Sairaanhoitajan päivä

Tänään vietetään sairaanhoitajan päivää, ihan kansainvälisestikin. Huomasin ilmoituksen tästä facebookia selaillessani kun Tehy oli linkannut uutisensa sairaanhoitajan päivästä. Muistan kyllä tästä tienneeni jo aikaisemminkin, mutta kuten kavereiden syntymäpäivät, jäävät nämä tällaisetkin merkkipäivät tiedostamatta ennen kuin facebookissa niistä kerrotaan. Sen lisäksi, että haluan kiittää ihania sairaanhoitajakollegoitani, voisin myös juhlapäivän kunniaksi pohtia vähän omaa sairaanhoitajuuttani.

Tällä hetkellä olen ehkä ajautunut kauimmaksi ikinä tuosta edellisestä ammatistani. Tai nykyisestä ammatistani, enhän minä vielä ole mitään uutta ammattia saanut. Jäähyväisiä hoitotyölle on jätetty jo melkein vuoden ajan kun viime kesänä tiedostin, että tuskin enää kesätöitä hoitoalalla tulen tekemään. Keikkaillut olen kuitenkin vielä viime kesän jälkeenkin, mutta aina mielessä käväisee, että oliko tämä nyt viimeinen kerta. Uskoisin kuitenkin, että keikkailu tulee vielä ainakin vuoden verran jatkumaan, amanuenssuureista huolimatta, sillä en saa vielä lääkärin sijaisuutta oikeasti tehdäkään.

Nyt ollaan kuitenkin jo hyvää matkaa lähestymässä uutta ammattia, eikä sairaanhoitajuus tunnu enää olevan se ykkösjuttu minulle, vaikka toki olen edelleen ylpeä tuosta ammatistani ja häpeilemättä kerron kyllä avoimesti olevani sairaanhoitaja, jos se puheeksi tulee. Kuitenkin tässä vaiheessa usein tuntuu siltä, että haluan yrittää edetä samalla lailla kuin muutkin koulussa, enkä yritä tuoda itseäni esille mitenkään erityisesti. Vaikka monet asiat ovat jo ennestään tuttuja, ja kaikenlaista osaan jo valmiiksi tehdä (kuten katetrointi ja kanylointi), en halua liikaa korostaa sitä. Mielestäni yksi ärsyttävimpiä asioita ihmisten käytöksessä on liika ylimielisyys. Yritän siis yleensä olla nöyrä ja ottaa vastaan uutta tietoa, kuten muutkin, koska aina löytyy parantamisen varaa.

Koko opiskeluiden ajan olen siis kokenut melko ristiriitaisia tunteita tämän aikaisemman ammattini suhteen. Toisaalta sen vuoksi olen ollut koko ajan jossain määrin muita edellä opinnoissa, mutta toisaalta asian esille tuominen ei mielestäni aina ole asiallista. Sairaanhoitajuudesta kertominen on useimmiten ollut hankalaa, koska ihan odotetusti ja ymmärrettävästi se yleensä herättää etenkin opettajissa sellaisen reaktion, että "sinähän tiedät nämä asiat jo"/"tiedät miten tämä käytännössä menee". Niinhän minä tiedänkin. En kuitenkaan itse pitäisi yhtään siitä, jos joku opiskelijakollegani toisi itseään tai omia tietojaan esille koko ajan, joten yritän olla itse tekemättä sitä.

Ehkä tällainen ajattelu on typerää, koska nykypäivän työelämässä itsensä korostaminen ja kilpailu on arkipäivää, eikä omia saavutuksiaan tai taitojaan pitäisi mitenkään peitellä. Itse kuitenkin koen, että sairaanhoitajuus on ennemminkin minulle arvokasta sisäistä pääomaa oman osaamiseni ja ymmärrykseni kehittämisessä kuin jokin ylpeilyn aihe kun osaan jo etukäteen asiat, joita muut vasta harjoittelevat. Ennemminkin koen aikaisempien taitojeni toimivan hyvänä pohjana ja niiden uudelleen harjoittelu on itseni kehittämistä. Sen sijaan, että minun pitäisi tuoda esille tuhannet potilaskohtaamiseni kun ensi kertoja harjoittelemme vuorovaikutusta potilaiden kanssa, voin potilaiden jännittämisen sijaan pyrkiä reflektoimaan omaa osaamistani ja kehittämään jo olemassa olevia vuorovaikutustaitoja.

Parhaita asioita, joita aikaisempi osaamiseni terveydenhuollosta on tuonut tämän koulutuksen aikana, on ymmärrys siitä, miten koskaan ei ole valmis. Aina voi kehittyä. Jokainen potilas ja tilanne on erilainen. Meillä on esimerkiksi nyt ollut opetusta kuolevan potilaan hoidosta, ja olenkin sanonut kavereilleni, että vaikka kuolemaa olisi jo työelämässä kohdannutkin, ei siihen tule rutiinia. Jokaisen potilaan elämä ja myös kuolema on yksilöllinen. Samoin jokainen kohtaaminen on erilainen. 

