Vihdoinkin viikonloppu

Otsikko kai kertoo kaiken.
Ei tässä nyt kahdessa päivässä kovin paljoa uutta kerrottavaa ole tapahtunut. Uusiin ihmisiin olen taas päässyt sekä eilisissä toogabileissä että koulussa tutustumaan. Se on ollut mukavaa, mutta myös raskasta. Aivot käyvät varmaan jokseenkin ylikierroksilla koko ajan kun yrittää painaa mieleen uusia naamoja, nimiä, paikkoja, asiaa...

En tosiaan oppinut kaikkien kurssikavereideni nimiä ensimmäisellä viikolla, kuten arvata saattoi! En myöskään päässyt läheskään kaikkien kanssa juttusille. Ehkä ensi viikolla sitten. Omien kurssikavereiden lisäksi on tullut tustuttua opiskelijoihin myös muilta vuosikursseilta, tosin heidän nimiensä mieleen painamiseen en ole paneutunut samalla tavalla kuin muiden fuksien. Kyllä sitä varmasti kerkeää. Ja tällä alalla uusien ihmisten nimien opettelu on varmaan aika loputon suo, kun kuitenkin työelämässäkin koko ajan tulee vastaan uusia ihmisiä, potilaita ja työkavereita. Kyllä varmaan epäsosiaalisena lääkärinäkin pärjää, mutta itse näkisin sosiaalisuuden ja ekstrovertin luonteen isona elämää helpottavana tekijänä tällä alalla, jo opiskeluvaiheessa. Ja kun siihen uusien ihmisten kohtaamiseen ja sosiaaliseen vuorovaikutukseen totuttelee koko ajan, ei se ehkä sitten työelämässä ole niin raskasta.

Tällä hetkellä tuntuu, että olen ihan henkisesti, sosiaalisesti ja fyysisesti poikki. Se niistä pidemmistä yöunista. Lähes joka yö unet ovat jääneet liian lyhyiksi, koska on ollut toogalippujen jonotusta, pitkään jatkuneita bileitä tai muuten vain jännityksen vuoksi tullut herättyä liian aikaisin. Henkistä väsymystä ehkä on kaikkein vähiten. Uskoisin, että niillä kurssikavereillani, jotka ovat kotoisin toiselta paikkakunnalta, ja joille kaikki on aivan uutta (esimerkiksi yksinasuminen) voivat tänä päivänä olla myös aika väsyneitä henkisesti. Tekee varmaan hyvää päästä viikonlopuksi kotiin, kuten niin moni puhui tekevänsäkin. Itselleni ajatus "kotiin menosta" tuntui hassulta, kun en kuitenkaan ole itse moneen vuoteen enää ajatellut vanhempieni kotia kotinani, vaan "koti" on se minun ja poikaystäväni asunto täällä Tampereella. Mutta toki muistan sen ajan monta vuotta sitten kun kotiin äidin luokse valmiin ruuan ja lämpimän saunan luokse oli mukava mennä. Tai onhan se vieläkin, mutta sellaista koti-ikävää ei kyllä enää ole.

Mielestäni sosiaalinen väsyminen kuvaa hyvin tämänhetkistä olotilaa. Koko viikon on pitänyt olla yhtä hymyä ja puhetta ja edustavaa olemusta. Tai ei ole varsinaisesti pitänyt, onhan se tullut aivan luonnostaan. Mutta kyllä sitä kotiin päästessä huomaa, että on mukavaa kun ei tarvitse olla sosiaalinen koko aikaa. On mukavaa kun voi olla vain itsekseen ja hiljaa. Toki voisin koulussakin varmaan olla, mutta mieluummin olen tutustunut ihmisiin kuin nyhjöttänyt jossain nurkassa puhelin kädessä. Kai sitäkin ehtii joskus tekemään, jos on sellainen olo. Epäsosiaalisen lukukevään jälkeen on kivaa olla sosiaalinen, vaikka se raskasta onkin. Tämä lohdutuksena niille, jotka ehkä potevat huonoa omaatuntoa siitä, etteivät ehdi seurustella ihmisten kanssa pääsykokeisiin luku-urakan aikana: sitä kyllä saa tehdä ihan sydämensä kyllyydestä kun ne koulun ovet aukeavat! Tosin lääkiksen ulkopuolista elämää ei ehkä kuitenkaan ehdi viettää niin paljoa.

Tälle viikonlopulle on suunnitteilla piknikiä hupituutoreiden ja meidän fuksien kesken. Aion kyllä mennä. Muilta osin aion omistaa viikonlopun poikaystävälleni, joka on jäänyt aivan liian vähälle huomiolle viime aikoina, ja myös liikunnalle, joka niin ikään on jäänyt liian vähälle. Eikä kouluakaan voi unohtaa, koska meillä oli tänään tutor-istunto (eli sitä pee bee ällää), jossa saimme muutamia asioita selviteltäväksi viikonlopun aikana maanantaista istuntoa varten. Ei mitään kovin vaikeaa, eettisiä ongelmia lähinnä. Minua olisi kovasti enemmän kiinnostanut jostakin taudista lukeminen ja sen opiskelu... sellaisen "oikean" asian. Vaikka tietenkin etiikka on lääkärin työssä ehdottoman tärkeää! Ehkä jopa kaikkein tärkeintä.

Mutta että sellaista avautumista. Toogabileet olivat kivat. Erityisesti pukukoodin, tarjoilujen ja uusien ja vanhempien tuttavuuksien osalta. Loppuillasta vain väsytti kamalasti. Se huono puoli opiskelijabileissä onkin, että ne ovat keskellä viikkoa, jolloin on sekä edeltävän koulupäivän vuoksi väsynyt että jo valmiiksi väsynyt ajatuksesta, että seuraavana aamuna on jokin pakollinen seminaari tms. koululla.

