Wait for it...

Kun koko kevään on ahkerasti lähes joka päivä lukenut pääsykokeeseen, ja tuntuu, ettei aivoihin vain millään voi mahtua lisää tietoa, sitä alkaa jo ennemminkin odottaa koepäivää kuin paniikissa pelätä sen lähentymistä. Olisipa se koe jo ohi! - muistan ajatelleeni useita kertoja huhtikuun loppupuolella ja toukokuussa ennen pääsykoetta. Ja kummallisesti pääsykokeen ohi olemista juhlin enemmän kuin itse opiskelupaikan saamista kun sen aika tuli.

Olin siinä uskossa, että elämä ja olo helpottuisi huomattavasti kun jatkuvasta pääsykoestressistä päästäisiin toukokuun lopussa eroon ja pääsisi elämään taas normaalia elämää sekä aloittamaan kesätyöt Taysissa. Vielä mitä. Tein sen virheen, että katsoin mallivastaukset läpi ja arvioin omat pisteeni rutkasti alakanttiin ja tietenkin masennuin siitä, että minulla ei olisi mitään mahdollisuuksia päästä tälläkään kertaa sisälle. 

Älyvuodon raakapistearvio -tilastot tosin väkisinkin saivat aikaan hetkittäisiä toivonpilkahduksia, koska muutkin olivat arvioineet pisterajaa suunnilleen niille tienoille, mihin itse olin omat pisteeni laskenut yltäväksi. En kuitenkaan sallinut itseni suoranaisesti edes elää toivossa, koska halusin suojella itseäni. Silti, tulosten odottaminen oli tuskallista. En pystynyt antamaan asian olla ja unohtamaan sitä, vaikka toki kesään kuului kaikkea muutakin (muun muassa sadetta, sadetta ja sadetta).

Voisi kuvitella, että tulosten tultua odottamisen tuska olisi päättynyt. Niin se tavallaan päättyikin: piinallinen epätoivomasennuksessa eläminen vaihtui yhtä piinaavaan (mutta eri tavalla kuitenkin) innostuneeseen odotukseen; ALKAISIPA SE KOULU JO! Voin kuvitella, että samanlaisia tunteita käyvät läpi nyt ensimmäiselle luokalle menijät. Siis ne 7 -vuotiaat. 

Ensimmäisten kahden viikon aikana en osannut muusta puhuakaan kuin lääkiksestä, ja puhuin siitä aivan kaikille. Tuloksista olin tietenkin soittanut kaikille läheisille tai vähintäänkin viestittänyt, ja päivittänyt facebookin. Sisäänpääsyä juhlittiin mökillä ystäväpariskunnan kanssa (oikean!) shampanjan kera. Samalla tutkailtiin Tampereen yliopistolta saamani paksun kirjeen sisältöä; ja kauhisteltiin bileiden määrää. Ystäväni sanoikin minulle: "Se taitaa nyt olla kuule niin, että yöuni on asia, josta sun täytyy aluksi luopua."

Vaikka II-vuosikurssin laatima opaslehtinen osaltaan hieman kauhistutti, oli se myös ihana tervetulotoivotus. Tuli sellainen olo, että minut otetaan avosylin vastaan, eikä oikeasti tarvitse pelätä yhtään mitään enää koskaan. Kaikki muu sitten olikin kyllä melko sekavan kuuloista, on vaikka mitä yhdistystä ja järjestöä ja toimea. Ja itse ensimmäisten orientaatioviikkojen lukujärjestys oli myös melko sekava sillisalaatti, joka sisältää ilmeisesti vähän kaikkea. Ainakin ensiapua. Se voi tulla tarpeelliseksi (vaikka toki itselläni taidot ovat hallussa).

Ekaluokkalaiset tuskin jännittävät ja kauhistelevat tulevaa bileiden määrää. Mutta se taitaakin olla ainoa ero. Minäkin jännitän ja mietin millaisia tulevat luokkakaverini ovat... ja noloa ehkä myöntää, saanko yhtään kavereita :D Varsinkin aluksi jännitti se, minkä ikäistä porukkaa vuosikurssillamme tulee olemaan, olenko kaikista vanhin ja onko meillä mitään muuta yhteistä kuin pääsykoemenestys ja toiveammatti. Onneksi nämä edelleenkin mahtavalta vaikuttavat kakkosvuoden hupituutorit (hupi -etuliite siksi, koska meillä on pbl*:ssä myös opettajatuutoreita) perustivat meidän kurssille facebook -ryhmän, jota kautta nyt olen saanut vähän vihiä tulevista opiskelutovereista, eikä nyt enää jännitä niin kamalasti kuin alussa.