Vaikkei koskaan tule olemaan valmis, ei se mielestäni ole ahdistava ajatus, toisin kuin mitä valmistumassa olevien kollegoiden suusta on kuullut. Itse suhtaudun työelämään siirtymiseen rauhallisin mielin (vaikka se onkin vasta kolmen vuoden päästä edessä), sillä ainakin sen sairaanhoitajuus on opettanut, että pitkälle pääsee hyvällä vuorovaikutuksella ja konsultoimalla kollegaa. Vaikeita tilanteita tulee varmasti eteen, mutta mistään ei lopulta ole pakko selviytyä ihan yksin. Erityisesti kollegiaalisuus on mielestäni lääkärimaailmassa jo näin opiskelijan silmiin huippujuttu.

Hoitoalalla kollegiaalisuus on myös olemassa. Ehkä sairaanhoitajaliitto ei puuhaa yhdessä tai ole niin tärkeä sairaanhoitajille kuin lääkäriliitto lääkäreille, mutta jokaisessa työyksikössä, jossa olen päässyt hoitajana työskentelemään, on kollegiaalisuus ollut kuin lämmin peitto, johon kääriytyä. Parasta työelämässä ovat olleet ihanat kollegat, jotka ovat viettäneet kanssani juhannusta tai uutta vuotta silloin kun oma puoliso ja perhe ovat muualla juhlimassa ja itse jumissa töissä; valvoneet pitkiä öitä kanssani toinen toistaan hereillä pitäen; opettaneet silloin kun itse otin ensiaskelia nuorena hoitajana; tukeneet silloin, kun itsellä on ollut hankala potilas ja jaksaminen on ollut kortilla; rohkaisseet epävarmoina hetkinä; iloinneet kanssani esimerkiksi silloin kun kerroin pässeeni lääkikseen; kuunnelleet mielenkiinnolla tarinoitani opiskeluvuosilta ja kyselleet lisää opinnoistani; lohduttaneet, jos jonkun potilaan kohtala on tuntunut henkisesti rankalta; vastanneet aina kysymyksiini ja tarjonneet apua, kun en ole jotain vielä itse osannut; olleet helposti lähestyttäviä ja mukavia silloinkin kun olen tullut uuteen paikkaan töihin; ja yksinkertaisesti vain olleet läsnä niin, ettei koskaan ole tuntunut siltä, että muserrun työtaakan alle.

Tämä on minun kokemukseni sairaanhoitajien kollegiaalisuudesta. Toki joskus on ollut myös hetkiä, joilloin on ollut niin kiire, että ilmapiiri työporukan kesken on ollut kireä, eikä etenkään uuteen paikkaan töihin tuleminen ole aina niin auvoista ollut. Minulla on kuitenkin pääosin vain hyviä kokemuksia hoitotyöstä ja olen onnistunut päätymään sellaisille osastoille töihin, joissa ilmapiiri on ollut hyvä ja työkaverit mukavia. Toki tähän varmasti vaikuttaa myös oma asenne. 

Nyt Tehyn sanoin "sairaanhoitajan päivänä on hyvä hetki kiittää sairaanhoitajaa arvokkaasta työstä", mutta sen lisäksi minä haluan kiittää myös sairaanhoitajia kollegiaalisuudesta ja siitä, mitä itse olen urallani teiltä saanut. 

Keväiset pääsykoetsempit

Kevät on ihanaa aikaa! Lumi alkaa sulaa paljastaen altaan vihreän nurmikon ja pikku hiljaa myös leskenlehdet ja voikukat, harmaus ja ankeus muuttuu vähitellen hiirenkorvien auetessa ihanaksi vihreäksi lehtimereksi, linnut laulavat ja aurinko paistaa.

Ainakin tämä kevät on antanut meille paljon iloa, valoa ja lämpöä. Ei sitä kaiketi ihan kamalan kauaa ole kestänyt (vain viikko) ja kevät on tainnut olla suurimmaksi osaksi todella kylmä ja pitkään luminenkin, mutta niin sitä vain unohtaa kaiken kurjuuden ja kylmyyden kun vihdoin saa nauttia parista lämpimästä (jopa helle-) päivästä!

Kevät voi olla kaikessa ihanuudessaan myös todella ahdistavaa aikaa. Hengenahdistuksesta muistuttamassa tässä ovat nuo koivun norkot tuossa, jotka siitepölyllään aiheuttavat ainakin minun hengitysteissäni inhottavaa turvotusta ja limaisuutta, yskää ja nuhaa. Onneksi allergialääkkeet tehoavat ainakin sen verran, etteivät silmät valu solkenaan ja kutise inhottavasti, kuten jonain vuosina kun ei loratadiinivaikutusta ollut päällä.

Allergiaoireiden lisäksi keväällä saattaa ahdistaa myös lähestyvä(t) pääsykoe(/kokeet), joka ainakin lääkikseen hakevilla on ihan kulman takana! Häpeäkseni täytyy sanoa, etten oikeastaan edes tiedä, minä päivänä koe tänä vuonna on... olen vain kuullut huhuja siitä, että ensi viikolla ?! Tai no toisaalta, mikäs häpeä se nyt enää on, kun omasta kokeesta on kuitenkin jo kolme vuotta aikaa, enkä toisaalta tunne ketään hakijaa, jonka puolesta jännittää enää.

