Jotenkin olen ajatutunut tässä tämän lukuvuoden kuluessa siihen ajattelutapaan, että jos on ihan rauhallinen ja hyvä olo kouluasioiden suhteen niin tutoreita tai muitakaan juttuja ei ole tehnyt kunnolla ja jossain vaiheessa pakosti iskee todellisuus paniikkina päälle. En tiedä mistä se johtuu, mutta tämä jakso on sujunut melko stressittömästi näiden kahden ja puolen ensimmäisen viikon aikana. Myöskään tansseista en jaksa enää oikein stressata.
Olen kyllä aivan järkyttävän väsynyt, sen huomaan kun illalla sänkyyn mennessä nukahtaa noin puolessa minuutissa ja aamupäivisinkin on väsynyt, vaikka on ollut pirteänä pystyssä jo ennen seitsemää. (Tai kenties juuri siksi aamupäivällä väsyttääkin...) Mutta fyysisestä väsymyksestä huolimatta henkinen tila on aika virkeä. Ei sillä, että jaksaisin mitenkään älyttömästi juosta kaiken maailman kissanristiäisissä nyt enää kun fuksivuosi on jo lähes ohi ja pisteet viety kotiin (minä olin kolmen kaverini kanssa fuksipisteitä keränneiden kärkijoukossa, tarkemmin sanottuna olin fuksipisteperintöprinsessa!). Mutta ehkäpä juuri siksi, että innostus osallistua KAIKKIIN tapahtumiin on pikkuhiljaa kevään aikana hiipunut, minulla on energiaa tehdä koulujuttuja, eikä niiden tekeminen tunnu niin rasittavalta tai jää aina viime hetkeen, kuten usein on aiemmin käynyt.
Varmasti syynä tähän stressittömyyteen on edelleen se, että tämän jakson asiat ovat niin tuttuja ja vaativat lähinnä hieman oman tiedon syventämistä ja kertaamista. Kaiken kaikkiaan nyt koko opiskelu tuntuu sujuvan aika hyvin ja aika harvoin mielessä käy enää ajatus, että ei tästä mitään tule tai että oliko sittenkin virhe eksyä lääketiedeuralle kun minulla oli jo hyvä ammatti olemassa. Noh, en toki noin ole kovin usein ajatellut, mutta kieltämättä joskus epätoivoisina anatomian pänttäysaikoina se kävi mielessä. Nyt tuntuu aika hyvältä ja se on kivaa.
Opiskelu on varmaan niin mukavaa myös kun miellä on oikeasti ihan huippuhyvä tutorryhmä, jonka kanssa siis istutaan yhdessä pbl:ssä ja kerätään allekirjoituksia punaiseen ryhmätyökorttiin milloin mistäkin harjoitustyöstä. Tutoristuntoihin on kiva mennä nykyään. Syksyllä ne olivat lähinnä välttämätön paha, kun ryhmämme ei oikein ollut mitään ylimpiä ystäviä keskenään. Nyt kuitenkin on ilo kuunnella tutorkeissien purussa sitä, miten ihmiset ovat niin fiksuja ja osaavat selittää vaikeitakin asioita niin, että muut tajuavat ne. Meillä keskustelu on myös hirveän hyvää ja antoisaa ja herättää ajatuksia. Oma roolini ryhmässä on edelleen välillä vähän haussa tosin, koska en tiedä miten paljon viitsin puhua kliinisiä asioita kun kuitenkin niistä jotain tiedän, mutta en halua kuulostaa miltään omahyväiseltä kaikkitietäjältä. Enkä siis todellakaan kuvittelekaan olevani mikään kaikkitietäjä. Toki tiedän asioiden kliinisestä puolesta etukäteen jo jotakin, mutta meillä mennään opiskelussa kuitenkin paljon sitä pintaa syvemmälle. Asioihin, joita en ole koskaan tullut edes miettineeksi. Usein ihmettelenkin kyllä sitä, miten kanssaopiskelijani tietävät ja osaavat niin paljon, vaikka takana on usein pelkkä lukio. Varmasti se kiinnostus ja motivaatio ovat todella isoja tekijöitä tässä.
Opiskelun mukavuus lisääntyy mielestäni myös sitä enemmän mitä pidemmälle mennään siksi, että kaikki lopulta nivoutuu yhteen loogisesti. Me olemme aikaisemmin opiskelleet esimerkiksi aineenvaihduntajaksolla soluhengitystä ja nyt tässä jaksossa opiskelemme hengitystä, kaasujen vaihtoa ja hapen kuljetusta. Tällä kertaa yhtenä tutorkeissin oppimistavoitteena oli oksidatiivinen fosforylaatio (eli soluhengitys) eli vanhan kertausta. Toki aikaisemminkin tiesin soluhengityksen olevan mahdollista siksi, että veri kuljettaa happea kudoksille ja niille soluille, joissa soluhengitystä tapahtuu, mutta on silti mukava huomata konkreettisesti myös tässä opintojen edetessä, miten se tiedon palikkatorni oikeasti rakentuu vanhan päälle ja palaset loksahtelevat paikoilleen ja liittyvät oikeasti toisiinsa. Opiskelu tuntuu mielekkäältä.
On ihanaa kun välillä tuntuu hyvältä ja opiskelu maistuu. On mukava olla hyvällä tuulella vaikka ulkona sataa kaatamalla vettä. On ihanaa kun saa innolla odottaa huomisia kenraaleja, eikä tarvitse kauhuissaan panikoida tulevia näytöksiä. Eilen olimme katsomassa Helsingin lääkiksen speksiä kun he olivat täällä kiertueella. OLI MUUTEN HYVÄ! Kuola valuen katsoin erityisesti taidokkaita tanssijoita (don't get me wrong) ja hienoja koreografioita. Toivon, että omat tanssimme näyttävät edes puoliksi yhtä hyviltä! Myös näyttelijät olivat kaikki aivan loistavia ja laulut ihania. Kaiken kaikkiaan pienellä lavalla pienessä teatterissa toteutettu näytelmä oli kyllä todellakin katsomisen arvoinen. Ja se sai oikein odottamaan sitä omaa ensi-iltaa!
Ovathan kaikki ostaneet lipun? ;)
tiistai 19. huhtikuuta 2016
maanantai 18. huhtikuuta 2016
Kenraaleja kenraaleja
Takana on melko raskas, mutta hyvin tuottoisa ja antoisa kenraaliviikonloppu näytelmämme Kolmen Kerroksen Kuolevaiset osalta. Vedimme näytelmää läpi bändin, ääniefektien ja tietysti tanssien kera viikonlopun aikana useampaan otteeseen, ja kyllä eilen kotiin tullessa oli niin väsynyt, että kaatui vain sänkyyn.
Kenraaliharjoituksissa saatiin kuitenkin paljon aikaan ja erityisesti kokemusta tanssimisesta kun musiikki on livebändin tuottamaa, eikä pyöri taustalla lyhennettynä alkuperäisversiona pahimmassa tapauksessa (tosin useimmiten kaverilla oli kannettava kaiutin mukana) kännykän kaiuttimen kautta. Toki tila oli oma rakas klubimme eikä Hällän teatterin näyttämö, jossa oikeasti esiinnymme, eli vielä on kokematta miltä se oikea lava tuntuu ja miten sinne mahtuu.
Nyt kuitenkin tanssit ovat oikeastaan todella hyvällä mallilla, jopa oma koreografiania, jota olen tässä koko kevään enemmän tai vähemmän stressannut. Oli myös todella hienoa nähdä tanssit nyt oikeiden pukujen kanssa ja ne päällä tanssiminen toi oman lisänsä koko hommaan. Yritin myös parhaani mukaan ottaa tanssiessani erilaisia ilmeitä, mikä on joskus vähän vaikeaa jos joutuu keskittymään omaan paikkaan ja siihen koreografiaan. Joskus hyvin eläytyessäni huomasin, että meinasin myöhästyä jostain liikkeistä.
