Itseaiheutettu kiire

Huomaan, että useita kertoja olen sekä täällä blogissa, että muussa elämässäni valittanut jatkuvasta kiireestä, joka selkeästi on muuttunut pahemmaksi sitä mukaa kun opiskelupäiviä kertyy lisää. Olen huomannut myös muissa lääkisblogeissa vallitsevan samanlaisen elämä on niin kiireistä, eikä aikaa ole mihinkään, en ehdi tehdä mitään -fiiliksen. Onko se kiire siis kokonaan lääkiksen syytä? Viekö opiskelu oikeasti niin kamalan paljon aikaa ja energiaa?

Sanoisin, että kiire todella on lääkiksen syytä, mutta opiskelu ei ole se, mikä sitä aikaa vie. Kiireen aiheuttaa kaikki se muu oheistoiminta. Ja vaikka käytänkin ilmaisua valittaa kiireestä puhuessani, niin en koe sitä vielä ainakaan mitenkään negatiivisena asiana ollenkaan. Ei itse asiassa edes pitäisi käyttää sanaa kiire, vaan ehkä enemmänkin kyse on aktiviteeteista, elämänsisällöstä, ylipäätään tekemisestä. Tykkään siitä, että on paljon erilaisia projekteja menossa, tykkään kokeilla kaikkea uutta ja tyhjät kalenterin sivut lähinnä vain ahdistavat. Olen itse aiheuttanut itselleni tämän kiireen, josta niin kovasti valitan. Lisäksi nautin siitä. Miksi siis pitää valittaa?

Ihminen ei varmaan koskaan voi olla täydellisen tyytyväinen siihen, mitä sillä on. Asiat voisivat aina olla jollakin lailla paremmin. Aina voisi saada jotain hienompaa ja jotain enemmän. Minäkin haluaisin saada kaiken. Tämänkin illan olisin halunnut viettää sekä uusien koulukavereideni kanssa korttipelejä pelaillen, että poikaystäväni kanssa kotona Vain elämää katsoen (poikaystävä voitti tällä kertaa). Lisäksi olisin halunnut (kuten joka viikonloppu tähän mennessä, mutta mitä ei vain olla saatu vielä aikaiseksi) myös viettää aikaa vanhojen ystävieni kanssa. Kaikkea ei voi saada. Ehkä jonain päivänä kuitenkin on mahdollista yhdistää kaikki nämä... viimeistään kai siellä omissa häissä sitten vuonna x, jossain kaukana tulevaisuudessa.

Joitain asioita olen saanut yhdistettyäkin. Esimerkiksi uusien kavereiden kanssa voi viettää aikaa ryhmäliikuntatunneilla tai kuntosalilla. Liikunta onkin paljon mukavampaa kun sen voi tehdä jonkun kanssa. Silloin sinne salille tulee myös lähdettyä, ei jaksa keksiä mitään tyhmiä tekosyitä, miksei tänään voisi viettää tuntia jossain hikijumpassa. Olen kiitollinen siitä, että olen toipunut kuukauden kestäneestä syysflunssastani jo sen verran, että liikunta taas onnistuu. Sen lisäksi, että olen yhdistänyt liikunnan ja kaverit, liittyvät kaverit läheisesti myös muihin meneillä oleviin projekteihin - joista suurin on nyt jo useita kertoja mainitsemani tulevat e-bileemme. Niiden suunnittelu ja toteutus on myös mukavaa ja sosiaalista toimintaa.

Erilaisia tapahtumia ja bileitä on toki edelleen aika paljon, ja ne aiheuttavat osaltaan tätä mainostamaani "kiirettä". Haluaisin olla kaikessa mukana. Olen oikeastaan kiinnostunutkin melkein kaikesta. Uusinpana innostuksen aiheenani on kandiseuramme lehti, jonka tekoon lähdin mukaan. Sen lisäksi olen (toivottavasti) mukana myös keväällä lääkiksen näytelmässä ja kaikenlaisissa muissa kurssimme sisäisissä projekteissa. En sentään ole vielä hakenut mihinkään isompaan toimintaan tai vastuuvirkaan mukaan, mutta varmaan sekin on jossakin vaiheessa edessä. Lisäksi olen päättänyt aloittaa syventävän opinnäytetyön mahdollisimman pian, ja tehdä väitöskirjan tässä opintojen aikana. Saa nähdä, kuinka monet suunnitelmani oikeasti toteutuvat, mutta ainakin suunnittelu on mukavaa.

Voisin ihan hyvin karsia menojani, olla osallistumatta kaikkeen tai osallistua vähemmän. Olin nyt syksyn aikana kahtena lauantaina vapaaehtoisissa seminaareissa/koulutuksissa mukana (Fimsicin ja Yavan), koska ne vaikuttivat mielenkiintoisilta ja niissä oli illalla ohjelmaa (sitsit ja vuosijuhla). Olen myös ollut sitsinakissa (eli töissä) ylempivuosikurssilaisten sitseillä, ja menossa toisille niinikään töihin. Ei siitä suinkaan mitään palkkaa saa, ja viimeksikin teimme ihan kunnon työpäivän siellä keittiössä ja siivotessa hääräillessämme, 8 tuntia siinä vierähti. Kaiken tällaisen voisin hyvin karsia pois.

Mutta edelleenkin olen niin kauhean innostunut ja kiinnostunut kaikesta, että en halua luopua mistään. Haluan olla mukana kaikessa, haluan olla menossa koko ajan, haluan osallistua, haluan suunnitella, haluan kokea ja nähdä ja tehdä. Ei tätä varmasti tule kestämään ikuisesti. Tämä on kuitenkin elämäni viimeinen fuksivuosi. Nyt tai ei koskaan on tehtävä näitä asioita. Nyt on mielestäni oikea aika kokeilla kaikkea ja osallistua, jotta löytää ne asiat, mitkä todella kiinnostavat, ja mistä nauttii.

Koitan siis olla valittamatta niin paljoa siitä kiireestä. Se on itseaiheutettua. Ja oikeastaan aika mukavaa.