Ensiaskelia lääkiksessä

Maanantaina meillä alkoi koulu klo 10:15 yleisellä esittelyluennolla. Paikalle saavuttiin jo hyvissä ajoin. Itse olin yliopistolla muistaakseni puoli tuntia ennen luennon alkamista, mutta villien huhujen mukaan jotkut innokkaat olivat saapuneet jo puoli kahdeksalta aamulla. Itse olisin melkeinpä voinut olla tässä samassa joukossa, koska heräsin jo aamulla kuudelta. Varmaan jännitti niin kovasti, vaikka en sitä tiedostanutkaan.
Hupituutorit olivat tehneet hienot opasteet, kyltit, joissa luki "fuksit" ja nuolella osoitettiin mihin suuntaan piti kulkea. Matkan varrella oli myös valkohaalarisia opastajia. Ne tulivat kyllä oikeasti tarpeeseen, koska Tampereen lääkiksen kampus on nyt aika myllätyn näköinen rakennustyömaa. Arvolle, eli päärakennukselle olisin osannutkin löytää, mutta meidän opetus tapahtuu tänä vuonna suurimmaksi osaksi Biolla, joka on siellä jossain kaikkien kaivantojen ja uudisrakennusten takana metsässä.

Kaiken kaikkiaan vastaanotto lääkiksessä on ollut kaikilta osin mahtava, jo aivan alusta asti. Hyväksymiskirjeen mukana tulleista tervetulotoivotuksista ensimmäisille luennoilla ja pbl-istuntoihin sekä ensimmäisiin ylempikurssilaisten kohtaamisiin asti on olo tuntunut tervetulleelta ja vastaanotto ollut lämmin. Jos jokaisessa uudessa opiskelu-/työ-/harjoittelu-/missävain paikassa vastaanotto olisi aina samanlainen, olisi maailma paljon parempi paikka! Uuden ihmisen hyväksyminen, tälle esittäytyminen ja tervetulleeksi toivottaminen sekä hymyily eivät ole mitään maailman vaikeimpia asioita tai vaadi hirveästi panostamista, mutta silti olen (kuten varmasti muutkin) kokenut monia melko tylyjäkin vastaanottoja. Mutta ei nyt muistella niitä!

Vaikkakin todella hyödyllistä asiaa sisältäviä, olivat ensimmäisen päivän luennot jokseenkin puuduttavia. Ja luentosalin penkit kovia. (Valitettavasti) me olemme näillä näkymin viimeinen vuosikurssi, joka (joutuu) niillä penkeillä istumaan. Uusi rakennus valmistunee ensi vuoteen mennessä, ja muutamme sinne. Luennoilta jäi käteen muutamia monisteita, päänsärky ja tietoa, jota olin kyllä jo aikaisemmin netistä opintoja odotellessa kaivanut. Mukavaa oli kuitenkin luennoitsijoidenkin tervetulotoivotukset ja ne hetket, kun välillä taas mieleen tuli ajatus siitä, että tässä sitä ollaan ja vihdoinkin opiskelen lääketiedettä ja että minusta tulee nyt vihdoin lääkäri! Siis ei tietenkään nyt, eikä vielä pitkään aikaan. Mutta ainakin oikealla tiellä ollaan. Uskon, että ne teistä, jotka ovat opiskelleet/opiskelevat jotain "varavaihtoehto"-alaa ennen lääkistä, huomaavat kyllä myös eron.

Ensimmäiseltä päivältä jäi kuitenkin muistoksi myös monta uutta tuttavuutta. Etenkin tutustumisillalta. Ilta oli alkoholiton, mikä on mielestäni vain hyvä asia, koska en ole niin innokas juhlija muutenkaan. Sen sijaan tykkään kyllä kaikenlaisista tapahtumista hirveästi. En nyt yksityiskohtia tästä illasta (tai välttämättä tulevistakaan) paljasta, koska varmaan aika samalla kaavalla mennään tulevienkin vuosien fuksien kanssa, ja onhan se kivempaa, kun on jotain jännityksellä odotettavaa. Tutustumisleikkejä leikittiin ja loppuillasta jokainen oli enemmän tai vähemmän hiestä märkä.

Toinen päivä jatkui melko samalla kaavalla, menin taas kouluun ajoissa, koska ennen luentoja ehtii myös tutustua uusiin ihmisiin. Alkuvaiheessa onkin hienoa, että voi mennä esittäytymään ja juttelemaan vieraille ihmisille, koska kaikki ovat samassa tilanteessa, eikä kukaan kummoksu jos tuppaat seuraan. Se kuitenkin vaatii varmaan vähän oma-aloitteisuutta ja rohkeutta sekä ulospäinsuuntautunutta luonnetta. Mielestäni ihmisiin on mahdollista tutustua myös luentojen välillä, eikä vain sitä varten järjestetyissä bileissä/tapahtumissa. Uskon kuitenkin, että kriittiset hetket ovat tässä alussa, koska myöhemmin on varmasti jo muodostunut porukoita ja ryhmäytymistä, eikä sitten taas se vieraille esittäytyminen ehkä ole enää niin luonnollista.

Toisen päivän luennot olivat hieman mielenkiintoisempia, koska niissä käsiteltiin oikeaa asiaa (potilas-lääkärisuhdetta). Vaikka itse olenkin kliinistä työtä tehnyt sairaanhoitaja, ja potilas-lääkärisuhde on aika samanlainen kuin potilas-sairaanhoitajasuhde ainakin pääosilta, ei mielestäni ole pahitteeksi kenellekään kerrata sitä vuorovaikutusta ja välillä miettiä asioita myös potilaan näkökulmasta. Helpompaahan asiaa onkin pohtia silloin, kun itsellä on muistissa tilanteita, joissa on ollut potilaan kanssa, ja "teoriatietoa" asiasta voi yhdistää näihin kokemuksiin.
Lisäksi saimme luennon muodossa tietoa myös Tampereelle ominaisesta oppimismenetelmästä, pbl:sta. Joka tarkoittaa siis suomennettuna ongelmalähtöistä oppimista. Pienryhmissä käsitellään esimerkiksi jotain lyhyttä potilastapausta, jonka avulla laaditaan kyseistä jaksoa vastaavia oppimistavoitteita, ja nämä asiat pyritään opiskelemaan ensin kotona itsenäisesti ja sitten vielä ryhmässä keskustelemalla. En osaa nyt vielä tarkemmin antaa esimerkkejä, koska meillä on ollut vasta tuon toisen päivän iltapäivän pbl-istunto, jossa lähinnä tutustuimme toisiimme ja ryhmäydyimme. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään House MD-mäinen potilaskeissin ratkonta, vaan enemmänkin jonkin tekstin pohjalta opiskeltavien pääasioiden poiminta, niiden opiskelu ja niistä keskustelu/opettaminen toisille/oman tiedon vertailu muiden hakemiin tietoihin.

Illalla olivat vuorossa etkojen kautta lukuvuoden avajaisbileet. Etkot siis tarkoittavat aloittelua ennen varsinaisia juhlia pienemmällä porukalla. Etkoja järjestävät näin alussa yleensä hupituutorit omassa kodissaan. Niin oli meidänkin kohdalla. Bileet järjestettiin yökerhossa, ja ne olivat ihan kivat, vaikka itse en ole kyllä nykyään enää juuri jaksa baarissa käydä, tai ainakaan kovin pitkään siellä roikkua. Bileistä lähdimmekin kurssikaverini kanssa melko ajoissa nukkumaan pariksi tunniksi, koska aamuyöstä oli vuorossa koulun pihalla (ja kuuden jälkeen sisätiloissa) toogabilelippujen jonotus...

... ja jonotus onneksi palkittiin, meille riitti lippuja! Tänään on sitten vuorossa paljon puhutut, kuulemma legendaariset toogabileet, joissa pukukoodi on lakana. Kuulostaa hienolta! Aikaisemmin mainitsemallani Rodoksen matkalla yritinkin jo metsästää teemaan sopivaa pää-/kaula-/ranne- tms koristetta. Päädyin hankkimaan rannekorun ja korvakorut. Kai niissä jotain antiikin kreikkalaista henkeä on. Pääkoristeet ovat minulle muutenkin aika arkipäivää, koska tykkään erilaisista hiuskoruista ja pannoista muutenkin. Laakerinlehtiä (aikanaa itselleni mieluisia) en löytänyt, mutta jotain vastaavaa kuitenkin.
Odotan kyllä innolla illan bileitä ja taas uusien ihmisten tapaamista ja nimien oppimista!

Vakaa aikomukseni on ensimmäisellä viikolla opetella kaikkien uusien kurssikavereiden nimet. :) Taitaa olla aika mahdoton tehtävä, kun meitä tosiaan on tänä vuonna aloittanut 128. Hyvässä vauhdissa jo ollaan, ja omaan aika hyvän nimimuistin, jos oikeasti keskityn (potilaiden nimiähän en kyllä koskaan muista, mutta ehkä se johtuu siitä, että yritän tietoisesti pitää etäisyyttä heihin).

Kolmas opiskelupäivänä oli muuten juurikin aamuöisestä jonotuksesta johtuen tähän mennessä kaikkein rankin. Jonotusta edeltävä nukkuminen oli ollut pätkittäistä, ja koulupäivä jatkui klo 15 asti. Kävin välissä kotona, ja jätin väliin yhden ei-pakollisen luennon. Kumma kyllä, en tuntenut edes syyllisyyttä asiasta. Iltapäivän etiikan seminaarissa nukahtamisesta sitten kylläkin. Tosin nukahdin tietääkseni vain sekunniksi, joten ehkä sitä ei lasketa. Ajatukset kuitenkin olivat aika lailla muualla, koska iltapäivä oli vain niiiiin piiiiiitkä. Onneksi ilta oli vapaa, ja sen sai viettää rauhassa kotona koomaillen.


Tällaisia kuulumisia tähän alkuun. Laittakaa toki toiveita, jos on jotain tiettyjä asioita, joista haluatte kuulla enemmän/tarkemmin, tai aiheita, joita en ole vielä käsitellyt. :)

Viimeisiä viedään

Kesä alkaa viimein olla ohi ja maanantaina vihdoin se alkaa - lääkis! Kesä ei ole koskaan ennen tuntunut näin pitkältä, enkä ole koskaan ennen odottanut sen loppumista näin innolla. Myöhemmin varmaan kaduttaa, että olen ajatellut näin. Onhan se Suomen kesä kuitenkin auttamattomasti ihan liian lyhyt! Ja näin vanhemmiten aika kuluu oikeasti todella nopeasti.

Siksi tiedän, että seuraavat kuusi (tai mahdollisesti enemmänkin, jos päätän välissä touhuta jotain ylimääräistä) lääkisvuotta tulevat menemään nopeasti. Ehkä herään joku aamu ja huomaan olevani jo valmis lääkäri ja muistelevani haikeudella tätä aikaa, kun kaikki kiva oli vielä edessä päin. Silloin varmasti haluaisin palata takaisin tähän päivään ja kehottaa itseäni ottamaan kaikki ilo irti opiskeluvuosista ja nauttimaan jokaisesta hetkestä. Onneksi tajuan tämän jo nyt; ja niin aion tehdäkin!

Varmasti myös kuuden vuoden jälkeen elämä tulee olemaan mukavaa, etenkin köyhänä vietettyjen opiskeluvuosien jälkeen työnteko ja varsinkin palkkapäivät lämmittävät. Kuitenkin jo yhden ammatin opiskelleena tiedän, että työelämään verrattuna opiskelu on aika leppoisaa. Etenkin kun kyse on ammateista, joissa työntekijällä on melko iso vastuu, ja joissa päivittäin joutuu kohtaamaan emotionaalisesti rankkoja asioita.

Opiskelemaan lähteminen tuntuukin nyt rankan työkesän jälkeen virkistävältä. Onhan edellisestä opiskeluajasta JO kolme vuotta kulunutkin. Etenkin se ajatus ilahduttaa, ettei kello tule enää ennen ensi kesää soimaan kello 6:05 aamulla, enkä joudu siivoamaan kenenkään (muun ihmisen) ulosteita tai muita eritteitä myöskään vähään aikaan. Toivottavasti. Tosin istumista ja puuduttavia luentoja on varmasti luvassa. Töissä sairaalassa  harvemmin kerkesi istumaan, mikä toisaalta on hyväkin - istuminenhan tappaa.

