Jaksaminen

Neljäs lukuvuosi lääkiksessä alkoi tänään jaksolla nimeltä Jaksaminen. Jakson nimi kuvaa ihan hyvin myös tämänhetkistä olotilaa. Nyt nimittäin jaksaminen on aika huipussaan kesän jäljiltä, vaikka varmaan opintoihin paluu pian taas uuvuttaa niin, että sitä toivoisi olevansa taas lomalla.

Tällä hetkellä sitä taas jaksaa tämän bloginkin parissa viettää aikaa, ainakin jotain lyhyitä tekstejä aion toistaiseksi kirjoitella. Mikäs siinä, kun se kirjoittaminen on kuitenkin niin vaivatonta, ja onhan omien ajatusten purkaminen kai jotenkin terapeuttistakin. Siltäkin osin tämä blogikirjoittelun jatkaminen sopii uuden jakson aiheisiin hyvin. Jaksaminen -jaksossa nimittäin keskitytään paljolti psykiatriaan. Opiskelemme mm. masennuksesta ja uupumisesta, psykooseista ja psyykelääkkeistä. Niitä asioita, joita tähänastisten opintojemme aikana olemme sivunneet vain aika vähän.

Olen ollut aina hyvin somaattisesti suuntautunut sairaanhoitaja. Psykiatrian harjoittelut tein projektin muodossa sairaanhoitajaopintojen aikana, enkä koskaan ole ollut missään psykiatrialla töissä. Psykiatrisesti ongelmaisia potilaita nyt tietysti kohtaa missä vain, esimerkiksi masennus on meillä Suomessa valitettavan yleinen sairaus. En siis täysin ole välttynyt psykiatrialta tai psyykelääkkeiden opettelulta, vaikka kirurgian parissa olenkin enimmäkseen työskennellyt. Tässä jaksossa on kuitenkin paljon uutta minulle.

Toisaalta tämä amanuenssikesä herätti myös jonkinlaisen todella syvässä horroksessa olleen kiinnostuksen psykiatriaa kohtaan! Oma psykiatrian välttelyni on aina ollut hyvin tietoista, enkä ole vahingossakaan halunnut ajautua sinne. Päivystyksessä kuitenkin tuli kohdattua niin akuutisti somaattisesti kuin myös psykiatrisesti sairaita, avuntarpeessa olevia ihmisiä ja jotenkin heidän tarinansa ja kohtalonsa koskettivat. Ihmisen psyyke on kyllä todella mielenkiintoinen käsite. Oma mielenkiintoni psykiatriaa kohtaan on siis lisääntynyt valtavasti, enkä ehkä tulevaisuudessa tule sitä samalla lailla kaihtamaan kuin tähän asti. On siis mukava nyt opiskella tämän jakson asioita.

Tämä uusi lukukausi tuo nyt mukanaan tietysti uudet fuksit, jotka aloittavat koulun ensi viikolla. Fuksien saapumisessa on aina jotain kihelmöivää jännityksen tunnetta ilmassa, onhan kaikki heille aivan uutta ja ihmeellistä, ja kai sitä on myös jollakin tavalla innoissaan unelmaopintonsa ensi kertaa aloittavien puolesta. Sitä omaa fuksisyksyä ja ensimmäistä päivää on vaikea unohtaa! Fuksit kuitenkin tulevat nyt olemaan kolme vuosikurssia itseä alempana, joten oma kiinnostus fukseihin on valitettavasti aika hentoista. Tällä hetkellä on nimittäin vaikea tunnistaa nykyisiä kakkosiakaan eli viime vuoden fukseja...

Mutta tästä se normaali kouluarki lähtee sitten käyntiin. Uskon, että nelosvuodesta tulee yhtä kiva kuin aikaisemmistakin. Ainakin tänään oli todella mukavaa nähdä kesän jälkeen vanhoja kurssikavereita ja kuulla toisten manuilukokemuksista. Meille on kaikille kertynyt niin paljon uusia ja erilaisia kokemuksia kesän aikana, että juttua riittää varmasti pitkälle talveen!

Tämä syksy onkin sitten viimeinen syksyni preklinikassa. Vuodenvaihteessa kurssimme jakautuu kahtia "isoihin" ja "pieniin" klinikoihin, ja jatkossa pyörimmekin sitten sairaalalla TAYS:ssa, Seinäjoella tai muissa lähikunnissa. Tutoristuntoja on jäljellä enää neljän jakson verran, joten otetaan nyt kaikki ilo irti näistä viimeisistä. Täytyy sanoa, että aika on vierähtänyt todella nopeasti. Muistan niin elävästi tosiaan sen oman fuksisyksyn ja ensimmäiset tutoristunnot entisellä koulurakennuksellamme Biolla, joka on nykyisin enää muisto vain. Ja vaikka muistelu saattaa joskus nostaa pintaan haikeitakin tunteita, on tässä ihan hyvä juuri näinkin. Kiva olla nelosella.

Kesäkuulumisia

Niin se on kesä vierähtänyt ja ”kesälomaa” on minulla jäljellä enää viikko! Koulun alkua odotan kylläkin jo innolla, neljäs vuosi kuulostaa jännittävältä, etenkin kun vuodenvaihteessa alkaa vihdoin meilläkin klinikka. Neljäs vuosi tuntuu myös erittäin tärkeältä, koska ensi kesänä sitä ollaankin jo lääkärin sijaisia, ja paljon olisi vielä opittavaa ennen sitä.

