Iloisin mielin kevättä kohti

Eilen oli hyökkäys- ja puolustusjakson viimeinen koulupäivä, jonka aikana käsittelimme vielä viimeisimmän tutorkeissimme (joka käsitteli syöpää; metastasointia ja syöpäluokituksia). Jakso alkaa siis olla tenttiä vaille valmis. Helpottuneena ja ehkä kuitenkin hieman jännityksellä toivotan tulevan tenttiviikon tervetulleeksi.

Jakso oli todella pitkä, kuten olen aiemminkin kirjoittanut (tenttiviikko on yhdeksäs viikko jaksoa) ja sen kyllä huomaa. Asiaa tuli valtavasti ja omasta mielestäni patogeenit (bakteerit, virukset, loiset) olisi voinut käsitellä omassa jaksossaan ja syöpäjutut ja patologian omassaan. Nyt kun viimeiset viikot ollaan vain katseltu erilaisia syöpäkudosten histologisia näytteitä niin kaiken maailman streptokokit ja gramnegatiiviset sauvat tuntuvat kyllä todella kaukaiselta menneisyydeltä. Ne kuitenkin tulevat kaikki tähän samaan tenttiin. Ja siis tietenkin, oikeassa elämässähän kaikki kulkee rinnakkain ja potilaalla tietysti voi olla olemassa syöpä ja bakteeri-infektio samanaikaisesti. Ja usein onkin. En minä sillä... tietysti tässä opiskeluvaiheessa vain olisi helpompaa käsitellä eri asioita erikseen.

Odotan kuitenkin kovasti, että tämän jakson saa jättää taakse ja siirtyä vähän virkeämpänä uuteen (Vanheneminen) jaksoon, joka kuulemma on melko helppo ja rento. Sitä tähän kevääseen todella kaivataankin, helppoa ja rentoa koulunkäyntiä. On ollut niin paljon hommaa ja kiirettä tämä koko alkuvuosi, että melkein kaduttaa, että lähdin taas tänä vuonna Pseudoon tanssimaan. Ainakin kahden koreografian tekemään lupautuminen on kaduttanut. Vaikkei koreointi ole viime viikkoina kovin paljoa aikaa vienyt, on stressi tanssien onnistumisesta ollut sitäkin suurempi. Olen perfektionisti ja erittäin vastuuntuntoinen. Jos saan jonkun homman hoitaakseni, haluan tehdä sen kunnolla ja otan todellakin paineita sen onnistumisesta. Pahinta on sellainen, mihin ei itse voi vaikuttaa, mutta mikä kuitenkin vaikuttaa sen oman projektin lopputulokseen.

Hääasiat taas eivät ole juuri nyt stressanneet. Tietysti elämääni on kuulunut pari painajaista mm. Kuvaajan puuttumisesta ja jonkinlaisesta hääaamun paniikista, mutta pääosin häät tuntuvat olevan jossain kaukana tulevaisuudessa ja niiden ajattelu on ihan mukavaa. Kutsukortitkin olemme saaneet melkein valmiiksi ja pian ne lähtevät vieraille postissa. Olin syksyllä niin ahkera, ettei kovin paljoa hommia jäänyt tälle keväälle, ainakaan viime tinkaan hoidettavaksi. Ja uskon, että jos ensi jakso on rennompi, on minulla enemmän aikaa myös hääjutuille. Ja onhan tietysti vähän kesääkin vielä lukukauden päättymisen ja häiden välissäkin.. Kyllä tässä on aikaa!

Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin oppinut taas todella paljon näiden parin kuukauden aikana ja opiskelu tuntuu edelleen todella mielekkäältä. Olen saanut vastauksia asioihin, jotka minua ovat ennenkin mietityttäneet (esimerkiksi ne syöpäluokitukset) ja uskon olevani taas hieman parempi tuleva lääkäri ja jopa sairaanhoitaja ensi kesänä. Oma tulevaisuus tuntuu kaikista pelottavista sote-uudistuksista ja epävarmuudesta huolimalta valoisalta ja uskon edelleen olevani ihan oikealla alalla. Viime viikolla täällä oli Tampereen lääkäripäivät, joihin sain osallistua vastineeksi työpanoksestani narikassa yhtenä päivänä. Siellä vähintäänkin taas tuntui siltä, että kyllä minustakin vielä lääkäri tulee.

Mikrobeja ja epidemiologiaa

Hyökkäys ja puolustus -jakso on kulunut vauhdikkaasti. Onneksi sitä on vielä jokunen viikko jäljellä, koska tuntuu, että opitun ja omaksutun tiedon määrä on hävettävän alhainen tällä hetkellä. Alkujakso meni kokonaan hormonijakson uusintatentistä stressatessa (nyt se on ohi, tai oli jo viikko sitten, tuloksista en tosin vielä tiedä mitään... mutta uskoisin, että kyllä nyt läpi päästiin!) ja sen jälkeen olen ollut jotenkin niin kiireinen kaiken muun elämän (lähinnä tanssitreenien, syväreiden ja tulevien häiden suunnittelujen) kanssa, etten ole ehtinyt valmistautua esimerkiksi tutoreihin niin hyvin kuin olisin halunnut.

