Terveyskeskuslääkäri

Ensimmäinen viikko kesäkandina (lääkärinä!!!) ei ole ollut helppo, mutta onneksi se on lyhyt. Tänään vietettiin helatorstaita, jonka vuoksi virka-aikoja toteuttavilla työläisillä oli vapaapäivä. Täytyy myöntää, että tämä vapaapäivä osui hyvään saumaan, koska jo kolmen työpäivän jälkeen olin aika puhki. Täytyy myös sanoa, että syynä saattaa olla työstressin lisäksi jonkinlainen jetlag. Kotiuduin nimittäin viikon mittaiselta USA:n reissulta juuri sopivasti katsomaan jääkiekon MM-finaalia ja kannustamaan Suomen voittoon. Käytännössä kuitenkin nousin Amerikan mantereella koneeseen ja 24 h myöhemmin aloitin ensimmäisen kesäni lääkärinä. Paljoa toipumisaikaa reissusta ja aikaerosta en itselleni siis suonut.

Olin kuitenkin lomalla viikon koulun ja kesätöiden välissä. Viikko eri mantereella, aikavyöhykkeellä ja uudenlaisissa maisemissa vei kyllä mukavasti ajatukset pois tulevista koitoksista, enkä ehtinyt töiden aloitusta juuri stressata. Hyvä niin, koska kovin moni asia tässä elämässä ei ole niin jännittävää kuin ensiaskeleet lääkärinä.

Nimeäni ei löydy vielä Valviran Terhikki -rekisteristä, enkä ole vielä ehtinyt saamaan yksilöintitunnustani (eli sv-numeroa), joten reseptien kirjoitusoikeutta ei ole, mutta koska nelosvuoden opinnot on yliopiston puolesta rekisteriin lyöty, on minulla oikeus harjoittaa (tulevaa) ammattiani nyt terveyskeskuksen vuodeosastolla. Saan siis vihdoin tehdä ihan oikeita lääkärin töitä. Tällaisesta se kymmenen vuoden takainen minäni osasi vain haaveilla. Ja pari-vuotta-siitä-eteenpäin-minäni ei olisi, lääkishaaveet haudattuaan, ehkä koskaan tätä uskonut edes mahdolliseksi. Pitkä matka on siis kuljettu niistä epätoivon kyyneleistä, joita vuodatin kun toista kertaa lääkis jäi vain haaveeksi vuonna 2009. Onneksi matkan aikana on ollut lukuisia tilaisuuksia manuilun ja klinikan merkeissä totuttautua ajatukseen valkoisessa takissa kuljeskelusta ja hoitovastuun ottamisesta, niin kaikki ei tule nyt yhdellä rysäyksellä yllätyksenä työelämässä.

On se silti ex-hoitajalle aika erikoinen tunne, kun lääkemääräyksiin ei tarvitsekaan kirjata enää jonkun toisen (oikean lääkärin) nimeä, vaan lääkkeitä voi määrätä ihan omalla nimellä. On myös outoa antaa määräyksiä tai pyytää hoitajia tekemään jotain. Vähän sellainen olo, kuin juoksuttaisin tai passuuttaisin toisia. Entisaikoina edellisessä ammatissani olisin tietysti toteuttanut määräykset itse. Ei siihen kuitenkaan lääkärinä olisi millään aikaa. Nyt jo on tullut huomattua, miten paljon lääkärin työt ovatkaan oikeastaan lähinnä paperitöitä. Vietän noin 90 % päivästäni huoneessani koneen ääressä, ja vain 10 % potilaiden kanssa. Potilaita siinä silti lähes koko aika hoidetaan.

Ensimmäisenä päivänä lääkkeitä määrätessäni tai laboratoriokokeita tilatessani tuli mieleen monesti kysymys "voinko oikeasti tehdä näin?". Onko minulla siis valtuuksia tehdä näitä asioita? Pitääkö kysyä joltakulta varmistusta? Oudolta on tuntunut nähdä oman nimen edessä titteli "terveyskeskuslääkäri" ja esitellä itsensä potilaille "olen lääkärinne". Epävarmuutta on monissa asioissa vielä paljon, ja onneksi tukea saa vanhemmilta ja viisaammilta. Yllättävän paljon on kuitenkin myös varmuutta, ja suurimmaksi osaksi aikaa sellainen olo, että tietää mitä tekee. Uskon, että sairaanhoitajuudestani on jotain hyötyä.

Täytyy kuitenkin sanoa, että terveyskeskuksen vuodeosasto ei ole aloittelevalle lääkärille mikään helpoin paikka. Olen näin kuullut sanottavan ennenkin, ja voin nyt myös itse todeta sen (vaikka vain muutaman päivän kokemuksella). Potilailla on usein monia eri sairauksia, pitkät lääkelistat, eikä hoitopäätöksissä voi aina edetä kovin suoraviivaisesti. Se, mitä meille on opetettu nyt esimerkiksi tämän kevään aikana erikoissairaanhoidossa, ei ehkä pädekään terveyskeskuksessa. Pitää oikeasti miettiä, ketä hoitaa ja miten. Vaikka jonkin sairauden hoitosuosituksissa olisi tietynlaiset ohjeet, ei niitä aina voi noudattaa. Potilaat ovat yksilöitä, ja kun moni asia on vaikuttamassa tilanteeseen, ei 1+1 olekaan aina 2. Aina potilaan tai tämän omaisten oma mielipide hoidosta ei myöskään ole sama kuin mikä olisi sen hetkinen hoitosuositus.

Stressiltä en myöskään ole täysin välttynyt. Vaikken töiden aloitusta ennen ehtinytkään kovasti murehtimaan, tulivat työjutut sitten jo ensimmäisen työpäivän jälkeisenä yönä mieleen, ja valvoinkin sitten kaksi tuntia keskellä yötä pohtien potilaiden hoitoa. Sen jälkeen olen tietoisesti pyrkinyt olemaan ajattelematta mitään työjuttuja vapaa-ajalla. Muistan samaa tapahtuneen myös sairaanhoitajana alkuaikoina, kun oli vähän epävarma omasta osaamisesta ja toiminnasta. Silloin tuli joskus soiteltua töiden jälkeen osastollekin ja varmistettua, että oli muistanut tehdä sen ja sen asian. Eilen minä soitin myös osastolle kotoa, koska eräs lääkemääräykseni alkoi mietityttää. Ymmärtääkseni myös aloittelevat lääkärit terveyskeskuksen vastaanotolta joskus soittelevat potilaiden perään, kun jokin asia tuleekin yllättäen mieleen tai ehtivät lukea tarkemmin hoitosuosituksia.

Toivottavasti tällaiset hetket vähenevät kesän kuluessa. Uskon kaikesta huolimatta kesästä tulevan mukava ja opettavainen. Ainakin työpäivät kuluvat nopeasti, kun yleensä on aika kiire. Tai näin voisin ainakin päätellä näiden kolmen päivän jälkeen. Onhan siitä kandikesästä ennenkin selvitty. Ehkäpä selviän minäkin.

Tsemppiä kaikille muillekin kesäkandeille!

Sairaanhoitaja lääkärin takissa

Nyt kun lääkistä on takana jo 2/3 (ensi viikon jälkeen siis), saan ensimmäistä kertaa olla lääkärin sijainen. Sama tilanne oli edessä kahdeksan vuotta sitten hoitajan urallani. Silloin jännitti todella paljon ensimmäinen kesä sairaanhoitajan sijaisena. Kun sitä oli yksin vastuussa potilaistaan ja kierroillakin piti olla se, joka keskusteli hoidosta lääkärin kanssa. Vastuu tuntui silloin todella painavalta. Jotenkin hassusti se vastuu ei tällä kertaa (ainakaan vielä) tunnu yhtä painavalta, vaikka vastuuta on oikeasti nyt paljon enemmän. Silloin hoitajana ollessani lääkäri teki kuitenkin päätökset hoidosta ja oli viime kädessä vastuussakin. Ehkä nyt takana olevat työvuodet ja toisaalta aika pitkä lääkisurakin vaikuttavat nyt tähän tunnelmaan. Ehkä se vastuu alkaa lopulta sittenkin painaa kun oikeasti astuu töihin parin viikon päästä.

Klinikan aikana on lääkäri-identiteettini vahvistunut hurjasti. Kun lähes joka päivä ollaan sairaalalla ja tehdään käytännössä lääkärin hommia (tai lähinnä seurataan vierestä, mutta kuitenkin), tunnen vahvasti identifioituvani nyt paljon enemmän lääkäriksi kuin hoitajaksi. Alkuun etenkin oli välillä sellainen olo, että kierron jälkeen pitäisi jäädä potilaan luo vielä keskustelemaan asioista, joita on puhuttu (koska todella usein lääkärin sanat menevät potilaalta osittain ohi ja hoitaja sitten vielä tarkentaa ja selittää suomeksi ne jutut, mitä potilas ei ymmärtänyt ja joita tämä ei uskaltanut kysyä), kuten usein hoitajana tein. Nyt hoitosuhde potilaaseen on yleensä tuon kierron (eli 5-10 min) mittainen, ja loppupäivästä onkin yleensä muuta tekemistä kuin käydä jututtamassa samoja potilaita uudelleen.