Ei ehkä voi yleistää kaikkiin ekaluokkalaisiin, mutta minä ainakin uskon olleeni aikoinani aivan innoissani itse KOULUSTA, että pääsen opiskelemaan. Olin sitä silloin 20 vuotta sitten, ja olen sitä nyt. En malta odottaa, että pääsen luennoille, pbl*-istuntoihin ja lukemaan lääketiedettä. Varmaan se alkuinnostus haihtuu nopeasti, kun muistaa mitä se opiskelu oikeasti oli. Näiden työvuosien aikana aika saattaa olla kullannut muistoja jonkin verran. Saa nähdä, ehkä tulen vielä kiroamaan työmäärää ja tenttipaniikkia monestikin täällä. Mutta sen aika on joskus tulevaisuudessa.

Nyt vaan keskityn innolla odottamaan tulevaa ja selailemaan jo hankkimiani koulukirjoja. Vaikka lääkäritutut varmasti ihan aiheestakin neuvoivat, ettei kannata ihan heti lähteä kaikkia kirjoja hankkimaan, tein sen silti. Liityin facebookissa heti Lääkiskirjamarkkinat -ryhmään ja sitä kautta hankin ensimmäisen vuoden kirjoja käytettynä. En tiedä, ovatko kaikki hankkimani kirjat meillä edes käytössä, mutta uskon niistä olevan joka tapauksessa hyötyä. Muutenkin taidan olla innostuneempi keräilemään kirjoja kuin sitten lukemaan niitä.

Mökillä fiilistelemässä kesäiltaa ja uusia koulukirjoja (histologia ja fysiologia).

*pbl = problem based learning, Tampereella ja Helsingissä lääkiksessä käytössä oleva opiskelumuoto 

Tieni lääkikseen oli pitkä ja polku mutkainen, osa 2: Elämäni sairaanhoitajana

Olin todella allapäin kun sain tietää, etten päässyt taaskaan lääketieteelliseen toisella yrittämälläni vuonna 2009. Olin vielä enemmän masentunut kun osoitteen muutokseni takia en ollut sairaanhoitajaopintojen valinnastakaan saanut mitään tuloksia sinä päivänä kuin olisi pitänyt. Soitin hädissäni hakupalveluun ja sieltä onneksi kerrottiin, että olin sentään päässyt ammattikorkeakouluun opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Päätin, että lääkiksen osalta tämä oli tässä. Sairaanhoitajan ammatti on ihan hyvä vaihtoehto.

Niin se olikin. Opintojen edetessä ja etenkin työharjoittelujen myötä huomasin, että hoitoala oli minua varten. Töihin pääsi, myös opiskeluaikana. Ei tarvinnut enää viettää rahattomia kesiä kun kesätöihin oikein pyydettiin. Lisäksi hoitoalalla on todella monenlaisia eri töitä; erikoisaloja riittää, samoin on poliklinikkaa, kotihoitoa, palvelutaloja, leikkaussaleja, vuodeosastoja sairaalassa, hoitajavastaanottoa, päivystystä... alaa ei tarvitse kokonaan vaihtaa, jos alkaa työpaikka kyllästyttää, voi vaihtaa esimerkiksi erikoisalaa tai toimipistettä. Jokainen työpäivä on erilainen ja vastuuta riittää myös sairaanhoitajilla (yleensä enemmän kuin mistä maksetaan). Työ on mielenkiintoista, ja vaikka palkkaus oikeasti ei varsinkaan erikoissairaanhoidossa ole työn vaativuutta vastaava, tuntui se opiskelijabudjetin jälkeen suurelta. Vähintäänkin minulle riittävältä.

En oikeastaan sairaanhoitajaopintojen aikana juurikaan enää haikaillut lääkikseen. En varsinkaan ajatellut sinne enää hakevani. En, vaikka välillä lääkäriopiskelijoita työelämässä nähdessäni sisälläni tuntui pieni kirpaisu: "tuo olisin voinut olla minä". Tai kun kuulin jonkun hakevan lääkikseen tai päässeen sinne, ei kai se tuntemani pistos vain kateutta voinut olla?