Pääsykokeen jälkeen ajatus siitä, että lukeminen on nyt ohi, oli myös virheellinen. Nythän se vasta alkaa. Varmaan on kuitenkin ihan erilailla motivoitunut lukemaan asioista, joista oikeasti on työelämässä hyötyä kuin esimerkiksi Suomen soista tai prekambrisesta maailmankaudesta. (Kaksi itselleni inhokkiaihetta lukion biologian kirjoissa: suot ja maailmankaudet.) Vaikka toisaalta aikaisemmista opiskelukokemuksistani tiedän, että vaikka aihe olisi kuinka mielenkiintoinen ja tärkeä tulevaisuuden kannalta, en voi kaikkea muistaa lopulta kuitenkaan. Jos minusta tulee esimerkiksi urologi isona, eivät neurologian asiat varmasti pysy päässä erikoistumisvaihetta pidempään. Kaikkea ei voi osata.

Näitä asioita siis odotan tulevalta lukuvuodelta: pidempiä yöunia, vähemmän vastuuta muiden ihmisten hyvinvoinnista ja mielenkiintoisia opintoja. Ja tietenkin hauskanpitoa, opiskelijarientoja ja uusia ihmisiä. Uskon, että kolme viimeistä varmasti toteutuvat. Voi olla, että niiden myötä ne pidemmät yöunet jäävät myös haaveeksi ja mahdollisesti sekä omasta että muiden hyvinvoinnista joutuu kantamaan myös ihan tarpeeksi huolta. Ensimmäinen jakso (ensimmäisten orientaatioviikkojen) jälkeen käsittelee solua ja kudoksia. Se tuskin on kaikista tulevista opinnoista kaikkein innostavin, mutta varmaan kevättä kohden mentäessä aiheetkin muuttuvat mielenkiintoisemmiksi.

Saa nähdä mitä tuleman pitää. Kerron lisää sitten kun tiedän!

LOMA

Minulla alkoi eilen viikon pituinen kesäloma, pieni hengähdystauko ennen koulun alkua. Ja nyt lentomatka Rodokselle sujuukin ihan mukavasti blogitekstiä kirjoitellessa.

Vaikka kuulemma aiemminkin on ollut surkeita ja sateisia kesiä, niin mielestäni tämä on ollut masentavin ja kylmin ikinä. En muista, että olisi koskaan aiemmin tarvinnut heinäkuussa vetää sormikkaita käteen kun lähtee polkemaan töihin aamulla. Uimaan ei ole uskaltanut mennä kuin todella kuumista löylyistä, ja ruskettuneita kasvoja en ole tänä kesänä nähnytkään.

Mutta ei sen niin väliä, eipä ole haitannut olla töissä kun ulkona vaan sataa. Tosin se työmatka olisi ollut mukavaa päästä hoitamaan ilman työmatka-sadevesi-suihkua. Mutta nyt kun on tämä kauan odotettu LOMA, nyt sitä aurinkoa ja lämpöä täytyy olla! Siksi siis Kreikka, vaikka Suomessakin pitäisi nyt olla luvassa hellettä. Niin monia tyhjiä lupauksia ja pettymyksiä on kuitenkin tänä kesänä helle-ennusteiden osalta koettu, että en halua jättää tätä lomaa sattuman varaan.

Varasimme matkan kolme päivää ennen lähtöä, mutta ei kyllä ihan äkkilähtöhinnoilla silti selvitty. Kaikkien Kreikan raha-ongelmien ja epävarmuuksien jälkeen all inclusive tuntui turvalliselta vaihtoehdolta; saammepahan ainakin ruokaa, vaikka mitkä pankit kaatuisivat eikä rahaa saisi nostettua! Lisäksi oma tavoitteeni lomalla oli viettää viikko syöden ja maaten! :D
(Hotellilla on onneksi kuntosali, niin ihan täysin laiskistumaan ja lihomaan ei onneksi pitäisi päästä.)

Loman olin suunnitellut sillä lailla fiksusti, että menen tämän jälkeen vielä viikoksi töihin. Töissä olen sitten ihan viime tippaan asti, koska sunnuntaina teen vielä iltavuoron, ja seuraavana päivänä alkaakin vihdoin se koulu!
En ole kyllä koskaan ennen odottanut kesän loppumista näin innolla! Mutta toisaalta: minkä ihmeen kesän?

Tällaista nyt tänään tähän lyhyesti, ehkä kirjoitan matkakuulumisia myöhemmin kun palaamme kotiin, vaikkeivat ne nyt opiskeluun tai blogini aiheeseen muuten liitykään. Saa nähdä. Jos saisi jotain kuviakin tähän piristämään.

Hyvää loppukesää kaikille! Vaikka itse lähdinkin sateen pelossa evakkoon, niin toivon sinne Suomeen siltikin ihania aurinkopäiviä :)

"Vain" sairaanhoitaja

Sanotaan, että sairaanhoitaja on kutsumusammatti. Niin kai lääkärikin. Lääkäriys kuitenkin varmaan houkuttaa monia myös palkkauksen vuoksi. Sairaanhoitajaksi kai kukaan ei pelkän palkan vuoksi lähde lukemaan, koska kuten yleisesti tiedetään, palkka ei ole päätä huimaava. Lisäksi työ on usein paljon "likaisempaa" kuin esimerkiksi nyt se lääkärin työ. Siksi siis jonkinlaista auttamisen halua ja kutsumusta ainakin omasta mielestäni vaaditaan kun valitsee sairaanhoitajan ammatikseen. Näin ei pitäisi olla. Sairaanhoitajan työtä ei saisi ajatella kutsumuksena tai sairaanhoitajien tarpeena pyyteettömästi auttaa hädässä olevia ja laittaa muut itsensä edelle. Tällaiset ajatukset ovat kompastuskivenä paljon kaivatulle palkkakehitykselle hoitotyössä.

Sairaanhoitaja ei ollut koskaan unelma-ammattini, enkä koe tunteneeni varsinaisesti kutsumusta siihen. Jos kutsumuksesta puhutaan, se oli se lääkiksen ääni kun pääni sisällä kuiski. Varmaan ajattelin sairaanhoitajan työn olevan "jotain sinne päin", kun hoitoalalle lähdin. Ja olihan minulla toki halu auttaa, empaattinen luonne ja halu tehdä ihmisläheistä työtä. Mutta silti. Kuten kaverini kanssa lääkikseen pääsyäni juhliessamme totesimme: nyt vihdoin pääsin opiskelemaan sitä, mitä koko ajan oli tarkoitettukin. Kuljin vain hieman kiertoteitä pitkin. Mutta jos uskotaan kohtaloon, niin tällä kaikella varmasti on ollut tarkoituksensa. 