En lomaile tuota viimeistä kesälomaviikkoa, vaan vietän sen manuillessa. Oma kesälomani sijoittui kolmen viikon pätkälle harjoittelujen välille ja se meni mökkeillessä ja Kroatiassa lomaillessa. Viimeiset kolme helleviikkoa olen viettänyt (onneksi) viileissä sisätiloissa päivystyksessä.

Kaiken kaikkiaan tämä kesä on ollut mahtava! Tähän varmasti pystyy moni muukin ainakin säiden puolesta yhtymään, sillä onhan tämä kesä ollut vihdoin oikea kesä! Kuitenkin omalla kohdallani ihanat aurinkoiset ilmat (ja jopa tuskaisa helle) eivät ole olleet ainoa mahtava asia tässä kesässä, vaan manuilu on ollut oikeasti ihanaa. Alkukesästä sain viettää kuukauden mökillä asuen ja vanhalla kotipaikkakunnallani kirralla manuillen. Pääsin näkemään mielenkiintoisia leikkauksia ja avustamaan niissä, sain viettää mukavia hetkiä vanhojen työkavereiden kanssa ja nauttimaan kesästä luonnon ääressä työpäivien jälkeen.

Nykyinen harjoitteluni päivystyksessä on ollut parempaa kuin olisin voinut kuvitella. Jokainen päivä on ollut erilainen, todella mielenkiintoinen ja täynnä onnistumisen kokemuksia. Tuntuu, että sitä jopa osaa jotain. Tähän ovat vaikuttaneet suurelta osin kannustavat ohjaajat, joista kaikki ovat suhtautuneet opiskelijoihin positiivisesti ja antaneet tehdä todella paljon itse, kuitenkin ollen koko ajan lähellä ja jaksaen vastata kysymyksiin. Olen muun muassa oppinut ompelemaan haavoja ja ottamaan valtimoverinäytteitä, mikä on itselleni ollut ihan uutta.

Tämä kesä on opettanut kuitenkin ehkä eniten minusta itsestäni, minusta lääkärinä. Siitä, millaisia asioita haluan tulevaisuudessa tehdä ja mille erikoisalalle ehkä soveltuisin tai mikä minua kiinnostaisi. Se on opettanut paljon enemmän lääkäriydestä kuin mitä sairaanhoitajana lääkärien työskentelyä seuratessani olen oppinut. Lääkärin työ ei olekaan pelkkää lääketiedettä, vaan paljon pitää tietää myös lainsäädännöstä, yhteiskunnan rakenteesta ja alueen sosiaali- ja terveyspalveluista ja niiden saatavuudesta. Lääkärin työhön kuuluu muutakin kuin potilaiden tutkimista, diagnosoimista ja määräysten antamista. Paljon sellaista ei-näkyvää myös. Ja paljon vastuuta.

Ennen kaikkea olen saanut varmuuden siitä, että todellakin olen oikealla alalla. Tämä on juuri sitä, mitä haluan tehdä. Ja uskon, että minusta tulee hyvä lääkäri.

Olen kesällä miettinyt välillä myös tätä blogia ja sen kohtaloa. Toisaalta, on mukava lukea omia vanhoja tekstejään jälkeen päin ja muistaa miten esimerkiksi fuksina ajatteli asioista. Toisaalta taas muistiinpanojen tekemistä voisi harrastaa esimerkiksi henkilökohtaisessa päiväkirjamuodossa, jolloin ei tarvitsisi niin paljon miettiä, millaisia asioita voi julkisesti itsestään tai muista paljastaa tai mitä voi sanoa. On kuitenkin aina mukava kuulla, jos tämä blogi on jotakuta auttanut esimerkiksi päätösten teossa (hakeako lääkikseen) tai toiminut jollekulle kannusteena, tai ihan vain ollut mielenkiintoista luettavaa. Ihmisten auttaminen on kuitenkin omaa sydäntäni lähellä, ja mahdollisena (vertais)tukena toimiminen on tietysti vaivan arvoista.

Saa nyt kuitenkin nähdä, kirjoittelenko tätä blogia kovin paljoa jatkossa vai pidänkö sitten vain jotain omaa päiväkirjaa tai muutanko sen yksityiseksi. Joka tapauksessa, ihanaa loppukesää kaikille!

Puoliksi lääkäri

Joka vuosi on ollut edessä jokin uusi merkkipaalu tällä tiellä lääkäriyteen. Fuksivuoden lopuksi hehkutin sitä, miten olen "jo" 1/6 lääkäri, ja viime vuoden keväällä kandin tittelin lisäksi saavutettiin 1/3 lääkäri -välietappi. Nyt kolmannen vuoden lopulla voin kutsua itseäni jo puolikkaaksi lääkäriksi. Tästä eteenpäin olenkin enemmän lääkäri kuin ei-lääkäri, ja ensi kesänä onkin edessä sitten jo lääkärin sijaisuus ensimmäistä kertaa elämässäni.

Nyt ollaan virallisesti kesälomalla, kun viimeisetkin koulutyöt on hoidettu pois alta! Tätä lomailua kestää vielä tämän viikon loppuun ja sitten ensi maanantaina aloitankin ensimmäisen amanuenssuurin. Lomailu kuluukin siis varmaan itse asiassa opiskelun merkeissä tämän viikon lopulla, koska en kehtaa mennä harjoitteluun ihan tietämättömänä. Ainakin anatomiaa täytyy kerrata, sillä olen menossa kirurgialle harjoitteluun.

Puolikkaana lääkärinä sitä tietää jo aika paljon kaikesta. Kolmas vuosi oli lääkiksessä erityisen mukava ja opettavainen, sillä kaikki opetus oli hyvin kliinistä. Meille puhuttiin sairauksista, niiden diagnostiikasta ja hoidosta. Paksujen englanninkielisten opusten sijaan luimme tänä vuonna Käypä Hoito -suosituksia ja opiskelimme sitä, miten potilaita täällä Suomessa kuuluu hoitaa. Tutorkeissit olivat mielekkäitä, ja seminaareissa käsiteltiin potilastapauksia.

Me pääsimme tapaamaan potilaita aikaisempaan verrattuna melko usein, ja haastattelun lisäksi nyt sai koskeakin (eli tutkia). Kartutimme kliinisiä taitoja erilaisissa harjoitustöissä ja niitä myös testattiin helmikuussa kliinisten taitojen evaluaatioissa, joissa meidän kurssimme pärjäsi paremmin kuin yksikään kurssi kuuteentoista vuoteen! Itse pärjäsin mielestäni kohtalaisesti. Sen sijaan kirjallisissa, kuusi kertaa vuodessa järjestettävissä, karttuvan tiedon testeissä olen pärjännyt tänä vuonna todella hyvin. Oppia on siis kertynyt ja taitoja opittu.

Kevään viimeinen jakso, Diagnostiikka ja hoito, päättyi omalta osaltani tänään, kun sain viimeisetkin tehtävät palautettua. Meillä ei ollut tässä jaksossa tenttiä, kuten muissa jaksoissa, vaan oppimista arvioidaan EBM-työllä ja epidemiologian kotitentillä. Evidence based medicine -työ tarkoitti meidän kohdallamme systemaattista kirjallisuuskatsausta viiden tieteellisen artikkelin pohjalta. Jokaisella oli jokin kiistanalainen lääketieteellinen aihe (kuten tenniskyynärpään leikkaushoito), josta piti löytää tutkimuksia, ja niiden perusteella tehdä johtopäätöksiä hoidosta. Ymmärtääkseni kaikista aiheista johtopäätös tutkimusten perusteella oli se, ettei mitään voida varmaksi sanoa.

Epidemiologian kotitentti tehtiin pareittain, ja siinä piti arvioida kysymysten pohjalta erästä artikkelia sydäninfarktin diagnostiikasta. Artikkeli oli todella vaikeaselkoinen, ja tentin tekemiseen meni kauan aikaa (meillä varmaan yhteensä lähemmäs kymmenen tuntia kun itseopiskeluaikakin lasketaan). Olen kuitenkin kaikesta huolimatta sitä mieltä, että tämä jakso on opettanut minulle paljon. Kaikkia tutkimuksia ei voi pitää yhtä luotettavina, eikä niiden tuloksia voi niin vain hyväksyä faktoina, mihin hyvin usein törmää erilaisissa iltapäivälehtien otsikoissa.

Lääkärin on tärkeää ymmärtää, millaista tietoa tutkimukset oikeasti tarjoavat, ja osata soveltaa sitä omaan työhönsä potilaiden hoidossa. Lääkärin on oltava objektiivinen, eikä lääkäri voi olla vietävissä raflaavilla klikkiotsikoilla. Tämä jakso opetti eniten oman harkinnan ja aivojen käyttöä, mikä ehkä onkin kaikkein tärkein oppi, mitä tämä koulutus voi meille tarjota.

Tämä puolikas lääkäri siis kokee olevansa taas vähän valmiimpi kohtaamaan työelämän haasteet ja osaavansa omaksua uutta tietoa kuitenkin sitä koko ajan arvioiden ja soveltaen. Puolet lääkiksestä on nyt takana, mutta puolet vielä onneksi edessä. Vaikka paljon on opittukin, paljon on vielä sellaista, mitä en todellakaan osaa tai muista. Odotan kovasti ensi vuoden puolessa välissä alkavaa klinikkaa, mutta sitä ennen tietenkin ensimmäistä kesää amanuenssina.

Hyvää kesälomaa!

Amanuenssuurit

Olen täällä blogin puolella maininnut jo muutamaan otteeseen tänä kesänä kohdallani koittavan amanuenssuuriharjoittelun. Mutta mitä se tarkoittaa?

