Hiljaiseloa on blogin puolella tullut vietettyä nyt aikamoinen tovi. Kirjoittaminen ei ole loppunut, vaan olen siirtynyt kirjoittamaan päiväkirjaa, joka on paljon antoisampaa kun voin sitten kirjoittaa kaikista yksityiselämänkin asioistani paljon vapaammin.
Blogin kirjoittaminen on ollut hauskaa, ja olen kiitollinen, että tulin tallentaneeksi lääkiksen alkuvuodet tänne. Niihin on varmaan hauska palata sitten "vanhempana" ja kokeneempana lääkärinä. Ajatukset ja asenteet tulevat varmasti työvuosien myötä muuttumaan, ovathan ne jo tässä vaiheessa aika erilaiset kuin lääkiksen alkumetreillä.
Rivien välistä on varmaan luettavissa, että en aio siis kirjoittaa tätä blogia enää. Viitosvuosi on kohta ohi, ja jäljellä on enää viimeinen. Ensi keväänä tähän aikaan olen jo lääkäri. Sairaanhoitajan identiteetti on matkan varrella karissut, kun en ole hoitotyössäkään enää pitkään aikaan ollut. Silti uskon, että jos menisin hoitajaksi, niin äkkiä vanhat tavat muistuisivat mieleen. Jotenkin toivon, että tulen vielä tekemään jonkin vuoron elämäni aikana sairaanhoitajankin roolissa. Olen ylpeä molemmista ammateistani, enkä kadu lainkaan, että päädyin tällaiselle tielle unelmieni ammattiin. Näin sen kuuluikin minun kohdallani mennä.
Haluan kiittää kaikkia lukijoita tästä matkasta, ja etenkin kommenteista, joiden myötä on tullut halu jatkaa kirjoittamista. Olen iloinen, jos tästä on jollekulle ollut apua tai tukea matkalla lääkikseen. Ja toki jatkossakin tänne saattaa eksyä joku, joka miettii tulevaisuuttaan tai kaipaa alanvaihdossa "vertaistukea". Aion siis jättää nämä tekstit ainakin toistaiseksi tänne luettavaksi.
Olen edelleen sitä mieltä, että jos jotain oikein kovasti haluaa, voi sen myös saavuttaa. Tsemppiä kaikille lääkiksestä (tai mistä vaan muustakin alasta) haaveileville! Näin melkein valmistuneena voin sanoa, että olen itse ainakin valinnut maailman parhaan ammatin. Itse asiassa, parhaat kaksi. <3
Toivottavasti sinäkin saavutat sen, mistä unelmoit!
p.s. Onnea nyt todistusvalinnassa sisäänpäässeille!
sunnuntai 17. toukokuuta 2020
perjantai 23. elokuuta 2019
Ystävystyminen psykiatriaan
Kaksi viikkoa psykiatriaa takana, ja asenteeni kyseistä erikoisalaa ovat heittäneet kuperkeikkaa. Aikoinani sairaanhoitajaopinnoissa pyrin kaikin keinoin välttelemään kaikkea psykiatriaa läheltäkään liippaavaa. Pakollisen psykiatrisen harjoittelunikin tein mielenterveysseuran projektissa, joka oli lähinnä ennalta ehkäisevää toimintaa. Ketään kovin sairasta potilasta en silloin tavannut saati käynyt missään psykiatrisessa hoitolaitoksessa. Psykiatria on siis aina jäänyt kovin vieraaksi, vaikka toki kirurgian osastolla psykiatrisista sairauksista kärsiviä potilaita onkin tullut hoidettua.
Minulla on ollut varmaan vähän samanlainen asenne kuin yhteiskunnalla vielä valitettavasti on psykiatrisia sairauksia ja psyykkeestä johtuvia häiriötiloja sekä näistä kärsiviä kohtaan: pelokas ja vähän ennakkoluuloinen. Ehkä minun todella olisi pitänyt aikoinani rohkaistua menemään psykiatrialle edes harjoitteluun, koska olisin ehkä oppinut kohtaamaan näitäkin sairauksia, ja lakannut vieroksumasta niitä. Omalla kohdallani syynä oli silloin varmaan se, että olin joutunut kohtaamaan kaikenlaista omaan elämääni kuuluvilla ihmisillä, enkä uskonut energiaani riittävän vieraiden ihmisten psyykkeen ongelmille. Nyt kun miettii, niin ehkä nimenomaan asioiden kohtaaminen olisi silloinkin auttanut. Psykiatrisiin ongelmiin tutustuminen ja siten niiden ymmärtäminen tekee niistä paljon vähemmän pelottavia ja vieraita.
Ennakkoluuloiset ja ongelman pois työntävät asenteet ovat myös siinä mielessä erikoisia, että varmasti jokaisella on jonkinlaista kokemusta psykiatrisista sairauksista tai häiriöistä, jos ei omalla kohdallaan niin varmasti jollakulla läheisellä tai tuttavalla. Puhumattomuus ja ymmärtämättömyys varmasti myös pahentavat usein tilannetta ja lisäävät ongelmien esiintymistä. Toivottavasti asenteet tulevaisuudessa muuttuvat. Pitkällehän on jo nyt tultu, ja stigmaa edelleen rikotaan muun muassa erilaisissa somekampanjoissa.
Olen nyt psykiatrian jaksollani päässyt tutustumaan psykoosisairauksiin ja mielialahäiriöihin. Psykiatriaa meillä on kokonaisuudessaan kuusi viikkoa, joten paljon on onneksi vielä edessä. Tuntuu, että paljon on kuitenkin opittu jo nyt. Etenkin erilaiset potilaskohtaamiset ovat olleet korvaamattoman opettavaisia. Ei se lista masennusoireista tai diagnostisista kriteereistä ole mitään verrattuna siihen, että pääsee keskustelemaan masentuneen ihmisen kanssa tai edes seuraamaan vierestä kun kokeneempi kollega haastattelee itsetuhoista potilasta. Psykoosiakin on sanoin vaikea määritellä, ja se voi ilmentyä kovin eri tavoin ihmisestä riippuen.
Psykoosi- ja masennuslääkkeet tuntuvat myös aluksi ainakin todella sankalta viidakolta. Vaikka kesällä töissä jouduinkin näidenkin lääkkeiden kanssa tekemisiin, tuntui, että edelleen liikutaan melko vierailla vesillä. Nyt tämän kaksiviikkoisen aikana olen päässyt näkemään miten käytännössä eri psykoosilääkkeitä kokeillaan (koska se mikä toimii toiselle, ei välttämättä toimi toiselle) ja miten niistä tulee vaste eli miten ne auttavat potilasta. En toki tässä lyhyehkössä ajassa ole kovin monen toipumista ehtinyt todistaa, mutta on silti ollut upeaa huomata, miten lääkkeet (ja tietysti kaikki muu apu, mitä osaston hoitajat ja muut ammattilaiset antavat) auttavat potilaita. Ennen lääkistä taisin suhtautua jokseenkin skeptisesti masennuslääkkeisiinkin, mutta kyllä ne todella toimivat.
Erilaisten lääkehoitojen lisäksi olemme päässeet näkemään sähköhoitoa. Sitä voidaan antaa esimerkiksi vakavaan / psykoottiseen masennukseen. Sähköhoito saattaa olla myös asiaan perehtymättömälle pelottavan kuuloinen asia, mutta käytännössä potilas on propofoli-unessa, jonka aikana aivoihin johdetaan (tarra)elektrodien kautta sähkövirtaa lyhyen aikaa. Aivoissa tapahtuu ikään kuin epileptistä purkausta, joka vapauttaa välittäjäaineita. Tämän jälkeen potilas herää hetken päästä, saattaa olla hieman sekava ja unelias, mutta hoidon vaste näkyy yleensä melko nopeasti. Hoito ei satu, eikä aiheuta muutakaan pysyvää haittaa. Täältä voi lukea aiheesta lisää, jos kiinnostaa ja linkin takaa löytyy myös sähköhoidon esittelyvideo!
Olen siis tutustunut jo tähänkin lyhyeen aikaan nähden monipuolisesti psykiatriaan, ja todennut sen kiinnostavaksi erikoisalaksi. Pelkoni ja ennakkoasenteeni psykiatriaa kohtaan ovat kaikonneet. Itse asiassa, voisin jopa harkita olevani psykiatrialla töissä jonkin aikaa. Yleislääketiede on edelleen se kaikkein kiinnostavin erikoisala, mutta vierailu esimerkiksi psykiatrialla olisi erityisesti terveyskeskustyötä ajatellen tärkeää ja hyödyllistä. Suurin osa masennuspotilaistakin hoidetaan perusterveydenhuollossa, ja jonkin arvion mukaan joka viidennellä yleislääkärin vastaanotolle tulevista potilaista on jokin persoonallisuushäiriö.