Kaiken kaikkiaan näyttelijät vetivät suorituksensa todella hyvin, eikä vuorosanoja juuri unohdeltu. Oli myös hauskaa, että vaikka näytelmän nyt näkikin monta kertaa putkeen, oli se silti aina vähän erilainen. Esimerkiksi jotkut vuorosanat olivat sellaisia, että ne muutettiin joka kerralla. Ja nyt harjoituksissa joitain asioita ei ehkä joka kerta tehty niin täysiä kuin varmasti sitten näytöksessä tehdään. Uskon, että näytelmän katsojat tulevat kyllä nauttimaan siitä. Valitettavasti itse olen joka näytöksessä verhon toisella puolella, enkä näe miltä se sitten lavalla oikeiden valojen ja kaiken sen tunnelman keskellä näyttääkään.
Toivon kuitenkin, että mahdollisimman moni tulee meitä katsomaan! :) Ja erityisesti kaikki Tampereen lääkikseen hakevat; tämä on todella iso projekti, jossa ehkä sinäkin olet mukana ensi vuonna. Kannattaa todellakin tulla katsomaan, mitä on luvassa! Itsehän en ollut koskaan kuullutkaan teatterikerho Pseudosta ennen fuksivuottani, mutta tokikaan en ollut kuullut paljon mistään lääkisjutuista ennen sitä. Tiesin kuitenkin heti, että haluan lähteä mukaan, koska kaikki pseudolaiset vaikuttivat huipputyypeiltä ja heillä näytti olevan aina hauskaa keskenään ja muissakin kekkereissä toisten kanssa.
Loppukiitoksia eilen harjoitellessa sitä viimeistään huomasi, miten suuri porukka meitä onkaan ollut mukana projektissa. Ja sitten sitä mietti, että mistä löytyykään niin paljon ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti uhraavat tajuttoman paljon omaa aikaansa ilmaiseksi luodakseen lähes tyhjästä oikean kokoillan musikaalinäytelmän. Kyllä sitä pitää oikeasti ihailla. Ja varmasti olla itseensäkin tyytyväinen, koska minäkin olen uhrannut tälle lukuisia tunteja tästä fuksikeväästäni, satuttanut milloin minkäkin paikan ja kärsinyt milloin stressistä, milloin uupumuksesta ja joskus taas ihan vain lihaskivuista ja mustelmista, joita kovalla lattialla harjoittelusta on auttamatta seurannut.
Pian se ensi-ilta kuitenkin koittaa ja on aika nauttia työmme hedelmistä. En stressaa varsinaisesti esityksiä, vaan lähinnä odotan niitä innolla! Ei meidän tansseissa olekaan mitään stressattavaa, koska ihmiset osaavat ne kyllä jo hyvin. Aion kyllä lavalla vain nauttia fiiliksestä ja erityisesti näytösten jälkeisestä tunteesta, että on antanut kaikkensa ja kenties tuottanut jollekulle elämyksiä ja iloa.
Kannattaa käydä instagramista kurkkaamasta meidän kenraaliviikonlopun ja tulevan näytelmän fiilistelyjä... :)
Kenraaliharjoituksissa saatiin kuitenkin paljon aikaan ja erityisesti kokemusta tanssimisesta kun musiikki on livebändin tuottamaa, eikä pyöri taustalla lyhennettynä alkuperäisversiona pahimmassa tapauksessa (tosin useimmiten kaverilla oli kannettava kaiutin mukana) kännykän kaiuttimen kautta. Toki tila oli oma rakas klubimme eikä Hällän teatterin näyttämö, jossa oikeasti esiinnymme, eli vielä on kokematta miltä se oikea lava tuntuu ja miten sinne mahtuu.
Nyt kuitenkin tanssit ovat oikeastaan todella hyvällä mallilla, jopa oma koreografiania, jota olen tässä koko kevään enemmän tai vähemmän stressannut. Oli myös todella hienoa nähdä tanssit nyt oikeiden pukujen kanssa ja ne päällä tanssiminen toi oman lisänsä koko hommaan. Yritin myös parhaani mukaan ottaa tanssiessani erilaisia ilmeitä, mikä on joskus vähän vaikeaa jos joutuu keskittymään omaan paikkaan ja siihen koreografiaan. Joskus hyvin eläytyessäni huomasin, että meinasin myöhästyä jostain liikkeistä.
Kaiken kaikkiaan näyttelijät vetivät suorituksensa todella hyvin, eikä vuorosanoja juuri unohdeltu. Oli myös hauskaa, että vaikka näytelmän nyt näkikin monta kertaa putkeen, oli se silti aina vähän erilainen. Esimerkiksi jotkut vuorosanat olivat sellaisia, että ne muutettiin joka kerralla. Ja nyt harjoituksissa joitain asioita ei ehkä joka kerta tehty niin täysiä kuin varmasti sitten näytöksessä tehdään. Uskon, että näytelmän katsojat tulevat kyllä nauttimaan siitä. Valitettavasti itse olen joka näytöksessä verhon toisella puolella, enkä näe miltä se sitten lavalla oikeiden valojen ja kaiken sen tunnelman keskellä näyttääkään.
Toivon kuitenkin, että mahdollisimman moni tulee meitä katsomaan! :) Ja erityisesti kaikki Tampereen lääkikseen hakevat; tämä on todella iso projekti, jossa ehkä sinäkin olet mukana ensi vuonna. Kannattaa todellakin tulla katsomaan, mitä on luvassa! Itsehän en ollut koskaan kuullutkaan teatterikerho Pseudosta ennen fuksivuottani, mutta tokikaan en ollut kuullut paljon mistään lääkisjutuista ennen sitä. Tiesin kuitenkin heti, että haluan lähteä mukaan, koska kaikki pseudolaiset vaikuttivat huipputyypeiltä ja heillä näytti olevan aina hauskaa keskenään ja muissakin kekkereissä toisten kanssa.
Loppukiitoksia eilen harjoitellessa sitä viimeistään huomasi, miten suuri porukka meitä onkaan ollut mukana projektissa. Ja sitten sitä mietti, että mistä löytyykään niin paljon ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti uhraavat tajuttoman paljon omaa aikaansa ilmaiseksi luodakseen lähes tyhjästä oikean kokoillan musikaalinäytelmän. Kyllä sitä pitää oikeasti ihailla. Ja varmasti olla itseensäkin tyytyväinen, koska minäkin olen uhrannut tälle lukuisia tunteja tästä fuksikeväästäni, satuttanut milloin minkäkin paikan ja kärsinyt milloin stressistä, milloin uupumuksesta ja joskus taas ihan vain lihaskivuista ja mustelmista, joita kovalla lattialla harjoittelusta on auttamatta seurannut.
Pian se ensi-ilta kuitenkin koittaa ja on aika nauttia työmme hedelmistä. En stressaa varsinaisesti esityksiä, vaan lähinnä odotan niitä innolla! Ei meidän tansseissa olekaan mitään stressattavaa, koska ihmiset osaavat ne kyllä jo hyvin. Aion kyllä lavalla vain nauttia fiiliksestä ja erityisesti näytösten jälkeisestä tunteesta, että on antanut kaikkensa ja kenties tuottanut jollekulle elämyksiä ja iloa.
Kannattaa käydä instagramista kurkkaamasta meidän kenraaliviikonlopun ja tulevan näytelmän fiilistelyjä... :)
maanantai 11. huhtikuuta 2016
No stress!
Ah, ihana maanantai. Kyllä, maanantai. Ja ihana. Maanantai. Kouluviikon alku. Eivät maanantait ole ihania.
Tänään on kuitenkin hyvä päivä. Takana on mukava viikonloppu, joka tuttuun tapaan oli yhtä kilpajuoksua kellon kanssa, kun taas oli tullut sovittua liikaa tekemistä ja näkemistä ja kokemista lyhyen ajan sisään, mutta silti nautin siitä. Näin pitkästä aikaa pk-seudulla asuvaa kaveria, toisessa kaupungissa asuvia sukulaisiani, ja pääsin juhlimaan kutoskurssin valmistujaisia 20-luvun teemalla, joka oli myös ihan mahtava. (20 -luku on ehkä paras lukuteema, jonka voi valita!) Ja asut olivat kyllä aika onnistuneesti sen mukaisia. Sunnuntain vietin aika pitkälti kavereiden kanssa pelaillen, pizzaa syöden ja Harry Pottereita katsoen. Kurssimme hyvinvointivastaavat järjestivät Harry Potter -maratonin, jossa ainakin yksi kaverini katsoi putkeen kaikki kahdeksan HP-leffaa aamu kahdeksasta seuraavaan aamuyöhön asti! Aika hieno saavutus! Monet muut (mukaanluettuna minä) kävivät paikalla katsomassa jonkun tietyn leffan tai pari. Itse katsoin puolet Puoliverisestä prinssistä.
Viikonloppu oli varmaan niin ihana mukavan tekemisen lisäksi siksi, ettei rästissä ollut mitään kouluhommia. Tutorin tein aika nopeasti jo heti oppimistavoitteet saatuamme loppuviikosta. Tämä sydänaihe on kuitenkin sen verran tuttu (edelleen), etten joutunut kovin paljoa näkemään vaivaa sitä opiskellessani. Toisaalta taas mietityttää se, että olisiko sittenkin pitänyt tehdä enemmän. Aina voisi kuitenkin tehdä vähän enemmän, lukea vähän tarkemmin. Mutta joskus on myös ihan terveellistä mennä sen matalan aidan kautta ja päästää itsensä vähän helpommalla.
Lorvailu jatkuu tänään, koska meillä on tämän viikon ensimmäinen tutoristunto vasta huomenna, eikä uusia oppimistavoitteita ole siis luvassa ennen sitä. Toki ehkä niitä voisi joltain toiselta ryhmältä tässä tiedustella ja valmistautua etukäteen, koska huomenna ei kyllä ehdi opiskelemaan mitään!
Olin tänään aamupäivän ja tulen olemaan huomisen aamun Tampereella järjestettävässä koulutustapahtumassa nakkilaisena (ihan vapaaehtoisesti), jonka jälkeen sitten on hieman koulua ja kokoustelua ja huomenillalla fuksigaala! Fuksigaala tarkoittaa sitä, että fuksivuotemme on pian ohi ja on aika saada palkinnot hyvistä suorituksista ja muistella lämmöllä mennyttä vuotta. Fuksigaala tarkoittaa myös kolmen ruokalajin illallista ja mahdollisuutta pukeutua hienosti illanviettoon kaverien kanssa. Luvassa on jännittäviä hetkiä kun paljastetaan kuka meistä on Vuoden Fuksi ja mikä huturyhmä on kerännyt eniten fuksipisteitä. Olen melko varma, että voitto osuu omalle ryhmälleni... ;)
Loppuviikko meneekin näytelmäkerhomme tanssitreeneissä ja viikonloppu kenraaliharjoitusten merkeissä. Näytelmän ensi-ilta lähestyy kovaa vauhtia ja nyt on rutistettava itsestä ne viimeiset mehut, jotta selvitään harjoituksista kunnialla. Sitten se on ohi! Toisaalta hieman haikea fiilis sen suhteen, että projekti, jota on niin kauan työstetty, tulee päättymään. Toisaalta taas odotan sitä stressittömyyttä jo kovasti.
Tänä iltana ei kuitenkaan ole mitään sovittuja menoja, ei koulutehtäviä, ei velvollisuuksia eikä stressiä. Ensimmäistä kertaa tämän kevään aikana on näin seesteinen ja mukavan huoleton olo. Tämä jatkukoon!
Tänään on kuitenkin hyvä päivä. Takana on mukava viikonloppu, joka tuttuun tapaan oli yhtä kilpajuoksua kellon kanssa, kun taas oli tullut sovittua liikaa tekemistä ja näkemistä ja kokemista lyhyen ajan sisään, mutta silti nautin siitä. Näin pitkästä aikaa pk-seudulla asuvaa kaveria, toisessa kaupungissa asuvia sukulaisiani, ja pääsin juhlimaan kutoskurssin valmistujaisia 20-luvun teemalla, joka oli myös ihan mahtava. (20 -luku on ehkä paras lukuteema, jonka voi valita!) Ja asut olivat kyllä aika onnistuneesti sen mukaisia. Sunnuntain vietin aika pitkälti kavereiden kanssa pelaillen, pizzaa syöden ja Harry Pottereita katsoen. Kurssimme hyvinvointivastaavat järjestivät Harry Potter -maratonin, jossa ainakin yksi kaverini katsoi putkeen kaikki kahdeksan HP-leffaa aamu kahdeksasta seuraavaan aamuyöhön asti! Aika hieno saavutus! Monet muut (mukaanluettuna minä) kävivät paikalla katsomassa jonkun tietyn leffan tai pari. Itse katsoin puolet Puoliverisestä prinssistä.
Viikonloppu oli varmaan niin ihana mukavan tekemisen lisäksi siksi, ettei rästissä ollut mitään kouluhommia. Tutorin tein aika nopeasti jo heti oppimistavoitteet saatuamme loppuviikosta. Tämä sydänaihe on kuitenkin sen verran tuttu (edelleen), etten joutunut kovin paljoa näkemään vaivaa sitä opiskellessani. Toisaalta taas mietityttää se, että olisiko sittenkin pitänyt tehdä enemmän. Aina voisi kuitenkin tehdä vähän enemmän, lukea vähän tarkemmin. Mutta joskus on myös ihan terveellistä mennä sen matalan aidan kautta ja päästää itsensä vähän helpommalla.
Lorvailu jatkuu tänään, koska meillä on tämän viikon ensimmäinen tutoristunto vasta huomenna, eikä uusia oppimistavoitteita ole siis luvassa ennen sitä. Toki ehkä niitä voisi joltain toiselta ryhmältä tässä tiedustella ja valmistautua etukäteen, koska huomenna ei kyllä ehdi opiskelemaan mitään!
Olin tänään aamupäivän ja tulen olemaan huomisen aamun Tampereella järjestettävässä koulutustapahtumassa nakkilaisena (ihan vapaaehtoisesti), jonka jälkeen sitten on hieman koulua ja kokoustelua ja huomenillalla fuksigaala! Fuksigaala tarkoittaa sitä, että fuksivuotemme on pian ohi ja on aika saada palkinnot hyvistä suorituksista ja muistella lämmöllä mennyttä vuotta. Fuksigaala tarkoittaa myös kolmen ruokalajin illallista ja mahdollisuutta pukeutua hienosti illanviettoon kaverien kanssa. Luvassa on jännittäviä hetkiä kun paljastetaan kuka meistä on Vuoden Fuksi ja mikä huturyhmä on kerännyt eniten fuksipisteitä. Olen melko varma, että voitto osuu omalle ryhmälleni... ;)
Loppuviikko meneekin näytelmäkerhomme tanssitreeneissä ja viikonloppu kenraaliharjoitusten merkeissä. Näytelmän ensi-ilta lähestyy kovaa vauhtia ja nyt on rutistettava itsestä ne viimeiset mehut, jotta selvitään harjoituksista kunnialla. Sitten se on ohi! Toisaalta hieman haikea fiilis sen suhteen, että projekti, jota on niin kauan työstetty, tulee päättymään. Toisaalta taas odotan sitä stressittömyyttä jo kovasti.
Tänä iltana ei kuitenkaan ole mitään sovittuja menoja, ei koulutehtäviä, ei velvollisuuksia eikä stressiä. Ensimmäistä kertaa tämän kevään aikana on näin seesteinen ja mukavan huoleton olo. Tämä jatkukoon!
perjantai 8. huhtikuuta 2016
Sydämen asialla
Uusi jakso on lähtenyt hyvin käyntiin sydänasioiden merkeissä. Maanatain tutorista saimme tavoitteeksi opiskella sydämen anatomiaa ja sen toimintaa pumppuna sekä läppärakenteita. Eilisestä tutorista taas oppimistavoitteeksi muodostuivat muun muassa sydämen sähköinen toiminta ja sydänlihassolun histologia. Tänään meille pidettiin luento ekg:sta.
Tällä viikolla on ehditty siis opiskella jo vaikka mitä. Harjoitustyössä kuuntelimme sydänääniä niillä syksyllä lahjaksisaamillamme stetoskoopeilla. Kuuntelimme sekä normaaleja sydänääniä että sivuääniä ensin sellaisista harjoitus"kaiuttimista" yhdessä, sitten toisiltamme. Nyt on siis hallussa sekä aortta-, keuhkovaltimo- sekä oikean että vasemman puoleisten eteiskammioläppien kuuntelualueet. Joka kohdasta se sydämen pamppailu kuulosti hieman erilaiselta, joten mielenkiintoinen harjoitus oli! Lisäksi kuuntelimme hengitysääniä, joita itse en tosin meluisassa huoneessa juuri osannut kuunnella... poikaystävä saanee siis toimia myöhemmin koehenkilönä tämän suhteen.
Samaisessa harjoitustyössä opettelimme verenpaineen mittausta. Kuulostaa ehkä hassulta ajatukselta, että sairaanhoitaja opettelee mittaamaan verenpainetta, kun se kuitenkin on yksittäinen toimenpide, jonka suoritan tavallisen työpäivän aikana yleensä ainakin viisi kertaa. Tosin automaattimittarilla. Nyt meillä oli käytössä manuaaliset mittarit, joissa siis joko elohopeapatsaan tai painemittarin näyttämän lukeman avulla sydänääniä olkavarsivaltimosta kuuntelemalla tulkitaan potilaan systolinen ja diastolinen verenpaine. Olen toki tällaisellakin mittaustavalla joskus verenpainetta potilaalta tarkastanut, kun automaattimittari ei esimerkiksi eteisvärinäpotilaalla ole kunnollista tulosta (tai minkäänlaista tulosta) antanut. Mutta meille luennolla todettu fakta, että "harmillisen usein hoitajat mittaavat verenpaineita automaattimittarilla" (vaikka manuaalinen tapa on niin paljon parempi ja tarkempi), tuntui aika kurjalta. On hyvin idealistista ajatella, että hoitajilla olisi aikaa pumppailla mansettiin painetta ja sitten vähentää sitä pikkuhiljaa samalla potilaan pulssia stetoskoopilla kuunnellen ja käyttäen koko tapahtumaan yhden potilaan kohdalla aikaa n. 3-4min, kun automaattimittarilla verenpaineen saa mitattua alle minuutissa, eikä se sido hoitajaa istumaan hiljaa potilaan vierellä, vaan voi samalla esimerkiksi kirjata jotain. Eikä osastoilla yleensä ole kuin yksi manuaalinen verenpainemittari. On hyvin harmillista, että ihmiset, jotka eivät sitä oikeaa hoitajien työtä ole koskaan tehneet ja sitä kiirettä nähneet, alkavat kommentoida työskentelykäytäntöjä. Noh, ei kommentti varmasti pahalla ollut tarkoitettu. Mutta on helppoa sanoa, miten asioita pitäisi tehdä. Todellisuus vain usein ei takaa hyvien ideoiden toteuttamismahdollisuuksia.
Verenpaineenmittausharjoituskin - vaikkakin jo tuttua hommaa - oli aika hauska. Kaikki oikea tekeminen voittaa kyllä 6-0 kirjojen parissa istumisen. Nyt huomaa taas sen alkujakson hämmennyksen siitä, mistä kirjasta olisi paras lukea ja mitä. Kyllä meille joka jaksossa on annettu listat kirjoista, joita olisi jakson aikana hyvä lukea, mutta niitä on niin monta. Saman asian voi opiskella halutessaan vaikka wikipediasta, jos on varma tiedon oikeellisuudesta. Itse en tosiaan vielä ole ainakaan tehnyt päätöstä siitä, käytänkö mieluummin anatomian teksti- vai kuvastokirjaa, luenko fysiologiaa Boronin vai Guytonin kirjasta, opiskenko histologiaa solunetistä vai kahlaanko histologian tiiliskiven paksuista opusta... Internetin aika on tuonut lisäksi valtavasti tietoa ihan parin klikkauksen päähän, ja sieltäkin voisi lukea kaiken tarvitsemani tiedon ihan helposti ja nopeasti. Voisin katsella youtube-videoita tai kuunnella sydänääniä netistä monta tuntia joka päivä, jos aika riittäisi ja jos jaksaisin. Tietoa on niin paljon, että siihen ihan hukkuu.
Onneksi tämä jakso on, kuten aiemmin arvelinkin, jokseenkin jo ennestään tuttua asiaa. Sen vuoksi opiskelu onkin nyt helpohkoa, kun tiedän ennestään jo asioista jotakin. Tosin pelkään sitä, että lopulta tulen osaamaan vain ne asiat, jotka osasin jo ennestäänkin. Ettei tavallaan tästä jaksosta jää käteen mitään uutta. Siis kun joskus esimerkiksi vuoden päästä sydänasioita muistelee. Olen jo näiden vuosien aikana oikeastaan päässyt sinuiksi sen asian kanssa, että kaikkea ei voi osata eikä muistaa, ihmisiähän tässä vain ollaan. Toisaalta taas sitä toivoisi olevansa vielä 19-vuotias idealisti, lukion penkiltä yliopistomaailmaan siirtynyt nuori, joka uskoisi vielä muistavansa kaiken lukemansa, jos oikeasti haluaa. Ei tarvitsisi pikkuisia yksityiskohtia opiskellessa turhautua siitä, että tekee turhaa työtä kun ei näitä asioita kuitenkaan tule muistamaan myöhemmin enää.
Toisaalta, voihan sitä ajatella niinkin, että jos ne pikkuyksityiskohdat kokee tarpeeksi tärkeiksi, kyllä ne varmaan tulevaisuudessakin tulee muistamaan. Kyse on omasta kiinnostuksesta ja siitä, mihin sen suuntaa. Kertauskin on opintojen äiti. Minun pitäisi tietää, onhan tämä nyt varmasti kahdeksas kerta kun opiskelen samoja asioita sydämestä... (lukio, ylioppilaskirjoitukset, pääsykoe x3, biologian opinnot, sairaanhoitajaopinnot) Tosin ehkä eri syvyydellä ja eri osia painottaen, ja omaksi puolustuksekseni pakko myöntää suurimmasta osasta noista opinnoista olevan aikaa lähes kymmenen vuotta ;)
- jälkikäteen luettuna edelläoleva teksti oli aikamoista ajatusten virtaa. En ole varma, mikä sen punainen lanka loppujen lopuksi oli, mutta olkoot nyt näin :D -
maanantai 4. huhtikuuta 2016
Vuoden viimeinen jakso
Tänään starttaa/starttasi sitten lukuvuoden viimeinen jakso Hapen saanti käyntiin. Jotenkin haikeaa ajatella, että näiden seitsemän viikon jälkeen (eli ihan kohta!) se fuksivuosi on sitten todella ohi. Toisaalta taas odotan jo innolla kesää, kesätöitä, lämpöä (toivottavasti tämä kesä on parempi kuin viime kesä), lomailua, koulustressin poistumista ja sitä, että ollaan taas askel lähempänä sitä lisensiaatin tutkintoa. Toisaalta olisi kiire valmistua, mutta toisaalta pitäisi osata nauttia tästä hetkestä ja opiskeluajasta. Minunhan pitäisi tietää paremmin, olen jo kerran työelämästä saanut nauttia.
