Kolmosen kynnyksellä

Ensi maanantaina alkaa _kolmas_ (!!!) lukuvuoteni lääkiksessä.
Jotenkin on kamalan vaikeaa uskoa, että kaksi vuotta on kulunut niin lyhyessä hujauksessa. Mutta niinhän se toisaalta on, että vaikka taaperolle kaksi vuotta on kokonainen ihmisikä, niin mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin vuodet kiitävät ohi. Onneksi olen kuitenkin osannut nyt nauttia opiskeluajasta niin, ettei sen kuluminen tunnu yhtään surulliselta. Ennemminkin odotan tulevia vuosikursseja, "vanhenemista" ja "viisaastumista".

Kolmosvuosi alkaa jaksolla nimeltä Ennaltaehkäisy. Meille luennoidaan muunmuassa rokotteista ja alkoholihaitoista, lihavuuden terveysriskeistä sekä mielenterveyshäiriöistä. Konferensseja tulee olemaan niin kansanterveydestä kuin monikulttuurisuudesta. Jakson aiheet ovat siis aika ajankohtaisia ja tietysti omalla tavallaan erittäin tärkeitä. Ennaltaehkäisy ei ehkä kliiniseltä kannalta ole niin kamalan mielenkiintoista, etenkään kun ilmeisesti jaksoon kuulu jonkin tieteellisen tutkimuksen tekeminen tai jotain vastaavaa... Kuitenkin pitäisi pitää mielessä, etta juurikin hyvällä ja täsmällisellä ennaltaehkäisevällä työllä saataisiin Suomessakin suurimmat säästöt terveydenhuollossa aikaan. Yritän siis ennakkoasenteista huolimatta suhtautua tähän jaksoon ihan positiivisin mielin ja vähintääkin sitä arvostaen.

Syksymmällä jaksot onneksi muuttuvat vähän käytännönläheisimmiksi ja mielenkiintoisemmiksi. Käytännönläheisyys siis tässä vaiheessa opintoja tarkoittaa lähinnä erilaisten "temppujen" oppimista tulevaisuuden varalle. Siksi ennaltaehkäisevä työ ei ehkä niin mielenkiintoista käsitteenä olekaan. Lääkärinalkuja kun kiinnostavat pääosin tietenkin ne asiat, mitkä juuri lääkärit osaavat. Minuakin kiinnostavat "uudet" jutut, jotka erottavat minut vanhasta ammatistani. En ihan tarkalleen tiedä, millaisia kliinisiä taitoja kolmosvuonna opiskelemme, mutta ainakin niitä pitäisi kertyä rutkasti lisää. Kolmosella on nimittäin kliinisten taitojen evaluaatio, joka ymmärtääkseni on jonkinlainen näyttöjen antamistilanne. Eli pitää osoittaa osaavansa esimerkiksi aloittaa nestehoito (kanylointia kenties), kuunnella keuhkoja tai tulkita ekg:tä...

Tämän vuoden toisessa jaksossa (Neste- ja elektrolyyttitasapaino) opimmekin kanyloimaan. Tai siis kurssikaverini oppivat. Itse varmaan jätän välistä (toivottavasti saan hyväksiluettua!) ne harjoitukset, joissa letkutetaan iv-nesteitä ja kanyloidaan. Olen kuitenkin omat kanylointinäyttöni suorittanut jo kahdessa eri sairaanhoitopiirissä ja sairaanhoitajana kanyloinut varmasti yli sataa potilasta. Suonensisäisten nesteiden ja lääkkeiden käyttökuntoon saattamista on tehty monin verroin enemmänkin. Tällaisessa harjoitustyössä tuntisin olevani lähinnä tiellä. Sen sijaan samassa jaksossa toteutettava diureettien vaikutus -harjoitustyö vaikuttaa mielenkiintoiselta. Ilmeisesti tulemme itse testaamaan niiden vaikutuksia. Mielestäni on erittäin hyödyllistä tietää, miltä potilaasta tuntuu kun diureetit saavat virtsanerityksen lisääntymään ja miten kurjaa on ravata koko ajan wc:ssä. Tuskinpa sen jälkeen tulee ikinä kehotettua ketään ottamaan diureetteja yötä vasten.

Näiden kahden ensimmäisen jakson alustavat aikataulut olemmekin saaneet. Siksi tiedän jo niiden sisältämistä harjoitustöistä. Uskon, että kolmosvuonna luvassa on monia muitakin mielenkiintoisia töitä ja tiedän, että pääsemme seuraamaan mm. terveyskeskuspäivystystä. Asiat muuttuvat kliinisemmiksi ja hyvä niin. Kahden vuoden päästä pitäisi nimittäin olla jo valmis lääkärin sijaiseksi. Toivon myös, että jo aiemmin opittu tulee nyt kertautumaan. Kuten jo todettu, kertaus on todella kipeästi nyt tarpeen...

Kolmas jakso tänä syksynä tulee olemaan 'Infektio', jossa vihdoin käsittelemme antibiootteja ja erilaisia infektiotauteja. Joulun jälkeen luvassa on 'Rintakipu ja hengenahdistus', joka kaiketi on jossain määrin samaa asiaa kuin fuksivuoden kevään viimeinen jakso (Hapensaanti), mutta rutkasti kliinisempi (sisältäen sairauksia ja niiden hoitoa). Kaksi viimeistä jaksoa tänä lukuvuonna ovat sitten 'Hermoston toimintahäiriöt' ja 'Diagnostiikka ja hoito'. Kuulostaa siis, että ensimmäisen jakson jälkeen edessä on paljon kaikkea mielenkiintoista ja luulisi, että nyt paatuneinkin entinen sairaanhoitaja tulee oppimaan jotain ihan uutta.

