Hyökkäys ja puolustus -jakso on kulunut vauhdikkaasti. Onneksi sitä on vielä jokunen viikko jäljellä, koska tuntuu, että opitun ja omaksutun tiedon määrä on hävettävän alhainen tällä hetkellä. Alkujakso meni kokonaan hormonijakson uusintatentistä stressatessa (nyt se on ohi, tai oli jo viikko sitten, tuloksista en tosin vielä tiedä mitään... mutta uskoisin, että kyllä nyt läpi päästiin!) ja sen jälkeen olen ollut jotenkin niin kiireinen kaiken muun elämän (lähinnä tanssitreenien, syväreiden ja tulevien häiden suunnittelujen) kanssa, etten ole ehtinyt valmistautua esimerkiksi tutoreihin niin hyvin kuin olisin halunnut.
Aina sitä lupaa itselleen opiskelevansa paremmin ja huolellisemmin... mutta todellisuudessa vuorokaudessa vain ei ole niin montaa tuntia, että kaikkeen olisi aikaa. Olen kuitenkin ottanut ihan kunnolla aikaa myös itselleni, lukenut muitakin kuin koulukirjoja ja nauttinut myös mieheni seurasta. Ja kavereiden. Onneksi en ole enää kovin kiinnostunut käymään muissa kandiseuran tai opiskelujen tarjoamissa sosiaalisissa riennoissa, koska sitten opiskeluille olisi vielä vähemmän aikaa. Enkä kyllä nykyään enää jaksaisikaan juosta missään, kun nukkumaanmenoaikani on aikaistunut puoli kymmeneen. Joinain hyvinä päivinä olen saattanut mennä nukkumaan jo yhdeksältä.
Hyökkäys ja puolustus on jaksona mielestäni todella rankka. Se on käytännössä mikrobia toisen perään: ensin opetellaan yhden bakteerin rakenne ja virulenssimekanismit (eli miten ja miksi se aiheuttaa oireita) sitten toisen. Bakteerien lisäksi opettelemme mukavan kirjon viruksia ja erilaisia sairauksia. Mielenkiintoisinta on tietysti sairauksien diagnostiikka. Siksi jakso varmaan onkin niin rankka, kun ymmärtää, että näitä asioita oikeasti tarvitsee. Nämä pitää osata. Tuntuu myös vihdoin siltä, että opiskelee lääketiedettä, ja että tähtäimenä on lääkärin ammatti. Jokaisella luennolla meille puhutaan siitä, miten missäkin tilanteessa pitää toimia sitten kun olemme oikeasti töissä; "sitten siellä terveyskeskuksessa huomaatte tämän ja otatte näitä näytteitä...". Kuten etukäteen arvelinkin, tämä jakso on kaikkein kliinisin tähän asti.
On myös pelottavaa huomata miten paljon kaikkea kummallista onkaan olemassa. Miten sitä pitää osata reagoida erikoisiin ihomuutoksiin, vaikka niiden aiheuttajabakteeri olisi sellainen, joka tulee omalla uralla vastaan esimerkiksi vain kerran tai kaksi. Tuntuu siltä, ettei kaikkea voi mitenkään muistaa ja mitäs jos tekeekin jonkin perustavanlaatuisen virheen ja jättää huomaamatta jotain. Voin vain kuvitella miten nämäkin tunteet moninkertaistuvat kun oikeasti on vähän pidemmällä opinnoissa. Tämänpäiväisellä epidemia-luennolla alkoi oikeasti miettiä miten isossa vastuussa sitä lääkärinä onkaan. Sitä ei hoida pelkästään sitä vastaanotolla sillä hetkellä olevaa potilasta vaan on myös vastuussa yleisesti yhteiskunnan terveydestä.
Mielenkiintoista on ollut myös huomata miten epidemiologia on alkanut kiinnostaa. Meillä oli harjoitustyö, jossa piti laskea nelikenttien avulla herkkyyksiä ja tarkkuuksia sekä positiivisia ja negatiivisia ennustearvoja. Ja se oli oikeasti aika kivaa. Varmaan sitä alkaa arvostaa lääketieteellistä tutkimusta ja niitä syksyllä menneen LTT-jakson asioita kun itse törmää niihin omissa syväreissään. Sairaanhoitajaopintojeni aikana pidin ihan turhana kaikenlaista hoitotieteeseen liittyvää. Jouduimme jatkuvasti tekemään ryhmätöitä tai esseitä (muistaakseni), joissa käytimme lähteenä tutkimuksia ja silloisen opinnäytetyön tekeminen oli täyttä kuraa. Kuvittelin, etten koskaan voisi olla kiinnostunut tutkimuksista. En niiden lukemisesta tai niiden tekemisestä, vaikka tietysti tiedostin tutkittuun tietoon pohjaavan hoitotyön tärkeyden. Biologian opintonikin tyssäsivät aikoinaan siihen, etten halunnut tutkijaksi. Uskon kuitenkin, että silloin asiaa ei markkinoitu minulle oikein. Tai ehkä en vain ollut tarpeeksi kypsä tutkijaksi.
En edellenkään haluaisi tehdä työkseni pelkkää tutkimusta, mutta lääketieteellisen tutkimuksen tärkeys ja mielenkiintoisuus on kyllä omassa mielessäni kasvanut tänä vuonna huimasti. Olen oikeasti aika innoissani omista syväreistäni ja epidemiologian kaltaisista ryhmätöistä. Olen alkanut olla myös aika utelias. Eräänlainen lapsille ominainen tutkimushalu on herännyt minussakin. Näen lääketieteen maailmassa valtavasti asioita, joita voisi vielä tutkia. Ja tietysti motiivina on se, että tutkimuksella voi oikeasti saada jotain muutosta aikaan tai parhaassa tapauksessa löytää parannuskeinon johonkin sairauteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti