Spina iliaca anterior superior

Tänä iltana vallitsee ristiriitaiset tunnelmat. Toisaalta olen hyvin, hyvin turhautunut anatomian opiskeluun, koska kaikki pitää osata latinaksi ja ainakin aluksi se on kamalan vaikeaa. Eikä minulla ole anatomian kirjaa!!! Okei, anatomian tekstikirja kyllä löytyy, mutta se on englanniksi. Englanninkielinen anatomian kirja on oikeastaan yhtä tyhjän kanssa. Tai ehkä tekstikirja voikin olla englanniksi, mutta englanninkielisellä anatomian kuvastolla ei kyllä tee yhtään mitään. Ainakaan lääkäriopinnoissa.

Kaikki anatomia pitää osata sekä suomeksi että latinaksi. Englanninkieliset nimet ovat ihan hyvä plussa, mutta ne voi oikeastaan päätellä kun osaa kaiken latinaksi. Lisäksi latinankielisiä nimiä käyttämällä voi ihan sujuvasti keskustella vierasmaalaisten kollegoiden kanssa.

Tässä jaksossa tavoitteena on lantion alueen anatomian hallitseminen. Siihen kuuluu siis aivan kaikki. Meillä ei erikseen jaotella, että jossakin jaksossa/kurssilla opetellaan luut tai lihakset tai sisäelimet. Tässä jaksossa pitää osata sekä naisen että miehen lisääntymiselimistö, lantion luut, lihakset, ligamentit, verisuonet että hermot. Ainakin ymmärtääkseni verisuonet ja hermot kuuluvat pakettiin. En ole aivan varma. Sekin turhauttaa.

Viimeisimmässä tutor-keississä oppimistavoitteena oli naisen lisääntymiselimistön anatomia. Itse käsitin asian niin, että opetellaan sisä- ja ulkosynnyttimet. Ja ehkä jotkut näiden kiinnitysligamentit. Ei verisuonitusta ja hermotusta. Nyt en olekaan niin varma, että olen käsittänyt asian oikein tai tehnyt tutorin oikein. Tosin tämänkertaisesta keissistä tuli niin hirveästi oppimistavoitteita, että sain niistä väännettyä 20 sivua tekstiä ja kuvia (tosin vihkoni on A5-kokoinen).

Tutorin lisäksi olen opiskellut myös sitten niitä lantion luita, ja vihkoni on täynnä ei-niin-kauniita-ja-havainnoillistavia kuvia iliumista, ischiumista ja pubiksesta (lonkkaluun kolme osaa). Tietystikään pelkät luiden nimet eivät riitä, vaan pitää myös tietää mikä mikäkin kolo ja uloke kyseisessä luussa on nimeltään, ja kaiketi pitäisi myös tietää, mihin kohtaan mikäkin lihas ja nivelside kiinnittyy. Tai ehkä tällaiset asiat pitää osata vasta keväällä liikkumisjaksolla.
Taaskaan en tiedä, mitä pitäisi osata ja miten hyvin. Taas turhauttaa.

Onneksi huomenna ehkä saan vihdoin anatomian latinankielisen kuvaston, ja tämä opiskelu varmaan vähän helpottuu, kun ei tarvitse koko ajan käyttää MOT-sanakirjaa anatomisten termien kääntämiseen englannista latinaksi. Sitten onkin luvassa vielä enemmän pänttäämistä ja ulkoaopettelua. Keskiviikkona nimittäin on ryhmätyö lantion alueen luista, ja ennen työn alkua niitä kysellään, ja ne pitää osata. Ainakin näin pelkään. Pelkään, etten osaa, enkä pääse kurssista läpi.

Toisaalta taas ainakin nyt kun tietää mitä tarkoittaa fossa, ramus, corpus, spina ja crista, niin anatomian opettelu on hieman helpottunut. Nimiä voi jopa päätellä. En tosin mitenkään, millään tasolla osaa taivuttaa latinakielisiä sanoja, joten muodostamieni eri rakenteita tarkoittavien sanojen ulkoasu on varmaankin kaikkea muuta kuin oikeaoppinen. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, ettei tämä ihan mahdotonta ole, pysyn siis toiveikkaana sen suhteen, että tästäkin selvitään ihan kunnialla.

-kuva-

p.s. Otsikko tarkoittaa suoliluun etupuoleista, ylempää piikkimäistä uloketta. Hieno suomennos. x)

Tankotanssi

Lupasin ihan ensimmäisessä postauksessa kertoa täällä opiskelukuulumisieni lisäksi myös harrastuksistani. Niistä tärkein ja rakkain on tankotanssi. Sille siis omistan tämän postauksen. Sorry, aihe ei nyt liity yhtään mitenkään lääkikseen tai mihinkään muuhunkaan tämän blogin kuvauksissa mainittuihin asioihin.

Aloitin tankotanssiharrastuksen reilu 1,5 vuotta sitten, ja jäin siihen koukkuun heti. Alkuaikojen kehitys on niin nopeaa, että siitä innostui toden teolla. Tuntui, että vihdoinkin sitä oli löytänyt oman lajinsa! En nimittäin koskaan ollut kokenut mitään niin omakseni, vaikka tanssia aikaisemmin olin harrastanutkin, ja sählyä, ja kaikenlaista muuta urheilua. Tankotanssi oli ensimmäinen, joka todella vei mukanaan.