Innolla odotan nyt kuitenkin myös tätä uutta jaksoa. Samalla lailla kuin joka jaksoa tänä vuonna. Alussa kun tutorkeissien oppimistavoitteet, tiukat aikataulut ja kaikki muut menot eivät vielä kuormita ollenkaan, on mieli optimistinen ja sitä suorastaan janoaa saada uutta tietoa aiheesta, josta (periaatteessa) ei tiedä vielä mitään.
Tässä jaksossa asia on jälleen mielestäni käytännönläheisempää kuin aiemmin. Niin se varmaan meneekin, että mitä pidemmälle opinnoissamme päädymme, sitä lähemmäs sitä oikeaa lääkärintyötä ja sen vaatimia tietoja opiskeltavat aiheet menevät. Tällä kertaa vuorossa on sydän ja verenkierto- sekä hengityselimistö. Ryhmätyöt liittyvät niiden toiminnan ja rakenteen tutkimiseen. Luvassa on mm. verenpaineen mittausta (joka siis on ihan perusjuttu sairaanhoitajalle tietenkin), sydämen ja keuhkojen auskultointia (eli stetoskoopilla kuuntelua, ei ihan niin perusjuttu minulle), EKG:n (eli "sydänkäyrän") ottamista ja tulkintaa (sitä toki olen tehnyt paljonkin, vaikka tulkinta tosin on lääkäreiden hommaa) ja varmaan jotain muuta vielä. Dissektioiden sijaan meillä on obduktio, eli ruumiinavaus, jossa tällä kertaa keskitytään siis niihin elimiin, eikä niinkään liikuntaelimistön rakenteisiin. Harmillisesti tämä on minun ryhmälläni jo tällä viikolla, kun emme ole vielä ehtineet juuri mitään opiskella. Enemmänhän siitä saisi irti, jos tietäisi jostain jo jotain.
Vaikka osittain asia on hyvinkin tuttua, tulee varmasti jakson aikana myös paljon lisää tietoa, ja ennen kaikkea kertausta niistä asioista, jotka ovat varmaan jo päässeet unohtumaan. Kaiken kaikkiaan nyt alkava jakso tuntuu eniten "omalta", siis sellaiselta, josta minulla ehkä on jo paljonkin tietoa. Ainakin toivon opiskelun nyt olevan skeemojen täydentämistä. Siis aiemmin opitun pohjalle rakentamista. Ainakin toivon, että omat lähtökohtani jakson aiheisiin ovat hieman paremmat kuin muilla (ainakin niiden pitäisi olla), ja opiskelu olisi helpompaa kuin aiemmin. Kyllä sairaanhoitajaopinnoissakin on aika hyvin käyty läpi hengitys- ja verenkiertoelimistöä, ja isolla osalla hoitamistani potilaista on jotain ongelmia näissä ollutkin sairaalassa ollessaan. Toivon siis tässä jaksossa voivani viimein ajatella, että aikaisemmasta koulutuksestani todella oli lääkisopinnoissa hyötyä.
Noh, saa nyt nähdä mitä jakso tuo tullessaan. Tänään aamulla meillä oli siis jakson johdantoluento, jolle en mennyt. Eli hyvä alku jaksolle! :D En viitsinyt raahautua kouluun puoleksi tunniksi, kun meillä alkaa tutoristunto vasta klo 15, eikä luennon ja tutorin välissä ole mitään. Kuitenkin kotiuduimme vasta eilen illalla Pariisin reissulta, joka oli kyllä ihan mukava, mutta todella rankka kun joka päivä käveltiin kymmeniä kilometrejä.
Innolla odotan nyt kuitenkin myös tätä uutta jaksoa. Samalla lailla kuin joka jaksoa tänä vuonna. Alussa kun tutorkeissien oppimistavoitteet, tiukat aikataulut ja kaikki muut menot eivät vielä kuormita ollenkaan, on mieli optimistinen ja sitä suorastaan janoaa saada uutta tietoa aiheesta, josta (periaatteessa) ei tiedä vielä mitään.
Tässä jaksossa asia on jälleen mielestäni käytännönläheisempää kuin aiemmin. Niin se varmaan meneekin, että mitä pidemmälle opinnoissamme päädymme, sitä lähemmäs sitä oikeaa lääkärintyötä ja sen vaatimia tietoja opiskeltavat aiheet menevät. Tällä kertaa vuorossa on sydän ja verenkierto- sekä hengityselimistö. Ryhmätyöt liittyvät niiden toiminnan ja rakenteen tutkimiseen. Luvassa on mm. verenpaineen mittausta (joka siis on ihan perusjuttu sairaanhoitajalle tietenkin), sydämen ja keuhkojen auskultointia (eli stetoskoopilla kuuntelua, ei ihan niin perusjuttu minulle), EKG:n (eli "sydänkäyrän") ottamista ja tulkintaa (sitä toki olen tehnyt paljonkin, vaikka tulkinta tosin on lääkäreiden hommaa) ja varmaan jotain muuta vielä. Dissektioiden sijaan meillä on obduktio, eli ruumiinavaus, jossa tällä kertaa keskitytään siis niihin elimiin, eikä niinkään liikuntaelimistön rakenteisiin. Harmillisesti tämä on minun ryhmälläni jo tällä viikolla, kun emme ole vielä ehtineet juuri mitään opiskella. Enemmänhän siitä saisi irti, jos tietäisi jostain jo jotain.
Vaikka osittain asia on hyvinkin tuttua, tulee varmasti jakson aikana myös paljon lisää tietoa, ja ennen kaikkea kertausta niistä asioista, jotka ovat varmaan jo päässeet unohtumaan. Kaiken kaikkiaan nyt alkava jakso tuntuu eniten "omalta", siis sellaiselta, josta minulla ehkä on jo paljonkin tietoa. Ainakin toivon opiskelun nyt olevan skeemojen täydentämistä. Siis aiemmin opitun pohjalle rakentamista. Ainakin toivon, että omat lähtökohtani jakson aiheisiin ovat hieman paremmat kuin muilla (ainakin niiden pitäisi olla), ja opiskelu olisi helpompaa kuin aiemmin. Kyllä sairaanhoitajaopinnoissakin on aika hyvin käyty läpi hengitys- ja verenkiertoelimistöä, ja isolla osalla hoitamistani potilaista on jotain ongelmia näissä ollutkin sairaalassa ollessaan. Toivon siis tässä jaksossa voivani viimein ajatella, että aikaisemmasta koulutuksestani todella oli lääkisopinnoissa hyötyä.
Noh, saa nyt nähdä mitä jakso tuo tullessaan. Tänään aamulla meillä oli siis jakson johdantoluento, jolle en mennyt. Eli hyvä alku jaksolle! :D En viitsinyt raahautua kouluun puoleksi tunniksi, kun meillä alkaa tutoristunto vasta klo 15, eikä luennon ja tutorin välissä ole mitään. Kuitenkin kotiuduimme vasta eilen illalla Pariisin reissulta, joka oli kyllä ihan mukava, mutta todella rankka kun joka päivä käveltiin kymmeniä kilometrejä.
 |
| kuva |
lauantai 26. maaliskuuta 2016
Haetko Tampereen lääkikseen?