Kaikesta huolimatta, sympatiani ovat teidän hakijoiden puolella ja toivotan kaikille onnea ja menestystä kokeeseen! Itse sen jännityksen ja ahdistuksen ja paniikin läpikäyneenä en voi oikeastaan varmaan koskaan olla tuntematta sympatiaa lääkikseen hakijoita kohtaan. Kokemus on uniikki ja toisaalta myös meitä kaikkia yhdistävä. Vaikka pääsykokeesta tulee harvemmin opiskelijakollegoiden parissa nykyisin enää puhuttua, on se silti sellainen asia, jossa kaikilla on ollut suuret tunnelataukset mukana ja näin itse koe ja sen mukanaan tuomat tunnelmat ovat meidän kaikkien aivoihin jollakin tasolla iskostuneet. Myös siis todellakin ne hyvät tunteet, se suunnaton ilo ja onni kun kaikki unelmat tuntuivat ”hyväksytty” -sanan mukana vihdoin toteutuneen...

Siinä kohtaa se todellakin on sen arvoista. Kaikki se työ ja tuska, pelko, itkut ja ahdistukset ovat olleet sen arvoista. Nyt pitää jaksaa vielä pari päivää ja sitten se on ohi! Kaikki sanat tässä vaiheessa ovat varmaan aika yhtä tyhjän kanssa, mutta sanon ne silti:

”Luota itseesi - sinä pystyt siihen”
”Älä anna stressille ja ahdistukselle valtaa”
”Jos koe on vaikea sinulle, se on todennäköisesti vaikea myös muille”
”Kohta se on ohi - koeta sen jälkeen nauttia kesästä”
”Jos nyt ei tärppää, voit aina hakea uudelleen. Se ei missään nimessä ole maailman loppu.”

Onnea pääsykokeeseen kaikille (myös siis muihin kuin lääkiksen pääsykokeeseen, kaikki ne ovat tärkeitä ja jännittäviä!) ja koittakaa nauttia keväästä. <3

Potilaskohtaamisia

Kolmas lääkisvuosi ei Tampereella muista kaupungeista poiketen tuo opetukseen mukaan vielä klinikkaa, joka alkaa meillä vasta nelosen puolivälissä. Sen sijaan kolmas vuosi on toki paljon aikaisempia kliinisempi ja myös potilaskohtaamisia on ollut preklinikkaan nähden ihan kiitettävästi.

Meillä on toki alusta saakka ollut silloin tällöin käyntejä TAYS:ssa tai muissa lähialueiden terveydenhuollon toimipisteissä, mutta erityisesti tänä vuonna ne ovat lisääntyneet. Opintojen alusta saakka meille on yritetty opettaa potilaiden oikeanlaista kohtaamista ja kahtena ensimmäisenä vuonna olemme oikeastaan vain päässeet juttelemaan potilaille, eli korkeintaan ottamaan anamneesia (esitietoja). Tutkia ei ole tarvinnut eikä mitään diagnoosia tai hoitoja määrätä.

Tänä vuonna siihen on tullut muutos. Emme tietenkään ole vielä kelvollisia diagnosoimaan ketään tai edes tiedä välttämättä miten mitäkin vaivaa pitäisi hoitaa, mutta potilaiden tutkimista olemme päässeet harjoittelemaan jonkin verran jo.

Mielestäni kivoimpia harjoituksia tai opetuksia tänä vuonna ovat olleet päivystyksen seuranta ja terveyskeskuskustyöskentely. Ensimmäisessä olimme yhden illan ajan seuraamassa terveyskeskuspäivystystä. Jokainen siis vuorollaan yhdessä paikassa, yksin (= ilman muita kurssikavereita; paikalla toki se "oikea lääkäri"). Tällä kertaa ei siis tarvinnut liikkua kandilaumana. Monien kurssikaverieni kohdalle osui jopa joku tuttu lääkäri, eli tänä tai edelliskeväänä valmistunut kollega, joka oli jo koulusta tuttu. Omalla kohdallani päivystävä lääkäri oli ihan vieras, jo kauan sitten valmistunut. Mutta ei se mitään, mukavaa oli silti.

Tk-päivystyskokemus oli minulle ihan uusi, sillä sairaanhoitajana tai edes sh-opiskelijana en ole koskaan työskennellyt perusterveydenhuollossa erästä vanhusten pitkäaikaisosastoa lukuunottamatta. Ilta oli yllättävänkin rauhallinen, vaikka päivystävä lääkäri näytti kovasti stressaavan "kiireestä", joka omasta mielestäni oli olematonta (ainakin verrattuna sairaaloiden ensiapuihin, joissa olen päässyt työskentelemään sairaanhoitajana). Toisaalta, helppohan se on vierestä kommentoida, kun itsellä ei ole minkäänlaista vastuuta hoitopäätöksistä tai muustakaan.

Kokemus oli kuitenkin mielenkiintoinen ja opettavainen. Vastaanotolla pääsin katsomaan mm. lasten korvia ja rintakipuisen ekg:ta, kuuntelin korva tarkkana lääkärin antamia ohjeita ja kävin myös omassa päässäni diagnosointiprosessia.. ja ilokseni huomasin, että itsekin olisin hoitanut melkein kaikki potilaat samalla lailla kuin kyseinen lääkäri. Jollakin tapaa tuntui, että olisin voinut pärjätä tuollaisessa päivystyksessä jo nyt otsekin. Se ilahdutti, vaikka tosiasiassa vierestä katsoessa on taas helppo kommentoida. :)

Päivystyksen lisäksi olemme tänä keväänä viettäneet kukin aamupäivän terveyskeskuksen vastaanotolla leikkimässä itse lääkäriä. Saimme kukin ottaa vastaan potilaan itsenäisesti, haastatella ja tutkia tämän ja jopa tehdä alustavaa diagnoosiakin sekä miettiä hoito-ohjeita. Paikalla oli tietysti myös oikea lääkäri, ohjaajamme, joka lopulta oli vastuussa hoidosta ja jonka nimissä kaiken kirjasimme. Tuo harjoitus oli kuitenkin hyvin tärkeä ja opettavainen ja jälleen tuli olo, että olisi sitä jollakin tasolla pärjännyt siinäkin hommassa itsenäisesti. Ihan oikeaan suuntaan tässä kaiketi ollaan siis menossa.

Joka jaksoon on tänä vuonna kuulunut myös muita potilaiden kohtaamisia; olemme kiertäneet sydänosastoa kuunnellen potilaiden sydänten sivuääniä, käyneet tutkimassa ja haastattelemassa päivystyspotilasta, tehneet toimintakykyarviota mielenterveyskuntoutujalle, seuranneet neurologista kuntoutujaa Lahden sairaalassa, tehneet neurologista statusta ja oppineet palliatiivisesta hoidosta potilastapausten kautta. Kaikki kohtaamiset ovat olleet hyvin antoisia.

Tuntuu, että olen oppinut myös itsestäni paljon. Sen lisäksi, että kehityn koko ajan paremmaksi lääkärinaluksi, olen varmasti nyt myös parempi hoitaja kuin aikaisemmin. Ei vain tiedollisesti vaan myös porilaiden kohtaamisen osalta. Koko ajan tuntuu helpommalta nähdä ihminen diagnoosien takana ja miettiä mitä merkitystä mahdollisilla sairauksilla ja oireilla on kyseisen potilaan elämän kannalta. Vastaanotolla vuorovaikuttaminen ei tunnu niin kovin haasteelliselr´ta kun sitä on saanut harjoitella jo opintojen aikna niin runsaasti ja kartutettua eväitä erilaisiin tilanteisiin. (Tässä ajatuksena takana on tietysti oletus siitä, että opintojeni edetessä vastaavia harjoituksia tulee moninkertainen määrä vielä lisää.)

Tuleva kesä tuo mukanan amnuenssuurit eli lääkäriharjoittelun, jonka aikana potilaskohtaamisia kertyy ainakin rutkasti lisää. Tänä kesänä pääsen ensimmäistä kertaa olemaan potilaiden kanssa tekemisissä kandina ilman, että kyseessä on jokin yksittäinen harjoitus ja "ylimääräinen" haastattelu tai tutkiminen potilaan oikean hoidon ohella. Nyt pääsen osallistumaan potilaiden hoitoon ihan oikeasti lääkärin roolissa, vaikkakin vain harjoittelijana. Kesästä tulee varmasti jännittävä ja kokemuksien täyteinen. Niistä sitten lisää kun sen aika on!


Ihanan aurinkoinen kevätsää ja kukkaan puhkeava kasvillisuus sekä kevätpörriäiset saivat viikonloppuna minut innostumaan makrokuvauksesta. 

Pseudohehkutus

Viime viikko onkin kulunut mukavassa Pseudo-huumassa kun näytelmäkerhomme (Pseudo) vietti ensin kenraaliviikonloppua ja sitten näytösviikkoa, joka huipentuu eilen viimeiseen Tampereen näytökseen! Kiertue Turkuun on vielä tulossa 5.5, joten halukkaat pääsevät näkemään tuom mahtavan lähes vuoden kestäneen projektimme lopputuotoksen eli Piraattipäiväkirjat -musikaalin livenä.

Pääsin itse tällä kertaa ensimmäistä kertaa katsomon puolelle näkemään näytelmän kokonaisuudessaan, sillä nyt ei ollut mitään lavalle tai sen taakse sitovaa roolia minulla. Edellisvuosina olen ollut tanssimassa, jolloin luonnollisesti näytösajat vietetään joko yleisöä lavalla viihdyttäen tai verhon takana hiljaa omaa vuoroa jännityksellä odotellen. Tämävuotinen roolinvaihdos katsojaksi sujui melko kivuttomasti ja oli ihan kivaa vaihtelua. Mukavaa, kun kerrankin ei ole sidottuna kenraaliviikonloppuun tai näytöspäiviin. Kiertueellekaan ei tarvitse lähteä, jos ei halua (eikä sinne välttämättä mahtuisikaan).