-kuva-

Parhaiten kehittymisen näkee mielestäni siinä, kuinka paljon leukoja pystyy vetämään. Ennen tankoilua en saanut yhtäkään, muutaman kuukauden harrastamisen jälkeen kolme, ja viimeksi kun kokeilin, seitsemän. Liikeratojen "puhtaudesta" ja oikeaoppisuudesta en mene takuuseen, mutta ainakin voimaa on tullut lisää. Paljonkin.

Tankotanssi on erittäin rankka laji, erityisesti se kuormittaa yläkroppaa ja keskivartaloa. Olkalihasten ja hauisten kasvun huomaa siitä kun tiukat paidat kiristävät näiltä kohdin. En esimerkiksi saa päälleni mekkoa, jota käytin vielä vuosi sitten, koska siinä on hihat venymättömästä kankaasta. Myös selkälihakset ovat selkeästi vahvistuneet.. ja kai ne vatsalihaksetkin jossain siellä pohjalla ovat.

Tankotanssilla voi saada kyllä itselleen todella timmin ja lihaksikkaan vartalon, mutta sitä en itse ole hakenut. Enemmänkin kiehtoo se yhdistelmä tanssillisuutta, akrobatiaa, notkeutta ja kauneutta, mitä laji sisältää. Toki se kauneus vaatii usein myös uhrauksia. Niitä ovat ihorikot ja mustelmat, haavat/palovammat ja kovettumat käsissä. Iho on usein todella kovilla, ja pari kertaa olen kesken tuntia joutunut metsästämään jostain laastaria.

-kuva-

Myös tapaturmia voi sattua. Useat liikkeet tehdään vain käsien varassa tai pää alaspäin roikkuen, tai sekä että. Joskus tangossa ollaan kiinni vain yhdellä polvitaipeella. Olen kerran tullut niskalleni alas tangolta. Onneksi ei sattunut pahemmin. Aina uusia liikkeitä opeteltaessa pitää käyttää spotteria, eli kaveria varmistajana. Kaveri ei kuitenkaan välttämättä pysty estämään muuta kuin sen putoamisen, nivelvammat, etenkin olkaniveleen voivat sattua varomattomasta siirtymästä tai juurikin otteen lipeämisestä.

Aina ei ole hyvä päivä. Aika harvoin oikeastaan on sellaisia päiviä, että kaikki sujuisi hienosti. Usein kädet luistavat, iho on arka, raajat eivät taivu, olkapäät eivät kestä, voimaa ei vaan ole... joskus ei vain jaksa tehdä mitään, ja kaikki mitä tekee näyttää rumalta ja kömpelöltä.

Tankotanssissa ei voi koskaan olla liian hyvä, aina löytyy haasteita. Aina on notkeampia, voimakkaampia ja sulavampiliikkeisiä tankotanssijoita kuin sinä. Uusia liikkeitä myös keksitään yhtä mittaa. Laji on niin uusi, että siinä on vielä paljon varaa innovatiivisuudelle ja soveltamiselle. Se ei myöskään vaadi mitään tiettyä vartalotyyppiä, pituutta, ikää tai sukupuolta. Mielestäni useampien miesten kannattaisi kokeilla tankotanssia - sen ei todellakaan tarvitse olla mitään aistillista liikehdintää, mikä usein mielletään tankotanssiksi. Miehiltä löytyy usein enemmän voimaa kuin jopa pidempään lajia harrastaneilta naisilta, ja jo alkeistunneilla voi olla mahdollista tehdä haastavampia liikkeitä. Tankotunti voi myös yllättää kovimmankin bodarin - se on oikeasti todella rankkaa!

-kuva-

Itse olin torstaina pitkän tauon jälkeen ensimmäisellä tankotanssitunnilla. En ollut päässyt kuukauteen harrastamaan, koska olin aluksi ollut kipeä kolme viikkoa ja sen jälkeen liian kiireinen juuri niinä aikoina, kun itselleni sopivantasoisia tunteja olisi ollut tarjolla. Nyt tuntui, että voimaa ei ollut yhtään, enkä osannut mitään ja kaikki sattui ihan liikaa. Polvitaipeideni iho on nyt rikki, ja kyynärpää jostain syystä kipeä. Nopeasti se iho kuitenkin paranee, ja sitten on taas palattava tangon ääreen!

Suosittelen lajia lämpimästi ihan kaikille, ainakin kannattaa kerran-pari kokeilla. Kyllä sen huomaa aika nopeasti, jos laji ei tunnu omalta. Aika nopeasti siitä myös innostuu niin, että aina hiljaisena hetkenä (esimerkiksi nukkumaan mennessä) sitä vain miettii erilaisia tankotanssiliikkeitä ja liikesarjoja. Näin omalla kohdallani ainakin kävi toissa keväänä. Yksi tunti viikossa ei todellakaan riittänyt, joten ostin kotiin oman tangon. Kummasti vain sillä ei tule niin paljoa treenattua, kun se on tuossa vierellä ja helposti saatavilla. 

Tänään sitten luvassa on Hämeenlinnassa järjestettävä Pole night showcase, jossa on luvassa tankotanssiesityksiä eri puolilta Suomea. Odotan jo innolla. Varsinkin, kun esiintyjissä oli muutamia tuttuja nimiä...