Lääkiksessä meillä työelämäharjoittelut tehdään loma-aikana ja siitä saa palkkaa. Hyvin pientä tosin, luokkaa 1500e/kk, joten rikastumaan ei amanuenssin töillä pääse. Eikä amanuenssina työskennellessä oikeasti ollakaan vastuussa potilaista, vaan koko aika toimitaan valvonnan alaisena ja ohjaaja on vastuussa kaikesta hoidosta ja diagnostiikasta. Amanuenssilla ei esimerkiksi ole mitään reseptinkirjoitusoikeuksia, koska vielä ei saa toimia lääkärin sijaisena. Sijaisena saa toimia kun tutkinnosta on suoritettu 2/3 eli neljännen vuoden jälkeen. Silloin onkin edessä sitten ensimmäinen kandikesä, yleensä jonkin terveyskeskuksen vuodeosastolla.

Amanuenssuureja tai lääkärin sijaisena toimimisia pitää kuitenkin lääkiksen aikana suorittaa tietty määrä, muistaakseni yhteensä neljän kuukauden verran, jotta tutkinto saadaan kasaan. Harjoitteluksi lasketaan siis amanuenssuurin lisäksi myös työssä oleminen, mutta kaikki tämä pitää tehdä omalla ajalla, eli lomalla. Siksi on siis ihan oikein, että siitä jotain palkkaa maksetaankin, koska kolmannen vuoden kesällä hyvin harva menee muihin töihin kuin amanuenssiksi.

Amanuenssina voi toimia periaatteessa milloin vain lääkiksen aikana (tai jälkeenkin?), jos työpaikan saa itselleen hankittua. Opintopisteitä harjoittelusta saa kuitenkin vasta kolmannen vuoden jälkeen ja vasta kolmosvuosikurssilaisille jaetaan koulun kautta harjoittelupaikkoja. Esimerkiksi viime vuoden kesällä meistä moni oli jo amanuenssina kaupunginsairaalassa tai keskussairaaloissa, mutta he eivät tästä kerryttäneet itselleen vielä harjoittelupisteitä. Kokemusta sen sijaan varmasti runsaastikin.

Amanuenssuuriharjoittelu ja amanuenssina eli "manuna" toimiminen on siis nimenomaan harjoittelua. Tarkoitus on saada ensimmäisiä kosketuksia työelämään, kerätä potilaskohtaamisia ja oppia kliinisiä taitoja. Riippuu työpaikasta, ohjaajasta ja amanuenssista itsestään, miten paljon pääsee käytännössä tekemään ja miten paljon harjoittelusta saa irti. Sama pätee kyllä varmasti kaikkien alojen harjoitteluun, joten lääkis ei ole tässä kohtaa poikkeus.

Harjoitteluja suoritetaan erilaisissa toimipisteissä. Käytännössä voi olla töissä missä vain terveydenhuollon pisteessä, jossa työskentelee lääkäreitä. Yliopiston kautta haetaan paikkoja yliopistosairaalasta ja lähimmistä sairaaloista (joiden kanssa yliopistolla on sopimus amanuenssipaikoista), esimerkiksi meidän kohdallamme amanuenssipaikkoja on tarjolla TAYS:n eri osastoilta ja poliklinikoilta, Valkeakosken aluesairaalasta, Vammalan aluesairaalasta ja myös Seinäjoelta ja Hämeenlinnasta. Tampereella ja Pirkanmaalla on tietysti myös paljon muitakin mahdollisia harjoittelupaikkoja, esimerkiksi kaikki terveyskeskukset, mutta niitä pitää hakea itsenäisesti.

Yliopisto pyrkii järjestämään jokaiselle ainakin yhden kolmen tai neljän viikon pituisen harjoittelujakson (ainakin näin on Tampereella), mutta koska kesälomaa ja mahdollista harjoitteluaikaa on yhteensä 2,5 kk, opiskelijat yleensä pyrkivät hankkimaan ainakin yhden harjoittelujakson itsenäisesti. Koulun kautta jaettavien amanuenssipaikkojen määrä vaihtelee vuosittain riippuen eri klinikoiden kyvystä tarjota harjoittelupaikkaa opiskelijoille, eikä voi olla varma, saako paikkoja enemmän kuin yhden. Meidän kohdallamme paikkojen jakojärjestys arvottiin (eli se järjestys, jossa sai toivomansa paikan todennäköisimmin). Meidän vuosikurssimme, kuten aikaisempienkin kohdalla halukkaille on jaettu toinenkin harjoittelupaikka, jos niitä on ensimmäisen kierroksen jälkeen jäänyt yli. Tänä vuonna meidän kurssimme oli ollut niin omatoiminen, että toisen kierroksen jälkeen jäi yli vielä kolmaskin paikka halukkaille, joten amanuensseja pääsi koulun kautta suorittamaan vaikka koko kesäksi jos halusi.

Itse kuuluin myös tähän joukkoon, joka oli hankkinut yhden amanuenssipaikan itsenäisesti, koska en voinut luottaa siihen, että koulun kautta järjestyisi kaksi paikkaa tai edes että pääsisin toivomaani paikkaan, jos arpaonni ei suosisikaan. Lopulta kävi ihan hyvin, koska oma paikkani jakojärjestyksessä sijoittui kolmenkymmenen ensimmäisen joukkoon ja minulle riitti koulun kautta se paikka, jota toivoinkin. Itse hankkimani paikka oli vanhasta kotikaupungistani siltä osastolta, jolla olen ollut sairaanhoitajanakin!!

Hankin paikan itsenäisesti myös siksi, että halusin päästä kirurgialle harjoitteluun. Omana toiveenani on päästä mukaan leikkauksiin, koska ne ovat jääneet oikeastaan kokonaan omalta uraltani sairaanhoitajana väliin. En nimittäin koskaan ole työskennellyt leikkaussalin puolella vaan lähinnä hoitanut potilaita ennen ja jälkeen leikkausten. Tulee siis olemaan mielenkiintoista nähdä myös se toinen puoli potilaan hoidosta.

Tulee tietysti myös hyvin jännittävää mennä töihin lääkäriksi tai lääkäriharjoittelijaksi sellaiseen paikkaan, jossa olen jo aikaisemmin ollut sairaanhoitajana. Roolin vaihdos konkretisoituu varmasti tänä kesänä oikein kunnolla. Kaikesta huolimatta odotan innolla vanhojen työkavereiden tapaamista ja kuulumisten vaihtoa sekä toivon, että ilmapiiri on edelleen yhtä mukava kuin silloin 3,5 vuotta sitten kun sieltä lähdin. Ylipäätään odotan amanuenssuurilta melko paljon; vähintäänkin mielenkiintoisia kokemuksia ja paljon uutta tietoa ja varmuutta potilaiden tutkimisessa ja diagnostiikassa. Kuulemma amanuenssina ainakin oppii sanelemaan...

Tällaisia tunnelmia ja ajatuksia siis tässä vaiheessa amanuenssuureista. Kysymyksiä saa esittää ja vastaan niihin mielelläni, jos tässä ei tullut kaikkea amanuenssuureista vielä katettua ja jotain jäi epäselväksi :)

Ja hyvää äitienpäivää erityisesti omalle äidilleni, joka ehkä joskus näitäkin kerkeää kiireiltänsä lukemaan! <3

Sairaanhoitajan päivä

Tänään vietetään sairaanhoitajan päivää, ihan kansainvälisestikin. Huomasin ilmoituksen tästä facebookia selaillessani kun Tehy oli linkannut uutisensa sairaanhoitajan päivästä. Muistan kyllä tästä tienneeni jo aikaisemminkin, mutta kuten kavereiden syntymäpäivät, jäävät nämä tällaisetkin merkkipäivät tiedostamatta ennen kuin facebookissa niistä kerrotaan. Sen lisäksi, että haluan kiittää ihania sairaanhoitajakollegoitani, voisin myös juhlapäivän kunniaksi pohtia vähän omaa sairaanhoitajuuttani.

Tällä hetkellä olen ehkä ajautunut kauimmaksi ikinä tuosta edellisestä ammatistani. Tai nykyisestä ammatistani, enhän minä vielä ole mitään uutta ammattia saanut. Jäähyväisiä hoitotyölle on jätetty jo melkein vuoden ajan kun viime kesänä tiedostin, että tuskin enää kesätöitä hoitoalalla tulen tekemään. Keikkaillut olen kuitenkin vielä viime kesän jälkeenkin, mutta aina mielessä käväisee, että oliko tämä nyt viimeinen kerta. Uskoisin kuitenkin, että keikkailu tulee vielä ainakin vuoden verran jatkumaan, amanuenssuureista huolimatta, sillä en saa vielä lääkärin sijaisuutta oikeasti tehdäkään.

Nyt ollaan kuitenkin jo hyvää matkaa lähestymässä uutta ammattia, eikä sairaanhoitajuus tunnu enää olevan se ykkösjuttu minulle, vaikka toki olen edelleen ylpeä tuosta ammatistani ja häpeilemättä kerron kyllä avoimesti olevani sairaanhoitaja, jos se puheeksi tulee. Kuitenkin tässä vaiheessa usein tuntuu siltä, että haluan yrittää edetä samalla lailla kuin muutkin koulussa, enkä yritä tuoda itseäni esille mitenkään erityisesti. Vaikka monet asiat ovat jo ennestään tuttuja, ja kaikenlaista osaan jo valmiiksi tehdä (kuten katetrointi ja kanylointi), en halua liikaa korostaa sitä. Mielestäni yksi ärsyttävimpiä asioita ihmisten käytöksessä on liika ylimielisyys. Yritän siis yleensä olla nöyrä ja ottaa vastaan uutta tietoa, kuten muutkin, koska aina löytyy parantamisen varaa.

Koko opiskeluiden ajan olen siis kokenut melko ristiriitaisia tunteita tämän aikaisemman ammattini suhteen. Toisaalta sen vuoksi olen ollut koko ajan jossain määrin muita edellä opinnoissa, mutta toisaalta asian esille tuominen ei mielestäni aina ole asiallista. Sairaanhoitajuudesta kertominen on useimmiten ollut hankalaa, koska ihan odotetusti ja ymmärrettävästi se yleensä herättää etenkin opettajissa sellaisen reaktion, että "sinähän tiedät nämä asiat jo"/"tiedät miten tämä käytännössä menee". Niinhän minä tiedänkin. En kuitenkaan itse pitäisi yhtään siitä, jos joku opiskelijakollegani toisi itseään tai omia tietojaan esille koko ajan, joten yritän olla itse tekemättä sitä.

