Lääketieteen kandidaatti

Kakkosvuoden loputtua viime torstaina meistä tuli vihdoin kandeja. Kuulostaa paljon hienommalta kuin mitä se todellisuudessa on. Tai kuulostaa ehkä siltä, että olemme tehneet jotain erikoista saadaksemme tämän arvonimen (joka muilla aloilla on oikeastaan tutkinto, jota varten pitää tehdä jonkinnäköinen kandityö/tutkielma). Meidän ei tarvitse lääkiksessä kuin suoriutua kahden ensimmäisen vuoden opinnoista ja kandin titteli tipahtaa nätisti syliin.

Lääketieteen kandidaatti on siis nimenomaan arvonimi, eikä mikään tutkinto. Sillä ei todellakaan voi hakea töitä tai mitään muutakaan ainakaan kahden vuoden jälkeen. Nelosen jälkeen onkin sitten toinen tilanne kun haetaan lääkärintöitä ja työskennellään "kesäkandina". Arvonimi ei muutu, mutta opintopisteitä on siinä vaiheessa tuplasti enemmän kuin nyt ja lääketieteen lisensiaatin tutkinnosta on suoritettu jo 2/3, mikä oikeuttaa toimimaan lääkärin sijaisena.

Kakkosen jälkeen ei siis mitään lääkärintöitä ole tarjolla, mutta edelleen monet meidän kurssilaiset hakeutuivat omaa opiskelualaa liippaaviin töihin. Muutama työskentelee tänäkin kesänä hoitajana (mukaanlukien minä), näytteenottajana laboratoriossa tai jopa amanuenssina. Amanuenssuurit (eli lääkäriharjoittelijana toimiminen ilman varsinaista vastuuta) lasketaan opiskeluihin harjoitteluna kolmannen vuoden jälkeen. Tänä kesänä manuilevat kurssikaverini eivät siis hyödy opintojensa kannalta virallisesti työstään, vaikkakin varmasti omakohtaista hyötyä tulee paljonkin kun näkee lääkärintyötä käytännössä ja pääsee varmasti itsekin tekemään kaikenlaista jännittävää.

Tämän tekstin perusteella voi varmaan kuvitella, etten ole kovinkaan innoissani kandin arvonimestä. Kaikki tässä esittämäni kritiikki on kuitenkin harhaanjohtavaa - olen nimittäin todella innoissani uudesta tittelistä ja sen myötä tilatuista nimineuloista, joissa oman nimen edessä komeilee kirjaimet LK. Kaikista lääketieteen opiskelijoista puhutaan esimerkiksi sairaalalla kandeina, vaikkeivat he olisi muuta kuin johdantojakson läpikäyneitä fuksipalleroita. Kandidaattejahan (eli kokelaita) me kaikki olemme. Ja on niin kamalan työlästä lausua "lääketiteen opiskelija" kun voisi vain nopeasti sanoa olevansa kandi. Nyt niin voi sanoa ilman minkäänlaista syyllisyyden tunnetta siitä, ettei nyt oikeasti vielä ihan kandi olekaan.

Minä ja kurssikaverini olimme niin innoissamme kandiudestamme (ja varmasti tietysti myös kakkosvuoden päättymisestä), että järjestimme kurssillemme kandijuhlan. Sellainen ei ole tähän mennessä tietääkseni meidän lääkiksessä ollut tapana, mutta toivon, että aloitimme uuden perinteen. Juhlia ei voi koskaan olla liikaa! Ja olihan se ihana juhlistaa jo toista päättynyttä lukuvuotta. Jos opiskelisimme jossakin muussa lääkiskaupungissa, olisi meillä preklinikka nyt toisen vuoden myötä ohi. Ensi vuonna siirtyisimme jo klinikkaan eli sairaalalle pyörimään ja ihmettelemään potilaita ja hoitotoimenpiteitä. Valitettavasti (tai kenties onneksi) Tampereella klinikkavaihe alkaa vasta neljännen vuoden keväästä, eli itselläni on vielä 1,5 vuotta edessä "normaalia" opiskelua.

Odotan todella paljon kolmosta. Se vaikuttaa sisällöltään juuri siltä, mitä odotin lääkiksen olevan. Tietysti aina odotan kliinisempiä kursseja ja muutenkin tulevaisuudelta paljon. Olen kuitenkin kuullut ihan faktana, että kolmosella ollaan jo selvästi kliinisempien asioiden kimpussa kuin sitä ennen. Eihän meillä olekaan enää juuri mitään perusfysiologiaa opiskeltavana. Ensi vuonna toistuvat myös jotkut jo läpikäytyjen jaksojen asiat, kuten hermoston toimintahäiriöt ja rintakipu & hengenahdistus. Eli painotus tulee olemaan sairauksissa. Vihdoinkin!!

Uskon, että kolmas vuosi lääkiksessä tulee olemaan tähän asti rankin (tietysti; asioidenhan kuuluu muuttua vaikeammaksi mitä pidemmälle mennään), mutta myös antoisin. Olen jotenkin jo fuksivuodesta saakka odottanut, että pääsisin kolmoselle. Fuksina tietysti nautti siitä, että oli fuksi, mutta tämä toinen vuosi oli jotenkin sellainen väliinputoamisvuosi. Kakkoset ovat melkein fukseja itsekin, mutta itse en ainakaan halunnut olla enää toista kertaa fuksi. Kolmantena vuonna on jonkinlaista auktoriteettiäkin (ainakin omassa mielessäni) kertynyt ja ainakin pikkufuksien silmissä kolmoset ovat jo jotain todella merkittävää. Jos opiskelisin jotain muuta alaa (esimerkiksi ammattikoulussa tai sairaanhoitajaksikin) voisi ensi vuosi olla viimeinen opiskeluvuoteni.

Onneksi tässä ollaan nyt vasta 1/3 lääkäreitä ja edessä on vielä monta kivaa vuotta lääkiksessä ennen kuin joutuu ottamaan sen todellisen raskaan vastuun kantaakseen. Mutta silti... 1/3 jo! Huhhuh.