Klinikassa

Huh, onpas mennyt pitkä aika ennen kuin olen päässyt blogin ääreen kirjoittelemaan klinikasta.
Tämä fakta kertonee siitä kuitenkin jotain; kiireistä on ollut. Kiireistä ja stressaavaa. Yhtenä isona tekijänä tässä on opiskelun lisäksi ollut jälleen rakas teatterikerhomme Pseudo, jonka proggis on viimeisen puolen vuoden (ehkä enemmänkin, koska syksyllä olin käsikirjoittamassa) aikana vienyt minulta paljon aikaa ja energiaa. Näytökset ovat ensi viikolla ja sitten se viimein (nyyh) on ohi! Onneksi pseudoilu on taas kerran ollut ihanaa, ja antanut kuitenkin paljon enemmän kuin ottanut.

Minulla ei kuitenkaan ole ollut kamalasti "omaa" vapaa-aikaa tänä keväänä, kun aika on mennyt treeneissä tai sitten opiskellessa. Koko ajan tuntuu, että on todella paljon jäljessä lukemisesta. Sisätauti-kirurgisessa klinikassa koko kevät (tai syksy) opiskellaan kaikki sisätaudeista ja kirurgiasta, eli joka viikko ollaan eri paikassa ja luvassa on eri aihe. Esimerkiksi viikossa (tai käytännössä neljässä päivässä, koska maanantait ovat aina seminaaripäiviä) pitäisi oppia kaikki urologiasta, tai sitten reumataudeista, tai sekä munuaistaudeista että infektioista. Kuulostaa ehkä aikamoiselta rutistuksesta. Eihän kukaan voi mitenkään saada kaikkea irti jostain erikoisalasta parissa päivässä!

Lontoon lääketidemuseon lääkepurkkeja

Olemme tietysti opiskelleet suurimman osan asioista jo aikaisemmin, teoriassa. Nyt vastassa ovat oikeat potilaat, erikoisalan lääkärit ja poliklinikat, osastot tai leikkaukset. Lääkärin kierrolla on vaikeaa seurata vierestä mitä siinä oikein tapahtuu, jos aiheesta ei tiedä yhtään mitään ennestään. Siksi koko ajan pitäisi olla lukemassa, mielellään etukäteen, jotta osaa ne asiat jotka tulevat vastaan. Harvoin kuitenkaan kerkeää kertaamaan kaikkea viimeisen kolmen ja puolen vuoden aikana opittua tai omaksumaan uutta tietoa ennen kuin klinikkaan menee. Itse olen yrittänyt joka sunnuntai opiskella seuraavan viikon aiheita, mutta harvoin kaikkea kerkeää kertaamaan. Lisäksi on ehkä vähän epäreilua, ettei meillä opiskelijoilla ole oikeasti vapaapäiviä.

On vaikeaa saada kerrottua kaikesta viimeisen kolmen kuukauden aikaisesta tässä yhdessä kirjoituksessa, ja ehkä tämä onkin jonkinlainen pintaraapaisu nyt, pieni alkuvuodatus siitä kaikesta, mitä klinikassa olen kokenut.

Meillä alkoi klinikka kirurgialla tammikuun toisella viikolla. Kirurgia vaihtui muutama viikko sitten sisätauteihin, joista ensimmäiseksi pääsimme tutustumaan kardiologiaan TAYS:n Sydänsairaalassa. Itse ajattelin joskus, että minusta tulisi kirurgi, mutta viimeistään nyt klinikan aikana olen alkanut kallistua enemmän sisätauteihin. Toki edelleen yleislääketiede on vahvana ykkösenä mielessäni. Kirurgiasta en kandina valitettavasti koe saaneeni paljoakaan irti.

The old operating theatre - 1800 -luvun leikkaussali

Leikkaukset tietysti ovat jotain todella erityistä, ainutlaatuista. Sellaista, jota ihan jokainen vastaantuleva ei voi sanoa pääseensä youtube-videoiden ulkopuolella näkemään. Onhan leikkaussali toki ihan oma maailmansa, ja onhan se erityistä, että pääset näkemään toisen ihmisen sisään. Ei sellaista kyllä joka päivä tule vastaan, ellei sitten ole kirurgi. Eikä minulle todennäköisesti enää juuri tämän kirurgian jakson jälkeen tule tilaisuutta osallistua leikkauksiin (paitsi ehkä potilaana). Kuitenkaan kandina siellä ei juuri saanut mitään tehdä. En minä tietenkään odottanut pääseväni mitään tai ketään operoimaan, mutta meitä on koulutettu toimimaan assistenttina leikkaussalissa. Valitettavasti (tai tietysti potilaiden ja sairaalan toiminnan kannalta onneksi) kirurgeilla yleensä oli jo määritellyt assistentit, eli erikoistuvat lääkärit. Ja tietysti kirurgiaan erikoistuvan lääkärin on tärkeämpää olla paikalla kuin kandin. Yleensä siis leikkauksissa pääsi vain katselemaan. Joskus minut tai kurssikaverini jopa häädettiin salista pois, mistä ei tietenkään kovin mukava olo jäänyt.

Leikkausten lisäksi sekä kirurgialla että sisätaudeilla pääsee seuraamaan poliklinikkaa tai osastokiertoja. Meillä on myös opetuspoliklinikoita, joista olen tähän mennessä tykännyt eniten. Niillä pääsemme itse haastattelemaan ja tutkimaan potilaamme ja sitten käydään pienryhmän ja opettajan kanssa läpi potilaan asioita ja mietitään jatkosuunnitelmat. Potilaana olo tällaisella polilla on varmaan jokseenkin hermostuttavaa, kun lopulta paikalla on esimerkiksi neljä kandia ja se opettaja, ja itseäni varmasti ujostuttaisi potilaana siinä tilanteessa. Tosin opetuspolilla on paljon enemmän aikaa, ja potilaan ongelmat tullaan ehkä hoidetuksi perusteellisemmin. Esimerkiksi tehdessäni diabetespotilaan vuositarkastusta, minulla oli 45 minuutin vastaanottoaika, jonka jälkeen olimme vielä puolisen tuntia opettajan kanssa, ja potilaan terveydentila tuli kartoitettua aika huolellisesti.

Omat kokemukseni potilaista klinikan aikana ovat olleet todella positiivisia. Toki olen paljon potilaiden kanssa ollut aikaisemminkin tekemisissä, mutta nyt opiskelijan roolissa olen kokenut oikeastaan pelkkää positiivista suhtautumista meihin. Kaikki ovat antaneet tutkia ja olla paikalla sekä poliklinikalla että leikkauksessa. Olen ymmärtänyt, että toisin on esimerkiksi psykatrialla, minkä toki ymmärränkin. En varmaan itsekään haluaisi, että joutuisin arkaluontoisista psyykkisistä asioistani puhumaan usean ihmisen paikallaollessa. Noh, psykiatrian kliininen kurssi on itselläni sitten syksyllä edessä, ja saa nähdä miten siellä sitten käy.

En ole klinikan aikana juurikaan mainostanut omaa sairaanhoitajuuttani, vaikka toki monessa tilanteessa siitä olisi voinut mainita. Meidän kaikkien kandien pitää suoritttaa tiettyjä "temppuja", jotta opimme ne. Meillä on kortti, johon joku lääkäri tai hoitaja laittaa allekirjoituksensa kun on ensin todistanut, että olemme jotain tehneet. Tällaisia temppuja ovat esimerkiksi im- ja sc-pistokset, nenä-mahaletkun laitto, katetrointi ja kanylointi. Nämähän ovat kaikki sellaisia asioita, joita olen hoitajana tehnyt paljon, ja tuntui todella hölmöltä, että joudun tavallaan vielä todistelemaan osaavani tehdä ne. Itse asiassa, olen jopa opettanut kurssikavereitani katetroinnissa ja kanyloinnissa. Silti minäkin jouduin arvioitavaksi tässä kohtaa.

Sairaanhoitajan tarvikkeita, The old operating theatre museum & Herb garret, Lontoo

Sairaanhoitajuus on toki auttanut klinikassa. Osaan ihan eri tavalla toimia sairaalassa, tiedän toimintatavat ja työjärjestyksen. Osaan auttaa potilaiden siirroissa ja ymmärrän, mitä eri letkut ovat. On helppoa ottaa huomioon monia eri asioita, kun on tehnyt käytännön työtä ja nähnyt miten lääkärin määräykset oikeasti toteutetaan ja miten ne vaikuttavat potilaan hoidossa. On ollut myös vaikeaa saada lääkärin kierroista etenkään kirurgian puolella mitään uutta irti, koska kandina vieressä seurailu ei paljoa eroa siitä, mitä olen jo vuosia hoitajana tehnyt. Paitsi, että se on paljon vähemmän, koska en edes tunne kyseistä potilasta tai osaa kertoa hänen voinnistaan mitään lisätietoa.

En tiedä johtuuko siitä, että olen ennestään hoitaja, ja tottunut seuraamaan potilasta vähintäänkin työvuoroni ajan, ja joskus hoitamaan useanakin päivänä samaa potilasta, vai onko kyse vain luonteestani, mutta tykkään seurata potilaan vointia ja toipumista. Usein klinikan aikana olen mennyt katsomaan esimerkiksi parina seuraavana päivänä potilasta, jonka leikkauksessa olen ollut. Siksi onkin harmillista, että olemme niin lyhyen aikaa kussakin yksikössä, eikä potilaita tule useinkaan tavattua kohtaamisen jälkeen enää uudelleen. Ehkä tämän takia yleislääketiede minua eniten kiinnostaakin, omalääkärisuhteessa samaa potilasta pääsisi hoitamaan kenties vuosia.

Miten lääkisopiskelu on sitten muuttunut klinikkaan siiryessä? Todella paljon! Täysin oikeastaan. Klinikka on aivan erilaista kuin aikaisemmat lääkisopinnot. On melkein kuin olisi aloittanut uuden koulun. Luentoja ei oikeastaan ole kuin seminaarien yhteydessä, eikä koululla tule paljoa aikaa enää vietettyä. Maanantait ovat toki seminaaripäiviä, jolloin näkee kurssikavereita. Yleensähän siis klinikassa pyöritään vain sen oman klinikkaryhmän (8 henkeä) kanssa, eikä muita juuri näe kuin pukukaapeilla pikaisesti aamuisin tai iltapäivisin. Ruokalassa törmätessä ensimmäinen kysymys eri ryhmässä olevalle kurssikaverille yleensä on: "Missä te olette tällä viikolla?". Siinä sitten jaetaan kokemuksia puolin ja toisin, mikä missäkin toimii, ja ketä lääkäriä kannttaa esimerkiksi seurata.

Kokonaisuudessaan klinikka on ihan mukavaa. Tosin vaikka läsnäolo on periaatteessa pakollista joka päivä klo 8-15, ei se korreloi mitenkään oppimisen kanssa. Monesti klinikassa hengailu tuntuu vain ajan tuhlaukselta, koska ei ole mitenkään taattua, että lääkäri, jonka seurassa olet, haluaa mitään opettaa. Ymmärrän toki, ettei aina jaksa olla opetustuulella, etenkään kun joka päivä on paikalla uusi kandi, jonka osaamistasosta et tiedä mitään. Onneksi viikkoihimme kuuluu myös näitä aiemmin mainittuja opetuspoliklinikoita tai sitten opetuskiertoja, joista koen saaneeni aika paljon irti. Sen lisäksi tärkeimpiä asioita käydään viikoittain erilaisissa ryhmätöissä. Kuitenkin joskus täytyy vain lähteä osastolta esimerkiksi opiskelemaan, vaikkei kello vielä kolmea olisikaan.

Klinikka siis vaatii mielestäni paljon oma-aloitteisuutta, omatoimisuutta ja rohkeutta. Koko ajan pitää antaa itsestään paljon, kun menet vieraisiin tilanteisiin ja tuppaudut vieraiden ihmisten seuraan seuraamaan näiden työntekoa. Samalla sitä kokee paljon epävarmuuden tunteita; mitä minun pitäisi tehdä ja mitä minulta odotetaan? Haluaakohan tuo lääkäri, että seuraan vain vierestä, vai voinkohan itsekin osallistua potilaan tutkimiseen? Jos kyselen, häiritseekö se tuota lääkäriä? Jos en kysele, vaikutanko välinpitämättömältä? Onko potilaasta kiusallista, jos häntä tutkitaan kahdesti? 

On myös paljon tuurista kiinni, millaisia asioita kullekin tulee vastaan. Paljon on itse luettava kirjoista, koska ei todellakaan ole taattua, että siellä paikassa, jossa sillä hetkellä olet, tulee esimerkiksi vastaan potilas, jolla sattuu sillä hetkellä olemaan sydänkohtaus. Iso osa oppimisesta tapahtuu itsenäisesti kirjojen kautta tai sitten vasta oikeasti työelämässä. Klinikka luo myös paljon paineita siksi, että nyt eletään viimeisiä hetkiä opiskelijana ennen ensimmäistä lääkärikesää! On siis viimeisiä tilaisuuksia olla se, joka ei vielä tiedä, tai jonka ei tarvitse tehdä päätöksiä. Kaikesta olisi otettava ja saatava mahdollisimman paljon irti juuri nyt.

Mutta se tällä erää klinikasta. Toivottavasti kerkeän kirjoittelemaan vielä jotain ennen kevätlukukauden loppua ja töiden alkua. Edessä on siis ensimmäinen jännittävä kesä lääkärinä, joka on aivan kulman takana. Alle kahden kuukauden kuluttua minäkin aloitan työt.
Kesä koittaa siis aivan kohta, ja tänään alkanut kesäaikakin siitä muistuttaa, vaikka paikoitellen vielä onkin lunta maassa ja kuulemma pakkasöitäkin luvassa.

Joka tapauksessa: kivaa kevättä kaikille!

Pseudohehkutus

Viime viikko onkin kulunut mukavassa Pseudo-huumassa kun näytelmäkerhomme (Pseudo) vietti ensin kenraaliviikonloppua ja sitten näytösviikkoa, joka huipentuu eilen viimeiseen Tampereen näytökseen! Kiertue Turkuun on vielä tulossa 5.5, joten halukkaat pääsevät näkemään tuom mahtavan lähes vuoden kestäneen projektimme lopputuotoksen eli Piraattipäiväkirjat -musikaalin livenä.

Pääsin itse tällä kertaa ensimmäistä kertaa katsomon puolelle näkemään näytelmän kokonaisuudessaan, sillä nyt ei ollut mitään lavalle tai sen taakse sitovaa roolia minulla. Edellisvuosina olen ollut tanssimassa, jolloin luonnollisesti näytösajat vietetään joko yleisöä lavalla viihdyttäen tai verhon takana hiljaa omaa vuoroa jännityksellä odotellen. Tämävuotinen roolinvaihdos katsojaksi sujui melko kivuttomasti ja oli ihan kivaa vaihtelua. Mukavaa, kun kerrankin ei ole sidottuna kenraaliviikonloppuun tai näytöspäiviin. Kiertueellekaan ei tarvitse lähteä, jos ei halua (eikä sinne välttämättä mahtuisikaan).

En kuitenkaan toki toimettomana ollut tänäkään vuonna, vaan oma panostukseni näytelmään alkoi jo syksyllä käsikirjoituksen merkeissä. Sen lisäksi eläköityminen tanssimisesta sujui jokseenkin vähitellen, koska olin silti tekemässä koreografiaa, vaikken itse nyt tanssinutkaan. Uusi aluevaltaus edellisvuosiin nähden oli myös puvustus, josta lähtenyt innostus sai minut hankkimaan oman ompelukoneenkin!

En ole nähnyt edellisvuosien näytelmiä muuta kuin videolta, joten en todellakaan taida olla puolueeton arvioimaan tämän vuoden tuotosta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tämän vuoden näytelmä oli kaikkein paras! Jokainen hahmo oli mielenkiintoinen ja juoni todella viihdyttävä. Visuaalinen toteutus ilahdutti ja kiinnitin nyt huomiota esimerkiksi valoihin, jotka loivat todella hyvin tunnelmaa pitkin matkaa. Ja pitkähän se matka olikin, sillä näytelmä kesti 3,5h tänä vuonna väliaikoineen. Ei kuitenkaan missään kohtaa tullut tylsää! Ja se mielestäni sanoo jo jotain.

Piraattipäiväkirjat on merirosvotarina, jossa mukana on jännittävien juonenkäänteiden lisäksi myös hitunen mystisyyttä. Suuntautuuhan piraattien merimatka kahdeksannelle merelle Toivepuun hedelmien toivossa. Omasta mielestäni käsikirjoitus on huippuviihdytrtävä, vaikka tässä kohtaa ainakin olen puolueellinen! Luin sitä kuitenkin useita kertoja syksyllä aina uudelleen ilahtuen ja nyt näytösviikolla kävin katsomassa musikaalin kahdesti siitä jopa maksaen. Olisin mennyt vielä useamman kerean, jos se olisi ollut omiin aikatauluihini sopien mahdollista.

