Sairaanhoitaja lääkärin takissa

Nyt kun lääkistä on takana jo 2/3 (ensi viikon jälkeen siis), saan ensimmäistä kertaa olla lääkärin sijainen. Sama tilanne oli edessä kahdeksan vuotta sitten hoitajan urallani. Silloin jännitti todella paljon ensimmäinen kesä sairaanhoitajan sijaisena. Kun sitä oli yksin vastuussa potilaistaan ja kierroillakin piti olla se, joka keskusteli hoidosta lääkärin kanssa. Vastuu tuntui silloin todella painavalta. Jotenkin hassusti se vastuu ei tällä kertaa (ainakaan vielä) tunnu yhtä painavalta, vaikka vastuuta on oikeasti nyt paljon enemmän. Silloin hoitajana ollessani lääkäri teki kuitenkin päätökset hoidosta ja oli viime kädessä vastuussakin. Ehkä nyt takana olevat työvuodet ja toisaalta aika pitkä lääkisurakin vaikuttavat nyt tähän tunnelmaan. Ehkä se vastuu alkaa lopulta sittenkin painaa kun oikeasti astuu töihin parin viikon päästä.

Klinikan aikana on lääkäri-identiteettini vahvistunut hurjasti. Kun lähes joka päivä ollaan sairaalalla ja tehdään käytännössä lääkärin hommia (tai lähinnä seurataan vierestä, mutta kuitenkin), tunnen vahvasti identifioituvani nyt paljon enemmän lääkäriksi kuin hoitajaksi. Alkuun etenkin oli välillä sellainen olo, että kierron jälkeen pitäisi jäädä potilaan luo vielä keskustelemaan asioista, joita on puhuttu (koska todella usein lääkärin sanat menevät potilaalta osittain ohi ja hoitaja sitten vielä tarkentaa ja selittää suomeksi ne jutut, mitä potilas ei ymmärtänyt ja joita tämä ei uskaltanut kysyä), kuten usein hoitajana tein. Nyt hoitosuhde potilaaseen on yleensä tuon kierron (eli 5-10 min) mittainen, ja loppupäivästä onkin yleensä muuta tekemistä kuin käydä jututtamassa samoja potilaita uudelleen.

Nykyään olen jo hyväksynyt sen, että suhteeni potilaisiin on muuttunut. Että en enää ole soittokellon tavoitettavissa ja käy päivän mittaan juttelemassa potilaan kanssa tai hoida juoksevia asioita tai avusta potilasta päivittäisissä askareissa. Lääkäri toki hoitaa potilaan asioita, mutta tämä tapahtuu yleensä etäällä, tietokoneen ääressä. Jos hoitajana ajattelin, että työ on paljon paperitöitä, niin lääkärinä se on vielä paljon enemmän sitä. Lääkärin käsitys potilaan voinnista ja parantumisesta on myös paljon enemmän papereiden varassa. Ja paljon yksinäisempää.

Hoitajana sitä näkee samaa potilasta yleensä useana päivänä viikossa ja useita kertoja saman päivän aikana. Sitä näkee konkreettisesti jonkin lääkkeen tai hoidon vaikutuksen, ja potilasta voi haastatella useita kertoja päivän aikana. Ei ole ihmekään, että potilaat kertovat hoitajalle asioita, joista eivät lääkärille mainitse. Ei ole ihme, että hoitaja-potilas-suhde on usein paljon luottamuksellisempi kuin lääkäri-potilas. Hoitajana ollaan yhteydessä potilaan omaisiin, ja usein tavataankin näitä kun he tulevat käymään. Hoitaja on yhteydessä myös esimerkiksi fysioterapeuttiin ja näkee, mitä potilas syö milläkin aterialla. Lääkäri on omassa huoneessaan yleensä paperitöiden lomassa, eikä näe tästä mitään.

On minulla vähän ikävä sitä kaikkea konkreettista, mitä hoitotyö tuo mukanaan. Kyllä minä tykkään jutella potilaille ja olla perillä kaikesta, mitä näiden päivään sairaalassa kuuluu. Lääkärinä luen usein hoitotyön kirjauksia, jotta pääsisin paremmin kärryille potilaan toimintakyvystä. Lääkärillä ei kuitenkaan ole ollenkaan samalla tavalla aikaa perehtyä "käytännön" puoleen tai olla mukana toteuttamassa sitä potilaan hoidossa. Lääkärin ammatissa on paljon sellaista, mitä hoitajien ei tarvitse miettiä. Diagnostiikka ja hoitoratkaisut vaativat (ainakin minulta) paljon ajatustyötä ja konsultaatioita, paljon paperitöitä ja Terveysportin tutkimista.