Nykyään olen jo hyväksynyt sen, että suhteeni potilaisiin on muuttunut. Että en enää ole soittokellon tavoitettavissa ja käy päivän mittaan juttelemassa potilaan kanssa tai hoida juoksevia asioita tai avusta potilasta päivittäisissä askareissa. Lääkäri toki hoitaa potilaan asioita, mutta tämä tapahtuu yleensä etäällä, tietokoneen ääressä. Jos hoitajana ajattelin, että työ on paljon paperitöitä, niin lääkärinä se on vielä paljon enemmän sitä. Lääkärin käsitys potilaan voinnista ja parantumisesta on myös paljon enemmän papereiden varassa. Ja paljon yksinäisempää.

Hoitajana sitä näkee samaa potilasta yleensä useana päivänä viikossa ja useita kertoja saman päivän aikana. Sitä näkee konkreettisesti jonkin lääkkeen tai hoidon vaikutuksen, ja potilasta voi haastatella useita kertoja päivän aikana. Ei ole ihmekään, että potilaat kertovat hoitajalle asioita, joista eivät lääkärille mainitse. Ei ole ihme, että hoitaja-potilas-suhde on usein paljon luottamuksellisempi kuin lääkäri-potilas. Hoitajana ollaan yhteydessä potilaan omaisiin, ja usein tavataankin näitä kun he tulevat käymään. Hoitaja on yhteydessä myös esimerkiksi fysioterapeuttiin ja näkee, mitä potilas syö milläkin aterialla. Lääkäri on omassa huoneessaan yleensä paperitöiden lomassa, eikä näe tästä mitään.

On minulla vähän ikävä sitä kaikkea konkreettista, mitä hoitotyö tuo mukanaan. Kyllä minä tykkään jutella potilaille ja olla perillä kaikesta, mitä näiden päivään sairaalassa kuuluu. Lääkärinä luen usein hoitotyön kirjauksia, jotta pääsisin paremmin kärryille potilaan toimintakyvystä. Lääkärillä ei kuitenkaan ole ollenkaan samalla tavalla aikaa perehtyä "käytännön" puoleen tai olla mukana toteuttamassa sitä potilaan hoidossa. Lääkärin ammatissa on paljon sellaista, mitä hoitajien ei tarvitse miettiä. Diagnostiikka ja hoitoratkaisut vaativat (ainakin minulta) paljon ajatustyötä ja konsultaatioita, paljon paperitöitä ja Terveysportin tutkimista.

Itse näen nämä kaksi ammattiani hyvin erilaisina. Olen jo aiemminkin pohtinut sitä, miten hoitaja ja lääkäri todella ovat eri alojen ammattilaisia, vaikka samojen asioiden parissa työskentelevätkin. Hoitotyö on toiminnan työtä, lääkärin työ on enemmän arvoitusten ratkaisua ja pohdiskelua. (Paitsi tietysti kirurgia, sekin on enemmän toimintaa kuin papereiden parissa pohdiskelua.) Ennen kaikkea lääkis on opettanut diagnostista ajattelua, jota en ehkä aikaisemmin osannut arvostaa. En tiennyt miten vaikeaa se oikeasti voi olla, ja miten paljon koulutusta lääkärin työn tekeminen todella vaatii. On niin paljon asioita, joita täytyy ottaa huomioon, vaikka ulkopuoliselle joskus asiat voisivatkin vaikuttaa suoraviivaisemmilta. - Tosin täytyy tähän väliin huomauttaa, että onhan lääkärin työ (kuten hoitajankin) todella vaihtelevaa erikoisalasta ja työpisteestä riippuen; tässä kohtaa ehkä vertasin sisätautiosaston lääkärin ja hoitajan työnkuvaa.

On minussa kuitenkin vielä jokin osa sairaanhoitajaakin. Osallistun mielelläni potilaiden hoitoon, jos vain olen paikalla sopivasti sitä toteuttamassa. En yleensä ole kertonut kenellekään olevani hoitaja, mutta kyllä se on joskus tullut ilmi kun olen innokkaasti lähtenyt avustamaan potilaiden siirroissa, tehnyt ihon pesut ennen steriiliä toimenpidettä, kerännyt tavaroita valmiiksi jotain toimenpidettä varten, ohjannut kurssikaveriani katetroinnissa tai opastanut ohjaavaa lääkäriäni lääkityssovelluksen käytössä. Hoitajataustalla sairaalassa ja osastoilla toimiminen on ollut toki paljon helpompaa, kun on kokemusta siitä, miten asiat yleensä toimivat.

