Viides ja lähes viimeinen

 Viides vuosi lääkistä alkaa huomenna. On uskomatonta (jälleen kerran toistan tätä samaa, mutta tottahan se on edelleen) miten nopeasti aika kuluu! Olin juuri viettämässä ainoaa kesälomaviikkoani mökillä, ja siellä ollessa mieleen palaavat aina elävästi ne hetket neljä vuotta sitten kun samaan aikaan iloitsin järjettömän paljon onnistumisestani lääkikseen pääsyssä ja samaan aikaan jännitin koulun alkua ja uusiin kurssikavereihini tutustumista. Itse lääkisopiskelu ei ole koskaan ollut se asia, jota jännitän. Jotenkin olen aina ajatellut kuitenkin selviäväni kaikesta, mitä koulussa voi vastaan tulla. Monet sanovatkin, että lääkiksen vaikein koe on pääsykoe, ja voin tämän myös itse allekirjoittaa. Tietysti lääkisopiskelu vaatii lukemista, lukemista ja lukemista, mutta jos on tähän jo valmiiksi orientoitunut (kuten pääsykokeeseen valmistautessa täytyykin olla), ei se ole mikään ongelma. Paljon jännittävämpää on siis jotenkin aina ollut kaikki se muu, mitä koulun alkuun ja uuteen lukuvuoteen liittyy, eli kaikki tapahtumat, uudet ihmist (uusi fuksikurssi!) sekä kliiniset haasteet ja "uralla eteneminen".

Vaikken tulevista opinnoista varsinaisesti ole koskaan kantanut huolta tai erityisemmin jaksanut etukäteen stressata, on myönnettävä, että olen kuitenkin henkisesti aina valmistautunut oikein hyvinkin jokaiseen jaksoon ja etenkin syksyn kynnyksellä seuraavaan vuosikurssiin. Tähän valmistautumiseen on kuulunut moodle-alueen selailu, aikataulujen kirjoittaminen (tietysti vanhanaikaisesti käsin) kalenteriin, ja mahdollisesti jo aiemmin opiskeltujen aiheeseen liittyvien juttujen selailu / kertailu. Nyt en ole näistä tehnyt oikeastaan mitään muuta kuin katsellut vähän moodlea.

Nyt onkin ihan hassua, miten vähäisesti olen valmistautunut tulevaan. Edessä ovat pienet klinikat eli psykiatria, lastentaudit ja gynekologia. Omalla kohdallani tuossa järjestyksessä. Puolet kurssistamme opiskeli nämä jo keväällä kun minä ja se toinen puolisko kävimme isoja klinikoita eli sisätauteja ja kirurgiaa. Tämä nelosvuoden kevään jako myös jakoi meidät eri paikkoihin töihin. Monet kaverini olivat kesän töissä psykiatrialla, kun itse taas pääsin isojen klinikoiden perusteella terveyskeskuksen vuodeosastolle. Voi olla montaa mieltä siitä, valmensivatko ne isot klinikat todella tuohon työhön... (Omasta mielestäni eivät.)

Pikkuklinikoita odotan kyllä kovasti ei vähiten sen vuoksi, että jouduin kesällä kohtaamaan niin paljon psykiatriaa, johon en kokenut vielä valmiuksia omaavani. Toivon nyt saavani vastauksia kysymyksiin, joita jouduin pähkäilemään kesällä. Toki kesällä minulla oli tällaisia tilanteita varten saatavilla konsultti terveyskeskuksessa sekä puhelin, jolla soittaa psykiatrille. Eivät valmiitkaan lääkärit voi tietää kaikkea kaikesta, joten konsultointi on jokaiselle tärkeää. Ja sitä jaloa taitoa sain kyllä kesällä opetella oikein olan takaa.

Pikkuklinikoissa on toki muutakin hyvää ja tärkeää kuin mahdolliset psykiatrian kurssin tarjoamat vastaukset. Tietysti lastentaudit on erikoisalana ensi kesää (terveyskeskuksen vastaanottotyö, mahdollisesti sisältäen esimerkiksi neuvolaa) erittäin tärkeä ja sitäkin vieraampi. On meillä toki ollut lasten sairauksiin ja hoitoon liittyviä luentoja, ja fuksivuonna opiskelimme ”kaiken” lapsen kasvusta ja kehityksestä. En kuitenkaan koe olevani nyt kovinkaan kompetentti vielä kohtaamaan ja hoitamaan lapsipotilaita. Gynekologiasta taas tuntuukin olevan aika hyvä käsitys, sillä nelosen syksylläkin kävimme läpi monia gynen aiheita, vaikkakin synnytystapahtuma ja siihen liittyvät asiat ovat muistissa ainoastaan melko hataroina.

Trendinä on vähän ollut (meidän vuonna ainakin ja tietääkseni aiemminkin), että hieman suurempi osa vuosikurssista toivoo isoja klinikoita, koska terkkaosasto on hivenen houkuttelevampi työpaikkana kuin psykiatria. Kuitenkin meille jo kolmosen keväänä kerrottiin, että pikkuklinikat ovat yleensä paremmin järjestetty kuin isot, ja ainakin nuo silloiset vitoset suosittelivat meitä tämän perusteella pohtimaan, haluammeko sittenkään välttämättä isoihin. Ainakin viime kevään perusteella voin sanoa, että paikoitellen sisätautikirurgian klinikasta puuttui struktuuri ja ajoittain kyllä koin olevani tuuliajolla kun harhailin sairaalan käytävillä koputtelemassa poliklinikan oviin ja kyselemässä pääsisinkö seuraamaan vastaanottoa.

Nyt saan kuitenkin itse nauttia kuulemma strukturoidummasta klinikka-ajasta, jossa aikataulut ovat selkeät ja ohjaus on paremmin järjestettyä, ainakin huhupuheiden perusteella. Yksi pikkuklinikoissa ollut kaverini sanoi keväällä, että on ihanaa kun iltaisin on vapaa-aikaa, eikä tarvitse erikseen opiskella kun klinikassa oppii kaiken tarpeellisen. Itse koin asian silloin aivan päin vastoin, nimittäin erikoissairaanhoidossa törmäsi hyvin vähän meidän oppimistavoitteisiimme, jotka tietysti olivat terveyskeskuslääkäriyteen valmentavalla tasolla.

Viides vuosi on viimeinen kokonainen lääkisvuosi. Valmistumiseeni on enää hieman reilu puolitoista vuotta aikaa, ja oikea työelämä on koko ajan lähempänä. On jotenkin hurjaa ja ehkä hieman pelottavaa, että niinkin pian joutuu olemaan jotain enemmän kuin vain keskenkasvuinen kandi. Tuntuu, että niin paljon olisi vielä opittavaa! Toisaalta odotan valmistumista myös innolla. Kesätyön loputtua jäi haikea fiilis, koska tuntui, että olisin vielä voinut jatkaa oikeissa töissä. Ja koin lopulta pärjäävänikin siellä ihan hyvin, vaikka toki vaikeita tilanteita ja omaa riittämättömyyttä tuli vastaan enemmän kuin tarpeeksi.

Nyt on kuitenkin se aika, kun pitää ottaa lääkiksestä kaikki ilo irti. Tänä vuonna pitäisi etenkin keväällä juosta kaikenlaisissa tapahtumissa (VAPPU!), koska se on viimeinen opiskelijakevääni. Valmistumme nimittäin jo maaliskuussa 2021, ja sitten sitä onkin jo varmaan tiukasti kiinni työelämässä. Valitettavasti vain tässä vaiheessa varmaan ikä alkaa painaa sen verran päälle, ettei opiskelijuuden viime hetkistä pysty nauttimaan täysin rinnoin, ei vain jaksa. Eikä oikeastaan kiinnostakaan. En ole oikeastaan fuksivuoden jälkeen enää jaksanut olla kovin aktiivisesti mukana lääkiksen tapahtumissa, ja tuntuu, että joka vuosi osallistumisasteeni vain heikkenee. Toki tämä nyt onkin ihan luonnollista ja sitä tapahtuu kaikille lääkiksen edetessä. Silti sitä miettii, että jos ei nyt niin ei koskaan, ja ehkä hiljaiselo tulee joskus tuonempana kaduttamaan.


Toisaalta, ehkä ei. Onhan elämässä paljon kaikkea muutakin kuin opiskelijana eläminen ja opiskelijatapahtumat. On elämää vielä lääkiksen jälkeenkin, ja siihen täytyy tässä pikku hiljaa alkaa orientoitua. Mutta ei nyt vielä, koska vielä on kesää ja lääkistä jäljellä!

Selvisin ekasta kandikesästä!

Okei, huomenna on vielä yksi työpäivä, mutta sen jälkeen se on ohi! Voi huokaista helpotuksesta ja todeta selvinneensä, vaikka monesti mielessä epäilyksen häivähdys asian suhteen onkin käväissyt. Positiivisin mielin ja ehkä jopa pienoisella haikeudella kuitenkin ripustan takin naulaan huomenna työpäivän päätteeksi, orientoidun seuraavaan viikon lomaan ja sen jälkeen alkavaan vitosvuoteen lääkiksessä. Toki koulun penkille palaaminen kaiken sen vastuun ja kiireen ja erityisesti vastuun ja vielä kerran vastuun jälkeen on varmasti kummallista.

Miten sitä onkin kasvanut tänä kesänä. Niin paljon on tullut opittua sekä lääketieteestä että itsestään. Siinä missä toukokuun lopulla osastolla aloitti ex-sairaanhoitaja, hieman epävarmana omista taidoistaan tai osaamisestaan tai siitä, että pitäisi jotain määräyksiä antaa, nyt syksyn saapuessa ovista asteleekin sitten ulos aivan eri nainen. Tiedostan, että matkaa lääkäriksi on vielä, mutta itsensä esittely lääkärinä ei ole tuntunut enää ollenkaan omituiselta. Rooliin sopeutuminen on siis tapahtunut, ja sitä jopa kokee pärjäävänsä melko hyvin tulevassa ammatissaan.

Hieman myös yllätyin toisaalta siitä, miten vähän ylitöitä sitä joutui tekemään. Ylempikurssilaisilta sitä oli kuullut kaikenlaisia kauhutarinoita siitä, miten aina menee ylitöiksi, ja miten stressaava ensimmäinen kandikesä onkaan. Todellakin, kyllä minullakin alkuun oli melko katkonaisia yöunia, kun mietin potilaita kotona (ja valitettavasti usein juuri aamuyön pimeimpinä tunteina), mutta nyt ainakin loppua kohti on muutamana päivänä tullut jopa pyöriteltyä peukaloita työpäivän aikana kun on vaikuttanut, että kaikki tehtävät on jo tehty. Helppoa työ ei kuitenkaan ole ollut.

En tiedä miten pukea sanoiksi kaikkea sitä, mitä mielessä on liikkunut tänä kesänä. Ensinnäkin täytyy sanoa (ja tämän kai olen todennut jo aiemminkin), että terveyskeskuksen vuodeosasto on älyttömän vaikea paikka ensimmäiseksi työpaikaksi keskenkasvuiselle lääkärille. Ehkä hieman jopa järkytyin siitä, mitä kaikkea osastolla voikaan tulla vastaan. Erityisesti tunsin riittämättömyyttä psykiatristen tapausten hoidossa, koska psykiatrian kliininen kurssi on vastassa vasta syksyllä. Sen lisäksi potilailla saattoi olla esimerkiksi neurologisia ongelmia, eikä neurologian kliinisestä kurssista ole vielä tietoakaan. Terveysporttia ja erikoissairaanhoitoa tuli konsultoitua usein.

Lääkärinä sitä joutuu ottamaan kantaa niin moneen asiaan, ja etsimään ratkaisuja ongelmiin, jotka eivät todellakaan ole aina edes lääketieteellisiä, ja joihin ei vastauksia löydy koulukirjoista tai luentosaleista. Eettisiä kysymyksiä joutuu etenkin vanhusten ja muistisairaiden hoidossa miettimään usein. Lakiakin jouduin kesän aikana pari kertaa lukemaan. Lääkärillä on aika paljon valtaa rajoittaa muun muassa itsemääräämisoikeutta (jollainen olisi periaatteessa perustuslain vastaista), mutta tietysti kaikesta pitää kantaa myös vastuu, ja vaatii aika paljon asioista perillä olemista kyetä tekemään tiettyjä vaikeita päätöksiä. Pitää myös kyetä puhumaan hyvinkin vaikeista asioista potilaiden tai näiden omaisten kanssa.

Terveyskeskuksen vuodeosastolla ei voi välttyä kuoleman kohtaamiselta. Jouduin kesän aikana esimerkiksi tekemään kuolintodistuksia ja huolehtimaan saattohoidosta. Omaisten kohtaamisten jälkeen saatoin taputella kyyneliä silmäkulmista. Elämän realiteettien kanssa pääsi hyvin läheisiin kosketuksiin. Niitä vaikeita keskusteluja käytiin usein myös hoitolinjoista tai hoitojen rajaamisista. Onneksi nykyaikana ainakin monilla vaikuttaa olevan jo tiedossa jonkinlainen hoitotahto, joka tietysti helpottaa lääkärin työtä, ja monesti tarve näihin keskusteluihin tuli potilaan suunnalta. Muistan kuitenkin jo sairaanhoitaja-aikoinani ajatelleeni, että onneksi se en ole minä, joka joutuu nämä keskustelut käymään, vaan lääkäri. Kesän aikana kuitenkin huomasin, että kyllä sekin helpottuu. Aika sinuiksi sitä tulee myös sen ajatuksen kanssa, että elämän on tarkoitus joskus loppuakin. Nämäkin asiat tulivat nyt pinnalle konkreettisemmin, koska olin itse se, joka päätökset teki, enkä enää hoitaja toteuttamassa toisen määräyksiä.

Yhteistyö hoitajien kanssa sujui mielestäni oikein hyvin. Tietysti asiaa varmasti helpotti se, että tiesin mitä heidän työhönsä kuuluu. Vaikka alkukesästä minua pohdituttikin, että osaanko irroittautua hoitajan roolista, niin loppujen lopuksi sekin kävi ihan itsestään. Ei minulla olisi ollut aikaakaan auttaa hoitotyössä mitenkään, koska lääkärinä sitä tietysti on omat (paperi)työt koko ajan. Toisaalta taas en ole sellainen lääkäri, joka jää sormi suussa seisomaan, jos hoitaja ei kerkeäkään avustamaan esim. steriilin pöydän teossa tai jossain muussa toimenpiteessä. Saan myös itsenäisesti avustettua potilaita esimerkiksi siirtymisessä tai vastaavassa. Tokihan se oma hoitajataustani on tänäkin kesänä ollut hyödyllinen voimavara, jota se todellakin varmasti tulee olemaan myös jatkossa.

Vaikka itse olenkin vielä opiskelija, sain tänä kesänä toimia myös seniorina/ohjaajana toisille, yhtä vuotta alemman vuosikurssin, opiskelijoille, jotka olivat amanuensseina osastollamme. Vaikka aluksi koinkin amanuenssin ohjaamisen melko rankaksi, kun omiin töihin oli vaikea muutenkin keskittyä tai työmäärää hallita, niin loppua kohti ohjaus alkoi sujua melko helposti ja koin ainakin loppuaikoina amanuenssin avun erittäin hyödyllisenä. Sitä myös huomasi, miten kovin erilaisia kaikki opiskelijat ovat keskenään. Itse kandina sitä on mieltänyt itsensä jokseenkin massaan kuuluvaksi ennemmin kuin yksilöksi, joka tietysti on erilainen kuin muut. Sairaanhoitajana tykkäsin ohjata opiskelijoita, ja huomasin pitäväni siitä edelleen nyt lääkärinäkin.

Vaikka mieli toisaalta tekisi jäädä tuonne osastolle töihin vielä pidemmäksikin aikaa, koska yhtenäkään aamuna ei harmittanut mennä töihin (päin vastoin), niin kyllä sitä huomaa miten paljon on vielä opittavaa. Etenkin tulevalle psykiatrian kurssille menen mielelläni oppimaan kaikista niistä asioista, joita jouduin kesän aikana kohtaamaan ilman sen suurempaa asiantuntemusta. Seuraavalla kerralla sitä onkin sitten jo vähän viisaampi ja osaavampi lääkäri. Ensi kesä tuo tietysti sitten myös uudet haasteet tullessaan, sillä silloin sitä työskennelläänkin lääkärin vastaanotolla.

Loppukaneettina voisi varsin kliseisesti sanoa, että kesä oli yllättävän mukava. Loppua kohti homma helpottui huomattavasti, ja ehkä sitä voisi jopa harkita geriatriaa erikoisalana joskus tulevaisuudessa.

Lääkiksestä tulee elämäsi parasta aikaa.

Nämä sanat minulle sanoi eräs siihen aikaan erikoistuva lääkäri paikassa, jossa satuin olemaan töissä sairaanhoitajana silloin kun tuo maailmaa mullistava tieto lääkikseen pääsystäni oli minut hetki sitten juuri tavoittanut ja onnesta hehkuen julistin tätä ilouutista kollegoilleni. Hieman ehkä epäilytti sillä hetkellä, että noinkohan, saankohan minä, vanha (27-vuotias) edes kavereita nuoremmista kurssikavereistani ja mitenköhän minut otetaan siellä sitten vastaan. Uskallankohan edes osallistua mihinkään.

Jostain piti kaivaa ihan uusi asenne, sellainen, että kyllähän minä osallistun. Menen mukaan kaikkeen uudenlaisella nuoruuden innolla, enkä anna ikäeroasioiden häiritä. Eivätkä ne lääkiksessä todella ole juuri häirinneet. Vastaanottokin oli alusta saakka lämpimämpi, kuin olisin edes osannut kuvitella. Kädet syyhyten ja mielikuvat tulevista tapahtumista mielessä viilettäen tutkailin silloin neljä vuotta sitten sen paksun kirjekuoren minulle toimittamaa Initiumia, fuksikapteenien tervehdystä. Tämä vihkonen saattaa kulkea muissa kaupungeissa eri nimellä, mutta todennäköisesti sisältö on melko sama: vakuutuksia siitä, että kyllä juuri sinä kuulut tänne, ja että meillä medisiinareilla on yhdessä ihan mahtavaa!

Nyt viidennen vuoden kynnyksellä sitä melkein haikeudella palaa tuonne omaan fuksivuoteen, etenkin sen kynnykselle, miten kaikki olikaan niin jännittävää. Melkein, muttei ihan. Nimittäin, vaikka otsikon sanat voinkin allekirjoittaa, haluan muistuttaa, että elämässä tulee myös paljon muita ihania aikoja. Ihmisen onkin tarkoitus mennä eteenpäin, ja fuksivuoden muistot ovat ainutlaatuisia juuri siksi, ettei niitä ole tarkoituskaan elää koskaan uudestaan. Kuitenkin tulevia fukseja kannustan (kuten aiemminkin) ottamaan kaikki ilo irti fuksivuodesta. Ja koko lääkiksestä. Se on oikeasti ohi ennen kuin arvaatkaan!