Mielenterveyden häiriöt ovat yleisiä, ja ne ovat sairauksia siinä missä verenpainetauti tai keuhkokuumekin. Meistä jokainen tulee varmasti joko kohtaamaan jonkun psykiatrista hoitoa tarvitsevan tai painimaan näiden ongelmien kanssa itse jossakin elämän vaiheessa. Olisi siis tärkeää, että asenteet psykiatriaa kohtaan muuttuisivat avoimemmiksi ja suvaitsevammiksi. Ainakin omista kokemuksistani nyt viisastuneena voin suositella kohtaamaan rohkeasti omat pelkonsa ja ennakkoluulonsa sekä ottamaan selvää sellaisista asioista, joita vieroksuu ja välttelee. Mielenterveystalo on oikein hyvä paikka, lukea asioista lisää tai hankkia apua itselle tai kaverille, jos sellaiselle tulee tarve!
Minulla on ollut varmaan vähän samanlainen asenne kuin yhteiskunnalla vielä valitettavasti on psykiatrisia sairauksia ja psyykkeestä johtuvia häiriötiloja sekä näistä kärsiviä kohtaan: pelokas ja vähän ennakkoluuloinen. Ehkä minun todella olisi pitänyt aikoinani rohkaistua menemään psykiatrialle edes harjoitteluun, koska olisin ehkä oppinut kohtaamaan näitäkin sairauksia, ja lakannut vieroksumasta niitä. Omalla kohdallani syynä oli silloin varmaan se, että olin joutunut kohtaamaan kaikenlaista omaan elämääni kuuluvilla ihmisillä, enkä uskonut energiaani riittävän vieraiden ihmisten psyykkeen ongelmille. Nyt kun miettii, niin ehkä nimenomaan asioiden kohtaaminen olisi silloinkin auttanut. Psykiatrisiin ongelmiin tutustuminen ja siten niiden ymmärtäminen tekee niistä paljon vähemmän pelottavia ja vieraita.
Ennakkoluuloiset ja ongelman pois työntävät asenteet ovat myös siinä mielessä erikoisia, että varmasti jokaisella on jonkinlaista kokemusta psykiatrisista sairauksista tai häiriöistä, jos ei omalla kohdallaan niin varmasti jollakulla läheisellä tai tuttavalla. Puhumattomuus ja ymmärtämättömyys varmasti myös pahentavat usein tilannetta ja lisäävät ongelmien esiintymistä. Toivottavasti asenteet tulevaisuudessa muuttuvat. Pitkällehän on jo nyt tultu, ja stigmaa edelleen rikotaan muun muassa erilaisissa somekampanjoissa.Olen nyt psykiatrian jaksollani päässyt tutustumaan psykoosisairauksiin ja mielialahäiriöihin. Psykiatriaa meillä on kokonaisuudessaan kuusi viikkoa, joten paljon on onneksi vielä edessä. Tuntuu, että paljon on kuitenkin opittu jo nyt. Etenkin erilaiset potilaskohtaamiset ovat olleet korvaamattoman opettavaisia. Ei se lista masennusoireista tai diagnostisista kriteereistä ole mitään verrattuna siihen, että pääsee keskustelemaan masentuneen ihmisen kanssa tai edes seuraamaan vierestä kun kokeneempi kollega haastattelee itsetuhoista potilasta. Psykoosiakin on sanoin vaikea määritellä, ja se voi ilmentyä kovin eri tavoin ihmisestä riippuen.
Psykoosi- ja masennuslääkkeet tuntuvat myös aluksi ainakin todella sankalta viidakolta. Vaikka kesällä töissä jouduinkin näidenkin lääkkeiden kanssa tekemisiin, tuntui, että edelleen liikutaan melko vierailla vesillä. Nyt tämän kaksiviikkoisen aikana olen päässyt näkemään miten käytännössä eri psykoosilääkkeitä kokeillaan (koska se mikä toimii toiselle, ei välttämättä toimi toiselle) ja miten niistä tulee vaste eli miten ne auttavat potilasta. En toki tässä lyhyehkössä ajassa ole kovin monen toipumista ehtinyt todistaa, mutta on silti ollut upeaa huomata, miten lääkkeet (ja tietysti kaikki muu apu, mitä osaston hoitajat ja muut ammattilaiset antavat) auttavat potilaita. Ennen lääkistä taisin suhtautua jokseenkin skeptisesti masennuslääkkeisiinkin, mutta kyllä ne todella toimivat.
Erilaisten lääkehoitojen lisäksi olemme päässeet näkemään sähköhoitoa. Sitä voidaan antaa esimerkiksi vakavaan / psykoottiseen masennukseen. Sähköhoito saattaa olla myös asiaan perehtymättömälle pelottavan kuuloinen asia, mutta käytännössä potilas on propofoli-unessa, jonka aikana aivoihin johdetaan (tarra)elektrodien kautta sähkövirtaa lyhyen aikaa. Aivoissa tapahtuu ikään kuin epileptistä purkausta, joka vapauttaa välittäjäaineita. Tämän jälkeen potilas herää hetken päästä, saattaa olla hieman sekava ja unelias, mutta hoidon vaste näkyy yleensä melko nopeasti. Hoito ei satu, eikä aiheuta muutakaan pysyvää haittaa. Täältä voi lukea aiheesta lisää, jos kiinnostaa ja linkin takaa löytyy myös sähköhoidon esittelyvideo!
Olen siis tutustunut jo tähänkin lyhyeen aikaan nähden monipuolisesti psykiatriaan, ja todennut sen kiinnostavaksi erikoisalaksi. Pelkoni ja ennakkoasenteeni psykiatriaa kohtaan ovat kaikonneet. Itse asiassa, voisin jopa harkita olevani psykiatrialla töissä jonkin aikaa. Yleislääketiede on edelleen se kaikkein kiinnostavin erikoisala, mutta vierailu esimerkiksi psykiatrialla olisi erityisesti terveyskeskustyötä ajatellen tärkeää ja hyödyllistä. Suurin osa masennuspotilaistakin hoidetaan perusterveydenhuollossa, ja jonkin arvion mukaan joka viidennellä yleislääkärin vastaanotolle tulevista potilaista on jokin persoonallisuushäiriö.
Mielenterveyden häiriöt ovat yleisiä, ja ne ovat sairauksia siinä missä verenpainetauti tai keuhkokuumekin. Meistä jokainen tulee varmasti joko kohtaamaan jonkun psykiatrista hoitoa tarvitsevan tai painimaan näiden ongelmien kanssa itse jossakin elämän vaiheessa. Olisi siis tärkeää, että asenteet psykiatriaa kohtaan muuttuisivat avoimemmiksi ja suvaitsevammiksi. Ainakin omista kokemuksistani nyt viisastuneena voin suositella kohtaamaan rohkeasti omat pelkonsa ja ennakkoluulonsa sekä ottamaan selvää sellaisista asioista, joita vieroksuu ja välttelee. Mielenterveystalo on oikein hyvä paikka, lukea asioista lisää tai hankkia apua itselle tai kaverille, jos sellaiselle tulee tarve!
tiistai 13. elokuuta 2019
Seinäjoki
Tietääkseni kaikissa lääkiskaupungeissa on jonkinlaista hajautusta kliinisen vaiheen opinnoissa. Eli opiskelu tapahtuu jossain muuallakin kuin omassa tutussa lääkiskaupungissa ja omassa yliopistosairaalassa. Ainakin Turun lääkiksestä tietääkseni lähdetään Vaasaan, ja Kuopiosta Jyväskylään. Muiden kaupunkien meiningistä en ole aivan varma, koska en juuri lääkisläisiä muualta tunne, joten asiasta perillä olevat saavat toki kommentoida ja korjata käsityksiäni! :) Meiltä Tampereelta lähdetään klinikassa Etelä-Pohjanmaalle. Viime keväänä vietin 2 + 2 viikkoa (2 sisätaudeilla ja 2 kirurgialla) Seinäjoen keskussairaalassa, ja nyt psykiatrian kliinisestä kurssista puolet (eli kolme viikkoa) vietän Törnävän psykiatrisessa sairaalassa, eli niin ikään Seinäjoella.
Isoissa klinikoissa kaikki pääsevät / joutuvat Seinäjoen jaksolle, ellei sitten ole jotain erittäin hyvää syytä (kuten pieniä lapsia) kieltäytyä kunniasta. Psykiatrian kurssilla kuitenkaan kaikki eivät joudu hajautukseen, vaan vain osa ryhmästä, ja lähtijöitä kyseltiin ensin sähköpostitse. Eli lähtemään sai ilmoittautua vapaaehtoiseksi. Meidän kymmenen hengen ryhmästä ei löytynyt neljää vapaaehtoista lähtijää, joten suoritettiin arvonta ja koska näissä arpajaisissa "voitto" osui omalle kohdalleni, joudun nyt heti syksyn alusta viettämään kolme viikkoa Etelä-Pohjanmaalla.
Viime kevään perusteella odotettavissa on siis vieraassa paikassa ja huonossa sängyssä huonosti nukuttuja öitä sekä turhaan maksettua salijäsenyysmaksua. Olisin mieluummin asettunut kesän jälkeen arjen uomiin omassa kodissani ja tutuissa ympyröissä kuin rinkka selässä vieraassa kaupungissa kavereina vain pari kurssilaistani. Onneksi sentään psykiatrian opetus Seinäjoella on ainakin viime keväällä siellä olleiden kurssikavereideni kertoman perusteella huippua.
Hajautus johtunee siitä, ettei Tampereella ole resursseja kouluttaa meitä kaikkia, ja Etelä-Pohjanmaa toki kuuluu TAYS:n erikoisvastuualueeseen. Meille myös on markkinoitu tilannetta sillä, että pienemmässä keskussairaalassa tapaa "tavallisempia" potilastapauksia (joita me sitten terveyskeskuksessa todennäköisemmin hoidamme) kuin hyvin pitkälle erikoistuneessa yliopistosairaalassa. Tottahan se toki on. Myös henkilökunnan asennoituminen saattaa olla hieman opetusmyönteisempää paikassa, jossa opiskelijoita ei pyöri jatkuvasti kyllästymiseen asti ja vielä vähän senkin jälkeen. Siltikään en ole riemusta kiljuen ollut hinkumassa Seinäjoelle, vaikka se ihan kiva kaupunki noin muuten vaikuttaa olevankin.
Isoissa klinikoissa kaikki pääsevät / joutuvat Seinäjoen jaksolle, ellei sitten ole jotain erittäin hyvää syytä (kuten pieniä lapsia) kieltäytyä kunniasta. Psykiatrian kurssilla kuitenkaan kaikki eivät joudu hajautukseen, vaan vain osa ryhmästä, ja lähtijöitä kyseltiin ensin sähköpostitse. Eli lähtemään sai ilmoittautua vapaaehtoiseksi. Meidän kymmenen hengen ryhmästä ei löytynyt neljää vapaaehtoista lähtijää, joten suoritettiin arvonta ja koska näissä arpajaisissa "voitto" osui omalle kohdalleni, joudun nyt heti syksyn alusta viettämään kolme viikkoa Etelä-Pohjanmaalla.Viime kevään perusteella odotettavissa on siis vieraassa paikassa ja huonossa sängyssä huonosti nukuttuja öitä sekä turhaan maksettua salijäsenyysmaksua. Olisin mieluummin asettunut kesän jälkeen arjen uomiin omassa kodissani ja tutuissa ympyröissä kuin rinkka selässä vieraassa kaupungissa kavereina vain pari kurssilaistani. Onneksi sentään psykiatrian opetus Seinäjoella on ainakin viime keväällä siellä olleiden kurssikavereideni kertoman perusteella huippua.
Asiat eivät siis kovin hullusti ole. Junalla kuitenkin kulkee Tampereelle reilu tunnissa, mikäli se on ajallaan, joten kotonakin pääsisi käymään iltaisin, mikäli siihen kokisi suurta tarvetta. Toki aamulla ei junalla voi kulkea klinikkaan Tampereelta, koska aikaisin juna taitaa olla vasta yhdeksän aikaan perillä kun päivät alkavat jo kahdeksalta. Mahdolliset vierailut siis tosiaan tulisi hoitaa ilta-aikaan, kuten jotkut kurssikaverini viime keväänä tekivätkin. Itse aion kuitenkin pysytellä näiden kolmen viikon aikana arkipäivät kiltisti Seinäjoella, ja koetan keksiä siellä jotain mielekästä tekemistä. Ainakin opiskeluun pystyy keskittymään kunnolla, kun oman elämän muut riennot eivät vie aikaa iltaisin. Ikävä toki tulee kotia ja miestäni, mutta onhan meillä viikonloput sitten kuitenkin. Joka tapauksessa, kivaa siitä varmaan tulee kuitenkin!
sunnuntai 11. elokuuta 2019
Viides ja lähes viimeinen
Vaikken tulevista opinnoista varsinaisesti ole koskaan kantanut huolta tai erityisemmin jaksanut etukäteen stressata, on myönnettävä, että olen kuitenkin henkisesti aina valmistautunut oikein hyvinkin jokaiseen jaksoon ja etenkin syksyn kynnyksellä seuraavaan vuosikurssiin. Tähän valmistautumiseen on kuulunut moodle-alueen selailu, aikataulujen kirjoittaminen (tietysti vanhanaikaisesti käsin) kalenteriin, ja mahdollisesti jo aiemmin opiskeltujen aiheeseen liittyvien juttujen selailu / kertailu. Nyt en ole näistä tehnyt oikeastaan mitään muuta kuin katsellut vähän moodlea.
Nyt onkin ihan hassua, miten vähäisesti olen valmistautunut tulevaan. Edessä ovat pienet klinikat eli psykiatria, lastentaudit ja gynekologia. Omalla kohdallani tuossa järjestyksessä. Puolet kurssistamme opiskeli nämä jo keväällä kun minä ja se toinen puolisko kävimme isoja klinikoita eli sisätauteja ja kirurgiaa. Tämä nelosvuoden kevään jako myös jakoi meidät eri paikkoihin töihin. Monet kaverini olivat kesän töissä psykiatrialla, kun itse taas pääsin isojen klinikoiden perusteella terveyskeskuksen vuodeosastolle. Voi olla montaa mieltä siitä, valmensivatko ne isot klinikat todella tuohon työhön... (Omasta mielestäni eivät.)
Pikkuklinikoita odotan kyllä kovasti ei vähiten sen vuoksi, että jouduin kesällä kohtaamaan niin paljon psykiatriaa, johon en kokenut vielä valmiuksia omaavani. Toivon nyt saavani vastauksia kysymyksiin, joita jouduin pähkäilemään kesällä. Toki kesällä minulla oli tällaisia tilanteita varten saatavilla konsultti terveyskeskuksessa sekä puhelin, jolla soittaa psykiatrille. Eivät valmiitkaan lääkärit voi tietää kaikkea kaikesta, joten konsultointi on jokaiselle tärkeää. Ja sitä jaloa taitoa sain kyllä kesällä opetella oikein olan takaa.
Pikkuklinikoissa on toki muutakin hyvää ja tärkeää kuin mahdolliset psykiatrian kurssin tarjoamat vastaukset. Tietysti lastentaudit on erikoisalana ensi kesää (terveyskeskuksen vastaanottotyö, mahdollisesti sisältäen esimerkiksi neuvolaa) erittäin tärkeä ja sitäkin vieraampi. On meillä toki ollut lasten sairauksiin ja hoitoon liittyviä luentoja, ja fuksivuonna opiskelimme ”kaiken” lapsen kasvusta ja kehityksestä. En kuitenkaan koe olevani nyt kovinkaan kompetentti vielä kohtaamaan ja hoitamaan lapsipotilaita. Gynekologiasta taas tuntuukin olevan aika hyvä käsitys, sillä nelosen syksylläkin kävimme läpi monia gynen aiheita, vaikkakin synnytystapahtuma ja siihen liittyvät asiat ovat muistissa ainoastaan melko hataroina.
Trendinä on vähän ollut (meidän vuonna ainakin ja tietääkseni aiemminkin), että hieman suurempi osa vuosikurssista toivoo isoja klinikoita, koska terkkaosasto on hivenen houkuttelevampi työpaikkana kuin psykiatria. Kuitenkin meille jo kolmosen keväänä kerrottiin, että pikkuklinikat ovat yleensä paremmin järjestetty kuin isot, ja ainakin nuo silloiset vitoset suosittelivat meitä tämän perusteella pohtimaan, haluammeko sittenkään välttämättä isoihin. Ainakin viime kevään perusteella voin sanoa, että paikoitellen sisätautikirurgian klinikasta puuttui struktuuri ja ajoittain kyllä koin olevani tuuliajolla kun harhailin sairaalan käytävillä koputtelemassa poliklinikan oviin ja kyselemässä pääsisinkö seuraamaan vastaanottoa.
Nyt saan kuitenkin itse nauttia kuulemma strukturoidummasta klinikka-ajasta, jossa aikataulut ovat selkeät ja ohjaus on paremmin järjestettyä, ainakin huhupuheiden perusteella. Yksi pikkuklinikoissa ollut kaverini sanoi keväällä, että on ihanaa kun iltaisin on vapaa-aikaa, eikä tarvitse erikseen opiskella kun klinikassa oppii kaiken tarpeellisen. Itse koin asian silloin aivan päin vastoin, nimittäin erikoissairaanhoidossa törmäsi hyvin vähän meidän oppimistavoitteisiimme, jotka tietysti olivat terveyskeskuslääkäriyteen valmentavalla tasolla.
Viides vuosi on viimeinen kokonainen lääkisvuosi. Valmistumiseeni on enää hieman reilu puolitoista vuotta aikaa, ja oikea työelämä on koko ajan lähempänä. On jotenkin hurjaa ja ehkä hieman pelottavaa, että niinkin pian joutuu olemaan jotain enemmän kuin vain keskenkasvuinen kandi. Tuntuu, että niin paljon olisi vielä opittavaa! Toisaalta odotan valmistumista myös innolla. Kesätyön loputtua jäi haikea fiilis, koska tuntui, että olisin vielä voinut jatkaa oikeissa töissä. Ja koin lopulta pärjäävänikin siellä ihan hyvin, vaikka toki vaikeita tilanteita ja omaa riittämättömyyttä tuli vastaan enemmän kuin tarpeeksi.
Nyt on kuitenkin se aika, kun pitää ottaa lääkiksestä kaikki ilo irti. Tänä vuonna pitäisi etenkin keväällä juosta kaikenlaisissa tapahtumissa (VAPPU!), koska se on viimeinen opiskelijakevääni. Valmistumme nimittäin jo maaliskuussa 2021, ja sitten sitä onkin jo varmaan tiukasti kiinni työelämässä. Valitettavasti vain tässä vaiheessa varmaan ikä alkaa painaa sen verran päälle, ettei opiskelijuuden viime hetkistä pysty nauttimaan täysin rinnoin, ei vain jaksa. Eikä oikeastaan kiinnostakaan. En ole oikeastaan fuksivuoden jälkeen enää jaksanut olla kovin aktiivisesti mukana lääkiksen tapahtumissa, ja tuntuu, että joka vuosi osallistumisasteeni vain heikkenee. Toki tämä nyt onkin ihan luonnollista ja sitä tapahtuu kaikille lääkiksen edetessä. Silti sitä miettii, että jos ei nyt niin ei koskaan, ja ehkä hiljaiselo tulee joskus tuonempana kaduttamaan.
Toisaalta, ehkä ei. Onhan elämässä paljon kaikkea muutakin kuin opiskelijana eläminen ja opiskelijatapahtumat. On elämää vielä lääkiksen jälkeenkin, ja siihen täytyy tässä pikku hiljaa alkaa orientoitua. Mutta ei nyt vielä, koska vielä on kesää ja lääkistä jäljellä!
torstai 1. elokuuta 2019
Selvisin ekasta kandikesästä!
Okei, huomenna on vielä yksi työpäivä, mutta sen jälkeen se on ohi! Voi huokaista helpotuksesta ja todeta selvinneensä, vaikka monesti mielessä epäilyksen häivähdys asian suhteen onkin käväissyt. Positiivisin mielin ja ehkä jopa pienoisella haikeudella kuitenkin ripustan takin naulaan huomenna työpäivän päätteeksi, orientoidun seuraavaan viikon lomaan ja sen jälkeen alkavaan vitosvuoteen lääkiksessä. Toki koulun penkille palaaminen kaiken sen vastuun ja kiireen ja erityisesti vastuun ja vielä kerran vastuun jälkeen on varmasti kummallista.
Miten sitä onkin kasvanut tänä kesänä. Niin paljon on tullut opittua sekä lääketieteestä että itsestään. Siinä missä toukokuun lopulla osastolla aloitti ex-sairaanhoitaja, hieman epävarmana omista taidoistaan tai osaamisestaan tai siitä, että pitäisi jotain määräyksiä antaa, nyt syksyn saapuessa ovista asteleekin sitten ulos aivan eri nainen. Tiedostan, että matkaa lääkäriksi on vielä, mutta itsensä esittely lääkärinä ei ole tuntunut enää ollenkaan omituiselta. Rooliin sopeutuminen on siis tapahtunut, ja sitä jopa kokee pärjäävänsä melko hyvin tulevassa ammatissaan.
Hieman myös yllätyin toisaalta siitä, miten vähän ylitöitä sitä joutui tekemään. Ylempikurssilaisilta sitä oli kuullut kaikenlaisia kauhutarinoita siitä, miten aina menee ylitöiksi, ja miten stressaava ensimmäinen kandikesä onkaan. Todellakin, kyllä minullakin alkuun oli melko katkonaisia yöunia, kun mietin potilaita kotona (ja valitettavasti usein juuri aamuyön pimeimpinä tunteina), mutta nyt ainakin loppua kohti on muutamana päivänä tullut jopa pyöriteltyä peukaloita työpäivän aikana kun on vaikuttanut, että kaikki tehtävät on jo tehty. Helppoa työ ei kuitenkaan ole ollut.
En tiedä miten pukea sanoiksi kaikkea sitä, mitä mielessä on liikkunut tänä kesänä. Ensinnäkin täytyy sanoa (ja tämän kai olen todennut jo aiemminkin), että terveyskeskuksen vuodeosasto on älyttömän vaikea paikka ensimmäiseksi työpaikaksi keskenkasvuiselle lääkärille. Ehkä hieman jopa järkytyin siitä, mitä kaikkea osastolla voikaan tulla vastaan. Erityisesti tunsin riittämättömyyttä psykiatristen tapausten hoidossa, koska psykiatrian kliininen kurssi on vastassa vasta syksyllä. Sen lisäksi potilailla saattoi olla esimerkiksi neurologisia ongelmia, eikä neurologian kliinisestä kurssista ole vielä tietoakaan. Terveysporttia ja erikoissairaanhoitoa tuli konsultoitua usein.
Lääkärinä sitä joutuu ottamaan kantaa niin moneen asiaan, ja etsimään ratkaisuja ongelmiin, jotka eivät todellakaan ole aina edes lääketieteellisiä, ja joihin ei vastauksia löydy koulukirjoista tai luentosaleista. Eettisiä kysymyksiä joutuu etenkin vanhusten ja muistisairaiden hoidossa miettimään usein. Lakiakin jouduin kesän aikana pari kertaa lukemaan. Lääkärillä on aika paljon valtaa rajoittaa muun muassa itsemääräämisoikeutta (jollainen olisi periaatteessa perustuslain vastaista), mutta tietysti kaikesta pitää kantaa myös vastuu, ja vaatii aika paljon asioista perillä olemista kyetä tekemään tiettyjä vaikeita päätöksiä. Pitää myös kyetä puhumaan hyvinkin vaikeista asioista potilaiden tai näiden omaisten kanssa.
Terveyskeskuksen vuodeosastolla ei voi välttyä kuoleman kohtaamiselta. Jouduin kesän aikana esimerkiksi tekemään kuolintodistuksia ja huolehtimaan saattohoidosta. Omaisten kohtaamisten jälkeen saatoin taputella kyyneliä silmäkulmista. Elämän realiteettien kanssa pääsi hyvin läheisiin kosketuksiin. Niitä vaikeita keskusteluja käytiin usein myös hoitolinjoista tai hoitojen rajaamisista. Onneksi nykyaikana ainakin monilla vaikuttaa olevan jo tiedossa jonkinlainen hoitotahto, joka tietysti helpottaa lääkärin työtä, ja monesti tarve näihin keskusteluihin tuli potilaan suunnalta. Muistan kuitenkin jo sairaanhoitaja-aikoinani ajatelleeni, että onneksi se en ole minä, joka joutuu nämä keskustelut käymään, vaan lääkäri. Kesän aikana kuitenkin huomasin, että kyllä sekin helpottuu. Aika sinuiksi sitä tulee myös sen ajatuksen kanssa, että elämän on tarkoitus joskus loppuakin. Nämäkin asiat tulivat nyt pinnalle konkreettisemmin, koska olin itse se, joka päätökset teki, enkä enää hoitaja toteuttamassa toisen määräyksiä.
