Sisätauteja ja seminaareja

Pseudo on nyt ohi. Tunnelmat ovat ristiriitaiset, koska todella tykkäsin tämän keväämme proggiksesta, mutta toisaalta koin olevani valtavan paineen alla ja ylirasittuneessa tilassa suurimman osan ajasta. Edelleenkään en ole palautunut täysin näytösviikon rutistuksesta, vaan univelkaa on vielä purettavana ja jostain pitäisi kaivaa energiaa palata takaisin esimerkiksi kuntosalille ja jumppiin. Onneksi kevään myötä valoisuus lisääntyy ja ehkä se auttaa tässä jaloilleen pääsemisprojektissa.

Yleisön toiveesta (eli viime postaukseen kommentoineen T:n) ajattelin valaista tällä kertaa maanantaiseminaarejamme sekä nyt käynnissä olevaa sisätautien kliinistä jaksoa. Alkuvuoden siis sain tutustua kirurgiaan leikkaussaliassisteerauksineen, ja nyt jo neljän viikon ajan ollaan opiskeltu sisätauteja. Seuraavana minulla on vuorossa päivystysviikot.

Sisätaudeista on sanottava sen verran, etteivät ne koskaan ole tuntuneet minulle tutuilta. Olen aina ollut töissä kirurgialla sairaanhoitajana, eikä sisätautimentaliteetti ole koskaan päässyt iskostumaan minuun. Olen aina ollut enemmänkin toiminnan ja toimenpiteiden kuin pohdinnan ja lääkemuutosten kanssa pelaamisen ihminen. Niin hoitajana kuin orastavana lääkärinäkin. Tosin opintojen aikana nyt olen alkanut kuitenkin vähitellen kallistua enemmän sisätauteihin kuin kirurgiaan päin, vaikka aluksi ajattelinkin, etteivät sisätautiset potilaat koskaan oikeastaan kunnolla parane toisin kuin kirurgiassa kun "paha leikataan pois".

Aikaisemman kokemuksen ja osaamisen puutteen olen saanut viime aikoina huomata erityisesti siinä, että kun alkuvuoden kirurgia tuntui suhteellisen hallittavalta ja helpoltakin ajoittain, ovat sisätaudit näyttäneet nyt todellisen luonteensa. Monimutkaisuutensa. Reumatologia, hematologia ja endokrinologia ovat kaikki sisätautien erikoisaloja, jotka eivät todellakaan ole sitä miltä ehkä ensin näyttävät. Reumatauteihin lukeutuu kaikkea muutakin kuin vain nivelreuma ja ehkä nivelrikko. On SLE:tä, Sjögrenin syndroomaa ja vaskuliitteja... hematologiassa pitäisi osata tulkita verenkuvaa ja päätellä siitä (no, ei nyt ehkä pelkästään siitä) onko potilaalla raudanpuutteesta johtuva anemia, jokin myeloproliferatiivinen tauti tai kenties akuutti leukemia. Etenkään viimeksi mainittua diagnoosia ei saa missata, koska seuraukset voivat olla katastrofaaliset potilaan kannalta.

Kaikki tämä on tullut nyt uutena asiana. Tuntuu, ettei sitä juurikaan ole mitään koskaan verisairauksista tai systeemisistä reumataudeista kuullutkaan, vaikka ehkä niitä joskus opintojen aikana onkin jo sivuttu. Valitettavasti kumpaakaan aihepiiriä ei käsitellä tämän kevään seminaareissakaan, joten paljon jää itsenäisen opiskelun varaan.

Maanantaisin meillä klinikka-aikana (eli 4,5 -vuodesta eteenpäin) on tosiaan seminaarit. Nämä ovat ainoita päiviä, jotka vietämme kokonaan koululla kuten aikaisemmassa lääkiselämässämme. Seminaaripäivien rakenne vaihtelee hieman erikoisalasta ja seminaarin vastuuhenkilöstä riippuen, mutta yleensä ne koostuvat potilastapauksista, joita kurssilaisemme esittelevät. Yleensä päivään kuuluu myös aihepiiriin liittyviä luentoja, jotka pitää alan erikoislääkäri. Luentojen lisäksi potilastapausten välillä saattaa olla tietoiskuja jostain tietystä sairaudesta, jotka pitää myös joko erikoislääkäri tai sitten joku kurssikaverini.

Tänä keväänä seminaarien aihepiirejä ovat olleet esimerkiksi Psykoosit, Ylävatsasairaudet, Lapsen kasvu ja kehitys, Kohonnut verenpaine ja Riskiraskaus. Kaikki aihepiirit eivät siis todellakaan ole minulle itselleni ajankohtaisia, koska olen tällä hetkellä sisätauti-kirurgisessa klinikassa. Kuitenkin puolet kurssistamme käy tämän kevään aikana "pikkuklinikoita" eli lastentauteja, gynekologiaa ja psykiatriaa. Maanantaiseminaareihin osallistuu koko kurssi, jolloin aihepiirit vaihtelevat niin, että ne ovat aina mielekkäitä jollekin osalle kurssiamme.

Syksyllä menen itse pieniin klinikoihin, ja maanantaiseminaarien aihepiirit vaihtuvat. Silloin ei kuitenkaan käydä uudelleen esimerkiksi noita riskiraskaus -asioita tai psykooseja, vaan sitten pitää palata näihin tänä keväänä tehtyihin muistiinpanoihin. Ensi syksynä käsitellään myös esimerkiksi hematologiaa, mitä olisin tietysti kaivannut enemmän tähän kevääseen. Silloin se on kuitenkin aiheena ajankohtainen sille toiselle puolelle kurssiani, jotka ovat nyt pikkuklinikoissa ja syksyllä isoissa eli sisätauti-kirurgisessa klinikassa. - Hankalasti selitetty kenties? :)

No mutta sellaista tähän hetkeen. Paljoa ei enää ole jäljellä - kuukauden päässä häämöttää jo SE integroitu tentti, jossa kootusti pitäisi hallita kaikki tämän kevään asiat!


p.s. Kuvissa palattiin vielä hetkeksi kuluneeseen talveen. Ne on napattu "koulumatkaltani" Hatanpään sairaalalle ja kolmas kuva on näkymä kahvihuoneestamme sairaalan etupihalle.

Klinikassa

Huh, onpas mennyt pitkä aika ennen kuin olen päässyt blogin ääreen kirjoittelemaan klinikasta.
Tämä fakta kertonee siitä kuitenkin jotain; kiireistä on ollut. Kiireistä ja stressaavaa. Yhtenä isona tekijänä tässä on opiskelun lisäksi ollut jälleen rakas teatterikerhomme Pseudo, jonka proggis on viimeisen puolen vuoden (ehkä enemmänkin, koska syksyllä olin käsikirjoittamassa) aikana vienyt minulta paljon aikaa ja energiaa. Näytökset ovat ensi viikolla ja sitten se viimein (nyyh) on ohi! Onneksi pseudoilu on taas kerran ollut ihanaa, ja antanut kuitenkin paljon enemmän kuin ottanut.