En siis koe varsinaisesti olevani alanvaihtaja, koska lääkis on ollut alkuperäinen suunnitelmani aina. (Tai siis niin kauan kuin olen tiennyt mitä haluan "isona" tehdä.)

Minä kuitenkin olen alanvaihtaja. Lääkäriksi opiskeleminen ei ole sairaanhoitajan mahdollisuus "jatkokouluttautua", kuten tässä artikkelissa (Yle) napakasti todetaan. Omat karvanikin hieman nousivat pystyyn kun Syke -sarjan jossakin jaksossa Johanna huomaa ilmoituksen, joka meni suunnilleen näin: "Sairaanhoitaja, haluatko jatkokouluttautua lääkäriksi...?". Väärin väärin väärin. Ja järjetöntä. Vaikka itse olenkin huono esimerkki kun teen juuri näin, ei sairaanhoitajilla pitäisi olla mitään tarvetta "jatkokouluttautua" lääkäreiksi. Sairaanhoitajista on pulaa. Sairaanhoitajat ovat hoitotyön asiantuntijoita, mitä esimerkiksi lääkärit eivät ole. Sairaanhoitaja ja lääkäri ovat kaksi eri ammattia, eivät mikään alempi ja ylempi osa jotain kokonaisuutta.

kuvan lähde
Syke -sairaalasarjan Johanna (oikealla) haluaa opiskella lääkäriksi.

Ymmärrän, että olen jo käyttänyt hyväksi Suomen ilmaista koulutusjärjestelmää ja valtion rahoja kun olen suorittanut kalliin sairaanhoitajan tutkinnon. Ja nyt aion tuhlata niitä vielä lisää suorittamalla vielä kalliimman lääketieteen lisensiaatin tutkinnon. Uskon kuitenkin tulevani korvaamaan tämän vielä moninkertaisesti, ainakin sellaisessa muodossa, jonka arvoa ei voida rahassa mitata. En vain voi sille mitään. Jos haaveilee jostakin, ja vuosia miettii, että olisiko sittenkin pitänyt tehdä jotain toisin, olisiko sittenkin pitänyt hakea lääkikseen vielä uudelleen (tai mitä ikinä se omalla kohdallasi onkaan), on vastaus yleensä kyllä. Kyllä olisi pitänyt. Yleensä sitä enemmän katuu niitä asioita, joita ei ole tehnyt kuin niitä, joita on tehnyt.

Se on siis syy sille, miksi vaihdan alaa. En varmaan voisi elää elämääni onnellisena, jos joutuisin ikuisesti miettimään ja jossittelemaan, olisinko sittenkin voinut olla lääkäri. Jos olisin loppuelämäni ollut vain sairaanhoitaja.

Edellinen lauseeni on tarkoituksella provosoiva. Valitsin tämän postauksen otsikoksi myös muodon "vain" sairaanhoitaja, koska se kuvaa omaa ajatusmaailmaani noin 7 vuotta sitten. Ja tiedän, että näin ajattelevia ihmisiä on muitakin. Itse en todellakaan enää kuulu tähän joukkoon, onneksi. Syytän edelleenkin kypsymättömyyttäni ja tietämättömyyttäni siitä, että olen koskaan voinut olla arvostamatta sairaanhoitajia. Yleensä se todellakin on tietämättömyyttä. Uskon, että ainakin lähes 90% ihmisistä, joita olen hoitanut, ovat arvostaneet meitä hoitajia. Monet ovat myös suoraan sanoneet, että teemme heidän mielestään arvokasta työtä. Itse en ollut nuorempana koskaan joutunut olemaan sairaalassa, ja tietoni sairaanhoitajan työstä olivat lähinnä peräisin amerikkalaisista tv-sarjoista, kuten Housesta (siinähän hoitajat eivät tee juuri mitään). 

kuvan lähde
House -sairaalasarjassa lääkäri tekevät myös mm. sairaanhoitajien, röntgenhoitajien ja potilaskuljettajien työt.

Totta kai alaa opiskellessa ja työtä tehdessäni arvostus omaa itseäni ja kollegoitani kohtaan on kasvanut hurjan suureksi. Me sairaanhoitajat emme ole mitään lääkärin pikku apulaisia. Olemme oman alamme asiantuntijoita, ja siinä ohessa myös, halusimme tai emme, kaikkea muutakin mitä potilas tarvitsee. Kaikki se ei varsinaisesti vastaa sairaanhoitajan koulutusta, mutta potilaan hoitaminen on paljon kokonaisvaltaisempaa kuin ainoastaan yksittäiseen haavaan tuijottamista. (Jos se haava nyt oli se tulosyy.) Olemmekin töissä monesti vitsailleet, että pitäisi olla tarjoilijan, siivoojan, mekaanikon ja psykoterapeutin koulutuksetkin sen varsinaisen hoitotyön koulutuksen päälle... Sairaanhoitaja venyy ja taipuu moneen, ja työ on sekä fyysisesti että henkisesti joskus todella rankkaa.

Kokenella hoitajalla on paljon arvokasta tietoa, jota fiksu lääkäri ymmärtää hyödyntää ja samalla myös arvostaa työyhteisönsä hoitajia. Hoitajat ovat niitä, jotka viettävät potilaan kanssa suurimman osan ajasta ja heille potilas yleensä uskoutuu. Myös hoitavaa lääkäriä koskevista asioista, kuten siitä millaisen vaikutelman he tästä saivat. 

Arvostan omaa työtäni ja sairaanhoitajuuttani. Olen saanut osakseni aikoinaan ihmettelyä, että miksi ihmeessä minusta tuli "vain sairaanhoitaja" kun olisin voinut ryhtyä vaikka mihin, olinhan aina niin hyvä koulussakin... Ja uskon, että samat ihmettelijät arvostavat minua nyt paljon enemmän kun olen sentään päässyt lääkikseen. Älkää suotta. Olen ihan sama ihminen kuin ennenkin. Jos et ole arvostanut minua sairaanhoitajana, ei sinulla ole mitään syytä arvostaa minua lääkärinäkään. Erilainen koulutus (nimenomaan erilainen, ei välttämättä millään lailla korkeampi tai parempi) ei tee minua paremmaksi ihmiseksi. Ihmisarvoa ei mitata ammatin perusteella. 