Yhteistyö hoitajien kanssa sujui mielestäni oikein hyvin. Tietysti asiaa varmasti helpotti se, että tiesin mitä heidän työhönsä kuuluu. Vaikka alkukesästä minua pohdituttikin, että osaanko irroittautua hoitajan roolista, niin loppujen lopuksi sekin kävi ihan itsestään. Ei minulla olisi ollut aikaakaan auttaa hoitotyössä mitenkään, koska lääkärinä sitä tietysti on omat (paperi)työt koko ajan. Toisaalta taas en ole sellainen lääkäri, joka jää sormi suussa seisomaan, jos hoitaja ei kerkeäkään avustamaan esim. steriilin pöydän teossa tai jossain muussa toimenpiteessä. Saan myös itsenäisesti avustettua potilaita esimerkiksi siirtymisessä tai vastaavassa. Tokihan se oma hoitajataustani on tänäkin kesänä ollut hyödyllinen voimavara, jota se todellakin varmasti tulee olemaan myös jatkossa.
Vaikka itse olenkin vielä opiskelija, sain tänä kesänä toimia myös seniorina/ohjaajana toisille, yhtä vuotta alemman vuosikurssin, opiskelijoille, jotka olivat amanuensseina osastollamme. Vaikka aluksi koinkin amanuenssin ohjaamisen melko rankaksi, kun omiin töihin oli vaikea muutenkin keskittyä tai työmäärää hallita, niin loppua kohti ohjaus alkoi sujua melko helposti ja koin ainakin loppuaikoina amanuenssin avun erittäin hyödyllisenä. Sitä myös huomasi, miten kovin erilaisia kaikki opiskelijat ovat keskenään. Itse kandina sitä on mieltänyt itsensä jokseenkin massaan kuuluvaksi ennemmin kuin yksilöksi, joka tietysti on erilainen kuin muut. Sairaanhoitajana tykkäsin ohjata opiskelijoita, ja huomasin pitäväni siitä edelleen nyt lääkärinäkin.
Vaikka mieli toisaalta tekisi jäädä tuonne osastolle töihin vielä pidemmäksikin aikaa, koska yhtenäkään aamuna ei harmittanut mennä töihin (päin vastoin), niin kyllä sitä huomaa miten paljon on vielä opittavaa. Etenkin tulevalle psykiatrian kurssille menen mielelläni oppimaan kaikista niistä asioista, joita jouduin kesän aikana kohtaamaan ilman sen suurempaa asiantuntemusta. Seuraavalla kerralla sitä onkin sitten jo vähän viisaampi ja osaavampi lääkäri. Ensi kesä tuo tietysti sitten myös uudet haasteet tullessaan, sillä silloin sitä työskennelläänkin lääkärin vastaanotolla.
Loppukaneettina voisi varsin kliseisesti sanoa, että kesä oli yllättävän mukava. Loppua kohti homma helpottui huomattavasti, ja ehkä sitä voisi jopa harkita geriatriaa erikoisalana joskus tulevaisuudessa.
Miten sitä onkin kasvanut tänä kesänä. Niin paljon on tullut opittua sekä lääketieteestä että itsestään. Siinä missä toukokuun lopulla osastolla aloitti ex-sairaanhoitaja, hieman epävarmana omista taidoistaan tai osaamisestaan tai siitä, että pitäisi jotain määräyksiä antaa, nyt syksyn saapuessa ovista asteleekin sitten ulos aivan eri nainen. Tiedostan, että matkaa lääkäriksi on vielä, mutta itsensä esittely lääkärinä ei ole tuntunut enää ollenkaan omituiselta. Rooliin sopeutuminen on siis tapahtunut, ja sitä jopa kokee pärjäävänsä melko hyvin tulevassa ammatissaan.
Hieman myös yllätyin toisaalta siitä, miten vähän ylitöitä sitä joutui tekemään. Ylempikurssilaisilta sitä oli kuullut kaikenlaisia kauhutarinoita siitä, miten aina menee ylitöiksi, ja miten stressaava ensimmäinen kandikesä onkaan. Todellakin, kyllä minullakin alkuun oli melko katkonaisia yöunia, kun mietin potilaita kotona (ja valitettavasti usein juuri aamuyön pimeimpinä tunteina), mutta nyt ainakin loppua kohti on muutamana päivänä tullut jopa pyöriteltyä peukaloita työpäivän aikana kun on vaikuttanut, että kaikki tehtävät on jo tehty. Helppoa työ ei kuitenkaan ole ollut.
En tiedä miten pukea sanoiksi kaikkea sitä, mitä mielessä on liikkunut tänä kesänä. Ensinnäkin täytyy sanoa (ja tämän kai olen todennut jo aiemminkin), että terveyskeskuksen vuodeosasto on älyttömän vaikea paikka ensimmäiseksi työpaikaksi keskenkasvuiselle lääkärille. Ehkä hieman jopa järkytyin siitä, mitä kaikkea osastolla voikaan tulla vastaan. Erityisesti tunsin riittämättömyyttä psykiatristen tapausten hoidossa, koska psykiatrian kliininen kurssi on vastassa vasta syksyllä. Sen lisäksi potilailla saattoi olla esimerkiksi neurologisia ongelmia, eikä neurologian kliinisestä kurssista ole vielä tietoakaan. Terveysporttia ja erikoissairaanhoitoa tuli konsultoitua usein.
Lääkärinä sitä joutuu ottamaan kantaa niin moneen asiaan, ja etsimään ratkaisuja ongelmiin, jotka eivät todellakaan ole aina edes lääketieteellisiä, ja joihin ei vastauksia löydy koulukirjoista tai luentosaleista. Eettisiä kysymyksiä joutuu etenkin vanhusten ja muistisairaiden hoidossa miettimään usein. Lakiakin jouduin kesän aikana pari kertaa lukemaan. Lääkärillä on aika paljon valtaa rajoittaa muun muassa itsemääräämisoikeutta (jollainen olisi periaatteessa perustuslain vastaista), mutta tietysti kaikesta pitää kantaa myös vastuu, ja vaatii aika paljon asioista perillä olemista kyetä tekemään tiettyjä vaikeita päätöksiä. Pitää myös kyetä puhumaan hyvinkin vaikeista asioista potilaiden tai näiden omaisten kanssa.
Terveyskeskuksen vuodeosastolla ei voi välttyä kuoleman kohtaamiselta. Jouduin kesän aikana esimerkiksi tekemään kuolintodistuksia ja huolehtimaan saattohoidosta. Omaisten kohtaamisten jälkeen saatoin taputella kyyneliä silmäkulmista. Elämän realiteettien kanssa pääsi hyvin läheisiin kosketuksiin. Niitä vaikeita keskusteluja käytiin usein myös hoitolinjoista tai hoitojen rajaamisista. Onneksi nykyaikana ainakin monilla vaikuttaa olevan jo tiedossa jonkinlainen hoitotahto, joka tietysti helpottaa lääkärin työtä, ja monesti tarve näihin keskusteluihin tuli potilaan suunnalta. Muistan kuitenkin jo sairaanhoitaja-aikoinani ajatelleeni, että onneksi se en ole minä, joka joutuu nämä keskustelut käymään, vaan lääkäri. Kesän aikana kuitenkin huomasin, että kyllä sekin helpottuu. Aika sinuiksi sitä tulee myös sen ajatuksen kanssa, että elämän on tarkoitus joskus loppuakin. Nämäkin asiat tulivat nyt pinnalle konkreettisemmin, koska olin itse se, joka päätökset teki, enkä enää hoitaja toteuttamassa toisen määräyksiä.