Hoitajataustalla on ollut myös ajoittain kamala katsoa, miten huonosti jotkut kurssikaverini ja valmiit lääkäritkin noudattavat esimerkiksi käsihygieniaa tai unohtavat riisua takin eritystyshuoneeseen mentäessä. Olen kyllä puuttunut näihin tilanteisiin, mutta kyllä sitä kandina on kiusallista lähteä neuvomaan omaa "ohjaajaansa". Olen myös jokseenkin neuroottinen neulojen ja muiden terävien jätteiden pois keräämisessä, samoin kuin poliklinikkakäynnin jälkeen tutkimuspedin ja välineiden siivoamisessa. Joistain tavoistaan ei pääse eroon, ja toki hyvä niin.

Vaikka tässä vaiheessa opintoja lääkäri-identiteetti on jo melko vahvasti iskostunut minuun, tuntuu valkoinen takki ajoittain kuitenkin jotenkin väärältä. En edelleenkään osaa päättää, mitä nappeja pitäisin kiinni ja minkä kokoinen takki olisi minulle hyvä. Riisun takin mielelläni esimerkiksi lounaalla, ja jotenkin normaaleissa "smurffeissa" (eli sinisissä sairaalavaatteissa) olo on paljon kotoisampi. Onhan se takki usein liian pitkä, hihoja pitää kääriä, ja kun taskut pursuavat tavaraa, on takki myös aika painava. TAYS:ssa pienikokoiset takit ovat myös usein loppu, ja liian isossa takissa kuljeskelu nyt vähintääkin tuntuu siltä kuin lapsi olisi vetänyt isänsä liian isot kengät jalkaan. Vertauskuva on oikeastaan aika osuva.

Tällaisia pohdintoja tähän hetkeen. Olen harmillisen vähän ehkä toteuttanut blogin otsikon mukaista kirjoittelua siitä, millaista sairaanhoitajana on lääkiksessä. Toki olen kirjoitellut omista kokemuksistani, mutta usein ehkä ihan peruslääkisläisen näkökulmasta. Juttuideoita otetaan siis vastaan!

Pahin on takana

Ehkä.

Nimittäin kevään pahin (ja ainoa) tentti. Sisätautien ja kirurgian kliinisen jakson integroitu tentti, jonka "koealueeseen" kuuluu KAIKKI sisätaudeista ja kirurgiasta. Ilman, että mitään osaa tästä on tentitty kevään aikana erikseen. Eli aivan valtava alue, todella paljon sisältöä käytännössä 15 eri erikoisalalta (ortopedia, käsikirurgia, plastiikkakirurgia, gastrokirurgia, gastroenterologia, fysiatria, yleiskirurgia, urologia, verisuonikirurgia, nefrologia, hematologia, reumatologia, sisätaudit, kardiologia ja infektiotaudit)! Kun yhden kevään aikana näistä kaikkein tärkeimmät sisällöt ja ehkä vähän päälle, pitäisi kaiken muun elämänmenon ohella yrittää sisäistää, voi varmaan ymmärtää, että pienoinen paniikki oli päällä tänäkin aamuna ennen tuota tenttiä.

En ole aivan tyytyväinen tähän meidän klinikkajärjestelyymme. Olen koko kevään kokenut valtavaa stressiä siitä, etten opi päivisin sairaalalla tarpeeksi (koska esimerkiksi kirurgialla saattaa olla niin, että vietät päivän katsellen eturauhasen höyläystä kun oikeasti oppimistavoitteina olisivat vaikkapa munuaiskasvaimet, verivirtsaisuuden syyt tai kivesongelmat) ja iltaisin täytyy yrittää lukea satoja sivuja oppikirjojen tekstiä yrittäen sisäistää ja muistaa kaiken. En ymmärrä, miten voidaan olettaa, että pystymme parissa päivässä "erikoistumaan" kuhunkin erikoisalaan siinä määrin, että mieleen jäävät esimerkiksi jonkin taudin esiintyvyys, diagnostiset testit ja hoito edes pääpiirteissään. Kaikkein kamalinta on mielestäni ollut se, että hematologiaa (veritauteja) meillä oli yksi päivä tänä keväänä. Kyseessä on kuitenkin aihealue, jota meillä on tuskin ollenkaan käsitelty aikaisemmin lääkiksessä, ja erikoisalaan sisältyy kuitenkin monia eri (syöpä)tauteja ja verenkuvan muita poikkeavuuksia.

