Uskallan veikata, että moni muukin "vanhempi" lääkikseen hakija pohtii ikäkysymystä, kuten aikaisempaan postaukseeni (Ensiaskelia lääkiksessä) kommentoijakin. Kuten minäkin. Ja jos ei suo asialle edes ajatusta, hyvä niin! Koska ikä on vain numero.
En ole koskaan varsinaisesti allekirjoittanut edellistä sanontaa. Mielestäni ikä on paljon muutakin. Se on elämänkokemusta, se on ryppyjä, se on fyysistä kuntoa, mielen virkeyttä, oppimiskykyä, perspektiiviä asioihin, elettyä elämää, historiaa ja muistoja. Iän myötä karttuvat monet asiat, mutta toisaalta rapistuvat toiset. Totta kai kaksi 20-vuotiasta voivat olla henkisesti yhtä kaukana toisistaan kuin yksi 7 -vuotias ja toinen 50 -vuotias. Mutta suomalaisessa, suhteellisen "tasapaksussa" yhteiskunnassa kuitenkin suurin osa väestöstä kokee samoja asioita suurin piirtein saman ikäisenä, ainakin ennen aikuisikää. Yhteiskunta ohjailee meitä kasvamaan vastuullisiksi ihmisiksi, ja suurimmalla osalla onkin aikuisuuden kynnyksellä melko hyvät eväät elämään olemassa.
Lääkikseen hakijat, tai varsinkin sinne pääsijät, ovat mielestäni ehkä keskimääräistä fiksumpaa porukkaa. En tarkoita tätä ylpeilynä tai minään vastaavana, vaan että pääsykoe on niin vaativa, että sen läpäisyyn vaaditaan määrätietoisuutta ja asialle omistautumista. Tavoitteiden asettaminen ja suunnitelmissa pysyminen vaatii taas kypsyyttä ja vastuunkannon taitoa. Lisäksi pääsykoeurakka vaatii elämänhallinnan taitoa ja pitkäjänteisyyttä. Nämäkin osoittavat kypsyyttä.
Edellä mainituista syistä johtuen varmaankin olen tullut niin hyvin toimeen oikeastaan kaikkien tapaamieni kurssikavereideni kanssa. Heistä nuorimmat ovat minua 9 vuotta nuorempia, ja monet muutkin 6-8 vuotta nuorempia. Olen kuitenkin tutustunut myös moniin oman ikäisiinikin (tai ainakin lähellä omaa ikääni oleviin) kurssikavereihin, ja totta puhuen en edes muista kuka oli minkäkin ikäinen. Yhdessä aikaa viettäessä, puuhaillessa ja keskustellessa ikä unohtuu. Siitä muistuttavat ainoastaan eroavat elämäntilanteet, jotka nekään eivät niin paljoa eroa toisistaan. Suurimmat erot varmaan ovat ne, että toiset ovat juuri muuttaneet pois kotoa ja minä taas olen asunut jo monta vuotta omillani. Lukiomuistoista voin puhua aivan yhtä hyvin kuin kuka tahansa muukin. Ei se maailma niin paljoa ole kahdeksassa vuodessa muuttunut, enkä ole lukioaikoja unohtanut. Vaikka olen kokenut enemmän kuin muut, opiskellut muita aloja ja ehtinyt valmistua ja tehdä töitäkin, ei sekään mielestäni ole mikään este sujuvalle ja tasavertaiselle kanssakäymiselle. Ehkä voin antaa toisille jotain neuvoja ja ehkä nuoremmat voivat jotain minulta oppia, toivottavasti ainakin. Se on vain mukavaa.
Itse en tosiaan pidä itseäni minään "mummona" tai "tätinä" tai juuri ajattele olevani niin paljon vanhempi kuin muut. Toivon, etteivät nuoremmat kurssikaverini myöskään ajattele näin. Tässäkin kohtaa kuitenkin kaikki riippuu varmaan henkilön luonteesta. Olen pitänyt itseäni aina hyvällä tavalla lapsellisena, sellaisena, joka innoissaan lähtee mukaan kaikenlaiseen tekemiseen ja ylipäätään iloitsee elämästä. Vaikka tykkään välillä olla ihan yksin ja väsyn sosiaalisesti (kuten ensimmäisen viikon jälkeen), koen kuitenkin olevani enemmän sosiaalinen kuin epäsosiaalinen ja enemmän ekstro- kuin introvertti. Voisin toki valita myös sen tien, etten jaksaisi kuunnella minua nuorempien juttuja tai lähteä mihinkään tapahtumiin. Voisin valita fiinin viinisiemailun jossakin hienossa cocktail -baarissa sen sijaan että lähtisin haalarit päällä opiskelijabileisiin. Mutta ne ovat omia valintoja. Eikä mielestäni kukaan voi määritellä minkä ikäisenä kuuluisi käyttäytyä milläkin tavalla. Vaikka olisin nyt jo neljäkymppinen, valitsisin silti varmaan ne haalarit tällä hetkellä. Koska olen lääkiksen fuksi. Koska haluan kokea sen kaiken, mitä se fuksius pitää sisällään.