Tämän kaiken hehkutuksen takana on lämmin kehoitus käydä katsomassa näytelmämme Turussa, jos siihen vain on mahdollisuus! :)

Lippuja saatavilla: https://www.tampereenkandit.fi/tlk/pseudo

RHKA:sta MöVi:n kautta HTH:hon

Aurinkoista sunnuntaita!

Takana on ainakin teoriassa rentouttava viikonloppu (kun edellinen jakso on ohi ja uusi vasta alkamassa, eikä varsinaisesti mitään kouluhommia rästissä) ja huomenna alkaa uusi jakso HTH eli hermoston toimintahäiriöt. Odotettavissa on todennäköisesti jotain samaa kuin kakkosvuoden Hermostojaksossa, mutta varmasti paljon uutta! Kuten sairauksia ja lääkkeitä ja muuta vaikeaa ja stressaavaa asiaa...

Perjantainen tentti meni oikein hyvin. Ei täydellisesti tietenkään, koska koskaan ei voi olla omasta mielestään tarpeeksi hyvä tai täydellinen, mutta tämä suoritus kelvannee. Muutaman asian unohdin mainita ja yksi kysymys tentissä oli kohtalaisen outo (tai itse olisin sen tilalle saanut valittua sata muuta tärkeämpää asiaa jakson aiheista), mutta suurimmaksi osaksi sain vuodatettua kaiken sydämeltäni noille kuuden esseekysymyksen tenttipapereille ja olen suoritukseeni ihan tyytyväinen. Eipä tarvitse pelätä ainakaan uusintaa.

Viikonloppuna ei tosiaan ollut kouluhommia rästissä ja perjantai olikin rentouttava ja nautin todella vapaasta, iloisesta olotilastani. Shoppailimme ystäväni kanssa kirpputoreilta ja kangaskaupasta materiaalia tanssijoiden asuihin. Olen tänä vuonna mukana näytelmässämme tällä kertaa puvustajan roolissa. Etenkin tanssijoiden asut ovat näin ex-tanssijana sydäntäni lähellä ja vaikken ompelukoneeseen ole koskenutkaan viiteentoista vuoteen tai uskaltaisi ommella yhtäkään saumaa, koen pystyväni jotain kuitenkin puvustuksessakin antamaan. Ja vaikka se joskus tuntui viimeiseltä tiimiltä, johon olisin voinut ajatella liittyväni, on puvustus ollut yllättävän nautinnollista ja mukavaa!

Lauantaipäivän vietimmekin usean kymmenen (ellei jopa lähes sadan) medisiinarin kesken Orivedellä Pseudon (eli näytelmäkerhomme) mökkiviikonlopussa (eli MöVi:ssä). Mökkiviikonloppu nimensä mukaisesti olisi toki kestänyt koko viikonlopun, mutta itse olin paikalla vain lauantain askartelemassa tanssijoiden asuja ja myös vetämässä oman koreografiani treenejä. Näytelmästä tulee tänä(kin) vuonna upea! Kannattaa pysyä kuulolla ja tulla katsomaan aikaansaannoksemme kun näytökset keväämmällä koittavat :)

Tänään olenkin rentouttavasti siivonnut monta tuntia ja ehtinyt jo mietiskellä vähän tulevaa jaksoakin sekä ehkä hitusen stressata keväästä kun puvustuksen puolellakin päätin ruveta jopa ompelemaan asuja! Saa nähdä mitä siitäkin tulee. Tällä hetkellä kuitenkin olotila ja päivän sää korreloivat hyvin eli aurinko paistaa ja mieli on virkeä! Kyllä ne synkät stressipilvet varmaan saavuttavat kohta taas tämänkin rouvan, mutta ainakin hetken nyt jaksaa vielä olla jopa innoissaan tulevasta.

Hieroglyfeihin kirjoitettu

Pseudo on täällä taas!

