 vuotta aikaa, joten varmasti paljon on päässyt unohtumaan. Olen kuitenkin opiskellut sitä myös Helsingin yliopistossa biologiaa opiskellessani ja ammattikorkeakoulussa, joissa yhteensä kaksi virkamiesruotsia on jo suoritettu. Olen myös käyttänyt ruotsia sekä työelämässä että vapaa-ajalla elämäni varrella. Vaihtelevalla menestyksellä, myönnettäköön. Mutta mitään varsinaisia kokonaisuuksia, joita minun tarvitsisi opiskella, en osaa nimetä.

Ruotsin tunnit ovatkin siis vain jonkin uinuvassa olevan kielitaidon herättelyä ja ehkä parhammillaan vanhan kertausta. Kertaus on kuitenkin myös hankalaa, kun ei oikein tiedä, mistä ottaa kiinni. Ruotsin kielitaito on tällä hetkellä jossain niin syvällä selkärangassa, että on vaikeaa hahmottaa omaa osaamistaan tai osaamattomuuttaan. Se on jokseenkin automaattista. Osaan mielestäni kirjoittaa ruotsia kieliopillisesti oikein, ainakin suurimmaksi osaksi. En kuitenkaan ole varma kaikista fraaseista ja lauserakenteista, mutta niitä on hankala mistään sanakirjasta tarkastaa... En kuitenkaan jaksaisi lähteä opiskelemaan koko kielioppia uusiksi, koska suurin osa siitä on ihan tuttua asiaa. Sanasto-osaamisessakin on paljon parantamisen varaa, mutta termien ulkoa opettelukin tuntuu turhalta, kun tiedän ne pian unohtavani kuitenkin.

Ruotsin opiskelu on minulle siis ehkä vähän niin kuin joutuisi opettelemaan kävelemään uudelleen. Kävelytaito on jo automatisoitunut ja harva osaa oikeasti selittää mitä kävellessä tapahtuu. Nyt pitäisi kuitenkin osata nimetä lauseen rakenteita ja prepositioita, vähän kuin joutuisi kävelyssä selittämään mikä lihas on työssä milloinkin ja miksi. Ja ehkä se kävely on ollut vähän vääränlaista ja kompuroivaa, mutta hyvin on pärjätty tähänkin asti.

Ruotsin osaamista voi varmaan verrata myös vaikkapa hiillokseen, josta saa vielä hienon roihun aikaiseksi kun vähän lisää puita pesään. Ehkä se ruotsin taitokin leimahtaa pian kauniiksi liekeiksi ja lämmittää tulevana talvena.