Tuntuu, kuin se oma jännittävä kesäni lääkiksen alkua odotellessa, olisi tapahtunut vasta hetki sitten, mutta nyt edessä on enää viimeinen kokonainen lääkisvuosi (koska kutosvuosi loppuu helmikuussa)! Tänä kesänä on myös otettu askel jonnekin, josta ei koskaan enää ole paluuta. Ensimmäinen kesä lääkärinä on ainakin minusta karistanut pois kaiken viattomuuden, ajatukset siitä, että lääkärin työ voisi olla helppoa. Se on opettanut nöyryyttä siinä määrin, että oman ammatillisen itsetunnon ja varmuuden rakentaminen on alkanut vasta alusta. Se on saanut näkemään sen, miten helppoja ensimmäiset vuodet lääkiksessä ovatkaan olleet.

Fuksivuoden jälkeen luulee tietävänsä kaiken, vaikkei vielä tiedä yhtään mitään. Pikkuhiljaa oman tietämättömyyden taakka kasvaa lääkiksen edetessä ja kutoset valmistumisen kynnyksellä tietävät kaiken sen, mitä lääkiksellä on ollut tarjota, mutta silti kokevat, että ovat todella kesken. Se on kuitenkin ok. Nimittäin tiedon (ja taakan) sekä iän tullessa oppii yleensä myös hyväksymään aiemmin sietämättömältä tuntuvia asioita; tuon oman keskeneräisyyden, sen ettei kaikkea voi osata, luopumisen sekä elämän realiteetit. Kukaan ei voi olla superlääkäri ja pelastaa kaikkia.

Senpä vuoksi asiat pitää ottaa rennosti silloin kun siihen vielä on mahdollisuus. Lääkiksestä tulee elämäsi parasta aikaa, mutta myös raskainta. Lukutaakka on valtava, mutta etenkään fuksivuonna ei mielestäni tule liikoja stressata. Tärkeimmät asiat opitaan vasta myöhemmin, fuksivuosi luo lähinnä perusteet tulevan oppimiselle. Kukaan ei muista kuitenkin G-proteiiniaktivaation jälkeisiä solutason tapahtumia sitten valmistuessaan. Silloin pään täyttävät lähinnä lääkeinteraktiot ja lausuntoviidakosta selviytymisniksit. Näitä on kuitenkin turha miettiä siinä kaiken uuden ja jännittävän kynnyksellä. Ensimmäisen syksyn tärkeintä antia ovat omat kurssikaverit, näihin tutustuminen, ja tulevien elämänpitkien ystävyyssuhteiden solmiminen. Tärkein tukiverkko nuorelle lääkärille ovat omat kollegat.

Onnea kaikille tänä vuonna lääkikseen päässeille!
Matkasta lääkäriyteen tulee unohtumaton.

Terveyskeskuslääkäri

Ensimmäinen viikko kesäkandina (lääkärinä!!!) ei ole ollut helppo, mutta onneksi se on lyhyt. Tänään vietettiin helatorstaita, jonka vuoksi virka-aikoja toteuttavilla työläisillä oli vapaapäivä. Täytyy myöntää, että tämä vapaapäivä osui hyvään saumaan, koska jo kolmen työpäivän jälkeen olin aika puhki. Täytyy myös sanoa, että syynä saattaa olla työstressin lisäksi jonkinlainen jetlag. Kotiuduin nimittäin viikon mittaiselta USA:n reissulta juuri sopivasti katsomaan jääkiekon MM-finaalia ja kannustamaan Suomen voittoon. Käytännössä kuitenkin nousin Amerikan mantereella koneeseen ja 24 h myöhemmin aloitin ensimmäisen kesäni lääkärinä. Paljoa toipumisaikaa reissusta ja aikaerosta en itselleni siis suonut.

Olin kuitenkin lomalla viikon koulun ja kesätöiden välissä. Viikko eri mantereella, aikavyöhykkeellä ja uudenlaisissa maisemissa vei kyllä mukavasti ajatukset pois tulevista koitoksista, enkä ehtinyt töiden aloitusta juuri stressata. Hyvä niin, koska kovin moni asia tässä elämässä ei ole niin jännittävää kuin ensiaskeleet lääkärinä.

Nimeäni ei löydy vielä Valviran Terhikki -rekisteristä, enkä ole vielä ehtinyt saamaan yksilöintitunnustani (eli sv-numeroa), joten reseptien kirjoitusoikeutta ei ole, mutta koska nelosvuoden opinnot on yliopiston puolesta rekisteriin lyöty, on minulla oikeus harjoittaa (tulevaa) ammattiani nyt terveyskeskuksen vuodeosastolla. Saan siis vihdoin tehdä ihan oikeita lääkärin töitä. Tällaisesta se kymmenen vuoden takainen minäni osasi vain haaveilla. Ja pari-vuotta-siitä-eteenpäin-minäni ei olisi, lääkishaaveet haudattuaan, ehkä koskaan tätä uskonut edes mahdolliseksi. Pitkä matka on siis kuljettu niistä epätoivon kyyneleistä, joita vuodatin kun toista kertaa lääkis jäi vain haaveeksi vuonna 2009. Onneksi matkan aikana on ollut lukuisia tilaisuuksia manuilun ja klinikan merkeissä totuttautua ajatukseen valkoisessa takissa kuljeskelusta ja hoitovastuun ottamisesta, niin kaikki ei tule nyt yhdellä rysäyksellä yllätyksenä työelämässä.

On se silti ex-hoitajalle aika erikoinen tunne, kun lääkemääräyksiin ei tarvitsekaan kirjata enää jonkun toisen (oikean lääkärin) nimeä, vaan lääkkeitä voi määrätä ihan omalla nimellä. On myös outoa antaa määräyksiä tai pyytää hoitajia tekemään jotain. Vähän sellainen olo, kuin juoksuttaisin tai passuuttaisin toisia. Entisaikoina edellisessä ammatissani olisin tietysti toteuttanut määräykset itse. Ei siihen kuitenkaan lääkärinä olisi millään aikaa. Nyt jo on tullut huomattua, miten paljon lääkärin työt ovatkaan oikeastaan lähinnä paperitöitä. Vietän noin 90 % päivästäni huoneessani koneen ääressä, ja vain 10 % potilaiden kanssa. Potilaita siinä silti lähes koko aika hoidetaan.