Jos sinä olet yksi niistä erinomaisen valinnan tehneistä ihmisistä, joka ensinnäkin on valinnut alaksi lääketieteen (mikä on ehkä maailman mielenkiintoisin ala minun mielestäni) sekä opiskelukaupungiksi Tampereen (joka niinikään on aivan huippukaupunki), niin onnittelut mahtavista valinnoista! Tässä kohtaa ainakin olet tehnyt hyviä päätöksiä.
Tämä postaus on oikeastaan mainospuhe, joten jos olet kyllästynyt siihen, että blogeissa tai ylipäätään sosiaalisessa mediassa (piilo-) mainostetaan asioita, niin ei tarvitse lukea enempää. :)
Ihan jokaiselle pääsykoetilaisuus on varmasti yksi siihenastisen elämän jännittävimmistä hetkistä, ja joskus se jännitys voi jopa pilata kaiken. Joskus jännitys voi olla niin ylitsepääsemätöntä, että sitä menee ihan lukkoon tärkeässä tilanteessa missä jokainen hetki on oikeasti tärkeä ja jokainen sekunti pitäisi pystyä käyttämään hyödykseen.
Minä matkustin kahtena ensimmäisenä pääsykoeaamunani (silloin vuosina 2008 ja 2009) Turkuun. Toisen kerran junalla ja toisen kerran omalla autollani. Matka kesti molemmilla kerroilla yli tunnin. Jouduin siis heräämään aika aikaisin muutenkin jännittävänä aamuna, jolloin unta ei välttämättä ollut edeltävänä yönä kovin hyvin muutenkaan saanut. Hotellimajoitus olisi siis ehkä säästänyt jonkin verran vaivaa ja aikaa, vaikka kalliimmaksi se kyllä olisi tullut.
Viime keväänä useat nykyiset opiskelukaverini tulivat pääsykokeisiin jostain kauempaa, kenties usean tunnin ajomatkan päästä. Heillä vaihtoehtoja ei ollut ja hotelliin oli mentävä yöksi. Meidän kurssin vastuuhenkilöt ovat kenties omakohtaisista kokemuksista viisastuneina (tai ehkä näin on tehty aina, mutta itse olen näiltä mainospuheilta välttynyt) järjestäneet tämän kevään lääkishakijoille Tampereelle tarjouksen hotellimajoituksesta Cumulus Koskikatu -hotellissa! Ilmaiseksi ei tietenkään pääse noin hienoon hotelliin (tai mihinkään muuallekaan) majoittumaan, mutta alennus on kyllä aika hyvä. Jos haet kaverin kanssa, niin kahden hengen huone on jo hyvinkin kohtuuhintainen. (HOTELLITARJOUS KUVASSA!)
Toki Tampereelta löytyy myös esimerkiksi Omenahotelli, joka tietääkseni on aika edullinen. Mutta tässä meidän järjestämässä hotellimajoituksessa on lisäetuna se, että joku haalaripukuinen meistä odottaa pääsykoeaamuna hotellin aulassa juuri sinua ja opastaa sinut yliopistolle pääsykoeluokkaasi! Ei siis stressiä siitä, löydätkö oikeaan paikkaan oikeaan aikaan!
Jos sen sijaan olet jo Tampereella jostain muusta syystä valmiiksi (esimerkiksi asut täällä), ei varmaan opaspalveluista tai majoituksesta ole sinulle mitään lisäiloa. Meidän kurssi kuitenkin järjestää yökerho Ilonassa Ohi On -bileet pääsykoepäivän iltana, jonne kannattaa majoituspalveluiden käytöstä tai käyttämättömyydestä huolimatta tulla! Ne bileet on tarkoitettu juuri teille, jotka olette koko kevään ahkerasti jaksaneet lukea pääsykokeisiin. Meni pääsykoe sitten loistavasti tai ihan penkin alle, löytyy illalla varmasti kohtalotovereita. Ja mikä parasta - pääset ehkä jo etukäteen tutustumaan tuleviin hupitutoreihisi (eli meihin!) ja/tai tuleviin kurssikavereihisi. Lupaan, että koulun aloitus syksyllä on helpompaa, jos tuntee etukäteen jo jonkun.
No, tämä nyt oli mainospuheeni tästä asiasta. Olen ehkä jollakin tapaa velvoitettu mainostamaan tuota hotellimajoitusta ja bileitä, koska ne kuitenkin ovat meidän kurssin järjestämiä. En kuitenkaan valehdellut tai edes liioitellut missään kohtaa. Jos itse tulisin kauempaa pääsykokeisiin, varmasti tarvitsisin hotellimajoitusta ja joku ehkä tuleva kollega viemässä minut pääsykoepaikalle tuntuisi varmasti aika luksukselta ja turvalliselta.
Viime keväänä järjestettiin myös Ohi on -bileet, joihin en itse osallistunut. Mutta toisaalta minä olin aika varma, etten saanut tarpeeksi pisteitä ja kanssakilpailijoiden (ja niiden, jotka muka minun sijaani pääsisivät sisään) näkeminen olisi ollut silloin liian rankkaa. Toisaalta olin jo silloin aika paljon vanhempi kuin suurin osa muista hakijoista, enkä siksikään ehkä kokenut bileitä omaksi jutukseni. Sen sijaan menimme poikaystäväni kanssa syömään ravintolaan, jossa oli jo pitkään pitänyt käydä.
Tietysti suosittelen meidän bileisiimme osallistumista, on ihanaa nähdä teitä tulevia fukseja ja päästä juttelemaan pääsykoekokemuksista kanssanne. Joka tapauksessa tärkeintä on, että palkitset itsesi jollakin tavalla. Kokeen jälkeen on aika rentoutua ja jättää kaikki se stressi taakse. Kaikesta huolimatta teit parhaasi ja näit vaivaa asian eteen, joten ansaitset jonkinlaisen palkinnon suorituksestasi. Tulit bileisiimme tai et, onnea kokeeseen! :)
No, tämä nyt oli mainospuheeni tästä asiasta. Olen ehkä jollakin tapaa velvoitettu mainostamaan tuota hotellimajoitusta ja bileitä, koska ne kuitenkin ovat meidän kurssin järjestämiä. En kuitenkaan valehdellut tai edes liioitellut missään kohtaa. Jos itse tulisin kauempaa pääsykokeisiin, varmasti tarvitsisin hotellimajoitusta ja joku ehkä tuleva kollega viemässä minut pääsykoepaikalle tuntuisi varmasti aika luksukselta ja turvalliselta.
Viime keväänä järjestettiin myös Ohi on -bileet, joihin en itse osallistunut. Mutta toisaalta minä olin aika varma, etten saanut tarpeeksi pisteitä ja kanssakilpailijoiden (ja niiden, jotka muka minun sijaani pääsisivät sisään) näkeminen olisi ollut silloin liian rankkaa. Toisaalta olin jo silloin aika paljon vanhempi kuin suurin osa muista hakijoista, enkä siksikään ehkä kokenut bileitä omaksi jutukseni. Sen sijaan menimme poikaystäväni kanssa syömään ravintolaan, jossa oli jo pitkään pitänyt käydä.
Tietysti suosittelen meidän bileisiimme osallistumista, on ihanaa nähdä teitä tulevia fukseja ja päästä juttelemaan pääsykoekokemuksista kanssanne. Joka tapauksessa tärkeintä on, että palkitset itsesi jollakin tavalla. Kokeen jälkeen on aika rentoutua ja jättää kaikki se stressi taakse. Kaikesta huolimatta teit parhaasi ja näit vaivaa asian eteen, joten ansaitset jonkinlaisen palkinnon suorituksestasi. Tulit bileisiimme tai et, onnea kokeeseen! :)
perjantai 25. maaliskuuta 2016
Niin paljon draamaa
Toivottavasti ette pidä tätä nyt blogin tason laskuna (minkä tason?) tai luule, ettei minulla ole mitään oikeaa kerrottavaa tai kirjoitettavaa. Yksi lempipuuhistani vapaa-ajalla, silloin kun saa heittää aivot ihan oikeasti vain narikkaan, on sairaalasarjojen katselu. Kuten olen usein maininnutkin, olen Greyn anatomian binge-katsoja (eli monta jaksoa putkeen niin paljon, että lopulta on melkein paha olo). Onneksi (tai onnettomuudeksi) nyt alkoi vielä Sykkeen kolmas kausi, ja vaikkei sitä voi vielä putkeen useita jaksoja katsoakaan, pääsee sitä nyt ihan sitten tavalliseen tahtiin kerran viikossa seuraamaan.
Syke oli yksi niistä asioista, joista ihan blogin alkumetreillä kirjoitin. Tämän postauksen inspiraationa toimi Sykkeen Johanna, joka sairaanhoitajana haaveili lääkärin urasta. Lasta ja avioliittoa sekä -kriisiä lukuunottamatta pystyin jollakin tavalla samaistumaan tuohon henkilöhahmoon. Olinhan itsekin ennen sairaanhoitaja, joka haaveili lääkärin urasta.
Oikeana ammattilaisena suurin osa sairaalasarjoista sekä kiehtoo, että toden teolla ärsyttää. Kiinnitän tietysti huomiota asioihin, jotka tehdään väärin. Asioihin, jotka eivät oikeasti olisi mahdollisia sekä niihin juttuihin, joissa on vedetty ihan överiksi. Ennen kaikkea sairaalasarjat antavat todella kiehtovan kuvan sairaalan sisäisistä ihmissuhteista. Niitä toki on, mutta ei läheskään samalla mitalla kuin esimerkiksi Greyn anatomiassa. Mutta se nyt onkin paljon kauempana todellisuudesta kuin esimerkiksi Syke.
Sykettä onkin kehuttu realistiseksi sarjaksi. Sitä on myös kehuttu laadukkaaksi ja erilaiseksi, koska se on tehty sairaanhoitajien, eikä lääkärien näkökulmasta. Toki pieneen traumapoli-miljööseen kuvitteellisessa osassa Hyksin sairaaloita on ahdettu mukaan vähän kaikkea, mikä ei varmasti oikeasti olisi mahdollista. Samassa paikassa esimerkiksi leikataan neurologisia potilaita ja hoidetaan virtsatieinfektiosta kärsiviä mummoja, saati sitten lapsipotilaita. Ja samat hoitajat tekevät kaikkea. Ja ovat jotenkin sattumalta aina samoissa vuoroissa. Mutta niin se draamasarjan kannalta tietysti täytyykin hoitaa. Realismista se mielestäni on kuitenkin kaukana.
Samoin edelleen särähtää korvaan kaikki Johannaan ja hänen lääkisuraansa liittyvät asiat. Ensimmäisessä jaksossa Johanna pääsi pätemään pätemästä päästyään enkefaliittiin ja aivoihin liittyvissä asioissa. Sattumalta heillä oli juuri ollut tentti kyseisistä aiheista. Onhan se hienoa, että lääkiksen ensimmäisillä viikoilla aletaan heti opiskella kaikki aivoista, saati sitten vielä kliinisiä asioita hermostollisista sairauksista! Hirveän mielenkiintoista se lääkisopiskelu! Ja heti saa opetella lumbaalipunktionkin... Not.
Epärealistiselta tuntuu myös se, että pienen lapsen lähes yh-äitinä (koska ex-mies ilmeisesti on ulkomailla) lääkisopiskelun rinnalla Johanna pystyy painamaan töitä lähes entiseen tahtiin. Hieman haukottelua ja nukahtelua töissä toki kuvattiin, mutta kyllä meno silti vaikutti aika kovalta. Ylipäänsä se, että hetken mielijohteesta lääkikseen hakeminen ilman mitään aikaisempaa pohjaa luonnontieteistä samaisen lapsen ja täyspäiväisen työn kanssa johti sisäänpääsyyn ensimmäisellä yrityksellä antaa kyllä aika lailla liian helpon kuvan siitä, millaista työtä se pääsykoeprosessi oikeasti ihmiseltä vaatii.
Kuten sanottua, ymmärrän kyseessä olevan kuvitteellisen draamasarjan. Jos sarjaa kuitenkin kiitellään realistisesta otteestaan, niin joitakin asioita voisi tehdä toisin. Kyllä sitä voi olla opiskeluista väsynyt, jos on ollut tentti esimerkiksi juuri solutason asioista ja biokemiasta. Se varmasti uuvuttaakin enemmän kuin neurologia, koska asia ei ole läheskään yhtä mielenkiintoista, mutta silti pakko opiskella. Kyllä niilläkin asioilla halutessaan voi alkaa päteä, koska loppujen lopuksi kaikki sairaudet pohjimmiltaan ilmentyvät juuri siellä solutasolla.
Lopuksi, jotta tämä postaus yhtään millään lailla liittyisi blogini muihin juttuihin, eikä olisi vain tyhjänpäiväistä nurinaa siitä, miten joku draamasarja ei nyt sattunut ihan miellyttämään.. toivon, etten ole ensi kesänä tai koskaan tulevaisuudessakaan samanlainen kuin Johanna. Toki varmasti olen kiinnostunut asioista, joista olen koulussa kuullut ja haluan tietää niistä enemmän ja varmasti tilaisuuden tullen käyttää niitä tietoja ja taitoja, joita olen itselleni kerryttänyt, mutta toivottavasti en tee sitä ketään ärsyttäen. Toivottavasti kukaan ei joudu huokailemaan vierelläni, että taasko se alkoi päteä... taasko piti todistaa olevansa lääkiksessä. Minä en ainakaan tunne millään tasolla olevani edes 1/6 lääkäri, vaikka sekin etappi on ihan kohta saavutettu.
Mitä pidemmälle koulua käy, sitä tyhmemmäksi itsensä tuntee. Tai ehkä tyhmä ei ole oikea sana. Joskus viime syksynä varmaan kuvittelin tietäväni asioista jo aika paljon. Osaavani jo aika paljon. Joskus kauan sitten töissä ollessani ehkä ajattelin pystyväni jollakin tasolla hoitamaan samoja asioita kuin lääkärit. Nyt tuntuu, että osaan vähemmän kuin viime kesänä töissä ollessani. Nyt huomaa miten paljon on asioita, jotka on vielä opittava... niin paljon kaikkea, mitä ei vielä tiedä. Miten paljon siitäkin, mitä osaa ja tietää, voisi tietää ja osata paremmin. Onneksi olen kohta vasta 1/6 lääkäri, koska en todellakaan ole valmis siihen vastuuseen.
Sairaanhoitajallakin on kyllä paljon vastuuta, enkä halua vähätellä sitä mitenkään. Onneksi osastotyössä ympärillä on yleensä loistavia kollegoita, joilta saa apua ja tukea. En voisi kuvitellakaan käyttäytyväni heidän seurassaan ylimielisesti tai alkavani neuvoa ihmisiä, jotka sentään ovat viettäneet viimeiset 9kk työelämässä minun istuessani koulunpenkillä opiskelemassa solujuttuja. Vaikka ehkä jonain päivänä tiedän joistain asioista enemmän kuin sairaanhoitajakollegani, uskon muistavani arvostaa heidän osaamistaan ja tietämystään edelleen. Kokemusta työelämästä ja potilaiden kanssa vietettyjä hetkiä kun ei kuitenkaan voi kirjojen tekstejä lukemalla korvata. Yksi päivä töissä yleensä opettaa enemmän kuin viikko koulunpenkillä.