#Kukkoonirti

Pakko pyhittää tämä ilta tutorin tekemiselle... mutta pakko on myös jakaa jopa tänne meidän vuosikurssin UPEA e-bile-traileri. Koska se on niin hieno.

Perinteisesti esittelybileisiin (eli e-bileisiin) tehdään siis elokuva, joka esitetään itse juhlassa. Sen lisäksi tehdään lipunmyyntiä varten traileri, jossa esitellään mitä on luvassa (tai sitten vaikkapa valeteemaa). Bileissähän on siis aina jonkin tietty teema, joka on suuri salaisuus trailerin julkistamiseen asti. Meidän valeteemana oli maatila, ja valeteeman valeteemana (joo, kieroutunutta) oli Antti Tuiskun Peto on irti -parodia Kukko on irti. Olemme nimittäin Cursus Kukko.

Uskoisin, että aikaisempina vuosina sekä leffa että traileri on kuvattu melko amatöörimäisesti (en tarkoita nyt väheksyä yhtään ketään!!) ja se myös näkyy tuotoksessa. Tänä vuonna meidän kurssille oli kuitenkin siunaantunut sen luokan osaamista, että lopputulos on kaukana amatööriydestä, eikä sitä voi kuin ylistää (vaikka itse olenkin tässä asiassa varmaan jäävi). Siksi siis haluan, että ihan kaikki pääsevät osallisiksi tästä mahtavuudesta. :) Trailerimme on tässä:

Jos haluat tietää e-bileidemme oikean teeman, klikkaa videon lopussa vasempaan yläkulmaan ilmestyvää videolinkkiä ;)

Piirrettyjä ja latinaa

Alkanut jakso vaikuttaa jo kovin mielenkiintoiselta. Meillä on ollut vasta pari luentoa ja yksi tutor-istunto. Näin aluksi käsittelemme ovulaatiota ja ylipäätään kuukautiskiertoa. Ei mitään omia suosikkiaiheitani, koska koen mm. kuukautiskierron hormonaalisen säätelyn monimutkaisena viidakkona, josta on vaikeaa hahmottaa mitään selkeää kuvaa tai johdonmukaisuuksia, kun kaikki vaikuttaa kaikkeen. Lisäksi on taas sama ongelma kuin viime jakson alussa, että tietoa on hirveän paljon ja monista eri lähteistä. En ole vielä päättänyt, mitä kirjaa käytän opiskelussa, vai käytänkö ollenkaan. Tällä hetkellä minulla on neljä eri kirjaa tähän jaksoon, ja olen myös löytänyt jotain hyviä videoita youtubesta. Silti torstaille tehtävä tutor on vasta alkutekijöissään.

Silti kaikki kuulostaa mielenkiintoisemmalta kuin vain soluasiat. Tässä jaksossa on luvassa myös histologiaa, mutta se liittyy lisääntymiselimistöön. Joudumme/pääsemme myös opiskelemaan anatomiaa vihdoin latinaksi. Onneksi ei tarvitse osata koko elimistöä, vaan ilmeisesti ainoastaan lantion alue ja sukupuolielimistö. Mutta on siinäkin tekemistä.

Meillä oli tänään johdatusluento latinan opiskeluun. Luulin aikaisemmin tykkääväni latinasta, kun se on niin loogista. Lisäksi luulin osaavani sitä, kun työn kautta on jo tullut luettua mm. epikriisejä, joissa esiintyy paljon latinankielistä sanastoa. Olin väärässä. En osaa latinaa, enkä myöskään nyt juuri suuremmin siitä pidä. Kävimme nimittäin läpi erilaisia taivutusmuotoja ja esimerkiksi diagnoosien ja ruumiinosien nimien muodostamista. Genetiivit ja niiden taivutusmuodot tuntuivat aivan hirveiltä. Latinassa, kuten kieliopin osalta inhokkikielessäni saksassa, on myös feminiini-, maskuliini- ja neutrimuodot. Ja niiden lisäksi jotain, mitkä eivät kuulu mihinkään. Ja sitten jotain muuta. Luennon lopuksi olo oli vähän epätoivoinen. Ei tätä kaikkea voi oikeasti muistaa ja osata!

Näiden lisäksi tämän jakson alkuun (eli eiliseen ja tähän päivään) on kuulunut toisen hupitutor-ryhmän viini&juusto -illassa kuokkiminen (omalla ryhmällämme samanlainen ilta tulee olemaan joskus tulevaisuudessa) ja Disney-leffailtaa lääkisläisten kanssa. Tulin sieltä itse asiassa juuri kotiin. Oli kyllä kerrassaan ihanaa makoilla patjoilla kavereiden kanssa herkutellen ja vanhoja lapsuudenaikaisia lempileffoja katsellen. Toivon, että samanlaisia iltoja järjestetään lisää. Tai ylipäätään nyt kun talvi on tuloillaan, on mielestäni kivempi vain viettää mukavia lämpimässä tyynyjen ja vilttien keskellä löhöily -iltoja kuin bilettää pikkumustassa aamuyön tunneille asti. Tykkään myös kovasti viettää aikaa kurssikavereideni (ja myös niiden ylempikurssilaisten, joihin olen ehtinyt tutustumaan) kanssa.