Näitä odotellessa. Kirjoittelen lisää sitten lukuvuoden kuluessa...
Ai niin, meillä alkaa nyt syksyllä myös RUOTSI! Itselleni se ei ole kauhistus, koska olen kuitenkin ruotsin kielen kanssa ollut jonkin verran elämässäni (ja töissäkin) tekemisissä sekä suorittanut jo kaksi virkamiesruotsia (joiden ansiosta edessä ei kuitenkaan ole mitään vapautusta ruotsin opinnoista). Päivät tulevat kuitenkin olemaan aika pitkiä kun kahdesti viikossa ruotsia opiskellaan pääkampuksella 2,5 tuntia muiden lääkisopiskelujen lisäksi.

Esimerkkinä harjoitustöistä: Kevään hyökkäys ja puolustus -jaksolla tunnistimme gramnegatiivisia bakteereita.

Hyvästit hoitotyölle (+ mitä hyötyä lääkisopinnoista on tässä työssä ollut)

Viimeistä viikkoa kesätöissä viedään ja kohta takana on todennäköisesti viimeinen kesäni sairaanhoitajana. "Todennäköisesti" siksi, ettei koskaan voi tietää minne maailma ja kohtalo heittää (jos vaikka lääkis jostain selittämättömästä syystä jääkin tänä vuonna kesken ja palaan hoitoalan hommiin lopuiäkseni ;)). Ensi kesänä kuitenkin olisi tarkoitus viimein päästä ensimmäistä kertaa kiinni lääkärintyöhön ja hoitamaan potilaita vähän eri näkökulmasta kuin tähän asti, nimittäin amanuenssuurin (eli manuilun) merkeissä. Amanuenssi on lääkäriharjoittelija, joka saa harjoittelusta kuitenkin palkkaa (mikä on ihan kiva, kun tuo kyseinen harjoittelu pitää kuitenkin suorittaa "omalla ajalla").

Hoitotyön parissa on kohta vietetty yhteensä kahdeksan (!) kesää (ja tietysti ihan täyspäiväisesti ympäri vuodenkin silloin kun en vielä lääkiksessä ollut). Niistä ensimmäiset kaksi työskentelin lähihoitajan sijaisena, kun ei sairaanhoitajaopinnoista ollut vielä kertynyt tarpeeksi opintopisteitä sairaanhoitajan sijaisena toimimiseen. Lähempänä valmistumista ja valmistumisen jälkeen työskentelin sitten melkolailla kokoaikaisesti sairaanhoitajana entisessä kotikaupungissani, sielläkin kirurgian parissa. Kokemusta sairaanhoitajan työstä on siis kertynyt jo aika lailla, vaikka edelleen tuntuu, että hoitotyössäkin olisi vielä niin paljon opittavaa ja nähtävää. Erityisesti niillä erikoisaloilla, joiden parissa en ole kovin paljoa työskennellyt. Kokonaan valmiiksi ei tule varmaan koskaan.

Viimeiset kolme kesääni (pääsykokeen jälkeen) olenkin sitten viettänyt TAYS:ssa hoitajan työssä. Näinä kesinä mukana on kuitenkin koko ajan kulkenut ajatus, ettei kyse ole työstä, jota teen loppuelämäni. Ajatus, etten ole luomassa uraani hoitajana. Toisaalta voisi ajatella, ettei työ silloin tuntuisi kovin tärkeältä, kun siitähän on kuitenkin kohta luopumassa ja jättämässä koko hoitoalan taakseen. Toisaalta se kuitenkin on tuntunut sitäkin tärkeämmältä juuri siksi, ettei sitä enää kovin kauaa tee. Työhön on jaksanut panostaa, kun kuitenkin tietää, ettei kovin kauaa enää tarvitse. Raskaatkin hetket on sen ajatuksen voimalla jaksanut kestää.

Jokainen kesä on myös jollakin tavalla ollut haikea. Ehkä eniten tämä viimeisin. Haikea siksi, että samalla sitä sanoo jäähyväisiä ammatille, joka joskus oli se ainoa. Se, mitä varten teki töitä ja mitä lopulta uskoi haluavansakin loppuelämäkseen. Haikeutta olen tuntenut myös siksi, että vaikka kuinka hyvin sitä on aina sulahtanut mukaan työpaikan arkeen ja työporukkaan, on silti aina ollut jotenkin ulkopuolinen. Mukavien työkavereiden kanssa ei tule vietettyä aikaa enää syksyn alettua, eikä työyhteisöön koskaan voi päästä kunnolla mukaan kun lähtökohtaisestikin sinne tulee aina vain käymään. "Takinkääntäjänä" sitä on myös jollakin tapaa aina ulkopuolinen, erilainen kuin muut osaston hoitajat. Enkä silti kuitenkaan ole millään tapaa yksi lääkäreistä, koska kuitenkin teen sairaanhoitajan töitä.

Omissa kesätöissäni lääkiksen aikana ovat opintoni luonnollisesti tulleet usein puheeksi. Ovathan ne niin iso osa omaa arkeani ja elämääni. Joskus työkaverit ovat vitsaillen viitanneet minuun tulevana lääkärinä, ja olen itsekin laskenut joskus leikkiä esimerkiksi siitä, miten turhauttavaa on mennä kärttämään osaston lääkäriltä jotain jatkohoito-ohjeita tai reseptejä potilaalle kun voisin itsekin ne kirjoittaa. En tietenkään oikeasti voisi (vielä). Olen kuitenkin edelleen välttänyt aktiivisesti mainostamasta opintojani kenellekään, sillä en koe sen vaikuttavan mihinkään. Kaikista vähiten koen olevani yhtään parempi sairaanhoitaja kuin muut sen vuoksi, että opiskelen lääkiksessä. Ehkä olen parempi sairaanhoitaja kuin mitä minä olisin ilman lisäkoulutusta, mutta muihin verrattuna minulta uupuu aimo annos tärkeää käytännön kokemusta, jota ilman jään niinä kuukausina, jotka vietän koulun penkkiä kuluttaen.