Itse näen nämä kaksi ammattiani hyvin erilaisina. Olen jo aiemminkin pohtinut sitä, miten hoitaja ja lääkäri todella ovat eri alojen ammattilaisia, vaikka samojen asioiden parissa työskentelevätkin. Hoitotyö on toiminnan työtä, lääkärin työ on enemmän arvoitusten ratkaisua ja pohdiskelua. (Paitsi tietysti kirurgia, sekin on enemmän toimintaa kuin papereiden parissa pohdiskelua.) Ennen kaikkea lääkis on opettanut diagnostista ajattelua, jota en ehkä aikaisemmin osannut arvostaa. En tiennyt miten vaikeaa se oikeasti voi olla, ja miten paljon koulutusta lääkärin työn tekeminen todella vaatii. On niin paljon asioita, joita täytyy ottaa huomioon, vaikka ulkopuoliselle joskus asiat voisivatkin vaikuttaa suoraviivaisemmilta. - Tosin täytyy tähän väliin huomauttaa, että onhan lääkärin työ (kuten hoitajankin) todella vaihtelevaa erikoisalasta ja työpisteestä riippuen; tässä kohtaa ehkä vertasin sisätautiosaston lääkärin ja hoitajan työnkuvaa.

On minussa kuitenkin vielä jokin osa sairaanhoitajaakin. Osallistun mielelläni potilaiden hoitoon, jos vain olen paikalla sopivasti sitä toteuttamassa. En yleensä ole kertonut kenellekään olevani hoitaja, mutta kyllä se on joskus tullut ilmi kun olen innokkaasti lähtenyt avustamaan potilaiden siirroissa, tehnyt ihon pesut ennen steriiliä toimenpidettä, kerännyt tavaroita valmiiksi jotain toimenpidettä varten, ohjannut kurssikaveriani katetroinnissa tai opastanut ohjaavaa lääkäriäni lääkityssovelluksen käytössä. Hoitajataustalla sairaalassa ja osastoilla toimiminen on ollut toki paljon helpompaa, kun on kokemusta siitä, miten asiat yleensä toimivat.

Hoitajataustalla on ollut myös ajoittain kamala katsoa, miten huonosti jotkut kurssikaverini ja valmiit lääkäritkin noudattavat esimerkiksi käsihygieniaa tai unohtavat riisua takin eritystyshuoneeseen mentäessä. Olen kyllä puuttunut näihin tilanteisiin, mutta kyllä sitä kandina on kiusallista lähteä neuvomaan omaa "ohjaajaansa". Olen myös jokseenkin neuroottinen neulojen ja muiden terävien jätteiden pois keräämisessä, samoin kuin poliklinikkakäynnin jälkeen tutkimuspedin ja välineiden siivoamisessa. Joistain tavoistaan ei pääse eroon, ja toki hyvä niin.

Vaikka tässä vaiheessa opintoja lääkäri-identiteetti on jo melko vahvasti iskostunut minuun, tuntuu valkoinen takki ajoittain kuitenkin jotenkin väärältä. En edelleenkään osaa päättää, mitä nappeja pitäisin kiinni ja minkä kokoinen takki olisi minulle hyvä. Riisun takin mielelläni esimerkiksi lounaalla, ja jotenkin normaaleissa "smurffeissa" (eli sinisissä sairaalavaatteissa) olo on paljon kotoisampi. Onhan se takki usein liian pitkä, hihoja pitää kääriä, ja kun taskut pursuavat tavaraa, on takki myös aika painava. TAYS:ssa pienikokoiset takit ovat myös usein loppu, ja liian isossa takissa kuljeskelu nyt vähintääkin tuntuu siltä kuin lapsi olisi vetänyt isänsä liian isot kengät jalkaan. Vertauskuva on oikeastaan aika osuva.

Tällaisia pohdintoja tähän hetkeen. Olen harmillisen vähän ehkä toteuttanut blogin otsikon mukaista kirjoittelua siitä, millaista sairaanhoitajana on lääkiksessä. Toki olen kirjoitellut omista kokemuksistani, mutta usein ehkä ihan peruslääkisläisen näkökulmasta. Juttuideoita otetaan siis vastaan!