En kuitenkaan toki toimettomana ollut tänäkään vuonna, vaan oma panostukseni näytelmään alkoi jo syksyllä käsikirjoituksen merkeissä. Sen lisäksi eläköityminen tanssimisesta sujui jokseenkin vähitellen, koska olin silti tekemässä koreografiaa, vaikken itse nyt tanssinutkaan. Uusi aluevaltaus edellisvuosiin nähden oli myös puvustus, josta lähtenyt innostus sai minut hankkimaan oman ompelukoneenkin!

En ole nähnyt edellisvuosien näytelmiä muuta kuin videolta, joten en todellakaan taida olla puolueeton arvioimaan tämän vuoden tuotosta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tämän vuoden näytelmä oli kaikkein paras! Jokainen hahmo oli mielenkiintoinen ja juoni todella viihdyttävä. Visuaalinen toteutus ilahdutti ja kiinnitin nyt huomiota esimerkiksi valoihin, jotka loivat todella hyvin tunnelmaa pitkin matkaa. Ja pitkähän se matka olikin, sillä näytelmä kesti 3,5h tänä vuonna väliaikoineen. Ei kuitenkaan missään kohtaa tullut tylsää! Ja se mielestäni sanoo jo jotain.

Piraattipäiväkirjat on merirosvotarina, jossa mukana on jännittävien juonenkäänteiden lisäksi myös hitunen mystisyyttä. Suuntautuuhan piraattien merimatka kahdeksannelle merelle Toivepuun hedelmien toivossa. Omasta mielestäni käsikirjoitus on huippuviihdytrtävä, vaikka tässä kohtaa ainakin olen puolueellinen! Luin sitä kuitenkin useita kertoja syksyllä aina uudelleen ilahtuen ja nyt näytösviikolla kävin katsomassa musikaalin kahdesti siitä jopa maksaen. Olisin mennyt vielä useamman kerean, jos se olisi ollut omiin aikatauluihini sopien mahdollista.

Tämän kaiken hehkutuksen takana on lämmin kehoitus käydä katsomassa näytelmämme Turussa, jos siihen vain on mahdollisuus! :)

Lippuja saatavilla: https://www.tampereenkandit.fi/tlk/pseudo

Vähän erilainen jakso

Ehdinkin jo pohdiskella sitä, miten Diagnostiikka ja hoito vaikuttaa sillisalaatilta, josta ei oikein saa otetta, eikä jakson sisältöä ole onnistuneesti vielä minulle ylempikurssilaisten toimesta määritelty. Nyt kuitenkin kun ensimmäinen viikko lähentelee loppuaan, ollaan vähän viisaampia.

Nimittäin minä pidän tästä jaksosta. Onhan se toki hyvin erilainen kuin aikaisemmat. Mutta ehkä hyvällä tavalla. Emme tietääkseni tule tässä jaksossa varsinaisesti opiskelemaan mitään sairauksia (ainakaan kovin spesifisesti) vaan enimmäkseen erilaisten diagnostisten testien käyttöä, hyötyjä ja tarpeellisuutta. Opimme olemaan kriittisiä tutkitun tiedon suhteen ja miettimään sitä, millaisia tutkimuksia potilaalle kannattaa tehdä diagnostiikan saralla, ja mitä ei.

Tutoristunnotkin ovat aikaisemmasta poikkeavia. Nyt ne ovat vihdoin sellaista Housemaista pohdiskelua, mitä ehkä alunperin odotinkin. Nyt tutoristunnot sisältävät pelkästään sitä osaa, mistä minä olen aina pitänyt, brainstormausta. Minulle mieluisin osuus tutoristunnoissa on aina uuden potilastapauksen avaus; luemme tekstin ja sitten keskustelemme siitä. En ole koskaan liiemmin pitänyt purkutilaisuuksista, joissa jokainen enemmän tai vähemmän omiin muistiinpanoihinsa pohjautuen kertoo muille samoja asioita, joita kaikki ovat kotona lukeneet, ilman sen kummempaa aiheen pureskelua tai soveltamista.

Nyt taas tutoristunnoissa emme saa oppimistavoitteita. Kaikki tieto on tavallaan jo omassa päässämme. Viimeksi esimerkiksi pohdimme sepelvaltimotaudin todennäköisyyttä erilaisilla potilailla, arvioimme rasituskokeen tarvetta ja tulkitsimme sydänfilmejä. Sepelvaltimotaudin ennakkotodennäköisyys ja sen merkitys oikeassa potilastyössä konkretisoitui ihan eri tavalla kuin Rintakipu ja hengenahdistus -jaksossa nyt kun sitä sai pyöritellä ja sijoittaa "tosielämään".