Ensimmäisenä päivänä lääkkeitä määrätessäni tai laboratoriokokeita tilatessani tuli mieleen monesti kysymys "voinko oikeasti tehdä näin?". Onko minulla siis valtuuksia tehdä näitä asioita? Pitääkö kysyä joltakulta varmistusta? Oudolta on tuntunut nähdä oman nimen edessä titteli "terveyskeskuslääkäri" ja esitellä itsensä potilaille "olen lääkärinne". Epävarmuutta on monissa asioissa vielä paljon, ja onneksi tukea saa vanhemmilta ja viisaammilta. Yllättävän paljon on kuitenkin myös varmuutta, ja suurimmaksi osaksi aikaa sellainen olo, että tietää mitä tekee. Uskon, että sairaanhoitajuudestani on jotain hyötyä.

Täytyy kuitenkin sanoa, että terveyskeskuksen vuodeosasto ei ole aloittelevalle lääkärille mikään helpoin paikka. Olen näin kuullut sanottavan ennenkin, ja voin nyt myös itse todeta sen (vaikka vain muutaman päivän kokemuksella). Potilailla on usein monia eri sairauksia, pitkät lääkelistat, eikä hoitopäätöksissä voi aina edetä kovin suoraviivaisesti. Se, mitä meille on opetettu nyt esimerkiksi tämän kevään aikana erikoissairaanhoidossa, ei ehkä pädekään terveyskeskuksessa. Pitää oikeasti miettiä, ketä hoitaa ja miten. Vaikka jonkin sairauden hoitosuosituksissa olisi tietynlaiset ohjeet, ei niitä aina voi noudattaa. Potilaat ovat yksilöitä, ja kun moni asia on vaikuttamassa tilanteeseen, ei 1+1 olekaan aina 2. Aina potilaan tai tämän omaisten oma mielipide hoidosta ei myöskään ole sama kuin mikä olisi sen hetkinen hoitosuositus.

Stressiltä en myöskään ole täysin välttynyt. Vaikken töiden aloitusta ennen ehtinytkään kovasti murehtimaan, tulivat työjutut sitten jo ensimmäisen työpäivän jälkeisenä yönä mieleen, ja valvoinkin sitten kaksi tuntia keskellä yötä pohtien potilaiden hoitoa. Sen jälkeen olen tietoisesti pyrkinyt olemaan ajattelematta mitään työjuttuja vapaa-ajalla. Muistan samaa tapahtuneen myös sairaanhoitajana alkuaikoina, kun oli vähän epävarma omasta osaamisesta ja toiminnasta. Silloin tuli joskus soiteltua töiden jälkeen osastollekin ja varmistettua, että oli muistanut tehdä sen ja sen asian. Eilen minä soitin myös osastolle kotoa, koska eräs lääkemääräykseni alkoi mietityttää. Ymmärtääkseni myös aloittelevat lääkärit terveyskeskuksen vastaanotolta joskus soittelevat potilaiden perään, kun jokin asia tuleekin yllättäen mieleen tai ehtivät lukea tarkemmin hoitosuosituksia.

Toivottavasti tällaiset hetket vähenevät kesän kuluessa. Uskon kaikesta huolimatta kesästä tulevan mukava ja opettavainen. Ainakin työpäivät kuluvat nopeasti, kun yleensä on aika kiire. Tai näin voisin ainakin päätellä näiden kolmen päivän jälkeen. Onhan siitä kandikesästä ennenkin selvitty. Ehkäpä selviän minäkin.

Tsemppiä kaikille muillekin kesäkandeille!

Sairaanhoitaja lääkärin takissa

Nyt kun lääkistä on takana jo 2/3 (ensi viikon jälkeen siis), saan ensimmäistä kertaa olla lääkärin sijainen. Sama tilanne oli edessä kahdeksan vuotta sitten hoitajan urallani. Silloin jännitti todella paljon ensimmäinen kesä sairaanhoitajan sijaisena. Kun sitä oli yksin vastuussa potilaistaan ja kierroillakin piti olla se, joka keskusteli hoidosta lääkärin kanssa. Vastuu tuntui silloin todella painavalta. Jotenkin hassusti se vastuu ei tällä kertaa (ainakaan vielä) tunnu yhtä painavalta, vaikka vastuuta on oikeasti nyt paljon enemmän. Silloin hoitajana ollessani lääkäri teki kuitenkin päätökset hoidosta ja oli viime kädessä vastuussakin. Ehkä nyt takana olevat työvuodet ja toisaalta aika pitkä lääkisurakin vaikuttavat nyt tähän tunnelmaan. Ehkä se vastuu alkaa lopulta sittenkin painaa kun oikeasti astuu töihin parin viikon päästä.

Klinikan aikana on lääkäri-identiteettini vahvistunut hurjasti. Kun lähes joka päivä ollaan sairaalalla ja tehdään käytännössä lääkärin hommia (tai lähinnä seurataan vierestä, mutta kuitenkin), tunnen vahvasti identifioituvani nyt paljon enemmän lääkäriksi kuin hoitajaksi. Alkuun etenkin oli välillä sellainen olo, että kierron jälkeen pitäisi jäädä potilaan luo vielä keskustelemaan asioista, joita on puhuttu (koska todella usein lääkärin sanat menevät potilaalta osittain ohi ja hoitaja sitten vielä tarkentaa ja selittää suomeksi ne jutut, mitä potilas ei ymmärtänyt ja joita tämä ei uskaltanut kysyä), kuten usein hoitajana tein. Nyt hoitosuhde potilaaseen on yleensä tuon kierron (eli 5-10 min) mittainen, ja loppupäivästä onkin yleensä muuta tekemistä kuin käydä jututtamassa samoja potilaita uudelleen.

Nykyään olen jo hyväksynyt sen, että suhteeni potilaisiin on muuttunut. Että en enää ole soittokellon tavoitettavissa ja käy päivän mittaan juttelemassa potilaan kanssa tai hoida juoksevia asioita tai avusta potilasta päivittäisissä askareissa. Lääkäri toki hoitaa potilaan asioita, mutta tämä tapahtuu yleensä etäällä, tietokoneen ääressä. Jos hoitajana ajattelin, että työ on paljon paperitöitä, niin lääkärinä se on vielä paljon enemmän sitä. Lääkärin käsitys potilaan voinnista ja parantumisesta on myös paljon enemmän papereiden varassa. Ja paljon yksinäisempää.

Hoitajana sitä näkee samaa potilasta yleensä useana päivänä viikossa ja useita kertoja saman päivän aikana. Sitä näkee konkreettisesti jonkin lääkkeen tai hoidon vaikutuksen, ja potilasta voi haastatella useita kertoja päivän aikana. Ei ole ihmekään, että potilaat kertovat hoitajalle asioita, joista eivät lääkärille mainitse. Ei ole ihme, että hoitaja-potilas-suhde on usein paljon luottamuksellisempi kuin lääkäri-potilas. Hoitajana ollaan yhteydessä potilaan omaisiin, ja usein tavataankin näitä kun he tulevat käymään. Hoitaja on yhteydessä myös esimerkiksi fysioterapeuttiin ja näkee, mitä potilas syö milläkin aterialla. Lääkäri on omassa huoneessaan yleensä paperitöiden lomassa, eikä näe tästä mitään.

On minulla vähän ikävä sitä kaikkea konkreettista, mitä hoitotyö tuo mukanaan. Kyllä minä tykkään jutella potilaille ja olla perillä kaikesta, mitä näiden päivään sairaalassa kuuluu. Lääkärinä luen usein hoitotyön kirjauksia, jotta pääsisin paremmin kärryille potilaan toimintakyvystä. Lääkärillä ei kuitenkaan ole ollenkaan samalla tavalla aikaa perehtyä "käytännön" puoleen tai olla mukana toteuttamassa sitä potilaan hoidossa. Lääkärin ammatissa on paljon sellaista, mitä hoitajien ei tarvitse miettiä. Diagnostiikka ja hoitoratkaisut vaativat (ainakin minulta) paljon ajatustyötä ja konsultaatioita, paljon paperitöitä ja Terveysportin tutkimista.

Itse näen nämä kaksi ammattiani hyvin erilaisina. Olen jo aiemminkin pohtinut sitä, miten hoitaja ja lääkäri todella ovat eri alojen ammattilaisia, vaikka samojen asioiden parissa työskentelevätkin. Hoitotyö on toiminnan työtä, lääkärin työ on enemmän arvoitusten ratkaisua ja pohdiskelua. (Paitsi tietysti kirurgia, sekin on enemmän toimintaa kuin papereiden parissa pohdiskelua.) Ennen kaikkea lääkis on opettanut diagnostista ajattelua, jota en ehkä aikaisemmin osannut arvostaa. En tiennyt miten vaikeaa se oikeasti voi olla, ja miten paljon koulutusta lääkärin työn tekeminen todella vaatii. On niin paljon asioita, joita täytyy ottaa huomioon, vaikka ulkopuoliselle joskus asiat voisivatkin vaikuttaa suoraviivaisemmilta. - Tosin täytyy tähän väliin huomauttaa, että onhan lääkärin työ (kuten hoitajankin) todella vaihtelevaa erikoisalasta ja työpisteestä riippuen; tässä kohtaa ehkä vertasin sisätautiosaston lääkärin ja hoitajan työnkuvaa.

On minussa kuitenkin vielä jokin osa sairaanhoitajaakin. Osallistun mielelläni potilaiden hoitoon, jos vain olen paikalla sopivasti sitä toteuttamassa. En yleensä ole kertonut kenellekään olevani hoitaja, mutta kyllä se on joskus tullut ilmi kun olen innokkaasti lähtenyt avustamaan potilaiden siirroissa, tehnyt ihon pesut ennen steriiliä toimenpidettä, kerännyt tavaroita valmiiksi jotain toimenpidettä varten, ohjannut kurssikaveriani katetroinnissa tai opastanut ohjaavaa lääkäriäni lääkityssovelluksen käytössä. Hoitajataustalla sairaalassa ja osastoilla toimiminen on ollut toki paljon helpompaa, kun on kokemusta siitä, miten asiat yleensä toimivat.

Hoitajataustalla on ollut myös ajoittain kamala katsoa, miten huonosti jotkut kurssikaverini ja valmiit lääkäritkin noudattavat esimerkiksi käsihygieniaa tai unohtavat riisua takin eritystyshuoneeseen mentäessä. Olen kyllä puuttunut näihin tilanteisiin, mutta kyllä sitä kandina on kiusallista lähteä neuvomaan omaa "ohjaajaansa". Olen myös jokseenkin neuroottinen neulojen ja muiden terävien jätteiden pois keräämisessä, samoin kuin poliklinikkakäynnin jälkeen tutkimuspedin ja välineiden siivoamisessa. Joistain tavoistaan ei pääse eroon, ja toki hyvä niin.

Vaikka tässä vaiheessa opintoja lääkäri-identiteetti on jo melko vahvasti iskostunut minuun, tuntuu valkoinen takki ajoittain kuitenkin jotenkin väärältä. En edelleenkään osaa päättää, mitä nappeja pitäisin kiinni ja minkä kokoinen takki olisi minulle hyvä. Riisun takin mielelläni esimerkiksi lounaalla, ja jotenkin normaaleissa "smurffeissa" (eli sinisissä sairaalavaatteissa) olo on paljon kotoisampi. Onhan se takki usein liian pitkä, hihoja pitää kääriä, ja kun taskut pursuavat tavaraa, on takki myös aika painava. TAYS:ssa pienikokoiset takit ovat myös usein loppu, ja liian isossa takissa kuljeskelu nyt vähintääkin tuntuu siltä kuin lapsi olisi vetänyt isänsä liian isot kengät jalkaan. Vertauskuva on oikeastaan aika osuva.

Tällaisia pohdintoja tähän hetkeen. Olen harmillisen vähän ehkä toteuttanut blogin otsikon mukaista kirjoittelua siitä, millaista sairaanhoitajana on lääkiksessä. Toki olen kirjoitellut omista kokemuksistani, mutta usein ehkä ihan peruslääkisläisen näkökulmasta. Juttuideoita otetaan siis vastaan!

Pahin on takana

Ehkä.