Valmistuin sairaanhoitajaksi ja pääsin heti töihin mieluisaan paikkaan, kirurgian vuodeosastolle. Vaikka työ vatsaelinkirurgian parissa oli ajoittain kirjaimellisesti paskaa, pääasiassa viihdyin työssäni hyvin. Osastomme hoitajat olivat hyvin osaavia ja aktiivisia, ja minua välillä mietitytti, että mihin niitä lääkäreitä oikeastaan tarvitaan (leikkaussalin ulkopuolella). Näin työurallani monenlaisia lääkäripersoonia, toiset todella mukavia, toiset taas eivät niinkään. Myös osaamista oli eri tasoista, osa lääkäreistä vaikutti hyvin ammattitaitoisilta, toisten kohdalla taas tuntui, että heitä piti vahtia...

kuvan lähde

Varmaankin tällaiset ajatukset hieman siivittivät uusia haaveita lääkiksestä. Ne heräsivät vähitellen, kateuden pistokset muuttuivat terävämmiksi ja kaipuu lääketiedettä opiskelemaan tuntui pakottavammalta. Ajatusten muuttuminen teoiksi vaati kuitenkin useamman suuren elämänmuutoksen, muun muassa uudelle paikkakunnalle (Tampereelle) muuton. Hyppy tuntemattomaan ja omalta mukavuusalueeltani poistuminen oli todennäköisesti tähänastisen elämäni paras päätös. Ja se kannatti.

Tampereelta en tuntenut juuri ketään, ja olin täällä vain kerran Särkänniemi -reissuja luukunottamatta käynyt. Tampere oli aina ollut vain välietappi Keski-Suomeen Etelä-Suomesta mentäessä. Iso kaupunki, mutta ei siellä koskaan mitään minulle ollut. Nytkään Tampere ei kaikkea tarvitsemaani minulle tarjonnut, kuten esimerkiksi töitä.

Sen sijaan harrastusmahdollisuuksia, tekemistä, tapahtumia ja paljon kaikkea mielenkiintoista nähtävää sekä elämää - sitä oli Tampere tulvillaan, ja rakastuinkin kaupunkiin heti. Asiaan varmaan vaikutti myös ihana asuntomme ja löytämäni tankotanssistudio Pole Academy.

Edessä häämöttävä työttömyys (edes keikkatöitä ei ollut tarjolla, koska säästötoimenpiteistä johtuen lyhytaikaisia sijaisia ei juuri mihinkään saanut palkata) antoi viimeisen sysäyksen hitaasti hautumassa olleille ajatuksilleni siitä, että hakisin vielä uudelleen lääkikseen. Tällä kertaa Tampereelle. (Tosin epätoivoisina aikoina harkitsin myös Kuopiota, koska olisin saanut (vanhojen tietojen mukaan) enemmän lähtöpisteitä sieltä ja pisterajat ovat yleensä olleet alhaisemmat.) Tällä kertaa en vain kertonut hakuaikeistani juuri kenellekään. Aikaisemmilla kerroilla olin puhunut asiasta paljon, ja pettymys hylättyjen tulosten jälkeen oli paljon pahempi kun sitä vielä joutui selittelemään kaikille. En halunnut joutua samaan uudelleen. Kerroin siis vain muutamille läheisilleni (ainakin aluksi, loppua kohti asiasta tietävien määrä kuitenkin kasvoi, koska olen hirveän huono salailemaan asioita).

Ne, jotka eivät tienneet hakemisestani mitään varmaan ajattelivat, että olen todella laiska kun en tee muuta kuin urheilen ja makaan kotona työttömänä. Oikeasti olin kyllä kotona, mutta aika lailla opiskelin arkipäivät poikaystäväni ollessa töissä, ja usein viikonloppuisin myös muutaman tunnin ainakin toisena päivänä. Luku-urakka oli valtava.

Pääsykoekirjallisuus oli vuosien aikana muuttunut. Galenos oli haudattu ja tilalle olivat tulleet lukion fysiikan, kemian ja biologian kurssit. Ne kaikki. Yhteensä 18 kurssia (8 fysiikkaa, 5 kemiaa ja 5 biologiaa). Nyt ei siis ollut kysymystäkään siitä, opiskelisinko fysiikan ja kemian tiedot kunnolla pohjalle ennen pääsykoetta. Biologiasta en niinkään kantanut huolta, koska olinhan sitä jo yliopistossa lukenut sen lisäksi, että olin sen vuosia sitten ylioppilaskirjoituksissa kirjoittanut. Aloitin siis luku-urakkani lokakuussa, hieman ennen Tampereelle muuttoani (töistä ei siinä vaiheessa ollut kuulunut mitään, ja päätin joka tapauksessa hakea opiskelemaan, vaikka saisinkin töitä). Aloitin lukemisen aivan alusta, fysiikan ja kemian 1. kursseista.