Sepelvaltimotaudin ennakkotodennäköisyys tarkoittaa siis sitä, miten todennäköistä on, että potilaalla on oireiden ja muun anamneesin (esitietojen) perusteella sepelvaltimotauti, eikä rintakivun voi olettaa johtuvan esimerkiksi närästyksestä. Tähän vaikuttavat ikä ja sukupuoli sekä sukuanamneesi, kolesteroliarvot ja elintavat (erityisesti tupakointi). Mikäli vastaanotolle tulee 30-vuotias tupakoimaton hoikka nainen, jolla ei ole edes kohonnutta verenpainetta, on hyvin epätodennäköistä, että rintakivun taustalla olisi sepelvaltimotauti. 65 -vuotiaan ylipainoisen tupakoivan diabeetikkomiehen kohdalla tilanne taas on aivan toinen.

Diagnostisen testin (eli esimerkiksi tietyt labrakokeet, rasitus-ekg, magneettikuvaus jne.) valinta taas riippuu tästä ennakkotodennäköisyydestä sekä itse testistä. Mikäli sairauden todennäköisyys on hyvin matala jo etukäteen (kuten tällä 30 -vuotiaalla naisella), ei rasitus-ekg:n tekeminen anna oikeastaan mitään lisäinformaatiota. Kaikissa testeissä on aina vaara vääriin positiivisiin (eli että terve saakin positiivisen testituloksen, joka viittaisi sairauteen) tai vääriin negatiivisiin (testin mukaan sairas olisikin terve), joka sitten taas altistaa potilaan uusille testeille, joista voi olla haittaa. Turhia testejä ei ole myöskään taloudellisesti mitenkään kannattavaa tehdä (vaikka itse testi ei olisi kovin kallis, se on pois joltakulta toiselta, joka oikeasti olisi sitä tarvinnut ja nyt joutuukin odottamaan pidempään).

Toisaalta sitten taas tuntuu, että tämä jakso on yhtä deadlinejen juhlaa. Tieteellisten tutkimusten tulkintaa ja muita hyödyllisiä taitoja opiskellaan jakson aikana monissa ryhmätöissä, joita varten on moodlessa ennakkotehtäviä sekä artikkeleita tylsiä hetkiä piristämään. Lisäksi tietysti on se aikaisemmin mainitsemani EBM -työ sekä kotitentti parin kanssa ja seminaari, joita varten pitää valmistautua ja lukea tutkimuksia. Tekeminen ei siis lopu kesken ja pitää olla kyllä kalenteri kädessä tarkkana siitä, että tehtävät tulevat aikarajoihin mennessä tehdyiksi. Onneksi sentään ei ole tenttiä.

Uskon, että tästä jaksosta selvitään ihan kunnialla ja jonkinlainen mielenkiinto jaksaa säilyä loppuun asti. Hyvin pian koittaakin sitten kesäloma ja AMANUENSSUURIT. Jännää.. Mutta niistä sitten oma juttunsa joksus tuonempana.

Häiriöitynyttä hermostoa

Viime jaksomme, kolmosen kevään toinen jakso, oli nimeltään Hermoston toimintahäiriöt. Kokonaisuudessaan se oli neurologiaa, kliinistä sellaista.

Kakkosvuoden syksyllä opiskelimme hermoston rakennetta ja toimintaa perusanatomian ja -fysiologian näkökulmasta. Silloin pänttäsimme eri aivoalueita ja hermoratoja. Opiskelimme miten liikkeet saavat alkunsa aivoissa ja miten ne kulkevat sähköisenä käskynä lihakseen esimerkiksi kämmenessä. Opiskelimme myös muun muassa unen ja muistin toimintaa sekä eri aisteja. Mielenkiintoisinta ja mielestäni hyödyllisintä silloin oli opetella aivohermot, jotka jäivätkin mieleen aika hyvin.

Tässä jaksossa tärkeää asiaa tuli koko ajan lisää. Painotus oli nyt sairauksissa, niiden diagnostiikassa ja hoidossa. Opiskelimme ja kartutimme tietojamme Parkinsonin taudista, Alzheimerin taudista, aivoverenkiertohäiriöistä, MS-taudista, kehityshäiriöistä, neuromuskulaaritaudeista (eli hermo-lihastaudeista) sekä aivokasvaimista. Sen lisäksi harjoittelimme neurologisen statuksen (eli kaikkien niiden testien, mitä lääkäri tekee potilaalle yrittäessään selvittää mikä tällä on vikana) tekoa sekä toisillemme että oikeille potilaille neurologisella osastolla.

En edelleenkään voi sanoa olevani mitenkään innoissani neurologiasta. Se on mielestäni älyttömän vaikeaa, monimutkaista ja jollakin tapaa toivotonta. Neurologinen diagnostiikka on toki aika cool hommaa, koska näillä erilaisilla (maallikon silmään varmaan omituisilla) testeillä saadaan selville todella paljon potilaan neurologisesta tilasta ihan ilman mitään laboratoriokokeita tai röntgenkuvia. Häiriö, joka ilmenee esimerkiksi kädessä, voidaan jäljittää aivoihin asti. Onhan se ihmeellistä. Samaan aikaan kuitenkin toivottomuus nousee pintaan siinä, että vaikka potilaasta voitaisiin diagnosoida jos jonkinlaista ongelmaa oireiden taustalla, ei niille useinkaan voida tehdä yhtään mitään.

Mielestäni neurologiset sairaudet ovat siinä mielessä surullisia, että ne ovat suurimmaksi osaksi parantumattomia ja johtavat ennenaikaiseen kuolemaan. Monessa tapauksessa oireita voidaan tietenkin lievittää, mutta itse taudin kulkua ei voida pysäyttää. Esimerkkejä tällaisista ovat hyvin tunnetut ALS ja Alzheimerin tauti. On myös kovin surullista, miten vamma pienellekin aivoalueelle voi saada aikaan niin kokonaisvaltaisen vaikutuksen kehoon. Esimerkiksi Brocan (puhe) alueen tuhoutuminen vaikkapa aivoinfarktin seurauksena johtaa kykenemättömyyteen kommunikoida puhuen.

Tietysti kaikki sairaudet ja sairastaminen ovat jollakin tapaa surullisia. Potilaiden kohtalot herättävät myötätuntoa ja myöskin kiitollisuutta omasta terveydestään. Usein kuitenkin tilanne on se, että lääkärinä voi puuttua asiaan ja parantaa potilaan. En itse ehkä ole valmis luomaan uraa sellaisella alalla, jolla potilaat useimmiten eivät kokonaan parane. Ehkä tämä suhtautumiseni tulee joskus muuttumaan, mutta ainakaan tällä hetkellä neurologia ei ole omalla listallani ensimmäisten erikoistumisvaihtoehtojen joukossa.

Asiaan saattaa vaikuttaa myös se, etten koe opetuksen tässä jaksossa (kuten en siinä aikaisemmassakaan hermostojaksossa) olleen yhtä hyvää kuin muissa jaksoissa. En tiedä mikä siinä on, mutta aina tuntuu, ettei neurologiasta oikein saa otetta. Koko jakson ajan tuntui kuin olisi ollut ihan pihalla siitä, mistä luennoilla tai seminaareissa puhuttiin. Tuntui, että olin unohtanut kaiken aikaisemmin opitun ja oli todella vaikeaa muistella aikaisemmin opeteltuja aivojen alueita samaan aikaan kun päähän olisi pitänyt änkeä uutta tietoa sairauksista. Tenttiviikolla asiat onneksi selkiytyivät, kuten yleensäkin, mutta silti jäi tunne, että opetuksen olisi voinut organisoida jotenkin paremmin.

Toki neurologia on aina ollut se, mistä olen pitänyt vähiten. Se jäi jo sairaanhoitajaopintojen aikoina vähemmälle, enkä koskaan oikein ollut neurologialla edes harjoittelussa. Neurologisten potilaiden hoidosta minulla on kaikkein vähiten kokemusta, vaikka toki esimerkiksi aivoinfarktin saaneita vanhuksia on urallani tullut useinkin vastaan. Ehkäpä siksi, kun oma pohjatietoni on ollut niin hatarissa kantimissa, uuden tiedon rakentaminen on neurologian osalta ollut erityisen vaikeaa.

Kaiken kaikkiaan Hermoston toimintahäiriöt -jakso oli mielenkiintoinen ja erittäin tärkeä. Neurologiset sairaudet ovat yleisiä ja niitä tulee varmasti vastaan sitten tk-työssä valmistumisen jälkeen. Toivoisin vain, että jossain kohtaa olisi enemmän aikaa paneutua niihin syvällisemmin ja ehkä myös kerrata sitä neuroanatomiaa, joka tuntuu suurelta osin unohtuneen. Tuskin sitä aikaa löytyy, kuten tähänkään asti ei ole löytynyt, mutta varmaan sitten vielä klinikassa nämäkin asiat kertautuvat ja lopulta ne opitaan ihan kantapään kautta.

Lääketieteen ytimessä

Toissa viikolla hikoiltiin hermoston toimintahäiriöiden tentin kimpussa, viime viikko huilailtiin pääsiäisloman merkeissä Lontoossa ja uusi jakso Diagnostiikka ja hoito alkoi tänään.
Olisi todella paljon kirjoitettavaa kaikesta, viime jaksostakin, koska blogin päivitys on ensin koulukiireiden ja sitten totaalisen lomautumisen vuoksi jäänyt taaskin vähän liian vähälle.. Ja toisaalta sitä aina miettii, että lukeeko tätä edes kukaan. (Vaikka tilastojen mukaan sivun katselijamäärä on pysynyt melko vakiona nämä vuodet.) Mutta koska uusi jakso on nyt ajankohtaisimpana mielessä, kirjoitellaan siitä nyt ensin.