Kyllä varmasti tämänkin tekstin lukee joku Syke-sarjan ohjaaja/tuottaja ja sarjan realistisuus paranee ;D No ei, draama on draamaa ja ennen kaikkea viihdettä. Ei kaikkea pidä aina ottaa niin vakavasti!
p.s. Teksi painottuikin Sykkeeseen, mutta kuvilla yritän korvata Greyn anatomian vähälle huomiolle jäämisen!
 |
| kuva |
Syke oli yksi niistä asioista, joista ihan blogin alkumetreillä kirjoitin. Tämän postauksen inspiraationa toimi Sykkeen Johanna, joka sairaanhoitajana haaveili lääkärin urasta. Lasta ja avioliittoa sekä -kriisiä lukuunottamatta pystyin jollakin tavalla samaistumaan tuohon henkilöhahmoon. Olinhan itsekin ennen sairaanhoitaja, joka haaveili lääkärin urasta.
Oikeana ammattilaisena suurin osa sairaalasarjoista sekä kiehtoo, että toden teolla ärsyttää. Kiinnitän tietysti huomiota asioihin, jotka tehdään väärin. Asioihin, jotka eivät oikeasti olisi mahdollisia sekä niihin juttuihin, joissa on vedetty ihan överiksi. Ennen kaikkea sairaalasarjat antavat todella kiehtovan kuvan sairaalan sisäisistä ihmissuhteista. Niitä toki on, mutta ei läheskään samalla mitalla kuin esimerkiksi Greyn anatomiassa. Mutta se nyt onkin paljon kauempana todellisuudesta kuin esimerkiksi Syke.
Sykettä onkin kehuttu realistiseksi sarjaksi. Sitä on myös kehuttu laadukkaaksi ja erilaiseksi, koska se on tehty sairaanhoitajien, eikä lääkärien näkökulmasta. Toki pieneen traumapoli-miljööseen kuvitteellisessa osassa Hyksin sairaaloita on ahdettu mukaan vähän kaikkea, mikä ei varmasti oikeasti olisi mahdollista. Samassa paikassa esimerkiksi leikataan neurologisia potilaita ja hoidetaan virtsatieinfektiosta kärsiviä mummoja, saati sitten lapsipotilaita. Ja samat hoitajat tekevät kaikkea. Ja ovat jotenkin sattumalta aina samoissa vuoroissa. Mutta niin se draamasarjan kannalta tietysti täytyykin hoitaa. Realismista se mielestäni on kuitenkin kaukana.
Samoin edelleen särähtää korvaan kaikki Johannaan ja hänen lääkisuraansa liittyvät asiat. Ensimmäisessä jaksossa Johanna pääsi pätemään pätemästä päästyään enkefaliittiin ja aivoihin liittyvissä asioissa. Sattumalta heillä oli juuri ollut tentti kyseisistä aiheista. Onhan se hienoa, että lääkiksen ensimmäisillä viikoilla aletaan heti opiskella kaikki aivoista, saati sitten vielä kliinisiä asioita hermostollisista sairauksista! Hirveän mielenkiintoista se lääkisopiskelu! Ja heti saa opetella lumbaalipunktionkin... Not.
Epärealistiselta tuntuu myös se, että pienen lapsen lähes yh-äitinä (koska ex-mies ilmeisesti on ulkomailla) lääkisopiskelun rinnalla Johanna pystyy painamaan töitä lähes entiseen tahtiin. Hieman haukottelua ja nukahtelua töissä toki kuvattiin, mutta kyllä meno silti vaikutti aika kovalta. Ylipäänsä se, että hetken mielijohteesta lääkikseen hakeminen ilman mitään aikaisempaa pohjaa luonnontieteistä samaisen lapsen ja täyspäiväisen työn kanssa johti sisäänpääsyyn ensimmäisellä yrityksellä antaa kyllä aika lailla liian helpon kuvan siitä, millaista työtä se pääsykoeprosessi oikeasti ihmiseltä vaatii.
Kuten sanottua, ymmärrän kyseessä olevan kuvitteellisen draamasarjan. Jos sarjaa kuitenkin kiitellään realistisesta otteestaan, niin joitakin asioita voisi tehdä toisin. Kyllä sitä voi olla opiskeluista väsynyt, jos on ollut tentti esimerkiksi juuri solutason asioista ja biokemiasta. Se varmasti uuvuttaakin enemmän kuin neurologia, koska asia ei ole läheskään yhtä mielenkiintoista, mutta silti pakko opiskella. Kyllä niilläkin asioilla halutessaan voi alkaa päteä, koska loppujen lopuksi kaikki sairaudet pohjimmiltaan ilmentyvät juuri siellä solutasolla.
Lopuksi, jotta tämä postaus yhtään millään lailla liittyisi blogini muihin juttuihin, eikä olisi vain tyhjänpäiväistä nurinaa siitä, miten joku draamasarja ei nyt sattunut ihan miellyttämään.. toivon, etten ole ensi kesänä tai koskaan tulevaisuudessakaan samanlainen kuin Johanna. Toki varmasti olen kiinnostunut asioista, joista olen koulussa kuullut ja haluan tietää niistä enemmän ja varmasti tilaisuuden tullen käyttää niitä tietoja ja taitoja, joita olen itselleni kerryttänyt, mutta toivottavasti en tee sitä ketään ärsyttäen. Toivottavasti kukaan ei joudu huokailemaan vierelläni, että taasko se alkoi päteä... taasko piti todistaa olevansa lääkiksessä. Minä en ainakaan tunne millään tasolla olevani edes 1/6 lääkäri, vaikka sekin etappi on ihan kohta saavutettu.
Mitä pidemmälle koulua käy, sitä tyhmemmäksi itsensä tuntee. Tai ehkä tyhmä ei ole oikea sana. Joskus viime syksynä varmaan kuvittelin tietäväni asioista jo aika paljon. Osaavani jo aika paljon. Joskus kauan sitten töissä ollessani ehkä ajattelin pystyväni jollakin tasolla hoitamaan samoja asioita kuin lääkärit. Nyt tuntuu, että osaan vähemmän kuin viime kesänä töissä ollessani. Nyt huomaa miten paljon on asioita, jotka on vielä opittava... niin paljon kaikkea, mitä ei vielä tiedä. Miten paljon siitäkin, mitä osaa ja tietää, voisi tietää ja osata paremmin. Onneksi olen kohta vasta 1/6 lääkäri, koska en todellakaan ole valmis siihen vastuuseen.
Sairaanhoitajallakin on kyllä paljon vastuuta, enkä halua vähätellä sitä mitenkään. Onneksi osastotyössä ympärillä on yleensä loistavia kollegoita, joilta saa apua ja tukea. En voisi kuvitellakaan käyttäytyväni heidän seurassaan ylimielisesti tai alkavani neuvoa ihmisiä, jotka sentään ovat viettäneet viimeiset 9kk työelämässä minun istuessani koulunpenkillä opiskelemassa solujuttuja. Vaikka ehkä jonain päivänä tiedän joistain asioista enemmän kuin sairaanhoitajakollegani, uskon muistavani arvostaa heidän osaamistaan ja tietämystään edelleen. Kokemusta työelämästä ja potilaiden kanssa vietettyjä hetkiä kun ei kuitenkaan voi kirjojen tekstejä lukemalla korvata. Yksi päivä töissä yleensä opettaa enemmän kuin viikko koulunpenkillä.
Kyllä varmasti tämänkin tekstin lukee joku Syke-sarjan ohjaaja/tuottaja ja sarjan realistisuus paranee ;D No ei, draama on draamaa ja ennen kaikkea viihdettä. Ei kaikkea pidä aina ottaa niin vakavasti!
 |
| kuva |
p.s. Teksi painottuikin Sykkeeseen, mutta kuvilla yritän korvata Greyn anatomian vähälle huomiolle jäämisen!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)