On mielenkiintoista, miten jotkut kohtaamiset muodostuvat elämässä todella merkittäviksi, vaikka ne olisivat olleet vain muutaman minuutin mittaisia. En enää edes muista sen ulkomaalaisen naisen nimeä, jonka tapasin ensimmäistä sairaalaharjoittelua tehdessäni sairaanhoitajaopiskelijana. Nainen oli jostain syystä tutustumassa osastoomme/tapaamassa jotakuta osastomme hoitajista. Esittelin itseni liitesanoin: "... but I'm just a student". Tähän nainen minulle vastasi mieleeni painuneet sanat, jotka ovat hyvä ohjenuora meille kaikille: "Never say you are "just" anything."

Olkaa ylpeinä juuri sitä mitä olette! :)

Wait for it...

Kun koko kevään on ahkerasti lähes joka päivä lukenut pääsykokeeseen, ja tuntuu, ettei aivoihin vain millään voi mahtua lisää tietoa, sitä alkaa jo ennemminkin odottaa koepäivää kuin paniikissa pelätä sen lähentymistä. Olisipa se koe jo ohi! - muistan ajatelleeni useita kertoja huhtikuun loppupuolella ja toukokuussa ennen pääsykoetta. Ja kummallisesti pääsykokeen ohi olemista juhlin enemmän kuin itse opiskelupaikan saamista kun sen aika tuli.

Olin siinä uskossa, että elämä ja olo helpottuisi huomattavasti kun jatkuvasta pääsykoestressistä päästäisiin toukokuun lopussa eroon ja pääsisi elämään taas normaalia elämää sekä aloittamaan kesätyöt Taysissa. Vielä mitä. Tein sen virheen, että katsoin mallivastaukset läpi ja arvioin omat pisteeni rutkasti alakanttiin ja tietenkin masennuin siitä, että minulla ei olisi mitään mahdollisuuksia päästä tälläkään kertaa sisälle. 

Älyvuodon raakapistearvio -tilastot tosin väkisinkin saivat aikaan hetkittäisiä toivonpilkahduksia, koska muutkin olivat arvioineet pisterajaa suunnilleen niille tienoille, mihin itse olin omat pisteeni laskenut yltäväksi. En kuitenkaan sallinut itseni suoranaisesti edes elää toivossa, koska halusin suojella itseäni. Silti, tulosten odottaminen oli tuskallista. En pystynyt antamaan asian olla ja unohtamaan sitä, vaikka toki kesään kuului kaikkea muutakin (muun muassa sadetta, sadetta ja sadetta).

Voisi kuvitella, että tulosten tultua odottamisen tuska olisi päättynyt. Niin se tavallaan päättyikin: piinallinen epätoivomasennuksessa eläminen vaihtui yhtä piinaavaan (mutta eri tavalla kuitenkin) innostuneeseen odotukseen; ALKAISIPA SE KOULU JO! Voin kuvitella, että samanlaisia tunteita käyvät läpi nyt ensimmäiselle luokalle menijät. Siis ne 7 -vuotiaat. 

Ensimmäisten kahden viikon aikana en osannut muusta puhuakaan kuin lääkiksestä, ja puhuin siitä aivan kaikille. Tuloksista olin tietenkin soittanut kaikille läheisille tai vähintäänkin viestittänyt, ja päivittänyt facebookin. Sisäänpääsyä juhlittiin mökillä ystäväpariskunnan kanssa (oikean!) shampanjan kera. Samalla tutkailtiin Tampereen yliopistolta saamani paksun kirjeen sisältöä; ja kauhisteltiin bileiden määrää. Ystäväni sanoikin minulle: "Se taitaa nyt olla kuule niin, että yöuni on asia, josta sun täytyy aluksi luopua."

Vaikka II-vuosikurssin laatima opaslehtinen osaltaan hieman kauhistutti, oli se myös ihana tervetulotoivotus. Tuli sellainen olo, että minut otetaan avosylin vastaan, eikä oikeasti tarvitse pelätä yhtään mitään enää koskaan. Kaikki muu sitten olikin kyllä melko sekavan kuuloista, on vaikka mitä yhdistystä ja järjestöä ja toimea. Ja itse ensimmäisten orientaatioviikkojen lukujärjestys oli myös melko sekava sillisalaatti, joka sisältää ilmeisesti vähän kaikkea. Ainakin ensiapua. Se voi tulla tarpeelliseksi (vaikka toki itselläni taidot ovat hallussa).

Ekaluokkalaiset tuskin jännittävät ja kauhistelevat tulevaa bileiden määrää. Mutta se taitaakin olla ainoa ero. Minäkin jännitän ja mietin millaisia tulevat luokkakaverini ovat... ja noloa ehkä myöntää, saanko yhtään kavereita :D Varsinkin aluksi jännitti se, minkä ikäistä porukkaa vuosikurssillamme tulee olemaan, olenko kaikista vanhin ja onko meillä mitään muuta yhteistä kuin pääsykoemenestys ja toiveammatti. Onneksi nämä edelleenkin mahtavalta vaikuttavat kakkosvuoden hupituutorit (hupi -etuliite siksi, koska meillä on pbl*:ssä myös opettajatuutoreita) perustivat meidän kurssille facebook -ryhmän, jota kautta nyt olen saanut vähän vihiä tulevista opiskelutovereista, eikä nyt enää jännitä niin kamalasti kuin alussa.

Ei ehkä voi yleistää kaikkiin ekaluokkalaisiin, mutta minä ainakin uskon olleeni aikoinani aivan innoissani itse KOULUSTA, että pääsen opiskelemaan. Olin sitä silloin 20 vuotta sitten, ja olen sitä nyt. En malta odottaa, että pääsen luennoille, pbl*-istuntoihin ja lukemaan lääketiedettä. Varmaan se alkuinnostus haihtuu nopeasti, kun muistaa mitä se opiskelu oikeasti oli. Näiden työvuosien aikana aika saattaa olla kullannut muistoja jonkin verran. Saa nähdä, ehkä tulen vielä kiroamaan työmäärää ja tenttipaniikkia monestikin täällä. Mutta sen aika on joskus tulevaisuudessa.

Nyt vaan keskityn innolla odottamaan tulevaa ja selailemaan jo hankkimiani koulukirjoja. Vaikka lääkäritutut varmasti ihan aiheestakin neuvoivat, ettei kannata ihan heti lähteä kaikkia kirjoja hankkimaan, tein sen silti. Liityin facebookissa heti Lääkiskirjamarkkinat -ryhmään ja sitä kautta hankin ensimmäisen vuoden kirjoja käytettynä. En tiedä, ovatko kaikki hankkimani kirjat meillä edes käytössä, mutta uskon niistä olevan joka tapauksessa hyötyä. Muutenkin taidan olla innostuneempi keräilemään kirjoja kuin sitten lukemaan niitä.

Mökillä fiilistelemässä kesäiltaa ja uusia koulukirjoja (histologia ja fysiologia).

*pbl = problem based learning, Tampereella ja Helsingissä lääkiksessä käytössä oleva opiskelumuoto 

Tieni lääkikseen oli pitkä ja polku mutkainen, osa 2: Elämäni sairaanhoitajana

Olin todella allapäin kun sain tietää, etten päässyt taaskaan lääketieteelliseen toisella yrittämälläni vuonna 2009. Olin vielä enemmän masentunut kun osoitteen muutokseni takia en ollut sairaanhoitajaopintojen valinnastakaan saanut mitään tuloksia sinä päivänä kuin olisi pitänyt. Soitin hädissäni hakupalveluun ja sieltä onneksi kerrottiin, että olin sentään päässyt ammattikorkeakouluun opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Päätin, että lääkiksen osalta tämä oli tässä. Sairaanhoitajan ammatti on ihan hyvä vaihtoehto.

Niin se olikin. Opintojen edetessä ja etenkin työharjoittelujen myötä huomasin, että hoitoala oli minua varten. Töihin pääsi, myös opiskeluaikana. Ei tarvinnut enää viettää rahattomia kesiä kun kesätöihin oikein pyydettiin. Lisäksi hoitoalalla on todella monenlaisia eri töitä; erikoisaloja riittää, samoin on poliklinikkaa, kotihoitoa, palvelutaloja, leikkaussaleja, vuodeosastoja sairaalassa, hoitajavastaanottoa, päivystystä... alaa ei tarvitse kokonaan vaihtaa, jos alkaa työpaikka kyllästyttää, voi vaihtaa esimerkiksi erikoisalaa tai toimipistettä. Jokainen työpäivä on erilainen ja vastuuta riittää myös sairaanhoitajilla (yleensä enemmän kuin mistä maksetaan). Työ on mielenkiintoista, ja vaikka palkkaus oikeasti ei varsinkaan erikoissairaanhoidossa ole työn vaativuutta vastaava, tuntui se opiskelijabudjetin jälkeen suurelta. Vähintäänkin minulle riittävältä.

En oikeastaan sairaanhoitajaopintojen aikana juurikaan enää haikaillut lääkikseen. En varsinkaan ajatellut sinne enää hakevani. En, vaikka välillä lääkäriopiskelijoita työelämässä nähdessäni sisälläni tuntui pieni kirpaisu: "tuo olisin voinut olla minä". Tai kun kuulin jonkun hakevan lääkikseen tai päässeen sinne, ei kai se tuntemani pistos vain kateutta voinut olla?

Valmistuin sairaanhoitajaksi ja pääsin heti töihin mieluisaan paikkaan, kirurgian vuodeosastolle. Vaikka työ vatsaelinkirurgian parissa oli ajoittain kirjaimellisesti paskaa, pääasiassa viihdyin työssäni hyvin. Osastomme hoitajat olivat hyvin osaavia ja aktiivisia, ja minua välillä mietitytti, että mihin niitä lääkäreitä oikeastaan tarvitaan (leikkaussalin ulkopuolella). Näin työurallani monenlaisia lääkäripersoonia, toiset todella mukavia, toiset taas eivät niinkään. Myös osaamista oli eri tasoista, osa lääkäreistä vaikutti hyvin ammattitaitoisilta, toisten kohdalla taas tuntui, että heitä piti vahtia...

kuvan lähde

Varmaankin tällaiset ajatukset hieman siivittivät uusia haaveita lääkiksestä. Ne heräsivät vähitellen, kateuden pistokset muuttuivat terävämmiksi ja kaipuu lääketiedettä opiskelemaan tuntui pakottavammalta. Ajatusten muuttuminen teoiksi vaati kuitenkin useamman suuren elämänmuutoksen, muun muassa uudelle paikkakunnalle (Tampereelle) muuton. Hyppy tuntemattomaan ja omalta mukavuusalueeltani poistuminen oli todennäköisesti tähänastisen elämäni paras päätös. Ja se kannatti.

Tampereelta en tuntenut juuri ketään, ja olin täällä vain kerran Särkänniemi -reissuja luukunottamatta käynyt. Tampere oli aina ollut vain välietappi Keski-Suomeen Etelä-Suomesta mentäessä. Iso kaupunki, mutta ei siellä koskaan mitään minulle ollut. Nytkään Tampere ei kaikkea tarvitsemaani minulle tarjonnut, kuten esimerkiksi töitä.

Sen sijaan harrastusmahdollisuuksia, tekemistä, tapahtumia ja paljon kaikkea mielenkiintoista nähtävää sekä elämää - sitä oli Tampere tulvillaan, ja rakastuinkin kaupunkiin heti. Asiaan varmaan vaikutti myös ihana asuntomme ja löytämäni tankotanssistudio Pole Academy.

Edessä häämöttävä työttömyys (edes keikkatöitä ei ollut tarjolla, koska säästötoimenpiteistä johtuen lyhytaikaisia sijaisia ei juuri mihinkään saanut palkata) antoi viimeisen sysäyksen hitaasti hautumassa olleille ajatuksilleni siitä, että hakisin vielä uudelleen lääkikseen. Tällä kertaa Tampereelle. (Tosin epätoivoisina aikoina harkitsin myös Kuopiota, koska olisin saanut (vanhojen tietojen mukaan) enemmän lähtöpisteitä sieltä ja pisterajat ovat yleensä olleet alhaisemmat.) Tällä kertaa en vain kertonut hakuaikeistani juuri kenellekään. Aikaisemmilla kerroilla olin puhunut asiasta paljon, ja pettymys hylättyjen tulosten jälkeen oli paljon pahempi kun sitä vielä joutui selittelemään kaikille. En halunnut joutua samaan uudelleen. Kerroin siis vain muutamille läheisilleni (ainakin aluksi, loppua kohti asiasta tietävien määrä kuitenkin kasvoi, koska olen hirveän huono salailemaan asioita).