Nimittäin kevään pahin (ja ainoa) tentti. Sisätautien ja kirurgian kliinisen jakson integroitu tentti, jonka "koealueeseen" kuuluu KAIKKI sisätaudeista ja kirurgiasta. Ilman, että mitään osaa tästä on tentitty kevään aikana erikseen. Eli aivan valtava alue, todella paljon sisältöä käytännössä 15 eri erikoisalalta (ortopedia, käsikirurgia, plastiikkakirurgia, gastrokirurgia, gastroenterologia, fysiatria, yleiskirurgia, urologia, verisuonikirurgia, nefrologia, hematologia, reumatologia, sisätaudit, kardiologia ja infektiotaudit)! Kun yhden kevään aikana näistä kaikkein tärkeimmät sisällöt ja ehkä vähän päälle, pitäisi kaiken muun elämänmenon ohella yrittää sisäistää, voi varmaan ymmärtää, että pienoinen paniikki oli päällä tänäkin aamuna ennen tuota tenttiä.

En ole aivan tyytyväinen tähän meidän klinikkajärjestelyymme. Olen koko kevään kokenut valtavaa stressiä siitä, etten opi päivisin sairaalalla tarpeeksi (koska esimerkiksi kirurgialla saattaa olla niin, että vietät päivän katsellen eturauhasen höyläystä kun oikeasti oppimistavoitteina olisivat vaikkapa munuaiskasvaimet, verivirtsaisuuden syyt tai kivesongelmat) ja iltaisin täytyy yrittää lukea satoja sivuja oppikirjojen tekstiä yrittäen sisäistää ja muistaa kaiken. En ymmärrä, miten voidaan olettaa, että pystymme parissa päivässä "erikoistumaan" kuhunkin erikoisalaan siinä määrin, että mieleen jäävät esimerkiksi jonkin taudin esiintyvyys, diagnostiset testit ja hoito edes pääpiirteissään. Kaikkein kamalinta on mielestäni ollut se, että hematologiaa (veritauteja) meillä oli yksi päivä tänä keväänä. Kyseessä on kuitenkin aihealue, jota meillä on tuskin ollenkaan käsitelty aikaisemmin lääkiksessä, ja erikoisalaan sisältyy kuitenkin monia eri (syöpä)tauteja ja verenkuvan muita poikkeavuuksia.

Olen toki tästä kaikesta antanutkin jo palautetta, ja aion antaa jatkossakin. Valitettava totuus on kuitenkin se, että lääkis on tosi rankka koulu, eikä siitä ehkä helpommalla voi päästäkään. Ellei sitten opiskeluaikaa pidennä vuodella-parilla, miksei jopa kolmella. Lääkärin ammatti on tietysti myös elinikäistä oppimista vaativa ammatti. Nimittäin esimerkiksi jotkin asiat, joita olemme opiskelleet viime syksynä ovat jo tähän kevääseen mennessä muuttuneet. Lääketieteellisen tiedon määrä kasvaa joka päivä huimasti, eikä kukaan pysty pysymään siinä täysin ajan hermoilla, vaikka kuinka yrittäisi. Eipä siis klinikastakaan voi varmaan paljoa helpommalla päästä...

Eikä siitä klinikasta siis vielä ole päästy. Kevätlukukausi ei nimittäin suinkaan pääty tänään, vaikka tentti onkin nyt takana. Ensi viikolla on vielä viimeinen maanantaiseminaarimme ja sitten muutama päivä Seinäjoen keskussairaalassa sisätaudeilla. Kevään aikana siis jokainen sisätautikirurgisen klinikan ryhmä on viettänyt kaksi viikkoa Seinäjoella kirurgialla ja kaksi viikkoa sisätaudeilla vuorollaan. Meidän ryhmällemme nämä kaksi sisätautiviikkoa sattuivat tähän lukuvuoden loppuun, mistä en ole ihan kamalan innoissani ollut. Olisi nimittäin ollut mukava nukkua tenttiä edeltävät yöt omassa pehmeässä sängyssä, eikä valvoa vieraassa paikassa kovalla patjalla stressatessa.

Ensi viikolla olisi myös mukavasti aikaa nähdä kavereita vielä ennen kesäksi eri puolille Suomea katoamista, mutta minkäs teet. Onhan siellä Seinäjoellakin tosin osa kavereistani, ja ehkä nyt vihdoin on aikaa tutustua kaupunkiinkin, kun ei lukupaniikki enää ole painamassa päälle. Ja täytyy ehkä tähän kohtaan vielä myöntää, että on Seinäjoella ollut ihan mukavaakin. Henkilökunta on suhtautunut opiskelijoihn mukavasti, meitä kohtaan on oltu kollegiaalisia, ja etenkin reumatautien poliklinikalla minulla oli yhtenä päivänä aivan huippulääkäri ja ihania potilaita, jotka antoivat kandin pistää kortisonia niveliinsä. Klinikassa parasta ovat olleet ne hetket, kun joku ottaa mielellään kandin viereensä vastaanottoa pitämään, ja antaa tämän osallistua potilaiden hoitoon.

Odotan ensi viikolta paljon. Se on lukuvuoden viimeinen viikko, eikä silloin enää tarvitse stressata integroidusta tentistä tai oikeastaan mistään. (Paitsi ehkä kesätöistä, ensimmäisestä kesästä lääkärinä!) Aion haalia takin taskuun muistiinpanovihkooni kaikki viimeiset tärpit sisätaudeilta tulevaisuuden varalle. Surullinen totuus on nimittäin se, että tämän kevään jälkeen lähestulkoon kaikki opetus sisätaudeista ja kirurgiasta lääkiksen aikana oli sitten siinä. Tulevaisuudessa minulla on luvassa gynekologia, lastentaudit, psykiatria... sitten knk, silmätaudit, ihotaudit, keuhkosairaudet ja neurologiaa... Ei kuitenkaan enää näitä asioita, joita tänä keväänä sain klinikassa nähdä ja kokea. Seuraavaksi ne tulevatkin sitten vastaan työelämässä.

Monet asiat pääsen ja joudun kohtaamaan varmasti jo tänä kesänä oikeissa töissä. Parin viikon päästä olenkin jo lääkärinä terveyskeskuksen vuodeosastolla, ja silloin tänään tenttiin kirjoittamiani hoitoratkaisuja sovelletaankin oikeisiin potilaisiin. Tämä alkaa nyt olla totisinta totta, enkä olekaan enää niin kovin varma, että pahin on takana. Se taitaakin olla vasta edessä.