Minulla ei kuitenkaan ole ollut kamalasti "omaa" vapaa-aikaa tänä keväänä, kun aika on mennyt treeneissä tai sitten opiskellessa. Koko ajan tuntuu, että on todella paljon jäljessä lukemisesta. Sisätauti-kirurgisessa klinikassa koko kevät (tai syksy) opiskellaan kaikki sisätaudeista ja kirurgiasta, eli joka viikko ollaan eri paikassa ja luvassa on eri aihe. Esimerkiksi viikossa (tai käytännössä neljässä päivässä, koska maanantait ovat aina seminaaripäiviä) pitäisi oppia kaikki urologiasta, tai sitten reumataudeista, tai sekä munuaistaudeista että infektioista. Kuulostaa ehkä aikamoiselta rutistuksesta. Eihän kukaan voi mitenkään saada kaikkea irti jostain erikoisalasta parissa päivässä!

Lontoon lääketidemuseon lääkepurkkeja

Olemme tietysti opiskelleet suurimman osan asioista jo aikaisemmin, teoriassa. Nyt vastassa ovat oikeat potilaat, erikoisalan lääkärit ja poliklinikat, osastot tai leikkaukset. Lääkärin kierrolla on vaikeaa seurata vierestä mitä siinä oikein tapahtuu, jos aiheesta ei tiedä yhtään mitään ennestään. Siksi koko ajan pitäisi olla lukemassa, mielellään etukäteen, jotta osaa ne asiat jotka tulevat vastaan. Harvoin kuitenkaan kerkeää kertaamaan kaikkea viimeisen kolmen ja puolen vuoden aikana opittua tai omaksumaan uutta tietoa ennen kuin klinikkaan menee. Itse olen yrittänyt joka sunnuntai opiskella seuraavan viikon aiheita, mutta harvoin kaikkea kerkeää kertaamaan. Lisäksi on ehkä vähän epäreilua, ettei meillä opiskelijoilla ole oikeasti vapaapäiviä.

On vaikeaa saada kerrottua kaikesta viimeisen kolmen kuukauden aikaisesta tässä yhdessä kirjoituksessa, ja ehkä tämä onkin jonkinlainen pintaraapaisu nyt, pieni alkuvuodatus siitä kaikesta, mitä klinikassa olen kokenut.

Meillä alkoi klinikka kirurgialla tammikuun toisella viikolla. Kirurgia vaihtui muutama viikko sitten sisätauteihin, joista ensimmäiseksi pääsimme tutustumaan kardiologiaan TAYS:n Sydänsairaalassa. Itse ajattelin joskus, että minusta tulisi kirurgi, mutta viimeistään nyt klinikan aikana olen alkanut kallistua enemmän sisätauteihin. Toki edelleen yleislääketiede on vahvana ykkösenä mielessäni. Kirurgiasta en kandina valitettavasti koe saaneeni paljoakaan irti.

The old operating theatre - 1800 -luvun leikkaussali

Leikkaukset tietysti ovat jotain todella erityistä, ainutlaatuista. Sellaista, jota ihan jokainen vastaantuleva ei voi sanoa pääseensä youtube-videoiden ulkopuolella näkemään. Onhan leikkaussali toki ihan oma maailmansa, ja onhan se erityistä, että pääset näkemään toisen ihmisen sisään. Ei sellaista kyllä joka päivä tule vastaan, ellei sitten ole kirurgi. Eikä minulle todennäköisesti enää juuri tämän kirurgian jakson jälkeen tule tilaisuutta osallistua leikkauksiin (paitsi ehkä potilaana). Kuitenkaan kandina siellä ei juuri saanut mitään tehdä. En minä tietenkään odottanut pääseväni mitään tai ketään operoimaan, mutta meitä on koulutettu toimimaan assistenttina leikkaussalissa. Valitettavasti (tai tietysti potilaiden ja sairaalan toiminnan kannalta onneksi) kirurgeilla yleensä oli jo määritellyt assistentit, eli erikoistuvat lääkärit. Ja tietysti kirurgiaan erikoistuvan lääkärin on tärkeämpää olla paikalla kuin kandin. Yleensä siis leikkauksissa pääsi vain katselemaan. Joskus minut tai kurssikaverini jopa häädettiin salista pois, mistä ei tietenkään kovin mukava olo jäänyt.

Leikkausten lisäksi sekä kirurgialla että sisätaudeilla pääsee seuraamaan poliklinikkaa tai osastokiertoja. Meillä on myös opetuspoliklinikoita, joista olen tähän mennessä tykännyt eniten. Niillä pääsemme itse haastattelemaan ja tutkimaan potilaamme ja sitten käydään pienryhmän ja opettajan kanssa läpi potilaan asioita ja mietitään jatkosuunnitelmat. Potilaana olo tällaisella polilla on varmaan jokseenkin hermostuttavaa, kun lopulta paikalla on esimerkiksi neljä kandia ja se opettaja, ja itseäni varmasti ujostuttaisi potilaana siinä tilanteessa. Tosin opetuspolilla on paljon enemmän aikaa, ja potilaan ongelmat tullaan ehkä hoidetuksi perusteellisemmin. Esimerkiksi tehdessäni diabetespotilaan vuositarkastusta, minulla oli 45 minuutin vastaanottoaika, jonka jälkeen olimme vielä puolisen tuntia opettajan kanssa, ja potilaan terveydentila tuli kartoitettua aika huolellisesti.

Omat kokemukseni potilaista klinikan aikana ovat olleet todella positiivisia. Toki olen paljon potilaiden kanssa ollut aikaisemminkin tekemisissä, mutta nyt opiskelijan roolissa olen kokenut oikeastaan pelkkää positiivista suhtautumista meihin. Kaikki ovat antaneet tutkia ja olla paikalla sekä poliklinikalla että leikkauksessa. Olen ymmärtänyt, että toisin on esimerkiksi psykatrialla, minkä toki ymmärränkin. En varmaan itsekään haluaisi, että joutuisin arkaluontoisista psyykkisistä asioistani puhumaan usean ihmisen paikallaollessa. Noh, psykiatrian kliininen kurssi on itselläni sitten syksyllä edessä, ja saa nähdä miten siellä sitten käy.