Ne, jotka eivät tienneet hakemisestani mitään varmaan ajattelivat, että olen todella laiska kun en tee muuta kuin urheilen ja makaan kotona työttömänä. Oikeasti olin kyllä kotona, mutta aika lailla opiskelin arkipäivät poikaystäväni ollessa töissä, ja usein viikonloppuisin myös muutaman tunnin ainakin toisena päivänä. Luku-urakka oli valtava.

Pääsykoekirjallisuus oli vuosien aikana muuttunut. Galenos oli haudattu ja tilalle olivat tulleet lukion fysiikan, kemian ja biologian kurssit. Ne kaikki. Yhteensä 18 kurssia (8 fysiikkaa, 5 kemiaa ja 5 biologiaa). Nyt ei siis ollut kysymystäkään siitä, opiskelisinko fysiikan ja kemian tiedot kunnolla pohjalle ennen pääsykoetta. Biologiasta en niinkään kantanut huolta, koska olinhan sitä jo yliopistossa lukenut sen lisäksi, että olin sen vuosia sitten ylioppilaskirjoituksissa kirjoittanut. Aloitin siis luku-urakkani lokakuussa, hieman ennen Tampereelle muuttoani (töistä ei siinä vaiheessa ollut kuulunut mitään, ja päätin joka tapauksessa hakea opiskelemaan, vaikka saisinkin töitä). Aloitin lukemisen aivan alusta, fysiikan ja kemian 1. kursseista.

Opiskelin suunnilleen aina yhden kurssin kahteen viikkoon, edeten kursseja kronologisessa järjestyksessä, mikäli vain kirjat olivat saatavilla. Lainasin kaikki fysiikan ja kemian kirjat kirjastosta (varausmaksu oli vain 1e), varaten teokset hyvissä ajoin ennen kuin niitä tulin tarvitsemaan. Biologian kirjat ostin käytettyinä omaksi. Lisäksi ostin omaksi fysiikan ja kemian kertauskirjat. Luin fysiikasta Physica-sarjaa, koska sain siihen mallivastaukset. Lukiessani tein muistiinpanoja (koska tykkään kirjoittaa käsin ja koska kirjat eivät olleet omiani ja tarvitsin muistiinpanoja tulevaisuudessa kerratessani) ja laskin jokaisen laskun mitä kirjoissa oli.

Ilmoittauduin kevään ylioppilaskirjoituksiin fysiikan ja kemian osalta, ja sainkin kurssit luettua juuri ja juuri kirjoituksiin mennessä, kuten olin suunnitellutkin. Kirjoitukset menivät hyvin (fysiikka E ja kemia L). Niiden jälkeen aloin lukea biologiaa, käydä läpi vanhoja valmennuskurssimateriaalejani (kyllä, olin säästänyt ne vuodelta 2008!) ja laskea netistä löytyviä fysiikan ja kemian tehtäviä (enimmäkseen vanhoja ylioppilastehtäviä, farmasian pääsykoetehtäviä ja DI:n pääsykoetehtäviä). Keväällä löysin Khan Academyn, joka tarjoaa ilmaiseksi aivan loistavia opetusvideoita lähes kaikista aineista, ainakin niistä, joita itse tarvitsin! Ne ovat englanniksi. Harmitti, kun en ollut löytänyt palvelua aikaisemmin. Aiemmin olin katsellut myös Opetus tv:n videoita, joista myös oli paljon apua. Ja kysellyt joihinkin vaikeisiin tehtäviin apua Älyvuodosta.

Sen verran täytyy pääsykoeurakastani sanoa, että on todella rankkaa opiskella fysiikkaa ja kemiaa yksin ilman aikaisempaa pohjaa. Varsinkin kun lukiosta on jo aikaa ja perus-matemaattiset käsitteet ovat jo unohtuneet. Esimerkiksi derivaatta tuntui asialta, josta en ollut koskaan kuullutkaan; ja integroimista ei ollutkaan edes lyhyen matematiikan kursseilla lukiossa opetettu. Minulla ei ollut ketään, jolta olisin voinut kysyä neuvoja, onneksi oli Google. Silti monet käsitteet oli todella vaikea ymmärtää, etenkin fysiikasta. Vaati todella paljon aikaa, pakaralihaksia, itkettyjä kyyneliä, purettua ahdistusta, täyttä epätoivoon vaipumista ja mahtavaa kannustusta todella ihanalta ja kärsivälliseltä poikaystävältä, että edes pääsykokeeseen asti selvittiin yhtenä kappaleena ja suurin piirtein järjissään. Kuten sanottu, fysiikan ja kemian itseopiskelu nollasta yo-kirjoitusten L:n (tai lähes L:n) on aivan tajuttoman rankkaa, mutta se on mahdollista. Minä pystyin siihen, niin pystyt sinäkin! Tärkeintä kaikessa oppimisessa on motivaatio. Nimenomaan motivaatio. Jokainen pystyy oppimaan (jos nyt ei oikeasti ole jotakin neurologista sairautta ja oppimisvaikeutta), jos vaan on tarpeeksi motivoitunut siihen.

Ja kyllä kannatti!
Kaikki se kannatti. Kaikki ne vuodet. Uhratut tunnit opiskellessa. Kaikki se tuntemani ahdistus ja epätoivo ja -usko poistui järjettömänä hyperventilaatiokohtauksena ja itkuna kun vastoin kaikkia odotuksiani luin 30.6. Opintopolku -palvelusta maailman kauneimman sanan HYVÄKSYTTY.

Mul ei ollu mitää muut ku mahdollisuusja tieto siitä että mitä tahdon voin saavuttaa.Koval duunilla asiat vaan onnistuu.Kokeillaan ja sit taas noustaan jos kaadutaan.Hanskat ei tipahda, periks ei anneta.Ne sanoo et pysty, et voi, ei kannata.Mun korvissa se kaikki kuulostaa haasteelt.

Elastinen - Eteen ja ylös