Ihan kaikkia leffoja en jäänyt katsomaan, koska huomenna on valitettavan aikainen herätys. Luennot alkavat vasta 9.15, mutta huomenna on the Orionin aamupala, jonka jälkeen saamme stetoskoopit! <3 Ei siis puhettakaan, että jäisin mieluummin aamulla kotiin nukkumaan.

Kuvan linkki

Itseaiheutettu kiire

Huomaan, että useita kertoja olen sekä täällä blogissa, että muussa elämässäni valittanut jatkuvasta kiireestä, joka selkeästi on muuttunut pahemmaksi sitä mukaa kun opiskelupäiviä kertyy lisää. Olen huomannut myös muissa lääkisblogeissa vallitsevan samanlaisen elämä on niin kiireistä, eikä aikaa ole mihinkään, en ehdi tehdä mitään -fiiliksen. Onko se kiire siis kokonaan lääkiksen syytä? Viekö opiskelu oikeasti niin kamalan paljon aikaa ja energiaa?

Sanoisin, että kiire todella on lääkiksen syytä, mutta opiskelu ei ole se, mikä sitä aikaa vie. Kiireen aiheuttaa kaikki se muu oheistoiminta. Ja vaikka käytänkin ilmaisua valittaa kiireestä puhuessani, niin en koe sitä vielä ainakaan mitenkään negatiivisena asiana ollenkaan. Ei itse asiassa edes pitäisi käyttää sanaa kiire, vaan ehkä enemmänkin kyse on aktiviteeteista, elämänsisällöstä, ylipäätään tekemisestä. Tykkään siitä, että on paljon erilaisia projekteja menossa, tykkään kokeilla kaikkea uutta ja tyhjät kalenterin sivut lähinnä vain ahdistavat. Olen itse aiheuttanut itselleni tämän kiireen, josta niin kovasti valitan. Lisäksi nautin siitä. Miksi siis pitää valittaa?

Ihminen ei varmaan koskaan voi olla täydellisen tyytyväinen siihen, mitä sillä on. Asiat voisivat aina olla jollakin lailla paremmin. Aina voisi saada jotain hienompaa ja jotain enemmän. Minäkin haluaisin saada kaiken. Tämänkin illan olisin halunnut viettää sekä uusien koulukavereideni kanssa korttipelejä pelaillen, että poikaystäväni kanssa kotona Vain elämää katsoen (poikaystävä voitti tällä kertaa). Lisäksi olisin halunnut (kuten joka viikonloppu tähän mennessä, mutta mitä ei vain olla saatu vielä aikaiseksi) myös viettää aikaa vanhojen ystävieni kanssa. Kaikkea ei voi saada. Ehkä jonain päivänä kuitenkin on mahdollista yhdistää kaikki nämä... viimeistään kai siellä omissa häissä sitten vuonna x, jossain kaukana tulevaisuudessa.

Joitain asioita olen saanut yhdistettyäkin. Esimerkiksi uusien kavereiden kanssa voi viettää aikaa ryhmäliikuntatunneilla tai kuntosalilla. Liikunta onkin paljon mukavampaa kun sen voi tehdä jonkun kanssa. Silloin sinne salille tulee myös lähdettyä, ei jaksa keksiä mitään tyhmiä tekosyitä, miksei tänään voisi viettää tuntia jossain hikijumpassa. Olen kiitollinen siitä, että olen toipunut kuukauden kestäneestä syysflunssastani jo sen verran, että liikunta taas onnistuu. Sen lisäksi, että olen yhdistänyt liikunnan ja kaverit, liittyvät kaverit läheisesti myös muihin meneillä oleviin projekteihin - joista suurin on nyt jo useita kertoja mainitsemani tulevat e-bileemme. Niiden suunnittelu ja toteutus on myös mukavaa ja sosiaalista toimintaa.

Erilaisia tapahtumia ja bileitä on toki edelleen aika paljon, ja ne aiheuttavat osaltaan tätä mainostamaani "kiirettä". Haluaisin olla kaikessa mukana. Olen oikeastaan kiinnostunutkin melkein kaikesta. Uusinpana innostuksen aiheenani on kandiseuramme lehti, jonka tekoon lähdin mukaan. Sen lisäksi olen (toivottavasti) mukana myös keväällä lääkiksen näytelmässä ja kaikenlaisissa muissa kurssimme sisäisissä projekteissa. En sentään ole vielä hakenut mihinkään isompaan toimintaan tai vastuuvirkaan mukaan, mutta varmaan sekin on jossakin vaiheessa edessä. Lisäksi olen päättänyt aloittaa syventävän opinnäytetyön mahdollisimman pian, ja tehdä väitöskirjan tässä opintojen aikana. Saa nähdä, kuinka monet suunnitelmani oikeasti toteutuvat, mutta ainakin suunnittelu on mukavaa.