En ole klinikan aikana juurikaan mainostanut omaa sairaanhoitajuuttani, vaikka toki monessa tilanteessa siitä olisi voinut mainita. Meidän kaikkien kandien pitää suoritttaa tiettyjä "temppuja", jotta opimme ne. Meillä on kortti, johon joku lääkäri tai hoitaja laittaa allekirjoituksensa kun on ensin todistanut, että olemme jotain tehneet. Tällaisia temppuja ovat esimerkiksi im- ja sc-pistokset, nenä-mahaletkun laitto, katetrointi ja kanylointi. Nämähän ovat kaikki sellaisia asioita, joita olen hoitajana tehnyt paljon, ja tuntui todella hölmöltä, että joudun tavallaan vielä todistelemaan osaavani tehdä ne. Itse asiassa, olen jopa opettanut kurssikavereitani katetroinnissa ja kanyloinnissa. Silti minäkin jouduin arvioitavaksi tässä kohtaa.

Sairaanhoitajan tarvikkeita, The old operating theatre museum & Herb garret, Lontoo

Sairaanhoitajuus on toki auttanut klinikassa. Osaan ihan eri tavalla toimia sairaalassa, tiedän toimintatavat ja työjärjestyksen. Osaan auttaa potilaiden siirroissa ja ymmärrän, mitä eri letkut ovat. On helppoa ottaa huomioon monia eri asioita, kun on tehnyt käytännön työtä ja nähnyt miten lääkärin määräykset oikeasti toteutetaan ja miten ne vaikuttavat potilaan hoidossa. On ollut myös vaikeaa saada lääkärin kierroista etenkään kirurgian puolella mitään uutta irti, koska kandina vieressä seurailu ei paljoa eroa siitä, mitä olen jo vuosia hoitajana tehnyt. Paitsi, että se on paljon vähemmän, koska en edes tunne kyseistä potilasta tai osaa kertoa hänen voinnistaan mitään lisätietoa.

En tiedä johtuuko siitä, että olen ennestään hoitaja, ja tottunut seuraamaan potilasta vähintäänkin työvuoroni ajan, ja joskus hoitamaan useanakin päivänä samaa potilasta, vai onko kyse vain luonteestani, mutta tykkään seurata potilaan vointia ja toipumista. Usein klinikan aikana olen mennyt katsomaan esimerkiksi parina seuraavana päivänä potilasta, jonka leikkauksessa olen ollut. Siksi onkin harmillista, että olemme niin lyhyen aikaa kussakin yksikössä, eikä potilaita tule useinkaan tavattua kohtaamisen jälkeen enää uudelleen. Ehkä tämän takia yleislääketiede minua eniten kiinnostaakin, omalääkärisuhteessa samaa potilasta pääsisi hoitamaan kenties vuosia.

Miten lääkisopiskelu on sitten muuttunut klinikkaan siiryessä? Todella paljon! Täysin oikeastaan. Klinikka on aivan erilaista kuin aikaisemmat lääkisopinnot. On melkein kuin olisi aloittanut uuden koulun. Luentoja ei oikeastaan ole kuin seminaarien yhteydessä, eikä koululla tule paljoa aikaa enää vietettyä. Maanantait ovat toki seminaaripäiviä, jolloin näkee kurssikavereita. Yleensähän siis klinikassa pyöritään vain sen oman klinikkaryhmän (8 henkeä) kanssa, eikä muita juuri näe kuin pukukaapeilla pikaisesti aamuisin tai iltapäivisin. Ruokalassa törmätessä ensimmäinen kysymys eri ryhmässä olevalle kurssikaverille yleensä on: "Missä te olette tällä viikolla?". Siinä sitten jaetaan kokemuksia puolin ja toisin, mikä missäkin toimii, ja ketä lääkäriä kannttaa esimerkiksi seurata.

Kokonaisuudessaan klinikka on ihan mukavaa. Tosin vaikka läsnäolo on periaatteessa pakollista joka päivä klo 8-15, ei se korreloi mitenkään oppimisen kanssa. Monesti klinikassa hengailu tuntuu vain ajan tuhlaukselta, koska ei ole mitenkään taattua, että lääkäri, jonka seurassa olet, haluaa mitään opettaa. Ymmärrän toki, ettei aina jaksa olla opetustuulella, etenkään kun joka päivä on paikalla uusi kandi, jonka osaamistasosta et tiedä mitään. Onneksi viikkoihimme kuuluu myös näitä aiemmin mainittuja opetuspoliklinikoita tai sitten opetuskiertoja, joista koen saaneeni aika paljon irti. Sen lisäksi tärkeimpiä asioita käydään viikoittain erilaisissa ryhmätöissä. Kuitenkin joskus täytyy vain lähteä osastolta esimerkiksi opiskelemaan, vaikkei kello vielä kolmea olisikaan.

Klinikka siis vaatii mielestäni paljon oma-aloitteisuutta, omatoimisuutta ja rohkeutta. Koko ajan pitää antaa itsestään paljon, kun menet vieraisiin tilanteisiin ja tuppaudut vieraiden ihmisten seuraan seuraamaan näiden työntekoa. Samalla sitä kokee paljon epävarmuuden tunteita; mitä minun pitäisi tehdä ja mitä minulta odotetaan? Haluaakohan tuo lääkäri, että seuraan vain vierestä, vai voinkohan itsekin osallistua potilaan tutkimiseen? Jos kyselen, häiritseekö se tuota lääkäriä? Jos en kysele, vaikutanko välinpitämättömältä? Onko potilaasta kiusallista, jos häntä tutkitaan kahdesti? 

On myös paljon tuurista kiinni, millaisia asioita kullekin tulee vastaan. Paljon on itse luettava kirjoista, koska ei todellakaan ole taattua, että siellä paikassa, jossa sillä hetkellä olet, tulee esimerkiksi vastaan potilas, jolla sattuu sillä hetkellä olemaan sydänkohtaus. Iso osa oppimisesta tapahtuu itsenäisesti kirjojen kautta tai sitten vasta oikeasti työelämässä. Klinikka luo myös paljon paineita siksi, että nyt eletään viimeisiä hetkiä opiskelijana ennen ensimmäistä lääkärikesää! On siis viimeisiä tilaisuuksia olla se, joka ei vielä tiedä, tai jonka ei tarvitse tehdä päätöksiä. Kaikesta olisi otettava ja saatava mahdollisimman paljon irti juuri nyt.

Mutta se tällä erää klinikasta. Toivottavasti kerkeän kirjoittelemaan vielä jotain ennen kevätlukukauden loppua ja töiden alkua. Edessä on siis ensimmäinen jännittävä kesä lääkärinä, joka on aivan kulman takana. Alle kahden kuukauden kuluttua minäkin aloitan työt.
Kesä koittaa siis aivan kohta, ja tänään alkanut kesäaikakin siitä muistuttaa, vaikka paikoitellen vielä onkin lunta maassa ja kuulemma pakkasöitäkin luvassa.