En ylipäätään koe, että kahden ensimmäisen vuoden lääkiksen opinnoilla pääsee oikeassa elämässä kovinkaan pitkälle. Oma tietämykseni sairauksien taustoista ja mekanismeista on tietysti lisääntynyt ja ymmärrän asioita nyt paljon paremmin. Leikkauskertomuksien lukeminen on helppoa, koska osaan anatomiaa nyt niin paljon paremmin kuin ennen. Myös latinankieliset ilmaisut on aika helppo suomentaa kun oma sanavarasto on kasvanut lääkiksen aikana niin huimasti. Kaikki käytännön jutut ja sairauksien hoitoon liittyvät asiat ovat kuitenkin oman osaamiseni kannalta perua sairaanhoitajaopinnoista ja sairaanhoitajana vietetyistä vuosista, eivät lääkiksen myötä tullutta tietoa. Nekin lääkisopit, jotka olisivat voineet tuoda jotakin lisää tämänhetkiseen ammatillisuuteeni, ovat suureksi osaksi viime kevään aikana unohtuneet, kun ei niitä ole tarvinnut osata (esimerkiksi autonomiseen hermostoon vaikuttavien lääkkeiden farmakodynamiikka).

Monet työkaverini ovat minun laillani kiinnostuneita oppimaan uutta ja lisäämään ammattitaitoaan. Kuuluuhan elinikäinen kouluttautuminen myös sairaanhoitajan ammattiin. Lääketiede kehittyy koko ajan ja sen mukana (ja rinnalla) myös hoitotiede. Olemme usein työvuorossa etsineet lisää tietoa jostakin harvinaisesta sairaudesta tai muuten vain keskustelleet sairauksien syntymekanismeista tai fysiologiasta. Niistä osaan sentään jonkin verran kertoa ja avata vieraita ja uusia käsitteitä vähän tarkemmin, vaikka harmittavan paljon palasia kokonaiskuvasta kuitenkin ehtii hukkua tiedon käyttämättömyyden vuoksi aivojen syövereihin, enkä lopulta osaa kovin koherentisti ketään "opettaa". On kuitenkin mukavaa kun voin edes jollakin tapaa olla hyödyksi muille.

Mitä hyötyä siis lääkisopinnoista on sairaanhoitajalle? Kahden ensimmäisen vuoden opinnoista ei paljoa mitään. Ensimmäisen vuoden jälkeen tuntui, että osasi jo jotakin enemmän; olimmehan sentään juuri opetelleet kuuntelemaan sydäntä ja keuhkoja sekä tulkitsemaan keuhkokuvia. Toisen vuoden jälkeen osaamme tutkia aivohermot ja arvioida geriatrista potilasta kokonaisvaltaisesti. Tämänhetkisen työni kannalta kummastakaan taidosta ei ole mitään varsinaista hyötyä. Voin kuitenkin myöntää, että ehkä sorrun jonkinlaiseen vähättelyyn tässä kohtaa. Ehkä lääkisopinnoista todella on jotain hyötyä. Ehkä en vain tiedosta sitä kaikkea, mitä olen kahden viimeisimmän lukuvuoden aikana oppinut. Erilaisia kliinisiä taitoja ja opittuja niksejä on tietysti helpompi arvioida kuin sitä hiljaista tietoa, mitä päähänsä on kerännyt. En ole ehkä oppinut mitään uusia erillisiä kokonaisuuksia vaan täydentänyt niitä kokonaisuuksia, joita olen jo aiemmin elämässäni omaksunut sairauksista ja niiden hoidosta, fysiologiasta ja anatomiasta. Helpointa on verrata vanhaa tietoa uuteen jos on oppinut jotain täysin uutta. Omalla kohdallani lähes kaikki on kuitenkin vain vanhan pohjatiedon päälle rakentamista, jolloin uuden erottaminen vanhasta vaikeutuu.

Kaikesta kritiikistä huolimatta uskon olevani parempi sairaanhoitaja nyt kuin kaksi vuotta sitten lääkisopintojeni ansiosta. Siksi onkin niin haikeaa pian sanoa hyvästit tälle mitä mielenkiintoisimmalle ja tärkeimmälle ammatille kun lähden jatkamaan polkuani eri suuntaan. Vaikken lääkisopintojen hyötyjä katsonut niin kovin suuriksi (vielä) sairaanhoitajauraani ajatellen, uskon kuitenkin vakaasti, että sairaanhoitajataustani osoittautuu tulevaisuudessa parhaimmaksi ammatiksi, joka minulla voisi lääkäriurani pohjalla olla.

Kuvan maisema on Venetsiasta, eikä liity tapaukseen. Kuva on kuitenkin häämatkaltamme ja koska tämä blogi tarvitsee enemmän kuvia ja minä tarvitsen jonkin kanavan mihin jakaa matkakuviani, niin tässä tämä nyt sitten on.

Yön pimeinä hetkinä

Olen aina pitänyt yövuoroista. Hoitotyössä yövuorot kuuluvat oleellisena osana kolmivuorotyöjärjestelmään ja niitä joutuu tekemään melkein jokainen. Poikkeuksia ovat tietysti sellaiset työpaikat, joissa ollaan töissä vain arkena (esimerkiksi poliklinikat ja terveyskeskuksen hoitajavastaanoton kaltaiset paikat), ja sellaiset tilanteet, joissa esimerkiksi työterveyslääkäri on todennut yötyön olevan liian haitallista työntekijälle (esimerkiksi raskaana olevat naiset). Yötyötä tekeville pitää lisäksi järjestää säännölliset terveystarkastukset. Onhan se ihan oikea riski terveydelle.

Ihmiselimistö noudattaa monenlaisia rytmejä. Suurin osa hormonierityksestä on rytmittäistä (kasvuhormonia erittyy öisin, kortisolia aamuyöstä, kuukautiskierron hormonit ovat ihan oma lukunsa...). Siksi ei olekaan mikään ihme, että satunnainen yötyö laittaa kehon ainakin väliaikaisesti ihan sekaisin. Minulle vaikeinta on ollut nukkua päivällä. Ainakaan tarpeeksi pitkään. Ihmekös tuo, kun pimeähormoni melatoniinista ei ole kirkkaassa päivänvalossa tietoakaan tai kun kortisoli toimii piristeenä heti aamusta.