Siispä asiaan.
Diagnostiikka ja hoito on jaksona jonkinlainen lääkiksen sillisalaatti. En oikein ole koskaan kuullut keneltäkään mitään hyvää tästä jaksosta, eikä kukaan ole oikein osannut myöskään pahemmin summata, että mitä tällä jaksolla edes opiskellaan tai opitaan. Mitä tästä siis odotettavasti jääkään käteen?

Kaikki muu opiskelu on lääkiksessä tähän asti ollut suhteellisen selkeää Vaikka toki kakkossyksyn LTT (Lääketieteellinen tieto ja tutkimus) sekä kolmosen aloittanut Ennaltaehkäisy olivat niin ikään aikamoisia ei-välttämättä-ihan-niin-oleelliselta-tuntuvia jaksoja, jäi niistäkin lopulta jotain käteen. Silloin sentään tiesi, mitä jaksossa tullaan opiskelemaan.

Diagnostiikka ja hoito taas on aiheena sellainen, että sehän sisältää kaiken. Siis ihan kaiken, mitä lääkärin työhön kuuluu ja mihin koko lääketiede perustuu. Onko tarkoitus nyt siis opiskella yhden 7 viikon jakson aikana koko lääkiksen opetussuunnitelman mukaiset asiat ja omaksua lääkärintyön keskeinen sisältö? Varmasti tämä viimeisin onkin ihan hyödyksi, kun ensi kesänä kuitenkin leikimme amanuenssien rooleissa lääkäreitä ja jotain varmaan pitäisi osatakin.

Tämä teksti vaikuttaa varmaan aika päämäärättömältä ja kaoottiselta, mutta sellainen on olotilakin just nyt. Tiedän, ettei tässä jaksossa meillä ole tenttiä. Sen sijaan luvassa on joku ainakin vanhempien vuosikurssien mukaan harmaita hiuksia ja unettomia öitä aiheuttava suhteellisen raskas EBM (evidence baced medicine) -työ, joka siis kaiketi on kuin ”minisyvärit”. Eli tehdään kirjallisuuskatsaus jostakin aiheesta. Tähän tietysti sisältyy paljon tieteellistä tiedonhakua ja vieraskielisten artikkeleiden lukemista sekä kirjoittamista. Lähdeviittauksia ja kieliopin hiomista. Wordin kanssa tappelua. Kaikkea sellaista ihanaa, josta luulin todellakin päässeeni eroon silloin kun sairaanhoitajaopintojeni opinnäytetyön palautin.

Kirjallisuusviitteiden ja lähdeluettelon kanssa onkin tässä tapeltu jo omien syväreiden kanssa melkein vuoden verran, enkä todellakaan odota EBM-työn tekoa innolla. Onhan se kuitenkin varmaan helpompaa nyt kun kirjoittamisesta on jo jonkin verran kokemusta. Ja tykkäänhän minä kirjoittaa. Mieluiten kuitenkin kirjoittaisin tällaista blogitekstin kaltaista hömppää, jonka ei tarvitse perustua mihinkään muuhun kuin omiin ajatuksiini. Lääketieteessä (ja tieteessä yleensä) ei kuitenkaan voi esittää faktatietona mitään, mikä ei perustu luotettaviin tutkimuksiin, eikä kyllä oiekastaan silloinkaan. Faktoja ei ole, paitsi ehkä matematiikassa ja fysiikassa. Tieteellisellä tutkimuksella voidaan kuitenkin päästä jonnekin sen faktatiedon lähimaastoon ja perustaa oma toiminta sitten sille tiedolle.

Edellinen lause onkin varmaan se, mitä tässä jaksossa on tarkoitus oppia. Miten meidän toimintamme lääkärinä pitää pohjautua tieteelliseen tutkittuun tietoon. Miten meidän pitää osata soveltaa todennäköisyyksiä ja tilastoja kun vastaanotolla on potilas, jolle aiomme määrätä jotain tutkimuksia. Millä perusteella määräämme toiselle röntgenkuvauksen ja toiselle magneettitutkimuksen (tämä varmaan on se ikuinen muutakin kansaa mietityttävä ongelma; mikseivät kaikki voi saada sitä polven magneettia silloin kun polveen sattuu). Nyt ollaan siis lääkäriyden ytimessä.

Se ydin ei ehkä ole ihan kaikkein mielenkiintoisin, ei ainakaan verrattuna ekg:n tulkintaan ja nestehoitoon, joita ollaan tänä vuonna saatu muissa jaksoissa opiskella. Verrattuna sellaiseen konkreettiseen potilaan hoitoon ja sairauksien diagnostiikkaan liittyvään asiaan. Tämän jakson tarjoama tieto on kuitenkin se oleellinen ja tärkeä ydin, jonka varaan sitten muuta tietoa rakennetaan.

Tällaista siis uskoisin ainakin tämän jakson meille tuovan.

Piti alunperin kirjoittaa kyllä jostan ihan muusta (esimerkiksi siitä, mitä tässä jaksossa käytännössä tehdään), mutta koska harhauduinkin näille pohdintaraiteille, täytynee tehdä myöhemmin toinen postaus, jossa sitten mennään vähän konkreettisempiin sfääreihin.