Joka tapauksessa: kivaa kevättä kaikille!

Klinikan alkumetreillä

Ensimmäinen viikko klinikkaa takana! Ja kohtalaisen hyvin on tästäkin (suuresta) elämän muutoksesta selvitty. Kyseessä todella on ollut aikamoinen muutos aikaisempaan. Luennot ja pbl loppuivat siis kokonaan ja nyt joululoman jälkeen opiskelumme tapahtuu suurimmaksi osaksi käytännön parissa eli sairaalassa. Meillä on edelleen joitain ryhmätöitä, kuten aiemminkin, sekä maanantaisin seminaarit, joihin toki joskus kuuluu jotain luentojakin. Ainoastaan maanantait ja nuo yksittäiset ryhmätyöt vietämme vanhassa tutussa Arvo -rakennuksessa eli "koululla". Muuten vaeltelemme usein monen kandin ryhmässä valkotakkisena seurueena TAYS:n käytävillä. (Tai vaihtoehtoisesti Hatanpäällä, Pitkäniemessä tai jopa Seinäjoella!)

Klinikan alku stressasi todella ja kärsin toivottavasti vain nyt ensimmäiseen viikkoon rajoittuen univaikeuksista, eli yöuni oli aika katkonaista kun välillä piti kesken unienkin jäädä miettimään, että onko muistanut kaiken ja mitä sitä tulikaan eilen tehtyä... Onneksi stressi oli kuitenkin aika turhaa, koska ei klinikka todellisuudessa vaadi aivan niin paljoa, kuin olin kuvitellut. Tai sanotaanko vaikka niin, että on paljon itsestä kiinni miten raskaasti tai rennosti sen ottaa. Joka tapauksessa, opiskella täytyy koko ajan kuten aikaisemminkin, mutta edelleen lukemista voi harrastaa oikeastaan silloin kun itselle sopii.

Ensimmäisen klinikkaviikon maanantaina saimme kuunnella muutaman tunnin ajan infoja siitä, mitä tulevina kuukausina onkaan edessä; missä pitäisi olla milloinkin ja kenelle pitää ilmoittaa sairastumisesta... miten Seinäjoella (kyllä, opiskelemme osittain myös Seinäjoella, mutta tästä lisää myöhemmin) toimitaan ja asutaan, miten sairaalalla kuuluu pukeutua ja miten potilastietoja käsitellään asianmukaisesti (Eli suurimmaksi osaksi aika tuttua asiaa, mutta myös todella paljon uutta!) Kaiken kaikkiaan aikataulut ovat nyt klinikassa aika muuttuvia. Saman päivän aikana ollaan useassa eri paikassa ja jokainen päivä on erilainen. Ensimmäisen viikon perusteella voin myös sanoa, että on vähän tuurista kiinni, mitä asioita pääsee klinikassa näkemään, koska eri yksiköissä ollaan niin lyhyt aika.

Olemme yleensä viikon kerrallaan tietyssä klinikassa, eli esimerkiksi viikon urologialla, viikon päivystyksessä, kaksi viikkoa sisätaudeilla... Missään ei viivytä kovin kauaa ja esimerkiksi kirurgisissa yksiköissä on tarkoitus nähdä sekä osastoa, poliklinikkaa että leikkaussalinkin puolta. Joka päivä ollaan eri paikassa ja saattaa olla, että jos aamupäiväksi on suunniteltu opetuskierto (kaikille pakollinen) ja iltapäiväksi kahden tunnin ryhmätyö, ei siellä omassa sijoituspaikassa kerkeä olemaan kuin pari tuntia. Se on aika harmillista esimerkiksi leikkaussalipäivien kohdalla, koska usein leikkaukset kestävät useita tunteja ja minä ainakin haluaisin nähdä paljon erilaisia leikkauksia. Vaikkei minusta varmaan kirurgia tulekaan, on leikkaussalimaailma ihan omanlaisensa ja kovin kiehtova.

Minun kevääni sisältää sisätauti-kirurgisen klinikkajakson, eli kierrämme eri kirurgian aloja sekä sisätauteja ja kardiologiaa. Kaikkien näiden oppialojen opit pitäisi kevään aikana omaksua ja ne tentitään sitten toukokuussa yhdessä isossa tentissä, jossa voi olla mitä vain. Tässä kohtaa yhtenä paineistavana tekijänä on myös se, että tuosta tentistä täytyy päästä läpi voidakseen toimia lääkärinä ensi kesänä! Samoin kaikki tämän kevään ryhmätyöt ja muut suoritukset pitää saada tehtyä, jotta voi saada nelosvuoden opinnot suoritettua ja niin ikään ne kandilääkärin oikeudet...

Tässä vaiheessa tuntuu, että olen ihan hyvin kärryillä kaikesta ja ehtinyt itsenäisesti opiskelemaankin, vaikka toki päivät ovat olleet nyt paljon pidempiä kuin preklinikassa. Mitään ylimääräistä ei kuitenkaan tee mieli omaan elämäänsä tällä hetkellä ottaa ja esimerkiksi missään bileissä tai tapahtumissa ei tule enää käytyä. En niissä toki viime vuosina enää ole paljoa muutenkaan viihtynyt.

Opiskelu on edelleen mielenkiintoista ja nyt ehkä vielä mielenkiintoisempaa kuin aikaisemmin kun nyt pääsee "oikeisiin" hommiin. Kuitenkin, kuten aiemmin sanoin, paljon on tällä hetkellä kiinni itsestä ja omasta aktiivisuudesta. Klinikan voi ymmärtääkseni ottaa todella rennosti ja vältellä kaikenlaista ylimääräistä, tai sitten voi olla todella aktiivinen ja tunkea mukaan kaikkeen mielenkiintoiseen ja viettää omatoimisesti aikaa potilaiden kanssa näitä haastatellen tai tutkien. Itse ainakin aion nyt aluksi ainakin pyrkiä olemaan mahdollisimman aktiivinen. Meillä on mahdollisuus tehdä muutamia ylimääräisiä päivystysvuoroja joko leikkaussalissa tai ensiavussa ja nyt vähän houkuttelee ottaakin jokin sellainen. Tosin saa nähdä miten paljon klinikka todella verottaa voimavaroja kun tässä pidemmälle kevääseen päästään.

Vuoden viimeisiä ajatuksia - klinikkaa ja manuilua

"Joululomalla" ollaan oltu jo viikko. Joulu lähestyy (huomenna, ihanaa!) ja pian vanha vuosi haudataan ja uusi toivotetaan rakettisateessa tervetulleeksi. Jotenkin tuntuu, että olen jo todella pitkällä asennoitumassa vuoteen 2019. Asiaan on vaikuttanut suuresti klinikan alkaminen. Tuntuu, että tätä preklinikka -jäähyvästelyä ja klinikan jännittämistä on harrastettu jo (liiankin) pitkään, ja ehkä olen myös näihin teksteihin vuodattanut aika paljon siitä tunnemyräkästä, jota ainakin omassa sisimmässäni olen joutunut hetkittäin sietämään. Ehkä vuodatus näistäkin tuntemuksista on kuitenkin ihan oikeutettua, koska onhan tässä meneillään nyt suuri muutos pienen medisiinarin elämässä...

Saimme klinikan aikataulut viime maanantaina. Ensimmäisen työpäiväni jälkeen vietin neljä tuntia kirjoitellen kalenteriini tulevan kevään aikatauluja ja siinä sivussa heittäen mielessäni hyvästit omalle vapaa-ajalle. Siirryin nyt myös ensimmäistä kertaa elämässäni käyttämään sähköistä puhelimen kalenteria, koska tuntuu, ettei noista klinikka-aikatauluista muuten selviä hengissä. Olin toki tiedostanut etukäteenkin, että päivät olisivat pitkiä, mutta oikeastaan olin odottanut jotain viime kesän manuilun kaltaista tilannetta, että rennosti hengailtaisiin jollain osastolla päivä tai sitten toinen leikkaussalissa.

Hengitysteiden hallinnan harjoittelua viime jaksossa...

Todellisuudessa ainakin nyt aikataulujen perusteella vaikuttaa siltä, että klinikka on aikamoista edes takaisin suhaamista. Saman päivän aikana nimittäin saattaa olla neljässäkin eri paikassa sairaalalla tai koululla. On aamumeetingejä, opetuskiertoja, opetuspoliklinikkaa ja joinain päivinä ryhmätöitä koululla iltapäivästä. Toiseen klinikkaan kuuluu jokin etukäteen valmisteltava opetustilanne ja toista varten pitäisi edellisenä päivänä käydä tutustumassa polille tulevien potilaiden papereihin. Koko ajan pitäisi lukea - ja paljon. En tiedä miten tämä tulee käytännössä hoitumaan, mutta huomasin ainakin tänä syksynä stressin tekevän sitä, etten pystynyt omia aikataulujani miettimään kovin pitkälle ja yleensä katsoin samana aamuna mitä luentoja tulisi edessä olemaan. Ensi keväässä pelottaa se, että olen unohtanut valmistautua johonkin tehtävään tai opetustilaisuuteen etukäteen, koska en ole huomannut jotain pienellä präntättyä tekstiä vaadittavista esitehtävistä.

Noh, mutta se kaikki on edessä vasta ensi vuonna. Tätä vuotta on edessä vielä onneksi viikko. Ja nyt nautin tästä "minilomastani". Nimittäin joulun ansiosta saankin onneksi lomailla sentään viisi päivää. Oikeaa joululomaa minulla olisi koulun puolesta ollut kolme viikkoa, mutta sen valitsin viettää amanuenssina ensi kesän työpaikassani. Tilanne ei kuitenkaan ole lomailun suhteen niin kurja kuin etukäteen ajattelin. Pyhäpäivinä nimittäin ei terveyskeskuksessa ole lääkäriä. Toisaalta tämä monen päivän "tauko" tuotti perjantaina kovasti työtä osaston lääkärille (ja minulle) kun potilaita piti yrittää saattaa kotikuntoon jouluksi ja myös ennakoida pyhien aikana tapahtuvia muutoksia potilaiden voinnissa ja ohjeistaa hoitajia sitä varten.

Hengitystiet turvattu intubaatolla

Olen tykännyt tästä(kin) amanuenssuurista kovasti. Samalla lailla kuin viime kesänä, on töistä lähtiessä yleensä iloinen mieli. Ja sellainen olo, ettei ole mikään kiire lähteä töistä kotiin. On niin paljon opittavaa. Ja edelleen tunne oikeasta alan valinnasta vahvistuu entisestään. Minä kyllä niiiin tykkään lääketieteestä, lääkärin työstä ja potilaiden hoitamisesta. Jos olet sellainen ihminen, joka tykkää ratkaista arvioituksia tai tehtäviä, suosittelen lääkärin työtä lämpimästi. On todella tyydyttävää, kun huomaa osuvansa oikeaan tai tietävänsä miten potilasta pitäisi hoitaa. Toki mukana on paljon epävarmuutta ja omien ratkaisujensa kanssa elämistä. Lääkärin työssä vastuu on suuri ja se kyllä painaa. Minäkin tunnen sen, vaikkei oikeaa vastuuta tällä hetkellä vielä olekaan.

Voin kuitenkin myös suositella edeltävää amanuenssuuria siihen työpaikkaan, missä tulee ensimmäisen lääkärikesänsä viettämään. Nyt jo nimittäin tuntuu, että kynnys töihin menemiseen on madaltunut todella paljon. Olen oppinut käyttämään minulle täysin uutta potilastietojärjestelmää ja saanut jotain hajua osaston päiväjärjestyksestä ja toiminnasta. Vaikken todellakaan hoitajien nimiä vielä muista, kasvot alkavat ainakin käydä tutuiksi. Myös potilaat käyvät tutuiksi, koska hoitoajat osastolla ovat niin pitkiä. Monet vanhukset odottavat esimerkiksi pysyvää laitospaikkaa, jonka saamiseen voi mennä jopa kuukausia.

Minulle uudessa paikassa yleensä on haasteena se, millä tasolla potilaita hoidetaan. Olen tottunut toimimaan erikoissairaanhoidossa, jossa potilaita ei oikeastaan koskaan lähetetä eteenpäin vaivansa kanssa, koska ollaan jo siellä, missä ko. vaivaa hoidetaan. Perusterveydenhuollossa taas kaikessa "vaikeammassa" vähintäänkin konsultoidaan ja tarvittaessa potilas lähetetään sairaalaan tutkimuksiin ja hoitoon. Päivystyksessä taas minulle oli hankalaa se, että siellä keskitytään vain yhteen akuuttiin vaivaan ja kaikesta muusta pitäisi potilas neuvoa menemään omalle lääkärille. Tässä on miettimistä myös tulevaisuuden suhteen. Millaisessa paikassa sitä haluaa olla töissä? Erikoissairaanhoidossa en ehkä haluaisi työskennellä siksi, että siellä osaaminen kaventuu niin pieneen alaan yleensä. Toisaalta taas terveyskeskuslääkärinä varmaan alkaisi harmittaa se, ettei potilaita kaikissa asioissa voi hoitaa "loppuun asti" vaan heidät pitää lähettää eteen päin erikoislääkärille. Päivystys on todella mielenkiintoista ja siellä näkee kaikenlaista. Olisiko se kuitenkaan oikea paikka minulle, joka haluan hoitaa potilaita kokonaisvaltaisesti? Noh, päätöstä ei onneksi vielä tarvitse tehdä.