Opiskelin suunnilleen aina yhden kurssin kahteen viikkoon, edeten kursseja kronologisessa järjestyksessä, mikäli vain kirjat olivat saatavilla. Lainasin kaikki fysiikan ja kemian kirjat kirjastosta (varausmaksu oli vain 1e), varaten teokset hyvissä ajoin ennen kuin niitä tulin tarvitsemaan. Biologian kirjat ostin käytettyinä omaksi. Lisäksi ostin omaksi fysiikan ja kemian kertauskirjat. Luin fysiikasta Physica-sarjaa, koska sain siihen mallivastaukset. Lukiessani tein muistiinpanoja (koska tykkään kirjoittaa käsin ja koska kirjat eivät olleet omiani ja tarvitsin muistiinpanoja tulevaisuudessa kerratessani) ja laskin jokaisen laskun mitä kirjoissa oli.

Ilmoittauduin kevään ylioppilaskirjoituksiin fysiikan ja kemian osalta, ja sainkin kurssit luettua juuri ja juuri kirjoituksiin mennessä, kuten olin suunnitellutkin. Kirjoitukset menivät hyvin (fysiikka E ja kemia L). Niiden jälkeen aloin lukea biologiaa, käydä läpi vanhoja valmennuskurssimateriaalejani (kyllä, olin säästänyt ne vuodelta 2008!) ja laskea netistä löytyviä fysiikan ja kemian tehtäviä (enimmäkseen vanhoja ylioppilastehtäviä, farmasian pääsykoetehtäviä ja DI:n pääsykoetehtäviä). Keväällä löysin Khan Academyn, joka tarjoaa ilmaiseksi aivan loistavia opetusvideoita lähes kaikista aineista, ainakin niistä, joita itse tarvitsin! Ne ovat englanniksi. Harmitti, kun en ollut löytänyt palvelua aikaisemmin. Aiemmin olin katsellut myös Opetus tv:n videoita, joista myös oli paljon apua. Ja kysellyt joihinkin vaikeisiin tehtäviin apua Älyvuodosta.

Sen verran täytyy pääsykoeurakastani sanoa, että on todella rankkaa opiskella fysiikkaa ja kemiaa yksin ilman aikaisempaa pohjaa. Varsinkin kun lukiosta on jo aikaa ja perus-matemaattiset käsitteet ovat jo unohtuneet. Esimerkiksi derivaatta tuntui asialta, josta en ollut koskaan kuullutkaan; ja integroimista ei ollutkaan edes lyhyen matematiikan kursseilla lukiossa opetettu. Minulla ei ollut ketään, jolta olisin voinut kysyä neuvoja, onneksi oli Google. Silti monet käsitteet oli todella vaikea ymmärtää, etenkin fysiikasta. Vaati todella paljon aikaa, pakaralihaksia, itkettyjä kyyneliä, purettua ahdistusta, täyttä epätoivoon vaipumista ja mahtavaa kannustusta todella ihanalta ja kärsivälliseltä poikaystävältä, että edes pääsykokeeseen asti selvittiin yhtenä kappaleena ja suurin piirtein järjissään. Kuten sanottu, fysiikan ja kemian itseopiskelu nollasta yo-kirjoitusten L:n (tai lähes L:n) on aivan tajuttoman rankkaa, mutta se on mahdollista. Minä pystyin siihen, niin pystyt sinäkin! Tärkeintä kaikessa oppimisessa on motivaatio. Nimenomaan motivaatio. Jokainen pystyy oppimaan (jos nyt ei oikeasti ole jotakin neurologista sairautta ja oppimisvaikeutta), jos vaan on tarpeeksi motivoitunut siihen.

Ja kyllä kannatti!
Kaikki se kannatti. Kaikki ne vuodet. Uhratut tunnit opiskellessa. Kaikki se tuntemani ahdistus ja epätoivo ja -usko poistui järjettömänä hyperventilaatiokohtauksena ja itkuna kun vastoin kaikkia odotuksiani luin 30.6. Opintopolku -palvelusta maailman kauneimman sanan HYVÄKSYTTY.

Mul ei ollu mitää muut ku mahdollisuusja tieto siitä että mitä tahdon voin saavuttaa.Koval duunilla asiat vaan onnistuu.Kokeillaan ja sit taas noustaan jos kaadutaan.Hanskat ei tipahda, periks ei anneta.Ne sanoo et pysty, et voi, ei kannata.Mun korvissa se kaikki kuulostaa haasteelt.

Elastinen - Eteen ja ylös 

Tieni lääkikseen oli pitkä ja polku mutkainen, osa 1: Elämäni ennen sairaanhoitajaopintoja

Yksi tärkemmistä kirjoituksistani tässä blogissa on varmaan juuri tämä tässä: miten minä päädyin opiskelemaan lääkäriksi, ja miksi. Miksi vaihdan alaa kun minulla on jo hyvä ja tärkeä ammatti? Tämä kirjoitus koskee eniten varmasti juuri teitä, jotka olette samassa tilanteessa kuin minä olin; sairaanhoitajia, jotka miettivät alan vaihtoa, tai jotka olette alunperinkin halunneet lääkikseen.


Aloitetaan vaikka aivan alusta:

Olipa kerran kahdeksankymmentäluku ja perheeseen syntyi tyttölapsi.
Tai ehkä ei nyt mennä ihan niin pitkälle, koska sillä tuskin on merkitystä tämän tarinan kannalta :) Lapsuuden aikaisista asioista mainitaan kuitenkin se, että olen aina ollut kiltti lapsi, kympin tyttö. Koulussa pärjännyt todella hyvin ja opiskellut ahkerasti. Kai sillä jotain merkitystä on pääsykoemenestyksen kannalta ollut.

Ensimmäisen kerran muistan ajatelleeni lääkäriä ammattina joskus ala-asteen ensimmäisillä luokilla, kun pikkuveljeni (moi vaan M!) loukkasi jalkansa pulkkamäessä. En muista tarkalleen mitä tapahtui tai mitä itse tein siinä tilanteessa muuta kuin kannoin pikkuveljen kotiin äidin hoiviin, mutta muistan tuon ajatuksen "minusta tulee isona lääkäri!" käyneen silloin mielessäni.

Se olikin muistaakseni ainoa kerta kun asiaa nuorempana ajattelin. Lapsena halusin lähinnä näyttelijäksi, kirjailijaksi, näyttelijäksi, Neiti Etsiväksi tai näyttelijäksi.


Lukiossa...

... opiskelin lähinnä aineita, jotka minua kiinnostivat. Psykologiaa, kieliä, biologiaa, matikkaa (lyhyttä tosin, koska yläasteella en ollut ottanut valinnaista matematiikan kurssia ja olin siinä uskossa, etten voi tämän takia pitkää matikkaa lukiossa lukea). Fysiikkaa ja kemiaa kävin ne pakolliset, eli yhden kurssin molempia. En ollut kummassakaan aineessa mitenkään huono, mutta ne eivät minua kiinnostaneet. Olin enemmän humanisti kuin luonnontieteilijä tuolloin. En todellakaan edes harkinnut uraa lääkärinä. Vielä vähemmän sairaanhoitajana. Kumpiakaan ei myöskään omassa suvussani ollut ollenkaan, joten ei minua tähän suuntaan mistään päin tönittykään.

Jatkuvaa luonneanalyysia itsestäni tässä aikojen kuluessa tehdessäni olen huomannut, että olen melko lailla vaikutuksille altis. Haluan itse ajatella asian positiivisesti niin, että olen uusille asioille avoin ja helposti mukautuvainen. Tämä on kuitenkin aika tärkeä selitys siihen, miksi olen kulkenut lääkikseen juuri näitä polkuja pitkin.

Lääkäriksi nimittäin päätin haluta (nimenomaan päätin haluta, en tuntenut mitään suurta paloa ja intohimoa asiaa kohtaan) lukion 2.vuoden jälkeen kun eräs silloinen tuttuni kertoi haaveilevansa eläinlääkärin urasta. Haave lääkiksestä katosi kuitenkin lähes yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, kun tajusin, etten ole käynyt ollenkaan mitään sinne vaadittavia kursseja lukiossa, enkä niitä enää abivuonna ehtisi käydä. Sen sijaan päätin haluta (jälleen päätin haluta) kauppakorkeaan, koska kaverini halusivat sinne myös.

On kamalaa, kun ei tiedä mitä haluaa isona tehdä. Siis oikeasti todella kamalaa. En tiennyt yhtään mitä halusin elämältäni yläasteen jälkeen, siksi menin lukioon. Lukiosta valmistuessani en ollut oikeastaan asian suhteen yhtään sen päämäärätietoisempi. Siksi varmaan olinkin niin helposti ohjailtavissa ammatinvalinnan suhteen, sananmukaisesti oikea tuuliviiri.
Opinto-ohjaajani nimittäin abivuonna tyrmäsi täysin haaveeni kauppiksesta: "ei sinne kannata hakea kun olet saanut yhteiskuntaopista numeron 6 (se oli ainoa kutonen, joka minulla on ikinä ollut todistuksessani... yhteiskuntaoppi vaan ei yhtään kiinnostanut!), mutta biologiasta olet kirjoittanut L:n (kirjoitin sen jo syksyllä)... mitä jos lähtisit lukemaan biologiaa?".
Itse asiassa asiaa ei minulle muistaakseni edes esitetty näin hienovaraisesti, vaan lähinnä opo piti selvänä, että menen Helsingin yliopistoon opiskelemaan biologiaa. Lähdin sieltä vastaanotolta kyseiset oppaat ja lehtiset mukanani ja varmaankin tyytyväisenä siihen, että olin saanut jonkinlaisen suunnan elämälleni.

Biologian valintakokeeseen lukeminen oli aika vaivatonta, koska koealue oli sama, jonka olin syksyn ylioppilaskirjoituksiin lukenut. Pääsin sisään Helsingin yliopistoon ylioppilasjuhlieni jälkeisenä syksynä ja aloitin opinnot siellä.


Biologian ylioppilas

Yliopisto-opiskelu oli kuitenkin todella erilaista kuin lukiossa. Opiskeltavat asiat olivat huomattavasti vaikeampia ja paljon oli sellaista asiaa, joka minua ei tippaakaan kiinnostanut (kaikki kasveihin liittyvä). En pärjännytkään enää yliopistossa yhtä hyvin kuin aikaisemmin. Voi olla, että olin myös henkisesti aika väsynyt ja välivuosi olisi voinut tehdä terää. En kuitenkaan kadu aikaani biologisessa yhtään, koska tutustuin siellä hienoihin ihmisiin, pääsin mahtaviin bileisiin (SITSIT!!) ja kasvoin hurjan paljon ihmisenä, itsenäistyin. Opinkin kai jotain, mutta ajan myötä ne kaikki tiedot ovat enemmän tai vähemmän jääneet unholaan. Parhaiten kai muistan sen, että labrassa ei saa syödä.

En tiennyt sitä silloin, tai varmaan ollutkaan koskaan ajatellut asiaa, mutta biologian opinnot ovat monelle lääketieteelliseen hakijalle "plan B", jos ei lääkikseen pääsekään. Niin myös joillekin minun vuosikurssilaisilleni. Nyt myös haluni opiskella lääkäriksi syttyi oikeasti, jälleen ulkopuolisen vaikutuksen ansiosta. Mutta nyt se kesti pidempään kuin muutaman viikon. Olin kai vihdoin ymmärtänyt, että lääketieteellisessä saisin paneutua paremmin ihmisen fysiologiaan ja anatomiaan, mikä olikin oikeastaan ainoa yksittäinen aihe, joka oli lukiossa kiinnostanut 100%:sti. Menin äitini maksamalle valmennuskurssille ja aloin lukea Galenosta. Viikissä vietin aikaa melko vähän, kurssejakin suoritin ensimmäisenä opiskeluvuotenani varmaankin vain 30 opintopisteen verran.

Hain lääkikseen ensimmäisen kerran vuonna 2008. Kaupunki oli Turku, koska sinne oli osa lukioaikaisista tutuistanikin suunnannut, enkä voinut eteläsuomalaisena kuvitellakaan lähteväni "johonkin pohjoiseen", kuten esimerkiksi Tampereelle. Helsinkiin en hakenut, koska "sinnehän ei pääse kukaan".

En tosiaan omannut minkäänlaisia pohjatietoja fysiikasta tai kemiasta, lähdin kylmiltään lukemaan Galenosta, jota en suurimmalta osalta ymmärtänyt ollenkaan. Valemennuskurssilla olin ihan pihalla, ja etenemistahti oli minulle liian nopea, koska olisin tarvinnut alkuun ihan vain perusopetusta fysiikasta ja kemiasta. Todennäköisesti useamman vuoden ajan...
On siis varmaan sanomattakin selvää, että rahallisesta panostuksesta huolimatta pärjäsin valintakokeessa surkeasti. Itse asiassa lähdin kokeesta kesken kaiken pois, kun ajattelin näin ehtiväni aikaisempaan junaan ja ajoissa kotiin. Enpä olisi tehtäviä varmaan osannut tehdäkään, vaikka olisin loppuun asti yrittänyt. En kysynyt omia pisteitäni tuona vuonna ollenkaan ja hautasin lääkishaaveet nyt omasta mielestäni lopullisesti. Olinpahan yrittänyt. Ei minusta ollut siihen.


Ammatinvalintaa

Jatkoin biologian opintoja syksyllä ja toisena vuonna meillä oli ammatinvalintaa käsittelevä kurssi (en muista millä nimellä se silloin kulki). Meille kuitenkin kävi puhumassa työelämän edustajia, jotka olivat myös opiskelleet biotieteitä aikanaan. Lisäksi meillä oli tuutoropettaja -tapaamisia, joissa keskukstelimme siitä, mitä haluamme valmistumisemme jälkeen tehdä. Minulle selkeni tässä vaiheessa, että aika lailla vaihtoehdot työelämässä biotieteitä opiskelleena olisivat joko toimia tutkijana (ei!) tai opettajana (ei ei ei!). En halunnut kumpaakaan.

Joku työelämän edustaja mainitsi puheessaan, että hänen kollegoitaan työelämässä (oli muistaakseni jotenkin lääketeollisuudessa) olivat mm. sairaanhoitajat. Takerruin mielessäni tähän kommenttiin: Miksi opiskella 5 vuotta yliopistolla, jos paljon lyhyemmällä (silloin 1,5 vuotta tuntui paljon pidemmältä ajalta) ja huonommalla (anteeksi, olin nuori, tietämätön ja ajattelematon, enkä arvostanut juuri sairaanhoitajatutkintoa) koulutuksella pääsee samoihin töihin? Tällöin aloin ensimmäistä kertaa ajatella kouluttautumista sairaanhoitajaksi, koska työllisyysmahdollisuudet olisivat huomattavasti laajemmat ja paremmat kuin biologisesta valmistuessani. Myös tuutoropettajani kehotti (ainakin epäsuorasti) miettimään muita vaihtoehtoja, jos niitä oli. Koska töitä olisi oikeasti valmistumisen jälkeen vaikea saada, jos ei jo opiskeluaikana verkostoituisi hyvin.

Lisäksi palava halu päästä lääkikseen oli herännyt taas. Minä todellakin halusin sinne. Opiskelin koko kevään 2009 ahkerasti ja unohdin lähestulkoon kokonaan sosiaalisen elämäni. En edellenkään tajunnut lukea kemiaa ja fysiikkaa pohjalle, vaan tahkosin Galenosta. Lähinnä opetellen ulkoa vaikeita asioita, joita en voinut ilman fy-ke-pohjaa mitenkään ymmärtää. En mennyt enää valmennuskurssille, sen koin turhana. Hain jälleen Turkuun. Lisäksi hain sairaanhoitajaksi varavaihtoehtona.

Pääsykoe meni huomattavasti paremmin kuin edellisellä kerralla, jopa osasin tehtäviä (pääsykokeen teemana oli sauna). En kuitenkaan osannut tarpeeksi. Kompastuskivekseni koitui yksi tehtävä ja Henryn vakio, joka on sen jälkeen kummitellut päässäni aika ajoin. Olisin osannut tehdä tehtävän, jos olisin löytänyt kaavakokoelmasta Henryn vakioiden arvot. En löytänyt, turhauduin, aika loppui kesken. Jos olisin saanut 7 pistettä enemmän kokeesta (käytännössä sen yhden tehtävän verran), olisin päässyt sisään.

Silloin tuntui, että olin jo päässyt aika lähelle sisäänpääsyrajaa. Nyt jälkikäteen ajateltuna 7 pistettä on kyllä aika hurjan paljon. Ja jos olisin oikeasti osannut asiat, niin ei se sisäänpääsy olisi tuosta yhdestä tehtävästä jäänyt kiinni. Pääsin kuitenkin ammattikorkeakouluun opiskelemaan sairaanhoitajaksi! Ja sille tielle jäin.... (until now).

Oli tarkoitus kertoa koko tarinani tähän asti oleellisilta osin (ilmeisesti tämä kaikki on oleellista), mutta koska runosuoni lähti taas laulamaan ja tekstiä tuli nyt näinkin paljon, päätin jakaa tämän tarinan kahteen osaan. Seuraava postaus siis käsittelee elämääni sen jälkeen, kun vihdoin löysin sille tarkoituksen.


To be continued...

Kuka mitä ja miksi?

Kuka minä olen?

Olen 27 -vuotias sairaanhoitaja, joka on haaveillut lääkiksestä enemmän ja vähemmän viimeisten 10 vuoden aikana. Nyt vihdoin haaveeni toteutui ja kova työ palkittiin - pääsin opiskelemaan lääketiedettä Tampereen yliopistoon!

Kokemukset bloggauksesta ovat aivan olemattomat, toivottavasti ne kuitenkin tämän matkan aikana karttuvat! Kokemukset blogien lukemisesta myös rajoittuvat suurimmaksi osaksi viimeisen kuukauden ajalle, ja nekin vain lääketiedettä sivuaviin blogeihin. Annettakoon minulle siis anteeksi blogin tämähetkinen alkeellinen ulkomuoto ja kuvattomuus.

Valokuvauksesta toki tykkään hupimielessä paljonkin, joten toivottavasti jatkossa saan aikaiseksi liittää tekstin mukaan myös kuvia, jotka mielestäni elävöittävät tekstiä kivasti ja kertovat aina myös omaa tarinaansa.