Mutta nautitaan nyt vapaudesta ja vastuuttomuudesta vielä tämä hetki!

Sisätauteja ja seminaareja

Pseudo on nyt ohi. Tunnelmat ovat ristiriitaiset, koska todella tykkäsin tämän keväämme proggiksesta, mutta toisaalta koin olevani valtavan paineen alla ja ylirasittuneessa tilassa suurimman osan ajasta. Edelleenkään en ole palautunut täysin näytösviikon rutistuksesta, vaan univelkaa on vielä purettavana ja jostain pitäisi kaivaa energiaa palata takaisin esimerkiksi kuntosalille ja jumppiin. Onneksi kevään myötä valoisuus lisääntyy ja ehkä se auttaa tässä jaloilleen pääsemisprojektissa.

Yleisön toiveesta (eli viime postaukseen kommentoineen T:n) ajattelin valaista tällä kertaa maanantaiseminaarejamme sekä nyt käynnissä olevaa sisätautien kliinistä jaksoa. Alkuvuoden siis sain tutustua kirurgiaan leikkaussaliassisteerauksineen, ja nyt jo neljän viikon ajan ollaan opiskeltu sisätauteja. Seuraavana minulla on vuorossa päivystysviikot.

Sisätaudeista on sanottava sen verran, etteivät ne koskaan ole tuntuneet minulle tutuilta. Olen aina ollut töissä kirurgialla sairaanhoitajana, eikä sisätautimentaliteetti ole koskaan päässyt iskostumaan minuun. Olen aina ollut enemmänkin toiminnan ja toimenpiteiden kuin pohdinnan ja lääkemuutosten kanssa pelaamisen ihminen. Niin hoitajana kuin orastavana lääkärinäkin. Tosin opintojen aikana nyt olen alkanut kuitenkin vähitellen kallistua enemmän sisätauteihin kuin kirurgiaan päin, vaikka aluksi ajattelinkin, etteivät sisätautiset potilaat koskaan oikeastaan kunnolla parane toisin kuin kirurgiassa kun "paha leikataan pois".

Aikaisemman kokemuksen ja osaamisen puutteen olen saanut viime aikoina huomata erityisesti siinä, että kun alkuvuoden kirurgia tuntui suhteellisen hallittavalta ja helpoltakin ajoittain, ovat sisätaudit näyttäneet nyt todellisen luonteensa. Monimutkaisuutensa. Reumatologia, hematologia ja endokrinologia ovat kaikki sisätautien erikoisaloja, jotka eivät todellakaan ole sitä miltä ehkä ensin näyttävät. Reumatauteihin lukeutuu kaikkea muutakin kuin vain nivelreuma ja ehkä nivelrikko. On SLE:tä, Sjögrenin syndroomaa ja vaskuliitteja... hematologiassa pitäisi osata tulkita verenkuvaa ja päätellä siitä (no, ei nyt ehkä pelkästään siitä) onko potilaalla raudanpuutteesta johtuva anemia, jokin myeloproliferatiivinen tauti tai kenties akuutti leukemia. Etenkään viimeksi mainittua diagnoosia ei saa missata, koska seuraukset voivat olla katastrofaaliset potilaan kannalta.

Kaikki tämä on tullut nyt uutena asiana. Tuntuu, ettei sitä juurikaan ole mitään koskaan verisairauksista tai systeemisistä reumataudeista kuullutkaan, vaikka ehkä niitä joskus opintojen aikana onkin jo sivuttu. Valitettavasti kumpaakaan aihepiiriä ei käsitellä tämän kevään seminaareissakaan, joten paljon jää itsenäisen opiskelun varaan.

Maanantaisin meillä klinikka-aikana (eli 4,5 -vuodesta eteenpäin) on tosiaan seminaarit. Nämä ovat ainoita päiviä, jotka vietämme kokonaan koululla kuten aikaisemmassa lääkiselämässämme. Seminaaripäivien rakenne vaihtelee hieman erikoisalasta ja seminaarin vastuuhenkilöstä riippuen, mutta yleensä ne koostuvat potilastapauksista, joita kurssilaisemme esittelevät. Yleensä päivään kuuluu myös aihepiiriin liittyviä luentoja, jotka pitää alan erikoislääkäri. Luentojen lisäksi potilastapausten välillä saattaa olla tietoiskuja jostain tietystä sairaudesta, jotka pitää myös joko erikoislääkäri tai sitten joku kurssikaverini.

Tänä keväänä seminaarien aihepiirejä ovat olleet esimerkiksi Psykoosit, Ylävatsasairaudet, Lapsen kasvu ja kehitys, Kohonnut verenpaine ja Riskiraskaus. Kaikki aihepiirit eivät siis todellakaan ole minulle itselleni ajankohtaisia, koska olen tällä hetkellä sisätauti-kirurgisessa klinikassa. Kuitenkin puolet kurssistamme käy tämän kevään aikana "pikkuklinikoita" eli lastentauteja, gynekologiaa ja psykiatriaa. Maanantaiseminaareihin osallistuu koko kurssi, jolloin aihepiirit vaihtelevat niin, että ne ovat aina mielekkäitä jollekin osalle kurssiamme.

Syksyllä menen itse pieniin klinikoihin, ja maanantaiseminaarien aihepiirit vaihtuvat. Silloin ei kuitenkaan käydä uudelleen esimerkiksi noita riskiraskaus -asioita tai psykooseja, vaan sitten pitää palata näihin tänä keväänä tehtyihin muistiinpanoihin. Ensi syksynä käsitellään myös esimerkiksi hematologiaa, mitä olisin tietysti kaivannut enemmän tähän kevääseen. Silloin se on kuitenkin aiheena ajankohtainen sille toiselle puolelle kurssiani, jotka ovat nyt pikkuklinikoissa ja syksyllä isoissa eli sisätauti-kirurgisessa klinikassa. - Hankalasti selitetty kenties? :)

No mutta sellaista tähän hetkeen. Paljoa ei enää ole jäljellä - kuukauden päässä häämöttää jo SE integroitu tentti, jossa kootusti pitäisi hallita kaikki tämän kevään asiat!


p.s. Kuvissa palattiin vielä hetkeksi kuluneeseen talveen. Ne on napattu "koulumatkaltani" Hatanpään sairaalalle ja kolmas kuva on näkymä kahvihuoneestamme sairaalan etupihalle.