Tällaisiin tunnelmiin ja ajatuksiin päättyy varmaan tämä vuosi blogikirjoittelun osalta.
Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta 2019!

Preklinikka Tampereen lääkiksessä

Nyt kun se on omalta osaltani ohi, koen olevani tarpeeksi asiantuntija kertomaan muillekin, mitä preklinikka-aika Tampereen lääkiksessä oikeastaan pitää sisältään.
Olen joskus aikaisemminkin kirjoitellut muun muassa tutoristunnoista ja aina ohimennen selittänyt jotain koulunkäynnistämme. Yhdessä postauksessa pohdin jopa omaa tyypillistä opiskeluviikkoani preklinikka-aikana (viime kevään Rintakipu ja hengenahdistus -jaksolta).

Preklinikka tarkoittaa siis aikaa ennen klinikkaa eli ennen sitä kun me joukoin parveilemme sairaalan käytävillä ja innokkaina käymme tutkimassa potilaita keräten erilaisista toimenpiteistä merkintöjä suoritusvihkosiimme. Preklinikka-aika kestää Tampereella 3,5 ensimmäistä vuotta lääkiksessä ja omasta mielestäni tuo aika oli todella vapaata.

Tampereen opetusohjelma koostuu jaksoista, joita on yleensä kolme syyslukukaudessa ja kolme keväällä. Fuksivuonna jaksot esimerkiksi olivat Johdanto, Solut ja kudokset (tai tämän nimi taitaa nykyisin olla jokin muu, kun opetusta on integroitu enemmän bioteknologian opiskelijoiden kanssa yhteiseksi...), Lisääntyminen, kasvu ja kehitys, Aineenvaihdunta, Liikkuminen sekä Hapensaanti. Jaksojen nimi kertoo jonkin verran siitä, mitä kukin pitää sisällään, mutta kokonaisuudessaan käydään parina ensimmäisenä vuonna läpi anatomiaa, fysiologiaa ja histologiaa kunkin elinjärjestelmän osalta. Kolmosvuonna mukaan tulee enemmän kliinistä asiaa eli sairauksia ja niiden hoitoa. Olen tarkemmin kuvannut tiivistettynä kutakin jaksoa täällä.

Tyypilliset luentoeväät talvipakkasilla: lämmin kahvi ja käsirasva kuiville käsille

Preklinikkaa rytmittävät luennot, joita meillä ei ole kovin paljoa. Luentoja on päivässä ollut enimmissään muistaakseni viisi, mutta tyypillisesti yksi - kolme, eikä niitä edes ole joka päivä. Lähes joka jaksolla (muistaakseni vain yhtä poikkeusta lukuunottamatta) olemme saaneet nauttia pbl:stä eli tutoristunnoista kahdesti viikossa. Näissä istunnoissa päätettyjä oppimistavoitteita opiskellessa onkin suurin osa preklinikan "vapaa-ajasta" vietetty. Tosin omaa opiskelua on saanut rytmittää ihan juuri siten kuin on halunnut ja opiskella vaikka keskellä yötä jos se omalle kohdalle sopii.

Luentojen ja tutoreiden lisäksi preklinikka-aikana joka jaksossa on ollut vaihteleva määrä ryhmätöitä (ehkä keskimäärin kolme / jakso, jakson pituudesta riippuen). Ryhmätöiden tavoitteena on ollut paremmin opettaa meille tiettyjä jakson asioita, kuten esimerkiksi lääkkeiden vaikutuksia, anatomiaa tai histologiaa. Parhaiten mieleeni on jäänyt kolmosvuoden Nestejakson diureettityö, jossa nautimme litran vettä ja sen lisäksi omavalinteista diureettia eli nesteenpoistolääkettä, jonka jälkeen pääsimme virtsaamaan parin tunnin ajan kannuihin ja omakohtaisesti kokemaan, miten nuo lääkkeet elimistössä vaikuttavat. Myös kaikki radiologian työt ovat olleet mielenkiintoisia, varmasti suurelti johtuen radiologian opettajamme karismaattisesta opetustyylistä. Sen sijaan inhokkejani ovat vuosien varrella olleet erilaiset histologian /patologian työt, koska erilaisten vaaleanpunaisten kudosnäyte -diojen tuijottelu ei ole minulle kovinkaan paljon oppia tarjonnut. Varmastikaan motivaatio histologian opiskeluun ei ole ihan kohdallaan ollutkaan.

Kliinisten taitojen harjoittelua - ABI-näytteen otto
Tässä ehkä vähän liian monta lusikkaa sopassa

Erilaisia työssä ja potilaiden kohtaamisessa tarvittavia taitoja olemme harjoitelleet niin ikään joka jaksossa kliinisten taitojen harjoitustöissä, joita ovat esimerkiksi olleet nivelten tutkimiset, keuhkojen auskultointi, spirometrian tulkinta, kanylointi ja vatsan tutkiminen. Lääkiksen ryhmäkokojen suurenemisen ja opetusresurssien vähentymisen on viime vuosina huomannut siitä, että jotkin tällaiset kliinisten taitojen "ryhmä"työt onkin järjestetty koko kurssille pidettävänä luentona. Aina se ei ole ollenkaan haitannut, vaan esimerkiksi viime kevään ekg:n tulkintatyössä luennot toimivat ihan hyvin. Olisi kuitenkin ehkä mukavaa, jos opetusta voisi kokea saavansa riittävästi, eikä taitoja opetellessa kävisi niin, että aika loppuu kesken, eikä osa pääse ollenkaan harjoittelemaan opettajan ohjauksessa.

Preklinikkaan on kuulunut myös erilaisia seminaareja. Aluksi ne olivat tyypillisesti asiantuntija-seminaareja, joita varten varauduttiin vastaamalla erilaisiin kysymyksiin koskien jakson aikana opiskeltuja asioita. Sitten niitä pohdittiin yhdessä jakson opettajien kanssa. Nämä seminaarit toimivat eräänlaisena tenttiinkertauksena ja yhteenvetona koko jakson asioista niitä soveltaen. Nykyisin seminaarimme ovat olleet lähinnä potilastapauksia, joita kukin opiskelija on esitellyt vuorollaan. Potilasseminaarit tulevat jatkumaan myös klinikassa. Mielestäni potilastapaukset ovat usein mielenkiintoisia ja opettavaisia, etenkin kun niistä sitten keskustellaan vielä esittelyn jälkeen lisää.