Yövuorot näyttävät kalenteriin kirjoitettuina salakavalan mukavilta. Ne vievät vain yön tunnit. Ne jättävät koko päivän vapaaksi. Eli on ihan kamalan paljon vapaa-aikaa yövuorojen välipäivinä! Niin, vapaa-aikaa nukkumiseen. Jotenkin sitä unohtaa, että normaalisti ne yön tunnit on varattu oikeasti nukkumiselle. Nukkumista ei kirjoiteta kalenteriin, joten sitä on vaikeaa ottaa huomioon. Tämä on yleisin virhe, jonka olen aina tehnyt. Ennen tätä kesää siis. Nyt olen taas vanhempi ja viisaampi ja olen lakannut sopimasta mitään menoja yövuorojen välipäiville. Siis sille ajalle klo 7.15 ja 20.45 välissä, jonka vietän töistä "vapaalla". Tuohon väliin mahtuu siis 13,5h, joista optimaalisessa tapauksessa 8 käytetään nukkumiseen. Jäljelle jää siis vain noin 5 tuntia, jos työmatkat vähennetään. Jos vähennetään aika, joka kuluu ilta- ja aamutoimissa, on tehokasta peliaikaa vain noin 4 tuntia. Ihan hyvin sekin tietysti. Minä vain en yövuorojen jälkeen ole parhaimmillani.

Ne päivät, joina ollaan yöllä töissä, ovat siis omalla kohdallani ainakin jokseenkin hukattuja. Mitään kunnollista ei saa aikaan, minnekään ei jaksa lähteä. Olenkin jollakin tapaa lakannut pitämästä yövuoroista. Tai ainakaan ajattelemasta niitä minään semivapaina päivinä. Sen sijaan töissä olo yövuorossa on usein ihan mukavaa. Yöllä on yleensä rauhallista, kun potilaat nukkuvat, jos ne nukkuvat. Yöllä ei tietenkään ole tarkoituksena seurustella kenenkään potilaan kanssa, vaan antaa sairaille yörauha. Niin ne päättäjätkin hoitajamitotuksineen varmasti ajattelevat. Ettei yöllä tapahdu mitään.

Hoitajamäärä onkin ihan sopiva silloin kun yövuoro pitää sisällään niitä perusjuttuja; kipujen lääkitsemistä, antibioottien tiputusta, asennon- ja vaipanvaihtoa... Mutta kun alkaa tapahtua, ollaan yövuorossa pienellä porukalla jokseenkin pulassa. Hoitajaurani alkuaikoina vedin jotenkin katastrofeja puoleeni ja aina minun valvoessani osastolla tapahtui jotain erikoista. En usko, että syynä oli varsinaisesti minun kokemattomuuteni, koska erikoisuuksien aiheuttajia olivat myös muiden kuin minun henkilökohtaisesti hoitamani potilaat. Tällaisia erikoisuuksia saattoivat olla esimerkiksi leikkauspotilaan verenvuoto tai elvytystilanne. Useammin olen kuolemankin kohdannut yövuoron aikana kuin päivällä.

Olen joskus kuullut tai lukenut, että aamuyön tuntia neljän ja viiden välillä kutsutaan "suden tunniksi" tai kello viittä suden hetkeksi, koska silloin ihminen kuolee todennäköisemmin kuin mihinkään muuhun kellonaikaan. Uskon väitteessä olevan perää, vaikken nyt mitään tutkimusta asian selvittämiseen jaksa tehdäkään (varmasti jostain löytyy jotain luotettavampaakin tietoa), sillä muistaakseni ruumiinlämpökin on alhaisimmillaan noina aamuyön tunteina. Varmasti myös syke on alhaisimmillaan, ja kaiketi väsynyt ja sairas keho on todennäköisempi luopumaan taistelustaan tällaisena hetkenä kuin muuten.

Myös yövuorossa töissä ollessa aamuyön tunnit noin 4-6 välillä ovat kaikkein vaikeimmat. Väsyttää, paleltaa ja on nälkä. Silloin mikään muu ei tunnu yhtä ihanalta kuin ajatus omasta sängystä, pehmeistä peitoista ja lämmöstä... Silloin sitä kadehtii jopa sairaalassa makaavia potilaita, jotka sentään saavat olla sängyssä peiton alla ja nukkua, jos nukuttaa. Yövuorot kuitenkin opettavat arvostamaan omaa sänkyä ja yöunia. Mikään ei tunnu ihanammalta kuin oma sänky aamulla kun väsyneenä vihdoin pääsee kotiin.

Yövuorotkin tulevat olemaan asia, jonka jätän taakseni lääkäriurallani. Eivät tietenkään kokonaan. Todennäköisesti tulen päivystämään aika paljon, jos haaveilemastani kirurgin urasta tulee joskus todellisuutta. Kyselemällä kartuttamani tiedon valossa lääkärinä päivystäminen vaikuttaa vielä raskaammalta kuin hoitajana tekemäni yövuorot. Ainakin jos ei saa nukkua. Uskon, että soteuudistuksen myötä päivystäessä ei tosiaan enää saa nukkua. Mitä järkeä sellaisessa edes olisi? Eihän se ole mitenkään tuottavaa, jos nukkumisesta maksetaan palkkaa. Lääkäreillä ei kuitenkaan tule päivystämisestä samanlaisia vapaita kuin hoitajilla. Hoitajat eivät joudu olemaan töissä kellon ympäri tai tekemään yövuoroa aamuvuoron päälle (paitsi joskus erityistilanteissa ja omasta tahdostaan). Yövuorojen päättyessä on luvassa aina vapaapäiviä urakasta toipumiseen. Seuraavana päivänä ei todellakaan mennä aamuksi töihin tavalliseen tapaan.

Päivystäminen tuntuu jollakin tapaa uhkaavalta ja pelottavalta asialta. En todellakaan ole väsyneenä parhaimmillani; ajatus ei luista ja kädet ovat kömpelöt. Toivon todella, että siinä vaiheessa kun päivystäminen tulee omalle kohdalleni ajankohtaiseksi, ovat lääkärienkin kohdalla säädökset vähän muuttuneet ja yötyöstä annetaan aikaa toipua. Onneksi päivystysvelvollisuudet tuntuvat tällä hetkellä vielä hyvin kaukaiselta tulevaisuudelta, ei välttämättä edes miltään kovin konkreettiselta tulevaisuudelta. Nyt saan vielä hetken nauttia yövuoroista (ja niiden mahdollisesta rauhasta) omalla tutulla osastolla. Vielä pari yötä ja yksi iltavuoro ensi sunnuntaina....

... ja sitten se alkaa. Kolmas vuosi.

Kesäkuulumisia

Ei, en ole täysin hylännyt tätä blogia, vaikka hiljaisuutta onkin kestänyt jo syntisen kauan. On vain ollut niin paljon tekemistä ja muuta ajateltavaa (häät-häät-häät-häät-häät), etten ole jaksanut tälle kirjoittelulle uhrata yhtään aikaa. Vaikka vielä on kesää jäljellä ja toivottavasti myös tulee aurinkoisia päiviä, on ehkä aika vähän jo orientoitua seuraavaan opiskeluvuoteen ja jatkaa tätä blogiakin. Vaikka joskus tuntuukin, että kenelle minä näitä tekstejä kirjoittelen ja onkohan tämäkin nyt ihan turhaa ja tyhmää omien asioiden jakamista tuntemattomille tai ihmisille, joita ei varmaan edes kiinnosta, en kuitenkaan halua lopettaa, koska jo nyt on kulunut kaksi vuotta siitä kun tämän blogin aloitin. Ja se kaksi vuotta on mennyt yhdessä silmänräpäyksessä. Ja niiden aikana on sattunut niin paljon kaikenlaista. Ja minä olen kasvanut (edelleen, vaikka kolmekymppisyys odottaa ihan nurkan takana). On hauska palata näissäkin teksteissä joskus sitten "juurilleen" ja ihmetellä mitä kaikkea sitä onkaan silloin aluksi ihmetellyt ja miten väärässä onkaan ollut monessa asiassa. Päiväkirjaa en ole pitänyt vuosiin (kohta kahteenkymmeneen), mutta ehkä tämä on jotain sinne päin. Ja ehkä näistäkin teksteistä on oikeasti jollekulle jotain hyötyä. Tai sitten satunnaista viihdykettä.

Kesäkuulumisista lupasin otsikon mukaan ainakin kirjoitella. No, ne häät nyt vihdoin olivat ja menivät ja olen niin kovin onnellinen! Avioelämä tuntuu ihanalta, eikä ole tullut minkäänlaista häämorkkista. Olenkin ihmetellyt sitä kovasti. Häiden suunnittelu tuotti niin paljon stressiä ja vei niin paljon aikaa ja energiaa etenkin keväällä, että odotin jonkinlaista romahdusta hääpäivän jälkeen. Tai vähintäänkin, että hääpäivästä olisi jäänyt käteen vain jokin tyhjä aukko kun muistikuvia ei kamalassa stressissä ja jännityksessä ehtisi syntyä. Mutta ei. Ei tosiaan. Hääpäivä oli ihana ja muistikuvat ovat kyllä ihan kirkkaina mielessä. Ehdin nauttia päivästä ja vieraista ja aviomiehestäni. Mielestäni päivä kesti ihan tarpeeksi pitkään ja olen todella onnellinen, että olen sen saanut kokea. En kuitenkaan haluaisi kokea sitä enää uudelleen, en koe siihen tarvetta. Tuntuu, että meidän häät olivat minulle kuin fuksivuoteni. Nautin siitä täysillä, niin täysillä, että sain siitä tarpeekseni. Ja siis hyvällä tavalla. Paljon jäi ihania muistoja ja olen kaikesta niin kiitollinen. Ja onnellinen. Todella onnellinen.

Häiden jälkeen lähdimme hetimmiten häämatkalle Kroatiaan (tai oikeastaan esihäämatkalle, koska virallinen ja varsinainen matkamme suuntautuu joulukuussa Malediiveille) ja sen jälkeen mökille. Irroittauduimme arjesta ihan kunnolla ja kotiin paluu olikin jonkinlainen shokki kun olohuoneessa odottivat kaikki häälahjat, kortit ja koristeet kauniissa sekamelskassa. Häiden jälkipuinti onkin jokseenkin vieläkin (yli kuukausi myöhemmin) kesken, kun en ole vielä kaikista koristeista päässyt eroon, vaikka vakaana aikomuksena on kyllä myydä ja kierrättää kaikki mahdollinen. Ajattelin myös jossain vaiheessa tehdä blogikirjoituksen häiden järjestämisestä pienellä budjetilla ja siihen liittyy oleellisesti mm. Koristeiden ostaminen käytettynä...

Sovinkin siis häiden ja häämatkan vuoksi poikkeuksellisesti tänä vuonna kesälomani kesän keskelle. En siis lomaillut koulun ja kesätyön välissä ollenkaan vaan aloitin työt heti tenttiä seuraavana maanantaina. Viimeinen työvuoroni on sunnunta-ilta ja seuraavana päivänä menenkin sitten kouluun takaisin. Toisaalta ehkä vähän hölmöä olla lomailematta missään välissä (paitsi tietysti keskellä kesää), mutta toisaalta työnteko ja opiskelu ovat kaksi niin erilaista asiaa, että jo vaihtelu tuntuu kuin olisi lomalla. Töissä olessa tosiaan opiskelu tuntuu lomalta. Ehkä aika on jo kuitenkin kullannut muistot, koska kyllä se opiskelu varmaan taas syksyllä tuntuu ihan yhtä rankalta kuin ennenkin.

Olen nyt viimeistä kesää sairaanhoitajana (ainakin luulisin, ensi kesänä nimittäin pitäisi manuilla eli olla amanuenssina). Paikka on tuttu, työkaverit ovat tuttuja (ja kivoja!) ja työ on tuttua. Tietysti jotain uutta tulee aina ja monet asiat ovat viime kesältä muuttuneet. Ja joitain asioita pitää myös palautella mieleen, koska esimerkiksi kaikki valkoiset pillerit näyttävät aika samanlaisilta vuoden tauon jälkeen, vaikka ne on viime kesänä osannut tasan tarkkaan erotella toisistaan... Monet asiat tuntuvat kuitenkin nyt paljon helpomilta kuin ennen. Olen todella paljon itsevarmempi kuin ennen ja hahmotan potilaiden hoidon kokonaisuutena jotenkin nopeammin kuin aikaisemmin. Vaikea sanoa, johtuuko tämä muutos edistymisestä lääketieteen opinnoissa vai siitä, että kyseessä on jo kolmas kesä kun teen lähestulkoon samaa työtä. Todennäköisesti molempia.

Olisi niin paljon asioita, joita voisin kirjoittaa kesätyöstäni ja sairaanhoitajan ammatista. Viime aikoina on tullutkin pohdittua paljon sitä, mikä ehkä tämän blogin perusidea onkin ollut: miten sairaanhoitajuus eroaa lääkäriydestä ja miten sovitan niitä yhteen; mitä hyötyä toisesta ammatista on toisen kohdalla jne. Ehkä kuitenkin pohdin tätä jossakin kohtaa tarkemmin lisää ja jätän tämän tekstin nyt tähän. Huomenna kuitenkin on taas aikainen herätys.

Kivaa kesän jatkoa kaikille! :)

Lääketieteen kandidaatti

Kakkosvuoden loputtua viime torstaina meistä tuli vihdoin kandeja. Kuulostaa paljon hienommalta kuin mitä se todellisuudessa on. Tai kuulostaa ehkä siltä, että olemme tehneet jotain erikoista saadaksemme tämän arvonimen (joka muilla aloilla on oikeastaan tutkinto, jota varten pitää tehdä jonkinnäköinen kandityö/tutkielma). Meidän ei tarvitse lääkiksessä kuin suoriutua kahden ensimmäisen vuoden opinnoista ja kandin titteli tipahtaa nätisti syliin.

Lääketieteen kandidaatti on siis nimenomaan arvonimi, eikä mikään tutkinto. Sillä ei todellakaan voi hakea töitä tai mitään muutakaan ainakaan kahden vuoden jälkeen. Nelosen jälkeen onkin sitten toinen tilanne kun haetaan lääkärintöitä ja työskennellään "kesäkandina". Arvonimi ei muutu, mutta opintopisteitä on siinä vaiheessa tuplasti enemmän kuin nyt ja lääketieteen lisensiaatin tutkinnosta on suoritettu jo 2/3, mikä oikeuttaa toimimaan lääkärin sijaisena.

Kakkosen jälkeen ei siis mitään lääkärintöitä ole tarjolla, mutta edelleen monet meidän kurssilaiset hakeutuivat omaa opiskelualaa liippaaviin töihin. Muutama työskentelee tänäkin kesänä hoitajana (mukaanlukien minä), näytteenottajana laboratoriossa tai jopa amanuenssina. Amanuenssuurit (eli lääkäriharjoittelijana toimiminen ilman varsinaista vastuuta) lasketaan opiskeluihin harjoitteluna kolmannen vuoden jälkeen. Tänä kesänä manuilevat kurssikaverini eivät siis hyödy opintojensa kannalta virallisesti työstään, vaikkakin varmasti omakohtaista hyötyä tulee paljonkin kun näkee lääkärintyötä käytännössä ja pääsee varmasti itsekin tekemään kaikenlaista jännittävää.

Tämän tekstin perusteella voi varmaan kuvitella, etten ole kovinkaan innoissani kandin arvonimestä. Kaikki tässä esittämäni kritiikki on kuitenkin harhaanjohtavaa - olen nimittäin todella innoissani uudesta tittelistä ja sen myötä tilatuista nimineuloista, joissa oman nimen edessä komeilee kirjaimet LK. Kaikista lääketieteen opiskelijoista puhutaan esimerkiksi sairaalalla kandeina, vaikkeivat he olisi muuta kuin johdantojakson läpikäyneitä fuksipalleroita. Kandidaattejahan (eli kokelaita) me kaikki olemme. Ja on niin kamalan työlästä lausua "lääketiteen opiskelija" kun voisi vain nopeasti sanoa olevansa kandi. Nyt niin voi sanoa ilman minkäänlaista syyllisyyden tunnetta siitä, ettei nyt oikeasti vielä ihan kandi olekaan.

Minä ja kurssikaverini olimme niin innoissamme kandiudestamme (ja varmasti tietysti myös kakkosvuoden päättymisestä), että järjestimme kurssillemme kandijuhlan. Sellainen ei ole tähän mennessä tietääkseni meidän lääkiksessä ollut tapana, mutta toivon, että aloitimme uuden perinteen. Juhlia ei voi koskaan olla liikaa! Ja olihan se ihana juhlistaa jo toista päättynyttä lukuvuotta. Jos opiskelisimme jossakin muussa lääkiskaupungissa, olisi meillä preklinikka nyt toisen vuoden myötä ohi. Ensi vuonna siirtyisimme jo klinikkaan eli sairaalalle pyörimään ja ihmettelemään potilaita ja hoitotoimenpiteitä. Valitettavasti (tai kenties onneksi) Tampereella klinikkavaihe alkaa vasta neljännen vuoden keväästä, eli itselläni on vielä 1,5 vuotta edessä "normaalia" opiskelua.

Odotan todella paljon kolmosta. Se vaikuttaa sisällöltään juuri siltä, mitä odotin lääkiksen olevan. Tietysti aina odotan kliinisempiä kursseja ja muutenkin tulevaisuudelta paljon. Olen kuitenkin kuullut ihan faktana, että kolmosella ollaan jo selvästi kliinisempien asioiden kimpussa kuin sitä ennen. Eihän meillä olekaan enää juuri mitään perusfysiologiaa opiskeltavana. Ensi vuonna toistuvat myös jotkut jo läpikäytyjen jaksojen asiat, kuten hermoston toimintahäiriöt ja rintakipu & hengenahdistus. Eli painotus tulee olemaan sairauksissa. Vihdoinkin!!

Uskon, että kolmas vuosi lääkiksessä tulee olemaan tähän asti rankin (tietysti; asioidenhan kuuluu muuttua vaikeammaksi mitä pidemmälle mennään), mutta myös antoisin. Olen jotenkin jo fuksivuodesta saakka odottanut, että pääsisin kolmoselle. Fuksina tietysti nautti siitä, että oli fuksi, mutta tämä toinen vuosi oli jotenkin sellainen väliinputoamisvuosi. Kakkoset ovat melkein fukseja itsekin, mutta itse en ainakaan halunnut olla enää toista kertaa fuksi. Kolmantena vuonna on jonkinlaista auktoriteettiäkin (ainakin omassa mielessäni) kertynyt ja ainakin pikkufuksien silmissä kolmoset ovat jo jotain todella merkittävää. Jos opiskelisin jotain muuta alaa (esimerkiksi ammattikoulussa tai sairaanhoitajaksikin) voisi ensi vuosi olla viimeinen opiskeluvuoteni.

Onneksi tässä ollaan nyt vasta 1/3 lääkäreitä ja edessä on vielä monta kivaa vuotta lääkiksessä ennen kuin joutuu ottamaan sen todellisen raskaan vastuun kantaakseen. Mutta silti... 1/3 jo! Huhhuh.

Hieroglyfeihin kirjoitettu

Pseudo on täällä taas!

Jokakeväinen Tampereen lääkiksen teatterikerhon musikaaliproduktio on näytösten osalta nyt potkaistu vihdoin käyntiin. Eilen nautimme ensi-illasta, joka harmistuttavasti ei viime vuoden tapaan ollut läheskään loppuunmyyty. Tänään onneksi ainakin lähelle loppuunmyytyä näytöstä päästään, sillä tuntuu, että jokainen opiskelukavereistamme on tänään ainakin tulossa katsomaan. Onneksi joka päivälle sentään löytyy joku tuttu, joka tulee meitä ihastelemaan. On ainakin kiva esiintyä, kun tietää yleisössä olevan itselleen tärkeitä ihmisiä.

Eilinen ensi-ilta ei mielestäni muutenkaan mennyt ihan odotusten mukaisesti, koska itse ainakin pidin sitä vielä jonkinnäköisenä harjoitusnäytelmänä. Vaikka vietimme ihan kenraaliviikonloppua ja vedimme vielä yhden kokonaisen näytelmän musiikkeineen, valoineen ja lavastusroudauksineen tiistaina, ovat olosuhteet silti erilaiset kun kyseessä on tositilanne (jossa esimerkiksi lavan takana ei saa puhua tai kuljeskella ympäriinsä turhan päiten). Siksi siis muutama asia eilen menikin pieleen tai vähintäänkin ei-niin sujuvasti... tanssijat muun muassa myöhästyivät yhden biisin alusta. Mutta varmasti kokemus katsojille oli silti ihan mukava!

Itse en voi mitenkään puolueettomasti kehua tai moittia itse näytelmää kokonaisuutena, koska olen liian syvällä siinä sopassa. Olen toista vuotta nyt tanssimassa ja vietän aikaani taustakakaan ja bändin takana ja pääsen parhaassa tapauksessa katselemaan pieniä pätkiä näytelmän kohtauksista pieneltä kuvaruudulta, joka näyttää meille lavan tapahtumia takaa päin. Onhan sekin sentään jotakin. Tanssiminen on kuitenkin kivaa ja jotenkin paljon helpompaa nyt kuin viime vuonna. Toisaalta viimeksikään en yhtään jännittänyt ensi-iltana..

En kuitenkaan pelkää mokaamista tai mitään muutakaan tansseissa (vaikka ne sisältävätkin jokseenkin vaarallisia tilanteita kun yhtä tanssijaa heitellään katonrajaan ja sieltä mahalaskuna meidän heiveröisille käsillemme). Uskon, että olemme harjoitelleet tänä keväänä niin paljon, etten oikeastaan joudu juuri suorittamaan aivotyöskentelyä lavalla. Parempi vain kun ei mieti mitä tekee, liikkeet ovat kuitenkin niin "lihasmuistissa", että aivokorteksin käyttö parhaassa tapauksessa vain sotkisi asioita.

Omasta mielestäni tanssit ovat hienoja. Niitä varten ainakin on nähty ihan suunnattomasti vaivaa ja vuodatettu niin hikeä kuin vertakin. Mustelmia ja muita vammoja on tämän kevään aikana kertynyt itse kullekin ihan kiitettävästi ja on kyllä helpotus kun näytökset ja projekti ovat vihdoin lauantaina ohi (tai no, oikeasti vasta 6.5., koska silloin meillä on Turussa vielä kiertuenäytös). Kevät on mennyt yhdessä hurauksessa ja tanssitreenit ovat kyllä vieneet hyvin vapaa-aikaa. En kuitenkaan kadu proggikseen lähtöä! En kuitenkaan ehkä ensi vuonna enää lähde tanssimaan... tai no, ehkä jos otan vähemmän biisejä.. tai vähemmän koreografioita itselleni tehtäväksi. No, tulevaisuuteni Pseudossa jää ensi vuoden osalta nähtäväksi.

Nyt nautitaan näiden töiden hedelmistä ja seuraavista kolmesta Tampereen ja yhdestä Turun näytöksestä vielä koko rahan edestä! Toivottavasti Sinäkin tulet meidän tämän kevään projektiamme ihastelemaan <3

Ai niin, eipä tullut mainittua mitään näytelmän sisällöstä tässä.. Mutta se tosiaan sijoittuu muinaiseen Egyptiin ja lisää voit lukea esimerkiksi osoitteesta: www.pseudo.fi <--- sieltä saa myös lippuja!

Iloinen vanhuus

Raskaan hyökkäys ja puolustus -jakson ja onneksi ihan hyvin menneen perjantaisen tentin jälkeen on ilo toivottaa kevyt "Vanheneminen" -jakso tervetulleeksi elämään.
Eilen se alkoi ja viisi viikkoa se kestää, minkä jälkeen toinen vuosi lääkiksessä onkin taputeltu kasaan ja kandin arvonimi ansaittu (tai saatu, en tiedä millä perusteella se oikeastaan ansaitaan kun kakksovuoden jälkeen sen saa lääkiksessä automaattisesti ilman sen suurempia tutkintoja tai kirjoitelmia). Kesä on siis jo todella lähellä!!

Itse asiassa, perjantaina tentin jälkeen kurssikaverini toivottelivat toisilleen jo hyvää kesälomaa. Huhujen mukaan nimittäin vanhenemisjakso on erittäin helppo ja rento. Eilisen jakson aloituspäivän ja tutorin jälkeen voin kyllä itsekin tähän väitteeseen yhtyä. Luennot olivat ihan mielenkiintoisia, mutta enemmänkin sellaisia, mitä voisi mennä ihan huvikseen vain kuuntelemaan (ja joita varmaan ikäihmiset menevätkin kun puhujana oli kuuluisa professorimme Jaakko Valvanne, joka oikeasti onkin todella hauska ja miellyttävä persoona). En kuitenkaan kokenut oppineeni juuri mitään uutta ja sellainen uskon tämän tulevan jaksonkin olevan; ihan mukava ja mielenkiintoinen, mutta ei juuri mitään uutta opettava.

Ehkä ennakkoasenteisiini jakson tarjoamasta tiedollisesta sisällöstä vaikuttaa suuresti se, että opiskelemme yhdessä TAMK:n ensihoitaja- ja fysioterapeuttiopiskelijoiden kanssa. Meillä on tässä jaksossa yhteisiä luentoja ja tutorryhmäämme täydentää nyt neljä TAMK:n opiskelijaa. Mielestäni moniammatillinen yhteistyö on mielenkiintoista ja on hauskaa tutustua uusiin ihmisiin. Ihmettelen kuitenkin suuresti sitä, että jakso kuuluu esimerkiksi ensihoitajien perusopintoihin, mutta minä sairaanhoitajan tutkinnon suorittaneena ja jopa vanhustyötä tehneenä, en saanut jaksosta mitään hyväksiluettua. Yhtenä jakson tavoitteena on oppia kohtaamaan vanha ihminen ja me menemme tutustumaan mm. Palvelukoteihin. Voisin väittää, että hoitamistani potilaista yli 90% on ollut vähintäänkin iäkkäiksi luettavia, joten uskon osaavani kyllä kohdata vanhan ihmisen. Jälleen on vähän vaikeaa suhtautua sellaisiin asioihin, joita minun pitäisi "opiskella" ja jotka kuitenkin samalla ovat ihan itsestäänselvyyksiä jo.

Noh, niille, jotka kritisoivat lääkärikoulutuksen teoreettisuutta ja "kovaa tiedettä" tai sitä ettei lääkäreille opeteta mitään inhimillisyyttä tai humanistisia asioita, tämä jakso varmaan todistaa nyt toista. Uskon, että tämä jakso on juuri kaikkea sitä, mitä ihmiset uskovat lääkiksestä uupuvan. Vaikka itse olenkin siinä uskossa, ettei minun tarvitsisi tätä jaksoa aiemman koulutuspohjani vuoksi edes suorittaa, istun silti mieluummin näillä rennoilla luennoilla kuin opiskelen bakteereiden virulenssitekijöitä tai opettelen ulkoa jotain muuta, minkä tiedän pian unohtavani. Kai siis lääkiskin joskus voi olla vähän rennompaa ja kevyempää. Yritetään nyt nauttia vain tästä.

Olin perjantaisen tentin jälkeen niin helpottunut ja hyvillä fiiliksillä siitä, että yksi raskaimmista tähänastisista jaksoista oli vihdoin takana päin. Uuden jakson alku tuntui taas mukavalta ja tervetulleelta vaihtelulta. Ja jakson toinen päivä olikin heti vapaa. Vapaapäiviä tähän jaksoon sisältyy muutenkin paljon ja meno tuntuu monellakin tapaa rennommalta. Esimerkiksi torstain jälkeen meillä on kymmenen päivää pääsiäislomaa, minkä aikana ehtisi lähteä vaikka reissuun. Ehtisi siis, mikäli ei olisi kaikkia muita velvoitteita. Itselläni (ja noin sadalla muulla medisiinarilla) viikon päästä perjantaina ja lauantaina ovat nimittäin näytelmämme kenraalit, jotka sitten haukkaavatkin ison siivun viikonlopusta. Tänään minulla ovat viimeiset tanssitreenit ennen kenraaleja ja sekin tuntuu todella ihanalta. Vaikken sitä ehkä ole kovin auliisti myöntänyt, niin kyllä monta tuntia viikosta vievät tanssitkin ovat jokseenkin stressanneet. Esitykset ovat vielä edessä, mutta sitten sekin projekti on taas tämän vuoden osalta ohi.

Kesä on selkeästi siis tulossa! Sen huomaan myös henkilökohtaisesti vuotavista silmistä ja jatkuvasta aivastelusta, jonka joko katupöly tai siitepölyt saavat aikaan. Allergisen on välillä kyllä vaikeaa nauttia kauniistakin keväästä...