Jokakeväinen Tampereen lääkiksen teatterikerhon musikaaliproduktio on näytösten osalta nyt potkaistu vihdoin käyntiin. Eilen nautimme ensi-illasta, joka harmistuttavasti ei viime vuoden tapaan ollut läheskään loppuunmyyty. Tänään onneksi ainakin lähelle loppuunmyytyä näytöstä päästään, sillä tuntuu, että jokainen opiskelukavereistamme on tänään ainakin tulossa katsomaan. Onneksi joka päivälle sentään löytyy joku tuttu, joka tulee meitä ihastelemaan. On ainakin kiva esiintyä, kun tietää yleisössä olevan itselleen tärkeitä ihmisiä.

Eilinen ensi-ilta ei mielestäni muutenkaan mennyt ihan odotusten mukaisesti, koska itse ainakin pidin sitä vielä jonkinnäköisenä harjoitusnäytelmänä. Vaikka vietimme ihan kenraaliviikonloppua ja vedimme vielä yhden kokonaisen näytelmän musiikkeineen, valoineen ja lavastusroudauksineen tiistaina, ovat olosuhteet silti erilaiset kun kyseessä on tositilanne (jossa esimerkiksi lavan takana ei saa puhua tai kuljeskella ympäriinsä turhan päiten). Siksi siis muutama asia eilen menikin pieleen tai vähintäänkin ei-niin sujuvasti... tanssijat muun muassa myöhästyivät yhden biisin alusta. Mutta varmasti kokemus katsojille oli silti ihan mukava!

Itse en voi mitenkään puolueettomasti kehua tai moittia itse näytelmää kokonaisuutena, koska olen liian syvällä siinä sopassa. Olen toista vuotta nyt tanssimassa ja vietän aikaani taustakakaan ja bändin takana ja pääsen parhaassa tapauksessa katselemaan pieniä pätkiä näytelmän kohtauksista pieneltä kuvaruudulta, joka näyttää meille lavan tapahtumia takaa päin. Onhan sekin sentään jotakin. Tanssiminen on kuitenkin kivaa ja jotenkin paljon helpompaa nyt kuin viime vuonna. Toisaalta viimeksikään en yhtään jännittänyt ensi-iltana..

En kuitenkaan pelkää mokaamista tai mitään muutakaan tansseissa (vaikka ne sisältävätkin jokseenkin vaarallisia tilanteita kun yhtä tanssijaa heitellään katonrajaan ja sieltä mahalaskuna meidän heiveröisille käsillemme). Uskon, että olemme harjoitelleet tänä keväänä niin paljon, etten oikeastaan joudu juuri suorittamaan aivotyöskentelyä lavalla. Parempi vain kun ei mieti mitä tekee, liikkeet ovat kuitenkin niin "lihasmuistissa", että aivokorteksin käyttö parhaassa tapauksessa vain sotkisi asioita.

Omasta mielestäni tanssit ovat hienoja. Niitä varten ainakin on nähty ihan suunnattomasti vaivaa ja vuodatettu niin hikeä kuin vertakin. Mustelmia ja muita vammoja on tämän kevään aikana kertynyt itse kullekin ihan kiitettävästi ja on kyllä helpotus kun näytökset ja projekti ovat vihdoin lauantaina ohi (tai no, oikeasti vasta 6.5., koska silloin meillä on Turussa vielä kiertuenäytös). Kevät on mennyt yhdessä hurauksessa ja tanssitreenit ovat kyllä vieneet hyvin vapaa-aikaa. En kuitenkaan kadu proggikseen lähtöä! En kuitenkaan ehkä ensi vuonna enää lähde tanssimaan... tai no, ehkä jos otan vähemmän biisejä.. tai vähemmän koreografioita itselleni tehtäväksi. No, tulevaisuuteni Pseudossa jää ensi vuoden osalta nähtäväksi.

Nyt nautitaan näiden töiden hedelmistä ja seuraavista kolmesta Tampereen ja yhdestä Turun näytöksestä vielä koko rahan edestä! Toivottavasti Sinäkin tulet meidän tämän kevään projektiamme ihastelemaan <3

Ai niin, eipä tullut mainittua mitään näytelmän sisällöstä tässä.. Mutta se tosiaan sijoittuu muinaiseen Egyptiin ja lisää voit lukea esimerkiksi osoitteesta: www.pseudo.fi <--- sieltä saa myös lippuja!