Yhteistyö hoitajien kanssa sujui mielestäni oikein hyvin. Tietysti asiaa varmasti helpotti se, että tiesin mitä heidän työhönsä kuuluu. Vaikka alkukesästä minua pohdituttikin, että osaanko irroittautua hoitajan roolista, niin loppujen lopuksi sekin kävi ihan itsestään. Ei minulla olisi ollut aikaakaan auttaa hoitotyössä mitenkään, koska lääkärinä sitä tietysti on omat (paperi)työt koko ajan. Toisaalta taas en ole sellainen lääkäri, joka jää sormi suussa seisomaan, jos hoitaja ei kerkeäkään avustamaan esim. steriilin pöydän teossa tai jossain muussa toimenpiteessä. Saan myös itsenäisesti avustettua potilaita esimerkiksi siirtymisessä tai vastaavassa. Tokihan se oma hoitajataustani on tänäkin kesänä ollut hyödyllinen voimavara, jota se todellakin varmasti tulee olemaan myös jatkossa.
Vaikka itse olenkin vielä opiskelija, sain tänä kesänä toimia myös seniorina/ohjaajana toisille, yhtä vuotta alemman vuosikurssin, opiskelijoille, jotka olivat amanuensseina osastollamme. Vaikka aluksi koinkin amanuenssin ohjaamisen melko rankaksi, kun omiin töihin oli vaikea muutenkin keskittyä tai työmäärää hallita, niin loppua kohti ohjaus alkoi sujua melko helposti ja koin ainakin loppuaikoina amanuenssin avun erittäin hyödyllisenä. Sitä myös huomasi, miten kovin erilaisia kaikki opiskelijat ovat keskenään. Itse kandina sitä on mieltänyt itsensä jokseenkin massaan kuuluvaksi ennemmin kuin yksilöksi, joka tietysti on erilainen kuin muut. Sairaanhoitajana tykkäsin ohjata opiskelijoita, ja huomasin pitäväni siitä edelleen nyt lääkärinäkin.
Vaikka mieli toisaalta tekisi jäädä tuonne osastolle töihin vielä pidemmäksikin aikaa, koska yhtenäkään aamuna ei harmittanut mennä töihin (päin vastoin), niin kyllä sitä huomaa miten paljon on vielä opittavaa. Etenkin tulevalle psykiatrian kurssille menen mielelläni oppimaan kaikista niistä asioista, joita jouduin kesän aikana kohtaamaan ilman sen suurempaa asiantuntemusta. Seuraavalla kerralla sitä onkin sitten jo vähän viisaampi ja osaavampi lääkäri. Ensi kesä tuo tietysti sitten myös uudet haasteet tullessaan, sillä silloin sitä työskennelläänkin lääkärin vastaanotolla.
Loppukaneettina voisi varsin kliseisesti sanoa, että kesä oli yllättävän mukava. Loppua kohti homma helpottui huomattavasti, ja ehkä sitä voisi jopa harkita geriatriaa erikoisalana joskus tulevaisuudessa.
torstai 27. kesäkuuta 2019
Lääkiksestä tulee elämäsi parasta aikaa.
Nämä sanat minulle sanoi eräs siihen aikaan erikoistuva lääkäri paikassa, jossa satuin olemaan töissä sairaanhoitajana silloin kun tuo maailmaa mullistava tieto lääkikseen pääsystäni oli minut hetki sitten juuri tavoittanut ja onnesta hehkuen julistin tätä ilouutista kollegoilleni. Hieman ehkä epäilytti sillä hetkellä, että noinkohan, saankohan minä, vanha (27-vuotias) edes kavereita nuoremmista kurssikavereistani ja mitenköhän minut otetaan siellä sitten vastaan. Uskallankohan edes osallistua mihinkään.
Jostain piti kaivaa ihan uusi asenne, sellainen, että kyllähän minä osallistun. Menen mukaan kaikkeen uudenlaisella nuoruuden innolla, enkä anna ikäeroasioiden häiritä. Eivätkä ne lääkiksessä todella ole juuri häirinneet. Vastaanottokin oli alusta saakka lämpimämpi, kuin olisin edes osannut kuvitella. Kädet syyhyten ja mielikuvat tulevista tapahtumista mielessä viilettäen tutkailin silloin neljä vuotta sitten sen paksun kirjekuoren minulle toimittamaa Initiumia, fuksikapteenien tervehdystä. Tämä vihkonen saattaa kulkea muissa kaupungeissa eri nimellä, mutta todennäköisesti sisältö on melko sama: vakuutuksia siitä, että kyllä juuri sinä kuulut tänne, ja että meillä medisiinareilla on yhdessä ihan mahtavaa!
Nyt viidennen vuoden kynnyksellä sitä melkein haikeudella palaa tuonne omaan fuksivuoteen, etenkin sen kynnykselle, miten kaikki olikaan niin jännittävää. Melkein, muttei ihan. Nimittäin, vaikka otsikon sanat voinkin allekirjoittaa, haluan muistuttaa, että elämässä tulee myös paljon muita ihania aikoja. Ihmisen onkin tarkoitus mennä eteenpäin, ja fuksivuoden muistot ovat ainutlaatuisia juuri siksi, ettei niitä ole tarkoituskaan elää koskaan uudestaan. Kuitenkin tulevia fukseja kannustan (kuten aiemminkin) ottamaan kaikki ilo irti fuksivuodesta. Ja koko lääkiksestä. Se on oikeasti ohi ennen kuin arvaatkaan!
Tuntuu, kuin se oma jännittävä kesäni lääkiksen alkua odotellessa, olisi tapahtunut vasta hetki sitten, mutta nyt edessä on enää viimeinen kokonainen lääkisvuosi (koska kutosvuosi loppuu helmikuussa)! Tänä kesänä on myös otettu askel jonnekin, josta ei koskaan enää ole paluuta. Ensimmäinen kesä lääkärinä on ainakin minusta karistanut pois kaiken viattomuuden, ajatukset siitä, että lääkärin työ voisi olla helppoa. Se on opettanut nöyryyttä siinä määrin, että oman ammatillisen itsetunnon ja varmuuden rakentaminen on alkanut vasta alusta. Se on saanut näkemään sen, miten helppoja ensimmäiset vuodet lääkiksessä ovatkaan olleet.
Fuksivuoden jälkeen luulee tietävänsä kaiken, vaikkei vielä tiedä yhtään mitään. Pikkuhiljaa oman tietämättömyyden taakka kasvaa lääkiksen edetessä ja kutoset valmistumisen kynnyksellä tietävät kaiken sen, mitä lääkiksellä on ollut tarjota, mutta silti kokevat, että ovat todella kesken. Se on kuitenkin ok. Nimittäin tiedon (ja taakan) sekä iän tullessa oppii yleensä myös hyväksymään aiemmin sietämättömältä tuntuvia asioita; tuon oman keskeneräisyyden, sen ettei kaikkea voi osata, luopumisen sekä elämän realiteetit. Kukaan ei voi olla superlääkäri ja pelastaa kaikkia.
Senpä vuoksi asiat pitää ottaa rennosti silloin kun siihen vielä on mahdollisuus. Lääkiksestä tulee elämäsi parasta aikaa, mutta myös raskainta. Lukutaakka on valtava, mutta etenkään fuksivuonna ei mielestäni tule liikoja stressata. Tärkeimmät asiat opitaan vasta myöhemmin, fuksivuosi luo lähinnä perusteet tulevan oppimiselle. Kukaan ei muista kuitenkin G-proteiiniaktivaation jälkeisiä solutason tapahtumia sitten valmistuessaan. Silloin pään täyttävät lähinnä lääkeinteraktiot ja lausuntoviidakosta selviytymisniksit. Näitä on kuitenkin turha miettiä siinä kaiken uuden ja jännittävän kynnyksellä. Ensimmäisen syksyn tärkeintä antia ovat omat kurssikaverit, näihin tutustuminen, ja tulevien elämänpitkien ystävyyssuhteiden solmiminen. Tärkein tukiverkko nuorelle lääkärille ovat omat kollegat.
Onnea kaikille tänä vuonna lääkikseen päässeille!
Matkasta lääkäriyteen tulee unohtumaton.
Jostain piti kaivaa ihan uusi asenne, sellainen, että kyllähän minä osallistun. Menen mukaan kaikkeen uudenlaisella nuoruuden innolla, enkä anna ikäeroasioiden häiritä. Eivätkä ne lääkiksessä todella ole juuri häirinneet. Vastaanottokin oli alusta saakka lämpimämpi, kuin olisin edes osannut kuvitella. Kädet syyhyten ja mielikuvat tulevista tapahtumista mielessä viilettäen tutkailin silloin neljä vuotta sitten sen paksun kirjekuoren minulle toimittamaa Initiumia, fuksikapteenien tervehdystä. Tämä vihkonen saattaa kulkea muissa kaupungeissa eri nimellä, mutta todennäköisesti sisältö on melko sama: vakuutuksia siitä, että kyllä juuri sinä kuulut tänne, ja että meillä medisiinareilla on yhdessä ihan mahtavaa!