Voisin ihan hyvin karsia menojani, olla osallistumatta kaikkeen tai osallistua vähemmän. Olin nyt syksyn aikana kahtena lauantaina vapaaehtoisissa seminaareissa/koulutuksissa mukana (Fimsicin ja Yavan), koska ne vaikuttivat mielenkiintoisilta ja niissä oli illalla ohjelmaa (sitsit ja vuosijuhla). Olen myös ollut sitsinakissa (eli töissä) ylempivuosikurssilaisten sitseillä, ja menossa toisille niinikään töihin. Ei siitä suinkaan mitään palkkaa saa, ja viimeksikin teimme ihan kunnon työpäivän siellä keittiössä ja siivotessa hääräillessämme, 8 tuntia siinä vierähti. Kaiken tällaisen voisin hyvin karsia pois.

Mutta edelleenkin olen niin kauhean innostunut ja kiinnostunut kaikesta, että en halua luopua mistään. Haluan olla mukana kaikessa, haluan olla menossa koko ajan, haluan osallistua, haluan suunnitella, haluan kokea ja nähdä ja tehdä. Ei tätä varmasti tule kestämään ikuisesti. Tämä on kuitenkin elämäni viimeinen fuksivuosi. Nyt tai ei koskaan on tehtävä näitä asioita. Nyt on mielestäni oikea aika kokeilla kaikkea ja osallistua, jotta löytää ne asiat, mitkä todella kiinnostavat, ja mistä nauttii.

Koitan siis olla valittamatta niin paljoa siitä kiireestä. Se on itseaiheutettua. Ja oikeastaan aika mukavaa.

Pääsykokeisiinlukemisnostalgiaa

Otsikon yhdyssanahirviön olisi tarkoitus kuvata sitä tunnetta, joka minulla oli tänä aamuna kun keitin mikrossa kaurapuuroa ja ulkona näytti kovin kylmältä ja talviselta.

On kulunut suunnilleen vuosi siitä, kun aloin lukea lääkiksen pääsykokeisiin ihan kunnolla, ja jäin pois töistä (no, se tapahtui oikeasti vasta marraskuussa, mutta lähestulkoon vuosi kuitenkin). Tänään oli ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen sellainen päivä, että kalenteri oli aivan tyhjä. Ei siis mitään pakollisia/suunniteltuja menoja (ainakaan sellaisia, joita olisi kalenteriin pitänyt merkitä), ja aivan kiireetön aamu ja oikeastaan koko päivä. Jos en olisi hyväksilukenut solujakson tenttiä, niin nyt pitäisi viime hetkillä paniikissa kerrata proteiinijuttuja. Onneksi ei tarvitse. Sen voi siis tehdä vapaaehtoisesti stressittömästi.

Siitä se pääsykokeisiin luku -nostalgia varmaan tulikin. Keittelin aamupuuroa, niin kuin koko viime talven ja kevään, ja aamupalan jälkeen istuuduin kirja (oikeasti nyt luentomuistiinpanot) kädessä olohuoneen sohvalle opiskelemaan. Mihinkään ei tarvinnut mennä, vaan sai vain nauttia siitä ihanasta opiskelurauhasta, joka hiljaisessa kerrostaloasunnossa vallitsee arkipäivänä aamupäivällä kun normaalit ihmiset ovat töissä. Eikä mihinkään edes tee mieli mennä, ulkona on kylmä!

Ihan niin kuin viime talvena, mietin mihin jumppaan sitä voisi illemmalla mennä. Tällä kertaa kuntosali ei ole Fressi, vaan Atalpa (yliopistoliikunta). Ei myöskään käynyt nyt mielessäkään nähdä kavereita tai muitakaan tänään. Viime vuonna sitä ei voinut tehdä, kun en tuntenut täältä ketään. Tänään en viitsi häiritä ketään, koska kaikki yrittävät keskittyä tentin lukemiseen. Ja joskus on ihan mukavaa olla yksinkin.

Monta asiaa on muuttunut, mutta silti tämä aamu muistutti niin paljon niitä monia talvisia pääsykokeisiinluku -aamuja, että mieleen (ja jonnekin vatsanpohjaan) nousi hetkeksi se samainen kihelmöivä ajatus: voi kun pääsisin lääkikseen, voi kun tämä lukeminen tuottaisi tulosta... Kunnes sen sekunnin murto-osan jälkeen taas kerran havahduin siihen tosiasiaan, että pääsinhän minä. :)

En osaa oikein kuvailla sitä iloa, ja ehkä olen omituinen, mutta aina välillä sen "tajuaa" taas uudelleen, ja siitä tulee niin iloinen ja onnellinen olo. Lääkikseen pääsemisen ilo kyllä jaksaa kantaa pitkään sen paksun kirjeen saamisen jälkeenkin. Ja se ilo todennäköisesti motivoi myös opiskelemaan silloin kun kaikki tuntuu turhalta ja vaikealta. Joskus sen tajuaa esimerkiksi kaupan kassajonossa, ja sitten vaan alkaa hymyilyttää. En tiedä kauanko tämä tulee kestämään, mutta toivon, että mahdollisimman pitkään.

Onkohan kenelläkään muulla samanlaisia "kohtauksia"?

Tenttiv... eikun LOMAVIIKKO!

Solu- ja kudokset -jakso on viittä vaille valmis. Tänään oli jakson viimeinen seminaari ja palautekeskustelu. Ensi viikko on tenttiviikko, jolloin ei siis ole mitään muuta ohjelmaa koulun puolesta kuin torstaina tentti. Tentti, johon en aio osallistua.

En nyt suinkaan ole ruvennut laiskottelemaan tai jättämään tenttejä uusintaan siksi, että saisin lomailla tai muuten keskittyä vapaa-aikaan, vaan päädyin hakemaan aikaisempien biologian opintojeni hyväksilukua tentin osalta. Olenhan opiskellut solubiologiaa, geenitekniikkaa ja kaikkea muutakin, mitä tällä jaksolla on käsitelty, jo kauan sitten Helsingin yliopistossa biologiaa opiskellessani. Jo jakson alussa meille kerrottiin mahdollisuudesta hyväksilukea aikaisempia opintoja niin, että tenttiin ei tarvitsisi osallistua. Mitään tutor-istuntoja tai harjoitustöitä ei voisi hyväksilukea. Aika monella meistä on aikaisempia solubiologian (tai vastaavan alan) opintoja, joten arvioisin, että tentin suorittajia meistä on ehkä vain n.70%. 

Ajattelin aluksi, että en hyväksilukisi aikaisempia suorituksiani, koska niistä on jo monta vuotta aikaa, enkä kyllä muista enää juuri mitään oppimaani. Halusin panostaa tähän jaksoon ihan kunnolla ja oikeasti opiskella käsiteltäviä asioita niin kuin muutkin. Tajusin kuitenkin nyt viime metreillä, että ei se viikon tenttipänttäys ja stressi ole sen arvioista. Meidän pbl-tyylinen opetuksemme mielestäni pakottaakin opiskelemaan asioita jo jakson kuluessa koko ajan, ja koen kyllä oppineeni ihan riittävästi soluasiaa ilman tenttiinlukuakin. Ajattelin kyllä ihan vain omaksi ilokseni kerrata jakson asioita ensi viikolla kuitenkin. Mutta ainakaan ei tarvitse stressata siitä.

Stressaan asioista hyvin herkästi, enkä oikein osaa oppia siitä pois, vaikka kuinka yrittäisin. Ensi viikko (kuten kaikki aiemmatkin) näyttää taas kovin täydeltä kun kalenterin sivuja katsoo. Tulevat e-bileemme vievät hirveästi vapaa-aikaa sen lisäksi, että on muutenkin ollut vähän kaikenlaista vapaa-ajan aktiviteettia. Kotona olisi mukavaa tehdä jotain muutakin kuin istua nenä kiinni kirjassa tai tietokoneen näytössä solukuolemaa tai mitoosia googletellen tai histologisia preparaattikuvia katsellen. 

Histologian preparaattitentti muuten oli eilen ja läpi meni!! :) Jee, ensimmäiset "oikeat" opintopisteet 

ansaittu. Tai siis yksi opintopiste. Toki johdanto -jaksosta sain myös opintopisteitä, ja lisäksi olen hyväksilukenut niitä bilsan opintoja vapaa-valinnaisiin, eli minulla on kasassa nyt 20 op. Ja vasta päälle kuukausi käyty koulua :D

Preparaattitentti ei ollut kovin vaikea. Jos oli ollut hereillä mikroskopoinnissa ja yhtään solunetin harjoitustenttejä tehnyt, niin kyllä siitä läpi pääsi. Yksi melko vaikea ja epäselvä kuva tentissä oli, ja se menikin väärin, mutta muuten taisin vastata kaikkiin oikein. Pisteitäni en ole kysynyt, mutta heti tentin jälkeen ilmoitustaululle laitettiin oikeat vastaukset, mistä sitten pystyi tarkistamaan miten oli mennyt...

Kuvassa löyhää sidekudosta
Kuvan lähde

Solujakso oli kyllä loppujen lopuksi ihan mielenkiintoinen. En usko, että kaikkia opittuja tietoja todellakaan tulee tulevaisuudessa tarvitsemaan, mutta mielestäni on tärkeää ymmärtää tietyt asiat ihan solutasolta asti. Esimerkiksi monien lääkeaineiden vaikutukset perustuvat siihen, että ne vaikuttavat tietyssä pisteessä esimerkiksi proteiinin valmistusketjua tai solun signalointia. Tuntui myös, että ymmärsin asioita sen sijaan, että olisin opetellut niitä ulkoa. Tykkään luonnontieteistä varmaan niin paljon juurikin siksi, että ne ovat loogisia. Kun ymmärtää jotakin perusasioita, niin loput tiedot on helppo rakentaa sen pohjan varaan. Tuntui myös, että joitakin asioita ymmärsi paremmin kun oli opiskellut kunnolla sitä kemiaa. Ei sitä suoranaisesti tällä jaksolla tarvittu, mutta ainakaan käsitteet aminohapoista, kovalenttisista sidoksista tai pelkistymisestä eivät olleet minulle millään lailla vieraita. 

Seuraavaksi alkaakin sitten Lisääntyminen, kasvu ja kehitys -jakso, jonka aikana käydään mm. neuvolassa, opetellaan lantion anatomiaa ja ainakin huhupuheiden perusteella päästään leikkelemään istukkaa. Jee. Luvassa on siis vihdoin jotain oikeaa ja käytännönläheistä. Sellaista tietoa, mitä voi joskus lääkärintyössä tarvitakin. Laitoimme juuri kurssimme anatomian kirjojen ryhmätilauksen menemään, ja kirjat varmaan saapuvat jo ensi jakson alkuun. Itse tilasin 3-osaisen anatomian kuvaston. Ihan älyttömän kalliin, mutta toivottavasti on hintansa arvoinen! Latinan opiskelua siis luvassa...

Nyt sitten pieni hengähdystauko ennen seuraavaa jaksoa luvassa. Aion nukkua ja ehkä vihdoin päästä harrastamaan liikuntaakin. Tänään muuten siivosin ensimmäistä kertaa varmaan kahteen kuukauteen. Ei vaan ole ehtinyt tai jaksanut. Onneksi on hyvä avomies, joka on pitänyt kodin kunnossa ja jääkaapin täynnä <3

Liian vanha lääkikseen?

Uskallan veikata, että moni muukin "vanhempi" lääkikseen hakija pohtii ikäkysymystä, kuten aikaisempaan postaukseeni (Ensiaskelia lääkiksessä) kommentoijakin. Kuten minäkin. Ja jos ei suo asialle edes ajatusta, hyvä niin! Koska ikä on vain numero.

En ole koskaan varsinaisesti allekirjoittanut edellistä sanontaa. Mielestäni ikä on paljon muutakin. Se on elämänkokemusta, se on ryppyjä, se on fyysistä kuntoa, mielen virkeyttä, oppimiskykyä, perspektiiviä asioihin, elettyä elämää, historiaa ja muistoja. Iän myötä karttuvat monet asiat, mutta toisaalta rapistuvat toiset. Totta kai kaksi 20-vuotiasta voivat olla henkisesti yhtä kaukana toisistaan kuin yksi 7 -vuotias ja toinen 50 -vuotias. Mutta suomalaisessa, suhteellisen "tasapaksussa" yhteiskunnassa kuitenkin suurin osa väestöstä kokee samoja asioita suurin piirtein saman ikäisenä, ainakin ennen aikuisikää. Yhteiskunta ohjailee meitä kasvamaan vastuullisiksi ihmisiksi, ja suurimmalla osalla onkin aikuisuuden kynnyksellä melko hyvät eväät elämään olemassa.

Lääkikseen hakijat, tai varsinkin sinne pääsijät, ovat mielestäni ehkä keskimääräistä fiksumpaa porukkaa. En tarkoita tätä ylpeilynä tai minään vastaavana, vaan että pääsykoe on niin vaativa, että sen läpäisyyn vaaditaan määrätietoisuutta ja asialle omistautumista. Tavoitteiden asettaminen ja suunnitelmissa pysyminen vaatii taas kypsyyttä ja vastuunkannon taitoa. Lisäksi pääsykoeurakka vaatii elämänhallinnan taitoa ja pitkäjänteisyyttä. Nämäkin osoittavat kypsyyttä.

Edellä mainituista syistä johtuen varmaankin olen tullut niin hyvin toimeen oikeastaan kaikkien tapaamieni kurssikavereideni kanssa. Heistä nuorimmat ovat minua 9 vuotta nuorempia, ja monet muutkin 6-8 vuotta nuorempia. Olen kuitenkin tutustunut myös moniin oman ikäisiinikin (tai ainakin lähellä omaa ikääni oleviin) kurssikavereihin, ja totta puhuen en edes muista kuka oli minkäkin ikäinen. Yhdessä aikaa viettäessä, puuhaillessa ja keskustellessa ikä unohtuu. Siitä muistuttavat ainoastaan eroavat elämäntilanteet, jotka nekään eivät niin paljoa eroa toisistaan. Suurimmat erot varmaan ovat ne, että toiset ovat juuri muuttaneet pois kotoa ja minä taas olen asunut jo monta vuotta omillani. Lukiomuistoista voin puhua aivan yhtä hyvin kuin kuka tahansa muukin. Ei se maailma niin paljoa ole kahdeksassa vuodessa muuttunut, enkä ole lukioaikoja unohtanut. Vaikka olen kokenut enemmän kuin muut, opiskellut muita aloja ja ehtinyt valmistua ja tehdä töitäkin, ei sekään mielestäni ole mikään este sujuvalle ja tasavertaiselle kanssakäymiselle. Ehkä voin antaa toisille jotain neuvoja ja ehkä nuoremmat voivat jotain minulta oppia, toivottavasti ainakin. Se on vain mukavaa.

Itse en tosiaan pidä itseäni minään "mummona" tai "tätinä" tai juuri ajattele olevani niin paljon vanhempi kuin muut. Toivon, etteivät nuoremmat kurssikaverini myöskään ajattele näin. Tässäkin kohtaa kuitenkin kaikki riippuu varmaan henkilön luonteesta. Olen pitänyt itseäni aina hyvällä tavalla lapsellisena, sellaisena, joka innoissaan lähtee mukaan kaikenlaiseen tekemiseen ja ylipäätään iloitsee elämästä. Vaikka tykkään välillä olla ihan yksin ja väsyn sosiaalisesti (kuten ensimmäisen viikon jälkeen), koen kuitenkin olevani enemmän sosiaalinen kuin epäsosiaalinen ja enemmän ekstro- kuin introvertti. Voisin toki valita myös sen tien, etten jaksaisi kuunnella minua nuorempien juttuja tai lähteä mihinkään tapahtumiin. Voisin valita fiinin viinisiemailun jossakin hienossa cocktail -baarissa sen sijaan että lähtisin haalarit päällä opiskelijabileisiin. Mutta ne ovat omia valintoja. Eikä mielestäni  kukaan voi määritellä minkä ikäisenä kuuluisi käyttäytyä milläkin tavalla. Vaikka olisin nyt jo neljäkymppinen, valitsisin silti varmaan ne haalarit tällä hetkellä. Koska olen lääkiksen fuksi. Koska haluan kokea sen kaiken, mitä se fuksius pitää sisällään.

Mutta niin, olen kyllä aikaisemmin ollut aikamoinen ikärasisti. Muistan jo ala-asteella pitäneeni minua vuotta nuorempia kakaroina, kuin se yksi vuosi olisi ollut kamala kuilu välissämme. Erikoista kuitenkin on, että omat veljeni olivat minua nuorempia, ja minulla oli myös nuorempia kavereita. Heidän kohdallaan en tietenkään ajatellut näin. Melko ristiriitaisia ajatuksia siis.
Vanhemmalla iällä suurin osa kavereistani oli oman ikäisiäni, mutta minulla oli myös vuosi-pari itseäni nuorempia kavereita. Edelleenkään kavereideni kohdalla ikäero ei haitannut. En kuitenkaan olisi voinut koskaan ajatella esimerkiksi seurustelevani itseäni nuoremman pojan (tai miehen) kanssa, en edes vuotta nuoremman! Baarissakin käydessä tuli usein kommentoitua tuskastuneena sitä, miten "täällä on vaan 18-vuotiaita" tai viitattua itseämme nuorempiin jollakin muulla tavalla (lue: lapsi).

Ennen koulun alkua stressasinkin eniten sitä minkä ikäistä porukkaa ryhmässämme tulisi olemaan. Pelkäsin sitä, että olisin kaikkein vanhin. Mietin mitä puhuttavaa minulla voisi jonkun tämän kevään ylioppilaan kanssa olla. Toivoin, että kurssillamme olisi joku muukin vanhempi niin että minäkin voisin ystävystyä jonkun kanssa. En varmaan tosissani ajatellut voivani ystävystyä juurikin näiden opiskelukavereideni kanssa, jotka olivat syntyneet silloin kun minä aloitin koulun. Toisin kuitenkin kävi.

Ihan alusta asti olen ehkä enemmän ajatunut juuri -95 tai -96 -syntyneiden seuraan. Varmasti koska heitä on huomattavasti enemmän kuin "kasareita" meidän porukasta. Sittemmin sitä on tullut tutustuttua myös muihin. Omassa hupitutor-ryhmässäni on toinen meidän kurssin "kuuluisista" -97-syntyneistä. Ja mielestäni kyseinen, minua 9 vuotta nuorempi tyttö on yksi parhaista tyypeistä, joihin olen tähän mennessä tutustunut. Ikäero ei todellakaan ole haitannut! Vaikka siitä jatkuvasti vitsaillemmekin.. :) Enkä todellakaan nykyään enää arvosta/arvostele ihmisiä sillä perusteella, minkä ikäisiä nämä ovat. En myöskään ajattele minua nuorempia poikia minään kakaroina, kuten ehkä joskus kriittisinä sinkkuaikoina. Meidän vuosikurssilla on todella aktiivista, osaavaa, kypsää ja hauskaa porukkaa. Iästä riippumatta. Kurssimme on kyllä tosiaan aika nuori, varmaan 50% on syntynyt aikavälillä 94-96, ja ehkä siksi kaikki ovatkin niin aktiivisia. Jaksavat.

Mutta kyllä tällainen aikuinen nainenkin tosiaan jaksaa vielä nuorten mukana. Ainakin puolille öin asti. Usein lähden kyllä ajoissa kotiin nukkumaan kaiken maailman pippaloista. Mutta en tiedä johtuuko se niinkään iästä vai siitä, että olen vain ilta-uninen.

En tiedä oliko tästä postauksesta nyt hyötyä kenellekään, toivottavasti! Lääkikseen mahtuu niin monenlaisia ihmisiä, eri taustoilla, eri syntymävuosilla, eri kiinnostuksen kohteilla, että ei kannata etukäteen jännittää ainakaan sitä, että olisi liian vanha. Kyllä niitä töitä ehtii tehdä, ellei se eläkeikä ihan oven takana kolkuttele! Eikä sitä omaa ikää mikään pakko ole mainostaa, jos ei halua. Ei kukaan ole minulta oikeastaan edes sitä kysynytkään, itse olen sen tuonut esiin siksi, koska mielestäni ikäeroasiat ovat nykyään jopa hauskoja. On hauska vitsailla siitä, mitä itse olen jo tehnyt kun joku toinen on ollut vasta vaipoissa. Tai siitä, miten osa kurssikavereistani ei ollut edes syntynyt kun Suomi voitti jääkiekon MM-kisat -95.

Positiivisia asioita itseään nuorempien kanssa hengailussa löytyy kyllä: olen useita kertoja kuullut näyttäväni paljon nuoremmalta. Olen oppinut paljon uusia sanoja (esimerkiksi sykkiminen... joo, en tiennyt, mitä se tarkoittaa!) Ja opiskelijaporukassa baariin mennessä on itsetuntoa hivelevää kun joka kerta minultakin kysytään ne paperit! :)