Olen toki tästä kaikesta antanutkin jo palautetta, ja aion antaa jatkossakin. Valitettava totuus on kuitenkin se, että lääkis on tosi rankka koulu, eikä siitä ehkä helpommalla voi päästäkään. Ellei sitten opiskeluaikaa pidennä vuodella-parilla, miksei jopa kolmella. Lääkärin ammatti on tietysti myös elinikäistä oppimista vaativa ammatti. Nimittäin esimerkiksi jotkin asiat, joita olemme opiskelleet viime syksynä ovat jo tähän kevääseen mennessä muuttuneet. Lääketieteellisen tiedon määrä kasvaa joka päivä huimasti, eikä kukaan pysty pysymään siinä täysin ajan hermoilla, vaikka kuinka yrittäisi. Eipä siis klinikastakaan voi varmaan paljoa helpommalla päästä...

Eikä siitä klinikasta siis vielä ole päästy. Kevätlukukausi ei nimittäin suinkaan pääty tänään, vaikka tentti onkin nyt takana. Ensi viikolla on vielä viimeinen maanantaiseminaarimme ja sitten muutama päivä Seinäjoen keskussairaalassa sisätaudeilla. Kevään aikana siis jokainen sisätautikirurgisen klinikan ryhmä on viettänyt kaksi viikkoa Seinäjoella kirurgialla ja kaksi viikkoa sisätaudeilla vuorollaan. Meidän ryhmällemme nämä kaksi sisätautiviikkoa sattuivat tähän lukuvuoden loppuun, mistä en ole ihan kamalan innoissani ollut. Olisi nimittäin ollut mukava nukkua tenttiä edeltävät yöt omassa pehmeässä sängyssä, eikä valvoa vieraassa paikassa kovalla patjalla stressatessa.

Ensi viikolla olisi myös mukavasti aikaa nähdä kavereita vielä ennen kesäksi eri puolille Suomea katoamista, mutta minkäs teet. Onhan siellä Seinäjoellakin tosin osa kavereistani, ja ehkä nyt vihdoin on aikaa tutustua kaupunkiinkin, kun ei lukupaniikki enää ole painamassa päälle. Ja täytyy ehkä tähän kohtaan vielä myöntää, että on Seinäjoella ollut ihan mukavaakin. Henkilökunta on suhtautunut opiskelijoihn mukavasti, meitä kohtaan on oltu kollegiaalisia, ja etenkin reumatautien poliklinikalla minulla oli yhtenä päivänä aivan huippulääkäri ja ihania potilaita, jotka antoivat kandin pistää kortisonia niveliinsä. Klinikassa parasta ovat olleet ne hetket, kun joku ottaa mielellään kandin viereensä vastaanottoa pitämään, ja antaa tämän osallistua potilaiden hoitoon.

Odotan ensi viikolta paljon. Se on lukuvuoden viimeinen viikko, eikä silloin enää tarvitse stressata integroidusta tentistä tai oikeastaan mistään. (Paitsi ehkä kesätöistä, ensimmäisestä kesästä lääkärinä!) Aion haalia takin taskuun muistiinpanovihkooni kaikki viimeiset tärpit sisätaudeilta tulevaisuuden varalle. Surullinen totuus on nimittäin se, että tämän kevään jälkeen lähestulkoon kaikki opetus sisätaudeista ja kirurgiasta lääkiksen aikana oli sitten siinä. Tulevaisuudessa minulla on luvassa gynekologia, lastentaudit, psykiatria... sitten knk, silmätaudit, ihotaudit, keuhkosairaudet ja neurologiaa... Ei kuitenkaan enää näitä asioita, joita tänä keväänä sain klinikassa nähdä ja kokea. Seuraavaksi ne tulevatkin sitten vastaan työelämässä.

Monet asiat pääsen ja joudun kohtaamaan varmasti jo tänä kesänä oikeissa töissä. Parin viikon päästä olenkin jo lääkärinä terveyskeskuksen vuodeosastolla, ja silloin tänään tenttiin kirjoittamiani hoitoratkaisuja sovelletaankin oikeisiin potilaisiin. Tämä alkaa nyt olla totisinta totta, enkä olekaan enää niin kovin varma, että pahin on takana. Se taitaakin olla vasta edessä.

Mutta nautitaan nyt vapaudesta ja vastuuttomuudesta vielä tämä hetki!