Ehkä tällainen ajattelu on typerää, koska nykypäivän työelämässä itsensä korostaminen ja kilpailu on arkipäivää, eikä omia saavutuksiaan tai taitojaan pitäisi mitenkään peitellä. Itse kuitenkin koen, että sairaanhoitajuus on ennemminkin minulle arvokasta sisäistä pääomaa oman osaamiseni ja ymmärrykseni kehittämisessä kuin jokin ylpeilyn aihe kun osaan jo etukäteen asiat, joita muut vasta harjoittelevat. Ennemminkin koen aikaisempien taitojeni toimivan hyvänä pohjana ja niiden uudelleen harjoittelu on itseni kehittämistä. Sen sijaan, että minun pitäisi tuoda esille tuhannet potilaskohtaamiseni kun ensi kertoja harjoittelemme vuorovaikutusta potilaiden kanssa, voin potilaiden jännittämisen sijaan pyrkiä reflektoimaan omaa osaamistani ja kehittämään jo olemassa olevia vuorovaikutustaitoja.

Parhaita asioita, joita aikaisempi osaamiseni terveydenhuollosta on tuonut tämän koulutuksen aikana, on ymmärrys siitä, miten koskaan ei ole valmis. Aina voi kehittyä. Jokainen potilas ja tilanne on erilainen. Meillä on esimerkiksi nyt ollut opetusta kuolevan potilaan hoidosta, ja olenkin sanonut kavereilleni, että vaikka kuolemaa olisi jo työelämässä kohdannutkin, ei siihen tule rutiinia. Jokaisen potilaan elämä ja myös kuolema on yksilöllinen. Samoin jokainen kohtaaminen on erilainen. 

Vaikkei koskaan tule olemaan valmis, ei se mielestäni ole ahdistava ajatus, toisin kuin mitä valmistumassa olevien kollegoiden suusta on kuullut. Itse suhtaudun työelämään siirtymiseen rauhallisin mielin (vaikka se onkin vasta kolmen vuoden päästä edessä), sillä ainakin sen sairaanhoitajuus on opettanut, että pitkälle pääsee hyvällä vuorovaikutuksella ja konsultoimalla kollegaa. Vaikeita tilanteita tulee varmasti eteen, mutta mistään ei lopulta ole pakko selviytyä ihan yksin. Erityisesti kollegiaalisuus on mielestäni lääkärimaailmassa jo näin opiskelijan silmiin huippujuttu.

Hoitoalalla kollegiaalisuus on myös olemassa. Ehkä sairaanhoitajaliitto ei puuhaa yhdessä tai ole niin tärkeä sairaanhoitajille kuin lääkäriliitto lääkäreille, mutta jokaisessa työyksikössä, jossa olen päässyt hoitajana työskentelemään, on kollegiaalisuus ollut kuin lämmin peitto, johon kääriytyä. Parasta työelämässä ovat olleet ihanat kollegat, jotka ovat viettäneet kanssani juhannusta tai uutta vuotta silloin kun oma puoliso ja perhe ovat muualla juhlimassa ja itse jumissa töissä; valvoneet pitkiä öitä kanssani toinen toistaan hereillä pitäen; opettaneet silloin kun itse otin ensiaskelia nuorena hoitajana; tukeneet silloin, kun itsellä on ollut hankala potilas ja jaksaminen on ollut kortilla; rohkaisseet epävarmoina hetkinä; iloinneet kanssani esimerkiksi silloin kun kerroin pässeeni lääkikseen; kuunnelleet mielenkiinnolla tarinoitani opiskeluvuosilta ja kyselleet lisää opinnoistani; lohduttaneet, jos jonkun potilaan kohtala on tuntunut henkisesti rankalta; vastanneet aina kysymyksiini ja tarjonneet apua, kun en ole jotain vielä itse osannut; olleet helposti lähestyttäviä ja mukavia silloinkin kun olen tullut uuteen paikkaan töihin; ja yksinkertaisesti vain olleet läsnä niin, ettei koskaan ole tuntunut siltä, että muserrun työtaakan alle.

Tämä on minun kokemukseni sairaanhoitajien kollegiaalisuudesta. Toki joskus on ollut myös hetkiä, joilloin on ollut niin kiire, että ilmapiiri työporukan kesken on ollut kireä, eikä etenkään uuteen paikkaan töihin tuleminen ole aina niin auvoista ollut. Minulla on kuitenkin pääosin vain hyviä kokemuksia hoitotyöstä ja olen onnistunut päätymään sellaisille osastoille töihin, joissa ilmapiiri on ollut hyvä ja työkaverit mukavia. Toki tähän varmasti vaikuttaa myös oma asenne. 

Nyt Tehyn sanoin "sairaanhoitajan päivänä on hyvä hetki kiittää sairaanhoitajaa arvokkaasta työstä", mutta sen lisäksi minä haluan kiittää myös sairaanhoitajia kollegiaalisuudesta ja siitä, mitä itse olen urallani teiltä saanut. 

Keväiset pääsykoetsempit

Kevät on ihanaa aikaa! Lumi alkaa sulaa paljastaen altaan vihreän nurmikon ja pikku hiljaa myös leskenlehdet ja voikukat, harmaus ja ankeus muuttuu vähitellen hiirenkorvien auetessa ihanaksi vihreäksi lehtimereksi, linnut laulavat ja aurinko paistaa.

Ainakin tämä kevät on antanut meille paljon iloa, valoa ja lämpöä. Ei sitä kaiketi ihan kamalan kauaa ole kestänyt (vain viikko) ja kevät on tainnut olla suurimmaksi osaksi todella kylmä ja pitkään luminenkin, mutta niin sitä vain unohtaa kaiken kurjuuden ja kylmyyden kun vihdoin saa nauttia parista lämpimästä (jopa helle-) päivästä!

Kevät voi olla kaikessa ihanuudessaan myös todella ahdistavaa aikaa. Hengenahdistuksesta muistuttamassa tässä ovat nuo koivun norkot tuossa, jotka siitepölyllään aiheuttavat ainakin minun hengitysteissäni inhottavaa turvotusta ja limaisuutta, yskää ja nuhaa. Onneksi allergialääkkeet tehoavat ainakin sen verran, etteivät silmät valu solkenaan ja kutise inhottavasti, kuten jonain vuosina kun ei loratadiinivaikutusta ollut päällä.

Allergiaoireiden lisäksi keväällä saattaa ahdistaa myös lähestyvä(t) pääsykoe(/kokeet), joka ainakin lääkikseen hakevilla on ihan kulman takana! Häpeäkseni täytyy sanoa, etten oikeastaan edes tiedä, minä päivänä koe tänä vuonna on... olen vain kuullut huhuja siitä, että ensi viikolla ?! Tai no toisaalta, mikäs häpeä se nyt enää on, kun omasta kokeesta on kuitenkin jo kolme vuotta aikaa, enkä toisaalta tunne ketään hakijaa, jonka puolesta jännittää enää.

Kaikesta huolimatta, sympatiani ovat teidän hakijoiden puolella ja toivotan kaikille onnea ja menestystä kokeeseen! Itse sen jännityksen ja ahdistuksen ja paniikin läpikäyneenä en voi oikeastaan varmaan koskaan olla tuntematta sympatiaa lääkikseen hakijoita kohtaan. Kokemus on uniikki ja toisaalta myös meitä kaikkia yhdistävä. Vaikka pääsykokeesta tulee harvemmin opiskelijakollegoiden parissa nykyisin enää puhuttua, on se silti sellainen asia, jossa kaikilla on ollut suuret tunnelataukset mukana ja näin itse koe ja sen mukanaan tuomat tunnelmat ovat meidän kaikkien aivoihin jollakin tasolla iskostuneet. Myös siis todellakin ne hyvät tunteet, se suunnaton ilo ja onni kun kaikki unelmat tuntuivat ”hyväksytty” -sanan mukana vihdoin toteutuneen...

Siinä kohtaa se todellakin on sen arvoista. Kaikki se työ ja tuska, pelko, itkut ja ahdistukset ovat olleet sen arvoista. Nyt pitää jaksaa vielä pari päivää ja sitten se on ohi! Kaikki sanat tässä vaiheessa ovat varmaan aika yhtä tyhjän kanssa, mutta sanon ne silti:

”Luota itseesi - sinä pystyt siihen”
”Älä anna stressille ja ahdistukselle valtaa”
”Jos koe on vaikea sinulle, se on todennäköisesti vaikea myös muille”
”Kohta se on ohi - koeta sen jälkeen nauttia kesästä”
”Jos nyt ei tärppää, voit aina hakea uudelleen. Se ei missään nimessä ole maailman loppu.”

Onnea pääsykokeeseen kaikille (myös siis muihin kuin lääkiksen pääsykokeeseen, kaikki ne ovat tärkeitä ja jännittäviä!) ja koittakaa nauttia keväästä. <3

Potilaskohtaamisia

Kolmas lääkisvuosi ei Tampereella muista kaupungeista poiketen tuo opetukseen mukaan vielä klinikkaa, joka alkaa meillä vasta nelosen puolivälissä. Sen sijaan kolmas vuosi on toki paljon aikaisempia kliinisempi ja myös potilaskohtaamisia on ollut preklinikkaan nähden ihan kiitettävästi.

Meillä on toki alusta saakka ollut silloin tällöin käyntejä TAYS:ssa tai muissa lähialueiden terveydenhuollon toimipisteissä, mutta erityisesti tänä vuonna ne ovat lisääntyneet. Opintojen alusta saakka meille on yritetty opettaa potilaiden oikeanlaista kohtaamista ja kahtena ensimmäisenä vuonna olemme oikeastaan vain päässeet juttelemaan potilaille, eli korkeintaan ottamaan anamneesia (esitietoja). Tutkia ei ole tarvinnut eikä mitään diagnoosia tai hoitoja määrätä.

Tänä vuonna siihen on tullut muutos. Emme tietenkään ole vielä kelvollisia diagnosoimaan ketään tai edes tiedä välttämättä miten mitäkin vaivaa pitäisi hoitaa, mutta potilaiden tutkimista olemme päässeet harjoittelemaan jonkin verran jo.

Mielestäni kivoimpia harjoituksia tai opetuksia tänä vuonna ovat olleet päivystyksen seuranta ja terveyskeskuskustyöskentely. Ensimmäisessä olimme yhden illan ajan seuraamassa terveyskeskuspäivystystä. Jokainen siis vuorollaan yhdessä paikassa, yksin (= ilman muita kurssikavereita; paikalla toki se "oikea lääkäri"). Tällä kertaa ei siis tarvinnut liikkua kandilaumana. Monien kurssikaverieni kohdalle osui jopa joku tuttu lääkäri, eli tänä tai edelliskeväänä valmistunut kollega, joka oli jo koulusta tuttu. Omalla kohdallani päivystävä lääkäri oli ihan vieras, jo kauan sitten valmistunut. Mutta ei se mitään, mukavaa oli silti.

Tk-päivystyskokemus oli minulle ihan uusi, sillä sairaanhoitajana tai edes sh-opiskelijana en ole koskaan työskennellyt perusterveydenhuollossa erästä vanhusten pitkäaikaisosastoa lukuunottamatta. Ilta oli yllättävänkin rauhallinen, vaikka päivystävä lääkäri näytti kovasti stressaavan "kiireestä", joka omasta mielestäni oli olematonta (ainakin verrattuna sairaaloiden ensiapuihin, joissa olen päässyt työskentelemään sairaanhoitajana). Toisaalta, helppohan se on vierestä kommentoida, kun itsellä ei ole minkäänlaista vastuuta hoitopäätöksistä tai muustakaan.

Kokemus oli kuitenkin mielenkiintoinen ja opettavainen. Vastaanotolla pääsin katsomaan mm. lasten korvia ja rintakipuisen ekg:ta, kuuntelin korva tarkkana lääkärin antamia ohjeita ja kävin myös omassa päässäni diagnosointiprosessia.. ja ilokseni huomasin, että itsekin olisin hoitanut melkein kaikki potilaat samalla lailla kuin kyseinen lääkäri. Jollakin tapaa tuntui, että olisin voinut pärjätä tuollaisessa päivystyksessä jo nyt otsekin. Se ilahdutti, vaikka tosiasiassa vierestä katsoessa on taas helppo kommentoida. :)

Päivystyksen lisäksi olemme tänä keväänä viettäneet kukin aamupäivän terveyskeskuksen vastaanotolla leikkimässä itse lääkäriä. Saimme kukin ottaa vastaan potilaan itsenäisesti, haastatella ja tutkia tämän ja jopa tehdä alustavaa diagnoosiakin sekä miettiä hoito-ohjeita. Paikalla oli tietysti myös oikea lääkäri, ohjaajamme, joka lopulta oli vastuussa hoidosta ja jonka nimissä kaiken kirjasimme. Tuo harjoitus oli kuitenkin hyvin tärkeä ja opettavainen ja jälleen tuli olo, että olisi sitä jollakin tasolla pärjännyt siinäkin hommassa itsenäisesti. Ihan oikeaan suuntaan tässä kaiketi ollaan siis menossa.

Joka jaksoon on tänä vuonna kuulunut myös muita potilaiden kohtaamisia; olemme kiertäneet sydänosastoa kuunnellen potilaiden sydänten sivuääniä, käyneet tutkimassa ja haastattelemassa päivystyspotilasta, tehneet toimintakykyarviota mielenterveyskuntoutujalle, seuranneet neurologista kuntoutujaa Lahden sairaalassa, tehneet neurologista statusta ja oppineet palliatiivisesta hoidosta potilastapausten kautta. Kaikki kohtaamiset ovat olleet hyvin antoisia.

Tuntuu, että olen oppinut myös itsestäni paljon. Sen lisäksi, että kehityn koko ajan paremmaksi lääkärinaluksi, olen varmasti nyt myös parempi hoitaja kuin aikaisemmin. Ei vain tiedollisesti vaan myös porilaiden kohtaamisen osalta. Koko ajan tuntuu helpommalta nähdä ihminen diagnoosien takana ja miettiä mitä merkitystä mahdollisilla sairauksilla ja oireilla on kyseisen potilaan elämän kannalta. Vastaanotolla vuorovaikuttaminen ei tunnu niin kovin haasteelliselr´ta kun sitä on saanut harjoitella jo opintojen aikna niin runsaasti ja kartutettua eväitä erilaisiin tilanteisiin. (Tässä ajatuksena takana on tietysti oletus siitä, että opintojeni edetessä vastaavia harjoituksia tulee moninkertainen määrä vielä lisää.)

Tuleva kesä tuo mukanan amnuenssuurit eli lääkäriharjoittelun, jonka aikana potilaskohtaamisia kertyy ainakin rutkasti lisää. Tänä kesänä pääsen ensimmäistä kertaa olemaan potilaiden kanssa tekemisissä kandina ilman, että kyseessä on jokin yksittäinen harjoitus ja "ylimääräinen" haastattelu tai tutkiminen potilaan oikean hoidon ohella. Nyt pääsen osallistumaan potilaiden hoitoon ihan oikeasti lääkärin roolissa, vaikkakin vain harjoittelijana. Kesästä tulee varmasti jännittävä ja kokemuksien täyteinen. Niistä sitten lisää kun sen aika on!


Ihanan aurinkoinen kevätsää ja kukkaan puhkeava kasvillisuus sekä kevätpörriäiset saivat viikonloppuna minut innostumaan makrokuvauksesta.