Mutta niin, olen kyllä aikaisemmin ollut aikamoinen ikärasisti. Muistan jo ala-asteella pitäneeni minua vuotta nuorempia kakaroina, kuin se yksi vuosi olisi ollut kamala kuilu välissämme. Erikoista kuitenkin on, että omat veljeni olivat minua nuorempia, ja minulla oli myös nuorempia kavereita. Heidän kohdallaan en tietenkään ajatellut näin. Melko ristiriitaisia ajatuksia siis.
Vanhemmalla iällä suurin osa kavereistani oli oman ikäisiäni, mutta minulla oli myös vuosi-pari itseäni nuorempia kavereita. Edelleenkään kavereideni kohdalla ikäero ei haitannut. En kuitenkaan olisi voinut koskaan ajatella esimerkiksi seurustelevani itseäni nuoremman pojan (tai miehen) kanssa, en edes vuotta nuoremman! Baarissakin käydessä tuli usein kommentoitua tuskastuneena sitä, miten "täällä on vaan 18-vuotiaita" tai viitattua itseämme nuorempiin jollakin muulla tavalla (lue: lapsi).
Ennen koulun alkua stressasinkin eniten sitä minkä ikäistä porukkaa ryhmässämme tulisi olemaan. Pelkäsin sitä, että olisin kaikkein vanhin. Mietin mitä puhuttavaa minulla voisi jonkun tämän kevään ylioppilaan kanssa olla. Toivoin, että kurssillamme olisi joku muukin vanhempi niin että minäkin voisin ystävystyä jonkun kanssa. En varmaan tosissani ajatellut voivani ystävystyä juurikin näiden opiskelukavereideni kanssa, jotka olivat syntyneet silloin kun minä aloitin koulun. Toisin kuitenkin kävi.
Ihan alusta asti olen ehkä enemmän ajatunut juuri -95 tai -96 -syntyneiden seuraan. Varmasti koska heitä on huomattavasti enemmän kuin "kasareita" meidän porukasta. Sittemmin sitä on tullut tutustuttua myös muihin. Omassa hupitutor-ryhmässäni on toinen meidän kurssin "kuuluisista" -97-syntyneistä. Ja mielestäni kyseinen, minua 9 vuotta nuorempi tyttö on yksi parhaista tyypeistä, joihin olen tähän mennessä tutustunut. Ikäero ei todellakaan ole haitannut! Vaikka siitä jatkuvasti vitsaillemmekin.. :) Enkä todellakaan nykyään enää arvosta/arvostele ihmisiä sillä perusteella, minkä ikäisiä nämä ovat. En myöskään ajattele minua nuorempia poikia minään kakaroina, kuten ehkä joskus kriittisinä sinkkuaikoina. Meidän vuosikurssilla on todella aktiivista, osaavaa, kypsää ja hauskaa porukkaa. Iästä riippumatta. Kurssimme on kyllä tosiaan aika nuori, varmaan 50% on syntynyt aikavälillä 94-96, ja ehkä siksi kaikki ovatkin niin aktiivisia. Jaksavat.
Mutta kyllä tällainen aikuinen nainenkin tosiaan jaksaa vielä nuorten mukana. Ainakin puolille öin asti. Usein lähden kyllä ajoissa kotiin nukkumaan kaiken maailman pippaloista. Mutta en tiedä johtuuko se niinkään iästä vai siitä, että olen vain ilta-uninen.
En tiedä oliko tästä postauksesta nyt hyötyä kenellekään, toivottavasti! Lääkikseen mahtuu niin monenlaisia ihmisiä, eri taustoilla, eri syntymävuosilla, eri kiinnostuksen kohteilla, että ei kannata etukäteen jännittää ainakaan sitä, että olisi liian vanha. Kyllä niitä töitä ehtii tehdä, ellei se eläkeikä ihan oven takana kolkuttele! Eikä sitä omaa ikää mikään pakko ole mainostaa, jos ei halua. Ei kukaan ole minulta oikeastaan edes sitä kysynytkään, itse olen sen tuonut esiin siksi, koska mielestäni ikäeroasiat ovat nykyään jopa hauskoja. On hauska vitsailla siitä, mitä itse olen jo tehnyt kun joku toinen on ollut vasta vaipoissa. Tai siitä, miten osa kurssikavereistani ei ollut edes syntynyt kun Suomi voitti jääkiekon MM-kisat -95.
Positiivisia asioita itseään nuorempien kanssa hengailussa löytyy kyllä: olen useita kertoja kuullut näyttäväni paljon nuoremmalta. Olen oppinut paljon uusia sanoja (esimerkiksi sykkiminen... joo, en tiennyt, mitä se tarkoittaa!) Ja opiskelijaporukassa baariin mennessä on itsetuntoa hivelevää kun joka kerta minultakin kysytään ne paperit! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti