Pääsykokeisiinlukemisnostalgiaa

Otsikon yhdyssanahirviön olisi tarkoitus kuvata sitä tunnetta, joka minulla oli tänä aamuna kun keitin mikrossa kaurapuuroa ja ulkona näytti kovin kylmältä ja talviselta.

On kulunut suunnilleen vuosi siitä, kun aloin lukea lääkiksen pääsykokeisiin ihan kunnolla, ja jäin pois töistä (no, se tapahtui oikeasti vasta marraskuussa, mutta lähestulkoon vuosi kuitenkin). Tänään oli ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen sellainen päivä, että kalenteri oli aivan tyhjä. Ei siis mitään pakollisia/suunniteltuja menoja (ainakaan sellaisia, joita olisi kalenteriin pitänyt merkitä), ja aivan kiireetön aamu ja oikeastaan koko päivä. Jos en olisi hyväksilukenut solujakson tenttiä, niin nyt pitäisi viime hetkillä paniikissa kerrata proteiinijuttuja. Onneksi ei tarvitse. Sen voi siis tehdä vapaaehtoisesti stressittömästi.

Siitä se pääsykokeisiin luku -nostalgia varmaan tulikin. Keittelin aamupuuroa, niin kuin koko viime talven ja kevään, ja aamupalan jälkeen istuuduin kirja (oikeasti nyt luentomuistiinpanot) kädessä olohuoneen sohvalle opiskelemaan. Mihinkään ei tarvinnut mennä, vaan sai vain nauttia siitä ihanasta opiskelurauhasta, joka hiljaisessa kerrostaloasunnossa vallitsee arkipäivänä aamupäivällä kun normaalit ihmiset ovat töissä. Eikä mihinkään edes tee mieli mennä, ulkona on kylmä!

Ihan niin kuin viime talvena, mietin mihin jumppaan sitä voisi illemmalla mennä. Tällä kertaa kuntosali ei ole Fressi, vaan Atalpa (yliopistoliikunta). Ei myöskään käynyt nyt mielessäkään nähdä kavereita tai muitakaan tänään. Viime vuonna sitä ei voinut tehdä, kun en tuntenut täältä ketään. Tänään en viitsi häiritä ketään, koska kaikki yrittävät keskittyä tentin lukemiseen. Ja joskus on ihan mukavaa olla yksinkin.

Monta asiaa on muuttunut, mutta silti tämä aamu muistutti niin paljon niitä monia talvisia pääsykokeisiinluku -aamuja, että mieleen (ja jonnekin vatsanpohjaan) nousi hetkeksi se samainen kihelmöivä ajatus: voi kun pääsisin lääkikseen, voi kun tämä lukeminen tuottaisi tulosta... Kunnes sen sekunnin murto-osan jälkeen taas kerran havahduin siihen tosiasiaan, että pääsinhän minä. :)

En osaa oikein kuvailla sitä iloa, ja ehkä olen omituinen, mutta aina välillä sen "tajuaa" taas uudelleen, ja siitä tulee niin iloinen ja onnellinen olo. Lääkikseen pääsemisen ilo kyllä jaksaa kantaa pitkään sen paksun kirjeen saamisen jälkeenkin. Ja se ilo todennäköisesti motivoi myös opiskelemaan silloin kun kaikki tuntuu turhalta ja vaikealta. Joskus sen tajuaa esimerkiksi kaupan kassajonossa, ja sitten vaan alkaa hymyilyttää. En tiedä kauanko tämä tulee kestämään, mutta toivon, että mahdollisimman pitkään.

Onkohan kenelläkään muulla samanlaisia "kohtauksia"?