Lukemistani blogeista osa on ollut anonyymeja ja osa bloggaajista on kirjoittanut omalla nimellään. Aion toistaiseksi ainakin pysytellä (osittain) anonyyminä minäkin, vaikkakin kaikki minut tuntevat varmasti tulevat minut tästä blogista tunnistamaan. Eikä sillä väliä, juttelisin näitä asioita varmasti muutenkin, jos puheeksi jonkun kanssa tulisi.


Mitä tässä blogissa aion kirjoittaa?

Aion kertoa opiskeluistani, kokemuksistani, fuksivuodesta, harrastuksistani... varmasti tulen vertailemaan myös paljon lääkäriopintoja ja sairaanhoitajaopintoja tai sairaanhoitajan työtä tulevaan lääkärintyöhöni. Uskon, että sairaanhoitajakoulutuksestani on paljon hyötyä tulevan ammattini kannalta - omaan vähän erilaisen perspektiivin asioihin ja tiedän niistä jo jotain ennestäänkin. Olen monesti kuullut sanottavan, että ne lääkärit, jotka ovat ennestään sairaanhoitajia, ovat todella hyviä nykyisiä lääkäreitä; oma-aloitteisia ja näkevät hoidon kokonaisvaltaisemmin. Ja mukavia.

Uskon, että tulevan (opiskelu-)urani aikana tulen törmäämään sairaanhoitaja - lääkäri vastakkainasetteluun tai (myös ei-imarteleviin) kommentteihin joko sairaanhoitajista tai lääkäreistä. Aion todennäköisesti myös pohtia näitä tilanteita ja omaa suhtautumistani niihin. Kun nyt kuitenkin kuulun "molempiin leireihin".

Haluaisin mainita kuitenkin myös vaitiolovelvollisuudestani. Minulla on sekä sairaanhoitajana että varmasti myös lääketieteen opiskelijana vaitiolovelvollisuus koskien kaikkia tapaamiani potilaita ja heidän hoitoaan - aion siis kuvata kliinistä harjoittelua ja potilashoitoa vain yleisellä tasolla. Valitettavasti siis osa varmasti hyvin mielenkiintoisesta materiaalista ja pohdinnasta voi tapahtua ainoastaan oman pääni sisällä, enkä voi sitä tässä blogissa jakaa.

Uskon, että kaikkea jännittävää ja hauskaa tulee kuitenkin runsaasti vastaan muutenkin - sellaista, mistä voin vapaasti kirjoittaa. 

Miksi perustin blogin?

Olen aina tykännyt kirjoittaa, vaikka viime vuosina se on jäänyt harmittavan vähälle. Tämä bloggaaminen voisi kuitenkin olla hyvä keino korjata tilanne.

Koen myös olevani hyvin pohdiskeleva ihminen, ja minulla on paljon mielipiteitä ja näkemyksiä erilaisista asioista. En kuitenkaan (aina) tuo itseäni kauheasti esille, ainakaan vieraammassa porukassa, joten avautumisiani saa nykyisin kuunnella lähinnä vain poikaystäväni. Blogi toivottavasti hieman lievittää tätä avautumis-/purnaamistarvettani myös. Ja poikaystävä pääsee vähemmällä. Tai sitten ei.

Odotan niin innolla koulun alkamista, että olen jo kahlannut läpi kaikki mahdolliset lääkisopiskelusta kertovat nykyiset tai vanhat blogit. En kuitenkaan löytänyt kenenkään omassa elämäntilanteessani olevan blogia (tai sitten en osannut etsiä oikeilla hakusanoilla), jota olisin "vertaistukena" voinut lukea ja sitä kautta lievittää omaa jännitystäni opintojen alkua odotellessa. Joka tapauksessa jokaisen lääkiksessä aloittavan tarina on muutenkin varmasti vähän erilainen, joten koen tuovani tähän lääkisblogimaailmaan (sairaanhoitajataustan ja vähän vanhemman ikäni) lisäksi joka tapauksessa uutta näkökulmaa ja erilaisia mietintöjä.

Haluaisin blogini tarjoavan sitä itseni kaipaamaa vertaistukea samassa tilanteessa oleville nykyisille tai tuleville lääkäriopiskelijoille, tai sairaanhoitajille, jotka miettivät lääkisopintoja.

Ja koska tuleva ensimmäinen vuosi on varmasti sekä opiskelun että muiden aktiviteettien osalta rankka ja kiireinen, voi tämä blogi toimia myös tiedotuskanavana kuulumisistani läheisilleni.


Katsotaan siis mitä tästä tulee! :)