Aina sitä lupaa itselleen opiskelevansa paremmin ja huolellisemmin... mutta todellisuudessa vuorokaudessa vain ei ole niin montaa tuntia, että kaikkeen olisi aikaa. Olen kuitenkin ottanut ihan kunnolla aikaa myös itselleni, lukenut muitakin kuin koulukirjoja ja nauttinut myös mieheni seurasta. Ja kavereiden. Onneksi en ole enää kovin kiinnostunut käymään muissa kandiseuran tai opiskelujen tarjoamissa sosiaalisissa riennoissa, koska sitten opiskeluille olisi vielä vähemmän aikaa. Enkä kyllä nykyään enää jaksaisikaan juosta missään, kun nukkumaanmenoaikani on aikaistunut puoli kymmeneen. Joinain hyvinä päivinä olen saattanut mennä nukkumaan jo yhdeksältä.

Hyökkäys ja puolustus on jaksona mielestäni todella rankka. Se on käytännössä mikrobia toisen perään: ensin opetellaan yhden bakteerin rakenne ja virulenssimekanismit (eli miten ja miksi se aiheuttaa oireita) sitten toisen. Bakteerien lisäksi opettelemme mukavan kirjon viruksia ja erilaisia sairauksia. Mielenkiintoisinta on tietysti sairauksien diagnostiikka. Siksi jakso varmaan onkin niin rankka, kun ymmärtää, että näitä asioita oikeasti tarvitsee. Nämä pitää osata. Tuntuu myös vihdoin siltä, että opiskelee lääketiedettä, ja että tähtäimenä on lääkärin ammatti. Jokaisella luennolla meille puhutaan siitä, miten missäkin tilanteessa pitää toimia sitten kun olemme oikeasti töissä; "sitten siellä terveyskeskuksessa huomaatte tämän ja otatte näitä näytteitä...". Kuten etukäteen arvelinkin, tämä jakso on kaikkein kliinisin tähän asti.

On myös pelottavaa huomata miten paljon kaikkea kummallista onkaan olemassa. Miten sitä pitää osata reagoida erikoisiin ihomuutoksiin, vaikka niiden aiheuttajabakteeri olisi sellainen, joka tulee omalla uralla vastaan esimerkiksi vain kerran tai kaksi. Tuntuu siltä, ettei kaikkea voi mitenkään muistaa ja mitäs jos tekeekin jonkin perustavanlaatuisen virheen ja jättää huomaamatta jotain. Voin vain kuvitella miten nämäkin tunteet moninkertaistuvat kun oikeasti on vähän pidemmällä opinnoissa. Tämänpäiväisellä epidemia-luennolla alkoi oikeasti miettiä miten isossa vastuussa sitä lääkärinä onkaan. Sitä ei hoida pelkästään sitä vastaanotolla sillä hetkellä olevaa potilasta vaan on myös vastuussa yleisesti yhteiskunnan terveydestä.

Mielenkiintoista on ollut myös huomata miten epidemiologia on alkanut kiinnostaa. Meillä oli harjoitustyö, jossa piti laskea nelikenttien avulla herkkyyksiä ja tarkkuuksia sekä positiivisia ja negatiivisia ennustearvoja. Ja se oli oikeasti aika kivaa. Varmaan sitä alkaa arvostaa lääketieteellistä tutkimusta ja niitä syksyllä menneen LTT-jakson asioita kun itse törmää niihin omissa syväreissään. Sairaanhoitajaopintojeni aikana pidin ihan turhana kaikenlaista hoitotieteeseen liittyvää. Jouduimme jatkuvasti tekemään ryhmätöitä tai esseitä (muistaakseni), joissa käytimme lähteenä tutkimuksia ja silloisen opinnäytetyön tekeminen oli täyttä kuraa. Kuvittelin, etten koskaan voisi olla kiinnostunut tutkimuksista. En niiden lukemisesta tai niiden tekemisestä, vaikka tietysti tiedostin tutkittuun tietoon pohjaavan hoitotyön tärkeyden. Biologian opintonikin tyssäsivät aikoinaan siihen, etten halunnut tutkijaksi. Uskon kuitenkin, että silloin asiaa ei markkinoitu minulle oikein. Tai ehkä en vain ollut tarpeeksi kypsä tutkijaksi.

En edellenkään haluaisi tehdä työkseni pelkkää tutkimusta, mutta lääketieteellisen tutkimuksen tärkeys ja mielenkiintoisuus on kyllä omassa mielessäni kasvanut tänä vuonna huimasti. Olen oikeasti aika innoissani omista syväreistäni ja epidemiologian kaltaisista ryhmätöistä. Olen alkanut olla myös aika utelias. Eräänlainen lapsille ominainen tutkimushalu on herännyt minussakin. Näen lääketieteen maailmassa valtavasti asioita, joita voisi vielä tutkia. Ja tietysti motiivina on se, että tutkimuksella voi oikeasti saada jotain muutosta aikaan tai parhaassa tapauksessa löytää parannuskeinon johonkin sairauteen.