Mutta tähän päättyy nyt siis preklinikka-aika, joka kaiken edellä mainitun lisäksi on tarjonnut paljon vapaa-aikaa! Vapaapäivien lisäksi tulen kaipaamaan luentoja, koska vaikka niillä istuessa joskus koinkin keskittymisvaikeuksia, oli mukava myös vain istua kahvia siemaillen ja asiantuntijaa kuunnellen. Kenellekään ei tarvinnut oikeastaan vastata tekemisistään, ja luennolle saattoi saapua missä asussa halusi ja periaatteessa mihin aikaan halusi (tosin en itse koskaan ole harrastanut myöhästelyä). Klinikassa pitää varmastikin yrittää antaa itsestään jotenkin enemmän. Ainakin esittää kiinnostunutta ja käyttäytyä asianmukaisesti. Pukukoodikin on vähän niin kuin ennalta päätetty... Myöskään vapaapäivistä ei keskellä viikkoa saada enää nauttia.

Kirjaston opiskelutilassa tuli monesti tehtyä tutoreita tai luettua tenttiin.

Preklinikka oli siis mukavaa aikaa, ja kehotan kaikkia joilla se on vielä edessä tai kesken, nauttimaan siitä täysin rinnoin. Ylipäätään kehottaisin jokaista nauttimaan elämästä tässä ja nyt, koska kyllä jokainen hetki on omalla tavallaan arvokas ja ainutlaatuinen. Uskon, että klinikka-aika tulee omalla kohdallani olemaan myös ihan yhtä kiva, vaikkakin todella erilainen kuin aikaisemmat opintoni. Ja toisaalta vähän pelottavakin, koska en tosiaan vieläkään tarkalleen tiedä mitä edessä onkaan...

Preklinikan viimeisiä

Niin se preklinikka-aika alkaa vihdoin olla ohi! Viimeinen jakso Hätätilanteet on perjantaina tentin jälkeen paketissa ja tänään kokoonnumme tutorryhmäni kanssa viimeistä kertaa tutoristunnolle. Suurimmalla osalla kurssilaisistani preklinikan viimeinen koulupäivä oli viime perjantaina, jolloin meillä oli aamulla vihoviimeinen luento ja sen jälkeen seminaari.

Itse olin tuosta viimeisestä luennosta jotenkin tohkeissani ja haikeilla mielinkin, koska se tosiaan oli lääkiksen viimeinen. Meillä ei klinikassa enää luentoja ole, vaan "tietoiskut" ja muut esitetään maanantaisin seminaareissa. Voi tietysti olla, että olen tässä asiassa väärässä tai se tulee muuttumaan, mutta ainakin tämän hetkisen käsitykseni mukaan tilanne on näin. Piti siis jättää haikeat jäähyväiset luennoille kuuntelemalla vielä viimeisen kerran asiantuntijaa erilaisista sähköön, hukkumiseen ja palovammoihin liittyvistä hätätilanteista. Preklinikan viimeinen seminaari käsitteli monivammapotilaan hoitoa ja arviointia.

Tänään aivan viimeinen tutoristuntomme käsittelee niin ikään monivammapotilasta, jonka hoito onkin tämän jakson aikana tullut aika lailla tutuksi. Monissa hätätilanteissa tosin terveyskeskuslääkärin toiminta-arsenaali on aika rajallinen - yleensä tärkeintä on lähettää potilas nopeasti (elintoimintojen varmistamisen jälkeen) eteen päin oikeaan hoitopaikkaan, joka yleensä on yliopistosairaala. On hyvä, että meidän opetuksessamme on koko ajan painotettu paljon sitä, mitä me oikeasti tulemme siellä kentällä (eli terveyskeskuksessa) sitten tekemään, eikä turhaan liikaa painoteta yliopistosairaalatasoista hoitoa, koska me kaikki kuitenkin erikoistumme lopulta eri aloille.

Olen iloinen, että preklinikka loppuu. Odotan klinikkaa todella innolla, vaikka se vähän pelottaakin. Tuntematon kun on. Emme ole vielä saaneet oikeastaan mitään infoa klinikasta vaan kaikki tieto pohjautuu huhupuheisiin vanhempikurssilaisten suunnalta. Klinikasta meitä infotaan virallisesti vasta tammikuussa kun koulu - ja se klinikka - vihdoin alkavat. Tiedän kuitenkin sen, että maanantait tulevat olemaan seminaaripäiviä koululla ja kaikkina muina päivinä olemme pääsääntöisesti 8-15 (tai 16) jossakin sairaalalla, osastolla/leikkaussalissa/poliklinikalla hääräilemässä ja oppimassa. Muutamia päivystyksiäkin meillä on, eli päivät tulevat ajoittain olemaan todella pitkiäkin.

Olen tavallaan iloinen, että tutoristunnot nyt loppuvat. Olen aina suhtautunut niihin ristiriitaisin tuntein. Uuden keissin avaaminen on ollut aina mielenkiintoista ja silloin siitä keskusteleminen tutorryhmän kanssa on ollut antoisaa. Kuitenkin keissin purkaminen, kun kaikki lukevat tietokoneiltaan samoja asioita, joita itsekin on Oppiportista lukenut, tuntuu todella puuduttavalta ajoittain. Etenkin Abdominal Complaints -jaksossa englannin puhuminen oli kaikkien mielestä ilmeisesti niin hankalaa tai kiusallista, että nuo purut etenkin olivat inhottavia - kaikki olivat suurimmaksi osaksi hiljaa ja kommentoivat vain lyhyesti mumisten. Toisaalta taas en haluaisi vaihtaa pbl -opetusta mihinkään luentopohjaiseen. Luennot ovat ihan kivoja, mutta yleensä kolmellakin luennolla peräkanaa istuminen alkaa tuntua puuduttavalta. En jaksa keskittyä sellaiseen passiiviseen oppimiseen niin kauan, että siitä olisi mitään hyötyä. Tutorkeissit pakottavat itsenäiseen opiskeluun jakson aikana, mikä on todella hyvä.

Tällä hetkellä ei siis tunnu siltä, että jään kaipaamaan preklinikka-aikaa, paitsi ehkä pitkien aamujen ja keskelle viikkoa sijoittuvien vapaapäivien suhteen. Klinikassa samanlaisesta vapaa-ajasta tuskin päästään enää nauttimaan. Aika aikansa kutakin kuitenkin. Uskon, että klinikka on omalla tavallaan paljon antoisampi ja mielenkiintoisempi kuin opintoni tähän asti. Niin, ja olemme kyllä tosiaan saaneet klinikkasijoituksemme tietää. Olemme ainakin sisätauti-kirurgisessa klinikassa joka viikko eri yksikössä, ja kaikeksi onneksi minä pääsen kokemaan pehmeän laskun menemällä ensimmäiseksi viikokseni sille osastolle, jolla olen ollut töissä sairaanhoitajanakin! Ainakin siis henkilökunta, osasto ja potilaiden vaivat ovat suurimmaksi osaksi tuttuja.