Nyt viidennen vuoden kynnyksellä sitä melkein haikeudella palaa tuonne omaan fuksivuoteen, etenkin sen kynnykselle, miten kaikki olikaan niin jännittävää. Melkein, muttei ihan. Nimittäin, vaikka otsikon sanat voinkin allekirjoittaa, haluan muistuttaa, että elämässä tulee myös paljon muita ihania aikoja. Ihmisen onkin tarkoitus mennä eteenpäin, ja fuksivuoden muistot ovat ainutlaatuisia juuri siksi, ettei niitä ole tarkoituskaan elää koskaan uudestaan. Kuitenkin tulevia fukseja kannustan (kuten aiemminkin) ottamaan kaikki ilo irti fuksivuodesta. Ja koko lääkiksestä. Se on oikeasti ohi ennen kuin arvaatkaan!
Tuntuu, kuin se oma jännittävä kesäni lääkiksen alkua odotellessa, olisi tapahtunut vasta hetki sitten, mutta nyt edessä on enää viimeinen kokonainen lääkisvuosi (koska kutosvuosi loppuu helmikuussa)! Tänä kesänä on myös otettu askel jonnekin, josta ei koskaan enää ole paluuta. Ensimmäinen kesä lääkärinä on ainakin minusta karistanut pois kaiken viattomuuden, ajatukset siitä, että lääkärin työ voisi olla helppoa. Se on opettanut nöyryyttä siinä määrin, että oman ammatillisen itsetunnon ja varmuuden rakentaminen on alkanut vasta alusta. Se on saanut näkemään sen, miten helppoja ensimmäiset vuodet lääkiksessä ovatkaan olleet.
Fuksivuoden jälkeen luulee tietävänsä kaiken, vaikkei vielä tiedä yhtään mitään. Pikkuhiljaa oman tietämättömyyden taakka kasvaa lääkiksen edetessä ja kutoset valmistumisen kynnyksellä tietävät kaiken sen, mitä lääkiksellä on ollut tarjota, mutta silti kokevat, että ovat todella kesken. Se on kuitenkin ok. Nimittäin tiedon (ja taakan) sekä iän tullessa oppii yleensä myös hyväksymään aiemmin sietämättömältä tuntuvia asioita; tuon oman keskeneräisyyden, sen ettei kaikkea voi osata, luopumisen sekä elämän realiteetit. Kukaan ei voi olla superlääkäri ja pelastaa kaikkia.
Senpä vuoksi asiat pitää ottaa rennosti silloin kun siihen vielä on mahdollisuus. Lääkiksestä tulee elämäsi parasta aikaa, mutta myös raskainta. Lukutaakka on valtava, mutta etenkään fuksivuonna ei mielestäni tule liikoja stressata. Tärkeimmät asiat opitaan vasta myöhemmin, fuksivuosi luo lähinnä perusteet tulevan oppimiselle. Kukaan ei muista kuitenkin G-proteiiniaktivaation jälkeisiä solutason tapahtumia sitten valmistuessaan. Silloin pään täyttävät lähinnä lääkeinteraktiot ja lausuntoviidakosta selviytymisniksit. Näitä on kuitenkin turha miettiä siinä kaiken uuden ja jännittävän kynnyksellä. Ensimmäisen syksyn tärkeintä antia ovat omat kurssikaverit, näihin tutustuminen, ja tulevien elämänpitkien ystävyyssuhteiden solmiminen. Tärkein tukiverkko nuorelle lääkärille ovat omat kollegat.
Onnea kaikille tänä vuonna lääkikseen päässeille!
Matkasta lääkäriyteen tulee unohtumaton.
torstai 30. toukokuuta 2019
Terveyskeskuslääkäri
Ensimmäinen viikko kesäkandina (lääkärinä!!!) ei ole ollut helppo, mutta onneksi se on lyhyt. Tänään vietettiin helatorstaita, jonka vuoksi virka-aikoja toteuttavilla työläisillä oli vapaapäivä. Täytyy myöntää, että tämä vapaapäivä osui hyvään saumaan, koska jo kolmen työpäivän jälkeen olin aika puhki. Täytyy myös sanoa, että syynä saattaa olla työstressin lisäksi jonkinlainen jetlag. Kotiuduin nimittäin viikon mittaiselta USA:n reissulta juuri sopivasti katsomaan jääkiekon MM-finaalia ja kannustamaan Suomen voittoon. Käytännössä kuitenkin nousin Amerikan mantereella koneeseen ja 24 h myöhemmin aloitin ensimmäisen kesäni lääkärinä. Paljoa toipumisaikaa reissusta ja aikaerosta en itselleni siis suonut.
Olin kuitenkin lomalla viikon koulun ja kesätöiden välissä. Viikko eri mantereella, aikavyöhykkeellä ja uudenlaisissa maisemissa vei kyllä mukavasti ajatukset pois tulevista koitoksista, enkä ehtinyt töiden aloitusta juuri stressata. Hyvä niin, koska kovin moni asia tässä elämässä ei ole niin jännittävää kuin ensiaskeleet lääkärinä.
Nimeäni ei löydy vielä Valviran Terhikki -rekisteristä, enkä ole vielä ehtinyt saamaan yksilöintitunnustani (eli sv-numeroa), joten reseptien kirjoitusoikeutta ei ole, mutta koska nelosvuoden opinnot on yliopiston puolesta rekisteriin lyöty, on minulla oikeus harjoittaa (tulevaa) ammattiani nyt terveyskeskuksen vuodeosastolla. Saan siis vihdoin tehdä ihan oikeita lääkärin töitä. Tällaisesta se kymmenen vuoden takainen minäni osasi vain haaveilla. Ja pari-vuotta-siitä-eteenpäin-minäni ei olisi, lääkishaaveet haudattuaan, ehkä koskaan tätä uskonut edes mahdolliseksi. Pitkä matka on siis kuljettu niistä epätoivon kyyneleistä, joita vuodatin kun toista kertaa lääkis jäi vain haaveeksi vuonna 2009. Onneksi matkan aikana on ollut lukuisia tilaisuuksia manuilun ja klinikan merkeissä totuttautua ajatukseen valkoisessa takissa kuljeskelusta ja hoitovastuun ottamisesta, niin kaikki ei tule nyt yhdellä rysäyksellä yllätyksenä työelämässä.
On se silti ex-hoitajalle aika erikoinen tunne, kun lääkemääräyksiin ei tarvitsekaan kirjata enää jonkun toisen (oikean lääkärin) nimeä, vaan lääkkeitä voi määrätä ihan omalla nimellä. On myös outoa antaa määräyksiä tai pyytää hoitajia tekemään jotain. Vähän sellainen olo, kuin juoksuttaisin tai passuuttaisin toisia. Entisaikoina edellisessä ammatissani olisin tietysti toteuttanut määräykset itse. Ei siihen kuitenkaan lääkärinä olisi millään aikaa. Nyt jo on tullut huomattua, miten paljon lääkärin työt ovatkaan oikeastaan lähinnä paperitöitä. Vietän noin 90 % päivästäni huoneessani koneen ääressä, ja vain 10 % potilaiden kanssa. Potilaita siinä silti lähes koko aika hoidetaan.
Ensimmäisenä päivänä lääkkeitä määrätessäni tai laboratoriokokeita tilatessani tuli mieleen monesti kysymys "voinko oikeasti tehdä näin?". Onko minulla siis valtuuksia tehdä näitä asioita? Pitääkö kysyä joltakulta varmistusta? Oudolta on tuntunut nähdä oman nimen edessä titteli "terveyskeskuslääkäri" ja esitellä itsensä potilaille "olen lääkärinne". Epävarmuutta on monissa asioissa vielä paljon, ja onneksi tukea saa vanhemmilta ja viisaammilta. Yllättävän paljon on kuitenkin myös varmuutta, ja suurimmaksi osaksi aikaa sellainen olo, että tietää mitä tekee. Uskon, että sairaanhoitajuudestani on jotain hyötyä.
Täytyy kuitenkin sanoa, että terveyskeskuksen vuodeosasto ei ole aloittelevalle lääkärille mikään helpoin paikka. Olen näin kuullut sanottavan ennenkin, ja voin nyt myös itse todeta sen (vaikka vain muutaman päivän kokemuksella). Potilailla on usein monia eri sairauksia, pitkät lääkelistat, eikä hoitopäätöksissä voi aina edetä kovin suoraviivaisesti. Se, mitä meille on opetettu nyt esimerkiksi tämän kevään aikana erikoissairaanhoidossa, ei ehkä pädekään terveyskeskuksessa. Pitää oikeasti miettiä, ketä hoitaa ja miten. Vaikka jonkin sairauden hoitosuosituksissa olisi tietynlaiset ohjeet, ei niitä aina voi noudattaa. Potilaat ovat yksilöitä, ja kun moni asia on vaikuttamassa tilanteeseen, ei 1+1 olekaan aina 2. Aina potilaan tai tämän omaisten oma mielipide hoidosta ei myöskään ole sama kuin mikä olisi sen hetkinen hoitosuositus.
Stressiltä en myöskään ole täysin välttynyt. Vaikken töiden aloitusta ennen ehtinytkään kovasti murehtimaan, tulivat työjutut sitten jo ensimmäisen työpäivän jälkeisenä yönä mieleen, ja valvoinkin sitten kaksi tuntia keskellä yötä pohtien potilaiden hoitoa. Sen jälkeen olen tietoisesti pyrkinyt olemaan ajattelematta mitään työjuttuja vapaa-ajalla. Muistan samaa tapahtuneen myös sairaanhoitajana alkuaikoina, kun oli vähän epävarma omasta osaamisesta ja toiminnasta. Silloin tuli joskus soiteltua töiden jälkeen osastollekin ja varmistettua, että oli muistanut tehdä sen ja sen asian. Eilen minä soitin myös osastolle kotoa, koska eräs lääkemääräykseni alkoi mietityttää. Ymmärtääkseni myös aloittelevat lääkärit terveyskeskuksen vastaanotolta joskus soittelevat potilaiden perään, kun jokin asia tuleekin yllättäen mieleen tai ehtivät lukea tarkemmin hoitosuosituksia.
Toivottavasti tällaiset hetket vähenevät kesän kuluessa. Uskon kaikesta huolimatta kesästä tulevan mukava ja opettavainen. Ainakin työpäivät kuluvat nopeasti, kun yleensä on aika kiire. Tai näin voisin ainakin päätellä näiden kolmen päivän jälkeen. Onhan siitä kandikesästä ennenkin selvitty. Ehkäpä selviän minäkin.
Tsemppiä kaikille muillekin kesäkandeille!
Olin kuitenkin lomalla viikon koulun ja kesätöiden välissä. Viikko eri mantereella, aikavyöhykkeellä ja uudenlaisissa maisemissa vei kyllä mukavasti ajatukset pois tulevista koitoksista, enkä ehtinyt töiden aloitusta juuri stressata. Hyvä niin, koska kovin moni asia tässä elämässä ei ole niin jännittävää kuin ensiaskeleet lääkärinä.
Nimeäni ei löydy vielä Valviran Terhikki -rekisteristä, enkä ole vielä ehtinyt saamaan yksilöintitunnustani (eli sv-numeroa), joten reseptien kirjoitusoikeutta ei ole, mutta koska nelosvuoden opinnot on yliopiston puolesta rekisteriin lyöty, on minulla oikeus harjoittaa (tulevaa) ammattiani nyt terveyskeskuksen vuodeosastolla. Saan siis vihdoin tehdä ihan oikeita lääkärin töitä. Tällaisesta se kymmenen vuoden takainen minäni osasi vain haaveilla. Ja pari-vuotta-siitä-eteenpäin-minäni ei olisi, lääkishaaveet haudattuaan, ehkä koskaan tätä uskonut edes mahdolliseksi. Pitkä matka on siis kuljettu niistä epätoivon kyyneleistä, joita vuodatin kun toista kertaa lääkis jäi vain haaveeksi vuonna 2009. Onneksi matkan aikana on ollut lukuisia tilaisuuksia manuilun ja klinikan merkeissä totuttautua ajatukseen valkoisessa takissa kuljeskelusta ja hoitovastuun ottamisesta, niin kaikki ei tule nyt yhdellä rysäyksellä yllätyksenä työelämässä.
On se silti ex-hoitajalle aika erikoinen tunne, kun lääkemääräyksiin ei tarvitsekaan kirjata enää jonkun toisen (oikean lääkärin) nimeä, vaan lääkkeitä voi määrätä ihan omalla nimellä. On myös outoa antaa määräyksiä tai pyytää hoitajia tekemään jotain. Vähän sellainen olo, kuin juoksuttaisin tai passuuttaisin toisia. Entisaikoina edellisessä ammatissani olisin tietysti toteuttanut määräykset itse. Ei siihen kuitenkaan lääkärinä olisi millään aikaa. Nyt jo on tullut huomattua, miten paljon lääkärin työt ovatkaan oikeastaan lähinnä paperitöitä. Vietän noin 90 % päivästäni huoneessani koneen ääressä, ja vain 10 % potilaiden kanssa. Potilaita siinä silti lähes koko aika hoidetaan.
Ensimmäisenä päivänä lääkkeitä määrätessäni tai laboratoriokokeita tilatessani tuli mieleen monesti kysymys "voinko oikeasti tehdä näin?". Onko minulla siis valtuuksia tehdä näitä asioita? Pitääkö kysyä joltakulta varmistusta? Oudolta on tuntunut nähdä oman nimen edessä titteli "terveyskeskuslääkäri" ja esitellä itsensä potilaille "olen lääkärinne". Epävarmuutta on monissa asioissa vielä paljon, ja onneksi tukea saa vanhemmilta ja viisaammilta. Yllättävän paljon on kuitenkin myös varmuutta, ja suurimmaksi osaksi aikaa sellainen olo, että tietää mitä tekee. Uskon, että sairaanhoitajuudestani on jotain hyötyä.
Täytyy kuitenkin sanoa, että terveyskeskuksen vuodeosasto ei ole aloittelevalle lääkärille mikään helpoin paikka. Olen näin kuullut sanottavan ennenkin, ja voin nyt myös itse todeta sen (vaikka vain muutaman päivän kokemuksella). Potilailla on usein monia eri sairauksia, pitkät lääkelistat, eikä hoitopäätöksissä voi aina edetä kovin suoraviivaisesti. Se, mitä meille on opetettu nyt esimerkiksi tämän kevään aikana erikoissairaanhoidossa, ei ehkä pädekään terveyskeskuksessa. Pitää oikeasti miettiä, ketä hoitaa ja miten. Vaikka jonkin sairauden hoitosuosituksissa olisi tietynlaiset ohjeet, ei niitä aina voi noudattaa. Potilaat ovat yksilöitä, ja kun moni asia on vaikuttamassa tilanteeseen, ei 1+1 olekaan aina 2. Aina potilaan tai tämän omaisten oma mielipide hoidosta ei myöskään ole sama kuin mikä olisi sen hetkinen hoitosuositus.
Stressiltä en myöskään ole täysin välttynyt. Vaikken töiden aloitusta ennen ehtinytkään kovasti murehtimaan, tulivat työjutut sitten jo ensimmäisen työpäivän jälkeisenä yönä mieleen, ja valvoinkin sitten kaksi tuntia keskellä yötä pohtien potilaiden hoitoa. Sen jälkeen olen tietoisesti pyrkinyt olemaan ajattelematta mitään työjuttuja vapaa-ajalla. Muistan samaa tapahtuneen myös sairaanhoitajana alkuaikoina, kun oli vähän epävarma omasta osaamisesta ja toiminnasta. Silloin tuli joskus soiteltua töiden jälkeen osastollekin ja varmistettua, että oli muistanut tehdä sen ja sen asian. Eilen minä soitin myös osastolle kotoa, koska eräs lääkemääräykseni alkoi mietityttää. Ymmärtääkseni myös aloittelevat lääkärit terveyskeskuksen vastaanotolta joskus soittelevat potilaiden perään, kun jokin asia tuleekin yllättäen mieleen tai ehtivät lukea tarkemmin hoitosuosituksia.
Toivottavasti tällaiset hetket vähenevät kesän kuluessa. Uskon kaikesta huolimatta kesästä tulevan mukava ja opettavainen. Ainakin työpäivät kuluvat nopeasti, kun yleensä on aika kiire. Tai näin voisin ainakin päätellä näiden kolmen päivän jälkeen. Onhan siitä kandikesästä ennenkin selvitty. Ehkäpä selviän minäkin.
Tsemppiä kaikille muillekin kesäkandeille!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)