Perjantaina meillä on tosiaan edessä preklinikan viimeinen tentti ja sitä edeltää nyt viimeinen tenttiviikko (josta aion nauttia). Tentin jälkeen juhlimme preklinikan päättäjäisiä koko kurssin voimin ja siitä suuntaammekin kolmeksi viikoksi joululomalle. Omalla kohdallani joululoma ei mene lomailun merkeissä, sillä menen amanuenssiksi sille terveyskeskuksen vuodeosastolle, jonne ensi kesänä menen sitten oikeisiin töihin. Toisaalta tämän rankan nelosvuoden syksyn jälkeen lomailukin olisi tehnyt ihan hyvää. Noh... tuleehan pääsiäisloma sitten joskus huhtikuussa. Sitä odotellessa.

Nivelkipua ja sähköisiä tenttejä

Maanantaina alkaa sitten viimeinen preklinikan jakso, eli lääkis sellaisenaan kuin minä sen tunnen lähenee loppuaan. Tutoristuntoja on jäljellä enää tuon jakson verran ja luennotkin loppuvat vuoden vaihteessa. Ei enää itseopiskelupäiviä, vapaa-aikaa (ainakaan siinä määrin kuin nyt) tai tenttiviikkoja. Minulla on jäljellä enää yksi ihana tenttiviikko (tai ihana - kamala, miten sen nyt ottaa).

Tämä viikko oli siis nyt toiseksi viimeinen tenttiviikkoni koko lääkiksen aikana ja yritin nauttia siitä. Yritin mennä lukemaan kahvilaan, kun siitä jotenkin aina haaveilen ja onhan se mukavaa. Aika harva pystyy arkipäivisin virka-aikaan istuskelemaan kahvilassa rauhassa tekemässä omia juttujaan. Tietysti asiaan vaikutti myös se, että meillä ei kotona muutosta ja sen myötä huonekalujen uudistamisinnostuksesta johtuen ollut minkäänlaista pöytää, jonka ääressä opiskella. Koululle on turhan pitkä matka ja keskustassa sijaitsevan yliopiston hiljaisen lukusalin (eli Linnan) kaikki paikat täyttyvät jo varhain aamulla. Kahvilassa opiskelu oli siis tämän tenttiviikon juttu.

Edellinen jakso (jonka tentissä eilen hikoilimme) oli nimeltään Nivelkipu. Opiskelimme erilaisia niveliin liittyviä sairauksia; nivelrikkoa, osteoporoosia, reumaa... Sekä kaikkien kehon liikkuvien osien tutkimista nyt kunnolla. Samat asiat opetettiin pääpiirteissään fuksivuonna Liikkumisjaksolla, mutta aika harva sieltä mitään kunnolla muistaa. Tosin anatomia oli jollakin tasolla jo hanskassa, ainakaan sen uudelleen opiskelu tai kertaaminen ei tuottanut samaa tuskaa kuin tuolloin kolmisen vuotta sitten ja sitä saattoi nyt pitää jo ihan loogisena. Ei tarvinnut opetella asioita ulkoa, kun ymmärsi miksi mikäkin lihas menee minnekin ja mitä se sitten tekee. Tietysti vanhat pohjatiedot auttavat opiskelussa aina.

Nyt alkaa jotenkin ymmärtää ainakin meidän lääkiksen opetuksen hienouden. Kaikki asiat kertautuvat. Niinhän meille fukseina kyllä kerrottiinkin, mutta vaikeaa olisi uskoa, että kaikki se valtava tietomäärä joskus olisi helppokin omaksua. Ei kaikkea tietenkään voi osata, mutta oppimista helpottaa se, että kaikki asiat tulevat vastaan uudelleen. Parina ensimmäisenä vuonna opiskelimme perusanatomian ja fysiologian ja silloin ehkä sivusimme kliinisiä asioita vähän. Nyt kolmosella ja nelosen puoliväliin saakka kaikki jaksot ovat oikeastaan olleet todella kliinisiä. Olemme opiskelleet sairauksia ja niiden hoitoa, tosin ilman konkreettisuutta eli potilaita. Nyt sitten kun menemme klinikkaan, kaikki asiat tulevat vastaan vielä kolmannen kerran, mutta nyt käytännön yhteydessä. Uskon, että tästä kyllä vielä hyvä tulee. :)

Ja tosiaan, tämä Nivelkipu -jakso meni läpi! Vaikka tentti oli eilen, tiesin heti sen jälkeen pisteeni, koska meillä oli ensimmäistä kertaa nyt lääkiksen aikana sähköinen tentti. En itse asiassa ole varma, onko muillakaan vuosikursseilla ollut vielä sähköisiä tenttejä, koska me olimme ainakin tässä kohtaa jonkinlainen koekaniiniryhmä. Sähköisessä tentissä oli 100 monivalintakysymystä ja kaksi tuntia aikaa. Tentti tehtiin omalla koneella ja kun sen palautti, niin sa ruudulle oman pistemäärän. Tavallaan oli huojentavaa nähdä heti silloin ja siinä, että läpi meni, mutta en tiedä olisiko ollut kovin kivaa tietää hylätystä tuloksesta siinä heti ja sitten joutua odottelemaan, että muut saavat tentin tehtyä. Luentosalissa piti nimittäin istua (tekemättä mitään) se loppuaika, kun oli valmis. Itse olin valmis jo alle tunnissa, joten monta pitkää minuuttia piti viettää kärsivällisyyttä harjoitellen.

Seuraava jakso, viimeinen preklinikan jakso, on Hätätilanteet. Jakso kuulostaa mielenkiintoiselta ja nyt opimme varmasti paljon hyödyllisiä taitoja tulevaa ajatellen. Sanoinkin eilen kaverilleni, että hoitoelvytys jotenkin jännittää, koska vaikka olen sitä työssäkin kerrannut ja oikeastikin toteuttanut, en koskaan ole tietenkään ollut siinä lääkärin roolissa. Se henkilö, jonka pitää johtaa tilannetta ja päättää milloin esimerkiksi elvytys lopetetaan. Lääkärin vastuu alkaa jo tavallaan painaa, vaikkei nyt opiskelijana vielä mitään oikeaa vastuuta olekaan. Ei siihen kuitenkaan mene kuin puoli vuotta, kun se vastuu on oikeasti ensimmäisissä kesätöissä kannettava. Kaikki tieto pitäisi nyt saada imettyä itseensä jotenkin todella tehokkaasti, että sitten tosi tilanteen tullen pärjää.